Patrick Radden Keefe, Kivun valtakunta (Gummerus)

SUKU, JOKA RIKASTUI LÄÄKERIIPPUVUUDELLA

KIVUN VALTAKUNTA

”Tämä kirja saa veresi kiehumaan”

THE NEW YORK TIMES

PATRICK RADDEN KEEFE

KIVUN VALTAKUNTA

SUKU, JOKA RIKASTUI

LÄÄKERIIPPUVUUDELLA

Suomentanut Maija Heikinheimo

GUMMERUS

Englanninkielinen alkuteos: Empire of Pain: The Secret History of the Sackler Dynasty

Copyright © 2021 by Patrick Radden Keefe. All rights reserved.

Lainauksen Virginia Woolfin esseestä ”Sairastamisesta” on suomentanut Jaana Kapari-Jatta. Lainauksen Sylvia Plathin romaanista Lasikellon alla on suomentanut Mirja Rutanen.

Otteen virrestä ”Kansasi on vaeltava” ovat suomentaneet Pekka Turunen ja Niilo Rauhala.

Lainauksen F. Scott Fitzgeraldin romaanista Kultahattu on suomentanut Marja Niiniluoto.

Kustantaja: Gummerus Kustannus Oy

Helsinki

Painopaikka: ScandBook UAB

Liettua 2023

ISBN 978-951-24-3326-1

Beatricelle ja Tristramille ja kaikille niille, jotka ovat menettäneet läheisensä tässä kriisissä.

Olemme monesti tuhahdelleet keskiaikaisten vapaaherrojen

taikauskolle ja raukkamaisuudelle, koska he kuvittelivat

voivansa pyyhkiä pois muiston ryöstelystä ja rosvoamisesta

tekemällä kirkolle maalahjoituksia; nykyajan kapitalistit

tuntuvat kuitenkin ajattelevan täsmälleen samoin; sillä

tärkeällä erotuksella, että kapitalistit todella saavat ryöväämisen muiston katoamaan.

G. K. Chesterton (1909)

Doctor, please, some more of these.

Rolling Stones (1966)

Prologi: Alku ja juuri

Kansainvälisen Debevoise & Plimpton -lakifirman pääkonttori New Yorkissa pitää hallussaan kymmentä kerrosta kiiltävässä mustassa

tornitalossa Manhattanin pilvenpiirtäjäviidakossa. Vuonna 1931

alkunsa saaneen yrityksen perustajat, kaksi aristokraattista lakimiestä, olivat hankkineet kokemusta arvostetussa lakiasiaintoimistossa Wall Streetillä, ja vuosien mittaan myös heidän oman toimistonsa maine kasvoi. Se laajeni maailmanlaajuiseksi yritysjätiksi, jonka palkkalistoilla on nykyään kahdeksansataa juristia ja jolla on pitkä lista vakavaraisia asiakkaita ja lähes miljardin dollarin liikevaihto. Keskikaupungilla sijaitsevassa pääkonttorissa ei näe tammea ja nahkaa muistuttamassa yrityksen alkuvaiheista. Sen sijaan yrityksen tilat on sisustettu yhtä tylsästi kuin mikä tahansa muu nykyaikainen toimisto: kokolattiamattoja käytävillä, akvaariomaisia neuvotteluhuoneita, seisomapöytiä. Vielä

1900-luvulla vallan piti näkyä ulospäin, mutta 2000-luvulla todellisen vallan tunnistaa varmimmin siitä, että se ei tee itsestään numeroa.

Tornitalon musta lasipinta heijasteli kevättaivaan pilviä sinä kirkkaana ja kylmänä aamuna vuonna 2019, jolloin Mary Jo White astui rakennukseen ja nousi hissillä Debevoisen toimitiloihin asettuakseen omalle paikalleen neuvotteluhuoneessa, jossa vallitsi sähköinen tunnelma. Seitsemänkymmentäyksivuotiaan Whiten olemuksesta huokui eleetöntä valtaa. Hän oli hyvin pienikokoinen, vain vähän

yli 150-senttinen, hänellä oli lyhyet ruskeat hiukset ja ryppyjä silmäkulmissa, ja hänellä oli tapana puhua suoraan ja kiertelemättä. Oikeussalissa hän oli peloton. White vitsaili toisinaan, että hän oli erikoistunut yritysmaailman ”isoihin sotkuihin”: hän ei ollut halpa, mutta hänelle soitettiin, kun oltiin tukalassa tilanteessa ja rahaa piisasi.

