Muukalainen
Sudenkorento
Matkantekijä
Syysrummut
Tuliristi
Lumen ja tuhkan maa
Luiden kaiku
Sydänverelläni kirjoitettu
Kertokaa se mehiläisille
Englanninkielinen alkuteos Go Tell the Bees That I Am Gone
Lainaus s. 141: J.R.R. Tolkienin Hobitista, suomentaneet Kersti Juva ja Eila Pennanen, WSOY 1973.
Lainaus s. 171: Marcus Aureliuksen teoksesta Itselleni: keisarin mietteitä elämästä, suomentanut Marke Ahonen, Basam Books 2004.
Lainaukset s. 240: Lewis Carrollin teoksesta Liisan seikkailut ihmemaassa, suomentaneet Kirsi Kunnas ja Eeva-Liisa Manner, Gummerus 1996.
Lainaus s. 519: William Shakespearen Hamletista, suomentanut Yrjö Jylhä, Otava 1955.
Lainaus s. 537: William Shakespearen Macbethista, suomentanut Paavo Cajander, 1885.
Copyright © 2021 Diana Gabaldon
Published in agreement with the author, c/o BAROR INTERNATIONAL, INC., Armonk, New York, U.S.A.
Map by Jeffrey L. Ward
Family Tree by Donna Sinisgalli
Kustantaja: Gummerus Kustannus Oy
Helsinki
Painopaikka: ScandBook
Liettua 2023
ISBN 978-951-24-2218-0
Simon, Lord Lovat Davina Porter ≈
Naimisissa
Avioliiton ulkopuolinen suhde
Eronnut
Lapset
Kasvattilapset
Lapsipuolet
James (Young Jam ie) Fraser Murray =
Joan
Ian Alastair Robert MacLeod Murray
Matthew Murray
Henry Murray
=
=
Brian Fraser Ellen Caitriona Sileas MacKenzie
Ambrose MacKenzie Janet MacKenzie =
Flora MacKenzie
Janet (Jenny) Flora Arabella Fraser
William Simon Murtagh MacKenzie Fraser
Robert Brian Gordon MacKenzie Fraser
James (Jamie) Alexander Malcolm MacKenzie Fraser
=
Katherine (Kitty) Mary Murray
=
[Tuntematon]
Carmichael
Margaret (Maggie) Ellen Murray = =
Paul Lyle
Ca roline Murray
George (Geordie) Silvers
Benjam in Murray
Li lliane (Li llie)
Anthony Brian Montgomery
Lyle
Janet Ellen Murray
Ian ( Nuori Ian) Fraser Murray
Michael Murray = ≠ =
Wakyo’teyehsnonhsa (Tekee Työtä Käsillään/Emily)
Angelica Lyle
Angus Walter (Wally) Edwin Murray Carmichael
Caitlin
Maisri Murray
Rachel Hunter
Fergus Claudel Fraser
Yeksa’a (I seabaìl) Abigail Silvers Josephine Silvers
Sen tietää, että jotain on tuloillaan. Että jotain erityisen ahdistavaa ja kamalaa tapahtuu väistämättä. Sen näkee sielunsa silmin, mutta sen työntää mielestään. Silti se hiipii taas ajatuksiin vääjäämättä, vaivihkaa.
Siihen valmistautuu sen verran kuin kykenee. Tai uskoo valmistautuvansa, vaikka sisimmässään tietää totuuden – ettei iskulta voi välttyä, ettei siihen voi mukautua eikä sen voimaa voi vähentää. Siitä on pääsemättömissä, ja sen edessä on aivan avuton.
Sen vain tietää.
Mutta siitä huolimatta kuvittelee, ettei se tapahdu vielä.
Fraserin harju, Pohjois-Carolinan siirtokunta 17. kesäkuuta 1779
Oikean pakarani alla oli kivi, mutta en halunnut hievahtaakaan. Vaimea sydämensyke sormieni alla oli suloisen sinnikästä, ohikiitävän elämän ääntä. Hiljaisuus lyöntien välillä oli yhtä loputon kuin yhteyteni tummaan taivaaseen ja leimahteleviin liekkeihin.
”Siirräs pikkasen ahterias, Sassenach”, ääni sanoi korvaani. ”Mun tarttee raapia nenääni, ja sää istut mun käteni päällä.” Jamie liikutteli sormiaan allani; siirryin ja käännyin häntä kohti ennen kuin etsin uuden asennon kolmevuotiaan Mandyn nukkuessa edelleen velttona sylissäni.
