Paasilinna, Arto: Ihmiskunnan loppulaukka (WSOY)

ARTO PAASILINNA

ihmiskunnan loppulaukka

Werner Sรถderstrรถm Osakeyhtiรถ Helsinki

© Arto Paasilinna ja WSOY 2012

Ensimmäinen painos ilmestyi 2000.

ISBN 978-951-0-39209-6 Painettu EU:ssa

1 K ät i l ö i d e n s u u r i h u o l i

Hevonen ja mies juttelivat kahden kesken.

Vanha kaakki Haaveri-Aaroni asteli pitkin jäkälä­ harjannetta selässään vielä vanhempi ratsumies Tarmo Saamakorpi. Tiheä loppusyksyinen sumu oli kostutta­nut kulkijat.

Tievalla kasvoi lyhyitä lapinpetäjiä, har­jun alapuolella rämeessä vaivaiskoivuja sekä poronpo­lun vieressä jäkälän seassa variksenmarjoja, kanervia, kaikenlaisia varpuja, jotka pohjoisen pakkanen oli vär­jännyt kirkkaanpunaisiksi ja keltaisiksi.

Oli ruska­aika.

Eläkkeellä oleva hevostilan omistaja Tarmo Saama­korpi oli saapunut ruskaratsastukselle Lappiin kelpo hevoskaverinsa Haaveri-Aaronin kanssa. Auto ja ko­pukan kuljetusvaunu oli pysäköity maantien varteen li­keiseen Kyrön kylään. Oltiin Kittilän ja Enontekiön rajaseudulla, sinisinä aaltoilevien Pallastuntureitten maisemissa, joissa pehmeät hiekkatievat polveilevine poronpolkuineen viehättivät sekä hevosta että miestä.

Tarmo Saamakorpi oli sopinut hevosensa kanssa, et­tä ratsastellaan muutama päivä Pallaksen itäpuolisissa erämaissa, yövytään tulilla tai kenties vanhalla tutulla porotilalla Kittilän puolella Raattamassa… miten mieli tekisi. Molemmat olivat olleet eläkkeellä jo monta vuotta uuden tuhatluvun alusta 5

l­ukien, nyt oli aikaa, ja vaikka ikä alkoi tuntua, leppoisa ratsastelu pehmeillä jäkälikköharjanteilla oli molempien mielestä mukavaa luppoilua.

Ruska oli kirkkaimmillaan, mutta iltapäivällä outa­maihin laskeutunut tiheä sumu peitti tunturit vaalean­harmaaseen vaippaansa. Jostakin kaukaa kuului alaku­loinen korpin konklotus. Olisiko mustaviitta osunut maakotkan haaskalle?

Saamakorpi jutteli ratsulleen niitä näitä, suunnitteli kyhäävänsä asennon Pallaksen kansallispuiston liepeille Raiskiolanton rannoille, jos­sa voisi onkia muutaman harrin ja jossa hevoselle olisi kylliksi tuoretta saraheinää. Hevonen myönteli.

Erä­maa oli hiljainen, tunnelma melkein harras, mutta sitten Haaveri-Aaroni äkkiä pysähtyi.

– Pssthr, kuuntele, kuiskasi vanha koni.

Sumun seasta kuului puhetta. Äänessä oli naisia, Saamakorven arvelun mukaan melko nuoria, korkein­taan keskiikäisiä. Keskustelun sävy oli kiihtynyt. Pian sekä hevonen että ratsastaja ymmärsivät, että naiset olivat sumussa eksyneet tänne tievalle, mutta pelkäs­tään se ei heitä kiihdyttänyt. Oli paljon vakavampi on­gelma ruodittavana.

– Jos lapsia ei enää synny, meitäkään ei enää tarvi­ta!

Jo vuosituhannen alusta alkaen oli ilmennyt, ettei maailmaan enää suoltunut niin paljon lapsia kuin en­nen. Ensin syntyvyystilastoissa oli havaittu lievää las­kua. Asiantila otettiin ilolla vastaan, sillä viimeiset sata vuotta ihmiskunta oli pelännyt väestöräjähdystä. Mutta sitten kun syntyvyys jatkoi laskuaan yhä kiihty­vällä vauhdilla, alettiin huolestua. Mihin oltiin menos­sa kun lapsettomuus alkoi vaivata jopa nuoria terveitä naisia ja miehiä? Oliko jokin mennyt vikaan luoma­ kunnan ennen niin hedelmällisessä järjestelmässä? Lehdistö kirjoitteli asiasta yhä huolestuneempaan sä­vyyn, ja nyt ongelma näytti ulottuneen syksyisen su­mun keskelle Lappiin saakka.