Aiemmin urallaan White oli toiminut lähes vuosikymmenen ajan ylimpänä syyttäjänä New Yorkin osavaltion eteläisessä tuomiopiirissä. Hän nosti syytteet vuoden 1993 World Trade Centerin iskun tekijöitä vastaan. Sittemmin Barack Obama nimitti hänet Yhdysvaltain arvopaperi- ja pörssikomission johtoon. Valtionhallinnossa tehtyjen pestien välissä hän palasi aina töihin Debevoisen lakifirmaan. Hän oli aloittanut uransa yhtiössä rivijuristina, ja aikanaan hänestä tuli toinen naispuolinen osakas yrityksen historiassa. Hän edusti isoja asiakkaita: Verizonia, JP Morgania, General Electriciä, amerikkalaisen jalkapallon ammattilaisliigaa NFL:ää.

Neuvotteluhuoneessa oli tungokseen asti juristeja, Debevoisen lisäksi myös muista yrityksistä. Heitä oli yli kaksikymmentä, ja heillä oli muistikirjoja ja kannettavia tietokoneita ja paksuja mappeja, joista pursuili post-it-lappuja. Pöydällä oli kaiutinpuhelin, ja toiset parikymmentä juristia osallistui tapaamiseen etäyhteydellä eri puolilta maata. Syy tällaisen asianajaja-armeijan kokoontumiseen oli se, että erään Mary Jo Whiten pitkäaikaisen asiakkaan, omissa oloissaan viihtyvän miljardöörin, oli tullut aika antaa oikeudelle valaehtoinen todistajanlausunto. Hän oli sotkeutunut lukuisiin oikeusjuttuihin, joissa väitettiin, että hänen valtavan suuren omaisuutensa haalimisen sivutuotteena sadat tuhannet ihmiset olivat menettäneet henkensä.

White on todennut, että toimiessaan syyttäjänä hänen tehtävänsä oli ollut yksinkertainen: ”Pitää toimia oikein. Jahdata roistoja. Tehdä joka päivä jotain yhteiskunnan hyväksi.” Sittemmin hänen tilanteensa oli kuitenkin muuttunut monimutkaisemmaksi. Whiten tapaiset arvos-

tetut yritysasianajajat ovat taitavia ammattilaisia, jotka nauttivat tietystä

sosiaalisesta arvostuksesta, mutta loppujen lopuksi heidän työnsä on asiakaslähtöistä. Samalla tavoin etenee monen sellaisen syyttäjän ura, jolla on asuntolaina ja lukukausimaksuja hoidettavanaan. Uran ensimmäinen puolisko kuluu roistoja jahdatessa, toinen heitä edustaessa.

Tuona aamuna kysymyksiä oli saapunut esittämään vähän alle seitsemänkymppinen juristi nimeltään Paul Hanly. Hän ei näyttänyt samalta kuin muut paikalla olevat asianajajat. Hän edusti asianomistajia ryhmäkanteessa. Hän suosi värikkäitä mittatilauspukuja ja räätälin tekemiä paitoja, joiden jäykkä kaulus oli eriväristä kangasta. Teräksenharmaat hiukset oli vedetty päätä myöten taaksepäin, ja sarvisankaiset silmälasit korostivat silmien läpitunkevaa katsetta. White oli mestari hillityn vallan osoittamisessa, mutta Hanly oli toista maata: hän oli kuin lakimies Dick Tracy -sarjakuvasta. Hänen kilpailuviettinsä oli kuitenkin yhtä vahva kuin Whitella, ja lisäksi hän halveksi syvästi sellaista ulkokultaista silausta, jonka Whiten kaltaiset ihmiset toivat mukanaan tällaisiin hankkeisiin. Ei pidä mennä halpaan, Hanly ajatteli. Hänen mielestään Whiten asiakkaat olivat ”ylimielisiä kusipäitä”.

Miljardööri, jonka oli sinä aamuna määrä antaa todistajanlausuntonsa, oli vähän yli seitsemänkymmentävuotias nainen, jolla oli lääkärin koulutus vaikkakaan hän ei ollut koskaan harjoittanut lääkärin ammattia. Hänellä oli vaaleat hiukset ja leveät kasvot, korkea otsa ja silmät etäällä toisistaan. Hän käyttäytyi tylysti. Hänen asianajajansa olivat yrittäneet estää kuulemistilaisuuden, eikä hän olisi halunnut olla paikalla. Hänestä välittyi sellaisen ihmisen itsevarma kärsimättömyys, joka ei koskaan joudu jonottamaan päästäkseen lentokoneeseen, yksi paikalla olleista juristeista ajatteli.