Hän hymyili minulle Jemin pörröisen pään yli ja hieraisi nenäänsä. Oli varmaan jo yli puolenyön, mutta nuotio roihusi edelleen ja sen hehku sai hänen parransänkensä loistamaan ja silmänsä hehkumaan yhtä suloisesti kuin hänen tyttärenpoikansa punaiset hiukset ja kuluneen olkavaatteen, jonka hän oli kietonut heidän kummankin ympärille.
Vastapuolella nuotiota Brianna nauraa hykersi hiljaa mutta piti äänensä vaimeana, niin kuin ihmiset tapaavat tehdä keskellä yötä lasten nukkuessa lähistöllä.
Hän painoi päänsä Rogerin olkaa vasten silmät puoliummessa. Hän näytti aivan uupuneelta hiukset pesemättöminä ja harjaamattomina, kasvoillaan tulenkajon heittämiä varjoja… mutta onnelliselta.
”Mikäs sua nyt niin huvittaa, a nighean?” Jamie kysyi ja siirsi Jemin mukavampaan asentoon. Jem taisteli kaikin voimin unta vastaan, mutta oli häviämässä taistelun. Hän töllötti silmät lautasina ja pudisti päätään, räpytti silmiään kuin valon sokaisema pöllö.
”Mikä huvittaa?” poika toisti, mutta toinen sana hiipui kuulumattomiin, kun hän makasi suu puoliavoimena ja lasittunut katse silmissään.
Hänen äitinsä kikatti ihastuttavan tyttömäisesti, ja aistin Jamien hymyn.
”Kysyin juuri isältä, muistaako hän sen klaanikokouksen, johon osallistuimme vuosia sitten. Klaanit kutsuttiin yksitellen mahtavan rovion äärelle. Ojensin isällesi palavan oksan, kehotin häntä menemään rovion luo ja ilmoittamaan, että MacKenziet ovat paikalla.”
”Ai.” Jem räpäytti silmiään kerran, kahdesti, katseli edessämme loimuavaa nuotiota ja rypisti punertavia kulmakarvojaan. ”Missä me nyt ollaan?”
”Kotona”, Roger sanoi varmasti, ja katseemme kohtasivat. Sitten hän siirsi katseensa Jamieen. ”Ja tänne me jäämme.”
Jamie hengähti syvään ja hänestä välittyi samankaltainen helpotus ja onni, jotka olivat täyttäneet minut iltapäivästä asti, siitä saakka kun nuo neljä olivat äkisti ilmaantuneet näköpiiriimme aukiolle Harjun alapuolella ja olimme rientäneet rinnettä alas ottaaksemme heidät vastaan. Heittäytyessämme toistemme kaulaan oli syntynyt riemukas, sanaton purkaus, joka oli yltynyt Amy Higginsin tultua mökistään ulos ihmettelemään outoa meteliä. Hänen perässään olivat tulleet Bobby ja Aidan, joka oli hihkunut nähdessään Jemin ja syöksynyt pojan päälle kaataen tämän maahan, sekä Orrie ja pikkuinen Rob.
Jo Beardsley oli ollut läheisessä metsässä kuullessaan melua ja kiiruhtanut katsomaan… aukio oli hetkessä täynnä iloista väkeä. Uutinen ehätti ennen auringonlaskua kuuteen talouteen, ja toiset saisivat tiedon epäilemättä heti huomenissa.
Ylämaalaisen vieraanvaraisuuden välittömyys oli ollut ihanaa; naiset ja tytöt olivat juosseet kiireen vilkkaa takaisin kotiin hakemaan lämpimiä leipomuksiaan tahi mitä kullakin oli kypsymässä liedellä iltaseksi, miehet olivat tuoneet polttopuita ja pinonneet ne – Jamien käskystä – vuorenharjanteelle paikkaan, johon Uusi talo rakennettaisiin, ja me olimme toivottaneet perheemme tervetulleeksi kotiin niin kuin pitääkin, ystävien ympäröiminä.
Matkantekijöille satoi kysymyksiä. Mistä he olivat tulleet? Miten matka meni? Mitä he olivat nähneet? Kukaan ei ollut kysynyt, oliko heistä mukavaa olla taas Fraserin harjulla; se oli jokaiselle itsestään selvää.
