Puolustusrevisiosta parlamentarismiin

TEKSTI: PERTTI SALMINEN

Puolustusrevisio laati viime sotien jälkeen maanpuolustuksen alustavat kehittämislinjat, ja Puolustusneuvoston laatimat kokonaismaanpuolustuksen perusteet syntyivät ilman eduskunnan ohjausta. Parlamentarismi tuli kattavasti mukaan ensimmäisen parlamentaarisen puolustuskomitean myötä.

Maanpuolustusta koskeneet linjaukset muodostivat oman kysymyksensä yhteiskunnan kehittämisessä sotien päätyttyä vuonna 1945. Sodan loppuselvittelyistä ja Puolustusvoimien demobilisoinnista vuoden 1939 alun tasolle oli päästävä eteenpäin.

Puolustussuunnittelu, puolustuslaitoksen organisointi, asevelvollisuuden tarkistaminen, materiaaliratkaisut ja jopa ylimmän valtiojohdon toimivaltasuhteet vaativat sovittamista uusiin, koko ajan muuttuneisiin ja omaa hahmottamistaan odottaneisiin kansainvälispoliittisiin olosuhteisiin. Samalla tuli ottaa huomioon maan sisäinen kuohunta ja sen rauhoittamistarpeet.

Puolustusrevisio linjaajana

Paasikiven hallitus piti tarpeellisena säilyttää tilanteen vaatimuksia vastaava puolustuskyky. Valtioneuvosto asettikin toukokuussa 1945 puolustusrevisiokomitean tutkimaan maanpuolustuksen rakenteen tarkoituksenmukaisuutta sekä valmistamaan ehdotusta uudelleenjärjestelyksi, mikäli aihetta oli.

Työssä edellytettiin maan taloudellisen kantokyvyn ja muuttuneiden olosuhteiden huomioon ottamista. Sekavissa oloissa komitea joutui arvioimaan sekä taloudellisen että erityisesti kansainvälispoliittisen tilanteen, mahdolliset uhkat sekä menossa olleen teknillisen ja talouskehityksen. Myös kansakunnan henkinen tila ja puolustustahto tarkasteltiin.

Revisio ei ollut parlamentaarisesti kattava. Kokoomus 28:lla, Kansallinen edistyspuolue yhdeksällä ja Ruotsalainen vasemmisto yhdellä paikallaan eivät olleet mukana. Komitean kuusi poliitikkojäsentä olivat hallituspuolueista, joskin Edistyspuolueen edustaja puuttui. Poliitikkojen ohella komiteassa oli mukana neljä aktiiviupseeria ja yksi evp-upseeri.

Revision työ kesti syksyyn 1949 pitkälti sen vuoksi, että poliittinen tilanne selkiytyi vasta vuoden 1947 Pariisin rauhansopimuksen ja vuoden 1948 Ystävyys, yhteistyö ja avunantosopimuksen sekä kylmän sodan poliittisen asetelman vakiintumisen myötä.

Pääesikunnassa revisiolle valmisteli asioita kenraalimajuri Kaarlo Heiskasen johtama toimikunta. Sen keskeinen tehtävä kohdistui puolustuksen ylimmän johdon järjestelyyn, mutta se tuotti myös useita selvityksiä ja esityksiä maanpuo-

PERTTI SALMINEN

lustuksen eri näkökohdista. Komitean upseereista vanhin, kenraalimajuri K. A.Tapola, oli aktiivinen, ja hän vaikutti merkittävästi työn tuloksiin. Toimikunnan ohella hänellä oli apunaan johtamansa Sotakorkeakoulun opettajat ja tutkijat.

Revisio selvitti laajasti yhteiskunnan sotilasjohtoista toimintaa sotien aikana. Se otti huomioon talouselämälle ja yhteiskunnan toiminnalle johtamisjärjestelyistä syntyneet vaikeudet sekä sotilasjohdolle langenneista lisävastuista aiheutuneet haitat. Jälkimmäiset johtuivat useiden toimialojen siirtymisestä tosiasiallisesti sotilasjohtoon.

Komitean kansanedustajat halusivat vähentää sotilasjohdon vaikutusta päätöksenteossa. He näkivät parhaaksi

kaikkien alojen ylimmän johdon alistamisen parlamentarismin mukaisesti eduskunnalle ja vastuussa olevalle hallitukselle, ensi sijassa pääministerille ja puolustusministerille.

Sotilaat taas painottivat sota-ajan myönteisiä kokemuksia ja sodan ajan ylipäällikön – rauhan ajan puolustusvoimain komentajan puolustusministeriä moniulotteisempaa vastuuta. Samaan aikaan Puolustusvoimien johto alkoi kuitenkin tuoda voimistuvasti esiin siviilihallinnon- ja -toimialojen vastuuta puolustusvalmisteluista. Odotettiin sekä vahvempaa tukea Puolustusvoimien toiminnalle että riippumattomuutta sotilaallista sektoria tukemattomista yhteiskunnan toiminnoista.