6

Luontokappaleen luontaisella varovaisuudella Haa­veriAaroni asteli lähemmäs keskustelevia naisia, mut­ta pysähtyi suuren aihkipetäjän siimekseen, kun su­musta alkoi erottua kiihkeästi elehtiviä hahmoja. Nyt sekä ratsastaja että hevonen näkivät, että tievan laelle oli kokoontunut kymmeniä naisia, ilmeisesti jonkin­laista kokousta pitämään. Puhe kantautui selvänä sala­kuuntelijoiden korviin. Vakaalla äänellä joukon ilmei­nen johtaja julisti: – Sukupuutto ei ole enää pelkästään harvinaisten perhosten eikä turilaitten kohtalo, vaan jos tämä meno jatkuu, ihmiskunta kuolee sadan vuoden päästä van­huuteen.

Saamakorpi aprikoi mielessään, mitä väkeä keskus­telijat olivat. Miksi juuri täällä, korvessa, kokoontui joukko naisia pohtimaan kieltämättä hälyttävästi vä­hentynyttä syntyvyyttä ja siitä kenties joskus aiheutu­vaa ihmislajin loppua? Pian sekä ratsumies että kopuk­ka saattoivat päätellä, että äänessä ei ollut tavanomai­nen ruskaturistien joukko, vaan lisääntymisen ammattilaiset, gynekologit ja kätilöt, olivat kokoontuneet tie­valle seminaariin. Syntyvyyden lasku huoletti. Jos nai­set eivät sikiä, ei kätilöitäkään tarvita, sen Saamakorpi ymmärsi eikä asiaa tarvinnut hevosellekaan ruveta enemmälti selittelemään.

Tarmo Saamakorpi oli aikoinaan toiminut Raahessa piirieläinlääkärinä ja oli siinä työssä auttanut maail­maan laumoittain vasikoita, sianporsaita, karitsoja ja tietysti varsoja, muun muassa nyt retkikumppaninaan olevan HaaveriAaronin, joka oli kuuluisaa Eri-Aaro­nin sukua edellisen vuosituhannen puolivälistä. Saa­makorpi oli erotettu piirieläinlääkärin virasta juopotte­lun takia, oli sen jälkeen muuttanut Pohjanmaalta Ori­mattilaan, jonne oli perustanut hevostilan, mutta jääty­ään eläkkeelle ja leskeksi oli luopunut suurimmasta osasta kopukoista niin että hänellä oli enää jäljellä vain kymmenkunta hevosta – Haaveri-Aaroni niistä yksi.

7

Sumu alkoi hiljalleen hälvetä ja nyt saattoi huoma­ta, että utuiselle tievalle oli kokoontunut ainakin seit­semänkymmentä kätilöä.

– Missähän me ollaan, kysyi joku kun muisti, että oli eksytty.

Tarmo Saamakorpi mietti, olisiko syytä ratsastaa kätilöiden joukkoon ja ilmoittaa, että he olivat pitä­mässä kokoustaan likellä Vuontistunturia Mellatievas­sa, eivät kovin kaukana lähimmästä hotellista, joten ai­hetta suureen huoleen ei ollut. Mutta kun eksymisestä ei sukeutunut sen laajempaan keskustelua, Saamakorpi ja hänen hevosensa jäivät toistaiseksi kuulolle.

Kätilöiden kokous palasi taas pääasiaan, sikiävyy­teen.

Viime vuosina työt olivat käyneet vähiin, synnytyssairaaloissa oli lakkautettu virkoja, työttömyys oli alan ongelma. Monissa puheenvuoroissa vaadittiin, että konferenssi painostaisi Yhdistyneitä kansakuntia ja etenkin sen alajärjestöä Unescoa ottamaan aikai­sempaa jyrkemmän kannan kohtalokkaaseen kysy­mykseen. Olisi lopultakin selvitettävä, mikä tässä kii­ kasti. Olivatko miehet 2000-luvulla tulleet aikaisem­paa heikommiksi, kuten yleisesti arveltiin, vai oliko kenties syytä myös naisissa?

Ongelma oli ensimmäiseksi tullut esiin Tanskassa, jossa syntyvyys oli jo vuodesta 2001 alkanut huolestut­tavasti laskea, mutta eivät tanskalaiset olleet mokomas­ta piitaneet.

Joku kööpenhaminalainen sosiologi oli jo­pa kirjoittanut lehdissä, että kun väestö tuntui vähene­vän ilman erityisempiä ponnisteluja, asiantila oli yk­sinomaan myönteinen – ei tarvittu ehkäisyvälineitä ei­kä tehty abortteja, vaan kaikki sujui luonnonmukaises­ti ja ihmiskunta saattoi huoahtaa helpotuksesta kun lii­kakansoitus omia aikojaan alkoi ilahduttavasti vähetä.