”Oletteko Kathe Sackler?” Hanly kysyi.

”Olen”, hän vastasi.

Kathe kuului Sacklerin sukuun, joka oli varakas hyväntekeväi-

syyttä harjoittava dynastia New Yorkista. Muutamaa vuotta aiemmin

Forbes-lehti oli listannut Sacklerit Yhdysvaltain kahdenkymmenen rikkaimman suvun joukkoon. Sacklerien omaisuus oli noin 14 miljardin dollarin arvoinen, ja ”he jättivät listalla taakseen sellaisia vanhoja ja vakavaraisia sukuja kuin Buschit, Mellonit ja Rockefellerit”. Nimi Sackler koristi taidemuseoita, yliopistoja ja sairaaloita eri puolilla maailmaa.

Kävelymatkan päässä neuvotteluhuoneesta sijaitsi New Yorkin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan biolääketieteen maisteriohjelman Sackler-instituutti, ja kymmenen korttelin päässä Rockefeller-yliopiston biolääketieteen ja ravitsemustutkimuksen Sackler-keskus. Vähän kauempaa Manhattanin alueelta löytyi Guggenheim-museoon kuuluva taidekasvatuksen Sackler-keskus, ja Viidettä avenueta pääsi Metropolitan-taidemuseon Sackler-siipeen.

Edeltävien kuuden vuosikymmenen aikana Kathe Sacklerin suku oli jättänyt jälkensä New Yorkin kaupunkiin vähän samaan tapaan kuin Vanderbildtit tai Carnegiet aikoinaan. Sacklerin suku oli kuitenkin nyt varakkaampi kuin kumpikaan noista suvuista, jotka olivat keränneet omaisuutensa Yhdysvaltain teollistumisen aikana 1800-luvun lopulla.

Sacklerit olivat tehneet lahjoituksia muuallekin kuin New Yorkiin, esimerkiksi Harvardin Sackler-museolle, Tuftsin yliopiston biolääketieteen maisteriohjelman Sackler-laitokselle, Oxfordin yliopiston Sackler-kirjastolle ja Louvren taidemuseon Sackler-siivelle, Tel Avivissa sijaitsevalle Sackler School of Medicinelle ja Pekingissä sijaitsevalle

Sacklerin nimeä kantavalle taide- ja arkeologiamuseolle. ”Kun vartuin, vanhemmillani oli säätiöitä”, Kathe kertoi Hanlylle. Hänen mukaansa he lahjoittivat rahaa ”yhteiskunnallisiin tarkoituksiin”.

Sacklerit olivat antaneet pois satoja miljoonia dollareita, ja vuosikymmeniä suvun nimi oli yleisön mielessä yhdistetty hyväntekeväisyyteen.

Erään museon johtaja vertasi perhettä Medicien ylhäisösukuun, joka

1400-suvun Firenzessä vaikutti hyväntekeväisyydellään renessanssin

kehittymiseen. Medicit tekivät omaisuutensa pankkitoiminnalla, mutta Sacklerin suvun rikkauksien tarkka alkuperä oli pitkään hämärän peitossa. Suvun jäsenet halusivat lähes maanisesti yhdistää sukunimensä taideinstituutioihin ja oppilaitoksiin. Nimi oli kaiverrettu marmoriin ja messinkilaattoihin ja sen saattoi nähdä jopa lasimaalauksissa. Sacklerin nimellä oli professuureja, apurahoja, luentosarjoja ja palkintoja. Tavallisen ihmisen ei kuitenkaan välttämättä ollut helppo hahmottaa, minkälainen yritystoiminta vaurauden oli synnyttänyt. Samoihin seurapiireihin kuuluvat näkivät Sacklerin perheen jäseniä gaalaillallisilla ja Hamptonsin ylellisellä asuinalueella pidettävissä varainkeruutilaisuuksissa, huvijahdilla Karibialla tai Alpeilla laskettelemassa, ja hekin saattoivat kuiskutella asiasta ja ihmetellä, mistä Sacklerit olivat saaneet rahansa. Epätietoisuus oli erikoista, koska Sacklerien omaisuus ei ollut 1800-luvun lopun ryöstäjäkapitalistien perua, vaan se oli kerätty viime vuosikymmenien aikana.