Puolustusvalmiuden kehittämistä

Mietinnössään vuonna 1949 komitea jätti ylipäällikön ja komentajan aseman ennalleen. Keskeisin ylimmän johdon toimintaa koskenut esitys oli erityisen puolustusneuvoston perustaminen koordinoimaan hallinnonalojen puolustusvalmisteluja. Samansuuntaisen esityksen komitea teki puolustustalouden järjestämisestä.

Muuten komitea laati arvioita tekijöistä, jotka vaikuttivat sotilaspoliittiseen asemaan ja maanpuolustuksen toimintamahdollisuuksiin. Siinä komitean näkemykset muodostivat jatkossa vertailupohjan, jota myöhemmät arvioijat hyödynsivät ajantasaistaessaan johtopäätöksiä turvallisuusympäristön ajankohtaisesta kehityksestä.

Puolustusvoimien kehittämistä koskevat linjaukset noudattelivat Pääesikunnassa komiteatyön loppuvaiheissa valmisteilla olleita suunnitelmia, joiden tuloksina olivat ensimmäinen sodanjälkeinen puolustussuunnitelma ja Puolustusvoimien uudelleenorganisointi vuonna 1952.

Puolustusrevision mietintöasiakirjoja ja Puolustusvoimien organisointia seurannut kokonaispuolustuksellinen kehittäminen jatkui useita vuosia varsin sattumanvaraisesti, usein asiaan innostuneiden henkilöiden aktiivisuuden varassa. Pääesikunnan toimikunnan revisiolle tekemät selvitykset ja esitykset antoivat kuitenkin operatiiviselle osastolle sekä sotatalousasiantuntijoille lähtökohtia seurata eri alojen kehitystä ja pohtia sotilassuunnittelun tarvitsemia liittymäpintoja yhteiskunnan muuhun toimintaan.

Kuvat Puolustusvoimat. Kuvanmuokkaus Pasi Väätäinen

Operatiivisessa osastossa laadittiin ja koottiin muilta osastoilta muistioita ja niiden runkoja kullekin hallinnon- ja toimialalle tähdellisistä maanpuolustusasioista ja -tehtävistä. Kehitystä hidasti muiden muassa ulkopoliittinen varovaisuus, jonka vuoksi suunnittelijoilta oli kielletty yhteydenpito siviiliviranomaisiin.

Kielto kohdistui voimakkaimmin liikekannallepanon ja operatiivisen toiminnan suunnitteluun, jota ryhdyttiinkin tekemään salaisina, esikuntakohtaisina toimintavalmiuden harjoitustöinä. Kielto vaikutti jossakin määrin ainakin puolustusneuvostovalmistelun alkuun vuoteen 1956 asti. Tuolloin presidentti Kekkonenkin edellytti puolustussuunnitelmien kuntoonpanoa Unkarin ja Suezin kriisien sekä Lapin strategisen merkityksen kasvun vuoksi.

Maanpuolustuksen siviilialat heräsivät

Puolustusvoimain komentaja kääntyi kirjeitse vuosina 1950 ja 1951 tasavallan presidentin puoleen saadakseen muut valtionhallinnon alat täyttämään totaalisen eli kokonaismaanpuolustuksen suunnittelu- ja valmistelutehtävänsä. Kehitys oli hidasta, kunnes joulukuussa 1955 tuli valtioneuvoston piirissä varsin yllättäen esille taloudellisen puolustuksen järjestäminen suunnittelukuntamuotoisena. Puolustusministeri Emil Skog ehdotti asiaa presidentti Paasikivelle, joka olikin myötämielinen ajatukselle.

Taloudellisen sektorin organisointia oli jo kaavailtu ainakin Pääesikunnassa ja puolustusministeriössä. Skog esittikin samassa yhteydessä alkuvuodesta eläkkeelle jäänyttä ja totaalisen puolus-

tuksen kysymyksiin revision työssä paneutunutta kenraalimajuri Tapolaa suunnittelukunnan puheenjohtajaksi. Suunnittelukunnan perustamisesta ja puheenjohtajasta päätettiin 23. joulukuuta 1955.

Suunnittelukunta aloitti työnsä kauppa- ja teollisuusministeriön yhteydessä helmikuussa ja sen toimisto kesäkuussa 1956. Tapola ja Skog olivat kaavailleet vakinaista virastoa, mutta lopulta toiminta alkoi ulkoisesti vaatimattomampana neljän jaoston komiteana.

Tapolan tavoitteena oli luonnollista talousaluejakoa noudattavan, puolustustaloudellisiin piireihin jaetun alueorganisaation muodostaminen. Hän oli edustanut aluepuolustusajattelua sekä revisiossa että Puolustusvoimien uudelleenorganisoinnissa. Häntä voidaankin pitää yhtenä myöhemmän aluepuolustuksen pioneereista.

Vuosien 1955–1956 kansainvälisen politiikan tapahtumat, Porkkalan palautus ja puolueettomuuspolitiikan linjan kirkastaminen Pohjoismaiden neuvoston ja YK:n jäsenyyksineen, presidentinvaihdoksineen, rauhanturvajoukkoineen sekä puolueettomuuden turvaamiseen liittyneine keskusteluineen, yhdessä sisäisen lakkoliikehdinnän kanssa, näyttävät rohkaisseen eri hallinnonaloja pohtimaan maanpuolustusvastuitaan.