Saamakorpi hevosineen sai kuulla, että syntyvyys oli 8

laskenut huomattavasti paitsi Tanskassa, myös Ve­näjällä ja muuallakin – tilastot puhuivat korutonta kiel­tään, mutta ilmiöön ei otettu maailmanlaajuisesti riit­tävän voimakkaasti kantaa. Alan tutkimus polki pai­kallaan, tiedemiehet keskittyivät lapsettomuuden hoitoon ikään kuin kyse olisi yksityisten ihmisten perhe­ongelmasta. Gynekologit ja kätilöt olivat ainoa am­mattikunta, joka näki kokonaisuuden, ja se oli kauhea.

Nyt tunturilta leyhähti virkistävä tuuli paljastaen Pallaksen sinisinä aaltoilevat laet. Viimeisetkin su­munriekaleet katosivat ja niin oli Saamakorven hevosineen aika ratsastaa kätilöiden ja gynekologien jouk­koon. Kohottaen mustaa lierihattuaan Tarmo Saama­korpi tervehti joukkoa vanhan herrasmiehen tyylik­kyydellä: – Arvoisat rouvat, lienetteköhän eksyksissä?

Esittäydyttiin. Kätilökonferenssi oli vaeltanut aa­mu­ päivällä tuulitakeissaan pitkin kaunista tievaa rau­hallisesta Vuontispirtin pikkuhotellista tänne tarkoi­tuksenaan käydä vapaamuotoinen keskustelu maail­maa uhkaavasta vaarasta, mutta sumu oli heidän taipa­leensa katkaissut. Joukkoa johti ammattiliiton puheen­johtaja Sanna Haara-Hiltunen, nelissäkymmenissä oleva uljas rouva, alkujaan syntyisin Rovaniemen maalaiskunnasta. Haaveri-Aaroni hörähti myös oman nimensä, ja siitähän naislauma ilahtui. Tässäkö nyt oli sellainen kuuluisa puhuva suomenhevonen, joita oli viime aikoina kuulemma jossakin Orimattilassa jalos­tettu!

– Miten suloinen heppa, hirnaisepas tädille jotakin oikein nasevaa, kehoitti kätilöiden päällikkö Haara-Hiltunen.

Haaveri-Aaronia ujostutti ruveta puhumaan, sitä nolotti esiintyä outojen ihmisten kanssa. Mutta kun sen ympärille kerääntyi naisia taputtelemaan ja maa­nittelemaan, kopukan ei auttanut muu kuin avata tur­pansa ja lausahtaa: – Oli vaan melko sateinen kesä.

9

– Miten ihanaa, liikuttavaa! kiljuivat kätilöt yhdestä suusta. Myös ulkomaalaiset kokousedustajat yrittivät ruveta hevosen kanssa puheisiin, mutta valittaen Tar­mo Saamakorven oli todettava, ettei yksinkertainen suomenhevonen osannut englantia eikä muitakaan vie­raita kieliä. Hän tulkkasi kiinnostuneitten naisten ky­symykset, mutta ei siitä sittenkään syntynyt kovin sy­vällistä keskustelua. Niinpä naiset jättivät pian kaakin rauhaan. Lähdettiin hiljalleen astelemaan pitkin tievaa kohti hotellia. Tarmo Saamakorpi jalkautui ja puheli kätilöiden kanssa maailmanlaajuisesta lapsettomuus­ ongelmasta. Tuli siinä puheeksi myös miesten osuus tässä kysymyksessä. Useatkin kätilöt esittivät, että oi­keastaan heikko syntyvyys taisi olla miesten syytä. Mitenkäs naiset lapsia tekivät, kun miehet eivät saa­neet heitä siunattuun tilaan. Saamakorpi pysähtyi ja mittaili naiskatrasta tarkalla katseellaan.

– Ainakaan minua ei voida tässä mielessä syyttää. Ei ennen eikä nytkään, siitä voitte olla varmoja.

Muuan nuori kätilö vastasi ukon tuijotukseen ja sa­noa napautti: – Helppo kehua, vaan missä ovat teot? Ja taidatte olla liian vanhakin.

Tämä riipoi sen verran Saamakorven luontoa, että hän pyysi neitosen yhteystiedot ja lupasi palata asiaan. Mikäli hänestä riippui, maailmasta eivät lapset loppui­si.

Posket punaisiksi lehahtaen nuori kätilö kaivoi esiin nimikorttinsa. Ukko talletti lapun lompakkoonsa ja loi sitten katseensa tuntureitten sinisiin etäisyyksiin ikään kuin olisi sieltä etsinyt itselleen sisäistä voimaa.

