Paperi | Carte Blanche | 1/2012 by Terävä Kynä

PA PERI 1

I/MMXII C A R T E B L A N C H E

RAKENNE

PÄÄTOIMITTAJALTA

OPINTOVASTAAVALTA

MUKANA

PUHEENJOHTAJALTA

HENKILÖKUVASSA HELENA HYVÖNEN

20 21 22 ANTEEKSI, MIKÄ AAVA?

KOLUMNI

KULTTUURIVASTAAVAN POIMINTOJA

24 26 32 CULTURE OF CAPITAL

PÄÄTOIMITTAJALTALTA

TEKSTI: IRIS ANDERSSON

Tyhjä paperi – mahdollisuus Silmäsi lipuvat nyt uudistuneen kiltalehtemme, Paperin ensimmäisillä sivuilla. Raadin vaalikokouksessa otin pelonsekaisin tuntein vastaan ”hyvinteroitetun kynän” pestin. Aiemmin olen toiminut joukkueeni kapteenina, nyt tehtäväni on luotsata tätä lehteä. Koulutöiden lomassa tehtävä on haaste, mutta kilta on hieno yhteisö, perhe, jossa haluan olla mukana. Arkkitehdin opinnot aloittaessani sain autoteknikko isältäni mukaan vain papukaijat ja ympyrälevyn. Aloitin aivan tyhjästä, vaikkakin vaatekaapin harmaaskaalaisen sisällön olinkin omaksunut jo etukäteen. Runsaassa puolessa vuodessa olen oppinut paljon uutta, mutta tunnen silti olevani vielä aivan “blanco”. Arkkitehtuuri on ikuinen opintomatka ja tämä lehti on yksi etappi taipaleellani. Paperi on vielä valkoinen, kiltalaisille avoin ja täynnä mahdollisuuksia. Parhaat asiat rakennetaan yhdessä. En ole aina ollut kiinnostunut kirjoittamisesta. Pienenä vihasin tavutaulukoita — erityisesti ä-kirjain sai raivoni osakseen — ja lukemisen oppiminen oli hidas ja tuskainen tie. Lukiossa innostava opettaja sai sanani vapautumaan ja menestys toi itsevarmuutta. Nykyisin kirjoittaminen on minulle keino ilmaista itseäni hiljaisin sanoin. Tämän ensimmäisen numeron teko on tarjonnut unohtumattomia tuokioita. Hetki Helena Hyvösen kanssa oli innoittava ja avasi uusia näkökulmia myös arkkitehtuurin opiskeluun. Hänen rakkautensa työtään kohtaan on jotain, minkä itsekin haluan löytää.

TOIMITUSKUNTA

PAPE R I Arkkitehtikillan lehti PAPERI 1/2012 Julkaistu 21.03.2012 toimitus@arkkitehtikilta.fi IRIS

PIJATTA

KAISA

ANDERSSON

HEINONEN

KARVINEN

P채채toimittaja

Toimittaja

Kolumnisti

RAFAEL

KARITA

LINNANKOSKI

RYTIVAARA

Toimittaja

TEKSTI

4 KUVITUS

TAITTO

MAIJA

ANTTI

SIIKI

AUVINEN

Sarjakuvatoimittaja

Kuvatoimitus

TOIMITUS

5 LAURI LEHTORUUSU Arkkitehtikillan puheenjohtaja 2012

HOI YEE TAMMINEN

JERE

Arkkitehtikillan kulttuurivastaava

Arkkitehtikillan opintovastaava

PÄÄKKÖNEN

PUHEENJOHTAJALTA

TEKSTI: LAURI LEHTORUUSU

”Nopeassa tahdissa uudet avaukset ovat jääneet tekemättä. Esimerkiksi laitoksella on viimein havahduttu kandivaiheen ongelmiin: meillä on noin 500 kandivaiheen opiskelijaa, mutta vain noin 100 maisterivaiheessa. Konkreettisilla ehdotuksilla on nyt aito mahdollisuus parantaa yhteisiä opiskeluolosuhteita. Jos sinulta löytyy ratkaisuja laitoksen ongelmiin, ota yhteyttä!” puheenjohtaja@ arkkitehtikilta.fi