”Olette suorittanut alemman korkeakoulututkinnon New Yorkin yliopistossa vuonna 1980”, Hanly sanoi. ”Pitääkö paikkansa?”

”Pitää”, Kathe Sackler vastasi.

”Ja valmistuitte New Yorkin yliopiston lääketieteellisestä tiedekunnasta vuonna 1984?”

”Kyllä.”

Oliko totta, Hanly kysyi, että Kathe Sackler oli tehnyt kaksi vuotta kliinisiä opintoja kirurgian alalla ja mennyt sitten töihin Purdue Frederick -nimiseen yritykseen?

Purdue Frederick oli lääketehdas, joka myöhemmin tultiin tuntemaan nimellä Purdue Pharma. Se toimi Connecticutissa ja oli pitkälti luonut Sacklerien omaisuuden. Sacklereilla oli tapana vaatia erilaisten nimeämistä koskevien sopimusten nojalla, että heidän lahjoituksiaan saaneet galleriat ja tutkimuslaitokset nostaisivat suvun nimen näyttävästi esiin, mutta perheyritystä ei ollut nimetty suvun mukaan. Itse

asiassa perheen nimeä ei löytynyt Purdue Pharman verkkosivuilta edes tarkasti koluamalla. Siitä huolimatta yritys oli yksityisomisteinen, kokonaan Kathe Sacklerin ja muiden suvun jäsenten hallussa. Vuonna 1996 Purdue oli tuonut markkinoille aivan uudenlaisen lääkkeen, vahvan opioidikipulääkkeen nimeltään OxyContin, jota ylistettiin vallankumoukselliseksi kroonisen kivun hoidossa. Siitä tuli yksi suurimmista myyntimenestyksistä koko lääketeollisuuden historiassa, ja se toi noin 35 miljardin dollarin myyntitulot.

Siitä kuitenkin koitui myös riippuvuus- ja väärinkäyttöongelmia. Kathe Sacklerin antaessa valaehtoista todistajanlausuntoaan Yhdysvalloissa kärsittiin opioidien aiheuttamasta epidemiasta, ja maan joka kolkasta löytyi ihmisiä, joille oli kehittynyt riippuvuus tuohon voimakkaaseen lääkkeeseen. Monet, jotka alkuun olivat väärinkäyttäneet OxyContinia, siirtyivät myöhemmin katukaupassa liikkuviin huumeisiin kuten heroiiniin ja fentanyyliin. Näiden ihmisten määrä oli päätähuimaava. Yhdysvaltain tautikeskus eli tarttuvien tautien valvonnasta ja ennaltaehkäisystä vastaava virasto (CDC) arvioi, että OxyContinin lanseerausta seuranneen neljännesvuosisadan aikana noin 450 000 amerikkalaista kuoli opioidien yliannostukseen. Yliannostuksesta oli tullut yleisin tapaturmainen kuolinsyy Amerikassa, ja yliannostukset aiheuttivat enemmän kuolemia kuin liikenneonnettomuudet, jopa enemmän kuin periamerikkalainen tapaturmatyyppi eli ampumaasevammat. Itse asiassa opioidiyliannostukseen kuolleita amerikkalaisia oli enemmän kuin kuolonuhreja kaikissa Yhdysvaltain käymissä sodissa yhteensä toisen maailmansodan jälkeen.

Mary Jo White on joskus sanonut, että hän pitää oikeustieteestä muun muassa sen takia, että se pakottaa ”erottamaan asioista sen, mikä niissä on oleellista”. Opioidien aiheuttama epidemia oli äärimmäisen monimutkainen kansanterveyskriisi. Esittämällä kysymyksiään Kathe

