IHME 2011: Superflex – Modern Times Forever (Stora Enso Building, Helsinki)

IHME-nykytaidefestivaali IHME Contemporary Art Festival

2011

2

IHME-nykytaidefestivaali IHME Contemporary Art Festival 2011

4

Taiteesta, rahasta ja vallasta Johdanto

Toistakymmentä ekaluokkalaista saapuu opettajineen Helsingin Kauppatorille kuten niin monta kertaa aikaisemminkin paluumatkallaan retkeltä takaisin kouluun. Tori on täynnä syksyn satoa, värejä ja tuoksuja. Lapset pysähtyvät torin keskellä sijaitsevan vihanneskauppiaan luo ja yksi lapsista haluaa ostaa itselleen porkkanan ja kysyy, mitä se maksaa. Lapsi saa porkkanan ja käteensä kuitin, jossa lukee ”Vihanneksia, 0 euroa”. Kysyviä katseita vaihdetaan ja hymy leviää sekä myyjän että lapsen kasvoille. Lapsi rientää kertomaan tapauksesta luokkatovereilleen, ja kuten arvata saattaa, ei kestä kuin hetki kun muutkin lapset rientävät vihanneskauppiaan luo: ”Mun kaveri sai porkkanan ilmaiseksi, saanko minäkin jotakin, vaikka kurkun?” Lähes kaikki kaverukset saavat haluamansa vihanneksen ja samanlaisen kuitin, kunnes yhden kohdalla yhtäkkiä innostus ja ilo laantuu kun kauppias antaakin normikuitin ja odottaa kolikoita käteensä.

IHME-nykytaidefestivaalin asiantuntijatyöryhmä valitsi seuraavan IHME-teoksen tekijäksi tanskalaisen Superflex-taiteilijaryhmän, joka esittäytyi kaupunkilaisille IHME-editiolla, teoksella nimeltä Free Shop. Ryhmän muotoilemat sloganit kuuluvat seuraavasti: ”Kaikki, mitä asiakas haluaa ostaa, on ilmaista.

Free Shop voi tapahtua missä tahansa, milloin tahansa, kenelle tahansa.”

Free Shop -tilanteita järjestettiin pääkaupunkiseudun kaupoissa puolen vuoden ajanjaksolla, siihen asti että päätuotanto IHME-teos ilmestyi kaupunkikuvaan keväällä 2011.

Helsingissä Free Shop synnytti kokijoissaan lähinnä iloa ja hämmästystä. Iloa siitä, että jotain minkä normaalisti maksaisi rahalla, saikin ilmaiseksi. Teos synnytti iloa myös Free Shop -uutisen myötä ilmestyneestä positiivisen yllätyksen mahdollisuudesta; ehkäpä juuri minun lähikauppani onkin tänään ”ilmainen kauppa”. Hämmennystä aiheutti tilanteen poikkeaminen normista: jäinkö velkaa koska en maksanut, miksi minun ei tarvinnut maksaa ja kuka ostokset lopulta maksaa? Free Shopin tapahtuessa syytä tuotteiden yhtäkkiseen ilmaisuuteen ei löydy kaupasta, eikä sitä kuulla myöskään myyjältä. Selitys saattaa löytyä seuraavana päivänä tiedotusvälineistä.

Superflexin asenteeseen taiteilijoina kuuluu, että taiteen ei tule ainoastaan heijastaa asioiden tilaa, vaan taiteen tulee osallistua asioiden tilan kyseenalaistamiseen ja muokkaamiseen. Free Shop kyseenalaistaa rahatalouden perusyksikköä, rahaa yhteisesti sovittuna vaihdon välineenä, rahatalouden potentiaalisia vaihtoehtoja, mutta myös laajemmin rahataloutta suhteessa vallankäyttöön. Free shopin ehdotus eräänlaisesta ”vastataloudesta” on ajankohtainen, sillä viime vuosina Suomeenkin on syntynyt kansalaisten vapaaehtoisuuteen perustuvia verkostoja, joissa tavaroiden ja palveluiden hankkiminen perustuu vastavuoroiseen palveluiden vaihtoon, ilman rahaa. Marina Vishmidt on kiteyttänyt Free Shopissa tapahtuvan taiteen ja rahan kohtaamisen seuraavasti : ”Free Shopissa Superflex asettaa rahan ja taiteen rinnakkain esittäen ne käyttäytymisenä ja samaan aikaan teoksen status tilausteoksena synnyttää kiehtovan suljetun oravanpyörän: jos taidetta, sitten ei rahaa, mutta ilman rahaa, ei taidettakaan.”* * Marina Vishmidt, ”Sales target” Kaleidoscope 10/2011.

6

7

8

9

Ensimmäinen Free Shop toteutui Helsingissä syyskuussa 2010, mutta keskustelut festivaalin päätuotannosta, IHME-teoksesta, aloitettiin Superflexin kanssa jo vuoden alussa. Pian oli selvää, että teos olisi elokuva ja sen päähenkilönä toimisi paikallisen kaupunkiympäristön vallan symboli. Sopiva kohde löytyi keskeiseltä paikalta, kaupungin vallan keskuksesta, Kauppatorin tuntumasta. * Stora Enso on globaali paperi-, ­Rakennus on Stora Enson* pääkonttori, joka on valmistunut pakkaus- ja puutuoteyhtiö, joka 1962. Tämä Alvar Aallon suunnittelema rakennus sijaitsee tuottaa painotuotepaperia, hienopaperia, kartonkia, teollisia samassa rivistössä muiden vallan symbolien kanssa: Helsingin pakkauksia ja puujalostustuotteita. kaupungintalo, Ruotsin suurlähetystö, Presidentinlinna, Uspens- Stora Enson myynti oli 8.9 miljoonaa euroa vuonna 2009. Yhtiöllä on kin ortodoksinen katedraali ja Ulkoministeriön rakennus. Stora 27 000 työntekijää yli 35 maassa Enson talo on vallan symboli monesta syystä. Nykyinen globaali ja listattu pörssiin Helsingissä ja Tukholmassa. suuryritys on Suomen tärkeimmän teollisuuden alan puuteollisuuden keskeisimpiä toimijoita myös historiallisesti. Itse rakennus syntyi valtasuhteiden myötätuulessa: silloisen Enso Gutzeitin pääjohtaja William Lehtinen osti keskeisen tontin kaupungilta ongelmitta, purki siinä sijainneen Theodor Höijerin suunnitteleman Norrménin talon ja antoi rakennuksen suunnittelutehtävän Alvar Aallolle, ilman kilpailua. Aalto oli jo tässä vaiheessa suunnitellut useita rakennuksia yritykselle, joten arkkitehtivalinta oli Lehtiselle helppo.** Superflexin teosehdotus oli seuraava: Stora Enson pääkonttori (työnimi)

** Lisätietoja rakennuksen historiasta taidehistorian professori emerita Riitta Nikulan luento IHME-päivillä www.youtube.com/ ihmeproductions

Superflexin uusi teos on elokuva, veistos, ajallinen interventio. Elokuvassa tapahtuu ensin täydellinen ajallinen pysähdys ja sitten aika kulkee nopeutettuna elokuvassa, joka esittää Stora Enson taloa (suunnitellut Alvar Aalto) vuosina 2011-4011. Elokuva esittää miten rakennus hitaasti tuhoutuu ja muuttuu ajassa.

Rakennuksen tulevaisuus on elokuvassa täysin ajan hallitsemaa. Tämä ikoni, arkkitehtoninen rakennelma, rakennus, instituutio ja systeemi, jota se edustaa on alttiina olosuhteille jotka sitä ajan kuluessa kohtaavat. Mitä rakennukselle tapahtuu seuraavien parin tuhannen vuoden kuluessa, mitä se edustaa, miten se muuttuu, mitä siitä jää jäljelle niin materiaalisesti kuin ideologisestikin? Mitä odotamme tapahtuvan?

Elokuvan narraatio: Ikoninen rakennus esitetään sellaisena kuin se on nyt, sitten aika kiitää eteenpäin ja tuhoutuminen alkaa hitaasti, rakennuksen materiaalit kuluvat, muuttavat väriä, joitakin marmorilaattoja putoaa, kattoon tulee reikä, sisääntulon portaat hajoavat, ikkunalasit rikkoutuvat, roskaa ja maata joutuu sisätilaan…miltä se näyttää vuonna 4011?

Elokuvan kertomus on hidas, melkein näkymätön prosessi, mutta aikaa kuluu vauhdilla, sää muuttuu, päivä ja yö eivät erotu, ainoastaan ajan aikaansaamat jäljet ovat meidän oppaanamme.

11

Rasmus Nielsen, Paula Toppila, Tina Caven, Jakob Fenger, Tuomas Nevanlinna, Mari Alijoki

12

Teoksen aikaperspektiivi vakiintui prosessin myötä kahdesta tuhannesta viideksi tuhanneksi vuodeksi. Vaikka elokuvan tapahtumat näyttäytyvät hitaina, vuodet kiitävät useiden satojen vuosien päivävauhtia. IHME-teoksen toinen päähenkilö onkin aika, joka näyttäytyy monin tavoin. Elokuvassa itsessään on kaksi aikakerrostumaa: aika, joka ottaa käsittelyynsä päähenkilönä esiintyvän rakennuksen on niin nopeasti, että ajan vauhdikas eteneminen näyttäytyy silmälle hitautena, mutta myös näkymättömänä muutoksen ja tuhon voimana.

Toisessa aikakerrostumassa henkilö dokumentoi käsivarakameralla nähtäväksemme tätä tapahtumaa omassa aikavyöhykkeessään, jonka nopeus on samantahtinen reaaliajan kanssa. Samalla elokuva itsessään on reaaliajassa todella pitkä: kymmenen vuorokautta eli 240 tuntia. Kesto mahdollisti elokuvan toteutumisen veistoksena kaupunkitilassa ja toi tilapäisen fyysisen ja ajallisen läsnäolon julkiseen tilaan. Ympäristöstä, sen tapahtumista, valaistusolosuhteista ja äänistä tuli osa teosta. LED-taulu, jolta elokuva esitettiin, oli Kauppatorin itäpäässä ja se oli asetettu niin, että katsoja voi aina nähdä alkuperäisen rakennuksen taustalla tai vieressä. Paitsi teoksen viimeisenä esityspäivänä, jolloin sää reaalitodellisuudessa puuttui peliin: sakea sumu työntyi mereltä kaupunkiin ja pyyhkäisi näkyvistä – ei elokuvan rakennusta, joka oli kyllä jo aika tavalla maan tasalla – vaan todellisen Stora Enson pääkonttorirakennuksen.

Elokuvan ja todellisuuden rinnakkaiset maailmat olivat noin puolen tunnin ajan lähes yhtä.

Arkkitehti ja tutkija Mikko Mälkki pohti puheenvuorossaan IHME-päivillä elokuvan pitkää aikaulottuvuutta tulevaisuuteen ja teoksen suhdetta kaupunkisuunnitteluun. Hän vertaa teosta Antti Mannisen kirjaan Helsingin puretut talot (2004), jossa ennen ollut talo rinnastetaan siihen mitä paikalla on nyt.

Kirjan tekstit selvittävät prosessia, vahvistavat kaupunkilaisten kollektiivisia kokemuksia ja tarinoita tutuista taloista, jotka ovat tunnettuja siitä huolimatta, ettei niitä enää ole. Kaupunkisuunnittelun näkökulmasta IHME-teos puhuu paljon laajemmasta asiasta kuin Enson talosta. Teos rinnastaa nykyisyyden ja kuvitellun tulevaisuuden, 5000 vuotta ajassa eteenpäin. Jos kuvittelemme aikaa 5000 vuotta taaksepäin, Suomen päällä oli muinainen Litorinameri, sen ranta oli Vantaan kohdalla ja Tikkurilan päällä oli 10 metriä vettä. Mälkki toteaa, että on vaikeaa ajatella aikaa 5000 vuotta eteenpäin. Kaupunkisuunnittelun perspektiivistä pystytään suunnittelemaan noin 50 vuotta eteenpäin, sillä suunnittelussa mielekkyys on juuri sitä, että tulevaisuuteen voidaan vaikuttaa. Suunnittelu tapahtuu aina epävarmuudessa, on hyvin paljon reunaehtoja, joiden seassa luovitaan ja joita kyseenalaistetaan. Suunnittelu on toivon järjestämistä, Mälkki sanoo lainaten suunnitteluteoreetikko John Forresteria ja Paul Woodmania.

Heidän mukaansa tärkein kysymys on, miten toimia juuri nyt, mitä prosesseja käynnistää juuri nyt, jotta toivon järjestäminen olisi mahdollista.

Myös Eläköön nykyaika (Stora Enson talo, Helsinki) esittää saman kysymyksen.

Teos toimii vanitas-kuvan tapaan, joka perinteisessä mielessä tarkoittaa muistutusta ihmisen kuolevaisuudesta ja kaiken katoavaisuudesta. Vanitasin viesti

13

14

on myös ”carpe diem”, tartu hetkeen. Superflexin elokuva muistuttaa rakennetun ympäristön katoavaisuudesta, mutta myös globaaleista kysymyksistä koskien kaupunkisuunnittelua, ilmastonmuutosta ja saa pohtimaan kaupungin, ihmiskunnan ja maapallon tulevaisuutta.

Konkreettinen huoli tulevaisuudesta vahvistui maailmalta saatujen uutisten myötä alkuvuodesta 2011. Superflexin IHME-teos oli esillä 23. maaliskuuta alkaen ja päättyi 2. huhtikuuta 2011. Tammikuusta lähtien olimme saaneet seurata uutisia arabimaiden kansannousujen sarjasta, joka alkoi Tunisiasta, helmikuun lopussa Egyptistä edeten Libyaan, Syyriaan, Jemeniin… Maaliskuun 11. päivänä maanjäristysten aiheuttama tsunami aiheutti suurkatastrofin Sendain maakunnassa Japanissa. Järistyksen tuhot ja vakavuus alkoivat selvitä kaikessa laajuudessaan teoksen keston aikana. Se, että Fukushiman ydinvoimalan reaktorit tuhoutuivat tsunamin voimasta, sai suomalaisetkin epäilemään Itämeren rantaan rakennettujen ydinvoimaloiden turvallisuutta. Myös taloudellinen kriisi syveni alkuvuodesta eikä merkkejä paremmasta ollut edelleenkään näkyvissä.

Eläköön nykyaika (Stora Enson talo, Helsinki) -elokuvan rakennus muuttui nopeasti hylätyksi rakennukseksi, raunioksi, joka voimakkaana kuvallisena esityksenä Kauppatorilla yhdistyi yllämainittuihin uutisiin. Paikallisen vallan symbolin rappeutuminen muuttui maailmanlaajuisen epävarmuuden symboliksi.

Kiitokset Kiitän lämpimästi säätiön puolesta Superflexia - Björnstjerne Christiansenia, Rasmus Nielseniä ja Jakob Fengeriä – antoisasta yhteistyöstä ja ajatuksia herättävistä, monitasoisista teoksista, jotka toteutimme Helsingissä. Kiitos Nykytaiteen museo Kiasmalle IHME-teoksen tuotannollisesta yhteistyöstä. Kiitokset kaikille hankkeessa työskennelleille, erityisesti tuottajana toimineelle Mari Forsbergille, markkinointiviestinnästä vastanneelle Mari Alijoelle ja IHME-teoksen oppaille. Kiitokset kaikille yhteistyökumppaneillemme.

Paula Toppila Toiminnanjohtaja

Useimmat IHME-päivien luennot ja puheenvuorot voit katsoa ja kuunnella IHME-festivaalin youtube-kanavalta osoitteessa: www.youtube.com/ihmeproductions. Sieltä löydät mm. kaikki luennot ja puheenvuorot, joihin johdannossa viitataan.

15

16

On Art, Money and Power Introduction

18

A dozen or so first-graders arrive with their teachers at Helsinki Market Square, as so many times before, on their way back to school from an outing. The square is full of the bounty of autumn, of colours and smells. The children stop at a vegetable stall in the middle of the square. One of them wants to buy a carrot and asks how much it costs. The child gets a carrot and is handed a receipt, which reads: “Vegetables, 0 euros.” Questioning glances are exchanged and smiles spreads on both seller’s and child’s faces. The child hurries to tell his classmates about what has happened, and as we might guess, it takes no more than a moment before the other children are rushing to the vegetable stall: “My pal got a carrot free, can I have something, too, maybe a cucumber?” Almost all the classmates get the vegetable they want and a similar receipt, until one of them suddenly loses all his joy and enthusiasm when the stallholder gives him a normal receipt and holds out her hand for some cash.

The IHME Contemporary Art Festival’s expert group chose the Danish artist group Superflex to make the next IHME Project, who then first appeared to citizens with the IHME Edition, a work titled Free Shop. The slogans the group came up with go as follows: “Anything the customer wants to purchase is free.

FREE SHOP can happen anywhere, anytime, to anyone.” Various Free Shop situations were arranged in the capital city’s shops over a six-month period, up to the time when the main production, the IHME Project, appeared in the cityscape in spring 2011.

In those who experienced it in Helsinki Free Shop prompted mostly delight and confusion. Delight that something that normally costs money, came free.

Delight also about the possibility of positive surprises that is revealed with the news of Free Shop; maybe my very own local shop will be a “free shop” today.

The confusion was caused by the way the situation diverged from the norm: will you be left in debt because you have not paid, why did I not have to pay and who is paying for the shopping? When Free Shop happens, there is no reason visible in the shop why the products are suddenly free, and the seller does not say anything either. There may be an explanation in the media the following day.

Superflex’s approach includes the idea that art should not just reflect the way things are, but that art should question the states of things and participate in shaping the way things are. Free Shop gives people an opportunity to ponder the basic unit of the money economy, money as a universally agreed means of exchange, potential alternatives to the money economy, but also more broadly the money economy in relation to the exercise of power. The idea of Free Shop and its suggestion for “counter economy” is a topical one. In recent years, Finland, too, has seen the emergence of networks based on citizen volunteerism, in which the acquisition of goods and services is based on the reciprocal exchange of services, with no money changing hands. Marina Vishmidt has summed up the nature of Free Shop as follows: “Superflex puts art and money alongside each other and exhibits them as behaviors, while the work´s status as a commissioned project makes for a fascinating set of closures. If art, no money, but without money, no art.” *

* Marina Vishmidt, “Sales target” Kaleidoscope 10/2011.

