Venäläisestä sodankäyntitavasta

Sotatoimet Ukrainassa vuodesta 2014 alkaen ja erityisesti alkuvuodesta 2023 lähtien ovat herättäneet keskustelua venäläisestä sotataidosta. Tässä artikkelissa tarkastellaan venäläistä sodankäyntitapaa ja arvioidaan sen vaikuttavuutta Ukrainan sotanäyttämöllä.

Ukrainassa käytävä sota on osoittanut, että venäläinen asevoima ei käy sotaa samalla tavoin kuin länsimainen asevoima, vaikka tiettyjä yhtäläisyyksiä löytyykin. Tämän artikkelin tarkoituksena on käsitellä venäläistä sodankäyntitapaa teoreettisesti, mutta käytännönläheisesti.

Sodankäyntitapa ei ole käsitteenä vakiintunut. Sillä tarkoitetaan pelkistetysti tietyn asevoiman kulttuurisia, doktriinillisia ja käytännön tasolla toiminta- ja käyttöperiaatteisiin liittyviä perusorientaatioita ja lähtökohtia, joita noudattamalla asevoima uskoo saavuttavansa voiton vastustajastaan. Sodankäyntitavasta voi paikantaa piirteitä kansakunnan strategisesta kulttuurista ja vivahteita asevoimien perinteistä, kunniakäsityksistä sekä oikeanlaiseksi mielletystä urheudesta ja uhrautuvuudesta sekä voimankäytön oikeutuksesta. Sodankäyntitavan käsittelyllä on mahdollista arvioida asevoiman sotataidollinen osaaminen, eli asevoiman kyky yhdistää strategista ja taktista tasoa. Asevoimalle näiden yhdistämisen kyky on tärkeää, jotta se ei päädy käymään taisteluja tavalla, mikä ei edesauta tavoiteltua loppuasetelmaa strategisella tasolla.

Sotataidon tarkastelun viitekehys

Jokainen asevoima haluaa voittaa sotansa ja jokaisella asevoimalla on omat keinonsa rakentaa tarvittavaa osaamista sen saavuttamiseksi. Asevoiman harjoittama voittamisen tavoittelu voidaan jaotella karkeasti kahteen toisistaan merkittävästi eroavaan lähtökohtaan: suoraan ja epäsuoraan sotataidolliseen lähtökohtaan (Direct and Indirect Approach). Sotataidon klassikkokirjoittajat ovat tuhansien vuosien ajan pyrkineet hahmottamaan ja hallitsemaan sotataitoa, eli sodan voittamisen taitoa, taidetta ja tiedettä. Itämaisissa klassikoissa korostuu epäsuoruus ja läntisissä taas suoruus.

Suoruudella tarkoitetaan sellaista suuntausta, missä voittamisen edellytyksiä tarkastellaan ja käsitellään konkreettisesti, objektiivisesti ja mallinnettavasti. Suoruuden harjoittaja edustaa sotatoimissaan avointa, demokraattista ja läpinäkyvää toimintalinjaa. Epäsuoruus näyttäytyy suoruuden kannalta epäreiluna, epäammattimaisena ja suoranaisen kaaosmaisena. Epäsuoruus on väkivaltaista vastavuoroista toimintaa. Taktisella tasolla se on tilanteiden tar- joamien etujen nopeaa hyödyntämistä. Strategisella tasolla se on vastustajan kulttuuristen ominaisuuksien hyväksikäyttöä. Epäsuoruus on hankalaa, koska sitä soveltava ei voi olla varma siitä, onko toimilla mitään vaikuttavuutta. Sanonta ”upporikasta tai rutiköyhää”, kuvaa aika osuvasti epäsuoruuden riskejä mutta myös potentiaalisia hyötyjä.

Oheisen kuvan perusteella saadaan neljä erilaista voittamisen koulukuntaa, kun sotataidollinen lähtökohta puretaan strategisen ja taktisen tarkastelun tasoiksi. Koulukunta-termi viittaa neljään toisistaan poikkeavaan voittamisen tapaan ja samalla erilaiseen voittamisen tavoit- telun logiikkaan. Tämä jaottelu on toki karkea, mutta sen avulla on mahdollista ymmärtää paremmin eri asevoimien toimintaa sotanäyttämöillä ja myös mahdollisia sodankäyntitavan muutoksia.

Kuvassa on tummennettuna se yhdistelmä, mikä näyttäisi kuvaavan venäläistä sodankäyntitapaa strategisen ja taktisen tason kokonaisuutena. Venäläisessä sodankäyntitavassa korostuu strateginen epäsuoruus ja taktinen suoruus, toki venäläiseen tapaan.

