Idström, Annika: Veljeni Sebastian (WSOY)

Annika Idström

Veljeni Sebastian Romaani

Werner Söderström Osakeyhtiö – Helsinki

© Annika Idströmin oikeudenomistajat ja WSOY 2012 © Jälkisanat Eila Kostamo 2012 Viides, tekijän ja perikunnan hyväksymä, tarkistettu painos Ensimmäinen painos ilmestyi 1985 ISBN 978-951-0-12716-2 Painettu EU:ssa

Tyynelle

I

O

n jouluyö, kaupunki näkyy lahden takaa tummana siluettina, savupiiput lepäävät, metro ei enää kulje eikä autoja näy Itäväylällä. Lunta ei ole satanut vielä kertaakaan ja maa on musta ja kuiva. Taivas on täynnä tähtiä ja kuu on melkein täysi.

Minä olen hyvin pienikokoinen ihminen, minun täytyy sanoa se heti sillä kokoni on määrännyt elämääni ja määrää tälläkin hetkellä. Ellen olisi niin kovin pieni en ehkä istuisi ikkunalaudalla kuudennessa kerroksessa. Kuten sanoin pidän korkeista paikoista, Stadionin tornissa olen käynyt viisi kertaa.

Minulla on sininen lämpöpuku päällä. Vetoketju tarttui kaulaliinaan, en saanut sitä kunnolla kiinni, otin lapasetkin vaikka toisessa on suuri reikä. Pipo on pieni, kasvoin siitä ulos jo viime keväänä ja lämpöpuvun hihansuun resori on rispaantunut. Näin huonoissa vaatteissa en ennen ole ollut. Käyn kylvyssä, pesen hampaani, pidän huolta itsestäni, mutta vaatteille en mahda mitään. Meillä ei ole pesujauhetta ja lankaa ja neulaa en ole löytänyt vaikka olen penkonut laatikot ja hyllyt moneen kertaan.

Olen yksin. Sytytin olohuoneessa kynttilän ja lauloin Enkeli taivaan lausui näin, en tunnelman tai harjoituksen vuoksi, onhan sentään joulu, vaan koska minulla on nälkä. Olen 11 vuotta, se täytyy muistaa. En yleensä itke enkä sääli itseäni mutta tämä yö saa pääni kohisemaan. Silti en aio hypätä, yritän vain saada kohinan loppumaan.

9

Olen aina rakastanut järjestystä, haluan että elämä on tasaista ja rauhallista, sellaista kuin joskus ennen. Inhoan sotkua, vaatteita tuolien päällä, pöydillä likalaikkuja, villakoiria nurkissa, kuivia ruukkukasveja ikkunalaudoilla, pesemättömiä astioita, vanhoja jogurttipikareita ja perunankuoria. Oma huoneeni oli aina moitteettomassa kunnossa, siivosin sen joka aamu, tuuletin aamuin ja illoin puoli tuntia kerralla. Teroitin lyijykynäni ja asetin ne kynätelineeseen, kumi vasemmalla puolella, teroitin oikealla, lehtiö kirjoitusalustan vieressä ja siinä kynä jonka pää oli kuin neulan kärki. Olen aika älykäs ja minulla oli paljon muistiinkirjoitettavaa. Luin myös paljon, minulla oli monta kirjaa. Kaikki muistiinpanoni olen mapittanut kansioihin, ne olivat kirjakaapin alimmalla hyllyllä aakkosjärjestyksessä.

Oveni päällä oli kyltti: PÄÄSY KIELLETTY, turhaan, ei tänne ollut tulijoita. Minulla ei juuri ole ystäviä paitsi Sebastian monta vuotta sitten ja Taru, mutta Taru on nyt kuollut.