Me emme Jamien kanssa kysyneet mitään. Sen ehtisi myöhemminkin – ja nyt kun olimme keskenämme, Roger oli juuri vastannut siihen ainoaan merkitykselliseen kysymykseen.
Mutta mitä tulee miksi-kysymykseen… niskakarvani nousivat pystyyn.
”Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen”,
mumisin Mandyn mustiin kiharoihin ja suukotin hänen pikkuruista, unen kuurouttamaa korvaansa. Sormeni hakeutuivat taas kerran hänen vaatteidensa alle – matkan jäljiltä likaisten, mutta huolellisesti ommeltujen – ja tapasivat kylkiluiden lomasta hiuksenhienon arven, muiston kirurgin veitsestä, joka oli pelastanut tytön hengen kaksi vuotta sitten niin kaukana sieltä, missä nyt olimme.
Tuo urhea, pieni sydän pamppaili rauhallisesti sormenpäitteni alla, ja räpyttelin kyyneltyviä silmiäni – tämä ei ollut ensimmäinen kerta päivän kuluessa, eikä taatusti olisi viimeinen.
”Mitäs mää sanoin?” Jamie kysyi, ja samassa tajusin hänen lausuneen sanat jo toistamiseen.
”Ai mistä asiasta?”
”Noh, että me tarttetaan enemmän tilaa”, hän sanoi kärsivällisesti, kääntyi ja osoitti näkymätöntä kiviperustusta, joka oli toistaiseksi ainoa merkki tulevasta Uudesta talosta. Jälki alkuperäisestä Isosta talosta erottui edelleen tummana ruohon alta alapuolisella aukiolla, mutta vain hädin tuskin. Ehkä se olisi enää pelkkä muisto siinä vaiheessa, kun Uusi talo valmistuisi.
Brianna haukotteli kuin leijona, haroi sitten takkuista harjaansa ja räpytteli unisena silmiään.
”Me nukumme tämän talven luultavasti juureskellarissa”, hän sanoi ja nauroi.
”Voi, teitä vähäuskosia”, Jamie sanoi empimättä. ”Puutavara on sahattu, katkottu määrämittaan ja salvattu. Seinät, lattiat ja ikkunat on valmiit paljon ennen lumentuloa. Ehkei ikkunalaseja vielä sentäs ole”, hän totesi, ”vaan ne ennättää laittaa keväälläkin.”
”Mmm.” Brianna räpytteli silmiään ja pudisti päätään ennen kuin nousi katselemaan tarkemmin rakennuspaikkaa. ”Onko sinulla jo uunin peruskivi?”
”Onpa hyvinkin. Ihastuttava serpentiinikivi – se vihreä, muistakkos sää?”
”Muistan. Ja onko raudankappale tulisijan alle pistettäväksi?”
Jamie näytti hämmästyneeltä.
”Ei vielä. Mää hommaan semmosen ennen tulisijan siunaamista.”
”Selvä juttu.” Brianna suoristi selkäänsä ja penkoi viittansa laskoksia hetken ennen kuin veti esiin kookkaan purjekangaskassin, joka oli ilmeisen painava ja täynnä kaikenlaista tavaraa. Hän tutki kassin sisältöä ja otti sieltä sitten esineen, joka kiilsi mustana nuotionkajossa.
”Käytä tuota, isä”, hän sanoi ja ojensi kapistuksen Jamielle.
Jamie katseli esinettä hetken, hymyili ja luovutti sen sitten minulle.
”Jaa, tuo passaa mainiosti”, hän sanoi. ”Toikkos sää sen nimenomaan tätä tulisijaa varten?”
Esine oli sileä, musta metallinen taltta, kuusi tuumaa pitkä ja painava kädessäni. Sen varressa luki ”Craftsman”.
”Tähän tarkoitukseen kyllä, eli jotain tulisijaa varten”, Bree sanoi hymyillen. Hän laski käden Rogerin jalan päälle. ”Alkuun ajattelin, että voisimme rakentaa oman talon, mutta –” Hän kääntyi katsomaan tumman harjun ylle avautuvaa kylmää, kirkasta taivasta, jolla Otava tuikki. ”Ei taida aika riittää ennen talven tuloa. Ja kun me nyt taidamme joutua tunkemaan teille…” Hän nosti katseensa Jamieen, joka puuskahti.
