Petja Lähde, Yksi neljästä (Gummerus)

PETJA LAHDE

YKSI NELJÄSTÄ

PETJA LAHDE

YKSI NELJÄSTÄ

GUMMERUS

Yksi neljästä -romaanin murharyhmä, henkilöhahmot ja tapahtumat ovat täysin fiktiivisiä.

© Petja Lähde ja Gummerus

Kustantaja: Gummerus Kustannus Oy

Helsinki

Painopaikka:

ScandBook UAB

Liettua 2023

ISBN 978-951-24-3094-9

PROLOGI

Hien ja virtsan sekoitus maistuu haalean makealle kuin suklaan himmenevä jälkimaku. Hän makaa pakettiauton takatilan vaneripäällysteisellä alustalla, tuntee sen vaikkei näe. Hän on maannut aiemminkin samanlaisella, rahasta ja vapauttavasta piikistä. Unohduksesta.

Auton liikkeet kertovat sen hetki sitten kääntyneen kuoppaiselle tielle. Hän heittelehtii vanerilla. Selkään sattuu. Käsiä aristaa, mutta jalat eivät tunne. Matkaa ei ole enää pitkälti. Hänen matkaansa. Se päättyy.

Oma rauhallisuus kummastuttaa häntä. Tällaista kohtaloako hän on toivonut? Minkälaisen ihmisen se hänestä tekee?

Luovuttajan. Tarpeettoman.

Eikö juuri nyt kuoleman pitäisi tuntua epäreilulta. Juuri kun vuosikymmenien pimeys kirkastui valoksi. Juuri kun hän oikeasti maistoi elämän kauneuden, kuuli sen ilon ja tajusi sen tarkoituksen. Mutta hän ei osaa syyttää elämää äkkiväärästä käänteestä. Hän voi vain olla kiitollinen, että se antoi hänelle hetken auringossa.

Pakettiauto pysähtyy, renkaat rahisevat. Hän kuulee etuoven narisevan. Askelia. Takaovi on jumissa. Sitä hakataan kaksi kertaa ja vasta silloin se avautuu. Takatilan imelä haju laimenee, kun kesäyön viileä raikkaus syöksyy sisään.

Hän kuulee kuskin keskustelevan jonkun kanssa. Keskustelu on kiivasta, äänensävystä voi päätellä osallisten olevan eri mieltä.

Mistä? Hänen elämästään? Hän on vielä elossa, vaikka jalat eivät liiku ja päähän kohdistuneen iskun jälkeen kasvoille laskeutunut veri on kuivunut. Mutta hän hengittää rauhallisesti kuin lapsi unessa ja odottaa kun hänen kohtalostaan päätetään.

Äänet pakettiauton ulkopuolella vaimenevat. Lähtivätkö he? Voisiko hänellä sittenkin olla mahdollisuus? Hän yrittää nostaa painavaa päätään, mutta samassa joku rynnii sisään takatilaan. Vaneri tärisee, kun hänen päälleen hypätään. Kädet tarraavat häntä kurkusta. Hän kuulee kuristajan hengityksen kiivauden, haistaa tappajan hiestä stressin, pelon ja raivon. Sylki lentää hänen kasvoilleen. Vai onko se kyynel? Tappaja ehkä katuu kuristaessaan häntä. Hän toivoo niin. Tappajan vuoksi. Jos tappaja katuu, hän saattaa vielä pystyä elämään tekonsa kanssa.

Hänen kielensä turpoaa kuristuksen voimasta. Hän yrittää avata silmänsä, haluaa nähdä tappajansa kasvot, mutta ei saa silmiään auki. Ne ovat muurautuneet kiinni. Suljettu hänen omalla verellään. Tappaja kiroaa tappamista, tulee kiroamaan vielä pitkään. Happi loppuu.

Hän havahtuu, kun häntä kannetaan. Haistaa nurmikon ja sateesta raikkaan metsän. Läheltä kuuluu aaltojen hiljainen liplatus. Toivottavasti paikka on kaunis. Se tulee olemaan hänen hautapaikkansa.