Venäläinen strateginen epäsuoruus

Epäsuorassa strategiassa vaikutus kohdennetaan kulttuurisiin oletuksiin ja mentaalisiin akilleenkantapäihin. Strategisessa epäsuoruudessa tavoitteena on esimerkiksi saada vastustaja tilaan, missä se lopulta on kuin kuvaannollinen narusta vedettävä pässi ja alistuu lopulta toisen tahtoon. Strategisen epäsuoruuden harjoittajan on varauduttava siihen, että vaikutus näkyy viikko- jen, kuukausien, vuosien ja jopa kymmenien vuosien kuluessa. Tämäntapainen kulttuurinen kukistaminen on pääasiassa pitkäaikaista ei-kineettistä informaatiovaikuttamista ja oman vaikutusvallan lisäämistä vastustajan yhteiskunnan sisällä.

Venäläisillä on pitkäaikaista osaamista tämäntyyppiseen informaatiovaikuttamiseen. Vaikuttamiselle altistavia haavoittuvuuksia löytyy kunkin kohdemaan toimintakulttuurista itsestään ja siihen sisäänrakennetuista itsestäänselvyyksistä. Kohde ei itse välttämättä edes huomaa, että siihen vaikutetaan, koska vaikutus tapahtuu vähitellen. Erityisesti rahaan ja poliittiseen päätöksentekoon kytkeytyvät toimijat ovat myös hyvä kohde. Taannoista Finnlandisierung-keskustelua voi tulkita keskusteluksi siitä, kuinka täydellisesti Neuvostoliitto lopulta saavutti strategisia tavoitteitaan Suomessa.

Venäläinen asevoima on käyttänyt Ukrainan sodassa runsaasti täsmäasetek- nologiaa, mutta iskujen strateginen vaikuttavuus on jäänyt varsin vaatimattomaksi. On siis todettava, että venäläiset eivät ole pystyneet käyttämään täsmäaseteknologiaa tavalla, mikä olisi jouduttanut sotatoimien päättymistä. Toisaalta on huomioitava, että strategista epäsuoruutta harjoittavalle tämäntapainen täsmäaseiden epätäsmällinen käyttötapa on pikemminkin sääntö kuin poikkeus.

Venäläisten täsmäaseiden käytöllä lienee ensisijainen tarkoitus vastustajan taistelutahdon ja sotamoraalin murtamisessa. Jatkuvat iskut yhteiskunnan kriittiseen infrastruktuuriin, etenkin energialaitoksiin talvella 2022–2023 kertovat tästä. Kansan puolustustahtoa on toisaalta vaikea rikkoa ohjusiskuilla ja pommittamalla – pikemminkin se vain lujittaa kansan tahtoa vastarintaan. Tämän luulisi olevan venäläisten tiedossa. Siviileihin kohdistetut iskut lienevät osa venäläisten Naton leviämistä estävää strategisen kommunikaation operaatiota, missä he pelottelevat Natoon haluavia rajanaapureitaan osoittamalla kykynsä ja tahtonsa kohdistaa silmitöntä väkivaltaa siviiliväestöä kohtaan. Onneksi venäläiset eivät ole käyttäneet ydinaseita. Sotatoimien pitkittyminen tosin lisää niiden käytön riskiä.

Venäläinen taktinen suoruus

Venäläinen näyttää pyrkivän strategisella tasolla siis enemmän epäsuoraan kulttuurin kukistamiseen kuin vastustajan kukistamiseen suoruutta hyödyntäen. Tämä on erityisen tärkeää havaita, jotta venäläistä taktista suoruutta ei erehdy rinnastamaan länsimaiseen, etenkään amerikkalaiseen taktiseen suoruuteen. Sinänsä venäläinen taktinen suoruus tähtää samaan kuin länsimaalainen taktinen suoruus, eli vastustajan organisaatioiden suoritus- ja toimintakyvyn romahduttamiseen taistelukentällä.

Venäläisen taktisen suoruuden toteutus eroaa selvästi länsimaisesta. Länsimainen suoruus noudattaa huolellista ja tarkkaa suunnittelua. Länsimaalaisittain on myös tärkeää saada sotatoimet alkamaan ja loppumaan hallitusti. Tämä toki edellyttää, että vastustaja paljastaa organisaationsa taistelukentille, jotta siihen voidaan tehokkaasti vaikuttaa. Amerikkalaisten sotilaalliset ongelmat esimerkiksi Vietnamissa ja Afganistanissa eivät osoita taktisen suoruuden ongelmaa, vaan sen soveltamisen haasteita sellaista vastustajaa kohtaan, joka harjoittaa sissisodankäynninomaista epäsuoraa taktiikkaa. Venäläistä asevoimaa vastaan länsimainen taktinen suoruus olisi ylivertainen.