Kuten sanoin olen pienikokoinen, mutta pääni on iso, huomattavasti ikätovereitteni päitä suurempi. Olen likinäköinen ja käytän voimakkaasti pienentäviä silmälaseja. Tukkani on tummanruskea, hieman kastanjaan vivahtava ja hyvin karhea, se saa pääni näyttämään vieläkin suuremmalta. Kaarinalta olen perinyt ohuen kalpean ihon ja pitkän ja suoran nenän. Huuleni ovat melko kapeat mutta suuni on iso. Nuorempana puhuin kovaa niin kuin ääneni olisi säädetty väärälle taajuudelle, kärsin siitä, yritin puhua hiljempaa mutta aina en muistanut. Kuiskasin, syytin kipeää kurkkua tai flunssaa, puhu kovempaa, minulle sanottiin, ja sen jälkeen moni pani sormet korviinsa. Epäilin vikaa kurkkutorvessa, se oli yksinkertaisesti liian väljä tai sitten äänihuuleni olivat liian vahvat ja kehittyneet. Enimmäkseen olinkin hiljaa enkä koskaan laulanut muitten kuullen.

Ennen Kaarina leipoi joka lauantai yhden pitkon ja neljäkymmentä kanelipullaa, keskiviikkona kun ne oli syöty, hän 10

osti hillomunkkeja. Sunnuntaina kävimme baarissa pirtelöllä, ostoskeskuksen R-kioskilta ostin viikkorahalla merkkareita ja suklaapatukoita, joskus limsaa ja juustonaksuja. En ihmettele, niihin aikoihin vatsani muistutti pientä kurpitsaa kunnes laihduin, nyt painoni on normaali.

Kaulani on pitkä ja laiha, hartiani hennot. Kerran joku luuli minua tytöksi, kun käännyin hän alkoi nauraa. Hän huomasi linssien vääristämät suuret silmäni eikä nauranut enää, minulla on nimittäin hyvin surulliset silmät.

Liikun nopeasti enkä juuri pälyile ympärilleni, siksi moni luulee että minulla on myös huono kuulo. Se ei pidä paikkaansa, näkeehän sen jo isoista korvistanikin että minä kuulen kaiken. Koulussa olen hyvä, ennen olin priimus, keskiarvo 9,8. Sain stipendin, luokkatoverit taputtivat ja opettaja ojensi kostean kätensä; onnea! Olin hyvin etevä. Hymyilin. Kumarsin. Minä tiesin paljon, paljon enemmän kuin opettaja. Itse asiassa säälin häntä kun hän painoi katseensa lattiaan tajutessaan kuinka paljon enemmän minä tiesin kuin hän. Enkä vain matematiikasta ja kieliopista vaan itse elämästä. Miten se oli mahdollista, sitä en tiennyt enkä paljon sitä pohtinut, minä nyt olen tällainen, loppujen lopuksi aika vaatimaton ihminen, ajattelin. Olin väärässä mutta siitä myöhemmin.

Nyt siis istun tässä omalla ikkunalaudallani. Ikkuna on auki, jalat, minun lyhyet jalkani roikkuvat ulkopuolella. Jos liikutan niitä ne hipaisevat talon rosoista kivipintaa. En pidä mistään kiinni mutta en pelkää. Jos putoan, putoan isolle kivelle jonka päälle en koskaan oppinut kiipeämään. Kaikki muut oppivat.

Jos nyt nykäisen, läpäisen kokeen ja pääsen muitten joukkoon.

Ei enää vahingoniloisia silmiä ja lian tahrimia poskia naamoissa jotka ilkkuvat kiven päältä. Ei enää korvia vihlovia huutoja ja ritsan lennättämää hernettä tai päin silmää lätsähtävää sylki­ klönttiä. Minun täytyy nauraa. Todellisuudessa kivi ei kiinnosta minua ollenkaan eikä muitten ihmisten armelias suosio. Kivi on 11

aivan liian matala ja ihmiset keskinkertaisia. Tulisivat tänne minun ikkunalaudalleni mutta siihen heidän rohkeutensa ei riitä.

Syljen. Myöntää täytyy että vähän minua huimaa. Minä ikään kuin putoan syljen mukana, tai sylki vetää minut mukaansa alas pimeyden halki päin kylmää maata. Katson savupiippua ja kaukana kimaltavaa valonauhaa. Siellä asui Sebastian.

Vähän ennen joulua vuosi sitten istuin nojatuolissani olohuoneessa ja luin kirjaa. Suussani oli hammastuki ja imeskelin minttupastilleja. Minä inhosin sitä rautahärveliä. Yläleuan poskihampaat olivat yhtä vinot kuin ennenkin vaikka olin pitänyt tukea kuuliaisesti joka ilta ja yö kohta kolme kuukautta.