Sisäasiainministeriössä kiinnitettiin huomiota Rajavartiolaitoksen toimintakykyyn ja käynnistettiin pitkän laman jälkeen väestönsuojelun kehittäminen. Keskustelu valtakunnan alueen koskemattomuuden turvaamisesta lisäsi yhteistyötä ulkoasiain- ja puolustusministeriön kesken. Pääesikunnassa sai käytännössä toinen sodanjälkeinen suunnittelukierros perusteensa suunnittelun kohdistuessa pitkälti puolueettomuuden vartiointiin.

Puolustusneuvosto yhteensovittajaksi

Revisio oli hahmotellut puolustuksen koordinointiin pääministerin johtamaa neuvostoa, jossa varapuheenjohtajana olisi ollut puolustusministeri ja jäseninä sisäasiain-, valtiovarain-, kulkulaitosten ja yleistentöiden sekä kauppa- ja teollisuusministerit. Sotilasjäseniä, ilman äänioikeutta kokouksissa, olisi komentajan ja yleisesikunnan päällikön ohella ollut kuusi.

Puolustusvoimain komentajan vastaehdotus vuonna 1949 sisälsi vakinaisina jäseninä pääministerin ja puolustusministerin sekä komentajan ja yleisesikunnan päällikön. Muina jäseninä olisi ollut neljä ministeriä valittuina kolmeksi vuodeksi kerrallaan. Näiden kahden pääehdotuksen välisiä vaihtoehtoja tuotiin esille useita, kunnes 7. kesäkuuta 1956 puolustusministeriössä järjestettiin asiasta neuvottelu. Ministeri Skog kehotti puolustusvoimain komentajaa laatimaan esityksen puolustusneuvostoa koskevaksi asetukseksi.

Operatiivisen osaston päällikkönä eversti T. V. Viljanen oli vuonna 1953 muistiossaan luonnostellut asetusta, ja siihen pohjannut luonnos, joka sisälsi ulkoministerin jäsenyyden ja sotilasedustajien äänioikeuden, toimitettiin ministeriöön 15. kesäkuuta 1956. Ministeriö reagoi luonnokseen vasta helmikuussa 1957 huomauttaen Pääesikunnan unohtaneen siitä poliittisen, taloudellisen ja henkisen maanpuolustuksen osuuksia. Lopullinen hallituksen esitys myötäili pitkälti ministeriön kantaa. Asetus annettiin 21. maaliskuuta. Neuvoston kokoukset alkoivat helmikuussa 1958.

Asetus määritti puolustusneuvostolle aseman toimia ylimpänä neuvoa-antavana ja suunnittelevana elimenä sekä tasavallan presidentin neuvottelukuntana puolustusta koskevissa asioissa. Sen keskeisin alkuvaiheen tehtävä oli ohjata eri alojen maanpuolustusvalmisteluja ja sovittaa ne toisiinsa lausunnoin ja aloittein. Vuoden 1963 päättyessä valtaosalla tärkeistä toimialoista oli toimintansa perusteet, ensimmäiset organisaatiot ja ohjesäännöt valmiina.

Puolustusneuvoston alkuvaiheen työsuunnitelma oli suuressa määrin sihteeristön laatima. Sen tärkeinä lähtökohtina olivat mainitut operatiivisen osaston laatimat ja kokoamat muistiot eri toimialojen maanpuolustustehtävistä.

Kohti parlamentarismia

Puolustuksen kehittämisessä 1950-luvulla kiinnittää huomion suoraviivaisuus, jossa päätökset syntyivät toimialoista vastaavien kesken ilman parlamentaarisia linjauksia. Eduskunta osallistui työhön lainsäädännön, talousarvioiden, määrärahapäätösten ja hallitukselle esitettyjen kysymysten kautta. Hallituksestakin puolustustoimenpiteistä päättivät yleensä vain ministerit, joiden alat katsottiin maanpuolustuksen kannalta tärkeimmiksi, joskin tasavallan presidentillä oli mahdollisuus kutsua jäseniksi ministereitä peruskokoonpanon ulkopuolelta.

Kuusikymmenluvun alussa Puolustusvoimien johto laati jatkuvuutta varmistaakseen erityisen kehittämisohjelman. Yhteiskunnan muun kehittämisen ympäristössä ohjelma ei kuitenkaan saanut riittävää poliittista tukea. Edistystä edustivat kuitenkin pidempiaikaiset tilausvaltuudet vuosikymmen puolivälissä. Ensimmäinen parlamentaarinen puolustuskomitea vuosina 1970–1971 merkitsi lopulta muutosta puolustuksen kehittämisen jatkuvuudessa ja ohjaamisessa. Sen suositukset kuitenkin keskittyivät kokonaispuolustusta konkreettisemmin sotilaalliselle sektorille.

Kenraalimajuri evp, valtiotieteiden tohtori Pertti Salminen on viime vuosina keskittynyt viranomaisyhteistyön historiaan puolustushallinnon näkökulmasta.