Punaupseeri historian myrskyissä

Upseeri ja vakooja –Suomalaisloikkari

Emil Vaateri

Laura Halminen

Docendo 2023

Sivuja 271

ISBN 978-952-382-529-1

Heinäkuu 1941. Laguksen jääkäreihin kuulunut upseerilähetti vänrikki Risto Mäkinen oli palaamassa uudet ohjeet mukanaan 1. Jääkäriprikaatin esikunnasta omaan pataljoonaan jossain Tolvajärven–Jänisjärven maastossa. Suomalaisten hyökkäys oli edennyt nopeasti ja vallatun alueen metsissä vaelteli vihollisen lyötyjen joukko-osastojen sotilaita pyrkien omalle puolelle. Lähettipartion polkiessa metsätiellä Mäkinen näkee edessään vaappuvan keski-ikäisen miehen, jolla näyttäisi olevan puna-armeijan univormu. Mäkinen pysäyttää partionsa, nostaa kiväärin poskelle ja huutaa venäjäksi sekä suomeksi pysähtymiskäskyn. Mies tiellä käännähtää ja ampuu pistoolilla kohti lähettipartiota huutaen samalla suomeksi: ”Enkä antaudu, saatanan lahtarit!” Lyhyen tulitaistelun jälkeen tuntematon suomea puhunut puna-armeijan upseeri makaa hengettömänä suviyössä.

Jatkosodan vänrikin pojan selvitellessä vuonna 1994 isänsä kuolinpesää, osuu hänen käsiinsä neuvostoliittolainen sormus, puna-armeijan kokardi, punalipun kunniamerkki, passi ja pari valokuvaa. Poika ymmärtää, että tässä on isän sodassa ampuman suomensukuisen upseerin vähäinen jäämistö. Asia oli vaivannut Risto Mäkistä sodan jälkeen ja hän oli ääneen pohtinut, mahtoiko kaatuneella punaupseerilla olla sukulaisia Suomessa? Tuimailmeistä sotilasta esittävän valokuvan taakse oli kirjoitettu kapteeni Vaateri. Toisin kuin lähes kuka tahansa muu, Risto Mäkisen poika Matti lähti selvittämään asiaa. Sukulaisia löytyi ja kuva historian myrskyihin kadonneen punaupseerin tarinasta alkoi hahmottua.

Helsingin Sanomien toimittaja Laura Halminen kuuli tapauksesta sukuyhteyden kautta ja lupautui kirjoittamaan punaupseeri Emil Vaaterin tarinan. Se kertoo nuoresta lappeenrantalaisesta leipurista ja lupaavasta painijasta, joka Venä- jän vallankumouksen kuohuissa liittyy punakaartiin. Taistelee ja haavoittuu hiihtokomppanian riveissä Joutsenon taisteluissa. Evakuoidaan haavoittuneena piiritetystä Viipurista höyrylaivalla Pietariin. Päätyy kansainväliseen punaupseerikouluun ja osallistuu Venäjän sisällissodan retkiin Karjalassa. On nostattamassa suomalaisia tukkijätkiä kapinaan Lapin metsätyömailla. Muodostaa ja johtaa vakoilurinkejä itsenäistyneessä Suomessa. Välttää Stalinin vainot ja osallistuu talvisotaan Terijoen hallituksen alaisessa Suomen kansanarmeijassa. Kaatuu suomensukuisen jalkaväkirykmentti 52:n pataljoonan komentajana Laatokan Karjalassa 1941. Melko paljon historian kuohuja yhden henkilön kohdalle.

Mutta ei Vaaterin tarina tähän päättynyt. Halminen kuljettaa lukijaa vielä sodanjälkeiseen aikaan ja Neuvostoliiton kaatumiseen. Siihen kuinka Emil Vaateri tuli vielä vuosien jälkeen kummittelemaan hänen sukulaisilleen KGB:n virittämissä valheellisissa tarinoissa, ja kuinka kahta puolta rajaa asuvat sukulaiset vuosikymmenten jälkeen tapaavat toisensa. Punaupseeri Emil Vaateri onkin kirjassa oikeastaan vain väline, jonka kautta 1900-luvun suuret historialliset tapahtumat vallankumouksesta Neuvostoliiton hajoamiseen tuodaan lukijal- le inhimillisinä ja yksilön näkökulmasta esitettyinä tapahtumina.

On suorastaan häkellyttävää, kuinka paljon yksittäisestä punaiseen hämärään kadonneesta henkilöstä on pystytty kaivamaan tietoja vuosikymmenien jälkeen. Tässä työssä on auttanut paljon Etsivän keskuspoliisin Vaaterista 1930-luvulla keräämä laaja aineisto. Tosin Vaateri toimi Suomessa salanimellä Einari Syrjänen ja hänen todellinen henkilöllisyytensä paljastui EK:lle liian myöhään. Ajasta Neuvostoliitossa Vaaterista on jäänyt jälkeen hänen kertomansa virallisluonteinen omaelämänkerta, joka lienee liittynyt kommunistisen puolueen jäsenyyteen tai jonkinlaisen turvallisuusselvityksen laatimiseen. Tiukkojen faktojen lisäksi hyvä elämäkerturi on värittänyt tarinaa ajankuvauksilla ja omilla pohdinnoillaan.

Laura Halminen kirjoittaa Emil Vaaterista yllättävän neutraalisti ja objektiivisesti. Suomalaisittain tarkastellen Vaateri oli pahimman luokan maanpetturi ja kapinantekijä. Mutta kuten asioilla yleensä, niin tälläkin on kaksi puolta. Emil Vaaterin venäläisille sukulaisille mies oli punalipun kunniamerkillä palkittu suuren isänmaallisen sodan sankari. Suomalaiselle lukijalle onkin hämmentävää huomata, kuinka roistosta muodostuu inhimillinen ja lähes sympaattinen muotokuva.

Upseeri ja vakooja -kirjan julkistamistilaisuudessa huomasin, kuinka Emil Vaaterin tarinaan oli yhdellä ja toisella tilaisuuteen osallistuneella jokin liittymäpinta. Omani tajusin vasta kirjaa lukiessa. Isoisäni Lauri Vänskä kaatui päivää myöhemmin kuin Emil Vaateri samoilla seuduilla. Kylänmiesten kautta periytyneen tarinan mukaan tuolloin suomalaisrykmenttiä vastassa oli suomensukuisista sotilaista koottu neuvostorykmentti, jonka sotilaat suomeksi huudellen houkuttelivat pahaa aavistamattomat suomalaissotilaat ansaan.

Ville Vänskä