Saariston herruudesta merenhallintaan

Merisotataitoa voi lähestyä erilaisista näkökulmista. Sitä voidaan tarkastella teorioina, periaatteina ja ohjeina, joita sovelletaan käytäntöön vallitsevassa tilanteessa. Merisotataitoa voi lähestyä myös historiallisena ilmiönä, joka on oman aikakautensa ja ympäristönsä tulosta. Siihen vaikuttavat käsitykset, uskomukset sekä arvoasetelmat, jotka ovat kyseisen ajan ja tilanteen ihmisille ominaisia. Miten merisotaa tulisi käydä, syntyy ihmisten vuorovaikutuksessa.

Käsitykset merisotataidosta ovat eläneet aikojen saatossa myös Suomessa. Eritoten 1920-luku oli suunnan etsimisen aikaa, jolloin ajattelussa oli erotettavissa kaksi koulukuntaa. Venäjän keisarillisessa laivastossa koulutuksensa saaneet meriupseerit olivat omaksuneet Alfred T. Mahanin opit merisodasta sekä metodit sodan kuvan rakentamisesta. Nuoremman polven upseerit sen sijaan nojautuivat ensimmäisen maailmansodan kokemuksiin. Koulukunnilla oli myös muutamia yhteisiä lähtökohtia. Suomi ja Suomen laivasto nähtiin alivoimaisena osapuolena. Lisäksi toimintaympäristö jaettiin avomereen ja saaristoalueeseen, jotka edellyttivät erilaisia taktiikoita, välineitä ja joukkoja. Lopputuloksena syntyneet näkymät tulevaisuuden suunnasta kuitenkin poikkesivat toisistaan.

Venäjänupseerien käsityksen mukaan merisotataidon (meristrategian) päämääränä oli aina merenherruus, jonka saavuttamiseksi tunnettiin kaksi keinoa: vastustajan laivaston saartaminen tai lyöminen taistelussa. Nämä olivat ylivoimaisen hyökkääjän vaihtoehdot. Suomen laivaston päämääräksi he muotoilivat saariston herruuden, mikä estäisi maihinnousuhyökkäykset saariston valtaamiseksi ja mannermaalle pureutumiseksi. Laivasto ja rannikkotykistö tuli virittää ratkaisutaisteluun saaristoa lähestyvän vihollislaivaston pysäyttämiseksi.

Näkemykseen vaikutti Mahanin vuosisadan taitteessa tekemä merisodan teoriointi, joka muovasi merisotilaallista ajattelua ympäri maailman. Merisodan kuvan hän oli rakentanut merenherruuden ympärille, jonka voittamisen myötä vastustajan kaupankäynti katkeaisi ja rannikot olisivat avoinna hyökkäyksille. Lisäksi hän lainasi Antoine-Henri Jominilta monia tämän esittämiä maasodan periaatteita. Niihin lukeutui rat-

Komentajakapteeni Kullervo Killisen näkemys tulevaisuuden avomeritaistelusta vuodelta 1948.

Lähde: Killinen, Kullervo: Tulevaisuuden merivoimat ja pikkuvaltion sopeutuminen yleiseen meritilanteeseen, erityisesti Suomen laivaston organisaatio ja toimintaperiaatteet. SKK-1:373, kaisutaistelun keskeinen asema, johon voimat kuului keskittää vastustajan tuhoamiseksi.

Ensimmäisen maailmansodan jälkipuinnissa monia Mahanin teesejä arvioitiin kriittisesti. Sodan kulku ei vastannut aikaisemmin vallinnutta käsitystä merenherruuden merkityksestä. Odotettu ratkaisutaistelu merellä ei koskaan toteutunut. Uudet aseet, pääasiassa miinat ja sukellusveneet, hillitsivät taistelulaivojen liikkeitä tekemällä rannikkovesistä liian vaarallisia.

Merisodasta muodostui pitkäkestoinen kulutuskamppailu, johon mobilisoitiin monipuolisesti yhteiskuntien voimavaroja. Britannia oli kaukosaarrolla ja taistelulaivojen valmiudella pitänyt Saksan avomerilaivaston ahtaalla sekä katkaissut maan meriyhteydet. Alivoimaisena osapuolena Saksa oli ryhtynyt hyökkäykselliseen kauppasotaan sukellusveneillään, jolloin Britannia oli joutunut turvautumaan puolustuksellisiin toimiin meriyhteyksiensä ylläpitämiseksi.

Sukellusvene osoitti vaarallisuutensa, niin kauppalaivoja kuin vanhempia taistelualuksia vastaan. Sen sijaan toisen uuden teknologian eli lentokoneen vaikutuksen merisotaan arveltiin olevan vain osittain selvillä. Sodan kuvaa alkoivat määrittämään teknologian ja aseiden kehitys, sekä toiveikkuus tulevaisuuden kehityksen avaamista mahdollisuuksista.

