Seppälä, Riitta - Seppälä, Mikko-Olavi: Aale Tynni (WSOY) by Kirja.fi

uusivuotiaana Aale Tynni pakeni perheineen Venäjän vallankumousta. Runotytöstä kasvoi lukijoiden rakastama lyyrikko ja arvostettu suomentaja. Hän sai yli 50-vuotisella urallaan useita palkintoja, sävähdyttävimpänä Lontoon taideolympialaisten kultamitalin vuonna 1948. Nuoruuden avioliitosta syntyi kolme lasta, Aale Tynnin ja Martti Haavion suhteesta skandaali. Pari sai toisensa pitkän kamppailun jälkeen, ja runous kukoisti ilon ja rakkauden ilmapiirissä. Uusia ristiriitoja järjestivät taiteelliset taistelut ja perheen toistuvat tragediat. Avoin, kiehtova elämäkerta valottaa runojen syntyä, niiden aikalaisvastaanottoa ja runoilijan jatkuvaa uusiutumista ajan paineessa. Tynnin runous elää yhä: »Kaarisilta» on vuosikymmenestä toiseen ollut suomalaisten suosikki ja radion runoohjelmien ykköstoive. Kirjan lähteinä käytetyt suvun kirjeet, lasten päiväkirjat ja Aale Tynnin julkaisemattomat muistelmat antavat lukijan kurkistaa myös taiteilijaperheen kulissien taakse ja rikastuttavat kuvaa 1900-luvun kulttuurielämästä ja kirjallisuuspiireistä.

Tynni

Pienen vauvan kanssa Aale oli sidottu suurimmaksi osaksi päivää ahtaaseen huoneistoon, johon aurinko ei juuri pilkahtanut. Lapset mekastivat, ja muutto ja univaje rasittivat. Tässä tilanteessa poikkeuksellisen intensiivinen luovuudenpuuska sai Aalen tolaltaan. »Voimakkaan tunnekiihtymyksen vallassa» hän kirjoitti muutamassa viikossa sikermän runoja. »Kaikki kuvat näyttivät tulevan aivan itsestänsä ja päivästä päivään jatkui sama hyvin voimakas innoituksen tunne. Minullahan oli tuolloin hyvinkin suuri peruselämys, nuorimman tyttäreni syntymä. – – Oli niin helppo tuntea jumalallisen läsnäolo tämmöisessä hyvin kauniissa, pienessä ihmistaimessa. Nimenomaan juuri tämä koko ihmisen elämän alku, syntymisen suuri ihmeellinen salaperäisyys, kaikki tämä, tuli minulle silloin niin tavattoman havainnolliseksi.» – – Tätä herkistynyttä kirjoitusjaksoa Aale luonnehti elämänsä tärkeimmäksi. »Se oli ikään kuin sellainen hetki, jolloin minulle annettiin näkemisen kyky. Todella sellainen aika, jolloin minä tulin tajuamaan, että lyyrikon kyky on ihan verrattavissa siihen, mitä sibyllat kolmijalallansa istuen kokivat.»

Aale

hymyily, kyynel, laulu Mikko-Olavi Seppälä Riitta Seppälä

www.wsoy.fi 99.1 978-951-0-38306-3

wsoy Päällys Martti Ruokonen

Rakastetun runoilijan elämän koko kaari

Aale

Runokokoelma Soiva metsä syntyy vuonna 1947

Tynni

Hymyily ‚

kyynel,

laulu

hymyily‚ kyynel, laulu

mikko-olavi seppälä • riitta seppälä • wsoy

fm riitta seppälä on työskennellyt 40 vuotta teatterialan keskeisten järjestöjen johtotehtävissä, pisimpään Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliiton toiminnanjohtajana ja viimeksi Teatterin tiedotuskeskuksen johtajana syksyyn 2010. Työura on sisältänyt mm. alan kansainvälistymishankkeita, julkaisutoimintaa ja monia luottamustehtäviä teatterin kentällä ja taidehallinnossa. Riitta Seppälä on Aale Tynnin tytär ja toimittanut äitinsä teoksen Kuva kaivattuni. P. Mustapään runojen taustaa (2005). ft, dosentti mikko-olavi seppälä työskentelee tutkijana, kustannustoimittajana ja asiamiehenä. Hän on kirjoittanut useita historiateoksia, muun muassa elämäkerran Hauska poika – kuplettilaulaja J. Alfred Tanner (2009) sekä Suomen teatteri- ja draamahistorian yleisesityksen (2010, yhdessä Katri Tanskasen kanssa). Mikko-Olavi Seppälä on Riitta Seppälän poika ja Aale Tynnin tyttärenpoika.