Muutosvauhdista Uusi korkeakoulu syntyi ja nimettiin. Nyt uudistetaan tutkintoja, luodaan strategioita ja kehitetään kansainvälisiä yhteyksiä. Laitostamme koskee kaksi eri tutkinnonuudistusta, väistötiloihin muutto, uuden oppituolirakenteen luominen, EU:n ammattipätevyysdirektiivin muutos ja uuteen korkeakouluun sopeutuminen. Aallossa on päästy irti akateemista maailmaa piinaavasta muutosvastarinnasta, mutta samalla on sukellettu toiseen ääripäähän: kaikki pitää muuttaa heti. Miten tämä kaikki näkyy Arkkitehtuurin laitoksen arjessa? Ei yhtään mitenkään: RoPerin tehtävät ovat samat ties kuinka monennen professorin ajan, Julkiset vie opiskelijoilta kaiken ajan ja kukaan ei saa kandia valmiiksi ajallaan. Eikä Suopoa saa vieläkään tehdä tietokoneella. Miten on mahdollista, että yliopistossa voi olla päätähuimaava muutostahti, mutta silti mikään ei muutu? Valmiit ja tekeillä olevat uudistukset tarjoavat puitteet tulevalle yliopiston kehitykselle. Uusi korkeakoulu helpottaa yhteistyötä luovien alojen välillä, tenure track – urajärjestelmällä värvätään kansainväliset huiput Aaltoon, ja uusi

rahoitusmalli siirtää painopistettä tutkimukseen ja taiteelliseen työhön. Kaikki tämä on kuitenkin kaukana opiskelijan ja henkilökunnan arjesta. Uudistukset näkyvät vasta, kun joku tarttuu mahdollisuuksiin. Aalto-yliopistossa rakenteita uudistetaan niin nopeasti, ettei niiden tarjoamiin mahdollisuuksiin ehditä tarttua. Samat henkilöt, joiden pitäisi panna uudistukset täytäntöön, istuvat kokouksessa toisen perään ja suunnittelevat uusia rakenneuudistuksia. Kun rakenteiden ja strategioiden kehittäminen vie kaiken ajan, ei aiempien uudistusten vaikutuksia ehditä nähdä toiminnassa. Miten tämä kaikki liittyy Arkkitehtikiltaan? Arkkitehtikillalle vuosi 2011 ja alkuvuosi 2012 on ollut hektistä aikaa: olemme olleet aktiivisesti mukana uuden korkeakoulun synnyttämisessä sekä vaikuttaneet nimikysymykseen, väistötiloihin, tekniikan kandiuudistukseen, ammattipätevyysdirektiiviin ja moneen muuhun ajankohtaiseen asiaan. Olemme ehtineet reagoida esityksiin ja tuoneet opiskelijoidemme kannan esiin muutosten valmistelussa, mutta todellinen kehitystyö on vielä edessä.

OPINTOVASTAAVALTA

Harjoittelu osaksi tutkintoa? Tiesitkö, että EU käsittelee arkkitehtejäkin koskevaa direktiivimuuosta? Tämän vuoden alkupuolella julkaistiin kommentointiversio EU:n suojeltuja ammatteja käsittelevästä direktiivimuutoksesta. Direktiivi käsittelee jo ennestään suojattuja ammattinimikkeitä, kuten sairaanhoitajia, mutta muutoksen myötä on tarkoitus saattaa arkkitehdin titteli EU:n jäsenvaltioissa suojelunalaiseksi. Direktiivin tähtäin on mahdollistaa työvoiman parempi liikkuvuus EU:n alueella taaten yhtenäisemmän vaatimuspohjan tiettyjen ammattikuntien koulutukseen. Tämä koskee arkkitehtejä kahdella tavalla. Direktiivissä ehdotetaan, että arkkitehdin ammattinimikettä valvotaan kansallisella tasolla varmistaen, että vain tietyt opintokriteerit täyttävät henkilöt voivat käyttää toimiessaan arkkitehdin työnimikettä. Toiseksi direktiivissä on ehdotus, että arkkitehdin koulutuksessa olisi pakollista kokopäiväistä harjoittelua yhdestä kahteen vuoteen riippuen korkeakoulun opetussisällön määrästä. Harjoittelu laskettaisiin osaksi tutkintoa. Korkeakoulujen ja SAFA:n rinnalla

myös kaikki kolme arkkitehtikiltaa ottivat yhdessä ylioppilaskuntiensa kanssa kantaa direktiivimuutokseen. Kiltojen kannanotto käsitteli muun muassa harjoittelun laadunvalvontaa, suhdanneriippuvuutta sekä harjoittelun joustavaa sijoittamista opintojen rinnalle. Kannanotossa pohdittiin myös, mikä taho hallinnoi ammattinimikkeen myöntämistä ja seurantaa, arkkitehtuurin kandidaatin ja maisterin tutkintojen arvoa ilman suojeltua ammattinimikettä sekä harjoittelun vaikutusta opetussisältöön. Tärkeää on ymmärtää, että kyseessä oli kommentointiversio direktiivimuutoksesta, johon jäsenvaltiot sekä arkkitehtiopiskelijat toivottavasti ottivat kantaa. Nyt jännityksellä odottamaan, mihin suuntaan direktiivi taipuu. Joka tapauksessa muutos ei luultavasti ehdi vaikuttamaan opintonsa aloittaneisiin opiskelijoihin.