Sacklerille Paul Hanly yritti hahmottaa, mitkä olivat tuon valtavan inhimillisen tragedian juurisyyt. Ennen OxyContinin tuloa markkinoille Amerikassa ei ollut opioidikriisiä. Kun OxyContin oli tullut markkinoille, Amerikassa oli opioidikriisi. Sacklerit ja heidän yrityksensä joutuivat nyt vastaamaan yli 2 500 oikeusjuttuun, joita olivat nostaneet kaupungit, osavaltiot, piirikunnat, Amerikan alkuperäiskansat, sairaalat, koulupiirit ja lukuisat muut asianomistajat. Samoihin aikoihin oli nostettu valtavasti siviilikanteita, kun sekä julkisessa virassa olevat että yksityisissä lakiasiaintoimistoissa työskentelevät asianajajat yrittivät saada lääketehtaita vastuuseen siitä, millä tavalla ne olivat markkinoineet näitä voimakkaita lääkkeitä ja johtaneet yleisöä harhaan niiden riippuvuutta aiheuttavista ominaisuuksista. Jotain samantapaista oli tapahtunut kerran aiemminkin, kun tupakkayritykset oli pantu vastuuseen siitä, että ne olivat tietoisesti vähätelleet tupakoimisen terveysriskejä. Yritysten johtoporrasta oli kutsuttu kongressiin vastaamaan kysymyksiin, ja lopulta vuonna 1998 tupakkateollisuus myöntyi merkittävään 206 miljardin dollarin sovitteluratkaisuun.

Whiten tehtävänä oli estää se, että Sacklerin suku ja Purdue joutuisivat vastaavalla tavalla tilille teoistaan. New Yorkin osavaltion oikeusministeri, joka oli nostanut kanteen Purdueta vastaan ja oli nimennyt Kathe Sacklerin sekä seitsemän muuta perheen jäsentä jutun vastaajiksi, totesi kannekirjelmässä OxyContinin olevan ”opioidiepidemian alku ja juuri”. Kyseinen kipulääke muutti amerikkalaisten lääkäreiden tavan määrätä kipulääkkeitä potilailleen, ja seuraukset ovat olleet järkyttävät. Massachusettsin osavaltion oikeusministeri, joka niin ikään oli nostanut kanteen Sacklereita vastaan, esitti, että ”yksi ainoa perhe teki päätökset, jotka suurelta osin aiheuttivat opioidiepidemian”.

Whitella taas oli toisenlainen näkemys. Hän väitti, että ne, jotka esittivät syytöksiä Sacklereita vastaan, muuntelivat totuutta sysätäkseen hänen asiakkaanaan olevan perheen syntipukin rooliin. Mikä

Sacklerien rikos oli? He olivat vain myyneet lääkettä, joka oli täysin laillinen – Yhdysvaltain elintarvike- ja lääkevirasto FDA oli hyväksynyt tuotteen. Koko kanteilla syyttely oli yhtä näytelmää, White väitti, ja painotti lisäksi, että ”opioidiepidemia ei ole asiakkaitteni tai Purduen synnyttämä kriisi”.

Senpäiväisessä tilaisuudessa hän ei kuitenkaan sanonut mitään. Esiteltyään itsensä (”Mary Jo White, Debevoise & Plimpton, tohtori Sacklerin edustaja”) hän vain istui kuuntelemassa ja antoi kollegoittensa keskeyttää Hanlyn vastalauseillaan. Hänen tehtävänsä ei ollut pitää meteliä vaan olla kuin koteloon työnnetty ase, hiljaa mutta näkyvillä Kathen rinnalla. White oli tiimeineen evästänyt asiakkaansa huolella. Vaikka Whiten mielestä oikeustieteessä pyrittäisiin selvittämään, mikä asioissa on ”oleellista”, silloin kun asiakkaalla on kiperät paikat, kaikkein tärkeintä on ottaa etäisyyttä siihen mikä on oleellista.

”Tohtori Sackler, ottaako Purdue vastuun opioidikriisistä?” Hanly kysyi.

”Vastalause!” yksi juristeista sanoi. ”Vastalause!” toinen säesti.

”Mielestäni Purduella ei ole oikeudellista vastuuta”, Kathe vastasi.

”En kysynyt sitä”, Hanly huomautti. ”Haluan tietää, aiheuttiko Purduen toiminta opioidiepidemian.”

”Vastalause!”

”Minusta asiassa yhdistyy hyvin monenlaisia tekijöitä, on erilaisia asianhaaroja ja yhteiskunnallisia ongelmia ja lääketieteellisiä kysymyksiä, ja lisäksi eri puolilla maata monen osavaltion sääntelyssä on aukkoja”, Kathe vastasi. ”Asia on nähdäkseni erittäin monimutkainen.”