19

The first Free Shop in Helsinki was carried out in autumn 2010, but discussions with Superflex about the main production of the festival, IHME Project, had already begun at the beginning of the year. Soon, it became clear that the work was to be a film and that the leading role would be played by a symbol of power in the local urban environment. A suitable subject was found in a focal location, in the city’s centre of power, near the Market Square. The building is Stora Enso’s* Headquarters, which was completed in 1962. * Stora Enso is a global paper, packaThis building designed by Alvar Aalto is in the same line of ging and wood products company that produces newsprint, book paper, buildings as other symbols of power: Helsinki City Hall, the magazine paper, fine paper, consumer Embassy of Sweden, Supreme Court, the President’s Palace, board, industrial packing and wood products. Stora Enso´s sales totalled the Uspenski Orthodox Cathedral and the Ministry for ForEUR 8.9 million in 2009. The Group has some 27 000 employees in more eign Affairs building. The Stora Enso building is a symbol than 35 countries worldwide and is of power for many reasons. The company is, today, and has a publicly traded company listed in Helsinki and Stockholm. been historically, a large global enterprise and one of the main operators in Finland’s most important sector, the wood and paper industry. The building itself came into existence aided by the fair wind of favourable power relations: the Managing Director of what was then Enso Gutzeit, William Lehtinen, bought a central plot from the city of Helsinki without any problem, had the Theodor Höijer-designed Norrmén´s house that was on the site demolished, and gave the commission to plan the new building to Alvar Aalto, without a competition. Aalto had, by then, already designed several buildings for the company, so the choice of architect was an easy one for Lehtinen.** Superflex’s work proposal was as follows:

** Further details of the building’s history in Professor Emerita of Art History Riitta Nikula’s lecture on the IHME Days: www.youtube.com/ihmeproductions

STORA ENSO HEADQUARTERS (provisional title) A new work by SUPERFLEX, a film, a sculpture, an intervention in time. The film is a full stop, then a fast forward in time, a portrait of the the Stora Enso Building (designed by Alvar Aalto) from 2011 to 4011. It displays the building slowly decaying and changing in time. In the film the future of the building is managed and controlled by time alone. The Icon, the architectural structure, the building, the institution, and the system it represents are influenced and affected by the conditions they are confronted with over time. What will happen to the Building in the next 2000 years, what will it represent, how will it change, what will be left of the form/material and ideology? What do we expect to happen in time…?

The film´s narrative: The iconic building is portrayed as it is now/today, then time starts to run and the decay slowly begins, the building materials disintegrate, changing color, some bits of marble fall off, the roof gets a hole in it, the entrance steps are breaking, window glass is breaking, gravel and soil are entering the building... How will it look in 4011 ?

The narrative is a slow “almost invisible” process, but time is running fast, so weather changes and day/night conditions are invisible, the outcome of time is our only guide.

20

The work’s time perspective was fixed during the process as being from two thousand to five thousand years. Even though the events in the film appear slow, the years fly by at a daily rate of several centuries. The second main character of the IHME Project is time, which manifests in many ways. The film itself has two time strata: the time that takes up for treatment the building that plays the main role passes so rapidly that its speedy advance appears to the eye as slowness, this time is also an invisible force of change and destruction.

In the other time stratum, someone uses a hand-held camera to document this event for our eyes to see it in its own time zone, whose velocity goes in step with real time. Combined with this is the fact that, in real time, the film itself is very long: ten days, i.e. 240 hours. This chronological duration made it possible to realize the film as a sculpture in urban space, bringing its short-lived physical and temporal presence into the public space. The environment, the events taking place in it, the lighting conditions and the sounds, became a part of the work. The LED screen on which the film was shown was on the eastern side of the Market Square, and was positioned so that viewers could always see the original building in the background or alongside it. Except for the work’s final day of presentation, when the weather in the actual surrounding reality entered the game: a dense mist rolled in from the sea to the city, and erased from view – not the building in the film, which had indeed already been nearly razed to the ground – but the real Stora Enso Headquarters building. For about half an hour, the parallel worlds of film and reality were almost one.

In his speech on the IHME Days, the architect and researcher Mikko Mälkki mused over the film’s long time dimension extending into the future, and its relationship with urban planning. He compared the work with Antti Manninen’s book Helsingin puretut talot (Demolished Helsinki, 2004), in which a building that was once on a site is compared with what is there now. The text of the book analyse this process, confirming citizens’ collective experiences and stories about familiar buildings, which are still recognizable despite the fact that they no longer exist. From an urban-planning viewpoint the IHME Project says something about a much broader issue than the Enso building. The work juxtaposes the present day with an imagined future, 5000 years forward in time. If we imagine time 5000 years into the past, Finland was covered by the ancient Littorina Sea, its shoreline being where Vantaa is, with Tikkurila under 10 metres of water. Mälkki says it is hard to think about time 5000 years into the future. From the urban-planning perspective it is possible to plan about 50 years ahead, since the point of planning is specifically to be able to influence the future. Planning is always done amid uncertainty, there are a great many boundary conditions, and we zigzag back and forth between them, calling them into question. Planning means organising hope, Mälkki says, quoting the urban planning theorists John Forrester and Paul Woodman. According to them, the most important question is what to do right now, what processes to set in motion right now, so that organising hope will be possible.

22

23

Modern Times Forever (Stora Enso Building, Helsinki) also asks the same question. The work acts like a Vanitas picture, which in the traditional sense is a reminder of human mortality and of the transience of everything. Vanitas’ message is also “carpe diem”, seize the day. Superflex’s film reminds us of the transience of the built environment, but also of global questions about urban planning, about climate change, and prompts us to think about the city, humanity, and the future of the Earth.

Concrete concerns about the future were reinforced by the news from the outside world at the beginning of 2011. Superflex’s IHME Project was shown starting on March 23 and ending April 2, 2011. Beginning in January, we had been following the news from Arab countries of the series of national uprisings, beginning with Tunisia, then, at the end of February in Egypt, and spreading to Libya, Syria, Yemen… The tsunami triggered by the earthquake of March 11 caused a major catastrophe in the Sendai region of Japan. The full severity of the quake and the destruction it had caused began to become clear during the showing of the work. The fact that the reactors at the Fukushima nuclear power plant were destroyed by the force of the tsunami made Finns, too, doubt the safety of the nuclear power plants built on the shores of the Baltic. The economic crisis also worsened from the beginning of the year onwards, and there were still no signs of improvement.

The edifice in the Modern Times Forever (Stora Enso Building, Helsinki) film quickly turned into an abandoned building, a ruin, which served as a powerful visual representation in the Market Square that echoed events in the news. The decay of the local symbol of power turned into a symbol of global uncertainty.

Acknowledgements On behalf of the Foundation I would like to offer my heartfelt thanks to Superflex – Björnstjerne Christiansen, Rasmus Nielsen and Jakob Fenger – for the fruitful cooperation and the thought-provoking and multi-layered works of art that we had the opportunity to realise in Helsinki. Thank you to Museum of Contemporary Art Kiasma for the collaboration on the production of the IHME Project. Thanks to everyone who has worked on the project, especially Mari Forsberg, the producer, Mari Alijoki, who was in charge of marketing and communications, and the IHME Project guides. Our thanks to all of our partners in collaboration.

Paula Toppila Executive Director

You can watch and listen to most of the IHME Days talks and speeches on the IHME Festival’s YouTube channel: www.youtube.com/ihmeproductions. This includes all the talks and speeches referred to in this Introduction.

24

26

IHME-teos

Rasmus Nielsen, Bjornstjerne Christiansen, Claire Doherty 28

Keskustelu IHME-teoksesta 2011: Eläköön nykyaika (Stora Enson talo, Helsinki)

Taitelijaryhmä Superflexin jäsenet Rasmus Nielsen ja Bjørnstjerne Christiansen keskustelevat bristolilaisen Situations -tutkimusohjelman johtajan Claire Dohertyn kanssa vuoden 2011 IHME-teoksesta Eläköön nykaika (Stora Enson talo, Helsinki). Keskustelu käytiin Vanhalla ylioppilastalolla osana IHME-päivien ohjelmaa huhtikuussa 2011, ja tallenne siitä on nähtävissä YouTuben IHME-kanavalla: www.youtube.com/ihmeproductions Tämä teksti on toimitettu versio keskustelusta.

Claire Doherty (CD): Hei, kaikki. Mukava nähdä teitä täällä. Meillä on nyt mahdollisuus tarkastella pintaa syvemmältä kahta teosta nimeltä Eläköön nykyaika ja Free Shop sekä sitä, mitä Superflex on tänne Helsinkiin toteuttanut. Ajattelin, että olisi hyvä aloittaa siitä, miten teos syntyi alkaen kutsusta ja päätyen lopputulokseen. Annan teidän aloittaa kuvaamalla tuota prosessia.

Bjørnstjerne Christiansen (BC): Kiitos. Täytyy heti mainita, että Superflexissä on kolme jäsentä, Jakob Fengerin kuuluisi istua täällä kanssamme, mutta valitettavasti hän joutui jäämään kotiin Kööpenhaminaan. Kutsu, jonka saimme IHMEnykytaidefestivaalilta, oli kerrassaan upea. Sellaisia kutsuja saa vain harvoin: saisimme työskennellä yhden vuoden ajan tämän hankkeen parissa, apunamme kokonainen järjestelmä, joka auttaisi meitä tekemään ideoistamme toteutettavia. Tavoitteena oli myös luoda teos, joka herättää julkista keskustelua. Kiitos siitä, on ollut suuri ilo työskennellä kanssanne.

Mielestäni teidän on hyvä tietää, että kutsun tavoitteena oli tuottaa yhteisöllinen kokemus Helsingin asukkaille ja toteuttaa tänne julkinen teos. Haluan mainita, että olemme käyneet Helsingissä paljon, alkaen vuodesta 1995, kun osallistuimme taideopiskelijoina täällä järjestettyyn ARS-näyttelyyn. Vietimme täällä 10 päivää usean muun opiskelijan kanssa, jotka tulivat eri puolilta Eurooppaa ja Pohjoismaita. Vuonna 1997 pidimme näyttelyn Ateneumissa.

Olemme järjestäneet myös työpajoja Kuvataideakatemiassa ja osallistuneet Kiasman Cities on the Move -näyttelyyn. Sittemmin pidimme myös yksityisnäyttelyn Kiasmassa.

Kun tällaisen kutsun saa, sitä todella alkaa tutkia ja pohtia, mitä kaikkea julkisen teoksen toteuttaminen tarkoittaa, kun tarkoituksena on myös luoda tilanne tai tunne, joka synnyttää yhteistä keskustelua sekä yhdessä jaettavia kokemuksia tai tietoa. Meidät kutsuttiin toteuttamaan peräti kaksi hanketta, joista yksi

29

oli vuoden 2011 IHME-editio ja toinen tämä laajempi IHME-teos. Tutkimuksen suuntaaminen riippuu aina hyvin paljon niistä ihmisistä, tilanteista ja tapaamisista jotka hankkeeseen liittyvät – joskus sovitusti, joskus sattumalta. Tässä tapauksessa totesimme melko nopeasti, että halusimme käyttää välineenämme elokuvaa ja luoda sen avulla veistoksellisen teoksen. Olemme tehneet jo usean vuoden ajan työtä elokuvan parissa enkä tarkoita pitkiä teatterielokuvia, pikemminkin veistoksellisia installaatioita.

Päätimme siis luoda tilanteen, jossa aika venyisi siten, että yleisö voisi käydä tutustumassa teokseen sen toteuttamispaikalla uudelleen ja uudelleen. Se oli yksi ehdotuksistamme. Ja sitten, erityisesti Paulan avulla, löysimme Alvar Aallon suunnitteleman Stora Enson talon, joka tunnetaan myös nimellä ’sokeripala’. Rakennus itsessään oli kiinnostava, mutta niin oli myös sen sijainti ja merkitys tuossa nimenomaisessa osassa kaupunkia. Pohdimme, kuinka lähestyä ihmisen kokemusta kaupungista ja luoda jotakin, joka haastaisi ihmisten näkemykset kaupunkien kehittämisestä, kokemisesta ja arjen elämästä sekä saisi heidät keskustelemaan siitä, mitä kaikkea kaupunki voisi olla ja mitä tällaiset symbolit merkitsevät meille. Stora Enson talo on vallan symboli, melkoisen suuri vallan symboli, jolla sijaitsee keskeisellä paikalla, ja siksipä...

CD: Minulla on teiltä paljon kysyttävää liittyen siihen, että työ on osa teossarjaa, kuten sen itse näen; elokuvallinen teos, jolla on suhde edellisiin töihinne.

Ennen kuin siirrymme näihin laajempiin pohdintoihin, voisitteko kertoa hieman elokuvan kerronnallisesta rakenteesta. Tutustuitte siis tähän rakennukseen ja aloitte miettiä, miten se näyttäytyisi elokuvassanne. Minkälaisen sarjan päätöksiä teitte yhdessä miettiessänne sitä? Oliko ajatuksenne heti alusta lähtien, että elokuva olisi nähtävissä näin pitkällä ajanjaksolla ja että sen kesto olisi 240 tuntia?

Rasmus Nielsen (RN): Taidan tunnistaa, Claire, tuon ’pintaa syvemmälle’ -katseen silmissäsi...

CD: Niinpä, haluan kuulla vähän yksityiskohtia!

RN: Elokuvan kerronnallinen rakenne oli varsin selvä meille heti alusta. Halusimme tehdä elokuvan, joka näyttäisi tämän kuuluisan modernistisen symbolin rapistumassa erittäin pitkällä aikavälillä. Halusimme tehdä elokuvasta niin pitkän kuin mahdollista. Ensin ajattelimme, että elokuvasta tulisi kuukauden pituinen, mutta kun selvitimme erilaisia tuotantomenetelmiä ja -budjettia yms., päätimme että kymmenen päivää oli meille ”ihan ok, niin pitkälle voimme venyttää sitä annetuissa puitteissa”. Ja elokuvasta tulisi silti todella pitkä. Koska elokuva käsittelee aikaa, halusimme sen myös kunnioittavan aikaa. Elokuvamme on itse asiassa varsin nopea, koska se käy kymmenessä päivässä läpi tuhansia vuosia, mutta toisaalta se on myös hyvin hidas. Kuulin erään toimittajan kysyvän, onko kukaan nähnyt elokuvan kokonaisuudessaan. Tiesimme kyllä, että todennäköisesti kukaan suomalainen ei tule näkemään koko elokuvaa. Luulen, että olen itse nähnyt elokuvan kokonaan, mutta taidanpa olla ainoa.

30

31

CD: Minusta tämä nopeuden ja hitauden yhtäaikaisuus on todella keskeistä teoksessanne. Yksi asia, josta yllätyin kun näin elokuvan, oli se, että olin odottanut sen perustuvan aikasiirtymiin. Kuvittelin, että näkisimme hitaan sarjan staattisia otoksia. Rinnastin teoksenne mielessäni Vanitas-tyyppisiin videoteoksiin, esimerkkinä Sam Taylor-Woodin Still Life (2001). Odotin, että näkisimme rakennuksen vain hajoavan hitaasti silmiemme edessä. Mutta kuvakulmat, hienoinen tärinä, voimakas tunne, että ”siellä on joku on kuvaamassa”, muuttaa tilanteen täysin. Teidän elokuvanne synnyttää paljon dokumentaarisemman vaikutelman. Arvelen, että olette tarkoituksellisesti päätyneet juuri tähän ratkaisuun.

RN: Totta kai halusimme luoda vaikutelman, että elokuva on reaaliaikainen.

Siten, että joku kävelisi rakennuksen ohi ja päättelisi, että aika on jonkin oudon universaalin logiikan kautta päättänyt kohdella tätä rakennusta poikkeuksellisen kovin ottein, niin että sen vaikutukset tapahtuisivat hyvin nopeasti. Ajatus siis oli, että joku saattaisi aivan sattumalta eksyä paikalle, ihmettelisi kameransa kanssa ’mitä täällä oikein tapahtuu’ ja päätyisi todistamaan prosessia.

CD: Ajatus ’todistajasta’ toimii mielestäni erinomaisesti.

RN: Rakennus on valittu näyttelemään tuota roolia, sillä modernistisille symboleille on jotenkin tyypillistä, että niiden ei oleteta vanhenevan. Niiden odotetaan näyttävän ikuisesti nuorilta, ja kun ne alkavat vanheta, tuntuu siltä kuin

32

jokin olisi perustavalla tavalla pielessä. Tarkoitan, että esteettinen reaktio modernististen symbolien rappeutumiseen on hyvin suora, niiden – toisin kuin muiden niitä ympäröivien rakennusten – oletetaan vanhenevan kauniisti.

Kyseessä ei ole vain tälle rakennukselle tyypillinen ominaisuus, vaan asia joka koskettaa enemmän – ja syvemmin – modernisuuden käsitettä itsessään. Jos palaamme viime vuosisadan alkuun, yksi Malevitshin ja kumppaneiden motoista oli voitto auringosta... Osa modernisuuden tehtävää oli tuo viimeisen ulottuvuuden eli ajan päihittäminen, jolloin ihmiset voisivat kontrolloida kaikkea... ja jos modernisuuden arkkitehtonisten ilmentymien kuuluu herättää tuollainen tunne, ne eivät saa olla vanhoja. Rakennukselle siis annettiin tämä rooli, jossa sen ei kuulu vanheta, mutta se vanhenee kuitenkin.

CD: Se on myös tavallaan järkyttävää. Kaupunkiemme kehitykselle on ominaista, että kaupunkisuunnittelussa esittäytyy aina jonkin utopistisen liikkeen uusi sukupolvi, joka haluaa häivyttää, poistaa ja rakentaa uudelleen asioita. Bristol on tästä hyvä esimerkki. Bristolissa on eräs alue, jota on koetettu elävöittää lukuisin eri hankkein nyt jo noin 150 vuoden ajan. Pidin kiinnostavana sitä, että kehittelitte ajatusta suojeluksenalaisesta rakennuksesta, jonka ympärillä tapahtuu uudenlaista kaupunkikehitystä, mutta rakennusta ei voida ottaa uudelleensuunnittelun kohteeksi ja poistaa. Juuri tämä on poikkeuksellista teoksessanne.

Se ei ole pelkästään näkemys siitä, mitä Helsingille saattaa tapahtua, vaan näkemys yhdestä asiasta, joka jää ’ikuisesti’ paikalleen.

33

BC: Yhtenä ulottuvuutena on, että meillä on jotakin suojeltavaa, säilytettävää.

Pidimme kiinnostavana myös ajatusta, että kaikki jäätyy, kaikki muu pyyhkiytyy pois, paitsi tämä rakennus. On päätetty, että se on tärkeä ja siksi siinä kaikki pysähtyy eikä aika tai mikään muu voi vaikutuksellaan haastaa sen valtaasemaa. Mutta aikaa, muutosta ja ilmaston vaikutuksia ei voi välttää, vaikka kuinka koetamme taistella niitä vastaan. Ateenassa on vanhoja palatseja, joita halutaan suojella, koska mitä Ateena olisi ilman noita rakennuksia. Niitä pidetään yllä tavalla, joka antaa niille patinaa ja saa ne näyttämään erityisellä tavalla vanhoilta.

Arvelen, että ympärillämme on paljon toimintaa, jolle keskeistä on säilyttää jokin tietty hetki, vaikka esimerkiksi aika ja ilmasto ja happosateet ovat sitä vastaan, eikä jatkuvuuden toivominen ole oikein sallittua. Tämä on yksi syy rakennuksen jäädyttämiselle ja myös syy siihen, miksi pyyhimme kaiken muun rakennuksen ympäriltä pois. Halusimme keskittyä juuri tähän symboliin ja siihen, että nykyään kuka tahansa voi olla asiantuntija sen suhteen, mitä ihmisille tulee tapahtumaan, miten ilmastonmuutokselle tulee käymään, mitä kaupungille tapahtuu jne. Kaikilla on mielipide. Taustatyöhömme kuului paljon tie-

34

teellistä tutkimusta: kysyimme tutkijoilta, esimerkiksi tulevaisuudentutkijoilta, mitä tulevan 5000 aikana tulee tapahtumaan. Vaikka on mahdotonta ennustaa, mitä 5000 vuodessa tapahtuu, voi aina katsoa taaksepäin ja sanoa ”noinkin voi käydä.” Mutta ne, joilla on skeptinen asenne, jotka eivät usko, että ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos on mitenkään olennainen, että sillä olisi mitään vaikutusta, saattaisivat sanoa: ”Ei, emme ole menossa tuohon vaan tähän suuntaan.” Siispä tutkimme hyvin huolellisesti, mitä materiaaleille tapahtuisi.