Länsimainen taktinen suoruus edellyttää huolellista suunnittelua ja tarkkaa harkintaa kineettisen ja ei-kineettisen vaikuttamisen keinovalikoiman käytössä. Sotatoimet Ukrainassa ovat jo nyt osoittaneet, että venäläiset eivät saa taktista vaikuttavuutta kumuloitumaan niin, että se muodostaisi strategista vaikuttavuutta, eli systeemistä vaikutusta ja systeemitasolla koettua romahdusta. Näyttää jopa siltä, että venäläiset keskittyvät kirjaimellisesti tuhoamaan vastustajan organisaatioita taistelukentällä, ja että tämä on juuri se, mitä he tavoittelevat, ilman sen pidemmälle vietyä logiikkaa.

Epäsuora taktinen kukistaminen liikesodankäyntiä käyttäen on harvinaista nykypäivän taistelukentällä. Liikesodankäynnin vaikutukset näkyvät johtamisessa. Taitavalla taisteluliikkeellä isketään vastustajaan tavalla, missä sen koheesio hajoaa ja missä johtamistoiminnalla ei ole enää mitään vaikuttavuutta. Ukrainalla ja Venäjällä näyttää olevan samantapainen orientaatio taktisen tason toimintaan. Molemmat liikkuvat ja liikuttavat joukkojaan tarvittaessa nopeastikin, mutta toistaiseksi vastustajaa kukistaneita taisteluliikkeitä on nähty varsin vähän. Pikemminkin vain rintamalinjat ovat siirtyneet liikkuvan vaiheen jälkeen.

Näyttää siltä, että sodan osapuolet ovat sotataidollisesti varsin samanlaisia, tehden ne osin immuuneiksi toistensa taktisille toimille. Molemmat siis orientoituvat taktisen tason toimintaan samalla tavalla. Samankaltaisuuden tuottamaa taktista ratkaisemattomuutta esiintyi esimerkiksi ensimmäisen maailmansodan länsirintamalla, missä asevoimat työnsivät toisiaan edestakaisin, mutta kumpikaan osapuoli ei saavuttanut ratkaisevaa menestystä. Venäläisten kukistaminen taisteluliikkeillä on haastavaa. Toisen maailmansodan aikana suomalaiset joukot joutuivat useaan kertaan toteamaan, että venäläiset eivät kukistuneet taisteluliikkeiden seurauksesta vaan jatkoivat ankaraa vastarintaa mottien sisältä käsin. Motit olivat seuraus epäonnistuneista taisteluliikkeistä.

Venäläisen voittaminen taktisella suoruudella?

Venäläisten toiminnan epäkohtiin puuttuminen ei näytä vähentävän heidän tahtoaan jatkaa sotatoimia. Saattaa olla jopa niin, että kritiikki vain lisää venäläisten tarmoa jatkaa sotaa. Myös sotatoimien pitkä kesto (vuodesta 2014) viittaa siihen, että he eivät tavoittele nopeita, kustannustehokkaita taktisia voittoja, joissa sivullisten uhrien määrä olisi minimoitu. Ukrainan asevoimien tuhoaminen, ja välillisesti Ukrainan kansan saattaminen maksimaalisen kärsimyksen kohteeksi, näyttää olevan jopa venäläisten tavoitteena.

Sotatoimien päättäminen mahdollisimman nopeasti hyödyttäisi erityisesti Ukrainaa. Keinot paikoitellen ylivoimaisen vastustajan kukistamiseksi ovat kuitenkin rajoitetut. Länsimaiseen taktiseen suoruuteen yhdistetty vaikuttaminen, liitettynä rohkeisiin operatiivisen tasoisiin taisteluliikkeisiin, olisi todennäköisesti varmin tapa saavuttaa pysyvämpiä ja ratkaisevampia voittoja. Oikea-aikaisella vaikuttamisella voitaisiin lamauttaa juuri ne kriittiset kohteet, joiden varassa venäläinen taktinen johtoporras toimii. Tämä tosin edellyttäisi, että venäläiset saataisiin houkuteltua liikkeelle. Puolustuksessa olevaa venäläistä vastaan hyökkääminen ei ole mielekästä. Tätä periaatetta ukrainalaiset noudattivat onnistuneesti syksyllä 2022 Harkovan alueen vastahyökkäyksen aikana.

Toivottavasti tämän sodan jälkeen avautuvat laajemmin käsiteltäväksi ne sotapelaamisen ja simuloinnin avulla löydetyt ratkaisut, mitkä johtivat onnistuneisiin ja epäonnistuneisiin lopputuloksiin. Niiden salailu palvelisi vain venäläisten etua.

Yleisesikuntaeverstiluutnantti, valtiotieteiden tohtori Juha Mälkki palvelee tutkimusalajohtajana Puolustusvoimien tutkimuslaitoksen doktriiniosastossa.