Illemmalla Tarmo Saamakorpi hankkiutui hotelliin, jossa sen kristillisestä omistuspohjasta huolimatta poikkeuksellisesti esitettiin viihdemusiikkia ja pari lappalaisukkoa myös joikui kansainvälisen gynekologi- ja kätilökonferenssin iloksi. Myöhemmin yöllä, käytyään toivottamassa hyvää 10

yötä Haaveri-Aaronille, joka nyhti Vuontisjärven rannalla heinää, vanha ratsu­mies sonnustautui takaisin hotelliin ja lyöttäytyi uu­delleen naisten seuraan. Yön hän uurasti useam­ mankin kokousedustajan huoneessa ja oli aamulla niin voipu­nut, että vain vaivoin jaksoi kömpiä pikku vuokramö­ kistä aamiaiselle hotellin ravintolaan. Ohittaessaan ho­tellin nurmikolla makoilevan kopukkansa hän voihki HaaveriAaronille, että oli peuhannut koko yön nais­ten seuramiehenä… nyt otti sydämestä ja päätä huima­si. Oli jo ikää, vaikka pimeä aika oli tullut käytetyksi rivakalla ja mielenkiintoisella tavalla.

Hevonen katseli myötämielisenä ravintolaan on­ nahtelevaa isäntäänsä. Hajamielisenä se aprikoi, mikä kumma ihmisiä ja varsinkin miehiä vaivasi, kun he tuhlasivat yöt mokomissa menoissa. Eivät orit yöllä tammoja astu, päivisin siitoshommat hoidetaan.

Seuraavana päivänä kätilökokous päättyi ja niin oli aika vanhan ratsumiehen ja hänen ikälopun kaakkinsa jatkaa ruskalomaa kahdestaan. Hiljaksiin siinä ratsas­teltiin kohti Raattamaa, jossa tavattiin kylän K-kaupan bensiinimittarin luota nuokkumasta puolikesy ajoporo. Haaveri-Aaroni ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt elävää poroa, vaikka olikin paljon maailmaa kokenut ja monenlaisia olentoja elämänsä varrella tavannut. Sillä välin kun isäntä Tarmo Saamakorpi pistäytyi kau­passa ostelemassa evästarpeita ja tupakkaa, hevonen asteli sarvipään luo tekemään tuttavuutta: – No mitäs kuuluu?

Poro ei vastannut, mulkoili vain raukeilla silmillään, joista ei peilautunut uteliaisuus vaan pikemmin­kin pieni pelon häivähdys. Hevonen yritti avata kes­kustelua uudelleen, mutta jäi ilman vastakaikua.

Haaveri-Aaroni tarkkaili aikansa poroa, joka seisoi alakuloisena paikoillaan eikä vaikuttanut kovin vii­saalta. Sen taka11

liston vaiheilla oli pieni kasa jätöksiä, hevosen mielestä nekin kovin vaivaisia pikku papanoi­ta. Kun isäntä palasi kaupasta ja heilautti itsensä rat­saille, hevonen totesi: – Eipä ollut häävi otus.

12

2 U k ko j e n y ö l l i n e n ko s i o m at k a

Myöhemmin syksyllä eläkkeellä oleva entinen hevos­tilan pitäjä Tarmo Saamakorpi ja hänen vanha ystävän­sä, Kalajoen Metsäkylässä ikänsä maata viljellyt ja he­vosia kasvattanut Ossi Huikkola tapasivat pitkästä ai­kaa Orimattilassa Saamakorven tilalla. Saamakorpi eleli viriiliä leskimiehen elämäänsä. Hänellä oli seura­naan edelleen muutama puhuva kylmäverihevonen, joista sinällään oli hiukan seuraa. Hänen kotitalouttaan ei kukaan vakituisesti hoitanut. Uusiin naimisiin ukko ei ollut monista kyselyistä huolimatta ainakaan toistai­seksi päätynyt, vaan ratsasteli päivittäin noutamassa kylän pizzeriasta ja kaupasta tarvitsemansa elintarvik­keet ja lämpimät ruoat.

Kun nyt oli saapunut vanha ystävä vierailulle, pito­kokki oli kattanut saliin muhkean illallisen. Muistel­tiin vanhoja hyviä aikoja edellisen vuosituhannen puo­lella, syötiin maittavaa päivällistä ja kumottiin kurk­kuun hyviä viinejä ja hiukan konjakkiakin. Illan mit­taan pitopalvelun tyttö siivosi astiat pöydältä ja viritti peräseinän laajuisen televisiokankaan, toivotti hyvää illan jatkoa ja vingutteli sähkömopolla tiehensä.

Laajaa virtuaaliseinää katsellessa ukot muistelivat kuusikymmenlukua, jolloin televisio oli ollut pieni puulaatikko etuseinässään soikea lasinen mulkosilmä. Siitä oli voitu seurata 13

vain mustavalkoisia ohjelmia, joita oli usein häirinnyt lumisateen kaltainen rakei­suus. Niin ne ajat muuttuvat, huokaisivat toverukset, mutta yksi seikka pysyi ennallaan: televisioluvat olivat edelleen kalliita, erityisesti jos innostui katselemaan eri tv-yhtiöiden kanavilla lähetettyjä makasiiniohjel­mia, joista piti erikseen maksaa. Jos nukahti kesken ohjelman, sai aamulla herätessään pelätä tosi isoa las­kua, kun ohjelmaseinä oli leimunnut tyhjälle katso­molle läpi yön.