Vielä oli toiset kolme kuukautta jäljellä. Minulla oli silti hyvä olla. Ulkona kävi kova tuuli ja oli pimeää. Vietimme tapamme mukaan koti-iltaa, niin minä luulin. Äitini Kaarina puuhasi jotakin kylpyhuoneessa ja tulisi pian omaan nojatuoliinsa istumaan. Hän kirjoitti romaania, minä pidin siitä, kynän rahina paperilla loi mukavan ja kodikkaan tunnelman.

Kaarina ei pitänyt ääntä itsestään joten en tiedä kuinka kauan hän oli seissyt oviaukossa ja odottanut. Oli hämärää, vain jalkalamppu tuolini vieressä paloi. Otin pöydältä kirjanmerkin ja suljin kirjan, näin rohkaisin häntä puhumaan. Hän oli edelleen vaiti, kohautin kulmakarvojani, suoristin selkääni, yritin näyttää rennolta ja samalla kiinnostuneelta. Hän sulki ja avasi villatakkinsa nappeja, katselin kuinka ne menivät vääriin reikiin mutta en sanonut mitään. Hän kääntyi ja aikoi poistua huoneesta.

– Antti, hän sanoi heikolla äänellä.

Kun hän sytytti kattovalon säikähdin. Hän oli maalannut kasvonsa, ensimmäistä kertaa hänellä oli huulipunaa, luomiväriä, poskipunaa, puuteria, sitä töhryä jota myöhemmin lojui kaikkialla, kylpyhuoneessa, keittiössä, olohuoneessa ja hänen makuuhuoneessaan. Kaarina häpesi. Hän tiesi ettei sopinut niihin maaleihin vaikka myönnän että myöhemmin hän kävi aika tai12

tavaksi. Kaarina sanoi että hänen on pakko mennä ulos, kirjoitin sen myöhemmin muistiin, hän todella käytti sanaa pakko. Hän tuntui myös sanovan että hänen on pakko tuhria naamansa ja näyttää katunaiselta. Hän alkoi sulloa jotakin käsilaukkuunsa, huomasin heti että laukku on uusi, mustaa kiiltonahkaa. Hän kysyi voinko olla sen illan yksin? Hän vaikutti niin pelokkaalta ja epävarmalta että jos olisin vastannut kieltävästi, hän olisi jäänyt kotiin joten nyökkäsin. Hän tuli takaisin takki päällään ja nostamatta katsettaan lattiasta sanoi, minä lähden nyt... Keittiön pöydällä on leivos... bousé-leivos... Minä en viivy myöhään. Älä odota minua, mene nukkumaan, mene sänkyyn ennen kahtatoista, menethän? Ja läksyt... No, minä menen nyt. Ovi sulkeutui, askeleet kaikuivat rapussa, hän ei jäänyt odottamaan edes hissiä. Siitä hetkestä elämäni muuttui. Sytytin kaikki valot, jopa vaatehuoneessa. Aloin pelätä tolkuttomasti. Tasapainoni perustuu siihen että tiedän mistä tietyt ilmiöt johtuvat, minkä tähden? kysyn lakkaamatta. Istun tuntikausia kirjoituspöytäni ääressä ja ratkon ongelmia analysoimalla niitä. Verryttelen matematiikalla mutta filosofia minua kiinnostaa. Pyrin kuitenkin monipuolisuuteen ja tutkin eri elämän alueita niin laajalta pohjalta kuin mahdollista. Fakkiutumisessa on vaaransa varsinkin näin nuorella iällä.

Bousé-leivos viilsi sydämeeni hiuksenhienon haavan. Bousé sattuu olemaan lempileivokseni ja se liittyy Kaarinan kanssa viettämiini leppoisiin ja onnen täyttämiin hetkiin. En ole koskaan syönyt sitä yksin, aina Kaarinan kanssa, silmät uppoutuneina hänen vaaleaan ihoonsa ja paksuun sileään tukkaansa, leveisiin mutta silti naisellisiin olkapäihinsä, hänen pulleisiin rintoihinsa, korvalehtiinsä jotka ovat kuin amorinkaaret, huuliin, punaiseen kieleen kun se hitaasti ja nautiskellen nuolee lusikan puhtaaksi... Vaaleanpunainen bousé on kuin Kaarina itse, pyöreä ja pehmeä, makea ja raukea, täytteenä kieltä hivelevä vaniljamassa.

