© Jukka-Pekka Palviainen 2012
Johnny Kniga Publishing imprint of Werner Söderström Corporation
PL 222, 00121 Helsinki
www.johnnykniga.fi
ISBN 978-951-0-39089-4
Painettu EU:ssa
Haluan kiittää Sakari Kirjavaista asiantuntevista kommenteista ja Marjaa kaikesta tuesta.
Haluan kiittää myös häntä, joka kertoi minulle oman perheensä tarinan. Se ei ole tämä tarina.
Kirjailija on saanut tukea työhönsä Jenny ja Antti Wihurin säätiöltä sekä WSOY:n kirjallisuussäätiöltä.
Loppukeväällä humalainen mies istui bussissa viereeni, vaikkei autossa ollut kuskin ja meidän lisäksemme ketään muuta. Mies parkkeerasi mitään sanomatta kylmän kätensä paljaalle reidelleni. Minä aloin itkeä. Mies irrotti hätääntyneenä kätensä. Se yritti tarjota minulle nenäliinaansa, joka näytti siltä, että mies oli hädän hetkellä pyyhkinyt siihen takapuolensa. Painoin nappia ja ryntäsin ulos ensimmäisellä mahdollisella pysäkillä.
Kotona heitin raivoissani kukkapurkitkin seinille. Olohuoneen lattia oli täynnä multaa ja kasvien raatoja. Värikkäät kukat katsoivat minua syyttävästi. Samoin äiti perhepotretista, jonka kehyksen lasin olin rikkonut ensimmäiseksi tultuani kotiin, joka ei tuntunut sillä hetkellä kodilta, koska elämäni ei tuntunut omaltani. Minä olin joku muu. Se on aina ollut minun tapani selvitä elämästä. Minä ulkoistan vaikeat asiat itseni ulkopuolelle.
Valitettavasti itsepetos toimii vain tiettyyn rajaan asti. Likaisen miehen likainen käsi ei yksin selitä sitä, että saan paniikkikohtauksen, jos yritän astua ulos asunnostani. Ei sitä, että näen toistuvia painajaisia, joista herään hiestä märkänä ja itkien. Ei sitä, että välillä en pysty näkemään edes painajaisia, koska pelko pitää minut hereillä.
On öitä, jolloin pelkään jokaista ääntä rappukäytävässä tai ulkona. Öitä, jolloin alhaalla kadulla kulkevat autot näyttävät
ajavan sisään asuntooni. Päiviä, jolloin en uskalla mennä edes parvekkeelle, koska minut voidaan nähdä.
Sitten on näitä päiviä, jolloin elämässä on jotakin mieltä. Jolloin uskallan seistä parvekkeella tukka ja takki auki ja antaa auringon, tuulen ja sateen muovata minua. Päiviä, jolloin panen vasemman silmäni ovisilmään, suljen oikean ja katson, miten ihmiset lähestyvät minua ja loittonevat minusta tietämättä, että niiden päivien kulku näkyy niiden silmissä ja askelissa. Jollakin näkyy koko eletty tai elämättä jäänyt elämä.
Sellaisina päivinä kaikki olemassa olevat tunteet kulkevat minun lävitseni vuorotellen ja tunnen itseni lähes kokonaiseksi ihmiseksi. Sellaisina päivinä minä odotan Markusta ovisilmäni takana ja huolestun tai ilahdun, kun näen sen askeleet ja hetkeä myöhemmin silmät. Markus on niiden päivien syy, ei seuraus. Markus seisahtaa aina hetkeksi ovelle ennen kuin painaa kelloa. Aivan kuin se harkitsisi, kannattaako tulla vai paeta. Se nostaa katseensa ja minä tuijotan suoraan sen silmiin ja näen niissä maailman, jonka se on tuomassa minun asuntooni. Ja koska se on Markuksen maailma, se on aina tervetullut. Tänäänkin, vaikka siihen maailmaan on tunkeutunut kuokkavieras.