Aale

Tynni

Hymyily ‚

kyynel,

laulu

Mikko-Olavi Seppälä • Riitta Seppälä

werner söderström osakeyhtiö helsinki

sisällys alkusanat 7 i inkeriläinen koti 13

Isä ja äiti 13 Heimopakolaiset 26 Puutarhurin tyttäret ja sairas veli 33

ii tyttönorssi 45

Pieni sivistynyt tyttö 45 Vilkkarin tytöt 54 Kirjoittava lukiolainen 67

iii raitis ylioppilas 81

Suomalainen yliopisto 81 Yryläinen 89 Mittaa Sapfosta 95 Maailman ikävin ammatti 103 Kauko Pirinen 112 Esikoisteos 119

iv nouseva runoilija 133

Madonnankuvat ja maailmanpalo 133 Hengen voitto aineesta 146 Poika ja sota 154 Täydellisyyden tavoittelija 160 Rauhanteon kirja 169 Naisrunoilija 188 Olympiavoittaja 199

v murrosaika 213

Rajanylityksiä 213 Kaarisilta 231 Uusi runo 238 Perhe-elämää ja matkoja 247 Lastenkirjailija 260 Kirjallinen vaikuttaja 270 Rankka avioero 282 Perinne ja murros 307

vi y lätasangolla 325

Filemon ja Baukis 325 Katajanokan uusperhe 340 Ranskalaisen modernismin opissa 351 Näytelmäkirjailija 359 Laulajan paluu 368 Minä olin Hamlet 375 Säie katkeaa 386

vii viimeinen laulaja 397 Pesänselvitys 397 Suomalainen chanson 410 Rouva Satakieli 420 Muistelija 439

viitteet 450 aale tynnin kirjallinen tuotanto 460 lähteet 464 henkilöhakemisto 474

ALKUSANAT Runoilija Aale Tynni (1913–1997) julkaisi esikoiskokoelmansa 1930-luvulla ja kiinnittyi mitallisen runouden linjaan. Hän nousi 1940-luvulla esiin lujana ja naisellisena rytmin uudistajana. Tynni uudisti runotekniikkansa 1950-luvun modernismin paineessa, ja seuraava vuosikymmen oli ilmaisullisen etsimisen ja löytämisen aikaa. Mitallisella balladilinjalla Aale Tynni liikkui nyt rohkeasti omia teitään kritiikistä välittämättä. Maailmanlyriikan suomennostyö kulki oman kirjailijantyön rinnalla, toi valtavan lukeneisuuden ja antoi virikkeitä ja kerroksellisuutta omaan kirjoittamiseen. 1970-luvulla Tynnin runous koki uuden arvonnousun ja hänestä tuli kirjallisuutemme elegantti grand lady. Aale Tynni eli rikkaan elämän, sai kokea suurta iloa, syvää onnea ja menestystä, mutta ei välttynyt myöskään raskailta menetyksiltä ja surulta. Elämän kovat kokemukset eivät häntä kuitenkaan lannistaneet. Hän pysyi lujana ja etsi toivoa lohduttomissakin tilanteissa. Tunne-elämän järkytykset purkautuivat runoina; runomuotoon valettuina vaikeatkin asiat oli helpompi kantaa. »Olen luonnostani sopeutuvainen, iloitsen monista asioista, eikä minun koskaan ole ollut vaikea pitää ihmisistä», Aale Tynni sanoi. Hän oli urhea ja itsepäinen kilvoittelija, joka vaati itseltään paljon ja saavutti suuren oppineisuuden. Hän ei kadottanut huumorintajuaan eikä seurallisuuttaan, vaan kertoi ilmeikkäästi anekdootteja, puhui vapaasti luontevaa kirjakieltä ja löysi vaivattomasti oikeat sanat tilanteeseen kuin tilanteeseen. Usein Tynni höysti sanottavaansa ulkomuistista runositaateilla – hän oli painanut mieleensä omien runojensa ja suomennostensa lisäksi suuren määrän säkeitä, jotka olivat tehneet hänen vaikutuksen. 7

Vuonna 1982 ilmestyi Tynnin essee »Runoilijan rikkaus ja köyhyys», jossa hän liikkui suvereenisti Euroopan kirjallisessa perinteessä 1200-luvun ranskalaisesta trubaduuri lyriikasta Paavo Haavikkoon. Loppupontenaan Tynni kirjoitti: »Runoilijat puhuvat omasta runoilijanroolistaan kahtalaiseen tapaan, korostaen sitä sekä ylvään myönteisesti että katkeran kielteisesti.» Tynni itse korosti loppuun asti, miten runous oli maailman tärkein asia. Voi nähdä, että syntymäaika, sukupuoli ja aviomies ovat pitkälle määrittäneet Aale Tynnin sijoittumisen niin kirjallisuuden kentällä kuin kirjallisuushistoriassakin. Hän on 1930-lukulainen, naisrunoilija ja Martti Haavion eli P. Mustapään puoliso. Kirjallisuushistorioissaan 1960–1980-luvulla Kai Laitinen tarjosi Tynnille varsin ahtaan sijan perinteisen ja modernin runouden välissä. Kyseessä ei ollutkaan enää kaikkien aikojen paras suomenkielinen naislyyrikko, kuten aikaisemmin Unto Kupiaisen luennassa, vaan välittäjähahmo, joka Viljo Kajavan, Aaro Hellaakosken ja P. Mustapään tavoin toimi esikuvana 1940-luvulla aloittaneelle modernistipolvelle. – Välittäjänä toimiminen kuvaa hyvin myös Aale Tynnin roolia 1950-luvun kirjallisuuden kentällä sekä runouden kääntäjänä. Puheissaan Tynni tuli ehkä liikaakin korostaneeksi Haavion merkitystä runoudelleen samalla kun hän kiisti P. Mustapää -vaikutteet. Postuumisti julkaistussa teoksessaan Kuva kaivattuni (2005) hän tunnusti yhteisen rakkaustarinan heijastuvan omassa ja Mustapään 1940- ja 1950-luvun runoudessa ja avasi runojen vuoropuhelua. Laajan vastakaiun saaneet äiti- ja lapsiaiheiset runot olivat Tynnille itselleenkin tärkeitä, mutta hän kiusaantui naisrunoilijan leimasta ja tahtoi olla »pelkkä» runoilija, ihmisen osan tulkki. Kulttuurihistoriallisen aineksen ja myyttiverhon takaa paljastuu isänmaallisia ja sodanvastaisia ajanrunoja, 8