”Elä hölmöjäs puhu, plikka. Sää tiedät sen sanomattakin: mikä on meidän, on teidänkin koti.” Hän kohotti toista kulmakarvaansa. ”Ja mitä enempi me apuvoimia talon rakentamiseen saadaan, sen parempi. Haluattekos te nähdä, minkä mallinen siitä tulee?”
Odottamatta vastausta hän pyöräytti Jemin olkavaatteensa sisältä, laski pojan maahan viereeni ja nousi seisomaan. Hän otti nuotiosta palavan oksan ja heilautti päätään uuden talon näkymättömän perustuksen suuntaan.
Bree oli edelleen unelias, mutta halukas näkemään pohjan; hän hymyili minulle ja pudisti päätään hyväntuulisesti, nosti sitten viitan harteilleen ja nousi seisomaan.
”Tuletko mukaan?” Bree kysyi Rogerilta.
Roger hymyili ja huitaisi kättään kehotukseksi mennä. ”Olen niin uuvuksissa, että silmissä viiraa. Jätän sen aamuun.”
Bree hipaisi hänen hartiaansa ennen kuin meni Jamien soihdun perässä. Hän mumisi jotain lyötyään varpaansa kiveen ruohikossa, ja peittelin olkavaatteellani Jemin, joka nukkui edelleen sikeästi.
Roger ja minä istuimme hiljaa aloillamme ja kuuntelimme heidän vaimeaa puhettaan, joka kuului koko ajan heikommin – ja sen jälkeen istuimme hiljaa kuunnellen nuotion ja yön ääniä, toistemme ajatuksia.
Mikä tahansa olikaan saanut heidät lähtemään aikamatkalle, siirtymään näin vaaralliseen aikaan ja tähän paikkaan… mitä olikaan tapahtunut heidän omassa ajassaan…
Hän kohtasi katseeni, näki ajatukseni ja huokaisi.
”Jaa, tilanne oli paha. Ihan tarpeeksi paha”, hän sanoi hiljaa. ”Siitä huolimatta olisimme voineet palata hoitamaan asian. Olisin halunnut. Mutta pelkäsimme, ettei Mandylla olisi ollut siellä ketään tarpeeksi tärkeää.”
”Mandylla?” Katselin pientä, topakkaa lasta, unen raukeuttamaa. ”Mitä tarkoitat tarpeeksi tärkeällä? Miten niin ’palata’? Odota –” Nostin käteni
rauhoittelevasti. ”Ei, älä edes yritä kertoa nyt. Olet aivan uuvuksissa, ja ennätämme myöhemminkin.” Pidin tauon ja selvitin kurkkuani. ”Sitä paitsi riittää, että olette nyt täällä.”
Nyt Roger hymyili, aitoa hymyä, vaikka olikin peninkulmien, vuosien ja taannoisten kauheuksien väsyttämä.
”Jaa”, hän sanoi. ”Juuri näin.”
Olimme jonkin aikaa vaiti, ja Rogerin pää alkoi nuokahdella. Arvelin hänen nukahtavan millä hetkellä hyvänsä ja olin jo nousemassa kehottaakseni kaikkia käymään unipuuhiin, kun hän nosti taas päänsä.
”Yksi asia…”
”Niin?”
”Oletko koskaan tavannut miestä nimeltä William Buccleigh MacKenzie? Tai Buck MacKenzie?”
”Nimi on tuttu”, sanoin hitaasti, ”mutta –”
Roger hieroi kasvojaan ja sitten kaulaansa, köyden jättämää valkoista arpea.
”No, ensinnäkin hän on se mies, joka järjesti minut hirteen. Mutta hän on myös isoisäni isoisän isoisä. Kumpikaan meistä ei tiennyt sitä siinä vaiheessa, kun hän määräsi minut hirtettäväksi”, hän sanoi miltei anteeksipyytävästi.
”Jeesus H. …Voi, suo anteeksi. Oletko sinä edelleen jonkinlainen pappi?”
Roger hymyili, mutta uupumuksen uurruttamin kasvoin.
”Siitä taitaa olla pääsemättömissä”, Roger sanoi. ”Mutta jos olit aikeissa sanoa ’Jeesus H. Roosevelt Kristus’, ei se minua haittaisi. Voisi sanoa, että se sopii hyvin tilanteeseen.”
