Talvisodan upseeristosta ja upseerien peruskoulutuksesta

1918–1939

Tässä kolmiosaisessa artikkelisarjassa kuvataan sitä millaisia upseereita meillä olikaan rivissä talvisotaan lähdettäessä. Artikkelit käsittelevät talvisodan upseeristoa ja upseerien peruskoulutusta ajanjaksolla 1918–1939. Seuraavat artikkelit julkaistaan lehden tulevissa numeroissa.

Ylimääräisten harjoitusten eli talvisodan liikekannallepanon käynnistyessä lokakuussa 1939, sotaväen (kuten virallinen termi tuolloin kuului) upseeristo oli taustaltaan varsin kirjavaa. Joukossa oli aktiiviupseereita ja reserviupseereita, suojeluskuntaupseereita ja tsaarin upseereita, markovillalaisia ja kadettiupseereita, vimpeliläisiä ja mullikurssilaisia, Haminan kadetteja ja jääkäriupseereita, fahnenjunkkereita ja sotavänrikkejä sekä ilman mitään muodollista koulutusta upseeriksi ylennettyjä. Syyt tähän juontavat itsenäisyyden ensimmäiseen vuosikymmeneen ja sen aikana tapahtuneeseen upseerikoulutukseen, johon tässä luodaan lyhyt, yksinkertaistettu katsaus.

Palvelukseen halutaan upseeri tai muuten pätevä

Senaatin valtuuttaessa kenraali Mannerheimin ylipäälliköksi 16.1.1918, ainoat hänen käytettävissään olevat hallituksen joukot olivat suojeluskunnat. Suojeluskuntien toiminta oli aktivoitunut kesällä 1917, mutta niiden toimintaa haittasi suuresti johtajien ja kouluttajien puute. Suojeluskunnat toimivat asi- assa itsenäisesti, ja Helsingin ylioppilassuojeluskunnan piirissä heräsi marraskuussa ajatus sotilasohjaajakurssin järjestämisestä.

Hyvin lyhyellä valmisteluajalla Vimpelissä, Pohjanmaalla, alkoi Vimpelin kurssi (tai Vimpelin sotakoulu) 28.12.1917. Kurssille osallistui kaikkiaan 200 oppilasta, jotka saivat reilun kahden viikon aikana ryhmän- ja joukkueenjohtajakoulutusta, kouluttajina muutama maahan jo etujoukkona saapunut jääkäri. Kurssin päättyessä 12.1.1918 ei kurssilaisia otettu mitenkään hallituksen joukkojen kirjoihin, vaan he sijoittuivat eri suojeluskuntiin eri tason johtajatehtäviin.

Tarkkoja tietoja asiasta ei ole, mutta noin 80 vimpeliläistä toimi vapaussodassa upseerin tehtävissä, heistä noin 30:n toimiessa pataljoonan komentajina. Heidän asemansa virallistamiseksi Ylipäällikkö määräsi maaliskuussa 1918, että suojeluskuntajoukoissa päällystötehtävissä toimineet ja kunnostautuneet voidaan ilman sotilaskoulutusta ylentää korkeintaan reserviluutnanteiksi. Huhtikuun alussa annetulla uudella määräyksellä asiaa tarkennettiin niin, että ilman sotilaskoulutusta olevat pataljoo- nan komentajina toimivat henkilöt voitiin ylentää reservikapteeneiksi (edellytyksenä ylioppilastutkinto) ja komppanian päälliköt reserviluutnanteiksi. Tällöin myös vimpeliläiset ylennettiin edellytysten täyttyessä.

Vimpelin kurssi ei suinkaan poistanut suojeluskuntien päällystötarvetta, vaan niissä jouduttiin määräämään pystyviä miehiä johtajiksi ilman mitään sotilaskoulutusta. Edellä mainitut Ylipäällikön määräykset maalis- ja huhtikuussa 1918 mahdollistivat sen, että vielä lokakuussa 1939 kenttäarmeijaan sijoitettiin reserviupseereita, joilla ei ollut mitään muodollista upseerikoulutusta (ja jotka tosin olivat toimineet Suojeluskuntajärjestössä paikallis- tai aluepäälliköinä useita vuosia).