kannanottoja julmuuteen, sortoon ja yhteiskunnallisiin epäkohtiin ja runoja, jotka peräävät ihmisen vastuullista toimintaa kulttuurin, luonnon ja inhimillisyyden puolesta. Kerroksellisuudestaan huolimatta Tynnin runot nousevat runoilijan tunne-elämästä, ovat keskuslyriikkaa. Tutkimukselle ovat antaneet purtavaa varsinkin Tynnin äitirunot ja balladit, samaten suomennokset. Tosin tutkimusasetelma, jossa hänen suomennoksiaan on ruodittu merkityksen täsmällisen siirtämisen näkökulmasta, ei tee oikeutta hänen tavoitteilleen, joissa rytmin välittäminen oli aina etusijalla. Tynni puhui 1970- ja 1980-luvulla toiveikkaasti siitä, että rytmi olisi tekemässä paluuta suomalaiseen runouteen. Niin ei ole tapahtunut, ei ainakaan laajassa mitassa. Sen sijaan 1950-luvun modernismin hävittävää perintöä on 2000luvulla arvioitu hyvinkin kriittisesti. Argumentit ovat samoja, joita Tynni aikoinaan esitti, myös vetoaminen psykoanalyyttiseen tutkimukseen: rytmi on runon olennainen tekijä. Uusimmassa tutkimuksessa on analysoitu useampien suomalaisten 1940-luvun runoilijoiden rytmiä ja metriikan muutoksia, mutta toistaiseksi kukaan ei ole tarttunut Tynniin. Säveltäjät sen sijaan ovat aina inspiroituneet Tynnin soinnillisista runoista ja käännöksistä. Aale Tynnin juhla vuonna 2013 kolme pitkän linjan tekijää, Kaj Chydenius, Toni Edelmann ja Ilmo Häkkinen, julkaisevat parhaita Tynni-sävellyksiään kukin omalla levyllään. Tämä teos pohjautuu laajaan aineistoon. Aale Tynni ihmisenä oli hillitty ja pidättyväinen eikä päästänyt toimittajia saati tutkijoita lähelleen, mutta hän talletti tarkkaan kirjeenvaihtonsa ja runokonseptinsa jälkipolville. Tynnin pähkinäpuinen arkistokaappi siirtyi hänen tyttärelleen Riitta Seppälälle, joka ryhtyi eläkkeelle jäätyään vuonna 2011 selvittämään äitinsä kirjallista jäämistöä. Riitta kutsui elämäkertatyöhön mukaan poikansa, historiantutkija Mikko-Olavi 9

Seppälän. Mikko-Olavi oli asunut opiskelijana 1990-luvulla kahden vuoden ajan Tynnin ja Haavion Katajanokan kotia, kun Aale Tynni oli joutunut hoitokotiin, ja tutustunut jo siinä yhteydessä heidän 10 000 niteen kotikirjastoonsa. Yhteistyömme on sujunut sopuisasti: Riitta on muistellut ja Mikko-Olavi tutkinut. Vaikka me tyttärenä ja tyttärenpoikana näimme Aale Tynnin läheltä, elämäkerran parhaaksi koitui, että monet Tynnin kohdanneet ihmiset jakoivat muistojaan ja näkemyksiään hänestä. Käytössä on ollut myös Tynnin suvun sekä Aale Tynnin lasten, Matti ja Annikka Pirisen, kirjallinen jäämistö. Lähdeaineisto karttui yllättäen, kun Aale Tynnin ensimmäisen aviomiehen Kauko Pirisen kuolinpesästä löytyi kesällä 2012 perheen kirjeenvaihtoa, Tynnille kuuluneita kirjoja sekä muun muassa perheen 1940-luvun vieraskirja. Arvokas aineisto on ollut FL Kaarina Salan 1970-luvulla kokoama Tynnin laaja kirjailijahaastattelu. Se on talletettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkistoon, jossa sijaitsevat muun muassa Minna Canthin seuran sekä Suomen Kirjailijaliiton arkistot. Niin ikään tärkeitä ovat olleet Yleisradion arkisto ja WSOY:n kirjallisuusarkisto, johon sisältyy mittava kritiikkikokoelma. Yksityisten lehtileikekokoelmien täydentäjänä on käytetty Kansalliskirjaston ja Päivälehden arkiston hakukoneita. Teoksen kirjoittamista tukivat Alfred Kordelinin Säätiö, Suomen Tietokirjailijat ry sekä WSOY:n kirjallisuussäätiö, joille esitämme lämpimät kiitoksemme. Kiitämme myös WSOY:n taitavaa henkilökuntaa, ennen muita kuvatoimittaja Laura Arvelaa ja kustannustoimittaja Joel Kontroa.