Lopulta päätimme säilyttää rakennuksen valkoisena ja puhtaana, mutta kuitenkin niin, että se samalla häviää.

CD: Luin vähän aikaa sitten The Guardian -lehdestä kiinnostavan väittelyn, jonka vastapuolina olivat ympäristöaktivisti George Monbiot ja konkurssiin menneen Northern Rock Bankin entinen puheenjohtaja Matt Ridley, jolta oli juuri ilmestynyt kirja nimeltä The Rational Optimist. Lehdessä he kiistelivät kiihkeästi tulevaisuudesta ja siitä, pitäisikö meidän olla optimistisia vai ei. Kiinnostavaa oli, että tuo rationaalinen optimisti, Matt Ridley, väittää kirjassaan, että teknologinen osaamisenne on niin korkeatasoista, että voimme selviytyä sen avulla mistä tahansa. Hän myös tyrmää useita ilmastomuutokseen liittyviä

35

36

olettamuksia. George Monbiot taas kritisoi kirjaa ja pitää ongelmana sitä, että sen edustama optimismi estää ihmisiä toimimasta tai kutsumasta toimintaan.

Väittely tuli väistämättä mieleeni, kun katsoin teostanne, ja pohdin myös, että tämän teoksen ja esim. Free Shopin välillä on havaittavissa kiinnostava kontrasti. Hyvin pelkistetysti voisi sanoa, että Eläköön nykyaika on näyttämistä, kun taas Free Shop on tekemistä. Teillä on myös muita teoksia, esim. McDonald’s tai The Burning Car, jotka ovat hyvin elokuvallisia ja kuvallisesti voimakkaasti vietteleviä. Kuinka tämä teos vertautuu toimintatapaanne tai yhteiskunnallisesti kantaaottaviin hankkeisiin, jotka puuttuvat taloudellisiin rakenteisiin ja häiritsevät niitä? Miten tämä näyttämisen ja tekemisen välinen suhde ilmenee teidän toiminnassanne?

RN: Luulen, että termi ’suora interventio’, brändi jonka alle olemme joutuneet, ymmärretään usein väärin. Jotenkin niin, että ”minä teen jotain, joka saa sinut tekemään jotain, ja siinäpä meillä on se, suora interventio.” Mielestäni jopa hyvin klassinen, konservatiivinen taide tekee juuri saman asian mutta toisella tasolla. En tarkoita, että katsoisimme jotain, mikä tekisi meistä passiivisia. Elokuvamme kyseenalaistaa suoralla tavalla modernisuuden, mutta myös ihmisen ymmärryksen ajasta kaupungissa, ja esittelee samalla suoralla tavalla inhimillisen kokemuksen ajasta. Free Shopissa yleisö tuli kauppaan, vaikkapa Seven Eleven -ketjun liikkeeseen, ja kassa löi koneeseen aina vaan nollaa. Mikään kaupassa ei maksanut mitään. Tämä on suora kokemus jostakin hyvin banaalista.

Mutta mitä jos tämä rakennelma, jota kutsumme rahaksi, todella olisi erilainen?

Tässä mielessä ei ole suurta eroa puhtaasti muodolliseen tapaan tulkita töitä.

Ymmärrän, miksi miellät tämän elokuvan klassisempana, mutta se ei välttämättä tarkoita, että elokuva olisi passiivinen.

CD: Jos ajatellaan vaikkapa Guy Debordia ja hänen ajatuksiaan ”spektaakkelin yhteiskunnasta”... Osa hänen kritiikkiään spektaakkelia kohtaan – ja LED-näyttötaulua voi todellakin pitää spektaakkelina – on, että se ei anna katsojalle mahdollisuutta osallistua toimijana. Minusta vaikuttaa, että teidän näkemyksenne mukaan se sittenkin antaa, se vaan kenties varustaa meidät toisin tavoin. Mutta voisi sanoa, että Free Shop synnyttää aktiivisia toimijoita, toisin kuin spektaakkeli, jonka kanssa te ette ole aktiivisesti tekemisissä. Ymmärrän täysin mitä sanotte. Teoksen kesto muuttaa kollektiivisen kokemuksen. Teos on jotakin, jonka ohi kuljetaan joka päivä, siihen ei siis liity aikaan sidottua tapahtumaa tai aikaan sidottua yleisöä.

BC: Mutta tietysti pitkän elokuvan tekeminen ei tarkoita vain sitä, että tehdään pitkä elokuva... Olennaista on yhteisöllinen kokemus kaupungissa, se johon huomiomme keskittyy. Teoksen kesto on kymmenen päivää ja sen ohi kuljetaan kenties kaksi tai kolme kertaa kymmenen päivän aikana, ja se on meistä mielenkiintoista. Mikä vaikutus teoksella on ja minkälaista keskustelua se herättää, miltä tuntuu nähdä kaupungin muuttuvan hyvin nopeasti ja päästä kokemaan se? Sen vuoksi kokemus on pitkä, ja siksi itse miellämme teoksen veistoksellisena teoksena, joka on rakenteesta johdosta staattinen, mutta siinä myös tapahtuu jotain nopeasti.

37

CD: Pidän kovasti tästä ajatuksesta: julkinen aika, joka onnistuu soluttautumaan omaan aikaamme, juuri siksi, että se ei ole kovin aktiivinen. Siinä ei ole draamaa, joten se vain muuttuu osaksi ympäristöään, ja siinä mielessä näen ehdottomasti teoksenne eräänlaisena tilana ja aikana, julkisena veistoksena.

BC: Tästä näkökulmasta Free Shopia ja elokuvaa todellakin voi verrata toisiinsa, sillä Free Shop voi tapahtua minä tahansa hetkenä, mihin tahansa aikaan, missä tahansa kaupassa, millä tahansa ajanjaksolla. Sen kesto voi olla kymmenen minuuttia tai yksi tunti tai kokonainen vuorokausi. Tarkoituksena on myös synnyttää epävarmuutta käsitteistä tai rakenteista, joista olemme riippuvaisia ja joihin uskomme. Katsoja näkee taustalla olevan oikean rakennuksen samanaikaisesti elokuvan rakennuksen kanssa. Nämä kaksi suhdetta ovat ratkaisevan tärkeitä yhteisöllisen kokemuksen kannalta. Meillä on yksi rakennus taustalla ja toinen edessä, ja aika vain kulkee, mutta emme voi tietää miten nopeasti se kulkee, mihin se on kulkemassa tai mitä lopulta tapahtuu. Sama pätee Free Shopiin, kävijä ei voi soittaa kaverille ja pyytää tätä tulemaan paikalle, sillä teos saattaa siihen mennessä olla jo ohi.

Siispä halusimme luoda jotakin epästabiilia ja esittää ehdotuksen pohtia, miten jokin tilanne voisi olla toisenlainen. Tämä saattaa olla eräs peruslinja työssämme: ehdotuksemme myös kannustaa kriittiseen harkintaan. Sanomatta enempää aiheesta haluaisinkin tähän kohtaan kuulla hieman palautetta yleisöltä.

Meillä on toki omia arvailujamme sen suhteen, mutta olisi mukava kuulla. Onko joku teistä kokenut Free Shopin?

CD: Onko joukossamme ketään niin onnekasta? Seisoin itse erään design-kaupan ulkopuolella toivoen hartaasti... Mutta ei, en vielä.

BC: Mutta joukossamme on eräs, joka on kyllä kokenut sen – Paula. Millainen kokemus oli täällä Helsingissä?

Paula Toppila (PT): Minulla oli Free Shopin kanssa useita ihmisiä auttamassa, joten on myös muita, jotka ovat seuranneet Free Shopin toimintaa joko säätiömme tai median puolesta. Olisi mukava kuulla teidän kokemuksistanne, jos teitä on paikalla. Toimittaja Hannele Jäämeri on täällä. Ole hyvä.

Hannele Jäämeri: Hei. Kävin Free Shopissa, kun toteutitte sen Digeliuksen levykauppassa, ja haastattelin ihmisiä jälkeenpäin. Suurin osa kävijöistä koki sen eräänlaisena kaupan järjestämänä ”happy hour” –hetkenä. Osa heistä ei ollut tajunnut, että se oli taideteos, ja kun kysyin heitä, että jos se olisi taideteos, niin minkälaisia ajatuksia se teissä herättäisi, minulle vastattiin ”no, ehkäpä ajatuksia taiteen merkityksestä ja taiteen mahdollisuuksista lähestyä ihmisiä aivan toisella tavalla kuin mikään muu.” Mutta tämä varmaankin johtui siitä, että teos oli sijoitettu musiikkikauppaan, joten ihmiset luulivat, että tarkoituksena oli yhdistää musiikkia ja taidetta.

38

Suomenlinnasta / In Suomenlinna

39

CD: Bjørnstjerne, voitko kuvailla miten ihmiset ovat reagoineet muihin Free Shopeihin muissa paikoissa?

BC: Olemme toteuttaneet teoksen ehkä kymmenessä eri kaupungissa ja maassa, ja se on ollut joka kerta hyvin erilainen. Paljon riippuu kulttuurista ja kyseisestä kaupasta, siitä minkälainen tuo kauppa on. Mutta aina kun teemme ehdotuksen uudesta Free Shopista, tuottajat pelästyvät, kun he pohtivat mitä kaikkea saattaa tapahtua. Syntyykö mellakka? Tyhjentävätkö ihmiset kaupan? Polttavatko he sen poroksi? Tuleeko siitä täydellinen hullunmylly? Mutta hyvin harvoin olemme kokeneet tilannetta, jossa ihmiset sekoaisivat täysin tai haluaisivat kaiken mitä kaupasta löytyy. Useimmiten he vain kokevat yllätyksen ja ihmetyksen hetken, ja sitten seisahtuvat pohtimaan minkälainen tuo tilanne on. Mutta joskus – esimerkiksi Japanissa – muutama ihminen suuttui, koska perinteistä suhdetta eli vaihtotoimenpidettä, johon niin kovasti luotamme, ei yhtäkkiä enää ollut olemassa. Yhtäkkiä sitä päätyi olemaan velkaa jotakin jollekin toiselle ihmiselle. Rahassa ja maksamisessa ja asioiden hankkimisessa on myös kyse valtasuhteesta. Jos haluat jotakin, se perustuu siihen, että pystyt maksamaan siitä. Sen tähden odotamme ihmisiltä, joilta saamme jotakin, että he noudattavat tiettyjä järjestelmiä ja tiettyjä kaupanteon tapoja. Muistan kun vihanneskaupassa Saksassa tilanne riistäytyi käsistä, koska ihmiset alkoivat soitella tuttavilleen tyyliin ”Mummo, tulehan tänne, täällä on kaikki tänään ilmaista” ja syntyi pitkiä jonoja... Mutta kun rahat loppuivat – annamme tietyn summan rahaa joka kerta – kaupan omistaja vain lausahti: ”Jaha, nyt sitten käymme taas kauppaa tavalliseen tapaan.” Osa ihmisistä häipyi, osaa alkoi hävettää heidän oma ahneutensa, ja osa vain totesi ”okei, kaikki on siis ennallaan”.

CD: Ihmisten odotuksista puheen ollen voisin kysyä, onko täällä ketään sellaista, joka tiesi elokuvasta etukäteen, meni katsomaan sitä ensimmäistä kertaa ja sitten yllättyi tai pettyi, tai kenties muutti täysin käsitystään siitä, mitä oli luullut tulevansa katsomaan?

Tuomas Toivonen: Olen arkkitehti. Tunnen rakennuksen arkkituurin näkökulmasta, ja olin siksikin kiinnostunut, koska toimistomme oli juuri saanut valmiiksi suunnitteluprojektin rakennuksen sisällä. Teimme joitakin pieniä korjauksia ja muutoksia pohjakerroksessa. Luulen, että kun olen katsonut rakennusta tavallisena kansalaisena, olen nähnyt sen yhtenä Aallon suunnittelemista rakennuksista. Näen sen rakennuksena, johon liittyy tiettyjä huhuja tai tarinoita, ja sillä on ollut hyvin kiinnostava rooli sarjassa erilaisia kiistoja, jotka ovat usein olleet tavalla tai toisella poliittisia ja taloudellisia... Mielestäni oli todella mielenkiintoista nähdä rakennus nostettuna asemaan, jossa se ei omaksu aktiivista roolia, mutta tekee sitä tunnetuksi hyvin rohkealla tavalla. Nautin elokuvan yksityiskohdista, siitä miten rappeutuminen tapahtui, se oli hyvin tarkkaa.

Olitte selvästi tutkineet asiaa huolella, ja mielestäni talo näytti enemmän rakennukselta jossain sotatoimialueella kuin rakennukselta, joka rapistuu hiljalleen vaikkapa ajan vaikutuksesta. Mutta viimeistään muutaman päivän kuluttua se oli omaksunut eräänlaisen Sarajevo-tyyppisen sotaestetiikan, joka edustaa yhtä tapaa rakennuksen kuolla. Minusta oli myös hauskaa huomata seinät, joita olimme myöhemmin muuttaneet hieman. Varsinainen rakennus oli siis elänyt nopeammin kuin sen elokuvallinen versio. Poistimme joitakin väliseiniä, jotka olivat olleet rakennuksessa vuodesta 1965, ja avasimme muutamia pohjaratkaisuja takaisin alkuperäiseen muotoonsa. Väliseinät, jotka ovat kadonneet raken-

40

nuksesta, olivat elokuvassa vielä paikallaan. Ajattelin, että tämä antaa minulle henkilökohtaisen kokemuksen teoksesta.

CD: Bruce Jenkins totesi eilen illalla, kun keskustelimme Gordon Matta-Clarkin elokuvasta, miten arkkitehdit ovat olleet erityisen kiinnostuneita tästä tuhoutumisen ja purkamisen prosessista, sillä he eivät välttämättä ajattele rakennuksia tällä tapaa. Heidän mottonsa on ’suunnittele, piirrä ja rakenna’, eikä tuhoutumisen ulottuvuus ole keskeinen. Jos eilen näki Conical Intersect -teoksen, ja siinä tapahtuvan asteittaisen hajoamisen pala kerrallaan, kokemus oli varmaan, kuten Superflexinkin teoksen kohdalla, sangen hämmentävä arkkitehdin näkökulmasta.

Tuomas Toivonen: Haluaisin vielä kysyä jotakin. Kun ensimmäisen kerran kuulin teoksestanne, luulin, että se käsittelisi aikaa paljon laajemmassa kuin pelkästään rakennuksen rappeutumisen merkityksessä. Ajattelin, että se esittäisi hyvin pitkän kaaren tai aikajanan, että se sisältäisi tiettyjä teemoja keskustelulle esimerkiksi maailmasta, jossa ei ole ihmisiä tai luontoa tai elementtien ja sääilmiöiden puuttumisesta tai jatkuvasta valaistuksesta. Olisi kiinnostava kuulla, miten päädyitte juuri näihin ratkaisuihin, miksi elokuvassa ei näy lintuja tai linnunkakkaa... Tietyntyyppiset jäljet voivat tehdä rakennuksesta viehättävän iän myötä. Teoksenne esittää eri elementtien rakenteellisen rappeutumisen hyvinkin pragmaattisessa valossa. Patinan kertymistä ei esitetä.

RN: Itse asiassa kohdassa viisi päivää, neljä tuntia, kaksi minuuttia ja yksi sekunti lintu lentää kadun yli. Et siis nähnyt sitä?

Tuomas Toivonen: En, se meni minulta ohi.

RN: Niin, otimme linnut pois. Ennen tätä elokuvaa teimme pari muuta elokuvaa, yksi oli nimeltään Flooded McDonald’s ja se oli hyvin yksinkertainen, sillä siinä vain kuvattiin tulvan alle joutuvaa McDonald’s -ravintolaa. Elokuvassa ei ole mitään muuta. Siinäkään ei esiinny ihmisiä, lintuja tai muita eläimiä. Halusimme kuitenkin, että tässä elokuvassa ajalla olisi selkeä rooli, että se olisi verrattavissa sellaisiin elementteihin kuten vesi tai tuli. Elokuva on täyttä fiktiota. Emme myöskään halunneet rakennuksen näyttävän siltä, kuin sen ympärillä olisi sodittu, mutta se oli vaikeaa, koska juuri sodat yleensä tuhoavat rakennuksia. Halusimme tehdä elokuvasta mahdollisimman puhtaan, niin ettei siinä olisi mitään poliittista – venäläiset eivät ole tulleet ja pommittaneet rakennusta, kiinalaiset eivät ole tulleet tekemään Suomesta siirtomaata itselleen tai – tarkoitan vaan, ettei elokuvassa ole mitään ulkoisia tekijöitä, paitsi aika. Yritimme antaa mahdollisuuden kokea aika mahdollisimman hetkellisellä tavalla. Putsasimme siis kaiken muun pois, ja se tekee teoksesta totaalisen konstruktion. Mutta tämä oli tarkoituksellinen valinta.

BC: Kävimme siitä paljon keskustelua... Edessämme saattaa olla uusi jääkausi tai sata vuotta jatkuvaa pyörremyrskyä. Elokuvassa jokainen päivä kattaa noin 500 vuotta. Kuvaamme kaikkia muutoksia – sadetta, muutoksia taivaalla jne. – niin nopeasti, että seurauksena on vain valkoista kohinaa. Meille aika merkitsee juuri tätä valkoista kohinaa, joka rappeuttaa rakennusta. Itse en pidä yksityiskohtia kovin merkityksellisinä, vaikka teimmekin paljon tutkimusta rakennuksen marmorista ja betonista, siitä miten aika vaikuttaa niihin. Jos esimerkiksi

41

42

43

käytetään oikeanlaista marmoria, se voi säilyä kunnossa hyvinkin kauan, mutta jos käytetään vääräntyyppistä marmoria, se voi rappeutua parissakymmenessä vuodessa. On useita asiantuntijoita, jotka ovat olleet kunnostamassa rakennusta, ja kun olimme heihin yhteydessä, he eivät välttämättä olleet kovin halukkaita kertomaan, minkälaista marmoria rakennukseen on käytetty. Vaikka asialla ei ollut kovin suurta merkitystä meille, tarvitsimme tuota tietoa, jotta pystyisimme kuvaamaan mahdollisimman totuudenmukaisesti pelkästään sitä, miten materiaalin rapistuminen voisi tapahtua. Valintamme siis perustui siihen. Samasta syystä elokuvassa ei ole kasveja, esimerkiksi puita, jotka söisivät rakennusta, ne oli mahdollista jättää pois. En myöskään usko, että tälle rakennukselle voisi käydä niin, koska se sijaitsee kallioiden päällä. Voisimme kokea uuden jääkauden ja rakennus säilyisi edelleen paikallaan tai se päätyisi jonkin tietyn ajan kuluttua jään peittoon, ja kun jää sitten lopulta katoaisi taas, rakennuksesta olisi vielä jotakin jäljellä. Tämäntyyppisiä pohdintoja kävimme läpi.