Kuusi talvisodan ylimpään johtoon kuulunutta upseeria, kuusi erilaista taustaa:

1. Svenska Frivilligakårenin ja Lapin Ryhmän komentaja, kenraaliluutnantti Ernst Linder; erosi everstinä Ruotsin armeijasta helmikuussa 1918 ja liittyi hallituksen joukkoihin, vapaussodassa Satakunnan ja Savon Ryhmän komentaja, ratsuväen tarkastaja 1918, ero 1919 ja paluu Ruotsiin.

2. Päämajan edustaja valtioneuvostossa, kenraalimajuri Rudolf Walden; Haminan Kadettikoulu 1900, viraltapano 1902, ura paperiteollisuudessa 1902–18, huoltoesikunnan päällikkö Päämajassa 1918, sotaministeri, armeijan ylipäällikkö ja Suojeluskuntain ylipäällikkö 1918–19, ura paperiteollisuudessa 1919–34, puolustusneuvoston jäsen 1934.

3. Tykistön tarkastaja, kenraalimajuri Vilho Nenonen; Mihailovin tykistöakatemia 1903, Venäjän armeijan palveluksessa 1903–17.

4. 21. Divisioonan komentaja, eversti Niilo Hersalo; vapaussodassa suojeluskuntakomppanian päällikkö, reserviluutnantti ilman upseerikurssia 1918, Kadettikoulun aktiiviupseeriupseerikurssi 1920, yleisesikuntaupseerikurssin Saksassa; ainoa talvisodan divisioonan komentaja, joka ei ollut jääkäriupseeri.

5. Kannaksen Armeijan esikuntapäällikkö eversti K.A. Tapola; Vimpelin sotakoulu 1917, Kadettikoulun aktiiviupseerikurssi 1920, Sotakorkeakoulun 1. kurssi 1924–26.

6. Päämajan päämajoitusmestari, eversti Aksel Airo; Lappeenrannan Tykistökoulun A-kurssi, yleisesikuntaupseerikurssi Ranskassa 1921–23.

Jääkäripataljoona 27:n pääosan palatessa Suomeen ylennettiin 11.2.1918 niin sanotulla Libaun listalla 403 jääkäriä upseereiksi Suomen armeijassa. Jääkäriupseerien määrä kasvoi kuitenkin vielä tämän jälkeenkin, sillä maaliskuussa 1918 Ylipäällikkö määräsi, että vaatimuksena ylennettäväksi aktiiviupseeriksi oli ”aikaisempi palvelus joko Suomen entisessä sotaväessä tai Venäjän tai Ruotsin armeijassa tai saatu jääkärikoulutus” – ei siis palvelus upseerina vaan pelkkä palvelus. Tämän perusteella suuri joukko jääkärialiupseereita ja jääkäreitä ylennettiin 1918 ja 1919 upseereiksi, osan kanta-aliupseeriksi jääneistä täydentäessä opintojaan vielä Kadettikoulun poikkeuksellisilla kursseilla tai Reserviupseerikoulussa 1920- ja 1930-luvulla ja yleten upseereiksi.

Jääkärit joutuivat Suomeen palatessaan tekemään yhden vuoden palvelussitoumuksen, ja tämän tullessa täyteen helmikuussa 1919 suuri joukko rivijääkäreitä ja jääkärialiupseereita erosi palveluksesta. Jääkäriupseereita jäi kuitenkin paljon palvelukseen, ja kun heidän määränsä edellä olevan mukaisesti lisääntyi, oli jääkäriupseereita ylimääräisten harjoitusten alkaessa vakinaisessa palveluksessa vielä vajaat 300 heidän miehittäessä käytännössä sotaväen ylimmän johdon. Aikaisemmin palveluksesta eronneet jääkäriupseerit sijoitettiin tyypillisesti komppania- ja pataljoonatasalle.