TEKSTI: JERE PÄÄKKÖNEN

Lue arkkitehtikiltojen yhteinen kannanotto kiltamme Internet-sivuilta osoitteessa ak.ayy.fi.

13 KUVAT: OIKEA SIVU: KARITA RYTIVAARA VASEN SIVU: ANTTI AUVINEN

HAASTATTELU

TEKSTI: IRIS ANDERSSON KUVAT: KARITA RYTIVAARA

Henkilökuvassa Helena Hyvönen Viidenkymmenen

minuutin

köröttelyn

jälkeen

saavumme

viimeinkin Otaniemestä Arabiaan. Astumme suurista lasiovista sisään ja hississä painan kuutosta miettien, minkäköhän mutkan takaa se dekaanin huone löytyy. Hissin ovet avautuvat ja tunnistan viihtyisän oleskeluryhmän takana olevassa lasikuutiossa tutun mustapukeisen naisen. Helpottuneena ja positiivisen hämmentyneenä avoimuudesta istahdan odottamaan kunnes kiireinen nainen vapautuu.

Selvät pasmat Istuudumme kahvikuppien ääreen Helena Hyvösen sipaistessa huulensa vielä punaisiksi samalla tarkastaen päivänsä aikataulua, ja haastattelu voi alkaa. Haluan lähteä liikkeelle aivan alusta. Hyvönen kertoo syntyneensä Pieksämäellä 1950 yhdeksi suurperheen vesoista. Perheen juuret ovat menetetystä Karjalasta ja omasta kodista luopuminen onkin vahvasti vaikuttanut perheen identiteettiin. Varkaudessa varttuneelle Hyvöselle iso perhe ja materiaalinen puute synnyttivät luovia ratkaisuja. Hymyillen hän muistelee viettäneensä sadepäiviä sisarustensa kanssa kesämökin saunalla huvittaen heitä kuvittamalla tarinoita pussaavista tytöistä ja pojista. Kekseliäänä tyttönä hän myös nikkaroi itselleen laudoista muodikkaat terveyssandaalit. Verraten Hyvösen elämää omaani mietin, miten 22 vuotta täyttävä Helena Hyvönen näki itsensä ja tulevaisuutensa. Hyvönen kertoo toisen vuoden tekstiilialan opiskelijana halunneensa ulkomaille ja töihin teollisuuden pariin. Vaihto-

ohjelmien puuttuessa hän pääsi työnvälityksen kautta sveitsiläiseen kutomoon. Hän myös kertoo olleensa aktiivinen opiskelija ja halunneensa vaikuttaa tutkinnon kehittämiseen. Elämän loimilangat Kankaat, muotoilu ja taide ovat Hyvöselle koko elämä, vaikkakin nykyisin aikaa ei jää kuin barbivaatteiden tekoon Vilman kanssa. Palo tekstiilien pariin on kova. Pelkät kauniit kankaat eivät kuitenkaan riitä työn motiiviksi, vaan suunnittelun takana on halu parantaa maailmaa ja edistää hyvinvointia. Tekstiilit ovat merkittävässä roolissa kehitysmaissa ja jo synnyttäessä ihminen kääritään niiden sisään. Lisäksi ne ovat monesti lähempänä kuin tulee ajatelleeksi, usein hän pystyy sanomaan, että istutte suunnittelemani kankaan päällä. Hyvönen inspiroituu ihmisistä. Aallon kaltaisessa yhteisössä työskentely, hienot jutut ja opiskelijat innoittavat. Perinteikkäästi Hyvönen myöntää myös luonnon muusakseen. Mökillä, laiturin nokalla horisontti