Hiidenvedellä heinäkuussa 2013, Riitta ja Mikko-Olavi Seppälä

SYYSPÄIVÄ

On päivä syksyinen, niin kuulakas ja lämmin. Oi, armaan läheisyys nyt sydämen saa lyömään kiihkeämmin. Vaan liki aika on, kun virta jähmettyy ja rauhaa sen ei enää tuuli ryöstä ja veri syvyydestä sydämen ei poskiini voi syöstä. Oi polku paluuton! Vain hetken hohtaa syksy vaahteroissa. Kun puihin lankee härmä hopeinen, olemme kaikki poissa. Valoa ihmeellistä, häipyvää vain hetken hohtaa elämämme taulu. Kimallus kaiken ylle leviää: hymyily, kyynel, laulu.

(Ylitse vuoren lasisen, 1949)

Sukua koolla 1913 Pietari Luukkosen luona Inkerin Vanhamoision kylässä Inkerejoen rannalla. Oikealla ylioppilas Kaapre Tynni sylissään Katri ja takanaan Aalen isovan hemmat Paavo ja Anna Piipponen (s. Luukkonen). Vaalea takki hartioillaan seisoo Lilja Tynni. Aale syntyi syksyllä samana vuonna. Alhaalla Luukkosen talo, Hulila.

I INKERILÄINEN KOTI Käenkaali, valkovuokko, kuvat viattomat, valonläikkeinen varjo ja valo varjokas, koko lapsuus puiden alla, ja kun tulimme pois, tomu valkoinen tiellä, ja varjot terävät. Miten räikeä on päivä, ja tuskallinen. Hyvä tuntea on pilvi, joka vihmoo hopeaa alas hiuksiimme, sydämen vilvoittaen. –– (»Puiden alla», 1958)

Isä ja äiti

Portaat. Aale Tynnin ensimmäinen muistikuva liittyi portaisiin. Ne olivat kotitalon rappuset Inkerinmaan Kolppanassa Sakoskan kylässä. Yläkerrassa asuttiin, alakerta oli varattu äidin kansakoululle. Vieressä oli isän vanhempien talo. Puu tarhassa kasvoi kirsikkapuita ja pelattiin krokettia. »Olin ensimmäisen kerran elämässäni tullut yksin alas korkeita portaita, kaiketi konttaamalla ja istuin pihan hiekkakasalla. Edessäni oli aukea nurmikko ja kauempana puita. Äkkiä oli ympärilläni kauhistuneita naisia, ainakin äitini ja hänen nuori palvelustyttönsä Elina. – – Muistan vain, miten kovalla äänellä ihmeteltiin ja kauhisteltiin, miten Aale oli aivan yksin tullut portaat alas. Minulla oli mielessä tärkeyden ja ylpeyden tunne: olin astunut suuren itsenäisen askelen, ja maailmani alkoi laajentua.»1 Aale Tynni oli syntyjään inkerinsuomalainen. Hän eli ensimmäiset kuusi ikävuottaan Pietarin eteläpuolella Keski13

