Lämpimästä kylmään

Lämpimän ja tunnetusti vähälumisen Suomen kesän jälkeen on syytä kääntää katse kohti kylmää arktista aluetta. Tämä on aiheellista erityisesti siksi, että kuluvana vuonna on julkaistu Suomen arktisen politiikan strategia. Vaikka strategia linjaakin kaiken toiminnan olevan syytä perustua ”luonnon kantokykyyn, ilmaston suojelemiseen ja kestävän kehityksen periaatteisiin sekä alkuperäiskansojen oikeuksien kunnioittamiseen”, on siinä huomioitu myös alueen keskeinen turvallisuuspoliittinen ulottuvuus.

Strategia tunnistaa, että alueen maat ovat kiinnostuneita sen tarjoamista erinäisistä mahdollisuuksista. Huolimatta panostuksesta kestäviin luontoarvoihin, ovat maat, joilla on alueen sotilaallista potentiaalia, eittämättä hyödyntämässä ilmastomuutoksen myötä muuttuvien jääolosuhteiden ansiosta vapautuvia luonnonvaroja ja mahdollisuutta läsnäoloon.

Suomen strategia ansiokkaasti tunnistaa alueen kansainvälisiä jännitteitä lisäävän potentiaalin. Mikään ei valtioiden välisessä todellisuudessa ole intressitöntä, ei edes toiminta kaukana Pohjolassa.

Strategia ottaa kiitettävästi kantaa suurvaltojen potentiaaliseen mielenkiintoon arktisella alueella. Venäjän maantieteellinen läsnäolo tekee siitä alueen oleellisen toimijan, mutta odotettavissa on myös Kiinan kehittyvän suurvaltapotentiaalin myötä sen aluetta kohtaan tunteman kiinnostuksen lisääntyminen. Tämä liittyy erityisesti jäästä vapautuvien liikenneväylien hyödyntämiseen ja siten sen mahdollisuuteen lisätä omaa läsnäoloaan. Koska Venäjä kuitenkin pyrkii oleellisesti lisäämään omaa sotilaallista vaikuttavuuttaan alueella vahvistaakseen erityisesti merireittien hallintaa, on alueella odotettavissa suurvaltakilpailua myös vielä maailmalle tuntemattomalla tavalla.

Myös Yhdysvallat on läsnä arktisella alueella. Mikäli asiaa tarkastellaan yhdysvaltalaisen merkittävän diplomaatin George Kennanin esittämän patoamispolitiikan ajatuksen kautta, antaa arktinen alue maalle merkittäviä mahdollisuuksia Venäjän vaikutusvallan nousun torjumiseen, ja siten se edellyttää vahvaa läsnäoloa arktisella alueella.

Se ei ole kuitenkaan itsestään selvää, sillä alueen vaativien erityispiirteiden asettamat vaatimukset läsnäololle ovat ymmärrettävästi haastavat ja niihin vastaaminen vaatii pitkällistä kehitystyötä. Näin ollen Venäjällä on arktisella alueella suurvaltojen välisen kilpailun sävyttämässä kansainvälisessä todellisuudessa etulyöntiasema ja mahdollisuus oman merkittävyytensä vahvistamiseen myös perinteisellä geopoliittisella rintamalla.

Mikäli ilmastonmuutoksen mahdollistama alueen käytettävyys lisääntyy odotetulla tavalla ja alueen merkitys kasvaa, onkin siitä kehittymässä ennen kokematon suurvaltapoliittisen intressikilpailun kenttä. Tässä suhteessa Suomi on alueen strategisen merkittävyyden kehittymisen myötä paitsi uusien mahdollisuuksien myös haasteiden edessä.

Vaikka arktinen strategia korostaakin yllä mainittuja teemoja, on syytä tunnistaa kansainvälisen politiikan todellisuus ja siihen vaikuttavat tekijät omien kansallisten intressien ajamisen kannalta. Mikään ei varsinaisesti estä maatamme hyötymästä eri suurvaltojen välisen kilpailun arktiselle alueelle tuomista resursseista, mikäli niin omien erityispiirteidemme kautta halutaan tehdä.

Samalla on tiedostettava, että mainituin perustein Itämeren ja arktisen alueen strategiset todellisuudet kytkeytyvät vahvasti toisiinsa. Tämä muuttuvan ilmaston ja lisääntyvän kansainvälisen jännitteisen tilanteen yhteen nivoma monimutkainen vyyhti edellyttää siinä luovivalta pieneltä kansakunnalta rutkasti malttia ja samalla kykyä tehdä ketteriä päätöksiä omien kansallisten intressien ajamana.

Näin on erityisesti siksi, että tilanteessa, jossa oman lähialueen piirissä on avautunut tai avautumassa yhä merkittävämpiä suurvaltojen välisiä kilpakenttiä, tilanne on vähintäänkin herkkä etsittäessä vakautta ja rauhanomaista kumppanuutta samalla tiedostaen mielenkiinnon lisääntymisen konfliktuaalinen luonne.

Antti Paronen