“Kankaat, muotoilu ja taide ovat -koko elämä”

avautuu ja osoittaa kaiken olevan mahdollista. Metsässä kulkeminen rauhoittaa. Helsingistä löytyy meri muttei metsää, minkä takia hän edelleenkin tuntee itsensä orvoksi, Hyvönen myöntää. Tuttuun tunteeseen on helppo yhtyä, vaikken sitä hänen suustaan ajatellut kuulevani. Laiturin nokan korvaa kotona sohvan nurkka. Hyvönen kertoo myös viihtyvänsä työhuoneessaan. Lisäksi hän pitää isoista ja avoimista tiloista, joissa ryömitään lastenlasten kanssa, uppoudutaan kirjoihin sekä laitetaan ruokaa. Hän nauttii elämisestä ja olemisesta perheen kanssa. Vaikka olen kotisohvalle käpertyessäni tiedostanut istuvani Hyvösen suunnitteleman kankaan päällä ja tiennyt hänen suunnitelleen taidetekstiilejä julkisiin tiloihin, en ole tajunnut hänen töidensä ympäröivän niin vahvasti elämääni. Rakkaimmaksi teoksekseen Hyvönen kokeen Turun Henrikin kirkon alttarivaatteen, jossa toteutuvat hänen suunnittelunsa kaikki kolme lähtökohtaa. Ensinnäkin kirkon arkkitehtuuri ja arkkitehdin ratkaisut toimivat taustana

teokselle. Toisena korostuvat tilan käyttäjät eli seurakunnan väki, jotka ovat hyväksyneet tilaan tuodun teoksen ja kolmantena oman kädenjäljen näkyminen ja uusien tekniikoiden käyttäminen. Mustavalkoiseen tekstiiliin Hyvönen on kuvannut omien lastensa lisäksi muita Vasaramäen tarhalaisia.

“sun pitää mennä auttamaan”

Monta raitaa TAIKiin opettajaksi Hyvösen toi halu kehittää omaa alaansa. Vaikka tekstiiliteollisuus hävisi Suomesta, Hyvönen pyöritti omaa yritystä Turussa ja nautti taiteilijaapurahasta. Apurahoista hänet sai kuitenkin luopumaan vaara tekstiilialan koulutuksen lopettamisesta ja ystävien pyynnöt ”sun pitää mennä auttamaan”. Hyvösen mukaan Suomessa ei voitu jäädä ruikuttamaan kadonneen teollisuuden perään, vaan nuorista oli koulutettava itsenäisiä osaajia maailmalle. Antaen koululle pikkusormensa viiden vuoden projekti on vaiheittain laajennut suuremmaksi, ensin koskemaan muotoilun koulutusohjelman uudistusta laajeten Aaltoon. Hyvönen ei ole missään vaiheessa halunnut

”Arkkitehtuuri on vaatteita ja tekstiilejä isompi kuori”

johtajaksi, mutta halu työskennellä tiimeissä ja hyvän korostaminen ovat siivittäneet häntä eteenpäin. Leikkisästi tämän hetken lisäksi Hyvönen mainitsee uransa kohokohdiksi vuoden tekstiilitaiteilijaksi valinnan, kun omalta ammattikunnalta saa huomionosoitusta. Omin avun kutsutuksi tulemisen Presidentin linnaan, Suomen brändityön ja naiset huipulle hankkeen. Lisäksi hän on koulun ensimmäinen naisrehtori ja vieläpä ensimmäinen ei-arkkitehti. Hyvösen mukaan hän toimii esimerkkinä naisille, näyttäen mitä naiset voivat myös olla. Vaikka naisasiat ovat Suomessa hyvin, töitä on vielä tehtävä, Hyvönen täsmentää. Mitä tämän jälkeen? Vastaus on ytimekäs: Hetki vielä professorina, sitten tekstiilitaiteilijaksi ja mummoksi. Hyvönen on tehnyt urallaan lähes kaikkea, mitä voi. Hän on ollut käsityöläinen, taiteilija, osallistunut näyttelyihin, opettanut, edennyt professoriksi ja johtajaksi. Omien sanojensa mukaan hän on ollut joka paikan höylä ja toteutumaton ammatillinen haave on suuri tähteys maailman kartalla, joka on sisäänrakennettuina näihin ammatteihin. Esikuvissaan Ritva Puotilassa ja Irma Kukkasjärvessä hän ihaileekin oman tyylin pitkälle hiontaa. Enää hän ei kuitenkaan haikaile sen perään. Hyvönen haaveilee myös valkoisesta paperista, kynästä ja repusta, hän