Inkerissä: talvikaudet Kolppanassa ja kesät Venjoella. Hänen äidinkielensä oli suomi, mutta hän oli muun perheen tavoin syntyperäinen Venäjän kansalainen – tai oikeammin alamainen. Inkerinsuomalaiset olivat 1600-luvun uudisraivaajien jälkeläisiä. Tuolloin Ruotsin valtakunta ulottui Itämeren pohjukkaan ja Viroon asti, ja karjalaisia ja savolaisia rohkaistiin muuttamaan uusille alaville viljelysmaille, Ingermanlandiin. He pysyivät uusilla aloillaan, vaikka Venäjän pääkaupunki Pietari perustettiin keskelle Inkeriä. Aloillaan he pysyivät myös, koska heidät sidottiin maahan, ylimysten omaisuudeksi, maaorjuuteen. Saksalaisjohtoinen luterilainen kirkko rekrytoi Inkerin papit Suomesta. Takapajuisessa maassa aika pysähtyi. Muinainen kansanrunous pysyi hyvässä muistissa ja siirtyi kansanperinteen kerääjien välityksellä 1800-luvun puolivälissä osaksi suomalaisen identiteetin perustuksia. Inkeristä löytyi Kullervon tarina ja kaikkiaan miltei kolmannes Suomen kansan vanhoista runoista. Muutos kohti modernia yhteiskuntaa alkoi 1861, kun maaorjuus lakkautettiin. Kolppanaan perustettiin 1863 suomenkielinen opettajaseminaari, ja sieltä valmistuneet kansakoulunopettajat muodostivat inkerinsuomalaisten oman sivistyneistön. Eräät perheet lähettivät poikansa oppikouluun Suomeen, mutta nämä pojat eivät palanneet – miksi olisivat. Heidän joukostaan kuuluisuuteen nousi näytelmäkirjailija ja sosialistijohtaja Matti Kurikka. Inkeri ei ollut yksinomaan suomalaisten asuinaluetta. Sitä asuttivat vanhastaan muut itämerensuomalaiset, ja lisäksi oli saksalaisia ja venäläisiä. Eri kansallisuudet asuivat tiiviisti vieretysten mutta erillään omissa kylissään. Suomalaisuus korostui ainoastaan pohjoisessa Karjalan kannaksella. Viron Narvajokeen rajoittuvassa Länsi-Inkerissä asui virolaisia, suomalaisia sekä uskonnoltaan ortodoksisia vatjalai14

sia ja karjalaisia (inkeroisia). Vuonna 1919 Inkerissä laskettiin olevan 758 suomalaiskylää ja niissä 132 000 asukasta. Lisäksi tulivat Pietarin kymmenettuhannet suomalaiset. Inkerinsuomalaiset jakautuivat kahteen pääheimoon: oli Karjalan kannakselta peräisin olevat äyrämöiset ja alkuaan Savosta periytyvät savakot, jotka asuivat paljolti Pietarin itäja eteläpuolella. Tavoissa ja murteissa oli eroa, ja äyrämöiset tahtoivat sulautua savakoihin. Keski-Inkeri, jossa Aale Tynni syntyi, oli Pietarin ylimystön kesänviettopaikka. Siellä olivat Tsarskoje Selon ja Pavlovskin keisarilliset palatsit ja lukuisat ruhtinashovit. Niiden seassa suomalaiset viljelivät maata ja louhivat kalkki kiveä. Monet tosin erikoistuivat jo muihin ansioihin, kuljettivat metsän antimia ja maitoa hoveihin tai Pietariin asti. Runoilijan isä oli savakko, äiti äyrämöinen: Minulla on aina ollut tämä ambivalenssi isän ja äidin laadun välillä. Isäni oli hyvin avoin ja hyvin välitön tunteenilmaisussaan, hyvin rohkea. Äitini taas oli hyvin pidättyväinen, hyvin sulkeutunut siinä mielessä, ettei hänen tunteenilmaisunsa suinkaan ollut helppoa. Olen aina tuntenut itsessäni nämä molemmat piirteet – toisinaan olen aivan liiankin avomielinen ja luottavainen, toisinaan taas en tahtoisi kertoa omia asioitani. – – Voi olla, että tämmöinen ambivalenssi on runoilijoille useinkin ominainen: he toisaalta haluavat ilmaista itseään, toisaalta eivät halua.

Opiskeluvuosiensa keskeneräisessä romaanikäsikirjoituksessa Aale kuvasi viileää äitisuhdetta: »Äiti oli sellainen, häntä ei voinut päästä lähelle. Jäykkä, sulkeutunut luonne, ylpeä ja ujo – hänellä oli aina ollut sisäinen pakko salata kaikki tunteensa. Niin erilainen kuin isä, joka tunneherkkyydessään ja innostuksensa lämmössä vaikutti usein miltei lapselliselta.» Äidin lapsuudenkotiin liittyivät Aalen elävimmät muistot Inkeristä. Ne päätyivät hänen muutamiin runoihinsa 15

sekä omaelämäkerrallisiin teksteihinsä. Muistojen tyyssija oli Venjoen vaaleanpunainen kanttorila pienen rauhallisen joen varrella. Lapsuuteni Inkeri – kaunis viheriöivä maisema täynnä iloista askartelua ja turvallista onnea. Muistan joen, jonka korkeilla äyräillä tiheän ruohon peitossa kypsyivät suuret, heleänpunaiset mansikat. Muistan iloisen koivikon, jonka ojanvarret hohtivat sinisinään suuria, kosteateräisiä lemmikkejä. Muistan korkeat vaahterat kotini portinpielessä ja pienen kirkkotarhan, jonka varjoisilla käytävillä me lapset leikimme. Ja muistan iloiset, ystävälliset ja ahkerat aika ihmiset, joiden maailma ympäröi suojaavana kehänä lasten huoletonta pienoismaailmaa.3