Illan mittaan miesten mieleen juolahti kutsua seu­raan myös Haaveri-Aaroni, vanha mukava hevonen, jolla riitti juttua jos se sille päälle sattui. Salin lattialle levitettiin muutamia vaahtomuovimattoja suojelemaan parkettia, ja sitten koni talutettiin tallista tupaan. Se ei ollut ensimmäistä kertaa sisällä talossa, mutta tavan vuoksi kuitenkin kysyä hörähti, ettei vaan akkaväkeä ollut paikalla – Haaveri-Aaroni tiesi kokemuksesta, et­teivät naiset sietäneet hevosia sisällä kartanon salissa, niistä kun muka irtosi karvoja ja kaviot naarmuttivat lattiaa.

Mutta nyt oltiin kolmistaan urosporukassa ja Haaveri-­Aaroni hörppäsi mieluusti muoviämpäristä olutta ennen kuin paneutui patjoille maate.

Ottivat miehetkin taas ryyppyjä, ottivat toisellekin jalalle ja sitä rataa kolmannelle ja neljännelle kaviolle.

– Yleensähän minä en juopottele, mutta kun isäntä tar­ joaa, niin mikäpä tässä, selitti Haaveri-Aaroni hör­päten olutta ämpäristä.

Virtuaalitelevisiossa oli meneillään tiukka doku­ menttiohjelma – mistäpä muusta kuin sikiävyyden ale­ nemisesta ja sen seurauksista. Enää ei tosiaankaan ol­lut kyse väestönkasvun hidastumisesta vaan päättymi­sestä – aikoihin ei maailmaan ollut syntynyt enää yh­tään uutta lasta, ei ainakaan Eurooppaan eikä Amerik­kaan. Ohjelmassa arveltiin, että ehkä jossakin Intian peräkylässä tai syvimmässä Afrikassa vielä saattoi joku pikkuvauva maailmaan putkahtaa, mutta 14

sekin oli epätodennäköistä. Ihmiskunnan sukupuutto näytti mahdolliselta. Hevosta asiantila ei suuresti huoletta­nut, mutta ukot katselivat televisio-ohjelmaa kulmat kurtussa. Näinkö tässä nyt esi-isien työ valuisi huk­kaan, kun perillisiä ei enää ilmaantunut ja koko maa­pallo autioituisi pikku hiljaa. Paha juttu, oikeastaan maailmanloppu.

Saamakorpi ja Huikkola alkoivat olla jo aika tuis­keessa, eikä hevonenkaan enää ollut vesiselvä. Ossi rupesi mahtailemaan nuoruutensa naisjutuilla – silloin ei totisesti miehen tarvinnut pelätä lapsettomuutta, vaan päinvastoin yksi jos toinenkin jätkä sai yökaudet valvoa ja huokailla äpärälapsen syntymän pelossa, ja monet maksoivat vuosikymmenet raskaita ruokko­maksuja. Todettiin hiukan kaihoisina, että nyt oli nai­sia tarjolla joka suunnalla, mutta eiväthän nämä nyky­ajan nuoret miehet saaneet aikaan muuta kuin niljaisia lakanoita ja hikisiä alusvaatteita, vaikka kuinka yritti­vät naisten päällä äheltää.

Ossi Huikkolan naisjuttujen innoittamana myös Haaveri-Aaroni kertoi omista siitosoriin ajoistaan, jol­loin tammoja oli tullut kyörätyksi joskus monta päi­vässä… mutta miehet käskivät kopukan olla kehuske­lematta maksetuilla astutuksilla.

Tarmo Saamakorpikin innostui kehumaan, että les­keksi jäätyään ja totuuden nimissä jo aika päiviä ennen vaimonsa kuolemaa hän oli harrastanut vieraita naisia, viime aikoina enemmän kuin koskaan. Nyt vanhem­muuttaan hän ei kuitenkaan enää ollut kulkenut asioil­la yksin naimahimonsa riivaamana, vaan päinvastoin hän oli ollut liikkeellä epäitsekkäin mielin pyrkiessään torjumaan yleismaailmalliseksi ongelmaksi kehitty­nyttä lapsettomuutta.

Saamakorpi mietiskeli, että ehkä hän sittenkin oli touhunnut ihmiskunnan asialla hiukan liian iäkkäiden naisten parissa. Kymmeniä ellei satoja naimakavereita oli tullut 15

v­ iimeisinä lapsettomuusvuosina läheisesti ta­vatuksi, mutta kun nyt jälkikäteen heitä sinällään kai­homielin muisteli, tuskin monikaan oli ollut parhaassa hedelmällisyysvaiheessa.