haluaisi taiteilijana kokeilla vielä jotain aivan uutta. Hän on naimisissa teollisen muotoilijan kanssa, pehmeän ja kovan liitossa. He ovat tehneet töitä aina rinnan, mutteivät mitään yhdessä. Uusi puola Pienenä Hyvönen halusi sairaanhoitajaksi tai arkkitehdiksi. Matikkapään puuttuessa hän valitsi tilasta yhden ulottuvuuden – kankaat. Nyt hän on viimeinkin päässyt johtamaan arkkitehteja ja ennen kaikkea huolehtimaan heistä. Hyvönen on huolestunut opiskelijoiden hyvinvoinnista ja koulutuksessa hän haluaisi muuttaakin paljon. Arkkitehtuurilla on mahdollisuus yhteiskunnassa suurempaan rooliin. ”Arkkitehtuuri on vaatteita ja tekstiilejä isompi kuori”, Hyvönen selittää. Hän korostaa ihmislähtöisyyttä, mistä koko ammatti lähtee. Hyvönen näkee mahdollisuuden ARTSin koulutusohjelmien väliseen yhteistyöhön, ei ole olemassa vain yhdenlaisia arkkitehteja vaan yhteistyö olisi mahdollista esimerkiksi elokuvan ja lavastuksen kanssa. Lisäksi hän kyseenalaistaa opetusta. Mestarioppipoika malli ei enää vastaa tulevaisuuden tarpeisiin ja hän kaipaakin pedagogista kouluttautumista. Hyvönen rohkaisee avoimeen keskustelukulttuuriin ja haastaa opiskelijoita itse kyseenalaistamaan. Uudistus lähtee ihmisestä itsestään hyvää vahvistamalla.

TEKSTI: KARITA RYTIVAARA

Anteeksi, mikä Aava? Suurempikaan aktiivisuus ei ole viime aikoina ollut takeena siitä, että olisi pysynyt mukana kaikista Aalto -lanseeratuista muutoksista. Hellä muutoksien koura vain siirtelee opiskelijoita paikasta toiseen. Aalto on aalloilla, tai junaraiteilla, ja seuraavassa hetkessä Aalto matkaa taiteeseen, tai toinen toistaan kryptisemmin nimettyihin, Aalto-etuliitteellä varustettuihin, tapahtumiin. Vähemmästäkin tulee ohjailtu olo. Tuntemus siitä, että Aallon kasvoton koneisto ohjaa haluamiinsa suuntiin ja määrää jo miten Aallossa opiskelevan tulisi vapaa-aikansa veittää. Totuus taitaa kuitenkin olla vähemmän dramaattinen, tietyn kriittisyydenkin nimissä. Merkittävä panos Aallon opiskelijalähtöiseen tapahtumakarttaan on yhteisjaosto Aavalla. Aavan sisällä toimii useampia erilaisia jaostoja, joilla kullakin on omat vastuualueensa. Esimerkkejä Aavan toiminnasta onTrippi, joka järjestää erilaisia excursioita ja matkoja Suomeen ja ulkomaille,

Art goes Aalto, joka on taas vastuussa taide- ja kulttuuritapahtumista. Jaostona Aava on siis perustettu tarjoamaan nimenomaan Aallossa opiskeleville ihmisille tapahtumia, matkoja ja kulttuuria. Käytännössä näiden tapahtumien sisältöön pääsisi myös vaikuttamaan, koska edustajat ovat opiskelijoita. Tilanne on kuitenkin kääntynyt itseään vastaan, koska vakiintuneen yliopiston yhteishenkeä ei vielä ole. Aavan järjestämien tapahtumien varjona on Aalto -yliopiston keskeneräisyys ja täten yliopiston yhteisöllisyyden epäuskottavuus. Se ei kuitenkaan tulisi olla este osallistumiselle. Aava kuitenkin parhaimmassa tapauksessa edustaa opiskelijoiden näkemystä siitä, minkä kaltaista toimintaa halutaan järjestää. Ja senkin vuoksi olisi tärkeää, että kritiikki ei kohdistuisi auttamatta vain anonyymeihin auktoriteetteihin, vaan olisi jollain tavalla myös rakentavaa.

KOLUMNI

Onnea uuden nimen johdosta Kun nimenantojuhlani lähestyi, kastepapereissani luki Fanni Maria. Sitten rakas isäni oivalsi. Eihän tyttärelle voi antaa Fannia etunimeksi! Murrosiässä sitä kuitenkin aletaan kutsua finni-Fanniksi. Tällä kohteliaisuudella isäni viittasi äitini rasvoittuvaan ihoon. Lapsi kastettiin Kaisaksi, sillä se oli kummastakin ihan ok kutsumanimi. Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu aloitti toimintansa vuodenvaihteessa. Paitsi yhdistymisprosessi, myös nimenvalinta oli monikerroksellinen. Kun nimi julkistettiin viime vuoden marraskuussa, sähköpostilistat täyttyivät vahvoista mielipiteistä. Alkuperäinen englanninkielinen versio Aalto University School of Arts and Creativity ylitti sosiaalisen median huumorikynnyksen harppomalla. Puhuttiin askartelukoulusta ja puuhailukerhosta. Asu vaihdettiin fiksumpaan ja nykyinen käännös on muotoa Aalto University School of Arts, Design and Architecture, ruotsin kielellä Aalto-universitetets högskola för konst, design och arkitektur. Sinänsä on jännää, että koulumme kotimainen ja käännetty versio eivät vastaa toisiaan. Kun englanninkielisille ei jää epäselväksi, mitä korkeakoulussamme voi opiskella, saavat suomenkieliset tulkita ja käyttää noh.. luovuuttaan. Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu on nimenä ärsyttävän suurpiirteinen, epäskarppi ja vähättelevä. Nimi herättää assosiaation oppilaitoksesta, jossa opiskellaan niitä jotain taiteita ja sitten suunnitellaan. Ai, mitä suunnitellaan? No, niitä taloja ja kai siellä samassa koulussa on ne astiasuunnitelijatkin. Tai ehkä olen väärässä. Ehkä uuden nimen aiheuttamat vilun väreet kertovat vain mieleni jäykkyydestä ja periaatteeseen perustuvasta muutosvastarinnasta. Ehkä nimeen pitää vain tutustua. Ehkä siihen tottuu ja turtuu. Ehkä nimi on sitten ihan ok.