Minna ja Markus istuvat sohvalla kiinni toisissaan kädet toistensa käsissä. Ne eivät pyytele anteeksi rakkauttaan. Ne luulevat, ettei se häiritse minua. Ne luulevat, että minä otan osaa niiden onneen. Ne luulevat, että minusta on ihana pestä parketilta niiden mahlasta, joka valuu siihen putouksena.
Markus kertoo innostuneesti, miten ne ovat olleet eilen iltaraveissa. Kysyn, tietävätkö ravihevoset juoksevansa kilpaa. Markus vastaa, että parhaat tietävät. Minä uskon Markusta, niin kuin olen uskonut siitä lähtien, kun äiti ja Raimo esittelivät meidät toisillemme.
Silloinkin oli elokuu. Minä makasin viltin päällä pihanurmikolla ja katselin aurinkolasieni linssien läpi, miten
10 b
maitohorsman haituvat leijailivat kevyessä tuulessa kuin lumihiutaleet lasipallossa. Lasipallossa, joka oli lapsuuteni suurin aarre. Äiti ja isä olivat tuoneet sen Turusta palkinnoksi, kun olin suostunut jäämään ensimmäisen kerran mummolaan yöksi.
Minulla oli laihat valkoiset sääret, joissa kasvoi ohutta vaaleaa nukkaa kuin maitohorsman haituvia. Minä makasin nurmikolla ja yritin saada väriä ihooni.
Sitten ne tulivat ja peittivät auringon. Äiti hymyili pingottuneesti, Raimo katseli ohitseni ja Markus virnisti kuin olisi veljeni, joka odottaa jokailtaisen tyynysodan alkamista.
Markus oli pitkä ja laiha. Sillä oli vaaleanruskeat olkapäille ulottuvat hiukset ja kultainen rengas vasemmassa korvassa. Se oli puettu valkoiseen kauluspaitaan ja siisteihin mustiin farkkuihin. Minun takianiko? Miksi minua ei ollut varoitettu? Minä makasin tässä huonoimmissa bikineissäni. Paremmat olivat uimaranta-, uimahalli- ja lomakäyttöön eli ne huusivat päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen turhautumistaan vaatekaapissani, jonka ovessa oli Johnny Deppin kuva.
Illalla Markus istui huoneessani ja kertoi minulle itsestään. Se oli yhtä sekaisin tästä kaikesta uudesta kuin minäkin. Se oli urheilullinen poika, jolla oli vaikeuksia hallita nopeasti kasvaneita raajojaan. Se oli runopoika, joka kertoi järkyttävän huonoja ja härskejä vitsejä. Se oli vakava poika, jolla oli tarttuva nauru ja hymykuopat. Se antoi minun rakastua itseensä heti. Tai oikeastaan se vaati sitä, vaikkei asiaa itse huomannutkaan.
Nyt Markus istuu sohvallani ja pitää kädestä kiinni täydellistä
Minnaa eikä näe, kuinka minä vajoan nojatuolin sisuksiin enkä ole päästä sieltä omin avuin ylös. Nousen viimeisillä voimillani ja horjun keittiöön. Lataan kahvinkeittimen ja kokoan tarjottimelle valmiiksi tekemiäni juusto- ja kinkkuleipiä, raparperipiirakan ja astioita. Markus kävelee taakseni, painaa leukansa olkapäälleni ja kuiskaa:
”Onko pikkusiskolla kaikki hyvin?”
”Mä en oo sun siskos.”
Markus nostaa leukansa pois olkapäältäni.
”Mistäs nyt tuulee?”
”Ei mistään. Mä en vaan oo sun siskos. Se on fakta.”
”Mä oon aina ajatellu, että sä oot.”
”Mä en oo koskaan. Vietkö nämä olkkariin, niin mä tuon loput?”
Minna istuu valkoisen pianoni ääressä. Se kysyy, saako se soittaa. Pudistan päätäni. Minna näyttää vaivautuneelta. Markus kertoo sille, ettei pianoa saa soittaa kukaan. En edes minä itse.
Kerron Minnalle, että vanhempani ostivat minulle pianon, kun olin seitsemänvuotias. Halusin valkoisen flyygelin, koska olin nähnyt John Lennonin soittavan sellaisella Imaginea Tittenhurst Parkin valkoisessa salissa, kun Yoko Ono avasi valkoisessa mekossaan, valkoisessa otsapannassaan ja valkoisissa helmissään valkoisia luukkuja ranskalaisten ikkunoiden edestä.