Hänet lasketaan maahan. Terävät kivet pistelevät selkää ja niskaa. Hän varmasti irvistää tai liikuttaa kättään, koska yläpuolelta kuuluva ääni on kauhistunut kantajan tajutessa, että hän on vielä elossa. Tappaja tai tappajat luulivat hänen jo kuolleen. Niin hän itsekin luuli. Hiekka rahisee askelista. Maa tärisee. Jotain heitetään hänen päälleen. Hiekkaa. Soraa. Sitten uusi lapiollinen. Maata rusikoidaan hänen päälleen kiihkeällä tahdilla. Hänet haudataan elävältä. Rintakehä painuu kasaan. On vain ajan kysymys, milloin hänen luunsa rutistuvat ja katkeavat kuin kuivat risut.

Suu täyttyy hiekasta. Hän imee sieraimillaan viimeisen henkäyksen. Siinä tuoksuu koko elämä. Hämärät porttikongit, kujat, varjoiset tiet ja kerrostalot. Pimeät vuodet lapsesta aikuiseksi. Mutta viimeisimpänä hän haistaa onnellisuuden. Se tuoksuu mintulta. Enkeliltä, joka hänet vapautti valoon.

I OSA

1. LUKU TERHI NUORA

Vastapäätäni istuva mies ei ole klassisen komea. Hänen kasvoiltaan puuttuvat selvästi erottuvat piirteet. Leuka ei puske jykevänä ja hänen poskensa pullistuvat enemmänkin kuin kapenevat. Miehen silmien väriä en pystyisi kuvailemaan, jos minulta asiaa kysyttäisiin. Ehkä haalean harmaat. Kulmakarvat ovat kesäauringon vaalentamat ja poskipäistä tuikkii pisamia. Miehen komeus syntyy herkkyydestä, joka huokuu hänen sisältään.

Esplanadin perinteikkään kahvilan valtavasta ikkunasta heijastuva auringonvalo haalistaa miehen ujosti hymyilevät kasvot. Minun on nojauduttava tuolillani lähemmäs miestä, jotta näen hänet paremmin. Hän ymmärtää eleen lähestymisenä ja tekee samoin. Jalkamme koskettavat toisiaan kahdenistuttavan pyöreän pöydän alla. Kahvilan asiakkaiden puheensorina hyrrää ympärillämme häiritsemättä.

– En voi uskoa, että olet poliisi, mies sanoo suhteellisen korkealla äänellä siihen nähden, että hän on ainakin 190 senttiä pitkä.

– Kuulen tuota usein, vastaan hymyillen enkä liioittele.

Useimpien on vaikea kuvitella, että hento neljäkymmentäseitsemänvuotias kroppani kuuluu Helsingin väkivaltarikosyksikön rikostutkijalle, vanhemmalle rikoskonstaapelille. Kasvoiltani paistaa ilo ja valo. Vältän pimeyttä, koska tiedän, millaista siellä on, enkä ole varma jaksaisinko nousta sieltä takaisin valoon.

Aurinkoisuuttani voisi kuvitella esteeksi työssäni, mutta se on vahvuuteni. Jos Sherlock Holmesin kykyjä ovat yliluonnollinen älykkyys ja päättelykyky, ovat minun vastaavani ystävällisyys ja

avoimuus. Ne saavat paatuneimmankin rikollisen tunnustamaan. Eivät painostamalla tai uhkailemalla vaan kuuntelemalla. Kaikilla on tarina kerrottavana. Sille pitää osata avata väylä, jota pitkin lipua vapaasti. Ja kun kertojan tarina on tosi, se avaa hänessä lukkoja, jotka usein johtavat rikoksen tunnustamiseen.

– Kerro työstäsi, pyydän mieheltä huomatessani, että hän miettii keskusteltavaa.

– Ei se ole niin kiinnostavaa kuin sinun työsi, hän sanoo ja sipaisee silmäkulmaansa nolostuen. – Olen alakoulun luokanopettaja, erikoistunut äidinkieleen. Opetan neljännestä luokasta kuudenteen.

– Mielestäni se on kiinnostavampaa kuin omani, sanon. – Olet paljon vartijana. Jos onnistut työssäsi, se vähentää minun työtäni. Ja mitä vähemmän minä joudun tekemään töitä, sitä paremmin maailma makaa.

Mies hymyilee vapautuneesti. Sanani osuivat. Saivat hänet tuntemaan itsensä tärkeäksi. Mies kertoo, kuinka ihana tunne on, kun kaupungilla hänet pysäyttää aikuinen, joka esittäytyy miehen entiseksi oppilaaksi ja kertoo hymyillen mitä hänelle kuuluu. Silloin mies pitää työtään onnistuneena.