13

Tiskit notkuvat mitä herkullisimpia leivoksia. Miksi hän ei valinnut toista lajiketta? Napoleon-leivos on erinomainen tai kermalla vaahdotettu lakkaleivos. Niihin aikoihin lakkaleivoksia oli runsaasti tarjouksessa. Tai vaaleanruskea bébé. Mikä tahansa olisi ollut parempi. Sen illan jälkeen en ole pannut suuhuni yhtään bousé-leivosta, pelkkä nimen mainitseminen herättää minussa vieläkin katkeruutta.

Menin huoneeseeni ja suljin oven. Seisoin ainakin viisi minuuttia keskellä lattiaa kasvot vasten mustaa ikkunaruutua. Hengitykseen piti erikseen keskittyä, muuten se ei sujunut. Nyt sisään, ulos, rauhallisesti. Kieli kuivui, se oli kuin iso jauhomainen peruna. Sain itseni nykäistyä irti, kädet täristen tartuin vihreään pitkulaiseen pahvilaatikkoon, minun kortistooni. Säilytin sitä kolmannella hyllyllä alhaalta laskien säästölippaan ja maapallon välissä. Panin sen pöydän päälle, pyyhin silmälasini turhan takia, ei niissä tahroja ollut. Mutta minä tein paljon muutakin turhan takia kuten sen kortiston. Sieltä löytyivät aakkosjärjestyksessä kaikki Kaarinan ystävät vuosilta 1978–82. Varmuuden vuoksi tein kortin myös valintamyymälämme kassasta ja talomme huoltomiehestä, sekä muutamista muista vähemmän tärkeistä henkilöistä.

Esimerkkejä. Pirjo Kanerva, syksy 1980. Ammatti: poliisi.

Luonne: hillitön. Tapaus hankala. Hän asui yläkerrassa asuntomme päällä. Hänen tyttärensä Taru oli luokallani, »luku- ja kirjoitushäiriöitä, hermostollisia pakkotoimintoja kuten kynsien kiivasta pureskelua ja hiustupsujen imeskelyä. Älyssä ei vikaa, johtajatyyppiä, poikkeuksellisen rohkea tytöksi, oikeastaan luokan ainoa siedettävä ihminen. Ylpeilee äitinsä ammatilla, käsittämätöntä. Mikä sinusta tulee isona? Rikollinen tai poliisi, hän vastaa. Jälkimmäisen kohdalla luulen että iän ja kokemuksen karttuessa hänen arvostelukykynsä ja suhteellisuudentajunsa kehittyvät ja hän muuttaa mielensä.»

Muita esimerkkejä. Marjatta Stenroos, stenografi. Kortti vuo14

delta 1978. Juhani Tiikka, ammatti tuntematon. Helppo tapaus, 27.2.1979 jälkeen ei merkintöjä. Luonne kiltti, leikkisä.

Tiikka halusi olla joulupukki. En halunnut pilata Kaarinan jouluiloa joten menin leikkiin mukaan. Tiikalle tuli kiire kioskiin, piti hakea keltaista jaffaa aattona kello kahdeksan! Jääkaapissa sitä oli neljä pulloa ja kioskit kiinni, mutta mitä siitä.

Ovikello soi ja mies naurettavassa irtoparrassa, kumisaappaissa, punaisessa suippolakissa, harmaassa Tiikan hajuisessa villapaidassa, selkä kumarana astui kynnyksen yli ja kysyi, onko täällä kilttejä lapsia? Nielaisin monta kertaa etten olisi purskahtanut nauruun, yritin sanoa jotakin mutta siitä ei tullut mitään. Kaarinan kädet läiskähtivät yhteen ja äänellä jota en ennen ollut kuullut, hän kiekaisi, on, on! Sen jälkeen pukki hävisi takaisin rappuun, raahasi sieltä nyytin, valkoisen lakanan, saman joka oli ollut Kaarinan sängyssä vielä aamulla. Sitten täytyi istua Tiikan polvella. Se oli melkein kiusallisinta. Kaarinan ja Tiikan mielestä kiltit lapset laulavat, laulun nimi oli Soihdut sammuu. Tuijotin värikästä pakettiröykkiötä ja arvailin missä oli kiikari, apuväline jota tarvitsin vastenmielisen ihmisaineksen karkottamiseksi kodistamme. Mutta ensin piti laulaa.