En tiedä samastuinko Johniin vai Yokoon vai tekikö minuun vaikutuksen kaiken valkoisuus. Siinä hetkessä oli jotakin taianomaista, kun ikkuna ikkunalta puutarhan valo otti huoneen syleilyynsä. Yoko istui Johnin viereen ilmeenkään värähtämättä ja lopuksi ne suutelivat.
Vanhemmillani ei ollut varaa flyygeliin eikä meillä ollut sellaiselle tilaa, joten sain valkoisen pianon.
”Jota kukaan ei soita”, Minna toteaa.
”Juuri niin.”
Joskus minusta tuntuu, että Johnin kuolema traumatisoi minun lapsuuteni, vaikka se kuoli juuri ennen kuin synnyin. Äiti oli istunut keinutuolissa, jonka isä oli tehnyt omin käsin äidin rentoutumista varten. Se oli kuullut radiosta suru-uutisen ja alkanut itkeä hysteerisesti. Puoli tuntia ulvottuaan äiti tunsi, miten lapsivesi valui pitkin reisiä. Äiti on aina ollut sitä mieltä, että Johnin kuolema käynnisti minun syntymäni. Siksi olen aina tuntenut jonkinlaista
b
kosmista yhteyttä Johniin. Siksi minä voin sinutella sitä.
Seitsemänvuotiaana lintsasin koulusta, koska oli kulunut tasan
seitsemän vuotta Johnin kuolemasta. Kuuntelin levyltä Imaginea kerta toisensa jälkeen ja opettelin soittamaan sen korvakuulolta valkoisessa olohuoneessamme. Availin välillä tuuletusikkunaa Yoko Onona ja purin hampaita yhteen, että kestäisin sisään änkeävän viiman.
Välillä nousin jaloittelemaan ikkunan ääreen. Talvipäivän valo oli kirkasta, kun se heijastui silmiini lumihangesta. Se paistoi myös valkoiseen olohuoneeseen yhtä kirkkaasti kuin Tittenhurst Parkin valkoiseen saliin.
Opettaja soitti ja kysyi, miksi en ole koulussa. Vastasin, että John Lennon on kuollut. Opettaja oli hetken hiljaa ja sulki sitten puhelimen.
Tosiasiassa mikään ei traumatisoinut minun lapsuuttani, ellen minä sitten itse jälkikäteen. Koskaan ei ole myöhäistä saada onneton lapsuus.
Minut traumatisoi aikuisuus. Jotakin tapahtui heti, kun täytin kahdeksantoista. Minä en muista, mitä se oli. Psykologi minussa sanoo, että en halua muistaa.
Jotenkin piano liittyy siihen, koska en pysty enää soittamaan. Myös tietyt kappaleet puistattavat minua. Samoin mustarastaan laulu.
On myös joitakin tuoksuja, jotka herättävät minussa järjenvastaista pahoinvointia. En kestä tietynlaista kalanhajua, partavettä enkä piipputupakan tuoksua. En myöskään pidä karvaisista miehen käsistä. Kun näin karvaisia miehiä, minusta alkaa tuntua kuin joku tunkisi mustia karvoja kurkkuuni ja minä tukehtuisin.
Erkki
Rautakaupan klopin ilmekään ei värähdä, kun kysyn sopivaa köyttä hirttäytymiseen. Hän hypistelee lähintä tappovälinettä ja mutisee, että köyden pitää olla luistava, koska ensisijainen tarkoitus on niskan katkeaminen eikä tukehtuminen. Vastaan, että ensisijainen tarkoitus on, että loppuu tämä kituminen.
Kloppi nyökkää asiallisesti ja esittelee minulle sinistä köyttä, jossa hänen mielestään on parhaat hirttäytymisominaisuudet.
Teen kaupat. Kaveri leikkaa vyyhdestä haluamani kolme metriä. Sanon, etten tarvitse muuta. Kaveri kävelee kassalle, ottaa vastaan
tarjoamani pankkikortin ja kysyy:
”Löytyskö plussa-korttia?”