Uimapaikan tarjosi Venjoen haaran kuiva Popovka eli Oja: »Pikkulasten oli siinä turvallista uida. Kirkas vesi sileiden kivien välissä oli kuin varta vasten reunustettu lasten uima lammikoiksi. Juoksimme sinne kanttorilan puutarhan läpi kasvihuoneen ohi vievää polkua, ja rinteellä loistivat keltaiset kullerot.» Äidinäiti Anna Piipponen kasvoi Keski-Inkerin suomalaisten napamiehiin kuuluneen Pietari Luukkosen vanhimpana tyttärenä. Luukkonen pani kaikki tyttärensä saamaan oppia Pavlovskin saksalaiseen kouluun – saksalaiset koulut olivat parhaita. Aalelle Anna Piipponen oli mummo: Näin hänet alituisessa ahkerassa puuhassa, jo kuluneena ja karheakätisenä. Hän oli hentorakenteinen ja liikkui kerkeästi ja kepeästi, melkein kuin olisi kävellyt ilmassa. Meille lapsenlapsille hän oli maailman turvallisin olento. Hän puolusti meitä silloinkin, kun joku nuorista tädeistä tai enoista pyrki meitä kiusoittelemaan. Mummon tupakeittiössä sain olla apuna hyvin hauskoissa toimissa: kääntelin sokerissa omenaviipaleita, kun mum16

mo paistoi voissa meille suurta herkkua, omenapiirakoita. Tai käsittelin pitkävartista kahvinpaahdinta, »prännäriä», ja väänsin kahvimyllyä. Keittiössä viihtyivät myös mummon kookkaat arvokkaasti liikkuvat kissat Mirri ja Mauri. Usein istuin myös pallilla navetassa ja katselin, miten mummo lypsi lehmäänsä Sorjaa. Kun mummoni kävi luonamme Suomessa vuonna 1923, hän kertoi minun kerran sanoneen hänelle: »Mie ko kasvan, ni mie lypsän, ni sit ei mummon ennää tarvitse lypsää.»4

Äidinisä oli Venjoen kanttori Paavo Piipponen. Kirkko antoi jännittävän leiman koko ympäristölle: »Toisella puolen kanttorilaa oli suuri ja sankka kuusimetsä, Ferman metsä, josta käytiin poimimassa mustikoita ja sieniä. Sinne eivät lapset saaneet yksin mennä, sinne saattoi eksyä. Kolmella puolella kirkkoa oli hautausmaa. Vanhin oli talon takana eikä sinne enää ketään haudattu. Siellä kasvoi takiaisensukuista kasvia, jolla oli isot lehdet. Leikimme siellä enkelileikkiä: taittelimme noita lehtiä itsellemme siiviksi ja lentää liihottelimme kirkon ympärillä.»5 Pietari oli lähellä. Kesällä pääkaupungin hienosto vetäytyi Inkerinmaalle. Venjoen kirkolta Pavlovskiin oli kolme kilometriä, Tsarskoje Seloon seitsemän kilometriä. Venjoella sijaitsi Smolnan naisopiston oppilaiden kesäsiirtola Olginskaja, joka oli nimetty prinsessa Olgan mukaan: »Siellä puistossa näkyi usein näitä venäläisten aatelisperheiden tyttäriä kävelemässä vihreäpukuisina, valkoiset kaulurit kaulassa. Opettajatar kulki aina edellä, ja tytöillä oli hyvin suora ryhti.» Myös kanttori Piipposen tytöt pantiin kouluun. Pavlovskin saksalaisessa koulussa he oppivat saksan ja venäjän. Sisarussarjan vanhin oli vuonna 1886 syntynyt Lilja Piipponen, Aalen äiti. Hän jatkoi opintietään ja valmistui ammattiin. Tsarskoje Selon kaksivuotisella opettajakurssilla naisetkin saivat kansakoulunopettajan pätevyyden. 17

Inkerinsuomalaiset opettajat pyrkivät kansanvalistajina kohentamaan maansa oloja. He valoivat toisiinsa rohkeaa optimismia, velvollisuuden- ja omanarvontuntoa. Suomen kielen ja raittiuden viljely sekä Inkerinmaan olojen ja perinteen tutkiminen loivat pohjaa muulle edistykselle. Tieteellinen maailmankuva syrjäytti uskonnollista. Opettajat olivat muokkaamassa inkerinsuomalaisista itsestään tietoista kansakuntaa. He järjestivät iltamia, joissa pidettiin kohottavia puheita ja laulettiin yhdessä. Yhteisyyttä loivat myös Viron mallin mukaan vuodesta 1899 järjestetyt laulujuhlat. Venjoen laulujuhlilla 1903 Lilja Piipponen tapasi tulevan miehensä. Kaapre Tynni oli Liljaa yhdeksän vuotta vanhempi leiskuva mustakulmainen radikaali, Pietarin Suomalaisen Yhteis koulun venäjän, maantiedon ja historian opettaja. Hän oli syntyisin Kolppanasta, Sakoskan kylästä. Tynni-nimi oli vanha ja palautui Antoniukseen, Aalen tulkinnan mukaan Padovan Pyhään Antoniukseen. Kaapren isä, komea orpopoika Joonas Tynni oli aikoinaan naitu toimeliaaseen Mannisen taloon, jonka yhteydessä pidettiin leipomoa ja kauppaa. Kolppanan kyljessä sijaitseva Hatsinan kaupunki tarjosi vapautuneille maaorjille monenlaista elantoa ja tehtävää: Kaapren äidinisä Kaapre Manninen oli Hatsinan kunnan kolova (esimies) ja postiaseman hoitaja, Joonas Tynni toimi talvisin kaupungissa pika-ajurina. Kaapre Tynnin äitiä, Sofiaa, kuvailtiin viisaaksi ja tarmokkaaksi naiseksi, jolta tultiin kysymään neuvoja. Nämä ominaisuudet periytyivät Kaaprelle ja aikanaan Aalelle. Kaapre Tynni sai Kolppanan opettajaseminaarissa voimakkaan kipinän itseopiskeluun ja sosialismiin. Venäjän vuoden 1905 vallankumouksen jälkeen hän ryhtyi kiihkeästi ajamaan inkerinsuomalaisten asioita yhdessä toisten nuorten sosialistiopettajien, etenkin Juhana Peräläisen ja Aapo Vesikon kanssa. Tärkeänä instrumenttina oli sanomalehti, 18