Siinä missä jääkärit ja vimpeliläiset toivat helpotusta vapaussodan rintamajoukkojen upseeripulaan, komentajatehtävien ja esikuntien upseeripulaa ei näillä eväillä korjattu. Niinpä hallituksen joukkojen ylempiin tehtäviin oli otettava hyvin sekalainen, mutta toisaalta edes jollain lailla koulutettu joukko valmiita upseereita. Tällaisia olivat Venäjän armeijassa palvelleet upseerit, entisessä Suomen sotaväessä palvelleet upseerit sekä ulkomaalaiset vapaaehtoiset upseerit. Venäjän armeijassa palvelleet upseerit kuuluivat, ylipäällikkö Mannerheim etunenässä, sotilasarvoiltaan korkeimpiin ja myös ainoina suurten joukkojen johtamiskokemusta omaaviin hallituksen joukkojen upseereihin. Heidät otettiin valtaosiltaan sotaväen vakinaisen väen upseereiksi ja sijoitettiin Päämajan vaativimpiin tehtäviin sekä ylimpiin johtotehtäviin. Vapaussodan jälkeen he toimivat sotaväen johdossa vuosiin 1924–1925 saakka, jolloin niin sanotun jääkärikapinan johdosta nämä ”tsaarinupseerit” joutuivat eroamaan muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Toisen, usein unohdetun ryhmän muodostivat ne noin 130 suomalaista, jotka olivat liittyneet Venäjän armeijaan maailmansodan aikana ja käyneet lyhennetyn upseerikurssin. Heistä 37 palasi Suomeen ja liittyi hallituksen joukkoihin nuorempana upseerina. Heidän kohtalonaan oli tietty maanpettureiden leima, ja he yleensä siirtyivät reserviin pian vapaussodan jälkeen. Entisen Suomen sotaväen upseerit, eli Haminan kadettikoulusta valmistuneet ja suomalaisissa joukko-osastoissa ennen niiden lakkauttamista sortokaudella 1901–1905 palvelleet upseerit, olivat jo pitkään siviilissä olleita, ilman sota- tai esikuntapalveluskokemusta olevia vanhempia miehiä. Yleensä heidän käytettävyytensä perustuikin siviilielämässä hankittuihin kokemukseen ja suhteisiin, ja heidät sijoitettiin esikuntiin hallintoja huoltotehtäviin. Suuri osa heistä erosi palveluksesta hyvin nopeasti vapaussodan päättymisen jälkeen, osan kuitenkin luodessa vielä uran sotaväessä. Yhteensä Haminan kadettikoulusta tai Venäjän eri kadettikouluista valmistuneita upseereita astui hallituksen joukkojen riviin vapaussodan aikana 173 ja heitä oli kesällä 1939 vielä aktiivipalveluksessa 16. Nuorimmatkin ”Haminan kadetit” olivat jo 60-vuotiaita lokakuussa 1939 ja muutamat vapaaehtoisena palvelukseen tulleet olivat erityistehtävissä.

Ulkomaalaisia vapaaehtoisia upseereita ilmoittautui hallituksen joukkojen käyttöön reilut sata, heistä valtaosan (94) tullessa Ruotsista, loppujen ollessa pääosin Saksasta (11) ja Venäjältä (10) sekä yksittäisiä upseereita Tanskasta, Norjasta, Puolasta ja Virosta. Kaikille ulkomaalaisille myönnettiin lähtökohtaisesti aktiiviupseeriarvo hallituksen joukoissa ja heitä käytettiin kaikilla rintamasuunnilla ja kaikissa tehtävissä Päämajasta rintamajoukkoihin. Vapaussodan päätyttyä he pääsääntöisesti poistuivat Suomesta.

Päämajassa palveli myös lähinnä huoltotehtävissä miehiä, joilla ei ollut mitään sotilaskoulutusta, mutta joiden siviilielämän suhteita ja kokemusta pystyttiin hyödyntämään. Joillekin heistä annettiin korkeakin sotilasarvo tuomaan tehtävän vaatimaa muodollista arvovaltaa.