”Mä olin kolme päivää pidätettynä epäiltynä henkirikoksesta. Se oli semmonen ryyppyporukassa tehty puukotus. Jostain syystä arpa osui muhun ja mä jouduin koppiin. Tai se mikään arpa ollu. Mä olin ulkopuolinen siinä porukassa. Niin ku mä oon ollu aina vähän joka porukassa. Ne muut päätti, että meikäläinen sen Kalen puukotti. Ja mä olin ollu niin kännissä, etten voinu sitä varmuudella kiistääkään. Vaikken ymmärtäny, mistä meillä Kalen kanssa riitaa olis tullu. Varsinkin, kun se oli se ainoo tuttu mies koko porukassa. Jollei se sitten kantanut kaunaa siitä, että kansakoulussa pudotin sen pukkitaistelussa epäreilusti maasta käsin, kun en osannu reilusti hävitä. Olikohan se pukki oikein niitä taisteluita varteen siihen laitettu? Ei nykyaikana sellasta vois panna. Kaikki väkivalta pitää tulla telkkarista ja tietokoneelta.
No, ne oli joka tapauksessa mun elämäni pisimmät kolme päivää. Ei nukuttanu, ei maistunu ruoka enkä pystyny keskittymään edes lukemiseen. Olihan siellä se Raamattu. Sen verran siihen tutustuin, että löysin sieltä sielunveljen, sen Jobin. Sillä meni kans kaikki päin vittua, niin ku meikäläisellä. Jumala koetteli sitä ja Job hyväksyi sen kaiken. Mä en tiedä, kuka mua koettelee.
No, ei ne hyvistä yrityksistä huolimatta löytäneet tarpeeksi todisteita mua vastaan. Se juttu jäi sitten ihan levälleen. Enkä mä tiedä tänä päivänäkään, tapoinko mä Kalen vai en. Sen kaverit kyllä vanno kostoa, mutta en mä nyt viitti parin rapajuopon takia yöuniani menettää.
Mitään muuta menetettävää mulla ei sitten olekaan…”
”Entä sun lapset”, kuulen ääneni kysyvän. Se vaikuttaa jotenkin hennolta ja kireältä.
”Ei ne oikein välitä meikäläisen seurasta. Ne on kunnon poikia, joilla on kunnon vaimot ja lapset. Ja mä tarkoitan tämän ihan pelkästään hyvällä. Mä olen helvetin ylpee niistä kaikista. Vanhemman pojan muija tai siis rouva on tekniikan tohtori. Lähetin kukkia väitöstilaisuuteen. Ei tullut kiitoskorttia tai soittoa. Kavereille kyllä muistan kertoa asiasta. Täytyy kato ratsastaa muiden uroteoilla, kun omia ei ole. Ei ole kyllä paljon kavereitakaan, joille kertoa.”
Ossi katsoo minua kiusallisesti silmiin. Ei haastatteluhetkellä vaan nyt.
”Onko toi sun poikakaveris?”
”En oo”, Markus vastaa kameran takaa.
”Lähtisitkö sä sitten mun kanssa joskus ulos. Olis kiva jutella lisää ja etkös sä ole vähän niin ku vastapalveluksen velkaa tästä haastattelusta.”
”En… mä… tota… oikein… voi… kun… mun… poikakaveri… on… tosi… mustasukkanen.”
Ossi tuijottaa minua edelleen silmiin ruudun takaa ja hymyilee kaiken tietävää hymyä. Kuvaruutu kertoo, että olen haastatellut Ossia 9.3.2010. Haastattelu on loppunut 15.28. Haastattelun jälkeen tarjosin Markukselle pizzan Rivierassa. Itse otin salaatin. Asiakkaita oli vähän, koska lounasaika oli ohi eivätkä ”iltasyöjät” olleet vielä liikkeellä.