Pakko oli myöntää, että oli tullut tuhlatuksi voimia liian vanhoihin kumppaneihin.

Ossi Huikkolankin mielestä nykyaikana oli keski­tyttävä nimenomaan nuoriin naisiin ja koetettava pe­lastaa se, mitä vielä pelastettavissa oli, tietysti ihmis­kunnan tulevaisuuden nimissä.

Saamakorpi innostui. Jospa hän ihan tosissaan vielä näyttäisi nuorelle polvelle, missä mieskunto edelleen piti pesäänsä.

Aatoksen intoa siivitti edelleen jatkuva dokument­ tiohjelma, jossa näytettiin, kuinka nykymiesten siittiöt jouduttuaan naisen elimistöön ensin käyttäytyivät kuten siimahäntien pitikin: ne lähtivät uimaan pää­määrästään tietoisina kohti pillutorvessa odottavaa munasolua. Mutta päästyään perille ne äkkiä ikään kuin tyrmistyivät ja lähtivät suin päin pakoon. Jonkin­lainen kemiallinen varoitusmekanismi hääti ne tiehen­sä. Näin kohdussa oli tumaa kohti meneviä ja sieltä palaavia siittiöitä, kahdensuuntainen liikenne. Uimarit olivat tulleet ikään kuin pelokkaammiksi, niissä ei ollut sitä peräänantamattomuutta kuin ennen vanhaan. Vastaavasti munasolut ovat kehittyneet kovapintai­semmiksi, ne karkoittivat hyvää tarkoittavat siittiöt luotaan.

Ohjelmassa toistettiin vuosien mittaan tutuksi tul­leita arveluja ilmiön syistä: syntyvyyden ehtyminen johtui muun muassa saasteista, kemiallisista myrkyis­tä, yleisestä haluttomuudesta, naisten lisääntyvästä it­sepintaisuudesta ja muusta sellaisesta. Muisteltiin myös Tyynellä merellä vuosituhannen vaihteessa sat­tunutta laivaonnettomuutta, jossa tankkeri oli ajanut juhlaristeilijän kanssa yhteen, jolloin siitä oli päässyt suunnattomat määrät sukupuolista aktiivisuutta tuhoa­vaa 16

myrkkyä valtamereen. Nyt saasteet olivat ehtineet rikastua ravintoketjussa ihmiseen asti.

Kello oli jo yli yhdentoista, kun ohjelma viimein päättyi.

Saamakorpi uhosi, että jos Huikkolan Ossista ei ol­lut enää asialle, hän etevänä naistennaurattajana kyllä selvittäisi asian kaikin puolin hedelmälliseen päätök­seen.

Ossi myönteli. Hän alkoi olla jo kahdeksankymme­nen miehiä, eturauhanen oli höylätty ohueksi kuin kui­va viikuna, hänen osaltaan naisjutut olivat mennyttä elämää. Mutta eipä ukko ollut yksin potenssiongelmi­neen – samaa saamattomuuttahan tässä koko maailma valitti.

– Mutta jos sinä Tarmo vielä lähet naisiin, niin minä tulen kaveriksi käytännön asioita hoitelemaan.

Saamakorpi muisti aikaisemmin syksyllä ruska-ai­kaan tavanneensa Lapissa melkein sata gynekologia ja kätilöä, jotka kaikki olivat olleet häneen ylenmäärin ihastuneita, ja nuorin ja kaunein heistä oli antanut ni­mikorttinsakin.

Haaveri-Aaroni todisti, että näin oli asia.

Saamakorpi etsi lappusen käsiinsä, ja soitti saman tien käsipuhelimellaan kätilölle. Kuvaruutuun ilmestyi nuoren naisen hahmo, hän oli tosiaan viehättävä ilmes­tys. Iäkkään herrasmiehen rutiinilla Tarmo Saamakor­pi lausui muutamia kohteliaisuuksia; samalla hän lä­hetti terveisiä vanhalta ystävältään Ossi Huikkolalta sekä hevoseltaan Haaveri-Aaronilta, jolle työnnettiin puhelin turvan eteen. Hevonen hörähti muutaman hö­velin sanan ja kun oli alustavasti sovittu tapaamisesta, puhelu voitiin päättää.

Koska oltiin aika hiprakassa, autolla ei voitu ajaa kosiomatkalle Helsinkiin, jossa kätilö Taina Suhonen tätä nykyä asui. Niinpä päätettiin lähteä liikkeelle he­vosella, kun semmoinen makoili sopivasti toimettoma­na salin lattialla.