CD: Minusta tuo kuulostaa hyvin selkeältä. Kun kuulin hankkeesta ensimmäistä kertaa, en voinut olla ajattelematta J.G. Ballardin kirjaa Uponnut maailma ja upeaa kuvausta tarinan keskikohdilla, kun päähenkilöt ovat löytäneet tiensä läpi viidakon ja soiden, ja sitten saapuvat aukiolle viidakon keskellä ja katsovat ympärilleen ja huomaavat olevansa Trafalgarin aukiolla Lontoossa. Se on hetki, jolloin tajuamme, että sivilisaatio sellaisena kuin nämä henkilöt sen tuntevat on kohdannut loppunsa. Itse en kuitenkaan mieltänyt elokuvaa niin, että kyseessä olisi jonkinlainen dramaattinen toisinto apokalyptisestä ilmestyksestä. Ballardin kirjan jälkeen olemme nähneet esimerkiksi sellaisia elokuvia kuten The Day After Tomorrow, ja uskomattomia CGI-tehosteita, joita käytettiin esittämässä Vapaudenpatsasta jäämässä valtavien tsunamiaaltojen alle. Täällä taas tapahtuu jotain aivan muuta, teoksenne on paremminkin aikapommi keskellä julkista tilaa, Vanitas-maalaus, joka tärisee institutionaalisten rakenteiden alla, joka sanoo, että nämä valtarakenteet, ovat täällä vain rajatun määrän aikaa, olkoon se sitten vaikka 5000 vuotta. Tällä näyttää olevan täysin erilainen vaikutus kuin kirjaimellisemmalla jälki-apokalyptisen maailman kuvauksella. Tämä johdattaakin meidät takaisin ’näyttämisen’ ja ’tekemisen’ kysymykseen, mikä oli pyrkimyksenikin, siihen ajatukseen, että tämä teos ei ole visuaalinen esitys jostakin tietystä hetkestä ajassa, vaan se toimii täysin erilaisella tavalla. Haluaisin kuulla, onko joku teistä käynyt katsomassa teosta eri vuorokaudenaikoihin. Onko joku käynyt katsomassa sitä esimerkiksi hyvin aikaisin aamulla?

Osallistuja: Hei. En herännyt kovin aikaisin tänään, mutta kävin katsomassa elokuvaa vain puoli tuntia ennen tämän tilaisuuden alkamista, ja harmitti kun totesin, että ’sehän on jo ihan raunioina’. Nukuin niin pitkään tänään. Minulle tämä on siis ollut tärkeä kokemus, se sai minut ajattelemaan omaa elämääni.

Kuinka lyhyt elämä on ja mikä merkitys sillä on sekä kuinka kiinnostavaa on verrata toisiinsa näitä rakennuksen ja ihmisen elämän ajallisia puitteita.

CD: Muistutus kuolevaisuudesta ja ajan lyhyydestä, ehdottomasti. Onko täällä ketään, joka olisi työskennellyt infopisteessä?

44

Saara Karhunen: Olen ollut siellä keräämässä palautetta. Jotkut sanoivat näkevänsä mielellään rakennuksen tuhoutumisen, ja että niin saisi käydä myös todellisuudessa. Sen rakentaminen siihen oli suuri erehdys. He puhuivat enemmän rakennuksesta kuin itse teoksesta. Rakennus on erittäin tunnettu Helsingissä ja ihmisillä on monenlaisia mielipiteitä siitä. Minusta tuntui, että ihmisten oli jotenkin vaikea alkaa puhua teoksesta. Heillä oli enemmän sanottavaa rakennuksesta itsestään.

BC: Kiitos. Täytyy sanoa, ettemme keskittyneet mitenkään erityisesti tähän rakennusta koskevaan kritiikkiin. Valitsimme rakennuksen juuri niistä syistä, joita Rasmus aikaisemmin kuvaili, ja koska halusimme tehdä kymmenen päivää pitkän elokuvan ja synnyttää yhdessä jaettavan kokemuksen sekä teoksen, jonka äärelle voi palata uudelleen ja uudelleen. On myös tärkeää, että talolla on toistuva rakenne; sen puitteet tunnistaa, missä tahansa rakennuksen osassa sattuu olemaan. Vaikka rakennus on vain pieni, romahtanut kimpale, sen pystyy silti tunnistamaan. Tämäkin vaikutti melko ratkaisevasti rakennuksen valintaan. Samalla haluan tähdentää, kun kuuntelen puheitanne, että rakennus itsessään on pelkkä väline. Se on muoto; ainesta keskustelulle. Mielestäni on kiinnostavaa keskustella valtarakenteista ja tulevaisuutta koskevista odotuksista sekä arvailuista, ihmiskunnan tekojen vaikutuksista.

Meistä oli myös mielenkiintoista, että Stora Enso on yksi maailman vanhimmista rekisteröidyistä yrityksistä ja se edustaa tietyntyyppistä teollisuutta. Se, että Stora Enso on tärkeä osa Suomen taloutta ja teollista aikakautta, on myös yhtä tärkeää kuin varsinainen rakennus. Itse kyllä pidän Aallosta, mutta huomiomme ei kohdistunut Aaltoon arkkitehtina. Toivon myös, ettei teos herätä teissä mietteitä siitä, oliko Aalto suuri taiteilija vai ei. Meille keskeistä oli elokuvan kymmenen päivän kesto, ja mahdollisuus tulla katsomaan sitä uudelleen ja uudelleen.

Herättääkö se keskustelua tai ajatuksia, kun näkee jonkin katoavan, jonkin joka on jykevä ja vahva, mutta toisaalta myös hauras? Ajattelen, että keskustelu vallasta ja kuinka sitä kuvataan, on tärkeämpää kuin keskustelu materiaaleista ja rakennuksesta.

RN: Kun lähdemme huomenna, on yksi erityinen mielikuva, joka jää mieleeni suhteessa rakennukseen ja Aaltoon... Tulen muistamaan sen vielä 3000 vuoden ajan. Joku kertoi minulle, että Aallolla oli tapana harrastaa joka aamu kineettistä voimistelua alasti eikä kyseessä ole mikään perverssi fantasia, vaan ajatus Aallosta voimistelemassa alastomana aamutuimaan, pohtimassa sitä, miten kehomme liikkuvat ajassa ja tilassa. Tämän mielikuvan säilytän mielessäni paljon mieluummin kuin rakennuksen erilaiset yksityiskohdat. Teitä ehkä kiinnostaa tietää, että elokuva tehtiin yhteistyössä vietnamilaisen tuotantoyhtiön, The Propeller Groupin kanssa ja meillä oli suuri ryhmä animaattoreita työskentelemässä kanssamme. Oli outoa istua Ho Chi Minhin kaupungissa ja repiä Alvar Aaltoa palasiksi vietnamilaisten animaattoreiden kanssa. En tiedä, pystyttekö kuvittelemaan. Rakennus itsessään oli meille enemmän väline kuin mitään muuta, ja metafora Aallosta pohtimassa aikaa ja tilaa saattaa hyvinkin olla sitä tärkeämpi.

45

CD: Paula mainitsi, että täällä saattaisi olla joku Stora Ensosta paikalla. Onko niin? Meistä olisi todella kiinnostava kuulla ajatuksianne.

Jorma Westlund, Stora Enso: Olen käynyt katsomassa teosta lähes päivittäin viimeisen kymmenen päivän aikana ja vähitellen todennut, ettei näkymä Katajanokalle koostu pelkästään Stora Enson talosta, vaan siinä on kolme elementtiä: katedraali, Stora Enso ja Ulkoministeriön kehitysyhteistyöosasto. Tämä todellakin on se konteksti, ja kun pohtii seuraavaa 5000 vuotta, olisi kiinnostava tietää, minkälaisia ajatuksia teillä on siitä uskonnollisesta vallasta, jota katedraali symbolisoi, talouselämästä, jota Stora Enson talo symbolisoi, ja sitten kehitysulottuvuuksista, joita Ulkoministeriön rakennus edustaa. Eikö teillä ollut tarpeeksi rahaa tai aikaa ottaa tätä kontekstia osaksi teostanne vai puuttuiko teiltä rohkeus?

BC: Ei, rohkeutta meiltä ei puuttunut, kyseessä oli konseptuaalinen idea, selkeä päätös keskittyä pelkästään yhteen rakennukseen ja siihen, mihin se on sijoitettu. Totta kai teoksella on oma ympäristönsä: kirkko, Ulkoministeriö, saapuvia ja lähteviä aluksia, jäänmurtajia. Kaikki ne ovat osa kokemusta, mutta elokuva kuvaa yhtä rakennusta. Siinä on vain kaksi näyttelijää, aika ja rakennus. Voisi sanoa, että meidän ei tarvinnut luoda muita rakennuksia, sillä ne ovat jo siellä.

Teos on tehty tätä yhtä tiettyä tilannetta varten, ja kaikki viittaukset, jotka mainitsitte, ovat kyllä läsnä teoksen kokemisessa. Kun kävelette rakennuksen ohi päivittäin, toivottavasti se saa teidät ajattelemaan, mitä näille rakennuksille tapahtuu, mitä tälle alueelle tapahtuu. Tuleeko sinne Guggenheimin museo, tai jotakin muuta, sulautuuko se mereen...? Mutta elokuva keskittyy näihin kahteen elementtiin tavalla, joka saattaa myös hämmentää sitä, miten alue mielletään.

CD: Mitä tapahtuu, kun elokuvan kopioita esitetään museoissa? Kiasma on hankkinut ensimmäisen kopion, ja muitakin kopioita saatetaan esittää museoympäristössä. Pelkäättekö, että teos menettää kaikupohjansa suhteessa erityiseen sijaintiinsa, sen pitkään kestoon ja satunnaisesti ohikulkevaan yleisöön, josta eilen puhuttiin? On varmaan hyvin erilainen kokemus mennä katsomaan teos näyttelytilan mustassa laatikossa.

BC: Uskon, että tämä teos, monien muiden teosten lailla, pystyy toimimaan eri tilanteissa. Kun se on esillä Kiasmassa, joka on hankkinut teoksen kokoelmiinsa, se säilyy edelleen osana Helsingin historiaa. Voi koittaa aika, jolloin Stora Enson taloa ei enää ole, mutta viitepiste on edelleen olemassa, ja kun elokuvaa esitetään Kiasmassa, rakennus on edelleen siellä, tai ehkä se katoaa, mutta katoaminen on erilaista. Kenties rakennusta pommitetaan, kenties se puretaan tai hajoaa, mitä tahansa sitten tapahtuukin... Joten mielestäni teokselle tulee aina olemaan kiinnostava symbioosi Kiasmassa. Toki jos elokuvaa katsoo ilman todellisen rakennuksen viitepistettä, se muuttuu muuksi. Museossa, mustassa laatikossa, elokuvaa esitetään niin, että aamulla painetaan play-nappia ja sitten pause-nappia kun museo menee kiinni ja sitten play-nappia, kun museo taas

46

Paula Toppila Jorma Westlund

47

seuraavana päivänä avataan, ja tätä jatkuu kymmenen päivää ja sitten elokuva alkaa taas alusta. Tulette siis huomaamaan, kun elokuva tänä iltana päättyy, että kyseessä on tilanne, joka jatkuu.

CD: Nyt alkaa jännittää, meidän pitää olla siellä yhdeksältä. Olihan se yhdeksältä?

BC: Kyllä, kello yhdeksän.

CD: Hienoa. Nyt kysyn vielä, oliko kellään muita, polttavia kysymyksiä tähän loppuun?

Osallistuja 3: Haluaisin tietää, jouduitteko pyytämään lupaa teoksen toteuttamiselle esimerkiksi Stora Ensolta tai Alvar Aallolta tai joltakin muulta omistajataholta?

BC: Ei meidän varsinaisesti tarvinnut, mutta päätimme keskustella asiasta Stora Enson kanssa. Sovimme tapaamisen ja kerroimme heille, että haluamme toteuttaa teoksen rakennuksesta. He suostuivat ja pitivät hanketta kiinnostavana, mutta luulen, että olisimme toteuttaneet sen joka tapauksessa. Ehkä siitä olisi koitunut ongelmia, mutta meistä oli hyvä keskustella ja tiedottaa asiasta, sillä kaipasimme myös tietoa Stora Ensolta. Kävimme myös Alvar Aalto -säätiössä ja saimme paljon tietoa sieltä. Saimme hyvän perustan sille tutkimukselle, jota elokuvan toteuttaminen edellytti.

IHME-päivien juontaja, Jonni Roos: Paula haluaisi nyt lopuksi kertoa, minkälaisia ajatuksia elokuva on ihmisissä herättänyt, kun sitä esitettiin valkokankaalla torilla.

PT: Kyllä kiitos. Niiden kymmenen päivän ajan, kun elokuvaa esitettiin Kauppatorilla, pidimme siellä infopistettä, jossa mainiot oppaamme työskentelivät seitsemän tuntia päivässä ja keskustelivat ihmisten kanssa keräten heidän ajatuksiaan teoksesta. Näyttää siltä, että Eläköön nykyaika on herättänyt runsaasti keskustelua. Meillä on tapana ajatella, että yleisön on vaikea keskustella nykytaideteoksista. Tässä tapauksessa vaikutti siltä, että kun taideteos käsittelee jotakin tuttua ihmisen omassa ympäristössä, on keskellä heidän arjen ympäristöään, siitä on helpompi keskustella. Teos toi esiin tarinoita, ei pelkästään tämän paikan, jossa Stora Enson talo nyt seisoo, historiasta tai Kauppatorista tai Katajanokan kaupunginosasta, vaan ihmisten omasta elämästä: missä he ovat asuneet, minkälaisia asuntoja heillä on tällä alueella ollut, ja muita erilaisia henkilökohtaisia tarinoita, jotka eivät välttämättä liity rakennukseen. Mutta ne liittyvät kyllä aikaan, menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Ja kuten Saara jo kertoikin, on monia, jotka haluaisivat nähdä rakennuksen katoavan nopeammin kuin elokuvassa tapahtuu. Arkkitehti Theodor Höijerin suunnitteleman Norrménin talon, uusrenessanssinen kaupunkipalatsin, joka sijaitsi ennen Stora Enson talon paikalla, muisto näyttää elävän edelleen. Ihmiset muistelivat myös paljon muita rakennuksia, joita on purettu eri puolilla Helsinkiä.

48

50

Ja myöhemmin, kun rappeutuminen elokuvassa oli näkyvämpää, se kytkettiin yhä yleisemmin globaaleihin uutisiin: tsunamin aiheuttamaan katastrofiin Japanissa ja ajatukseen siitä, kuinka vaarallinen meri voi olla, kuinka luonnonvoimat todella voivat aiheuttaa suurta tuhoa. Nämä pohdinnat nousivat keskeiseksi keskustelussa. Myös muistot muista raunioista, esimerkiksi Roomassa, tulivat esiin useissa palautteissa. Ihmiset puhuivat paljon kaupunkisuunnittelusta ja esittivät kaupunkiin liittyviä ideoita: mitä kaupunki voisi olla ja millaista suunnittelu voisi olla, minkälaisia toimintamalleja voisi nykyisten sijaan olla. Näyttää siltä, että monet tulivat katsomaan teosta useammin kuin kerran. He pitivät tärkeänä seurata teosta eri aikoina, ja jotkut myös palasivat ottamaan siitä valokuvia. Kävijöiden henkilökohtaisissa kokoelmissa on paljon dokumentaatiota teoksesta.

Monet halusivat välittää taiteilijoille kiitoksensa teoksesta. He olivat iloisia siitä, että tällaista tapahtui, ja se sai heidät ajattelemaan siinä paikassa erilaisia asioita kuin yleensä. Joitakin kysymyksiä esitettiin, samankaltaisia kuin ne, joita Tuomas esitti: kuinka teos tehtiin, kuinka paljon aikaa elokuvassa kului yhden vuorokauden aikana? Monet sanoivat toivoneensa, että teokseen olisi kuulunut digitaalinen kello, josta he olisivat voineet seurata, kuinka paljon aikaa oli kulunut. Monissa palautteissa myös kysyttiin, kuinka totuudenmukainen elokuva on, käytettiinkö Alvar Aallon oikeita piirustuksia elokuvan perustana, kuinka yksityiskohtaisesti olitte asiaa tutkineet.

Ihmiset pitivät positiivisena asiana sitä, että elokuvaa ei esitetty museossa, että he pystyivät törmäämään siihen sattumalta omassa arkiympäristössään. Kauppatori on paikka, jossa erilaiset ihmiset kohtaavat, siellä käy työntekijöitä läheiseltä satama-alueelta, siellä on kauppiaita myymässä ruokaa tai muita tavaroita myös keskellä talvea, kahvilanpitäjiä ja heidän asiakkaitaan sekä kaupungin virkamiehiä. Lähellä sijaitsevat Ruotsin suurlähetystö ja Presidentinlinna. Myös Suomenlinnan lautat kulkevat sieltä. Monet erilaiset ihmiset kohtaavat torilla.

Ainoa valituksenaihe, negatiivinen palaute, näyttää tulleen siitä, että sää on kamala, on kylmää, märkää, todella tuulista, ja kenties meidän säätiössä pitäisikin pohtia hieman festivaalin ja julkisten teostemme ajoitusta. Maaliskuu ei ehkä ole paras aika vuodesta, mutta tänä vuonna se on tainnut myös olla poikkeuksellisen kylmä. Mutta nyt Jonni on tullut kertomaan minulle, että on aika lopettaa. Kiitokset kaikille siitä, että tulitte viettämään aikaa kanssamme.

CD: Haluan kiittää Superflexiä siitä, että annoitte meidän kurkistaa teoksenne pinnan alle ja siitä, että toteutitte teoksen, joka varmasti jää mieliimme ja muistoihimme pitkäksi aikaa. Teoksen vahvuus saattaa hyvinkin olla, että ihmiset haluavat kohdata sen kukin omalla tavallaan sekä löytää siitä heille itselleen autenttisia hetkiä. Suuret kiitokset kaikille läsnäolijoille antamastanne ajasta ja energiasta.

51

52

IHME Project

Conversation on the IHME Project 2011: Modern Times Forever (Stora Enso Building, Helsinki) The artists’ group Superflex´members Rasmus Nielsen and Bjørnstjerne Christiansen and the Director of Situations in Bristol, Claire Doherty discuss the IHME Project 2011 Modern Times Forever (Stora Enso Building, Helsinki). The conversation took place in April 2011 during IHME Days at the Old Student House and it is available on YouTube: www.youtube.com/ihmeproductions This text is an edited version of the discussion.

Claire Doherty (CD): Hi, everybody. It’s really good to see you all here. This is our chance to get under the skin of these two works, Modern Times Forever and Free Shop, and what Superflex have produced for Helsinki. We thought it might be good to start simply with the question of where did these works begin, from the invitation to what you now see. So I’m going to just let you both start to describe that process.

Bjørnstjerne Christiansen (BC): Thank you and welcome to you, also. To begin with, Superflex is three guys, Jakob Fenger should have been sitting here too but unfortunately he had to stay home in Copenhagen. The invitation from IHME and from Pro Arte Foundation Finland is a fantastic invitation. It is very rarely that you get an invitation like this: one year to work on a project where the whole institution is focused on making your ideas possible, and at the same time an interest in creating a discussion, a debate in the public. So thanks for that, and it’s been a great pleasure to work together.

The invitation, which I think is important to know, is to try to create a collective experience for the citizens of Helsinki and to make a public work. I need to say that we have been in Helsinki quite a lot, started coming here as art students in 1995 for the ARS exhibition. We were here for 10 days with many other fellow students from across Europe and Scandinavia. Then we’ve had a show at the Ateneum in 1997. We have also done workshops at the Art Academy and took part in “Cities on the Move” in Kiasma, and later we had a solo show at Kiasma.