Otan kannettavani ja hiiren ja kannan ne parvekkeen huteralle pyöreälle pöydälle. Panen johdon seinään ja herätän kannettavan, joka piipittää iloisesti. Se kuvittelee pääsevänsä Facebookiin tai iltapäivälehtien sivuille, mutta tulee pettymään raskaasti. Meillä on molemmilla työpäivä edessä. Koneen heräämistä odotellessa käyn pesemässä kasvoni, kaulani ja kainaloni ja pukeudun löysiin vaatteisiin. Panen hiukseni poninhännälle ja vilkaisen itseäni peilistä.
16 b
Näytän yli-ikäiseltä hiphopparilta.
Parvekkeella tuijotan lumoutuneena kimalaisen pörräämistä auringonkukissa. Kukat seisovat lempeän ylväinä korkeassa läpinäkyvässä muovimaljakossa. Markus ja Minna toivat ne Minnan mummolan auringonkukkapelloilta. Muistan Risto Rasan runon: Täällä van Gogh olisi maalannut voikukkia.
Palautan mieleeni Ossin. Yritän ohittaa sen viimeiset sanat ja röyhkeän ja intensiivisen katseen. Mietin, olisiko Ossista tappamaan. Luultavasti jokaisesta on, jos olosuhteet ovat oikeat tai pikemminkin väärät. Humalatila ja shokki ovat voineet viedä Ossilta muistin. Olisiko se osannut kätkeä todisteet poliisilta? Hävittää tai pestä veriset vaatteet? En usko. Toisaalta, olisivatko ne muut osanneet? Miksei poliisi löytänyt näyttöä ketään vastaan? Pistivätkö ne kaikki munansa yhteen koriin ja todellinen syyllinen tai syylliset ehtivät kirkkaana hetkenään piilottaa todisteet?
Alan kirjoittaa Ossista. Pelkään tekeväni liikaa omia tulkintojani. Näen silmissäni kuvan, jossa Ossi katsoo minua intensiivisesti ja pudistaa päätään. Pelottaa, ettei Ossi pitäisi tulkinnoistani. Toivon, ettei sen nykyisessä ryyppyporukassa lueta Turun yliopiston psykologian laitoksen pro gradu -tutkielmia.
Yritän löytää alan teoksista tukea tulkinnoilleni. Joku toinen toimisi ehkä päinvastoin, mutta haluan tehdä omat tulkintani ja hakea niille sen jälkeen vahvistusta.
Luennoilla kirjoitin luentolehtiöiden marginaalit täyteen kysymyksiä ja vastaväitteitä, mutten koskaan näyttänyt niitä kenellekään enkä puhunut niistä kenenkään kanssa. Kenen kanssa olisin sen tehnyt? Kämppäkaverini Mirkun, jonka sänkyä narisutti joka lukuvuosi eri kaveri ja joka huusi sekä saadessaan että nukkuessaan? Meillä ei ollut todellakaan paljon yhteistä. Joskus kyllä nautin kaverin ilmeestä, kun se raahautui ensimmäisen kerran keittiöömme. Se tiesi, että niiden rakastelu ja hellät sanat olivat kantautuneet ohuen seinän läpi korviini. Se tiesi pitäneensä minua valveilla tuntikausia. Se tunnisti minussa äitinsä tai siskonsa
ja sitä ujostutti. Enkä minä antanut sille armahdusta. Minun kostoni valvotuista tunneista oli kaikentietävä hymy. Kun tapasin kaverin yliopiston käytävillä, sen posket punastuivat ja se hymyili vähän häpeillein.
Mirkku asuu nykyään Helsingissä ja antaa parisuhdeterapiaa seurakunnan piikkiin. Sen mies on saman seurakunnan pappi. Muistan miehen keittiöstämme. Se puhui minulle hepreaa tai ainakin siltä sen puhe minun korviini välillä kuulosti. Se luki minulle joskus keittiössä itse kirjoittamiaan runoja, kun Mirkku istui huoneessaan lukemassa tenttiin. Joskus menimme yhdessä elokuviin tai kaljalle, kun Mirkku ei suostunut tapaamaan tätä Karia koko iltana. Se koetteli Karin uskoa kovemmin kuin Jumala, mutta Kari ei ollut periksi antavaa tyyppiä.