Hän kertoi lyhyesti, kuinka Buck MacKenzie oli päätynyt Skotlantiin vuonna 1980 vain palatakseen Rogerin kanssa etsimään Jemin.
”Siihen liittyy paljon muutakin”, Roger vakuutti, ”mutta toistaiseksi tilanne on se, että jätimme hänet Skotlantiin vuoteen 1739. Sen… tuota, äitinsä kanssa.”
”Geillisin kanssako?” Ääneni nousi huomaamatta, ja Mandy säpsähti ja äänteli äkeästi. Taputtelin häntä ja siirsin mukavampaan asentoon. ”Tapasitko sinä Geillisin?”
”Kyllä. Tuota… kiinnostava nainen.” Rogerin vieressä maassa oli muki puolillaan olutta; tunsin hiivan ja kitkerän humalan hajun. Hän otti mukin käteensä ja näytti puntaroivan, juodako se tyhjiin vai kaataako sen sisältö päänsä päälle, mutta päätyi siemaisemaan suullisen ja laski mukin maahan.
”Minä – me – olisimme halunneet hänet mukaamme. Riskejä siihen tietysti sisältyi, mutta olimme saaneet uskoakseni kokoon sen verran jalokiviä,
että onnistuisimme yhdessä. Sitä paitsi… Buckin vaimo on täällä.” Hän heilautti kättään etäisen metsän suuntaan. ”Amerikassa siis. Nyt.”
”Niin minä hämärästi muistinkin… sinun sukupuustasi.” Kokemus oli kuitenkin opettanut, ettei paperille tallennettuihin tietoihin ollut aina luottamista.
Roger nyökkäsi, joi lisää olutta ja ryki kuuluvasti. Hänen äänensä oli väsymyksen käheyttämä ja sortui vähän väliä.
”Ilmeisesti annoit hänelle anteeksi –” Hipaisin omaa kaulaani. Näin köyden jäljen ja aavistuksen pienestä arvesta, jonka olin jättänyt hänen kurkkuunsa tehdessäni kiireellisen trakeostomian kynäveitsellä ja meripihkaisella piipunvarrella.
”Rakastin häntä”, Roger totesi suorasukaisesti. Vaisu hymy levisi mustan parransängen keskelle uupumuksesta huolimatta. ”Kuinka usein voi rakastaa ihmistä, jolta on saanut verenperinnön ja elämän tämän tietämättä, kuka olet tai synnytkö edes milloinkaan?”
”Ihminen on valmis riskeeraamaan paljon silloin kun hänellä on jälkikasvua”, sanoin ja laskin käteni hellästi Jemin päälaelle. Se oli lämmin, ja hiukset olivat pesemättömät mutta pehmoiset sormissani. Hän ja Mandy tuoksuivat koiranpennuilta; se oli suloisen eläimellinen tuoksu, täynnä viattomuutta.
”Niin”, Roger sanoi hiljaa. ”Se on totta.”
Ruohon kahina ja äänet takanamme enteilivät suunnittelijoiden paluuta – he olivat uppoutuneet keskustelemaan vesiputkien vetämisestä taloon.
”Jaa, saattaa olla”, Jamie lausui empivästi. ”Vaan en mää mitenkään jaksa uskoa, että tänne saatasiin semmonen määrä tavaraa ennen talven tuloa. Mää olen justiinsa alkanu kaivaa uutta huussia, ja se välttää toistaseks. Kattellaan keväällä…”
Brianna vastasi jotain, mistä en saanut selvää. Siinä he seisoivat, nuotion loimussa, niin samannäköisinä valon osuessa kummankin yhtä pitkävartiseen nenään ja tulenkarvaisiin hiuksiin. Roger liikahti, painoi jalkapohjat maata vasten ja minäkin vääntäydyin vaivalloisesti seisomaan Mandyn ollessa sylissäni yhtä velttona kuin Esmeralda-nukkensa.
”Miten ihanaa, äiti”, Bree sanoi ja syleili minua. Hänen suora ryhtinen, vahva vartalonsa painautui minua vasten ja likisti nukkuvan Mandyn väliimme. Hän halasi minua hetken, painoi sitten päänsä ja suukotti otsaani.
”Rakastan sinua”, hän sanoi hiljaa ja käheästi.
”Minäkin rakastan sinua, kultaseni”, sain sanotuksi pala kurkussa ja sivelin Breen väsyneitä mutta silti säteileviä kasvoja.