However, when you get an invitation like that, you start researching and start thinking about what does it mean to make a public work and create a situation or an experience that would kick off some shared discussion, experience and knowledge. We were even invited to make two projects: one being the IHME edition and the other one being the large-scale IHME project. Research´s direction depends each time very much on the people, on situations, on the meetings that you encompass: some arranged, some being coincidences. In this case, we found pretty soon an interest in working with the film and working with creating a sculptural project. We have now for some years worked with films, not like one-and-half-hour long film for the cinema, but rather like sculptural installations.

54

So we decided to create a situation that would stretch the time, where the citizens would be able to visit the site or the project again and again. So that was one proposal. And then, with the help of Paula in particular, we discovered the building of Alvar Aalto, the Stora Enso building, also known as the ‘sugar cube’. We found it very interesting as a building, but also the position of it and the importance of the building in that specific spot. We were thinking about how one could deal with the experience of a city and make something that could challenge the notion of city development, urban experiences, and basically daily life, and try to make something that could trigger people to discuss what a city can be and what these symbols mean to us. Stora Enso building is a power symbol, it is quite a big power symbol placed in an important spot, and therefore…

CD: I’ve got questions I want to ask about how this work comes out of a series of, as I see it, filmic works in relationship to other previous work. But before we get onto those general discussions of ideas, could you give us some ideas about the narrative structure of the film? You investigated this particular building and how you might show it in this film. What series of decisions do you go through together, the three of you, to decide how are you going to represent that? At the very beginning, did you have in your mind a sense of this very long period of time and also the 240-hour duration?

Rasmus Nielsen (RN): I think, Claire, now you are getting the sort of under-theskin-look in your eyes…

CD: Come on, give us the detail!

RN: The narrative structure was very clear from the beginning, which was basically trying to create a film that over a very long duration of time shows the decomposition of this famous modernist icon. We tried to make it as long as we could. We started out thinking that it should be a month-long, and then when we started looking into production methods, budgets and so forth, the ten days came out as “ok, this is how much we can stretch it, within the limits that we have”. It was also acceptable because it would still be a very, very long film.

Since the film deals with time, we wanted to make it respect time in the sense also. Actually, it’s a very fast film, because in ten days it goes through several thousand years, but it’s also very slow. There was a journalist that asked if anybody had ever seen the whole film. We were aware that probably no Finns would see the whole film. I think I have seen the whole film, but maybe I am the only one.

CD: This doubling of speed and slowness struck me as a really key aspect of the work. One of the things I was really shocked about, when I first saw the film, was that I had imagined a time-lapse film. I imagined that slowly you’d be seeing a static shot. I had in mind Vanitas paintings or more recently video projects such as Sam Taylor-Wood’s Still Life (2001) where you might have seen the building just disintegrate before your eyes. But, as we were discussing together, the camera angles, the slight shakiness, the sense that “someone is filming”, completely changes that perpective. You have much more of the sense of the documentary about it. That must have been a very specific decision that you made.

57

RN: Sure, I mean we wanted to make the film appear as if it’s real time. As if you would walk by this building and by some strange universal logic, time had somehow decided to be very hard on this building, in the way that it would happen very fast. So it is made as if somebody would just, by coincidence, sort of drop by and would sort of wander with the camera, “What’s going on here”, and be a witness to this process.

CD: That idea of “witness” really works I think.

RN: The building is almost like casted to play that role, because there is something about these modernist icons that they are not supposed to get old. They are supposed to always look young, and when they start looking old, you feel that there’s something fundamentally wrong. I mean there’s a very immediate aesthetic reaction to the decay of modernist icons, which is different from the other buildings around it, because they age with beauty, and all that. It’s something that is not just a characteristic of this building, but it’s something that has more, and deeper, to do with the very concept of modernity. If you go back to the beginning of the last century, one of the slogans of Malevich and those guys would be victory over the sun,… Part of modernity would be about beating the last dimension, time. And then humans would be in some kind of control… and if you feel that in the architectural expressions of modernity, it’s not supposed to be old. In that sense, the building is casted to play this role as something that is not supposed to get old, but that does get old.

CD: That’s quite shocking as well though, because, if anything in the development of our cities, there is always the next generation of utopian gesture in urban planning, where things are erased, removed, rebuilt, and it‘s the next phase. Bristol is a case in point. There’s a fantastic area of Bristol where it’s undergone regeneration after regeneration for about 150 years, and each one replaces the one before. I was interested in that you took this idea of a protected building and then somehow around which redevelopment occurs, but you can’t take it down, you can’t redevelop it and erase it. And in that sense that’s what’s unusual about this. It’s not simply a view on what will happen to Helsinki, but it’s a view on this single thing remaining in place “forever”.

BC: One aspect of it is that we have decided that something should be protected, something should be preserved. And we also found an interest in the idea that everything freezes, everything else is erased, except this building. It has been decided that it has an importance and therefore it’s a stop now, and then time and no other influence will challenge this power position. But you cannot avoid time and change, and climate to have an effect, even though we try to resist that. In Athens you have these old palaces that people insist on preserving, because what is Athens without those buildings. They are still maintaining them with a patina that makes them continue to look old in a certain way.

I think that among us there are a lot of these attempts at trying to preserve a moment, even though time and climate and acid rain are against all that, and a wish for continuation is not really allowed. Because we need that, we need the past. That was one reason for freezing it and also one of the reasons we erased everything else around it. We wanted to have focus on this icon and the fact that everyone has today become a kind of a specialist on what will happen to

58

60

Katja Koskela, Inkeri Suutari

us, what will happen to climate change, what will happen to the city and so on.

Everyone has an opinion. The research also contains a lot of scientific research: asking scientists, like futurists, what is going to happen in 5000 years and, of course, you cannot predict what happens in 5000 years, but you can look back and say “It might turn into this.” But then some who are sceptical towards it, that man-made climate changes are not relevant, will not have an influence, they would say: “No, it’s not going that direction, it’s going this direction.” So we had very good research also into what happens to the material and so on.

But at the end we decided to focus very much on keeping the building white and pure, but still letting it disappear.

CD: I was reading, recently, a very interesting argument in The Guardian newspaper between an environmentalist called George Monbiot and a writer Matt Ridley who used to be chair of the Northern Rock Bank that went bust, who’s just written a book called The Rational Optimist. They had this big row in the newspaper about the future, and whether or not we should be optimistic. What was interesting was that the rational optimist, Matt Ridley, argues in this book that we have incredible technological expertise, and can overcome anything ahead of us. He also debunks a number of climate-change arguments. George Monbiot’s argument against his book was that the problem is that that kind of optimism stops any action. And I could not help but think about this debate when I was looking at this work, and thinking there’s a really interesting contrast between this work and Free Shop, for example. I am gonna put it in really crude terms, but you could say that in some ways Modern Times Forever is showing and Free Shop is doing. I wonder in particular those works, McDonald’s, The Burning Car etc. that are very filmic, very seductive in their imagery.

How does that work sit in your practice in relationship to the directly, socially engaged projects, which intervene and interrupt in economic structures? What is this relationship between showing and doing in your practice?

RN: I think the term ‘direct intervention’, which is a brand that we have been branded under, is very often quite misunderstood to be something that is like “I do something which makes you do something, and then it’s a direct intervention”. But I think even a very classical, conservative art, in a strange way, does exactly the same thing, but on a different level. It is not as if you are looking at something that makes you passive. This film challenges, very directly, modernity, but also your understanding of time in a city, and in a very direct way, presents you with the experience of time. In Free Shop you go into a shop, it can be Seven Eleven or any kind of shop, and the cashier always comes out with zero.

Everything in the shop doesn’t cost anything. That’s a very direct experience of something very banal, but what if this construction that we call money was different, or was something else. So in that sense, it doesn´t differ from a complete formal way of reading the works. I can see why you could understand this film as more classical, but that doesn’t necessarily mean passive.

CD: If you think about Guy Debord and the notion of Society of the Spectacle…

One of his criticisms about spectacle, and you could definitely consider the LED screen as spectacle, is that it doesn’t allow for agency on behalf of the viewer, and I think what you were arguing there is that it does and that it arms us in different ways perhaps. But you could say that Free Shop is actively creating active agents, as opposed to a spectacle which you are not actively involved

61

with. I absolutely understand what you are saying, it’s the duration that changes the collective experience. That it is something that you pass every day, it doesn’t have a timed event and a timed audience in that sense.

BC: But for sure, the making of a long film is not just to make a long film… It is because of the collective experience in the city that we focused on, that it takes ten days and you will pass by, maybe twice or three times during the ten days, and that is what we were interested in. How does it effect and what kind of discussions are then engaged, and what will it do to you to see a city change quite fast, and experience that? That is why it is a long experience and that is also why we see it as this sculptural work that is static, because of the structure, but there is something going on and it’s going fast.

CD: I love that sense of public time, that it infiltrates your time, because it’s not very active. There’s not drama in it, so therefore it just becomes part of the environment. In that sense, I absolutely see it as space and time, as a public sculpture.

BC: In that sense, you actually could compare Free Shop and the film, because Free Shop can happen at any moment, at any time, in any shop, in any given time frame. It can be ten minutes, it can be one hour, it can be a whole day. It is also about creating an uncertainty about the given forms, or the given notions, or the structures that we depend on and believe in. At the same time with the building in the film you have the real building behind it. Those two relations are also crucial for the collective experience. You have the building behind and you

62

have one in front, and then time just runs, but you don’t know how fast it’s going, where it’s going and what’s gonna happen. And the same with Free Shop, you can never just call a friend, and then when the friend comes, it’s already over.

So we wanted to create an instability and a proposal to think how a situation could be different. Maybe that is also a line in our work, that this proposal also encourages a kind of criticism. And leaving to that, I think it would be good to get some feedback from the audience. It would be great to know if one of you have for example experienced the Free Shop.

CD: Is there anyone who’s been lucky enough? I was standing outside the design shop hoping, hoping, hoping… But no, not yet.

BC: But we still have one who has experienced that – Paula. So how was the experience here in Helsinki?

Paula Toppila (PT): Well, I have had some people to help me to work on Free Shop, so there are a few other people who have been following Free Shop on behalf of our foundation or the media, so I hope you would also like to share your experiences. Yes, there is a journalist, Hannele Jäämeri, please.

Hannele Jäämeri: Hi, I was following the last time you had the Free Shop in Digelius record shop, and I was actually interviewing the people afterwards. Most of them experienced this as being some kind of happy hour from the side of the

63

shop. They had no idea it was a piece of art and then when I asked them that, what if it was a piece of art and what kind of ideas would it bring into your mind, so they said “Well, maybe it’s the importance of art and the possibilities of art to approach people in other ways than anything else.” But this was probably because it was a shop with music, so they thought it was in combination with music and art.

CD: Bjørnstjerne, can you describe what the reactions to some of the other Free Shops have been in other places?

BC: I think we have done it in eight to ten different cities and countries, and every time it is quite different. It depends on the culture, it depends on the shop, it depends on what kind of shop it is. But every time we propose to do a Free Shop, the producers often get scared about what will happen. Will there be a riot? Will people empty the shops? Will they… burn it down? Will it go crazy?

But it’s very rarely that we have experienced any kind of situations where people just go crazy, wanting the whole shop. Most of the time, the actual moment of surprise and astonishment, and then standing and thinking about what that situation was. But sometimes, for example in Japan, we’ve experienced a few people who got angry, because the relationship that – the exchange that we all trust so much – all of a sudden was not there anymore. All of a sudden you were in debt to another person, money and paying and acquiring something is also about a power relationship. If you want something, it is because you can pay for it. Therefore you also expect the person who gives it to you to follow certain systems and certain ways of dealing. But one time in Germany in a vegetable shop it went pretty crazy, because people started calling each other and “grandmother come down here, there’s free goods today,” and then you had queues of people… But then when the money was spent, because every time we give a certain amount of money, then the shop owner just said: “Now we are back to normal.” Then some left, others got embarrassed of showing greed, and for some it was just “Fine, now we are back to normal. OK”.

CD: Maybe taking that idea of expectations, I wondered if anybody here knew a lot about the film and went to see it the first time, and were surprised or disappointed, or perhaps completely changed their opinion of what they thought they were going to see.

Tuomas Toivonen: I am an architect. I know the building from an architectural point of view, and interestingly just before the piece started, my office finished design within the building. We did some minor refurbishments and special changes on the ground floor, and I think, I’ve been looking at it as a citizen, I’ve looked at it as a piece of Aalto’s work. I think it is a building that has particular rumours or stories connected to it, and it has played a very interesting role in a series of controversies, which have been somehow often political and economic… I thought it was interesting to see the building being elevated in a way that the piece doesn’t really take an active role in discussing or dissecting any of the issues, but it just makes it famous in a really bold way. I liked looking at the details, the way that the deterioration was happening, that was very specific. You had clearly studied or investigated this, and actually I thought it looked like a building in a war zone much more than the building that would deteriorate, let’s say, over time gently. But at least after a few days, after five

64

65

days or so, I really thought it had a kind of Sarajevo aesthetic, which is kind of one way a building dies, is in war. I also noticed that the building had actually lived quicker than its image in the piece. That we removed some partitions that were put there in 1965, and we removed them and opened some of the floor plans to their original shape, and the partitions that had disappeared from the building were in the piece, and I thought I could have a personal relationship through this.

CD: Bruce Jenkins was saying last night, when we were thinking of the Gordon Matta-Clark film, and how a process of destruction and unmaking is so interesting to architects, because they don’t think of buildings, necessarily in that way. It is plan, design and build – that way – as opposed to destroy. To see Conical Intersect yesterday and slowly, piece by piece, coming to bits, and also this piece in particular, that must have been quite startling from an architect’s perspective.

Tuomas Toivonen: Actually I had a question. When I heard about the piece the first time, I really had this idea that it would kind of involve time in a much broader sense than just the deterioration of the building. And I thought it is casting a very long arc or timeframe, that there would be possible things to discuss. There’s the absence of man and the absence of nature, and there’s the absence of the elements, the absence of weather or there is constant lighting and so on… It would be interesting to hear about the specific choices, that there are no birds, there is no bird shit… the marks of something on the building are in a way often the thing that makes it charming when it starts to age. The piece shows just the structural deterioration of the elements very pragmatically. Not the build-up of patina.

RN: Actually, five days, four hours and two minutes and one second, there is a bird flying across the street. So you didn’t see that?

Tuomas Toivonen: No, I missed it.

RN: No, we took away the birds. And before we made this film, we made a couple of other films, one of them being a film called Flooded McDonald’s and that film is also very simple in the sense that it’s just a McDonald’s being flooded with water. There’s nothing else, there’s no humans or birds or animals there either, but we wanted in this film to have time play that sort of role as if time was an element like water or fire. So it’s not a tsunami coming like that, it’s just time, and to cut away everything else which, of course, makes it a fiction. It’s a complete fiction. We also tried not to make the building look like a war zone, but that’s difficult, because usually it’s wars that destroy buildings. But we wanted to make it really clean in that sense that there’s no political – it’s not the Russians coming and bombing, it’s not the Chinese colonizing Finland or – there’s no external things, apart from just time. We tried somehow to enable an almost ephemeral experience of time possible. Basically we cleaned away everything, and that naturally makes it a total construct. But that was really a deliberate choice.

BC: There were a lot of discussion about that… Because you can have an ice age again, you can have like hurricanes for a hundred years. Every day in the

66

67

film is approximately 500 years. We portray all these changes – rain, changing sky etc. – so fast that it becomes white noise. Time for us, is this white noise that is deteriorating a building. I personally don’t think it’s about the details, even if we´ve been through a lot of research on marble and the concrete in the building, what happens to them by the time. For example, when you use the right marble that can last for a long, long time, but if you use a wrong version of the marble it can deteriorate in twenty years. There are a lot of specialists who actually also worked on the refurbishing of the building, who we were in contact with and they were not necessarily too willing to inform about the actual marble that was used. Even if that was not so important for us, we wanted to have the information, to be able to create as close an image of how a deterioration just of material could happen. So that is the basis for our choice. Also not having the fauna, like trees and so on, eating up

68

the building, because we could do that. But I also don’t think that that would happen here at this specific point, because it is built on rocks. And you can as well experience an ice age and so on, that would just let the building stay, or covered with ice for a period, and then when the ice was gone again, you would have the left-overs of the building. These are some of the arguments that we went through.

CD: That seems very clear to me in that sense. When I first heard about the project, I couldn’t help but get out of my mind this J.G. Ballard novel called The Drowned World and this fabulous image in the middle of the book where the protagonists have been searching their way through this jungle and swamp, and they come to clearing in the jungle and, as they look around themselves, they realize that it’s Trafalgar Square in London. Suddenly you get this kind of moment of recognition of the end of civilization as they knew it. But it seemed to me when I saw the film, in that sense, that it’s not a dramatic replaying of an apocalyptic vision. Since Ballard’s book, we’ve seen in things like The Day after Tomorrow and you know those extraordinary CGI [Computer-generated imagery] effects of the Statue of Liberty under sort of huge tsunami waves etc.

And something quite different is going on here. This is rather like a time bomb in the middle of public space, a Vanitas painting which is pointing to something shaking underneath institutional structures. Something saying, these power structures, these symbols of power, are ephemeral, even if it’s for 5000 years.

And that seems to be doing something quite different than a sort of a literal

69

imagining of a post-apocalyptic world. That comes back to this showing and doing, which is, I guess, what I wanted us to get on to, which is this idea that it’s not a visualization of a precise moment in time, but it’s something quite different in how it’s operating. I’d love to hear from anyone who has been there at different times in the day… Has anybody done that, gone down there very early, for example?

Participant 2: Hi, I haven’t woken up today too early but, I have visited or seen this video just half hour before this presentation, and I was, like, ‘oh, it’s already ruins’ and I just slept so long today. So, it was really important to me, I started thinking about my own life. How short it is and how important to something and this timeline of building and human being, it’s so interesting to compare them.

CD: Reminder of mortality and the short time, absolutely. Was there someone here who’s been at the information desk?

Saara Karhunen: I have been there collecting feedback. Some people started to talk and they said that, it’s nice that it’s getting destroyed this building, and why it’s not happening in reality too, and how it was really a big mistake to build it there. They started to talk more about the building, not so much about the work itself. It is very well known building in Helsinki and there are different kinds of opinions about it. But then I felt that for people it was difficult to start to talk about this work in itself. They wanted to talk about the building more.

BC: Thanks. I have to say that we actually didn’t focus on this critique of the building. We chose it for all the reasons Rasmus has mentioned earlier, and also because we wanted to make a film that is ten days long and creating a shared experience, and an experience of revisiting the work again and again. It was important also that the building has this repetitive structure, these kinds of frames that you can recognize, no matter where in the building you are. You are filming or looking, even though it’s a small, collapsed piece, you can still recognize the building. That was quite important for the choice of the building, too. But also at the same time, listening to this talk, that the building itself, it’s just a medium. It’s a form, it’s material to discuss something else. I think it’s interesting to discuss about the power structures and the expectations and speculation about the future and the influence of mankind.

It was also interesting for us that Stora Enso company is one of the oldest companies in the world. It is one of the oldest registered companies in the world, and that it represents a certain type of industry, like an important part of Finnish economy and industrial period it is also important for the work, as much as the actual building. I personally like Aalto, but we are not focused on Alvar Aalto as an architect. I hope also that the work does not make you think so much about that Alvar Aalto as a great artist or not a good artist. I think that the ten days, and coming back again and again, were in our focus, and whether that could create a discussion or thoughts, seeing something disappear, something that is so solid and strong, but still fragile, too. I think that that discussion about power and how it is portrayed is more important than the discussion about material and the building.

