Kolumni

Koronavirus on helppo vihollinen

Valmiuslainsäädännön suuri rakennemuutos tehtiin 1990-luvun alkupuolella. Silloin pohdittiin mahdollisuuksia myös toisenlaisiin ratkaisuihin. Yksi niistä oli oman lakinsa luominen jokaista erilaista kriisiä varten.

Ajatuksesta luovuttiin monesta käytännön syystä: kaikkiin mahdollisiin kriiseihin valmistautuminen tuottaisi valtavan mutta epäkäytännöllisen lakimassan, jonka ylläpito olisi varsinainen päänsärky. Kriisejä ei voi myöskään määrätä sopimaan täsmälleen ajateltuun lakiin.

Harkinnan tuloksena todettiin sotilaallisen kriisin hoitoon tarkoitettujen valtuuksien sisältävän vastauksen myös muihin uhkiin. Pahinta skenaariota vastaan rakennettu lainsäädäntö kävisi yleistyökalusta, jonka avulla voitaisiin reagoida vähäisempiin ja myös uusiin kriiseihin.

Toki tiedettiin, ettei sota ala vasta sodanjulistuksesta. Ymmärrettiin hyvin, että hävittäjälentäjämme on helpointa surmata kotiovilleen ja materiaali räjäyttää rauhan ajan varastoihinsa. Yhteiskunnan lamauttamisesta sähkö- ja viestikatkoksilla sekä hyökkäyksistä siviiliyhteiskuntaa vastaan ABC-asein kuiskailtiin. CBRNaseista ei vielä puhuttu: Alexander Litvinenkon myrkyttäminen radiologisella polonium-210-annoksella oli vielä tulevaisuudessa.

Viittaukset Suomeen rauhan aikana kohdistuviin hyökkäyksiin leimattiinkin helposti sotahullun tai höyrähtäneen foliohatun puheiksi. Ymmärrystä alkoivat edistää vasta tapahtumat Abhasiassa ja Etelä-Ossetiassa sekä viimein tunnuksettomat vihreät sotilaat Krimillä ja sijaissota Itä-Ukrainassa. Realismi pakotti kehittämään valmiutta Suomessakin.

Sergei ja Julia Skripalin myrkyttäminen sekä Tšekissä vasta paljastunut Vrběticen ammusvaraston tahallinen räjäyttäminen osoittavat 1990-luvulla ounasteltujen uusien uhkien tulleen jäädäkseen. Suomen puolustusvoimat ei ole ollut harmaan vaiheen sodankäynnin edessä toimeton, mutta kylläkin lakien ja resurssien sitoma.

Covid-19-pandemia on antanut Suomelle tilaisuuden testata lainsäädäntöä yksinkertaisen kriisin oloissa. Virus väistää vastatoimia hitaasti, se ei ajattele itse, eikä se ainakaan pyri vaikuttamaan eduskunnan tulkintoihin. Vaikka joku avainhenkilöistä on voinut kuollakin, ei virus pyri valikoitujen päättäjien alushousuihin. Koronavirus ei ole hunaja-ansa, ei kalsarimyrkyttäjä eikä edes tietoisesti pahantahtoinen. Se on helppo vihollinen.

Kaikki kokemukset pandemiakriisistä eivät kuitenkaan ole olleet kovin rohkaisevia. Pääministeri Sanna Marinin johtajaote on toki ollut pontevaa, mutta itse järjestelmä näyttää monimutkaisuutensa vuoksi olevan täynnä sudenkuoppia.

Hyvät tulokset ovat pitkälti sivistyneiden kansalaisten henkilökohtaisen käyttäytymisen ansiota ja takaiskut puolestaan usein tietämättömien tai piittaamattomien ihmisten aikaansaannosta. Valtiojohtoisilla toimilla näyttää olevan taipumus kohdistua sinnekin, missä niitä ei tarvita, ja puuttua sieltä, missä toimeenpano on vaikeaa. Potentiaalisia virhearvioitakin on tehty, kuten kevään 2020 maskifarssi ja kesämökkikielto sekä lukuisten, välillä toisiaan huitovien pikkunyrkkien perustaminen – lopputulos ei silti ole huono.

Koronan aiheuttamiin lainsäädäntösotkuihin turhautunut professori Martin Scheinin on muistuttanut, etteivät ihmisoikeudet ja Suomen perustuslaki estä toimimasta tilanteen mukaisen järkevästi. Poliittisilta kabineteilta tällainen lainsäädäntötyö voi kuitenkin olla liikaa vaadittua ja perustuslakikäsittelyineen myös liian hidasta sotilaallisen kriisin oloissa.

Tulkinnanvaraiseksi ja hankalaksi käyvä lainsäädäntö on maanpuolustuksen kannalta vaaratekijä. Ajattelevan vihollisen kannalta se puolestaan on ase, jolla voidaan lamauttaa vastatoimien alkaminen.

Kaikkia keinoja käyttävän uhkaajan etu on maamme valmiuden kohottamisen estäminen tai ainakin sen hidastaminen. Jos lainsäädäntötyö on heikkoa ja huojuvaa, se on myös propagandahyökkäyksen kohde. Ulkoisen paineen oheen voikin odottaa masinoitua keskustelua, jossa valmiuden kohottaminen leimataan provokaatioksi ja sapelinkalisteluksi.

Sosiaalinen media täyttynee sadoista tuhansista ”mariakorhosista” ja ”juhanivirtasista”, jotka heräävät datapankkien syövereissä vaatimaan suomalaisen sotakiiman kitkemistä alkuunsa. Samalla vähäinenkin nokittelu suomalaisten instituutioiden kesken revitään railoksi niiden välille.

Suomalaiset ovat saattaneet unohtaa kenraali Jaakko Valtasen aikanaan painottaman asian: ”Parasta maanpuolustusta on sodan estäminen.” Sodan voi estää nostamalla sen eteen niin korkean kynnyksen, ettei sotatoimien aloittaminen kannata. Eskalaatiokynnyksen pitää kuitenkin olla todellinen, ja sen pitää näyttäytyä yksituumaisena päättäväisyytenä. Pienen maan bluffikortti katsotaan varmasti.

Sen vuoksi valmiuden on kohottava määrätietoisesti, horjumatta ja riittävän aikaisin. Tyhjät puheet ja kauniit kulissit eivät riitä. Ilmeisten ongelmakohtien, kuten Ahvenanmaan aseman aiheuttamien rajoitteiden, on oltava valmiiksi pohdittuja ja lisäksi juridiselta kannalta valmisteltuja.

Nyt kun johtamisjärjestelmäämme on pandemian oloissa testattu, saadut opit on otettava käyttöön myös sotilaallisten kriisien varalta. On aika varmistua huoltovarmuudesta, ja on aika tehdä valmiuslainsäädännön perusteellinen päivitys.

Paradoksaalista kyllä, Suomen sotilasjohto voi huokaista ensimmäisen kerran helpotuksesta jo silloin, kun liikekannallepano on aloitettu, materiaali on hajautettu ja sotaväki on saanut luvan vastata tuleen, jos sitä ammutaan.

Kalle Liesinen