Nautin kuunnella miehen puhumista. Se ei ole puristeista, eikä siinä ole kiireen tuntua. Se on kuin hyvä elokuva, jossa on jännite ja mielenkiinto, mutta ihana rauha. Tiedän kuitenkin kokemuksesta, että kohta mies kysyy samasta mistä kaikki jossakin vaiheessa. Väkivallasta. Ne, joita kiinnostaa sen tuottaminen ja inhorealistinen kuvailu, paljastuvat tylsiksi. Ne, joita kiinnostaa syyt väkivallan taustalla, ovat kiinnostavampia. Mutta kaikkia kiinnostaa ihmisen pahuus. Se, mikä on piilotettu jokaisen sisimpään.

– Mitä murharyhmässä tehdään? mies kysyy ja hänen silmiinsä syttyy lapsen into.

Nostan käden suuni eteen, ettei mies huomaisi huokaamistani. Haluaisin kertoa, että työni on useimmiten suhteellisen yksitoik-

koista: toimistolla istumista, esitutkintapöytäkirjojen kirjoittamista ja läpikäyntejä. Puheluita. Kentällä käytäviä puhutteluja. Mutta sitä eivät ihmiset halua kuulla. Se on liian lähellä heidän omaa työtään. He haluavat ajatella rikostutkijan työn olevan jotain jännittävämpää.

– Miten kuoleman näkemiseen tottuu? mies kysyy ja nojautuu lähemmäksi.

Hänen pisamansa erottuvat selkeämmin ja minut valtaa outo tarve laskea ne.

– Tai näin ainakin olen kuullut poliisien sanovan, hän jatkaa, eikä häntä enää kiinnosta minä vaan työni.

Näin käy usein. En syytä siitä ihmisiä. He eivät tiedä. Heidän mielenkiintoaan kiihottavat televisio ja kirjat. Ja media.

Vastaan ystävällisen ympäripyöreästi, että sairaalahenkilökunta, hautausurakoitsija tai teurastaja näkevät kymmeniä kertoja enemmän kuolemaa kuin poliisit.

– Tarkoitin vain, että miltä tuntuu nähdä tapettu ihminen, mies jatkaa ja paljastaa kuuluvansa ei-kiinnostavaan kategoriaan.

Yritän peittää pettymystäni katsomalla ikkunasta aurinkoiseen katuvilinään. Pieni tyttö puskee kasvonsa lähemmäs ja litistää nenänsä ikkunaan. Hänen äitinsä nauraa puhelimeen kesätuulen helliessä hänen vaaleita hiuksiaan.

Yleensä käytän keksittyä vastausta, jolla kierrän aiheen ja saan ihmiset unohtamaan väkivallan. Valehtelen olleeni töissä tullissa. Kerron joko kokaiinikipsi- tai kolibritapauksen. Mies oli rakentanut kokaiinista kipsin jalkaansa. Hän jäi tullin haaviin, koska huumekoira sekosi. Toinen mies oli Amazonin viidakosta palatessaan pyydystänyt harvinaisia kolibreja ja tunkenut linnut housuihinsa. Kun hän saapui tulliin, yksi kolibreista oli päässyt karkuun. Nämä molemmat tapaukset ovat totta. Eivät Suomen

tullissa vaan jossain päin Etelä-Amerikkaa. Yleensä esimerkit saavat ihmiset nauramaan ja taivastelemaan, kuinka absurdi maailma ja sen asukit ovat, ja unohtamaan väkivallan ja kuoleman.

Nyt en jaksa turvautua tulliin. Sitä saa mitä tilaa.