70

RN: When we leave tomorrow, there’s this one image that stands in relation to the building and Aalto… The image that is the one that I will remember in 3000 years. Someone told me that Aalto used to do kinetic gymnastics naked every morning, and not as a sort of perverse fantasy about Aalto or something, but more this sort of idea of Aalto, naked, in the morning, doing kinetic gymnastics and thinking about how how bodies move in time and space. That’s, I think, that’s the image that I’ll keep in mind, rather that than architectural details in the building. Maybe it is a little bit interesting to know also that this film was done in collaboration with a Vietnamese film production house, The Propeller Group, so we made the film in Vietnam and there was this large crew of animators that we worked with. And it was a very strange, sitting in Ho Chi Minh City and tearing down Alvar Aalto with a lot of Vietnamese animators.

CD: Paula mentioned that there might be somebody here from the company, is that right? We would really love to hear what you think.

Jorma Westlund, Stora Enso: I have now seen the work almost every day during these ten days, and more and more I think that the view to the Katajanokka, that is not only Stora Enso building, it consists out of three elements: that is the cathedral, Stora Enso, and then the Foreign Ministry department of development. And that is really the context and when you think next coming 5000 years, it would be nice to know, what are your thoughts on the religious power that the cathedral symbolizes, the economic business life that Stora Enso building symbolizes and then these development ideas symbolized by the Foreign Ministry building? Did you not have enough money or time to have this context included in your work or was that lack of courage?

BC: No, it was not a lack of courage, it was a conceptual idea, a very clear decision to focus on one building, and also the way it’s placed. Of course, there are the surroundings, you have the church, you have the Foreign Ministry, you have the boats coming in and out, and the ice-breaking in the water and so on. All of this is a part of the experience, but the film is portraying one building, so there are just two actors, time and the building. We did not need to, you could say, create the other buildings, because they are already there. It is a work that is made for this specific situation, and all the references that you talked about are there when you experience it. When you pass the building every day, hopefully it also makes you to think about what happens to these building, what happens to the area. Is there going to be a Guggenheim museum, is there gonna be something else, is it gonna be part of the sea… But in the film there two to focus on, and maybe that can create some disturbance in your understanding of the area too.

CD: So what happens when other editions are shown in museums? Kiasma has acquired the first edition, and other editions maybe shown in exhibitions. Do you fear that the work might lose that quality of being able to be resonant in its very particular place, and that duration over time, and the unintended public we would talk about yesterday, that pass it. It will be a very different experience going to see it in an exhibition in a black box won’t it?

71

BC: I believe that this work, and also many other works, have the ability to work in different situations. When it is shown at Kiasma, because it is now a part of the collection, it will maintain being a part of the history of Helsinki. At some point, when the Stora Enso building may not be there anymore, there is still a reference point and when the film is shown at Kiasma, you still have this building there and then it disappears in some way, but maybe disappears in a different way. Maybe it was bombed, maybe it was knocked down or fallen apart, or whatever happened to it… So I think there will always be an interesting symbiosis for the work in Kiasma. But of course, when you see the work without the reference of the actual building, then it becomes something else. In the museum, in the black box, it will be shown so that we start the film in the morning, and then you put it on pause when the museum closes, then you push the play button again next day, and then it continues until ten days, and then you start over again. So, you will see tonight when the film finishes that it is a situation that continues.

CD: That’s so tantalizing now, we all have to be there at 9 o’clock, it is gonna be at 9 o’clock?

BC: Yeah, 9 o’clock, yeah.

CD: Good. I am just gonna ask if there is any final, burning questions. Anybody wants to ask?

Participant 3: I’d like to know did you have to ask permission from Stora Enso or Alvar Aalto or some owner for doing this work?

BC: We did not have to, but we chose to have a conversation with Stora Enso.

We met and we informed them about that we would like to work with the building. They agreed and found it interesting but I believe that we could have done it anyway, maybe that would have caused some problems, but we like to just inform and have a discussion, because we were also looking for information from Stora Enso. We also went to the Alvar Aalto Foundation and had a lot of information from there. That then formed the basis of our knowledge and research for the actual work.

The host of IHME Days, Jonni Roos: At this point, Paula would like to conclude some of the ideas people have had while seeing this screen on the square.

PT: Yes, thank you. We had during the ten days that the film has been screened on the market square, an info desk where our wonderful guides have worked seven hours a day talking to people and collecting their thoughts deriving from this work. It seems Modern Times Forever generated a lot of discussion. Often we think that it’s difficult for the public to talk about contemporary artworks, but now it seemed that when the artwork talks about something familiar in your own environment and something that you know, it is there in the middle of your everyday environment, it is a bit easier. The work generated stories, not only about the past of this site, the place where Stora Enso building is now, or the market square, or the Katajanokka part of the city, but people’s personal life stories: where did they live, what kind of apartments did they have in this area,

72

73

and different kind of very personal things that necessarily don’t have to do with that building at all. But it has to do with time, with past, and future. And as Saara said earlier there were many people still who want to see this building go away somehow even faster than in the film. The memory of Norrmén’s house designed by architect Theodor Höijer, the neo-renaissance palace that was there before the Stora Enso building, seems to be still alive. People talked a lot about the buildings that they remember that have been demolished also in other places in Helsinki.

And later on when the decay in the film was more visible, it became more connected to the global news: the tsunami catastrophe in Japan and the idea that the sea can be dangerous, that natural forces can really create catastrophes became an issue. Also memories of other ruins, like Roman ruins, come up in many of the feedbacks. People talked also a lot about urban planning and ideas about the city: what it could be and how it should be planned, what kind of procedures there could be instead of the current ones. It also seems that many people came to see the work more than once. They saw the necessity of following it some times, and many people also came there also to take photographs.

There must be a lot of documentation in the private collections of people that visited the site.

Many people wanted to pass their thanks for this piece to the artists. They were really happy that something like this was happening and made them think about other things in this place than what they would normally do. Some questions occurred, similar types that Tuomas was bringing up: how was it made, how much time is passing by every day? Many people would have hoped to see a digital clock that you could follow every day and see how much time has passed. Questions about how real is this, is it really made according to the real drawings of Alvar Aalto, how much into detail did you go came up several times.

The fact that this work is not shown in the museum was taken as something positive, that people can really bump into it in the everyday environment. The market place is a place where many different kinds of people meet, you have the workers from the harbour area, you have the shopkeepers or people who sell food there also during the wintertime, the cafeteria keepers, their customers and you have the city officials, and there’s this Swedish Embassy and there is the President’s Castle and the ferry to Suomenlinna – all the different types of people meet at the market square, even now when it’s winter and it’s very cold.

The only complaint, negative feedback seems to be that the weather is horrible, it’s cold, it’s wet, it’s really windy, and maybe we as a foundation should think about the timing of the festival and the public work. Maybe March is not the best time of the year, but perhaps it has been unusually cold this year, too. But now Jonni comes to tell me I have to stop. Thank you, everybody, for sharing this time with us.

CD: Well, I guess I just want to thank you both for getting under the skin of this work, and for creating a work which will certainly stay in my mind, in my memory, for a very long time. Perhaps it’s in its strength as a work that people want to buy into it [bump into it?] and find its authentic moments for them. Thank you very much from everybody here for the time and energy you’ve put into it.

74

75

76

Taiteilijaryhm채 Artist group

Kuva / photo: Nikolai Howalt

78

Superflex-ryhmään kuuluu kolme taiteilijaa: Bjørnstjerne Christiansen (s. 1969), Jakob Fenger (s. 1968) ja Rasmus Nielsen (s. 1969). Kaikki kolme ovat opiskelleet Kööpenhaminan kuninkaallisessa taideakatemiassa, jossa he tutustuivat toisiinsa. Ryhmä alkoi työskennellä yhdessä Superflex-nimisenä vuonna 1993.

Nykyisin ryhmän jäsenet asuvat ja työskentelevät Kööpenhaminassa ja Brasiliassa.

Superflex näkee teoksensa työkaluina ja toiminnallisina välineinä, joilla on mahdollisuus vaikuttaa yhteiskunnalliseen tai taloudelliseen tilaan. Työskentely käsittää hankkeita, joissa he ovat esimerkiksi maksaneet yleisölle vierailusta heidän näyttelyssään (Supershow, 2005), kehittäneet ja markkinoineet uuden virvoitusjuoman (Free Beer, 2006) sekä mukana kannettavan maakaasuyksikön, jolla voi tuottaa energiaa afrikkalaisen perheen käyttöön (Biogas, 1996–1997).

Teosten lähtökohdat ovat usein niiden paikallisessa kontekstissa ja ne edellyttävät kokijaltaan osallistumista.

Superflex työskentelee perinteisen taidekontekstin ulkopuolella tehden yhteistyötä arkkitehtien, muotoilijoiden, insinöörien, yrittäjien ja viestinnän alan ammattilaisten kanssa. Viime vuosina Superflex on perehtynyt kaupunkisuunnitteluun ja voittanut useita kilpailuja.

Superflex is a group of three artists: Bjørnstjerne Christiansen (born 1969), Jakob Fenger (born 1968), and Rasmus Nielsen (born 1969). All three studied at The Royal Art Academy in Copenhagen and began making works together under the name Superflex in 1993. The group lives and works in Copenhagen and Brazil.

Superflex describes their practice as providing ’tools’ that affect or influence our social or economic context. Previous projects include: paying visitors to come into their exhibition (Supershow, 2005); developing and marketing a new beverage (Free Beer, 2006) and producing a self-sufficient, portable biogas unit that provides energy for a whole family in Africa (Biogas, 1996–97). The projects are often rooted in the specific local context and invite others to participate.

Superflex works within and outside of traditional art contexts, collaborating with architects, designers, engineers, businesses and marketers. Recently, the group has been involved in city-planning and has won several competitions.

79

80

IHME-p채iv채t IHME Days

IHME-päivien ohjelma 1.–3.4.2011 Vanha ylioppilastalo, Mannerheimintie 3, Helsinki PERJANTAI 1.4.

IHME-info Avoin infotilaisuus opettajille ja nykytaiteesta kiinnostuneille Elokuva Gordon Matta-Clark: Conical Intersect (1975) IHME-päivien avaus, Tuula Arkio, Taidesäätiö Pro Arten hallituksen puheenjohtaja Luento: Paikasta tilanteisiin: Taide ja julkinen aika Claire Doherty, kuraattori, kirjoittaja ja Situationsin johtaja

YouTube

Oikeusjuttu: Tekijänoikeudet Oikeudenkäynnin muotoa noudattava keskustelu, tuomarina toimi Tuomas Nevanlinna. Syyttäjänä kuultiin kuvataiteilija Jani Leinosta ja hänen asiantuntijatodistajanaan oli Valtion taidemuseon lakimies Tuula Hämäläinen. Puolustajana esiintyi taiteilija-ohjaaja Marita Liulia, jonka asiantuntijatodistajana oli professori Jukka Mähönen.

Elokuvia Jani Ruscica: Travelogue (2009) Cyprien Gaillard: Desniansky Raion (2007) Jeremy Deller & Nicholas Abrahams: Our Hobby is Depeche Mode (2009)

LAUANTAI 2.4.

Arkkitehtuurityöpaja Katoava kaupunki Arkkitehtikoulu Arkin järjestämässä työpajassa yleisö rakensi syötävistä materiaaleista tulevaisuuden kaupunkia.

Näkökulmia IHME-teoksen teemoihin Riitta Nikula, professori emerita: Enzo-Gutzeitin talo Katajanokalla – Alvar Aallon vihattu mestariteos vuodelta 1962 YouTube Mikael Sundman, arkkitehti: Onnela vai ghetto presidentinlinnan naapurina?

Mikko Mälkki, arkkitehti, tutkija: Tähti vai statisti?

YouTube Taiteilijaryhmä Superflex ja Claire Doherty keskustelevat IHME-teoksesta Eläköön nykyaika (Stora Enson talo, Helsinki) YouTube Luento Gordon Matta-Clarkin teoksesta Conical Intersect Bruce Jenkins, professori, School of the Art Institute of Chicago Elokuva Jane Crawford & Robert Fiore: Sheds (2004) IHME-teoksen loppuhuipennus, elokuvan viimeinen tunti Kauppatorilla

82

YouTube

IHME-klubi Jori Hulkkosen ja Tuomas Toivosen elektronisen musiikin konsertti, Renaissance Man -duon kriittistä tulkintaa housemusiikista yhteistyössä Åbäke-ryhmän suunnittelijoiden kanssa sekä Zongaminin DJ-setti. Klubiohjelman laati Tuomas Toivonen.

SUNNUNTAI 3.4.

Elokuva Yoko Ono: Film No. 5 (Smile) Arkkitehtuurityöpaja Leijuva kaupunki Arkkitehtikoulu Arkin järjestämissä työpajoissa rakennettiin leijuva kaupunki ensin paperista, sitten ilmapalloista.

Miten puhua taiteesta?

Silja Rantanen, Kuvataideakatemian professori, kuvataiteilija Jennifer Allen, Frieze-taidelehden kriitikko Daniel Birnbaum, Tukholman Moderna Museetin johtaja Anita Seppä, Helsingin yliopiston dosentti Moderaattorina FM Kaija Kaitavuori, joka valmistelee väitöskirjaansa Courtauld Institute of Arts’ssa Lontoossa.

YouTube YouTube YouTube YouTube

Työpajojen päättäjäiset IHME-maraton: 12 taitelijaa puhuu kaupungista Stig Baumgartner Helena Hietanen & Jaakko Niemelä Juha Huuskonen Villu Jaanisoo Otto Karvonen Marjatta Oja Thomas Nyqvist Meiju Niskala Sari Palosaari Aamu Song & Johan Olin

IHME-päivät juonsi kulttuuritoimittaja Jonni Roos.

Katso ja kuuntele luentoja IHME-nykytaidefestivaalin omalta Youtube-kanavalta: www.youtube.com/ihmeproductions

83

YouTube YouTube YouTube YouTube YouTube YouTube YouTube YouTube

Rasmus Nielsen ja Kaija Kaitavuori

Jonni Roos

Rasmus Nielsen, Paula Toppila, Tuomas Nevanlinna

Tuula Arkio

84

Riitta Nikula

Mikael Sundman, Riitta Nikula

Mikko Mälkki

Bruce Jenkins

fi Renaissance Man, IHME-klubi / IHME Club Photo: Knotan

Í IHME-teoksen loppuhuipennus Kauppatorilla / IHME Project climax in Market Square 85

Juha Huuskonen

Tiina-Maria Aalto, Piia Lääveri

Thomas Nyqvist

Stig Baumgartner

Daniel Birnbaum, Anita Seppä

Jennifer Allen Villu Jaanisoo

Otto Karvonen

Kaija Kaitavuori, Daniel Birnbaum, Anita Seppä, Silja Rantanen, Jennifer Allen

Anita Seppä

86

Marjatta Oja

Daniel Birnbaum

Jaakko Niemel채

Sari Palosaari

Meiju Niskala

Johan Olin, Aamu Song Leevi Haapala

IHME-maraton / IHME Marathon: Jonni Roos, Aamu Song, Otto Karvonen, Marjatta Oja, Jaakko Niemel채, Sari Palosaari, Meiju Niskala, Stig Baumgartner, Juha Huuskonen, Thomas Nyqvist, Johan Olin

87

IHME Days Programme 1 – 3 April 2011 Old Student House, Helsinki, Finland FRIDAY 1 April IHME-info (in Finnish) Information on IHME Project to teachers and anyone interested in contemporary art Film Gordon Matta-Clark: Conical Intersect IHME Days opened by Tuula Arkio, Chairman of the Board of the Pro Arte Foundation Lecture: From Site to Situation: Art in the Space of Public Time YouTube Claire Doherty, Curator, Writer and Director of the Situations programme The Trial (In Finnish): Copyright A discuss ion in the form of a trial. The judge was philosopher Tuomas Nevanlinna. Speaking for the prosecution was visual artist Jani Leinonen, his expert witness legal advisor to the Finnish National Gallery Tuula Hämäläinen. Acting for the defence was artist-director Marita Liulia, whose expert witness was Professor Jukka Mähönen.

Films Jani Ruscica: Travelogue (2009) Cyprien Gaillard: Desniansky Raion (2007) Jeremy Deller & Nicholas Abrahams: Our Hobby is Depeche Mode (2009)

SATURDAY 2 April Architecture Workshop: Disappearing City The workshop, arranged by Arkki, School of Architecture for Children and Youth, investigated what the city of the future built by the audience would look like - with buildings made out of edible materials.

Viewpoints on the IHME Project´s themes (in Finnish) Riitta Nikula, Professor Emerita: The Enzo-Gutzeit Building on Katajanokka – Alvar Aalto’s hated Masterpeace from 1962 YouTube Mikael Sundman, Architect: Utopia or Ghetto alongside the President’s Palace?

Mikko Mälkki, Architect, Researcher: The Star or an extra?

YouTube Discussion about the IHME Project Modern Times Forever (Stora Enso Building, Helsinki) by Superflex and Claire Doherty Lecture on Gordon Matta-Clark’s work Conical Intersect Bruce Jenkins, Professor, School of the Art Institute of Chicago Film Jane Crawford & Robert Fiore: Sheds (2004) IHME Project climax – last hour of the film – in Market Square 88

YouTube YouTube

IHME Club Electronic concert by Joni Hulkkonen and Tuomas Toivonen, the Renaissance Man duo performed their critical interpretation of house music in collaboration with graphic designers of Åbäke group and a DJ set by Zomgamin. Tuomas Toivonen put together the IHME Club programme.

SUNDAY 3 April Film Yoko Ono: Film No. 5 (Smile) Architecture Workshop: Floating City A workshop run by Arkki, in which participants built a floating city out of paper and balloons.

How do we talk about art?

Silja Rantanen, Professor at the Finnish Academy of Fine Arts Jennifer Allen, Critic at Frieze Art Magazine Daniel Birnbaum, Director of Moderna Museet, Stockholm Anita Seppä, Adjunct Professor at University of Helsinki Moderator was MA Kaija Kaitavuori, PhD student at Courtauld Institute of Art.

YouTube YouTube YouTube YouTube

Closing ceremony of the workshops IHME-marathon (In Finnish): 12 artists talked about what interests them in the city Stig Baumgartner YouTube Helena Hietanen & Jaakko Niemelä YouTube Juha Huuskonen YouTube Villu Jaanisoo Otto Karvonen YouTube Marjatta Oja YouTube Thomas Nyqvist Meiju Niskala YouTube Sari Palosaari YouTube Aamu Song & Johan Olin YouTube

The IHME Days were hosted by art historian and journalist Jonni Roos.

Listen to the lectures on the IHME Productions channel at the YouTube: www.youtube.com/ihmeproductions

89

IHME-päivien elokuvat / The Films on the IHME Days IHME-päivien ohjelmassa liikuttiin ajassa ja kaupungissa. Elokuvaohjelmassa nähtiin teoksia, joilla on käsitteellinen tai sisällöllinen yhteys Superflexin Eläköön nykyaika (Stora Enson talo, Helsinki) -teokseen.

The programme of the IHME Days traveled in time and within the city. The films chosen had a conceptual or thematic connection with Superflex’s work Modern Times Forever (Stora Enso’s house, Helsinki). ___ Jani Ruscica: Travelogue 2009, ENG, 8 min Jani Ruscica (s.1978) työskentelee pääasiallisesti videon ja valokuvan parissa.