Meriyhteyksien merkitys

Suomessa nuoremman polven upseerien kuva merisodasta oli dynaamisempi ja vivahteikkaampi kuin venäjänupseereilla. Heidän mielestään merenherruuden vanhaa merkitystä ei enää ollut olemassa. Se tarkoitti ainoastaan vahvemman osapuolen osittaista merenkäyttövapautta. Ratkaisutaistelun ohella he näkivät, että meriyhteyksistä taistelemisella voi olla ratkaiseva merkitys sodan lopputulokselle. Nuoren polven upseerit olivat varmoja uusimpien ja tulevaisuuden aseiden vaikutuksesta.

Arvioitiin, että kehityksen myötä merisodankäynnistä tulisi yhä monipuolisempaa, koska taistelukosketus kahden merivoiman välillä syntyisi erilaisilla asejärjestelmillä.

Nuoren polven mielestä Suomen laivaston ei pitäisi antautua suoraan taisteluun ylivoimaisen vastustajan edessä. Alivoimaisen olisi parempi puolustaa tukialuettaan ja ryhtyä tilaisuuden avautuessa hyökkäykselliseen ”sissisotaan” merellä. Mahdollisuuden siihen tarjosivat tuoreimmat teknologiat – sukellusvene ja lentoase sekä torpedot ja miinat – jotka olivat tehneet merisodan taistelutilasta kolmiulotteisen. Niiden käyttäminen yhdistetysti olisi merkittävä uhka taistelualuksille ja saattaisi taata riittävän vapauden Suomen tarvitsemalle meren käytölle.

Merkkejä eri koulukuntien yhdistymisestä oli nähtävissä sotien jälkeisissä yleisesiupseerikurssin diplomitöissä. Saariston korostettiin edelleen muodostavan erityislaatuisen toimintaympäristön merisodankäynnille. Merenherruutta saaristossa pidettiin samanarvoisena kuin avomerellä, joten myös puolustajan oli pyrittävä alueensa herruuteen. Toisaalta saariston puolustaminen ei saanut johtaa liikaan passiivisuuteen. Taistelussa olisi pyrittävä puolustushaarojen yhteistoimintaan ja erilaisten asejärjestelmien samanaikaiseen käyttöön. Lisäksi torjunnan ulottaminen kauas merelle sekä meriyhteyksien turvaaminen edellyttivät avomerikelpoista laivastoa.

Länsimainen ja Naton vaikutus merisotataitoon Suomalaiseen merisotataitoon on omaksuttu vaikutteita länsimaisesta merisotataidosta koko Merivoimien historian ajan. Naton vaikutus näkyy kehityksessä voimakkaasti 1990-luvulta alkaen, jolloin Merivoimat alkoi osallistumaan enemmän kansainväliseen harjoitustoimintaan.

Nykyisin käsite merenherruus on korvattu Naton terminologiassa ja doktriineissa käsitteellä merenhallinta. Merenhallinta (Sea Control) on tärkeä osa länsimaista merisotataitoa. Termissä on kyse siitä, kuka voi käyttää merta ja meriyhteyksiä omien tavoitteidensa mukaisesti tai kiistää (Sea Denial) toiselta meriyhteyksien tai merialueen käytön.

Käsite merenhallinta saa mielenkiintoisia piirteitä Itämeren toimintaympäristössä. Rannikon läheisyys, rikkonainen laaja saaristo sekä matalat vedet aiheuttavat sen, että merenhallinta on lähes aina paikallista ja rajoitettua. Täydellinen hallinta edellyttäisi kaikkien merisodankäynnin ulottuvuuksien (ilma, pinta ja vedenalainen) hallintaa sekä rannikkoalueiden hallintaa. Itämerelle onkin tyypillistä, että omalle toiminnalle tärkeitä alueita pyritään hallitsemaan ja muilta alueiden vapaa käyttö kyetään tarvittaessa kiistämään.

Tärkeä ero kiistämisen ja merenhallinnan välillä on se, että kiistäminen on mahdollista operoimalla ainoastaan yhdessä ulottuvuudessa (esimerkiksi veden alla), kun taas merenhallinta edellyttää kaikkien merisodankäynnin ulottuvuuksien hallintaa. Tämän takia kiistämistä kutsutaankin usein alivoimaisen tavoitteeksi tai taktiikaksi. Merenhallinnan ajatusmaailma ei ole kaukana niistä ajatuksista, joita pohdittiin jo 1920-luvun Suomessa. Tuolloin saaristoa haluttiin hallita tukialueena sekä suojana ja toteuttaa iskuja vastustajan merenhallinnan kiistämiseksi.