Haaveri-Aaroni ei kovin innokkaasti kannattanut hanketta, sillä alkoi jo olla myöhä, eikä sekään enää ollut selvin 17

päin, oli hörppinut illan mittaan ukkojen kanssa pari ämpärillistä olutta. Lisäksi keli oli loppu­syksyisen liukas, humalainen kaakki voisi kaljamalla kaatua ja miten siinä juoppojen ukkojenkin kävisi. Ai­kaisemminkin sille oli sattunut tällaisia haavereita, ja siitä se oli nimensäkin saanut.

– Minut pitäisi kengittää ennen naisiin lähtöä. Eikö­hän lähetä vasta aamulla?

Tarmo Saamakorpi oli sitä mieltä, että jos hanketta tarpeettomasti lykättäisiin, koko jalo aatos väljähtyisi ja reissu saattaisi jäädä kokonaan tekemättä, kun aamu valkenisi ja miehen tunteet viilenisivät. Nyt ei auttanut muu kuin valjastaa Haaveri-Aaroni ja painella ensin herättämään kengitysseppä ja sitten täyttä laukkaa Ori­mattilasta Helsinkiin kätilöä kosimaan.

– Tässä on nyt kysymys ihmiskunnan kohtalosta, julisti Saamakorpi, ja Ossi Huikkola oli samaa mieltä.

Haaveri-Aaroni könysi ylös salin lattialta ja asteli ukkojen jäljessä pihalle. Se valjastettiin viime vuosisa­dan puolivälissä höylätyn kirkkoreen eteen. Kengitys­seppä Ronkonen herätettiin ja suostuteltiin työhön. Oli jo puolenyön aika, mies uninen ja ärtyisä, mutta ryhtyi kuitenkin kengittämään hevosta, kun sai kuulla, että äijät olivat liikkeellä tositärkeällä asialla – kysymys oli ihmishengestä eikä sen vähemmästä. Kun hankkeen todellinen laita valkeni uniselle kengityssepälle, hän leppyi kokonaan ja ilmoitti tekevänsä työn viidenkym­menen prosentin alennuksella eikä veloittaisi lainkaan yötyölisää, sillä hänenkin mielestään oli huolestutta­vaa, kun maailmaan ei enää syntynyt vauvoja. Kaikki ponnistelut vakavan asiantilan korjaamiseksi olivat kannatettavia, ja naulattuaan viimeisen kengän pai­koilleen seppä jopa ilmoitti halunsa tulla mukaan tälle uraauurtavalle retkelle. Hänestä olisi taatusti hyötyä nuoren naisen viettelyssä tai muussa tarpeellisessa toi­minnassa, jota tällaisella matkalla saattoi ilmetä.

18

Paha sanoa, mutta Ronkonen oli naamaltaan ja muultakin ulkomuodoltaan siinä määrin rosoinen, ettei häntä katsottu tarvittavan kosioretkellä. Avuntarjouk­sesta kiiteltiin lämpimin sanoin, ja kun työ oli valmis, Haaveri-Aaronille ilmoitettiin, että nyt piti kääntää turpa kohti vanhaa Lahdentietä ja lähteä ravaamaan kätilön asunnolle Vuosaaren suuntaan.

Kengitysseppä Ronkonen oli pettynyt kun häntä ei huolittu mukaan. Hän seisoi pimeällä jäisellä pihalla kavioraspi kourassa kuunnellen haikeana etääntyvää kavionkapsetta.

Syvä huokaus kohosi ruman miehen rinnasta. Seppä asteli hiljalleen pajalta taloonsa, riisui yltään nokiset haalarit, etsi käsiinsä hiirenkorville se­latun pornolehden, kömpi vuoteeseensa ja sytytti luku­valon.

Vuosaaressa ukot näpelöivät taskutietokoneesta esiin tarkan karttaosoitteen, Airoparintie 10 A 9, ja pian oltiinkin Taina Suhosen asunnon edessä. Viime vuosisadalla rakennettu elementtitalo, jonka toisen kerroksen huoneistossa paloi lupaavasti kynttilän valo.

– Pahus kun ei tullut mukaan valkoviinipulloa eikä ruusukimppua, harmitteli Ossi Huikkola.

Tarmo Saamakorpi pesi lumessa kätensä, suki hiuk­sensa ja paineli tovin ulkosummeria ja kun se vastasi, työntyi varmoin askelin sisään. Haaveri-Aaroni ja Ossi Huikkola siirtyivät likeiseen leikkipuistoon, jossa Ossi riisui hevosen valjaista, sytytti vihreän nortin ja sanoi, että tässä oli nyt aikaa ihan kulutettavaksi asti.

Siinä kotva haikailtiin, kunnes Ossin käsipuheli­mesta alkoi kuulua Tarmo Saamakorven ja kätilö Taina Suhosen keskustelua. Oli ukolta jäänyt tohkeissaan oma puhelin toimintaan. Ossi ja Haaveri-Aaroni jäivät hiukan häpeissään kuulolle.