Vuonna 2009 hänen teoksensa Evoluutioita voitti Kölnin KunstFilmBiennalen pääpalkinnon ja vuonna 2010 hän sai AVEK-palkinnon tunnustuksena taiteellisesta työstään. Ruscican teoksissa on keskeistä kiinnostus paikkaan: kuinka yksilö määrittelee kulttuurisen ja maantieteellisen sijaintinsa sekä kuinka nämä luomamme määritelmät ovat alati muuttuvia.

Travelogue purkaa perinteisen matkakertomuksen elementtejä. Se sisältää tekstikatkelmia Lontoon kaupungista matkaoppaiden, -blogien ja kaunokirjallisuuden sivuilta avaten matkakertomuksen käsitettä romantisoituna historiana, dokumenttina ja henkilökohtaisena kokemuksena. Teos kuvaa paikan esittämisen vaikeutta. Travelogue on toteutettu Camden Arts Centren ja Animate Projectsin tilaustyönä. Ensiesitys Suomessa.

Jani Ruscica (b. 1978) is an artist working with film, video, photography and other media. His Evolutions was awarded the main prize at the prestigious Kunst Film Biennale in Cologne in 2009, and in 2010 he received the AVEK prize for important achievements in audio-visual culture. Ruscica’s interest lies in how we define our location, our placement in the world, and how this definition continuously changes.

Drawing on both contemporary and historical texts about the city of London, from travel guides and blog travelogues to 19th-century fiction, Travelogue deconstructs the idea of the travelogue itself as romanticized history, factual document and idealized experience. It highlights the difficulties inherent in creating representations of place. Travelogue has been commissioned by Camden Arts Centre and Animated Projects. First performance in Finland.

90

Gordon Matta-Clark: Conical Intersect 1975, ei ääntä / silent, 18 min 40 sec Yhdysvaltalainen taiteilija Gordon Matta-Clark (1943–1978) oli koulutukseltaan arkkitehti, mutta loi merkittävän uran taiteilijana ja tuli tunnetuksi käsitteestään ”epäarkkitehtuuri”. Hän käytti olemassa olevia hylättyjä, purku-uhan alla olevia rakennuksia materiaalinaan ja toteutti näihin mittavia leikkauksia moottorisaha työkalunaan ja loi ainutlaatuisia tilapäisiä tiloja.

Matta-Clark osallistui Pariisin biennaaliin vuonna 1975 Conical Intersect -teoksella, jonka tekemisen ja lopputuloksen tämä samanniminen elokuva dokumentoi. Teos ilmensi taiteilijan kriittistä asennetta ilmiöön, jossa asuma-alueen sosiaalista arvostusta nostetaan luomalla sinne asuntoja tai palveluja keskiluokalle. Ensiesitys Suomessa.

Professori Bruce Jenkins luennoi IHME-päivillä Conical Intersect -teoksesta ja näkee yhteyden Superflexin ja Matta-Clarkin välillä, muun muassa asenteessa taiteilijan työhön: ”Myös Matta-Clark näki työnsä kaupunkitilaan liittyvänä keskustelunavauksena, tietynlaisena yhteiskunnallisena interventiona lainatakseni Guy Debordia.”

The US-American artist Gordon Matta-Clark (1943–1978) trained as an architect, but made an important career as an artist, becoming famous for his concept of “anarchitecture”. He used existing derelict buildings under threat of demolition as his material, and made large cuts in them using a chainsaw, creating unique temporary spaces.

Conical Intersect, Matta-Clark´s contribution to the 1975 Paris Biennale, manifested his critique of urban gentrification in the form of a radical incision. First performance in Finland.

Professor Bruce Jenkins gave a lecture about Conical Intersect on the IHME Days. Jenkins saw a connection between Superflex and Matta-Clark. For example they have similar attitudes to the role of the artist: “Also Matta-Clark saw his work as opening a debate, as engaging an urban discussion as a conversation, as a matter of social intervention to use Guy Debord.”

91

IHME-päivien elokuvat / The Films on the IHME Days Cyprien Gaillard: Desniansky Raion 2007, ei dialogia / no dialogue, 29 min Cyprien Gaillard (s. 1980) on ranskalainen taiteilija, joka asuu Berliinissä. Hänen tuotantoonsa kuuluu videoita ja valokuvia, jotka käsittelevät arkkitehtuuria, urbaania ympäristöä ja entropiaa.

Desniansky Raion, elektroniseksi oopperaksi nimetty elokuva on kuvattu useassa eurooppalaisessa kaupungissa. Se alkaa pietarilaisessa lähiössä kuvatulla jengitappeludokumentoinnilla, jatkuu vaikuttavaan valo- ja ilotulitusesitykseen ja päätyy projisointipintana toimivan kerrostalon räjäyttämiseen maan tasalle.

Omaperäinen ääniraita on ranskalaisen muusikko-säveltäjä Koudlamin käsialaa.

Cyprien Gaillard (b. 1980) is a French artist living in Berlin. His work includes videos and photographs that deal with architecture, the urban environment, destruction and entropy.

Desniansky Raion, which has been called an electronic opera, was filmed in several European cities. It begins with documentation of a gang fight shot in a St Petersburg suburb, continues with an impressive display of lights and fireworks, and ends with the explosive razing to the ground of the wall of the block of flats used as the projection surface. The idiosyncratic soundtrack is by French musician and composer Koudlam.

Jeremy Deller and Nicholas Abrahams: Our Hobby is Depeche Mode 2009, ENG, 72 min Turner Prize -palkinnon voittaneen brittitaiteilija Jeremy Dellerin (s.1966) ja elokuvaohjaaja Nicholas Abrahamsin dokumentti kertoo Depeche Mode -faneista ympäri maailmaa.

Our Hobby is Depeche Mode valittiin ohjelmaan, koska se käsittelee kaupunkikulttuuria sekä taiteen yhteisöllisyyden voimaa. Elokuvan tunnelma on empaattinen ja lämmin, vaikka faniuteen liittyy – valtiosta riippuen – myös poliittisia ongelmia, rajoitteita ja riskejä. Elokuva päättyy Lontooseen, missä asunnoton nuori mies kertoo, kuinka Depeche Moden musiikki ja etenkin konserttikokemus antavat hänelle mahdollisuuden tuntea tasavertaisuutta, mahdollisuuden tuntea olevansa osa yhteisöä. Ensiesitys Suomessa.

The documentary by Turner Prize-winning artist Jeremy Deller (b. 1966) and film director Nicholas Abrahams is about Depeche Mode fans around the world.

Our Hobby is Depeche Mode was selected for the programme because it deals with urban culture and shows a sense of community in art. The atmosphere of the film is warm and empathetic, even if the fan culture – depending on the state – can also be interpreted as a political problem or a risk. The film ends in London, where a homeless young man tells how a Depeche Mode concert gives him an opportunity to feel part of his community. First performance in Finland.

92

Jane Crawford and Robert Fiore: Sheds 2004, ENG, 22 min Yhdysvaltalainen Robert Smithson (1938–1973) on Gordon Matta-Clarkin ohella sukupolvensa tärkeimpiä taiteilijoita, jonka tuotantoon kuuluu veistoksia, piirustuksia, valokuvia, elokuvia ja maalauksia. Jane Crawfordin ja Robert Fioren elokuvassa nähdään uudelleen toimitettua dokumenttimateriaalia kahdesta Smithsonin avainteoksesta nimeltään Partially Buried Woodshed ja Mica Spread.

Partially Buried Woodshed (1970) toteutettiin Yhdysvaltain Ohiossa Kent State University’ssä kaatamalla tyhjän vajan päälle maata kunnes sen katon poikkipalkki sortui. Sää, vandalismi ja rakennuksen heitteillejättö ovat jo pitkään kuluttaneet jäljellä olevaa fyysistä rakennetta, se on muuttunut uudelleen maaksi, kuten taiteilija odottikin.

Smithsonia kiinnosti entropia, suljetussa systeemissä tapahtuva peruuttamaton prosessi, joka etenee ajassa epäjärjestyksen kautta kohti tasapainoa. Sama prosessi on sisäänrakennettuna Superflexin elokuvan tarinaan, joka tosin on fiktiivinen, kun taas Smithsonin prosessi on todellinen ja jatkuu edelleen.

Ensiesitys Suomessa.

The US-American Robert Smithson (1938–1973), along with Gordon Matta Clark, is one of the most important artists of his generation, whose production includes sculptures, drawings, photographs, films and paintings. In the film by Jane Crawford & Robert Fiore we see re-edited documentary material about two of Smithson´s key works, Partially Buried Woodshed and Mica Spread.

Partially Buried Woodshed (1970) was enacted at Kent State University in Ohio in January 1970. The piece was created by partially burying an empty shed under mounds of dirt using a backhoe, until the shed’s roof beam collapsed.

The physical structure has long since been dilapidated by weather, vandalism and neglect; it has “gone back to the land,” as the artist expected.

Smithson was interested in the entropy, closed systems and irreversible processes that progress from disorder towards equilibrium. The same process is built into the story of Superflex’ film’s, although it is fictional, while Smithson’s process is real and still continuing. First performance in Finland.

Yoko Ono: Film No. 5 (Smile) 1968, ei ääntä / silent, 51 min Yoko Ono (s.1933) on japanilaissyntyinen, yhdysvaltalainen muusikko ja taiteilija. Film No. 5 (Smile) tallentaa John Lennonin kasvoille nousevan hymyn, joka kehittyy täyteen mittaansa elokuvan aikana. Teos esitettiin IHME-päivillä sunnuntaiaamuna brunssin kera.

Yoko Ono (b. 1933) is a Japanese-born artist and musician living in the United States. Film No. 5 (Smile) records a smile emerging on John Lennon´s face, which develops to its full extent over the course of the film. The IHME Days audience were able to wake up slowly on Sunday and have brunch to Film No 5.

93

Arkkitehtuurityöpajat IHME-päivillä Yhteistyössä: Arkkitehtuurikoulu Arkki

Katoava kaupunki Katoava kaupunki -työpajassa selvisi, millainen on IHME-päivien yleisön rakentama tulevaisuuden hyvä kaupunki - rakennusaineena syötävät materiaalit!

Arkkitehtoninen muoto on usein seurausta käytettävien materiaalien ominaisuuksista ja mahdollisuuksista. Materiaalivalinnat vaikuttavat voimakkaasti rakennuksen arkkitehtuuriin, mikä näkyy eri aikakausien rakennusten ulkoasussa. Myös elementtirakentamisen aikakausi on selkeästi nähtävissä rakennusten ulkomuodossa. Voiko elementtirakentamisella saada aikaan hyvää ympäristöä?

Minkälainen kaupunki syntyy, kun rakennusmateriaalit ovatkin syötäviä?

Katoava kaupunki -työpajassa rakennettiin kokonainen kaupunki. Työpajan osallistujat päättivät, millaisen rakennuksen he halusivat suunnitella ja rakentaa yhteiseen kaupunkiin saatavilla olevista syötävistä materiaaleista. Tämä koko perheen nonstop -työpaja tutustutti rakentajat hauskalla tavalla kaupunkisuunnittelun saloihin ja arkkitehtuurin elementteihin.

Pajan kielet olivat suomi ja englanti. Pajan vetäjinä toimivat Arkkitehtuurikoulu Arkin opettajat Pihla Meskanen ja Niina Hummelin.

Leijuva kaupunki Leijuva kaupunki -työpajoissa rakennettiin leijuva kaupunki paperista ja ilmapalloista.

Miten kaupunki muodostuu? Olemme tottuneet siihen, että rakennukset edustavat pysyvyyttä ja ilmentävät aikaa. Ne seisovat paikallaan jopa tuhansia vuosia. Mitä jos asiat olisivatkin toisin? Jos kaupungit muuntuisivatkin päivittäin, talot leijuisivat ja vaihtaisivat järjestystä – miten silloin löytäisi paikasta toiseen? Minkälainen olisi tällaisen utopistisen kaupungin kaupunkitila?

Työpajassa rakennettiin kokonainen leijuva kaupunki. Kaupungin rakennukset olivat keveitä paperitaloja, jotka nousivat ilmaan kaasuilmapallon kannattelemina. Työpajassa jokainen osallistuja suunnitteli ja rakensi paperista yhden rakennuksen. Kun jokaisen oma rakennus oli kiinnitetty ilmapallon varaan, nousi kaupunki leijumaan.

Leijuva kaupunki oli esillä IHME-nykytaidefestivaalilla ja festivaalin päättyessä se vapautettiin leijailemaan ja tavoittelemaan taivaita Helsingin yllä.

Pajan kielet olivat suomi ja englanti. Pajan vetäjinä toimivat Arkkitehtuurikoulu Arkin opettajat Pihla Meskanen ja Niina Hummelin.

94

Architecture workshops

In cooperation with Arkki, School of Architecture for Children and Youth

Disappearing City The Disappearing City workshop discovered what kind of good future city the IHME Days audience constructed – the building materials all being edible.

Architectonic form is often a consequence of the properties and possibilities of the materials used. The choices of material have a powerful impact on the building´s architecture, as is evident in the exteriors of buildings from various periods. With prefabricated units the time of construction is also clearly visible in the exteriors of the buildings. Can construction with prefabricated units produce a good environment? What kind of city do we get when the building materials are eatable?

At the Disappearing City workshop an entire city was to be built out of edible materials. Workshop participants decided what kind of building they wanted to design, and built it for their joint city, out of the available edible materials. This non-stop workshop for the whole family introduced builders to the mysteries of urban planning and the elements of architecture.

The workshop was in Finnish and English. Teachers of the workshop were Pihla Meskanen and Niina Hummelin from Arkki, School of Architecture for Children and Youth.

Floating City The Floating City workshop involved building a floating city out of paper and balloons.

How is a city formed? We are used to buildings representing permanence and manifesting time. They can even stand on the same spot for thousands of years. But what if things were different? What if cities changed every day?

What if the buildings floated and changed places? … How would we find our way from one place to another? What would the urban space be like in such a utopian city?

At the workshop participants built an entire floating city. The city´s buildings were light, paper houses, which rose into the air borne up by gas-filled balloons. Each workshop participant planned and constructed a building out of paper. When each building had a balloon attached, the city rose to hover in the air.

The Floating City was exhibited throughout the entire IHME Contemporary Art Festival and, when the festival ended, it city was set free to float above Helsinki and to reach the skies.

The workshop was in Finnish and English. Teachers of the workshop were Pihla Meskanen and Niina Hummelin from Arkki, School of Architecture for Children and Youth.

95

96

97

98

99

100

101

Tuomari / The judge Nevanlinna

Oikeusjuttu: Tekijänoikeudet IHME-päivillä jo aiempina vuosina suosituksi tullut Oikeusjuttu otti vuonna 2011 käsittelyynsä tekijänoikeudet. Tuomarina toimi filosofi Tuomas Nevanlinna. Syyttäjänä kuultiin kuvataiteilija Jani Leinosta asiantuntijatodistajanaan Valtion taidemuseon lakimies Tuula Hämäläinen. Puolustajana toimi taiteilija-ohjaaja Marita Liulia, jonka asiantuntijatodistajana oli professori Jukka Mähönen.

Oikeusjutun päämääränä oli selvittää, millaisia tehtäviä tekijänoikeuksilla on ja mitkä rakenteet ja lait takaisivat ne? Onko olemassa ratkaisu, joka antaisi taiteilijalle sen, mikä hänelle kuuluu estämättä vastaanottajan ja uudelleenmuokkaajan vapautta? Kenen taloudellisia intressejä tekijänoikeuslainsäädännöllä viime kädessä puolustetaan?

Oikeusjutun esityskieli oli suomi.

102

Tuomas Nevanlinna alusti aihetta seuraavasti: ”Tämän vuoden aihe tulee vuosi vuodelta yhä ajankohtaisemmaksi ja polttavammaksi. Informaatioyhteiskunta on konteksti, joka vaikuttaa elämäämme ja asettaa uusiksi niitä raameja, joissa muun muassa taiteilijat työskentelevät.

Tekijänoikeuslainsäädäntö on keskeinen asia ja se on ollut esillä myös taiteellisessa toiminnassa itsessään. Esimerkiksi monet tanskalaisen Superflex-ryhmän teoksista kommentoivat performatiivisesti ja suoraan tekijänoikeuksien laajaa ongelmaa. Ongelma on laaja, koska siihen liittyy juridisia, taloudellisia ja moraalisia näkökohtia, joista me nyt tänään täällä väittelemme.”

Jani Leinosen asettamat syytteet olivat: 1) Taiteilijan elinkeinon harjoittamista on vaikeutettu immateriaalioikeuksilla*.

2) Immateriaalioikeuksilla rajoitetaan ilmaisua ja sananvapautta. * Immateriaalioikeudet ovat henkisiin, aineettomiin omis3) Immateriaalioikeudet levittävät äärikapitalistista raha-ajattelua tuksiin liittyviä oikeuksia, jotka ja yksityistävät jokamiehen oikeudet. yleensä jaetaan teollisoikeuksiin ja tekijänoikeuksiin.

Tuomas Nevanlinnan tuomio: Syyte 1) Tämän syytteen minä hylkään. Totuus, joka tässä piilee (se että taiteilijan mahdollisuuksia vapaaseen tuotantoon ja luovuuteen rajoittavat yhtiöiden immateriaalioikeudet), tulee muissa syytöksissä riittävästi esiin. Tässä syytteessä se on puolitotuus, sillä taiteilijan oikeus toimeentuloon tekijänoikeustulojen kautta ei siinä tule kuitenkaan käsitellyksi.

Syyte 2) Tämän syytteen minä hyväksyn ja langetan siitä ankaran tuomion.

Syyte 3) Sama koskee kolmatta syytöstä. Tämä erityisesti liittyy suuryrityksiin, geenipatentteihin ja lääkekasveihin… Immateriaalioikeuksien aspektit ovat ongelmallisia ja ne sotivat ihmisten oikeustajua vastaan kaikkialla maailmassa. Minä siis hyväksyn syytteen ja langetan ankaran tuomion.

Mitä tulee kysymykseen siitä, kuinka taiteilijan toimeentulo voitaisiin turvata, niin kenties yksi ratkaisu olisi tekijänoikeuksien radikaali lyhentäminen. Olisi luotava rekisteröintijärjestelmä, johon taiteilijat voivat ilmoittaa teoksiaan ja sitten tekijänoikeudet ovat voimassa tietyn ajan. Asiaa puoltaa sekin, että usein teosten myyntiaika on verraten lyhyt ja jos kyseessä on klassinen ja suosittu teos, niin siinä lyhyemmässäkin ajassa ehtii ansaita riittävästi. On vaikea nähdä, millaisia kannustavia vaikutuksia on sillä, että jotkut pojanpojanpojat ja langot istuvat satoja vuosia jonkun ammoin kuolleen sukulaisen keksinnön päällä.

Näihin sanoihin yksivaltaisesti päätän tämän oikeusprosessin. Kiitän syyttäjä Jani Leinosta, puolustaja Marita Liuliaa ja meidän suurenmoisia asiantuntijoitamme Tuula Hämäläistä ja Jukka Mähöstä sekä tietysti ennen kaikkea teitä oikeuden ystävät, jotka olette sähköisellä läsnäolollanne tehneet tästä varsinaisen tilaisuuden.

Oikeusjutun puheenvuorot on toimitettu tähän julkaisuun alkuperäistallenteen pohjalta.