Siten kiitettiin Tiikkaa, en tajunnut miksi joten kieltäydyin.

Kaarina väitti että minua ujostutti. Tiikka kutitti tunkkaisella hamppuparrallaan korvaani, mutta ei se naurattanut. Hän kertoi kuulumisia Korvatunturilta, siellä oli kuulemma samanlaisia pikkupoikia kuin minä, varsinaisia veijareita joita sanottiin tontuiksi. Tontut auttoivat pukkia joulun alla. Ilman tonttuja pukki ei ehtisi tehdä kaikkia niitä lahjoja joita maailman lapset toivoivat. Olinko minä kirjoittanut pukille Korvatunturille? Havahduin, ajatukseni olivat muualla. Tiikka toisti kysymyksensä. Kaarinan kasvot olivat lämminhenkisessä hymyssä, nyökkäsin, kuinka kauan tätä pelleilyä piti sietää?

En suostunut laulamaan ja niin Kaarina ja Tiikka lauloivat.

He tanssivat lahjaröykkiön ympärillä, sipsuttelivat varpaillaan 15

tip tap tip tap ja nostivat ja laskivat etusormiaan laulun tahdissa.

Kaarinan päässä oli minun tonttulakkini. He panivat kätensä lipaksi silmien yläpuolelle kun laulussa oli se kohta. Taas tip tap tip tap. Sitä kesti hirveän kauan. Istuin nojatuolissani ja katselin heitä ja minusta tuntui että olin kahden ventovieraan kanssa jotka tekivät mitä vain miellyttääkseen minua ja joille piti olla kiitollinen. Mutta yksinäisyys oli se mitä todella tunsin, täydellistä ehdotonta yksinäisyyttä. En ollut surullinen, päinvastoin, itse asiassa kiitollinen, tuntui melkein kuin sekin olisi ollut lahja, ylimääräinen joululahja minulle. Muistan hymyilleeni Kaarinalle. Hän pysähtyi sormet koholla ja lopetti laulamisen, tuli luokseni, nosti minut tuolista ja syystä jota en tiedä, puristi itseään vasten, suuteli poskiani ja silitti tukkaani ja sanoi, äidin oma kulta, äidin Antti, äidin pieni tonttu.

Liikutuin niin että kyyneleet nousivat silmiini. Tiikka jatkoi yksin tanssimista, me nauroimme. Tiikka nauroi takaisin ja sitten me avasimme joululahjat. Viimeisessä paketissa oli kiikari, portaattomasti liukuva zoom, suurennussuhde 10–30, heijastussuojattu objektiivi.

Vähitellen aloin saada hänestä tarpeeksi. Hän oli teeskentelijä kuten suurin osa ihmisistä joita olen lyhyen elämäni aikana tavannut. Hän riehaantui aina kun näki minut. Mies astuu ulkoovesta, päällysvaatteitaan riisumatta heittäytyy kimppuuni kuin eläin, viskoo hintelää ruumistani ilmaan, tarttuu nilkkoihini niin että tukka pyyhkii lattiaa ja veri tunkee päähän. Kerran vilkaisin kesken kaiken kelloon, lähes neljä ja puoli minuuttia sitä kesti. Hän käveli parvekkeelle ja pelkäsin että hän heittää minut kaiteen yli ja alkaa tampata kuin mattoa. Kaarina nauroi. Hän katsoi minua ja naurullaan anoi, naura sinäkin Antti, naura!

Päätin ryhtyä toimeen, en itseni vaan Kaarinan takia. Olin viiden vanha ja kävin makuulle kymmeneltä. Kaarina meni nukkumaan tuntia myöhemmin. Mitä ihmettä se mies oikein 16

odotti, istui sohvalla ja ratkoi ristisanaa vaikka kello kävi jo yhtätoista? Kaarina makasi vieressäni ja yritti nukuttaa minua mutta kävikin niin että minä nukutin häntä. Se otti voimille.