– Ensimmäisen ruumiin muistavat kaikki, aloitan arkisesti, ja huomaan unohtaneeni vielä hetki sitten miestä kohtaan tuntemani kiihkon. – Ensimmäinen kroppakeikkani tuli vastaan, kun olin toista vuotta töissä kenttäpoliisina. Vanha mies oli soittanut päivystyskeskukseen ja ilmoittanut vainajasta. Menimme paikalle kerrostaloon. Jo huoneiston ovella haju oli tyrmäävä. Ehdin juuri vessaan ennen kuin oksensin. Vanha mies istui sängyllä ja silitti vanhaa naista, joka makasi elottomana hänen vierellään. Nainen oli alkanut mädäntyä. Vanha mies kertoi, että nainen oli hänen kaksossiskonsa, joka oli sairastanut pitkään ja pyytänyt veljeään auttamaan hänet rajan yli. Lopulta veli oli päättänyt lopettaa siskonsa kärsimykset ja tukehduttanut hänet tyynyllä. Veljen kyllä piti ilmoittaa poliisille aiemmin, mutta hän ei pystynyt. Hän halusi olla siskonsa lähellä pidempään, ei kyennyt jättämään tätä yksin. Joko veljellä ei ollut hajuaistia tai sitten hän oli tottunut kuvottavaan hajuun. Siskon mustuneissa kasvoissa lepäsi hento virne ja se on tatuoitunut verkkokalvoilleni. Naisen hymyn kautta olen kohdannut sen jälkeen näkemäni ruumiit. Niitä on yli sata. Haluan aina nähdä sen hymyn. Se tuo lohtua kaiken sen väkivallan ja raakuuden, epätoivon ja säälin keskelle. Mutta se haju. Se jäi univormuun kiinni. Tarttui ihoon ja hiuksiin. Oksensin useita kertoja sinä päivänä.

Miehen kasvot ovat kalvenneet. Hän siemaisee punaviiniä eikä selkeästi kestä kuulla enempää.

Hyvä niin.

Voisimme edetä seuraavaan vaiheeseen. Minua ei innosta pitkäaikainen seurustelusuhde. Minua kiinnostaa fyysinen läheisyys, mutta siihen kuuluu rajoitteita. Ne kannattaa ilmaista suoraan ennen kuin siirrytään intiimiin kanssakäymiseen. Ystävällisyydestäni huolimatta tapani puhua suoraan saattaa yllättää vastapuolen.

– Millaisesta seksistä pidät?

– Anteeksi, mies sanoo ällistyneenä kuin kysymyksen olisi esittänyt hänen äitinsä.

Hymyilen mahdollisimman vilpittömästi ja vastaan omaan kysymykseeni ennen kuin mies ehtii sulkea hämmästyneen suunsa. Haluan olla päällä. En selälläni tai kontillani. Vaadin, että mies pitää kätensä näkyvillä. Hän saa kyllä koskettaa rintojani, mutta haluan tiedostaa koko ajan missä hänen kätensä ovat. Syy tähän ei ole haluni alistaa miestä vaan kipeä hetki menneisyydestäni. Viimeistä lausetta en sano ääneen. Se ei kuulu miehelle.

Hänen kasvonsa muovautuvat kysymysmerkiksi eikä hän kykene ilmaisemaan muuta, kuin että hänen pitää käydä vessassa.

Mies nousee ja tunnen, kuinka hänen äsken rauhallisuutta huokunut vartalonsa värisee hermostuksesta. Tiedän katsomattakin, ettei mies mene vessaan vaan kävelee ulos kahvilasta, kiirehtii askeliaan kadulla ja katoaa kesäillan vilskeeseen. Toisen ihmisen kosketus olisi tullut tarpeeseen.

Terhi Nuora -dekkarisarjan avaus

Murharyhmä aktivoituu, kun Itä­Helsingistä löytyy pää huputettuna miehen ruumis.

Kylmäävä tapaus menee kuulustelijan roolissa

viihtyvän Terhi Nuoran ihon alle, kun hän saa vastaansa Vuosaaren luksustalossa asuvan teflonkasvoisen Timo Kallion. Menneet tapahtumat eivät jätä Terhiä rauhaan

kotonakaan: hänen poikansa Taneli aikoo selvittää totuuden isästään, josta Terhi on päättänyt vaieta.

Yksi neljästä tuo dekkarimaailmaan uuden

kiinnostavan kasvon: itähelsinkiläinen Terhi Nuora on paitsi murharyhmän rikos­

tutkija myös tietokoneelle hautautuneen nuorenmiehen yksinhuoltaja. Sarjan ensimmäinen osa on vetävää rikosdraamaa ja kuvaa yhteiskunnan varjopuolta –syrjäytymistä ja hyvätuloisten pahoinvointia. 9

ISBN 978-951-24-3094-9 84.2

www.gummerus.fi