103

Tuomas Nevanlinna, Marita Liulia, Jukka Mähönen, Tuula Hämäläinen, Jani Leinonen

Tuomas Nevanlinna, Marita Liulia

104

The Trial: Copyrights The Trial 2011, an event that has been very popular on previous IHME Days, took up the issue of copyright. The judge was the philosopher Tuomas Nevanlinna. Speaking for the prosecution was visual artist Jani Leinonen and his expert witness was legal advisor to the Finnish National Gallery Tuula Hämäläinen. Acting for the defence was artist-director Marita Liulia, whose expert witness was Professor Jukka Mähönen.

The aim of The Trial was to establish whether copyright serves any useful purpose, and, if so, what, and what structures and laws would safeguard them? Is there a solution that would give artists their due, while not restricting the freedom of the recipient and the re-maker? Whose economic interests do copyright regulations ultimately protect?

The language of The Trial was Finnish. ___ Tuomas Nevanlinna introduced the topic as follows: This year’s theme – Copyright – is an increasingly topical one. The information society is increasingly affecting our lives and the way artists work. Copyright legislation is a key issue here, and has even been incorporated into artistic work. For example, the Danish group Superflex comments on it very directly.

The problem is an extensive one, since it has legal, economic and moral aspects, which we are debating here today.

The charges read by Jani Leinonen were: 1) Making a living as an artist is more difficult because we have intellectual property rights.* 2) Intellectual property rights limit expression and freedom of speech.

3) Capitalism and the privatization of public rights are supported by intellectual property rights.

* Immaterial rights are rights related to intellectual, immaterial property, which are generally divided into industrial property rights and copyright.

105

Tuomas Nevanlinna’s sentencing: Charge 1) I reject this charge. The truth contained here (the fact that artists’ opportunities for free production and creativity limit companies’ intellectual property rights) is raised sufficiently in the other charges. In this charge it is only a halftruth, since the artist’s right to copyright income is not resolved here in any case.

Charge 2) I accept this charge and pass a heavy sentence.

Charge 3) The same applies to the third charge. It is particularly associated with large companies, genetic patents and medicinal plants... These aspects of intellectual property rights are problematic, and go against the sense of justice felt throughout the world. So I accept the charge and pass a heavy sentence.

As to the question of how to ensure the livelihood of artists, perhaps one solution would be a radical shortening of the copyright period. A registration system should be set up, where artists can register their works, with the copyright is then being valid for a certain time. Such a system is supported by the fact that the sales period is relatively short, and especially with classical and popular works, it takes less time to earn sufficient income. It is difficult to see what the positive effects are of having great-grandsons and brothers-in-law hold the copyright on an artist’s inventions for hundreds of years.

With these words I conclude this legal process. Thank you Jani Leinonen, the prosecutor, the defender Marita Liulia and our great experts Tuula Hämäläinen and Jukka Mähönen and, of course, above all, our audience, the friends of the court.

The speeches here are edited versions based on a recording of The Trial.

106

Jani Leinonen

Tuula Hämäläinen

Marita Liulia, Jukka Mähönen, Jani Leinonen 107

Radiossa: IHME-pidot Kaupunki ja tulevaisuus

IHME-pidot kokosi Sam Inkisen johdolla yhteen kuusi keskustelijaa puhumaan IHME-nykytaidefestivaalin vuoden 2011 keskeisestä teemasta: rakennetun ympäristön ja kaupungin tulevaisuudesta.

IHME-pidot jatkoi Hotelli Tornin aikalaiskeskusteluja, joita on pidetty 1930-luvulta lähtien. Keskustelu oli myös osa Tornin 80-vuotisjuhlavuoden ohjelmaa.

IHME-pidot voi kuunnella IHMEen kotisivuilla: www.ihmeproductions.fi/uploadkuvat/pressimages/ihme_keskustelu_2.mp3

The IHME Feast, under the chairmanship of Sam Inkinen brought together six people to discuss the main themes of IHME Contemporary Art Festival 2011: the future of the built environment and the city.

The IHME Feast continued the series of discussion known as the Torni Feast which have taken place at Helsinki´s Torni Hotel since the 1930s. The discussion was one of the events celebrating Torni´s 80th Anniversary.

You can listen to The IHME Feast in Finnish at the IHME website: www.ihmeproductions.fi/uploadkuvat/pressimages/ihme_keskustelu_2.mp3

Keskustelijat Sam Inkinen, puheenjohtaja Sam Inkinen (s. 1970) on tohtoriksi väitellyt mediatutkija, kirjailija, kolumnisti ja konsultti, jonka keskeinen pyrkimys on akateemisen teorian kytkeminen elävään elämään.

The chairman of the discussion, PhD Sam Inkinen is a media researcher, writer, columnist and consultant, whose main aim is to connect the academic theory with practise.

Paavo Arhinmäki (s. 1976) on kansanedustaja, eduskunnan sivistysvaliokunnan jäsen, Helsingin kaupunginvaltuutettu sekä Vasemmistoliiton puheenjohtaja.

Paavo Arhinmäki is an MP, a member of the Finnish Parliament´s Education and Culture Committee, Member of Helsinki City Council and Chairman of the Left Alliance.

Pekka Seppänen (s. 1960) on arvostettu ja useasti palkittu kolumnisti, keskustelija ja mediavaikuttaja. Hän on toiminut muun muassa Talouselämä-lehden päätoimittajana.

Pekka Seppänen is an eminent, prize-winning columnist, conversationalist and media opinion leader. His numerous posts include being Editor-in-Chief of Talouselämä business magazine.

108

Mari Vaattovaara, Tuomas Toivonen, Kaarin Taipale, Sam Inkinen, Pekka Seppänen ja / and Paavo Arhinmäki

Kaarin Taipale (s. 1948) on tekniikan tohtori, kolumnisti ja vapaa tutkija, joka keskittyy kaupunkipolitiikkaan. Taipale on johtanut mm. YK-vetoista kestävän rakentamisen Marrakech-työryhmää.

Dr Kaarin Taipale is a freelance researcher, writer and lecturer focusing on urban policies. She has chaired the UN-led Marrakech Task Force on Sustainable Building.

FT Pekka Sauri (s. 1954) toimii Helsingin apulaiskaupunginjohtajana vastuualueenaan rakennus- ja ympäristötoimi. Sauri on työskennellyt myös Vihreiden puheenjohtajana sekä useissa mielenterveyteen liittyvissä konsulttitehtävissä ja radiotoimittajana.

Dr Pekka Sauri serves as Deputy Mayor of the City of Helsinki in charge of Public Works and Environmental Affairs. He was Chairman of the Green League of Finland in the 1990s. Prior to his current office, Sauri has worked in various positions in mental health counseling and as a radio journalist.

Tuomas Toivonen (s. 1975) on arkkitehti ja muusikko, joka työskentelee arkkitehtuurin, kaupunkisuunnittelun ja -kulttuurin kentällä erilaisissa tehtävissä.

Tuomas Toivonen is an architect and musician, who works in various positions in architecture, urban design and culture in the field in various positions.

Mari Vaattovaara (s.1967) kaupunkimaantieteen professori Helsingin yliopistossa. Vaattovaara on erikoistunut kaupunkiseutujen sosiaalisen ja alueellisen rakenteen kehityksen tarkasteluun muun muassa asumisen ja muuttoliikkeen näkökulmista.

Mari Vaattovaara is a Professor of Urban Geography at the University of Helsinki. In her research she has specialised in the social and spatial development of urban regions, seen from the perspective of housing, migration etc.

109

110

IHME-editio IHME Edition

Helsingin Sanomat 26.1.2011

Suomen Kuvalehti 25.3.2011

Helsingin Sanomat 30.9.2010

112

IHME-editio Superflex: Free Shop Kaikki mitä asiakas haluaa ostaa on ilmaista.

Syksystä 2010 lähtien Superflex esittäytyi helsinkiläisille Free Shop -teoksella.

Free Shopissa eli ilmaisessa kaupassa asiakas saa kaiken valitsemansa ilmaiseksi. Free Shop voi tapahtua missä vain, milloin vain ja kenelle vain. Näyttämönä toimii mikä tahansa kauppa, josta poistuva asiakas voi yllättäen saada kassalla kuitin, jossa lukeekin 0 euroa. Superflex osallistuu teoksellaan kulutuskeskusteluun ja kyseenalaistaa talouselämän totuttuja mekanismeja.

IHME Edition Superflex: Free Shop Anything the customer wants to purchase is free.

From autumn 2010 city dwellers encountered Superflex’s work Free Shop in Helsinki. In Free Shop the customer gets everything they choose for free. Free Shop can happen anywhere, anytime, to anyone. Any shop can serve as the stage for Free Shop, where a customer can be surprised at the checkout by being presented with a receipt for their purchases reading 0 euros. This work is part of Superflex’s contribution to the consumer debate and calls the familiar economic mechanisms into question.

113

114

Työntekijät ja yhteistyökumppanit Staff and partners

Työntekijät / Staff Toiminnanjohtaja / Executive Director Paula Toppila Tuottaja / Producer Mari Forsberg Markkinointiviestintä / Marketing and Communications Mari Alijoki IHME-teoksen oppaat / IHME Project Guides Katja Koskela Inkeri Suutari Valvonta IHME-teoksella / IHME Project Guards Saara Karhunen Heikki Räisänen Keski-Uusimaan jalkapalloseuran vanhemmat / The Parents of Keski-Uusimaa Football Club Asiakaspalautteen keruu / Customer-feedback collectors Tiina-Maria Aalto Saara Karhunen Asiakaspalvelu IHME-päivillä / IHME Days Customer service Tiina-Maria Aalto Piia Lääveri

116

Yhteistyökumppanit / Partners Nykytaiteen museo Kiasma / Museum of Contemporary Art Kiasma Main Partners HYY Yhtymä Sokos Hotel Torni Voima Kustannus Yhteistyössä / In cooperation with Digelius Music Ekomarket Ruohonjuuri Juustokauppa Lentävä lehmä Näyttelyvaihtokeskus Frame / FRAME Finnish Fund for Art Exchange Kaleidoscope Radio Helsinki Ratatouille Suomen Screenmyynti Oy Ulkoasiainministeriö / The Ministry for Foreign Affairs

IHME-teos / IHME Project Elokuvan tuotantoryhmä / Film Production Team Ohjaaja / Director: Matt Lucero, Superflex Kuvaus / Cinematography: Phunam, Manuhp Leikkaus / Editing: The Propeller Group Vastaava tuottaja / Executive Producer: Superflex Tuottaja / Producer: Matt Lucero Apulaistuottaja / Assistant Producer: Tuan Andrew Nguyen Apulaisohjaaja / Assistant Director: Tuan Andrew Nguyen Art Director: Matt Lucero, Tuan Andrew Nguyen, Phunam Tietokonegrafiikka / Computer Graphics: Vinamation Studio Pääanimaattori / Animation Supervisor: Nguyen Huu Tu Tehosteet / Effects: Tran Anh Tuan, Nguyen Duc Duy Komposointi / Compositors: Nguyen Hoang Ha, Nguyen Thanh Truc Renderöinti / Render Wrangler: Le Hoang Viet

117

IHME-nykytaidefestivaali The IHME Contemporary Art Festival IHME-nykytaidefestivaalin järjestää Taidesäätiö Pro Arte. Säätiö keskittyy toiminnassaan kuvataiteeseen: sen tarkoituksena on edistää kuvataiteen asemaa ja näkyvyyttä, kehittää kuvataiteen yleisösuhdetta ja saavutettavuutta sekä lisätä keskustelua nykytaiteesta. Toiminnan perustan muodostavat vuosittaiset IHME-teos, IHME-päivät ja IHME-editiot.

The IHME Contemporary Art Festival is hosted by Pro Arte Foundation Finland.

Pro Arte Foundation Finland focuses exclusively on the visual arts. Its mandate is to promote the status and visibility of art, improve its public relations and accessibility and also to broaden public discourse on contemporary art. The work is built around the annual IHME, which consist of the IHME Project, the IHME Days and the IHME Editions.

The Finnish word IHME means ‘miracle’ or ‘wonder’. However, in daily use it appears in a variety of phrases, meaning something strange, weird, something that awakens curiosity.

IHME-teos / IHME Project Taidesäätiö Pro Arte kutsuu vuosittain yhden kansainvälisen taiteilijan tai taiteilijaryhmän toteuttamaan IHME-teoksen julkiseen tilaan pääkaupunkiseudulla.

Taiteilija perehtyy teosta suunnitellessaan paikalliseen yhteisöön, paikkaan ja tilanteeseen. Tilapäinen taideteos antaa yleisölle mahdollisuuden löytää uusia näkökulmia lähiympäristöönsä, koskettaa yleisön kollektiivista muistia ja herättää keskustelua ajankohtaisista aiheista.

Each year, Pro Arte Foundation Finland will invite an internationally recognized visual artist or group of artists to create a new, temporary work of art, the IHME Project, in a public space in the Helsinki metropolitan region of Finland. The artist will get to know the local community, the site and the situation where the IHME Project is to take place. The artwork gives the public opportunities for discovering new ways of looking at their immediate environment, touches the public’s collective memory and prompts discussion of topical subjects.

IHME-päivät / IHME Days

IHME-editiot / IHME Editions

Vuosittain järjestettävien kuvataiteen päivien eli IHME-päivien tarkoituksena on lisätä ymmärrystä ja kiinnostusta kuvataidetta kohtaan. Päivät koostuvat luennoista, keskusteluista, elokuvista ja työpajoista. Niihin liittyy keskustelua IHME-teoksen aiheista sekä taidekasvatusta ja julkaisutoimintaa.

IHME-editiot ovat toistettavia tai monistettavia taideteoksia tai julkaisuja. IHME-editio pyrkii luomaan ennakkoluulottoman ja yllättävän kohtaamisen nykytaiteen ja yleisön välille.

The aim of the ”days for art”, the IHME Days, is to increase understanding of and interest in visual art. The IHME Days include lectures, discussions, film screenings and workshops. They are linked with a discussion about the themes of the IHME Project and with art education and publishing.

118

The IHME Edition consists of publications, along with repeatable or reproducible artworks. The aim of the IHME Edition is to create a surprising, open-ended situation for an encounter between contemporary art and the public.

Työryhmä / The Team Taidesäätiö Pro Arten toiminnan sisällöistä vastaa asiantuntijatyöryhmä, johon kuuluvat museonjohtaja emerita Tuula Arkio, säätiön toiminnanjohtaja Paula Toppila, tutkija Hanna Johansson, kuraattori ja tutkija Leevi Haapala sekä kriitikko, kuraattori Timo Valjakka.

The responsibility over the artistic content of Pro Arte Foundation Finland´s activities lies with the expert team comprising Museum Director Emerita Tuula Arkio, the Foundation’s Executive Director Paula Toppila, Researcher in Art History Hanna Johansson, Curator and Researcher Leevi Haapala and Critic and Curator Timo Valjakka.

Virikkeitä ihmettelyyn ja oppimiseen Jokaisesta IHME-teoksesta tuotetaan vuosittain virikeja opetusaineisto, jonka avulla voi syventyä teoksen teemoihin. Verkkomateriaali on suunnattu kaikille IHME-nykytaidefestivaalista kiinnostuneille ja se sisältää esittelytekstejä, rinnastuksia ja tehtäviä. Opettajille aineisto tarjoaa vinkkejä myös siihen, kuinka nykytaidetta voidaan oppilaiden kanssa lähestyä.

Tutustu vuoden 2011 aineistoon: www.ihmeproductions.fi/doc/opetusmateriaali/IHMEteos2011-Opetusaineisto.pdf

Inspiration for thinking and learning N.B. Material is only in Finnish.

Every year an inspiration and teaching material package is produced on each IHME Project, leading deeper into the project themes. The online material is aimed at anyone interested in the IHME Contemporary Art Festival and it contains introductory texts, analogies and exercises. The material also offers teachers ideas on how to approach contemporary art with their students.

IHME-nykytaidefestivaali IHME Contemporary Art Festival Taidesäätiö Pro Arte Pro Arte Foundation Finland Kalevankatu 4, 2. krs / 2nd floor 00100 Helsinki E-mail: info@proartefoundation.fi www.proartefoundation.fi www.ihmeproductions.fi 119

IHME-teos lyhyesti Superflex: Eläköön nykyaika (Stora Enson talo, Helsinki) Elokuva ja veistos, joka esitettiin 40 m² -kokoiselta LED-taululta Helsingin Kauppatori 23.3.–2.4.2011 Kesto: 10 vuorokautta (240 tuntia) Elokuva näytti, mitä Stora Enson talolle arkkitehtonisena ja ideologisena symbolina voisi tapahtua seuraavien tuhansien vuosien aikana, jos ainoastaan aika ja sää vaikuttaisivat rakennukseen.

Katsoja näki samanaikaisesti sekä todellisen rakennuksen että elokuvan joka hetki rapistuvan talon.

Yhteistyössä: Nykytaiteen museo Kiasma

IHME Project in brief Superflex: Modern Times Forever (Stora Enso Building, Helsinki) Film and sculpture presented on a 40-square meter LED screen The Helsinki Market Square 23 March – 2 April 2011 Duration: 10 days (240 hours) The film showed what could happen to the Stora Enso building as an architectural and ideological symbol over the next thousands of years, when affected by time and weather alone.

The viewers could simultaneously see both the actual building and the building decaying moment by moment on film.

In cooperation with: Museum of Contemporary Art Kiasma

120

Julkaisun tekijät / Colophon Toimittajat / Editors Paula Toppila Katja Koskela Valokuvat / Photos Veikko Somerpuro (Free Shop, IHME-teos / IHME Project) Kai Widell (IHME-päivät / IHME Days) Superflex Käännökset / Translations Michael Garner (suomi-englanti / Finnish-English) Susan Heiskanen (englanti-suomi / English-Finnish) Haastattelun litterointi / Transcription of interview Katja Koskela Michael Garner Oikoluku / Proofreading Katja Koskela Michael Garner Graafinen suunnittelu / Graphic Design Timo Jaakola IHME logot / IHME logos: Kokoro & Moi

© Superflex ja / and Tekijät / Authors Taidesäätiö Pro Arte / Pro Arte Foundation Finland

ISSN-L 1799-8239 ISSN 1799-8239

121

IHME-nykytaidefestivaali on vuosittainen tapahtuma, jonka ytimessä on kansainvälisen taiteilijan toteuttama IHME-teos julkisessa tilassa. IHMEen tarkoituksena on edistää kuvataiteen näkyvyyttä ja yleisösuhdetta sekä lisätä keskustelua nykytaiteesta. Tämä julkaisu dokumentoi IHME-festivaalin vuodelta 2011.

Julkaisun keskiössä ovat taiteilijaryhmä Superflexin elokuva ja veistos Eläköön nykyaika (Stora Enson talo, Helsinki) Helsingin Kauppatorilla sekä Superflexin ja kuraattori, Situationsin johtaja Claire Dohertyn välinen keskustelu.

IHME is an annual event dedicated to contemporary art. A key element of IHME is the commissioning of a work from an international artist to be carried out in public space. IHME’s aim is to enhance the visibility of visual art and to improve the relationship between visual art and the public. This publication documents the IHME Contemporary Art Festival in 2011. It focuses on film and sculpture called Modern Times Forever (Stora Enso Building, Helsinki) by the Superflex group shown in Helsinki Market Square and the conversation between Superflex and curator and Director of Situations Claire Doherty.

122