En tiedä, miksi minä suostuin aina kaikkeen, mitä Kari minulle ehdotti. Ehkä siksi, että se oli luotettavan oloinen kaveri. Ehkä minun kävi myös vähän sitä sääliksi, kun Mirkku kohteli sitä niin huonosti.
Kun joku huudatti Mirkkua seinän takana, halusin iskeä nyrkillä seinään, muttei minusta ollut siihen. Ensin luulin, että olin jotenkin itseltäni salaa kateellinen Mirkulle. Hetken päästä ymmärsin, että se mikä minua ahdisti, oli seksi yleensä. Mirkun hyeenamaiset haukahdukset ja miehen matala nauru porasivat reikiä kallooni. Ne kuuluivat pääni sisällä sittenkin, kun äänet todellisuudessa olivat muuttuneet hiljaiseksi puheeksi. Ihmettelin aina, miten ne tekivät sen niin luontevasti. Minusta tuntui, että minua alkaisi naurattaa, jos joku koskisi minua sillä tavalla. Mitä pidemmälle tilanne menisi, sitä enemmän naurustani katoaisi ilo.
En uskaltanut lähteä öisin yksin ulos. Siksi hankin kuulosuojaimet. Ne olivat samanlaiset oranssit suojaimet, joita työmiehet ja -naiset käyttävät rakennustyömailla. Istuin kuulokkeet päässäni kirjoituspöytäni päällä ja katselin hiljaista risteystä, jossa liikennevalot vilkkuivat, vastapäisen talon mustina ammottavia
b
silmiä ja taivasta, joka tunti tunnin jälkeen vaihtoi väriä.
Puoli vuotta sitten sain postissa Karin runokokoelman, jonka se oli itse kustantanut. Se oli omistanut lähettämänsä kappaleen ”Hyvälle ystävälle”. Kirjassa oli runo, jossa kerrottiin mustakulmaisesta tytöstä, joka istui keittiössä ja jolla oli salaisuus.
Luen ja kirjoitan kunnes vatsa alkaa murista. Laitan jasmiiniriisin kiehumaan ja paistinpannulle ripsiöljyä. Otan jääkaapista Kariniemen minuuttipihvit odottamaan tiskipöydälle. Hetken kuluttua asettelen yhden pihvin tirisevälle pannulle. Kaivan jääkaapista jääsalaatin, kirsikkatomaatteja ja fetajuustoa ja teen salaatin. Tekisi mieli puolikuivaa valkoviiniä. Täytyy pyytää, että Markus tuo viikonlopuksi. Pitäisi oppia pitämään jonkinlaista varastoa. Mutta minä elän opiskelijabudjetilla kädestä suuhun. No, en ihan opiskelijabudjetilla, sillä isä antaa yksityistä opintotukea kerran kuussa. Se on ainoa asia, mistä tiedän sen olevan elossa.
Katson pianoa. Miksi halusin sen tänne, vaikka sen läsnäolo ahdistaa minua. Jos herään yöllä vessaan sen majesteetillinen läsnäolo pelottaa minua. Joskus herään yöllä sen ääneen. Aivan kuin joku soittaisi sitä.
Kun John Lennonin kuolemasta oli kulunut tasan viisitoista vuotta, piilouduin ruokavälitunnin ajaksi musiikkiluokkaan ja kuuntelin Imaginen levyltä yhdeksän kertaa peräkkäin. Sen jälkeen avasin tuuletusikkunan ja istuin ikkunalaudalle katselemaan, kun muut raahustivat ruokalasta koulun pihaan. Oli janssoninkiusauspäivä.
Erkki
Pitkä viikonloppu. Loppuelämäni pituinen. Hakkaan halkoja Arjalle. Toivottavasti hän jaksaa pitää tämän paikan. Täällä me olemme olleet onnellisimmillamme.
Minun elämäni ei olisi ollut huono, mutta minä tein siitä huonon. Kaiken olen onnistunut aina pilaamaan. En koskaan oppinut pitämään kenestäkään oikein kunnolla. Kaikkein vähiten itsestäni.
Joko voin ruveta puhumaan itsestäni imperfektissä. Voisin kirjoituttaa hautakiveeni: ”Tässä lepää vittumainen mies.”
