Perinnetietoutta

Puuttuva resurssi

”Kalle, ainoa resurssi, joka meiltä puuttuu, on aika”, sanoi eversti Matti Närhi. Sitä seurasi hetken hiljaisuus, koska samanaikaisesti tajusimme lausuman sopivan myös Matin, Pääesikunnan suunnitteluosaston päällikön vakavaan sairauteen. Siitä emme tuolloin kuitenkaan puhuneet, vaan Puolustusvoimien kehittämisestä lähestyvällä 1990-luvulla.

Suomessa pystyy yleensä toteuttamaan perusteltavissa olevat hankkeet. Rahaa niihin on harvoin toivottua määrää, mutta rahakin kumuloituu, kun aikajännettä jatkaa. Kehittäminen on siis mahdollista, mutta se vaatii aikaa, jatkuvuutta ja määrätietoisuutta. Loputtomiin aika ei kuitenkaan riitä, sillä muuttuva maailma ei sitä Puolustusvoimille salli. Tuota asiaa Matti yritti minulle, kärsimättömälle kapteenille, opettaa.

Matti Närhi oli monipuolisissa tehtävissä palvellut upseeri, jonka nouseva ura katkesi ennenaikaiseen kuolemaan. Hän oli myös vuoden kadettiupseeri vuodelta 1987. Kaikkien Pääesikunnan everstien virkahuoneeseen kapteeneilla ei olisi ollut menemistä juttutuokiolle, mutta hänen aikaansa riitti myös meille nuorimmille.

Suunnitteluosaston kannalta aikatekijä liittyi tuolloin erityisesti hankintaohjelmiin, mutta aikaa oli syytä pohtia myös koulutuksen kannalta. Milloin on aloitettava hankittavien järjestelmien koulutus, miten varmistetaan riittävän mutta ei liiallisen väen kouluttaminen sekä miten ja milloin koulutus on aika lopettaa?

Eikä tässä suinkaan kaikki: Ovatko koulutusmahdollisuutemme oikeassa suhteessa materiaaliin ja toimintatapoihin, riittääkö aika asevelvollisten kouluttamiseen, vai onko järjestelmä vain ammattisotilaille sopiva? Mikä on järjestelmän todellinen hinta, kun elinkaarikustannukseen lasketaan mukaan koko sitoutuva henkilöstöresurssi koulutuskustannuksineen?

Yhdeksänkymmentä vuotta sitten puolustuslaitoksen koulutuksesta vastannut jääkärieversti Viljo Tuompo kuvasi suomalaisen sotilaskoulutuksen ihannetta seuraavasti: ”Sota vaatii jokaiselta mieheltä – ei vain äärimmilleen kehitettyjä ruumiillisia ominaisuuksia ja puhtaasti sotilaallista harjoitusta – vaan ennen kaikkea jokaisen yksilön ajattelevia aivoja ja henkisen kypsyyden etevämmyyttä vihollisen suhteen.”

Varusmiesten palvelusaika kesti tuolloin vähintään vuoden. Palvelukseen oli sijoitettu ”välttämättömän alkeisopetuksen” nimellä lasku-, luku- ja kirjoitustaidon täydennysopetusta sekä valistustyötä, jonka puitteissa opetettiin historiaa, luonnontieteitä ja yhteiskuntaoppia. Ajatteleville aivoille tarvittiin muutakin purtavaa kuin puhdas sotilaskoulutus. Silti koulutuksen tahti voitiin pitää ihmisten omaksumiskyvyn rajoissa. Tulokset nähtiin talvisodassa.

Sittemmin varusmiespalvelukseen käytettävä aika on lyhentynyt, vaikka Puolustusvoimissa on tiedetty sen heikentävän koulutustulosta. Mahdollisuuksia koulutusajan pidentämiseen selvitettiin 1970-luvulla, mutta se ei ollut poliittisesti hyväksyttävää. Vielä 1980-luvun alussa eduskunnan puolustusva-

liokunnalle esitettiin pitkän palvelusajan suhteellista lisäämistä tai 330 vuorokauden palvelusajan määräämistä kaikille yhtäläiseksi. Kaikessa hiljaisuudessa ensin mainittua vaihtoehtoa on voitu jossain määrin toteuttaa.

Yhä useammassa asiassa tukeudutaan yleisen koulutusjärjestelmän opetukseen. Vuonna 1998 lyhin palvelusaika lyheni kahdeksasta kuuteen kuukauteen. Tuolloin puhuttiin keskittymisestä ydintehtävien hoitamiseen, joka on samalla kiertoilmaus välttämättömälle minimitasolle. Muutoksella suljettiin 7 000 vuodepaikkaa ja niitä vastaava määrä varuskuntia. Opetukseen sisällytettäviä asioita karsittiin, ja valintojen merkitys nousi suhteessa koulutukseen.

Koulutettavia asioita ei voida kuitenkaan loputtomiin karsia, vaikka koulutettavien lähtötaso joissain asioissa onkin hyvä. Keskiverto suomalainen nuori on kuitenkin avuton metsän eläjä ja yllättävän tottumaton toimimaan yhteisön hyödyllisenä jäsenenä. Monenlaiset laumailmiöt ovat hänelle tuttuja, mutta kontaktit oman kuplan ulkopuolelle sekä ohjautuminen enemmän sanoman sisällön kuin volyymin mukaan voivat olla outoja. Sodan oikeussääntöjen opettaminen on jo maamme kansainvälisten sitoumustenkin vaatimaa. Pelkkä taistelukoulutus ilman henkisen kypsyyden kasvua on aseen antamista lapsen käsiin.

Vuosituhannen vaihtuessa sotilaan toimintakykyä alettiin tarkastella kokonaisuutena, joka jakautuu fyysiseen, psyykkiseen, sosiaaliseen ja eettiseen ulottuvuuteen. Koulutus 2020 -ohjelma uusine taistelutapoineen nostaa taistelijan koulutuksen vaativuustasoa. Samalla se lisää sosiaalisten, psyykkisten ja eettisten kysymysten käsittelyn jo alokaskoulutuksen osaksi. Aika ei ole vienyt pohjaa Viljo Tuompon ajatuksilta.

Kadettikunta julkaisi 1980-luvun alussa kirjasen nimeltään Väitteitä ja vastaväitteitä. Matti Närhi johti toimituskuntaa, jonka viesteistä yksi oli se, että Suomen kansalainen maksaa vuosittain veroina korvauksen turvallisuuspalveluistaan ja asekoulutuksesta. Niinpä asevelvollinen on ostanut itselleen koulutuksen sotapalvelukseen ja on oikeutettu saamaan täyden vastineen rahoilleen sekä käyttämälleen ajalle.

Itse mietin kirjaan tekemässäni artikkelissa, miten aika oli jo tuolloin siirtänyt sodan kokeneet kouluttajat pois työelämästä: ”On pelättävissä, että yksittäisen sotilaan koulutuksessa sisältö unohtuu, mutta muoto säilyy. Enemmän kuin kertaakaan aikaisemmin tarvitaan kysymystä miksi. Vasta kun vastaus löytyy aina viimeiseen sulkeiskomentoon, ollaan pitävällä pohjalla.”

Nykyisen sodan sisällön läheltä nähneitä löytyy enää vain rauhanturvaajista, mutta toisaalta upseerien valmius selvittää asioita on parempi kuin koskaan, kiitos Maanpuolustuskorkeakoulussa tehdyn työn. Myös varusmiehille koulutettavaa taistelutekniikkaa voidaan siis tutkia tieteellisin menetelmin nyt, kun vielä on aikaa.