TEKSTI: KAISA KARVINEN

KULTTUURIVASTAAVAN POIMINTOJA

TEKSTI: HOI YEE TAMMINEN

Orionin kevät — arkkitehtuuria, l u e n to j a j a e l o k u vi a Mitä yhteistä on arkkitehtuurilla ja elokuvalla? Paljon. Tästä osoituksena HYY:n Elokuvaryhmä ja Suomen Akatemia järjestävät World Design Capital Helsinki 2012 -vuoden luentosarjan KAVA:n

kanssa

elokuvateatteri

Orionissa

perjantaisin klo 14.30. 23.3. Antti Alanen: Elokuva ja arkkitehtuurin tyylihistoria art nouveausta postmodernismiin

30.3. Helmi Kajaste: Elottoman elollistuminen – arkkitehtuuri hahmona Golem: miten hän tuli maailmaan (1920)

Sketches of Frank Gehry (2005)

22 13.4. Sirpa Tani: Ihmisen ja kaupungin suhde elokuvissa

20.4. Marjo Pipinen: Los Angeles elokuvan näyttämönä

Wim Wendersin tyylikirja (1989)

Los Angeles Plays Itself (2003)

LISÄTIETOA:

http://wdchelsinki2012. fi/ohjelma/2012-01-12/ elokuva-ja-arkkitehtuuri http://www.kava.fi/ esitykset/arkkitehtuuri

Lainavaatteissa Shoppaillessa haluaisimme kuluttaa ekologisesti, tukea suomalaista designia ja panostaa laatuun. Kuinka monella siihen oikeasti on kuitenkaan varaa? Vaatelainaamo toimii jäsenyysperiaattella kuten kirjastot. Lainaamo on auki joka toinen torstai. Jokaisella kerralla saa lainata kolme tuotetta, jotka palautetaan pestyinä ja huollettuina taas kahden viikon kuluttua. Valikoimaan kuuluu suomalaisia kestosuosikkeja kuten Minna Parikka ja IvanaHelsinki sekä suomi-muodin raikkainta kärkeä edustavat Minni f. Ronya ja R/H. Vaatelainaamon valikoima myös muuttuu ja pysyy mielenkiintoisena:”Pyrimme pitämään tietyn laadun, tason ja linjan. Kaikilta mukana olevilta brändeiltä tulee kivoja juttuja. Jokaiselle aukiolokerralle pyrimme LISÄTIETOA:

WeAreHelsinki-lehti 2/2012 Kuva: Hanne Granberg Kuvankäsittely: Rafael Linnankoski

hankkimaan jotakin uutta valikoimiimme. Hyvät suunnittelijat ovat laadun tae.” Liisa Jokisen kanssa vaatelainaamoa pyörittävä Hertta Päivärinta kertoo. Lainaamon avulla vaatteisiin hurahtaneet voivat kuluttaa muotia ekologisesti, eettisesti ja yhteisöllisesti, palvelusta tai laadusta tinkimättä. Yhtenä tavoitteena on myös suomalaisen muotoilun esiintuominen.

Nopsa Vaatelainaamo, Salomonkatu 17 A, 4. Krs, Helsinki. Avoinna aina parillisten viikkojen torstaina klo 14–17. Puolen vuoden jäsenyys 75 e, opiskelijat 50 e.