Aina, kun hän liikahti ilmoitin että olin hereillä, yskähdin, inahdin tai päästin huokaisun. Hän huokaisi takaisin, kuiskasi, nuku nyt Antti, nuku. Kerta kerralta hänen äänensä kävi yhä tuskaisemmaksi. Pari kertaa sain hänet kiinni hiipimästä tohvelit kädessään ovea kohti ja silloin päästin armottoman rääkäisyn. Hän sukelsi peittoni alle, nuku nyt, nuku, hän melkein itki. Säälin häntä mutta en antanut periksi. Tiesin kolmen kuukauden kokemuksesta, Tiikan ensimmäisestä vierailusta lähtien että tunnin kuluttua tulisi helpotus ja Kaarina vaipuisi uneen. Silloin oli minun vuoroni hiipiä huoneesta, astua Tiikan eteen, rykäistä, katsoa kelloa, saattaa hänet eteiseen ja sanaa sanomatta katsoa kun mies unisena ja kalpeana hamuilee päällystakkia ja häipyy ovesta ulos.

Kaikki tapaukset eivät olleet yhtä helppoja. Kaarinan ystävättärissä oli muutamia hankalia yksilöitä joiden sisua ja peräänantamattomuutta oli toisaalta pakko ihailla. Market Halmetoja, kortti vuodelta 1980. Ammatti: lastentarhanopettaja.

Asiantuntija kasvatusopillisissa kysymyksissä. Olemus kulmikas, koliseva, tuo mieleen kamelin. Ruskeasankaiset, neliskulmaiset silmälasit ja alati hymyilevä suu joka ilman aihetta revähtää auki ja paljastaa isot kellertävät, talttamaiset hampaat ja vahvat lihaksikkaat ikenet. Kerran kun istuin ruokapöydän alla ja värjäsin sakuraliidulla hänen toista nahkasaapastaan keltaiseksi, hän sanoi että hän näkee minun lävitseni. Kohotin kulmakarvojani, hymyilin, minähän istuin pöydän alla. Kaarinan on otettava ohjat käsiinsä, pantava minulle rajat, sanottava selkeästi ja määrätietoisesti EI! Minä kuulemma pulisoin Kaarinaa. Se kuulosti kummalliselta mutta johtui kyllä siitä etten ymmärtänyt sanaa. Myöhemmin käsitin että hän tarkoitti manipuloida.

17

30.11.1980 Halmetoja hävisi väliaikaisesti elämästämme.

Viikon kuluttua soi puhelin, Halmetoja sanoi että minun pitäisi mennä psykologin luokse. Kaarina ei tajunnut miksi. Minulla ei ole koskaan ollut vaikeuksia Antin kanssa, hän sanoi ja totta se oli. Vaikeudet ovat muualla, muissa ihmisissä. Kuka tahansa saa hepulin kohdatessaan Halmetojan kaltaisen kamelin.

Häpeän itseäni hieman kun ajattelen sitä aikaa. Mutta kyllä minä myös nautin, en kiellä. Otin oppia muilta joskus syntymäpäiväkutsuilla joihin minun silloin tällöin oli pakko osallistua. Tovereiltani en saanut kutsuja, ne tulivat yleensä Kaarinan ystäviltä joiden lapset täyttivät vuosia. Siellä piti onkia viltin takaa pyyhekumeja, kynänpätkiä, käytettyjä teroittimia, kitkeriä lakritsapatukoita tai niin naurettavan pieniä vihkoja ettei niihin mahtunut yhtä kunnon muistiinpanoa. Sitten täytyi olla piilosilla tai kädet sidottuina haukata omenaa joka roikkui pään yläpuolella narun varassa ja joka aina luiskahti sivu suun. Se vasta olikin hauskaa. Kaikki nauroivat. Mutta parasta oli silloin kun joku sai raivokohtauksen, sitä minä odotin ja sen vuoksi minä kutsuille menin. Seurasin henkeä pidätellen jokaista yksityiskohtaa mikä siihen liittyi. Aikuisten reaktio oli vähintään yhtä kiintoisa. Opin paljon. Hillitön mekastelu johti melkein aina lapsen kannalta myönteiseen tulokseen. Ymmärsin että on pakko madaltaa itsensä, tuntuu se kuinka nöyryyttävältä tahansa, ja laskeutua aikuisten tasolle.