Minä en kaipaa sääliä. En minäkään ole säälinyt muita. Olen toteuttanut omia mielihalujani muista välittämättä. Vasta nyt, vuosien päästä, ymmärrän omien tekojeni seuraukset paremmin.
Joskus kuvittelen, että joku itkee katkerasti haudallani. Kuka se muka olisi? Tuleeko sinne edes kukaan? Jos tulee, pistää varmaan tanssiksi haudallani. Mikäs siinä? Hyvä jos tuotan jollekin iloa edes silloin, kun kasvan karhunputkea.
Hiki menee silmiin. Vai itkenkö minä? Rupeanko minä vanha paska viimeisillä hengenvedoillani sentimentaaliseksi? Miksikäs ei? Rupesin minä viime yönä rukoilemaankin pitkästä aikaa. Pyysin, että Jumala antaisi minulle anteeksi, niin kuin minäkin anteeksi annan kaikille, jotka ovat minua vastaan rikkoneet. Niitä ei ole paljon. Rikottuja on enemmän.
Kävin eilen päivittämässä testamenttini. Lahjoitin rautakaupan klopille tuhat euroa ”kiitoksena hienotunteisuudesta”. On hän ihmeissään, kun saa sen tietää. Melkein alkaa naurattaa. Naurua kyynelten läpi kuin auringonpaistetta sadesäällä. Siitä syntyy sateenkaari. Aurinko paistaa ja vettä sattaa. Taitaa tulla Mikko Alatalo…
Isäukko oli Alatalon puoluetoveri. Isä ei päässyt läpi edes Kodisjoen Keskustanuorten postimerkkikerhon rahastonhoitajavaaleissa, mutta se ei estänyt häntä yrittämästä innolla joka paikkaan.
Haen jääkaapista tölkin Karhua. Katselen merelle. Jossain huutaa kuikka. Muuten on hiljaista kuin haudassa.
Tässä saaressa kaikki, mikä ei ole meidän, on Järviköiden. Tarmon mielestä myös se, mikä on meidän, on hänen, sillä hän kuljeskelee tontillamme kuin omallaan. Hän on myös se, joka aikanaan löytää minut. Meidän ainoa veneemme on minulla rannassa, joten Arja ei pääse minua löytämään.
Arja soittaa Tarmolle, kun minua ei ala kuulua kotiin silloin, kun on sovittu. Hän ei odota kauan, koska minulla oli aina tapana pitää kiinni aikatauluista. Kuolinhetkenikin on ollut puhelimeni kalenterissa jo kahden kuukauden ajan. Päätin sen, kun täytin kuusikymmentä. Minusta se oli hyvä päivä asettaa itselleen selkeä tavoite. Päätin sen kahden lähetystön välissä. Gospelkuoro oli juuri lähtenyt ja poliisikuoro kolkutteli eteisessä. Gospelkuoroa johdin kolmetoista vuotta, poliisikuoroa viisitoista. Kummatkin kehuivat minua niin, että hävetti. Vaikka kyllä minä tiedän itsekin, että olen tehnyt hyvää työtä kummankin kanssa. Ja paljon työtä. Ihan helvetisti, jos minulta kysytään.
Gospelkuoro toi kuusitoista vuotta vanhaa skottilaista, poliisit kultakellon. Kysyin leikkisästi, kuka oli murhattu, että saisin kellon. Kukaan ei nauranut. Minulla on aina ollut erilainen huumorintaju kuin muilla. Arja näytti tyytymättömältä.
Arja, jota en koskaan ansainnut. Arja, joka on aina ollut hyvä
ihminen. Arja on Suomen ensimmäisiä naispappeja. Toivon, että hän käyttää suhteitaan ja järjestää minulle taivaspaikan. Kaadan hiilet grilliin ja ruiskautan sytytysnestettä päälle. Haen jääkaapista sisäfileet ja toisen tölkin Karhua. Olen päättänyt elää nämä viimeiset päivät makeaa elämää. Heitän palavan tikun grilliin. Hiilet syttyvät humahtaen palamaan. Avaan oluttölkin.