Karhun kainalosta Euroopan perheeseen

Jättiläisen jalanjäljet –Alaviitteitä suomettumisen historiaan

Jukka Tarkka

Siltala 2023

Sivuja 315

ISBN 978-952-388-176-1

Olen silloin tällöin testannut millenniaalien – ja hieman vanhempien – poliittisen historian osaamista kysyen: ”Tiedättekö, että meillä oli aikoja, jolloin Neuvostoliiton suurlähetystöstä annettiin ymmärtää, mitkä puolueet voisivat olla hallituksessa (ja mitkä ehdottomasti eivät)?” Vastauksena on yleensä ollut epäuskoinen tyrmistys tai vastaväite ”ei noin ole voinut olla”.

Kyllä on voinut, ja olikin. Jukka Tarkka kuvaa noita aikoja uutuuskirjassaan. Suomi suoritti vuosina 1944–1990 ”poliittisen tasapainottelun peruskurssin”, jonka johdantoluentona oli sotasyyllisyysoikeudenkäynti vuosina 1945–1946. Täysin länsimaisen oikeuskäsityksen vastainen poliittinen oikeudenkäynti sodanaikaista valtiojohtoamme vastaan aiheutti trauman, joka elää vieläkin.

”Moskova ei ole raastuvanoikeus”, totesi Paasikivi tuolloin, ja oli täsmällisesti oikeassa. Mutta paasikiveläisessä ajattelussa oli myös se myöntyväisyyden viimeinen linja, jota ei saanut ylittää; sama koski myös kauppapolitiikkaa. Idänkauppa ei koskaan saisi ylittää 20:tä prosenttia ulkomaankaupasta. Näyttäessään ystävällistä naamaa itään Paasikivi piti huolen siitä, että yhteys länteen säilyy lujana. Tämän politiikan kovaa ydintä eivät kaikki ymmärtäneet, ja niin Suomi vähitellen luisui suomettumisen tielle. Paasikiven ”kyllä – mutta” jäi unholaan.

Esimakua tulevasta saatiin tuoreen presidentti Kekkosen nimittäessä sosiaalidemokraatti K. A. Fagerholmin johtaman hallituksen, jonka muodosti sosiaalidemokraattisen puolueen oikeistosiipi, kokoomus ja maalaisliitto. Moskovan reaktio oli selkeän torjuva ja johdonmukaisen kielteinen hallitusta kohtaan. Tarkan mukaan tämä yöpakkasiin johtanut vaihe opetti Kekkosen noudattamaan tiettyä Neuvostoliiton toiveita toteuttavaa linjaa. Lopullisen sinetin uudelle menettelytavalle antoi Neuvostoliiton nootti Suomelle 1961. Tarkan mukaan nootti oli

Kekkosen vuoden 1962 presidentinvaaleja varten tilaama, ja siten ”suomettumishistorian vaarallisin pohjakosketus”.

Itse asiassa presidentti Kekkonen ratkaisi omalla taitavalla toiminnallaan ongelman, jonka hän itse oli synnyttänyt. Novosibirskissä käydyissä keskusteluissa Hruštšovin kanssa ei Kekkosella ollut omaa tulkkia mukanaan, joten kysymykseksi jäi ja säilyy edelleen: mitä todella sovittiin? Joka tapauksessa noottikriisin ratkaisu toi Kremlin edustajat Suomen sisäpolitiikan näkymättömiksi yhtiömiehiksi, jotka liike-elämän käytännöistä poiketen eivät olleet äänettömiä. Samaan aikaan alkoi Kremlin henkinen sissisota Suomen puolueettomuuspolitiikkaa vastaan, joka päättyi vasta Neuvostoliiton romahtamiseen.

Vallitsevaa tilannetta 1950-luvulta lähtien kuvaa kansallisessa alitajunnassa ollut selvä tieto: ainoa sotilaallinen uhka oli juuri se valtio, jonka kanssa oli solmittu yhteistyösopimus, YYA. Tämä ristiriita aiheutti ongelmia muun muassa valtakunnallisten maanpuolustuskurssien ohjelmaan. YYA-sopimuksen soveltamispohdinnat olivat yksiselitteisesti kiellettyjä. Vaarallisin lähestyminen sattui, kun Neuvostoliiton edustajat aloittivat puheet sotilaallisesta yhteistyöstä YYA-sopimuksen hengessä. Tällöin mentiin jo Suomen suvereeniteetin kovimman ytimen lähelle. Itänaapuri halusi keskustella pohjoisen Suomen puolustuksesta kriisitilanteessa sekä myöhemmin yhteisistä sotaharjoituksista. Aloitteen tausta selvisi suomalaisille sotilaille tilanteissa, joissa juopuneet Neuvostoliiton sotilasedustajat puhuivat sivu suunsa. Vanheneva presidentti ei enää osoittanut selkeää poliittista johtajuutta, joten torjunta jäi silloisen puolustusvoimain komentajan Lauri Sutelan ja parin muun kenraalin harteille.

Tarkan mukaan kyseessä oli kuitenkin silloisen Neuvostoliiton Suomensuurlähettilään Vladimir Stepanovin yksityisoperaatio, jonka yhtenä tavoitteena oli kenraali Sutelan savustaminen virastaan. Tarkka toteaa lisäksi, ettei Kekkonen tarjonnut tässä tilanteessa Sutelalle tämän selkeästi tarvitsemaa tukea. Erityisen kiusalliseksi koko tapahtumasarjan teki se, että Yhdysvaltain suurlähetystö oli saanut tiedon neuvostoliittolaisten sotaharjoitusaloitteesta, ja asiaa suomalaisilta tiedustelleelle lähetystöneuvos James Ford Cooperille valehdeltiin päin naamaa.

Tarkan teos käsittelee myös suomettumisen kauden päättymisen ja uuden suomalaisen ulko- ja puolustuspolitiikan synnyn aina Nato-päätökseen asti. Kirjan tärkein anti kuitenkin on muistuttaa, millaista nuorallakävelyä Suomen luovinta oli sotien jälkeen aina 1980-luvun lopulle asti. Ja millaista oli ystävyys, jota piti pidellä kuin kansantuotetta tikun nenässä, kuten Veikko Huovinen aikoinaan osuvasti totesi.

Kokeneena poliittisena kolumnistina Tarkka kirjoittaa sujuvasti, helppotajuisesti ja selvästi. Kirjan lopussa oleva aikajana kannattaisi jokaisen vakavasti politiikkaan suhtautuvan kopioida ja ripustaa työpisteensä seinälle heti näyttöruudun yläpuolelle.

Ettei totuus unohtuisi.

Pekka Holopainen