Suomalaisessa merisotataidossa on sovellettu edellä kuvattua saariston herruuteen ja merellisiin iskuihin perustuvaa merisotataktiikkaa lähes sata vuotta. Suomalaiseen merisotaoppiin kuuluu oleellisesti Merivoimien kaksijakoisuus, jossa rannikkojoukot turvaavat saariston herruutta, laivastojoukot estävät vastustajan pääsyn tärkeimmille alueille miinoittein ja molemmat suorittavat yhdessä koordinoidusti iskuja vastustajan laivastovoimaa vastaan tykistöllä ja ohjuksin.

Suomalainen merisodankäynti tulevaisuudessa Kuten edellä todettiin, sotataidon on aina täytynyt mukautua muuttuneisiin olosuhteisiin ja ajan yleisiin edellytyksiin. Suomalaiseen merisodan kuvaan ja taktiikan kehittymiseen ovat aina vaikuttaneet uhkakuvat ja sotilasstrateginen viitekehys. Itämeren muuttuneessa sotilaallisessa tilanteessa olemme ehkäpä jälleen asemassa, jossa merisodan kuvaa ja merisotataitoa joudutaan miettimään uudelleen. Itämerta on hieman harhaanjohtavasti kutsuttu julkisuudessa Naton sisämereksi, vaikka Venäjällä on Ukrainan sodasta huolimatta edelleen vahva merellinen suorituskyky alueella. Tällä suorituskyvyllä Venäjä kykenee halutessaan kiistämään muilta toimijoilta toimintavapauden ja meren käytön. Se kykenee vaikuttamaan halutessaan myös Itämeren alueen meriliikenteeseen ja länsimaille erittäin tärkeään merelliseen infrastruktuuriin.

Venäjän sotilaallisen voiman jatkuvasti kaventuessa Itämerellä on perusteltua olettaa, että Venäjä siirtyy entistä enemmän pois konventionaalisesta merisodankäynnistä ja käyttää muita vaikuttamisen keinoja. Tämän tyyppinen uhkakuva edellyttää saaristosta toteutettavien iskujen lisäksi kykyä läsnäoloon, kykyä luoda vaikutusta siellä missä tapahtuu sekä kykyä kiistää tai hallita merialuetta oikealla hetkellä.

Naton jäsenmaana voimme puhua oikeasti alueellisesta merenhallinnasta niillä alueilla, jotka katsomme tärkeiksi oman toimintamme, meriliikenteen ja merellisen infrastruktuurin kannalta. Pohjanmaa-luokan taistelualusten valmistumisen myötä Itämerellä vallitsee tilanne, jossa Ruotsin ja Suomen merivoimien yhteenlaskettu laadullinen suorituskyky ei ole enää alivoimainen verrattuna Venäjän Itämeren laivaston suorituskykyyn, puhumattakaan Itämeren Natomaiden yhteenlasketusta suorituskyvystä. Tästä johtuen joudumme mahdollisesti arvioimaan uudelleen 1920-luvulle perustunutta alivoimaisen taktiikkaa.

Hyvää ei kuitenkaan kannata haudata ja suomalaisen merisotataidon vahvuudet tulee säilyttää. Merisotataidon perustei- siin kuuluu, että mikään olotila merellä ei ole pysyvä. Merta ei voi vallata ja pitää. Voimien keskittäminen sinne, missä tarve kulloinkin on, ja omien yksiköiden suojaaminen uhkatason mukaisesti ovat aina kuuluneet olennaisena osana suomalaiseen merisotataitoon, oli sitten kyse merellisestä sissisodankäynnistä saariston suojasta tai koko operaatioalueen hyödyntävästä aktiivisesta merisodankäynnistä. Suomen saariston lisäksi tulevaisuudessa on ehkä mahdollista käyttää tarvittaessa liittolaisten saaristoa ja tukeutumismahdollisuuksia suojan lisäämiseen suomalaisen merisotaopin mukaisesti.

Samanaikaisesti vastustajan kyky merenhallintaan voidaan kiistää länsimaisen opin mukaisesti avomerellä liittolaisten sukellusveneillä tai omilla kehittyvillä ilma-aseilla. Merisotataidollisesta näkökulmasta onkin mielenkiintoista nähdä, miten suomalainen merisotataito ja sen tunnistetut vahvuudet nivoutuvat osaksi liittouman merisodan kuvaa Itämeren toimintaympäristössä.

Komentaja Perttu Trontti palvelee Maanpuolustuskorkeakoulun Sotataidon laitoksessa yleisesikuntaupseerikurssin merisotataidon opettajana.

Kapteeniluutnantti Antti­Veikko Haimila palvelee Rannikkolaivastossa Laivue 2020:n käyttöönottotoimistossa ja kirjoittaa 1920­luvun merisotilaallista ajattelua käsittelevää väitöskirjaa.