jonka kautta hajallaan asuvalle väestölle saattoi välittää tietoja ja aloitteita. He perustivat Uusi Inkeri -lehden, jonka sensuuri lakkautti, ja sen seuraajan, Nevan. Lehdenteko oli heille pikemminkin kallis ja velvoittava harrastus kuin leipäpuu. Kaapre Tynni oli 1910-luvun alkuun asti lehtien vastaava päätoimittaja ja sen jälkeenkin uuttera kirjoittaja. Lehdillä oli sosialistinen painotus, minkä vuoksi kirkolliset tai konservatiiviset piirit perustivat oman lehtensä, Inkerin. Kaapre piti kirkkoa korruptoituneena kapitalistisen järjestyksen pönkittäjänä, joka esti kansanvallan toteutumisen. Ideologinen kilpailu yltyi välillä kiihkeäksi ja hajotti inkeriläisten voimia. Kaapre kiersi juhlapuhujana ja esitelmöijänä inkeriläisjuhlissa ja sattui usein Venjoelle. Eräiden Venjoella 1907 pidettyjen kansanjuhlien jälkeen julkistettiin Kaapre Tynnin ja Lilja Piipposen kihlaus. Avioliitto solmittiin joulukuussa 1908, ja esikoispoika Reino syntyi kesäkuussa 1909. »Parhaan tyttöni annoin maailman miehelle», murahti kanttori Piipponen Aalen mukaan. »En tiedä tarkoittiko hän tällä lauseella vävyn epäuskonnollista mielenlaatua vai hänen paljoa puuhaamistaan julkisissa asioissa – kenties molempia.»6 Nuorenparin koti oli Piipposten lähituntumassa Ven joen Novavestissa, jossa Lilja työskenteli opettajana, kun taas Kaapren työ oli Pietarissa. Perhe kasvoi nopeasti: Reinon jälkeen syntyi Martta 1910 ja Katri 1912. Samana vuonna perhe muutti Kolppanaan, kun Sakoskaan valmistui kansakoulu ja Lilja tuli sen opettajaksi. Lokakuussa 1913 syntynyt neljäs lapsi oli tyttö ja sai nimen Aale. Erikoinen etunimi annettiin Kaapre Tynnin lähimmän lapsuudenystävän ja etevän työtoverin, Pietarin suomalaisten koulujen johtajan Juhana Peräläisen vaimovainajan mukaan. Aale Peräläinen oli menehtynyt marraskuussa 1912, ja leskimies oli joutunut murheen murtamana pois tolaltaan. Inkerin ja Pietarin koulujen johtavat virat kuuluivat maistereille, ja Kaapre Tynni ryhtyi kasvavasta perheestään huoli19

matta tai juuri sen vuoksi suorittamaan vaadittuja tutkintoja Suomen puolella. Hän valmistui 1912, siis kolmekymmentä viisivuotiaana, ylioppilaaksi Lappeenrannan yhteiskoulusta ja suoritti 1917 kandidaatintutkinnon Helsingin yliopistossa pääaineenaan Venäjän kieli ja kirjallisuus. Kun tutkinto oli Lilja Piipponen ja Kaapre Tynni kihlajaiskuvassaan 1907.