Hän perääntyi hivenen ja otti Mandyn syliinsä, nosti tytön varmoin ottein olkaansa vasten.
”Tulepas, kaveri”, hän sanoi Jemille ja tökkäsi poikaa lempeästi saappaankärjellään. ”Nukkumaanmenoaika.” Poika päästi raukean, kysyvän ynähdyksen ja kohotti päätään ennen kuin jatkoi sikeitä uniaan.
”Älä huoli, minä vien hänet.” Roger heilautti kättään, kumartui pyöräyttämään Jemin syliinsä ja nousi ähkäisten seisomaan. ”Meinaatko mennä nukkumaan?” hän kysyi. ”Minä voin palata valvomaan nuotiota, kun olen saanut pojan petiin.”
Jamie pudisti päätään ja kietoi käsivartensa ympärilleni.
”Elä suotta näe vaivaa. Jospas me istuskellaan vielä hetki, kunnes nuotio hiipuu.”
He laskeutuivat kukkulalta hitaasti, löntystellen kuin nautaeläimet, Briannan laukun kolahdellessa rytmikkäästi. Higginsien maja, jossa he viettäisivät yönsä, erottui himmeänä pimeyden keskeltä; Amy oli arvatenkin sytyttänyt lampun ja vetänyt taljan sivuun ikkunan edestä.
Jamie piteli edelleen talttaa kädessään; katse tiiviisti tyttärensä selässä hän nosti taltan ilmaan ja suuteli sitä samaan tapaan kuin oli kerran suudellut veitsensä kahvaa nähteni, ja tiesin tämänkin pyhäksi lupaukseksi.
Hän työnsi taltan turkiskukkaroonsa ja veti minut syliinsä, selkä itseään vasten, jotta saimme yhdessä saatella heitä pimeään katseillamme. Hän lepuutti leukaansa päälakeani vasten.
”Mitäs sää mietit, Sassenach?” hän kysyi hiljaa. ”Mää näin sun silmäs, ja niissä oli pilviä.”
Painauduin Jamieta vasten, ja hänen lämmin vartalonsa selkäni takana oli vahva kuin linnoitus.
”Lapsia”, sanoin epäröiden. ”He – tarkoitan, että on niin ihanaa, kun he ovat täällä. Ajattelimme, ettemme koskaan enää näkisi heitä, ja yhtäkkiä…” Nielaisin siitä pyörryttävästä onnentunteesta, jonka valtaan olin joutunut saatuani – saatuamme – äkkiarvaamatta taas oman perheen luoksemme. ”Saamme nähdä, kun Jem ja Mandy kasvavat… pitää Breen ja Rogerin lähellämme…”
”Jaa”, Jamie sanoi hymyä äänessään. ”Mutta mitä?”
Kesti hetken koota ajatuksia ja pukea ne sanoiksi.
”Roger sanoi, että heidän omassa ajassaan oli tapahtunut jotain pahaa. Ja se on varmaan ollut jotain aivan kamalaa.”
”Jaa”, Jamie sanoi hivenen kolkosti. ”Brianna sano samaa. Vaan kuules, a nighean, ne on eläneet tässä ajassa ennemminkin. Meinaan vaan, että kyllä ne tietää, mimmosta täällä on olla ja mimmosta tuleman pitää.”
On vuosi 1779. Jamie Fraser ja Claire Randall ovat viimein löytäneet takaisin toistensa luo ja rakentavat uutta elämää Pohjois-Amerikan siirtokunnissa. Heidän tyttärensä Brianna joutuu kuitenkin miettimään, kuinka turvallista oli paeta menneisyyteen, jossa taudit, nälänhätä ja lähestyvä sota uhkaavat. Samaan aikaan William Ransom yrittää selvittää isänsä henkilöllisyyttä – ja omaa identiteettiään. Yhdysvaltain vapaussota kolkuttaa jo ovella. Jamie teroittaa miekkaansa ja Claire valmistelee kirurginvälineitään – eikä voi olla pohtimatta, tuleeko sodassa virtaamaan myös hänen rakkaimpiensa veri.
Matkantekijä-sarjan yhdeksäs osa Kertokaa se mehiläisille on rakkaustarina, jännitysseikkailu ja huumaava epookkidraama. Teos julkaistaan suomeksi kahdessa osassa.