Muita keinoja ei ole. Korvia tukkiva huuto tai hermoja rasittava yksitoikkoinen vingunta ovat voimakeinoja jotka johtavat vastapuolen uupumiseen ja sitä kautta luovuttamiseen. Haluaisin sanoa että Kaarina on poikkeus, mutta niin ei ole. Hän on kolmekymmentäneljä, ikä joka itkettäisi minua jos olisin vastaavassa tilanteessa. Mutta siihen varttuminen edellyttää sokeutumista tietyille asioille muuten ei kestä näkemäänsä. Elämä armahtaa, sanotaan. Elämä turruttaa!

18

Kaarina järjesti kutsut, väsytin vieraat näyttämällä kaikki piirustukseni neljän vuoden ajalta. Sen jälkeen heidän täytyi piirtää. Jokainen sai liitua ja paperia, aiheessa oli pakko pysyä eikä saanut puhua, muuten keskeytin armotta. Joskus menin parvekkeelle lokakuussa uimahousuissa, lukitsin oven ulkoa ja ulvoin, joskus paiskauduin lattialle ja lopetin hengittämisen tai pissasin sänkyyn kunnes tapahtui se mitä minä halusin.

Lapsenvahdit karkotin jo ovelta, olenhan lapsi ja lapsen suusta kuulee totuuden joten minä kerroin mitä heistä ajattelin.

Melkein aina puutuin ulkonäköön, tytöt olivat herkässä iässä ja siitä tarkkoja.

Elämämme muuttui. Puhelin ei enää soinut eikä ovi käynyt.

Asiat olivat järjestyksessä. Luin paljon, siihen oli aikaa. En käynyt ikkunalaudalla pitkiin aikoihin, unohdin jopa kiikarini ja kortiston. Pimeässä syysillassa olohuoneessamme ei ollut muita ääniä kuin Kaarinan kudinpuikkojen kilinä tai kynän rahina, paperin heikko kahina kun käänsin sivua. Kaarina kävi hyvin hiljaiseksi ja se miellytti minua. Hänen uneliaisuutensa sen sijaan askarrutti. Hän saattoi nukahtaa kesken ruokailun haarukka kädessään tai vajota veden alle kylpyammeessa. Pelastin hänet monta kertaa. Usein minusta tuntui että hän pelkäsi minua. Tartuin häntä hiuksista ja kiskoin ylös. Hän sylki vettä, haukkoi ilmaa ja yski, katsoi minua kuin syyllistä. Hän ei enää rakastanut minua, näin sen silmistä, olin muuttunut hänelle vastenmieliseksi. Hän otti nopeasti pyyhkeen ja kietoi sen vartalonsa suojaksi. Hän ei sanonut mitään, mutta ymmärsin että oli paras poistua.

Kenties tein joskus väärin, ehkä olin hieman itsekäs, joskus epäoikeudenmukainen, en tiedä. Mutta sisimmässään hän tiesi että ajattelin hänen parastaan ja luulen että hän hyväksyi toimintani omalla hiljaisella tavallaan. Eräänä iltana sain siitä vahvistuksen, hän kiitti minua. Se oli suuri hetki. Istuimme, Kaarina nojatuolissaan, minä omassani kirjaa selaten kun hän 19

nosti katseensa ja silmät kosteina hymyili minulle. Luin niistä nöyryyttä ja syvää kiitollisuutta. Ajattelin että nyt hän antaa anteeksi ja rakastaa minua jälleen. En osannut mielenliikutukseltani muuta kuin mennä levysoittimen luokse ja valita kokoelmastamme Mozartin pianokonserton nro 20 ja panna romanssiosan soimaan. Silloin meiltä ei puuttunut mitään.

20

M

inä olin onnellinen. Haluaisin lopettaa tarinani tähän, sulkea silmät ja hymyillä kuten Kaarina ja olla vain onnellinen. Opettaja kysyi uskontotunnilla mikä tekee ihmisen onnelliseksi. Takanani istuva heikkoääninen tyttö vastasi, se kun on kiltti kaikille eikä ajattele kenestäkään pahaa.