Koulutus hakee muotojaan Aivan vapaussodan lopussa ja heti sen jälkeen järjestettiin useita erilaisia upseerikursseja paikkaamaan sotaväen suurta upseeripulaa. Ensimmäinen varsinainen reserviupseerikoulu oli 20. maaliskuuta 1918 Seinäjoella, Päämajan yhteydessä, toimintansa aloittanut Päämajan Reserviupseerikoulu (myös Päämajan Reserviupseerikurssi). Koulun perustamiskäskyssä määrättiin sen tarkoitukseksi nimenomaan valmistaa joukkueen johtajia. Käskyssä myös todettiin, että kurssin suorittaneet ylennetään reservivänrikeiksi, mutta ylempiin arvoihin edellytetään myöhemmin määritettäviä lisätutkintoja. Kurssin lopulliseksi vahvuudeksi tuli 118. Koulu siirtyi Päämajan mukana Seinäjoelta Vilppulaan jo maaliskuun lopussa ja Tampereen valtauksen jälkeen Vilppulasta Mikkeliin, jossa 26. huhtikuuta 1918, viiden viikon koulutuksen jälkeen, kurssi valmistui.

Vaikka siis alun perin tarkoituksena oli ollut valmistaa reserviupseereita, Ylipäällikkö ylensikin kurssilaiset (aktiivi) vänrikeiksi, todennäköisesti haluten tehdä eron näiden muodollisesti koulutettujen vänrikkien ja suojeluskuntajoukoissa ylennettyjen kouluttamattomien reservivänrikkien välillä. Toisen kurssin alka- essa 10. toukokuuta 1918, koulun nimi muuttui Sotavänrikkikouluksi, ja samalla koulu siirtyi Helsinkiin.

Toisella kurssilla aloitti 138 upseerikokelasta, kurssista suunniteltiin pidempää ja lisäksi kurssilaisilta edellytettiin yhden vuoden palvelussitoumusta, mutta kurssin aikana sota päättyi ja tilanne muuttui. Kesäkuun puolivälissä palvelussitoumukset purettiin ja kokelaille annettiin mahdollisuus erota, mitä lähes puolet käytti hyväkseen. Loppujen valmistuessa 23. kesäkuuta 1918, heidät ylennettiin reservivänrikeiksi ja koulu lakkautettiin.

Tykistökoulu oli toiminut jo sodan aikana ensin Pietarsaaressa ja sitten lyhyen aikaa Tampereella, mutta koulutus oli ollut pitkälle aselajin teknistä koulutusta eikä niinkään upseerikoulutusta. Tykistöupseerien koulutus sotaväelle aloitettiin varsinaisesti 15. heinäkuuta 1918 Lappeenrannassa, jolloin Tykistökoulussa aloitti opiskelunsa 164 ”ylioppilasta, teknillisen sivistyksen saanutta henkilöä, seppää ja telefoonimonttööriä”. Tämän kahdeksan viikkoa kestäneen A-kurssin päättymistä syyskuun puolivälissä 1918 varjosti vapaussodan päättyminen ja sen mukanaan tuoma epävarmuus armeijan vahvuudesta ja upseeritarpeesta.

Vielä elokuussa määrättiin, että valmistuneiden kokelaiden on oltava joukko-osastoissaan koeajalla kaksi kuukautta, jonka jälkeen palvelussitoumuksen tekevät nimitetään aktiiviupseereiksi ja muut reserviupseereiksi. Tilanteiden muuttuessa koeajasta luovuttiin ja pääosa kokelaista ylennettiin (aktiivi)vänrikeiksi jouluaattona 1918. Toinen kurssi Lappeenrannassa alkoi 25. lokakuuta 1918, nyt Suomen Tykistökoulussa, joksi koulun nimi oli muuttunut. Tälle Bkurssille osallistui vain 48 miestä, osin ehkä siitä syystä, että heiltä vaadittiin kolmen vuoden palvelussitoumus. Kurssi valmistui helmikuussa 1919. Kaikkiaan Suomen Tykistökoulusta valmistui 212 upseeria, joista 2/3 jäi vakinaiseen palvelukseen. Toisen kurssin valmistuttua koulu lakkautettiin.

Vapaussodan jälkeen upseerikoulutus vakiintui, kun Viipurin upseerikokelaskurssin ja Fahnenjunkerschulen kautta Kadettikoulu ja Reserviupseerikoulu käynnistivät toimintansa. Näihin luodaan katsaus seuraavassa numerossa.