KUVAT: ANTTI AUVINEN

ARTIKKELI

TEKSTI: PIJATTA HEINONEN KUVAT: RAFAEL LINNANKOSKI

Culture of capital Helsingissä tapahtuu; World Design Capital vuosi on menossa, Musiikkitalo valmistui juuri ja Guggenheimia suunnitellaan. Yksi Helsinki WDC:n kolmesta teemasta on Open Helsinki - avoin kaupunki — mikä määritellään seuraavasti: ”Yksi designpääkaupungin tärkeimmistä tavoitteista on pyrkiä tarjoamaan keinoja, joiden avulla kaupunkilaiset voivat itse osallistua elinympäristönsä kehittämiseen. -- Kaupungit kuuluvat niiden asukkaille.” Tällaisten periaatteiden aito tavoittelu olisi tarpeellista, mutta sekä WDC -projektissa, että muissa teolliseen tuotantoon ja talouteen liittyvissä kulttuuriprojekteissa tuntuu olevan vaarana se, että vain tietynlaista kulttuuria, tietynlaisin ehdoin sallitaan niiden puitteissa. Tällaiset isot hankkeet ovat myös mielipidevaikuttajia ja kulttuurin käsitteen muokkaajia, joten niiden vaikutus voi ulottua kauemmas ja laajemmalle kuin projektin virallinen ohjelma ja kesto. Kaupunkitilan visuaalinen hallinta on nykyään taloudellinen valttikortti ja Helsingissä on yksi hyvä esimerkki siitä, kuinka tämä on vaikuttanut julkiseen kaupunkitilaan ja

epäkaupallisen kulttuurin mahdollisuuksiin. Vuonna 2000 Helsinki oli Euroopan kulttuuripääkaupunki. Samana vuonna Helsingin kaupungin graffitien vastaiselle Stop Töhryille -kampanjalle budjetoitiin 1,83 miljoonaa euroa — miljoona euroa enemmän kuin edellisenä vuonna. Helsingin kaupungin Stop Töhryille kampanjan oli tarkoitus puhdistaa kaupunki kaikista graffiteista ja rangaista niiden maalaajia ankaralla kädellä tulevien ns. rikosten ehkäisemiseksi. Kampanja kesti virallisesti vuodesta 1998 vuoteen 2008, jona aikana kaupunki käytti siihen rahaa ainakin 12,35 miljoonaa euroa. Kampanja ei keskittynyt ainoastaan niin kutsuttuiin töhryihin, vaan myös laillisiin ja ostettuihin graffiteihin. Samalla koko vaihtoehtoja katukulttuuri kärsi, kun keikkajulisteet ja esimerkiksi mielenosoituksia ja keskustelutilaisuuksia mainostaneet epäkaupalliset ilmoitukset ja tarrat pyrittiin hävittämään katukuvasta. Stop Töhryille -kampanja on virallisesti päättynyt, mutta katutaiteen ja epäkaupallisten julisteiden poistaminen ei ole

“capital of culture = culture of capital”

loppunut ja vartijat valvovat yhä epäilyttäviltä näyttäviä henkilöitä. Kaupunkitilaa vartioidaan ja puhdistetaan tehokkaasti ja samalla on kavennettu epäkaupallisen kulttuurin toimintakenttää. Tästä seuraten vartiointiyritykset ovat saaneet tukevan jalansijan julkisen tilan kontrolloimisessa ja kaupunkitilan käyttö sekä siellä oleskelu on väkivallan uhalla rajoitettu. Tilanne on kehittynyt edelleen kohti äärimmäisyyksiä, kun keväällä 2011 Tampereen apulaispormestari oli sitä mieltä, että puistoissa hengailevat nuoret ja muut ”elävät roskat” tulisi puhdistaa välittömästi pois katukuvasta. Vastaavanlaista kehitystä on tapahtunut muissakin kaupungeissa ja muuallakin kuin Suomessa. Sen varjossa kaupallisten kulttuurihankkeiden periaatteisiin kaupunkilaiskulttuurista ja ruohonjuuritason vaikuttamisesta kannattaa suhtautua varauksella. Helsinki WDC:n pääyhteistyökumppanit ovat suuria pörssiyhtiöitä, joilla on tekemistä kulttuurin kanssa sen kaupallisimmassa mielessä, mainostuksen ja myynnin edistämisen kautta. Nykyisessä talousjärjestelmässä mainostuksen sekä visuaalisesti ns. oikeanlaisen ja taloudellisesti houkuttelevan kaupunkiympäristön