Suoraan asiaan käyvänä herrasmiehenä Tarmo Saa­ makorpi oli ehtinyt avata keskustelun maailmanlaa­juista 19

gynekologisista ongelmista. Kätilö kuulosti avaavan viinipullon ja kaatavan juomaa laseihin. Puhe­limessa kuului lupaava skoolauksen kilahdus.

– Meillä matalapalkkaisilla naisillahan ei ole varoja tarjoilla tärkeillekään vieraille kalliita vuosikertaviine­jä, mutta tämä italialainen Chianti on mielestäni ihan kelvollinen punaviini.

Tarmo Saamakorpi luki etiketistä: Chianti Cabbia d’Oro, toscanalaisten ylpeys. Yhdessä todettiin, että tämä Chianti oli aika kehittynyt, hedelmäinen, täyte­läinen, tuoksultaan mausteinen.

Keskustelu kääntyi käsittelemään yleismaailmalli­sia ongelmia, joista molemmat osapuolet toivat esiin huolensa ihmiskunnan yhä synkkenevästä tulevaisuu­desta, sukupuutosta.

Muutaman lasillisen jälkeen nainen totesi, ettei hän halunnut asettautua kokeneen miehen kriittisyyden ar­moille, mutta tahtoi silti tiedustella, miellyttikö hänen olemuksensa vieraan makua. Omasta mielestään hä­nen ruumiinrakenteensa oli sovelias läheisempäänkin kanssakäymiseen.

Ossi Huikkola kuiskasi kaakille, että nyt alettiin lä­hestyä maailmanhistorian ratkaisuhetkiä.

Saamakorpi henkäisi olevansa ylpeä ja nöyrän kiitollinen kohtalolle, joka oli suonut hänen elää niin vanhaksi, että sai solmia nuoren kätilön kanssa likei­sen ja hedelmällisen suhteen. Hän tunnusti olevansa hyvin mairiteltu.

Nyt toiminta alkoi saada vauhtia. Häveliäisyyssyis­tä käsipuhelin suljettiin. Reissu tuntui onnistuvan kai­kin puolin erinomaisesti.

Runsaan tunnin kuluttua ukot olivat taas Haaveri-­ Aaronin reessä ja kotimatkalla Orimattilaan. Taina Su­honen tiskasi viinilasit ja soitti sitten ystävättärelleen pahoitellen yönseutua, mutta hän ei malttanut odottaa aamuun, kun oli 20

sattunut melkoinen tapaus. Muuan hullu ukko oli tullut häntä kosimaan.

– Mikähän minuun meni… ajatella, vanha äijä ja siitä vaan rupesin sen kanssa.

Naiset nauroivat ja ilakoivat Saamakorven ja yleen­säkin miesten kustannuksella. Mutta sitten Taina vaka­voitui. Jos hän sittenkin tulisi raskaaksi mokomalle he­vosenhajuiselle vaarille? Ystävättären mielestä se vas­ta olisi tosi hieno juttu.

21

3 Maailman viimeinen lapsi syntyy Tarmo Saamakorven öisestä vierailusta alkoi kätilö Taina Suhosen raskaus, mitä pidettiin ihmeenä: hän oli tiettävästi ainoa nainen koko maailmassa, jolla oli enää asiaa neuvolaan.

Tuntui kuin naisten munatorvet olisivat lopullisesti menneet tukkoon. Enää ei edes en­nen niin hedelmällisestä Intiasta tai Afrikasta kantau­tunut tietoja naisten raskauksista. Lehdistö kierteli pitkin maailman syrjäseutuja yrittäen löytää edes yhden peräkylän sikiävän naisenpuolen maha pystyssä, mutta ei.

Vaikka koko maailman miehet uurastivat asian eteen, tulosta ei syntynyt. Vain Tarmo Saamakorpi oli onnistunut siinä missä muut uroot turhaan ponnisteli­vat.

Taina Suhosen ja Tarmo Saamakorven äpäräras­kautta yritettiin ensi alkuun peitellä, mutta eihän näin järisyttävä uutinen voinut kovin pitkään pysyä salassa. Kun lehdistö ja muukin media sai asiasta vihiä, Hel­sinkiin riensi valokuvaajia, toimittajia, kokonaisia ku­vausryhmiä ihmettelemään maailman viimeistä raskautta. Eläkeläisukko Tarmo Saamakorpikin joutui ensi kertaa elämässään suuren uutisen kohteeksi.

Hä­neltä kyseltiin intiimejä yksityiskohtia sankarillisesta yhdynnästä, joka kenties saattaisi ratkaista ihmiskun­nan lisääntymisongelman. Saamakorpi tyytyi lausah­tamaan yksikantaan, että hän oli tehnyt pelkästään miehen työn kuten aina 22