Sotataito – miten tutkia ja mitä

”Tutkisitte vaikka kummalta puolen puuta ammutaan”, tokaisin ja katseista näin, ettei minua ymmärretty. Keskustelu koski nuorten kadettien tutkielmia. Aloittavan opiskelijan tutkimukset olivat mielestäni opinnäytetöitä. Niiden ei tarvitse olla suurta tiedettä, vaan osoitus siitä, että opiskelija osaa muodostaa tutkimuskysymyksen, valita metodin ja mittarit, toteuttaa tutkimuksen sekä kirjoittaa siitä ymmärrettävän selvityksen itsearviointeineen.

Sinänsä kysymys siitä, kummalta puolen puuta ammutaan, oli vallan relevantti. Tarkka-ampuja voi huoletta tarkentaa kiikarinsa sille sivulle puunrunkoa, josta Kalašnikov-aseperheen käyttäjän pää kohta suurella todennäköisyydellä ilmestyy. Aseen oikealla sivulla sahaava vaihtimen vipu ja väestön yleinen oikeakätisyys sopisivat hypoteesiksi selvitettäessä, miksi useimmat tulevat esiin puunrungon oikealta puolelta. Kun tutkija vielä muistaa mainita, että tietenkin oikealta puolelta kurkkijan menosuuntaan nähden, on tiede kohdannut sotataidon.

Lavean löysät ja maailmoja syleilevät tutkimustehtävät muuttivat käsitykseni mukaan kadettien opinnäytteet yleisluontoisiksi kirjallisuusselvityksiksi, joissa ei oikeastaan tutkittu mitään ja päätelmätkin sisälsivät sen vuoksi paljon puppusanastoa, kuten ”mahdollistaa” tai ”kiinnittää erityistä huomiota”. Olin voimakkaasti sitä mieltä, että upseerin tutkijakoulutus olisi parasta aloittaa sieltä puun tyvestä.

Toinen huolenaiheeni oli sopivan tutkimusstrategian valinta. Formalisoinnin ystävänä inhokkini oli diskurssianalyysi silloin, kun sitä väärinkäytetään selittämään diskurssin kohteena olevaa asiaa. Toki diskurssianalyysi avaa merkitysten rakentumista ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa, mutta itse asia jää osallistujien mielikuvien varaan. Voimme siis täsmällisesti selvittää, mitä mieltä veljet upseerikerhon kabinetissa ovat maailmankaikkeuden synnystä. Mutta maailmankaikkeuden synnystä itsestään diskurssianalyysi paljastaa perin vähän.

Vierastan myös kriittiseksi tutkimukseksi kutsuttua strategiaa, jonka ääneen lausuttu pyrkimys on ”oikeudenmukai- sempien ja parempien rakenteiden ja järjestysten tuottaminen ja vakiinnuttaminen”. Tuon strategian akilleenkantapää on paremmuuden ja oikeudenmukaisuuden subjektiivisuus. Tutkisimme siis jotain, joka kuohuu jo valmiiksi arvosidonnaisten ennakkoluulojen päällä.

Akateemisessa tutkimuksessa tavoitteena on liike kohti todellisuuden ymmärtämistä. Tasaisena pohjavirtana se sopii myös sotatieteisiin. Arvostan työtä, jota monet tutkijaupseerit ovat Jarmo Toiskallion ja Juha Mäkisen jalanjäljissä tehneet hahmottaakseen tieteenfilosofiaa sotatieteissä ja upseerin roolia tutkijana. Ulkopuoliset tulkitsevat helposti sotataidon tutkimuksen seuraavan kuvittelemaansa militaristista agendaa. Vaikka sotatieteellisissä tutkimuksissa ei positiolauselmia edellytetäkään, ainakin tutkijalla itsellään on jo uskottavuutensa vuoksi oltava selkeä käsitys näkökulmastaan, vastuustaan sekä omasta roolistaan.

Verrattuna muuhun tiedemaailmaan sotatieteiden sovellukset koskevat voimakkaasti ihmiselämää ja sodan aikana tutkijan omaakin eksistenssiä. Erehdyksiin, harhapolkuihin ja vertaisarvioituun akateemisuuteen ei aina olisi aikaa, varaa eikä välttämättä mahdollisuuksiakaan. Vetäytyminen matemaattisen formalismin turviin olisi houkuttelevaa.

Kaikista laskennallisten tieteiden eduista huolimatta olisimme silloinkin lähtöoletusten armoilla. Empiirinen tutkimus ei nimittäin sekään tarjoa täydellistä turvasatamaa eikä kykene kattamaan kaikkia sotatieteellisen kiinnostuksen kohteita. On tyydyttävä siihen, että monitieteellisyys on sotatieteiden lähtökohta ja humanististen tieteiden tutkimusmenetelmät sisältyvät siihen. Se ei estä arvostamasta matemaattisia menetelmiä ja asettamasta sotatieteelliselle tutkimukselle tiukkoja laatukriteereitä. Muuten kokoavan tieteenalan validiteettia ja reliabiliteettia olisikin mahdotonta hallita.

Sotien johtajia ovat olleet korpraali Hitler, pappiskokelas Džugašvili, toimittajat Mussolini ja Churchill, runoilija Karadžić, vakoilija Putin ja rikollinen Prigožin. Upseerit harvoin johtavat sotaa. Suomalaisista upseereista Mannerheim kyllä, mutta ei välttämättä kukaan muu. Upseereiden odotetaan kuitenkin tuntevan ja hallitsevan koko sodan, vaikka he mieluusti rajaisivat tehtäväkseen elää ja kuolla rintamalla sekä ammattitaidokseen taistelun ja sen tutkimisen.

Siviilien sota on kuitenkin paljon hirveämpää kuin vastapuolen sotilaiden surmaaminen. Vierastan vahingossa Gerasimovin doktriiniksi nimettyä Tšekinovin–Bogdanovin ajatteluakin, jolla venäläistä sotataitoa on laajennettu. Mieluummin möyrisin Ukrainan mudassa, kuin lähettäisin myrkyttäjäpartioita naapureihin tai vääristäisin todellisuutta sujuvasti kuin Sergei, tuo alkujaan Kalantarov.

Putinin sotia vastaan on tätä kirjoitettaessa käytetty perinteisiä sotilaallisia keinoja vain estämään ratkaisun syntyminen rintamalla. Ratkaisevan paineen sodan lopettamiseksi on uskottu syntyvän muutoin kuin aseellisin toimin. Moni toivoo, että ajan, pakotteiden ja heikon menestyksen tuloksena venäläiset viimein huomaavat vallan sodan päättämisestä kuuluvan heille itselleen. Valitettavasti venäläinen yleisö saattaa kuitenkin pitää laittomia keinoja perittynä viisautenaan ja jatkaa loputonta sotaansa. Tällaistakin yhteiskunnan ja sodan suhdetta sotataidon tutkijan on ymmärrettävä, vaikka sitten sotilassosiologian keinoin.

Kalle Liesinen