merkitys on suuri, mikä vaikuttaa julkisen tilan luonteeseen ja kaupunkilaisten vaikutusmahdollisuuksiin. Rappiollisiksi leimatut taiteenlajit ja kulttuuritapahtumat siivotaan kaupunkitilasta samalla, kun niiden visuaalista ilmettä ja symboliikkaa käytetään myymään kaikkea vaatteista autoihin. World Design Capital -hankkeen kohdalla kannattaa miettiä, mikä on kaupallisen designin ja kulttuurin suhde kaupunkilaisten omaehtoiseen julkisen tilan muokkaukseen ja kulttuuriin — milloin vaihtoehtokulttuuria tuetaan ja avoimia kulttuuritempauksia järjestetään taloudellisen hyödyn tavoittelemiseksi ennemmin kuin niiden itseisarvon vuoksi. Kuinka kaupunki voi kuulua asukkailleen, jos sen käytöstä ja ilmeestä päättää raha? Viime vuonna Turku oli Euroopan kulttuuripääkaupunki. Silloin tuotiin ilmi samoja ristiriitoja alakulttuuripääkaupunkihankkeen yhteydessä. ”Suhtaudumme varauksellisen kriittisesti uusliberalistiseen Euroopan kulttuuripääkaupunki-konseptiin (capital of culture = culture of capital). Huolenaiheemme on myös Kulttuuripääkaupunki 2011 hankkeen ponnettomuus ja kyvyttömyys tehdä rohkeaa

“--voiko autonominen kulttuuri koskaan mahtua kaupallisiin raameihin--”

kulttuuripolitiikkaa koskien Turun kaupungin harjoittamaa kulttuuriin kohdistuvaa ahdasmielisyyttä. Turun sivukirjastojen alasajo, taiteilijoiden ja ruohonjuurikulttuurin tila-ahdinko ja Taideakatemian rahoituksen jatkuva leikkaaminen ovat kulttuuripoliittisesti äärimmäisen tärkeitä asioita, joille Kulttuuripääkaupunki 2011 -hanke ei ole suostunut tekemään mitään vedoten kyvyttömyyteensä aiheiden suhteen. Jos kyseinen hanke ei pysty tarttumaan kaupunkilaisia koskettaviin aiheisiin, mikä sen funktio on?” Kaupunkien tai valtion tukemia kaupallisiakin kulttuurihankkeita tulisi haastaa toimimaan aidosti ruohonjuuritason kulttuurin mahdollistamiseksi. Tähän on kuitenkin sisäänrakennettuna kysymys siitä, voiko autonominen kulttuuri koskaan mahtua kaupallisiin raameihin. Tarvitseeko sen edes yrittää? Sen sijaan kaupunkitasolla päättäjät voidaan haastaa tekemään valintoja muutenkin, kuin taloudellisten intressien pohjalta. Suuria rahamääriä käytetään julkisuutta tuoviin ja tuottaviin hankkeisiin, mutta ovatko nämä ainoita kriteereitä joiden perusteella kulttuuria tulee tukea? Helsingissä ajetaan kirjastoja ja nuorisotaloja alas resurssien puutteesta ja samalla suunnitellaan

Guggenheimia ja rahaa virtaa World Design Capitaliin. Kysymyksiä tärkeydestä tulisi esittää. Kuka määrittelee kaupungissamme millaista kulttuuria täällä on?

LÄHTEET: Mikael Brunila, Kukka Ranta, Eetu Viren; Muutaman töhryn tähden, into-kustannus, 2011 http://wdchelsinki2012.fi http://www.turku2011.info http://nollatoleranssi.info

SARJAKUVA: MAIJA SIIKI

PIJATTA HEINONEN

Tyhjä paperi? Sen nappaa eteensä aina, kun pitää kirjoittaa jotain muistiin; lääkäriaikoja, puhelinnumeroita, kauppalistoja, luentomuistiinpanoja. Sama koskee piirtämistä. Tyhjälle paperille voi esittää toiselle asioita mitä on vaikea sanoin kuvailla. Voi piirtää kartan, piirtää sen ihanan tyypin jonka kadulla näki, piirtää sen suunnitelman talosta mikä oman pään sisällä muotoutuu. Kynän ja ajatusten yhteistyöstä syntyy parhaita lopputuloksia.

KARITA RYTIVAARA

Tyhmä paperi. Jos en saa ideoita, piirrän paperille vain jotain. Monesti korjausliikkeet ja sattumat paperilla voivat johtaa hyvään ideaan helpommin, kuin pään sisäinen prosessointi. Ja aina voi ottaa uuden vähemmän tyhmän paperin.

RAFAEL LINNANKOSKI

Tyhjä paperi on valkoinen. Yleensä. Joskus siitä syntyy lennokki, tai viaton viesti vierustoverille. Sekin saattaa olla lennokasta. Tyhjä paperi on mahdollisuus.

AP REP

E H C N A L B E T R A C IIXMM/I