Sitten Kathe Sackler kuitenkin teki jotain yllättävää. Olisi voinut kuvitella, että OxyContinin synkän maineen vuoksi hän olisi yrittänyt ottaa lääkkeeseen etäisyyttä. Hanlyn esittäessä hänelle kysymyksiä kävi

kuitenkin ilmi, että hän ei suostunut hyväksymään kysymysten taustalla olevia lähtöoletuksia. Hänen mielestään Sacklereilla ei ollut syytä

olla häpeissään tai pyydellä anteeksi – koska OxyContinissa ei ollut mitään vikaa. ”Se on erittäin hyvä lääke, ja se on myös erittäin tehokas ja turvallinen lääke”, hän sanoi. Puolusteleva asenne on odotettavissa, jos yrityksen edustaja joutuu vastaamaan monen miljardin dollarin kanteeseen. Kathe Sacklerin asenne oli kuitenkin jotain muuta. Siinä oli ylpeyttä. Totta puhuen, Kathe sanoi, hän itse ansaitsi kunnian OxyContinin ”keksimisestä”. Syyttäjät väittivät, että OxyContin oli syynä kansanterveyskriisiin, joka oli yksi eniten ihmishenkiä vaatineista kriiseistä nykyaikana, ja Kathe Sackler esiintyi ylpeästi OxyContinin kehittäjänä.

”Ymmärrättekö, että sadat tuhannet amerikkalaiset ovat tulleet riippuvaisiksi OxyContin-lääkkeestä?” Hanly kysyi.

”Vastalause!” useampikin asianajaja sanoi. Kathe epäröi.

”Kysymys on yksinkertainen”, Hanly sanoi. ”Kyllä vai ei.”

”En osaa vastata siihen”, Kathe Sackler vastasi.

Kuulustelun edetessä Hanly esitti kysymyksen, joka koski tiettyä Manhattanin itäisellä 62. kadulla sijaitsevaa rakennusta, joka oli vain muutaman korttelin päässä heidän neuvotteluhuoneestaan. Rakennuksia on itse asiassa kaksi, Kathe korjasi. Ulkopuolelta näyttää kuin rakennukset olisivat erillisiä, mutta sisältä ”ne ovat yhteydessä toisiinsa”, hän selitti. ”Ne ovat käytännössä yksi rakennus.” Kysymys oli komeista kalkkikivitaloista vauraalla alueella Central Parkin lähellä, sellaisista iättömistä New Yorkin rakennuksista, jotka herättävät kiinteistökateutta ja saavat unelmoimaan menneistä aikakausista. ”Se on talo, jossa ovat”

– tässä Kathe Sackler tarkensi sanojaan – ”tai siis olivat alun perin… isäni ja setäni työhuoneet.”

Alun perin Sacklerin veljeksiä oli kolme, hän selitti. Arthur, Mortimer ja Raymond. Mortimer oli Kathen isä. Kaikki kolme olivat lääkäreitä, mutta Sacklerin veljekset olivat ”hyvin yrittäjähenkisiä”,

hän jatkoi. Heidän elämäntarinansa ja heidän perustamansa dynastia kertoivat samalla amerikkalaisen kapitalismin vuosisadasta. Veljeskolmikko oli ostanut Purdue Frederickin 1950-luvulla. ”Aluksi se oli paljon pienempi yritys”, Kathe selitti. ”Se oli pieni perheyritys.”

Hätkähdyttävä kuvaus Yhdysvaltain opioidikriisin taustoista

Vahvojen opioidilääkkeiden yliannostukseen on Yhdysvalloissa

kuollut 2000-luvulla yli puoli miljoonaa ihmistä. Eniten tuhoa on tehnyt aggressiivisesti markkinoitu OxyContin-kipulääke.

OxyContinin taustalta löytyy Sacklerin suku, joka on vaikuttanut lääkebisneksessä 1950-luvulta asti. Perhe näyttäytyi mielellään taiteen ja tieteen avokätisenä sponsorina; samaan aikaan OxyContinista rakennettiin Sacklerien komennossa rahakonetta, joka tuotti miljardeja dollareita sairaiden ja vähäosaisten kustannuksella. Riippuvuusongelmaa vähäteltiin ja lakipykäliä kierrettiin viranomaisten myötävaikutuksella. Kun tuli oikeudenkäyntien aika, suku pani peliin kaiken vaikutusvaltansa vastuun välttämiseksi.

Huipputoimittaja Patrick Radden Keefe kertoo Sacklerien saagan sadan vuoden ajalta. Kuvatessaan varattoman siirtolaisperheen nousua eliittiin hän samalla piirtää kuvan yhteiskunnasta, jossa tavallisen kansalaisen henki on halpa ja rikkaat ovat immuuneja rikosoikeudelle.

”Kuin tosielämän trilleri.”