Kaikki olivat samaa mieltä. Katseeni osui paperiin johon olin aikani kuluksi suunnitellut kauko-ohjattavia giljotiineja sekä muutamia hirttosilmukoita joihin etsin uudentyyppistä solmumallia. Rypistin sen ja työnsin vaivihkaa pulpettiin.

– Mikä vielä? opettaja kysyi.

– Kun ei ole sotia ja kaikilla ihmisillä on ruokaa ja juomaa, vastasin.

Osaan minäkin olla inhimillinen. Haluan olla onnellinen ja sulkea silmät, haluan hymistellä, liehakoida ja pitää itseäni erinomaisena ihmisenä. Kohdata opettajan hymyn joka on kuin siunaus, kokea harrasta yhteishenkeä joka saa seinätkin pullistumaan.

Panin laatikon kortistoineen takaisin hyllylle ja oikaisin itseni sängyn päälle. Filemon, vanha kulunut apina makasi vieressäni, painoin sen rintaani vasten, se haisi. Apina on sokea, leikkasin siltä kerran silmät armeliaisuussyistä. Kun heräsin kello oli puoli kaksi yöllä. Kaarina ei ollut vielä tullut kotiin. Haukottelin ja totesin että toinen sierain on tukossa, kurkkuani kirvelee ja päätäni särkee. Aivastin monta kertaa, kyyneleet valuivat 21

p­ oskilleni, en ole kovin vahva, ensimmäisten pakkasten sattuessa minulla täytyy pipon lisäksi olla korvalaput, paksu kaulaliina ja Kaarinan kutomat pitkävartiset villasukat. Erityisen altis olen korvatulehduksille, angiinalle ja päänsäryille. Sen vuoksi pyysin aina Kaarinaa pitämään kuumemittarin, aspiriinin ja hunajapurkin helposti löydettävissä paikoissa sekä kaulaliinan päällimmäisenä eteisen kaapin ylimmässä laati­kossa.

Koti on paljon viihtyisämpi kun on siistiä ja puhdasta, Kaarina sanoi kerran siivottuaan neljä tuntia. Nyökkäsin kirjani takaa, harvoin me mistään olimmekaan eri mieltä. Niihin aikoihin hänen päiväpeitteensä oli vitivalkoinen, sille ei saanut istua ettei tulisi ryppyjä. Hän pesi sen usein, se tuoksui aina laventelilta. Sama tuoksu oli myös vaatekaapissa, alushousujen, rintaliivien, sukkahousujen ja yöpaitojen seassa oli aina tuore laventelipussi. Joka aamu hän pudisti pienen paimentolaismattonsa, tuuletti sänkyvaatteet, imuroi, pyyhki kostealla rievulla kattolampun ja kapean sänkynsä messinkinupit. Hän tuuletti myös itsensä, seisoi avoimen ikkunan edessä ja hengitti syvään nostaen ja laskien käsivarsiaan. Suihkun jälkeen hän otti alusvaatteensa pyykkinarulta ja pukeutui.

Aikani kuluksi aloin penkoa hänen laatikoitaan. Löysin vihon, saman johon hän kirjoitti koti-iltoina, siinä oli muistiinpanoja, ensimmäisiä merkintöjä joista vähitellen kehittyi romaani. Se julkaistiin tänä syksynä, marraskuussa.

Hän heräsi keskellä yötä. Lause pyöri unessa eikä jättänyt hän­ tä nyt herättyäänkään rauhaan. »Um bereiten wir wünschen ein wenigen des Samfunds ein automatischenteknischen Wischenschaft­ sentrittungen wollen zu lernen können in die Welt ein Bedeutung des Philosophies und Mekanik finden abzunehmenlassen wollen tritt.» Se oli kuin painajainen tai pakkomielle valvetilassa mutta il­ man herra Lämmeriä. Herra Lämmer odottaa käännöstä toimis­ toonsa tänään kello yksitoista. »Frau Lönnqvist, tämä ei käy, sanat ei täsmää, minä tarkistin... Der mekanischen und automatischen 22