selvä, hänet nimitettiin saman tien Kolppanan seminaarin johtajaksi kasvattamaan uusia inkeriläisiä opettajapolvia. Eräässä myöhemmässä kirjeessään Kaapre kuvasi tavoitteellisen itseopiskelun ja järjestelmällisen itsensä kehittämisen merkitystä: »Sellainen luku, veli hyvä, on työtä, monesti sangen vastenmielistä eikä huvia. Se juuri vaatii sisua, jolle tulkoon kunnia ajasta aikaan. Sillä se kestävyys juuri onkin sitä sisua.»7 Kaapren omaksumaan kokonaisvaltaiseen kansanvalistustehtävään kuuluivat toiminta raittiusyhdistyksissä sekä esitelmien pito lukemattomissa iltamissa ja aloitteissa kansanvalistusseura Soihdun (1909) ja Inkerin sivistysrahaston (1916) perustamiseksi. Sivistysrahaston tehtävä oli turvata suomenkielisen opetuksen jatkuminen Inkerinmaalla. Soihtu osoitti ja organisoi työkenttiä, kuten kansankirjastojen perustamisen, luentokurssien järjestämisen ja Inkerin historian tutkimisen. Venäjän vallankumous maaliskuussa 1917 muutti tilanteen. Keisari pantiin viralta ja maasta alettiin muovata demokratiaa. Lasten ja opiskelun myötä Kaapre oli seestynyt; kulmikkain jyrkkyys oli taittunut. Yhteistyön välttämättömyys ajoi yksityisten maailmankuvien yli. Vuoden 1905 radikaali ei ollut enää vuoden 1917 radikaali. Nyt inkeriläisten oli Kaapren näkemyksen mukaan pyrittävä järjestämään kansallinen itsehallinto, kulttuuriautonomia, kansanvaltaisen Venäjän yhteydessä. Kevään ja kesän edustajakokouksissa Kaapre piti puhetta ja hänet valittiin inkeriläisten johtomieheksi, keskustoimikunnan puheenjohtajaksi. Syyskuun alussa 1917 Kaapre aloitti Kolppanan seminaarin johtajana. Opetus oli nyt täysin suomenkielistä, ja juhlasalin seinällä luki »Valistus on voimaa». Perhe majoittui vanhaan seminaarirakennukseen, oppilaat asuivat uudella puolella. Maantien toisella puolella seisoi muhkea kivikirkko. Aale täytti neljä vuotta ja muisti vielä myöhemmin portin 21

pielessä kasvaneen syksynpunaisen vaahteran ja koko pihapiirin: »Siellä kasvoi tuomia, joiden mustia karvaanmakeita marjoja söimme syksyisin kielemme kipeiksi. Siellä oli perunakellari, jonka pärekatto vietti maahan asti, ja siltä laskimme istuallamme mäkeä, vaikkei se ollutkaan oikein sallittua.»8 Reino-veli kytki seminaarin pienen hevosen pihan keinupylvääseen kouliakseen siitä sirkushevosta. Bolševikkien uusi vallankumous marraskuussa 1917 sekoitti tilanteen ja hämmensi tulevaisuuden toiveet. Inkerin oloja ryhdyttiin järjestämään bolševikkikomennon mukaisesti – osittain tämä tapahtui Suomen huhtikuussa 1918 päättyneen sisällissodan sinne viskaamien punapakolaisten johdolla. Myös Kolppanan seminaarin johtaja joutui silmätikuksi. Huhtikuussa 1918 bolševikit määräsivät Kaapren vangittavaksi ja hän joutui pakenemaan yön selkään. Pietarissa lehden toimituksessa istuva toveri Vesikko hämmästyi, kun Kaapre hiippaili sisään viiksettömänä ja silmälaseihin naamioituneena. Vaikka hän sillä kertaa sai palata koulun johtajaksi, hankaluudet lisääntyivät. Bolševikkivaltaa vastustavat seminaarin nuorukaiset innostuivat, kun inkeriläissyntyinen ylioppilas Sulo Jamalainen saapui värväämään heitä aseisiin, ryhmittymään Suomen puolelle sotajoukoksi ja sitten vapauttamaan Inkeriä bolševikkien ikeestä. Jamalaisen suunnitelmat paljastuivat helmikuussa 1919, ja varjo lankesi koko Kolppanan seminaarin ylle. Kaapre otti syyt niskoilleen, jotta seminaaria ei olisi suljettu. Hän jätti Inkerin, siirtyi Pietarista salareittejä Suomeen huhtikuussa 1919 ja asettui Helsinkiin opettajaystävän luo. Hänen tarkoituksenaan oli pyrkiä Suomen kansalaiseksi ja saada perheensä kuljetettua Inkeristä turvaan. Lilja ja lapset muuttivat Kolppanasta totuttuun tapaan kesäksi äidin syntymäkotiin Venjoelle. Ylioppilas Jamalainen ei ollut yksinäinen haihattelija. Suomessa – niin kuin kaikkialla Neuvosto-Venäjän rajoilla – organisoitiin bolševikkihallinnon vastaista sotaretkeä. Ta22

Tynni

Aale

hymyily, kyynel, laulu Mikko-Olavi Seppälä Riitta Seppälä

www.wsoy.fi 99.1 978-951-0-38306-3

wsoy Päällys Martti Ruokonen

Rakastetun runoilijan elämän koko kaari

Aale

Runokokoelma Soiva metsä syntyy vuonna 1947

Tynni

Hymyily ‚

kyynel,

laulu

hymyily‚ kyynel, laulu

mikko-olavi seppälä • riitta seppälä • wsoy