Miten kirjani ovat syntyneet 5 Kirjailijoiden studia litteraria 2011–2012
Toimittanut Markku Turunen
werner söderström osakeyhtiö helsinki
Kirjan toimittamiseen on saatu tukea WSOY:n kirjallisuussäätiöltä.
© Claes Andersson, Helena Anhava, Agneta Enckell, Monika Fagerholm, Laila Hirvisaari, Simo Hämäläinen, Anna-Leena Härkönen, Markku Into, Marja-Leena Mikkola, Pertti Nieminen, Sinikka Nopola, Aulikki Oksanen, Veronica Pimenoff, Hannu Raittila, Lars Sund, Harri Tapper, Arja Tiainen, Ilpo Tiihonen, Markku Turunen ja WSOY 2012
ISBN 978-95 1-0-39320-8 Painettu EU:ssa
Sisällys Tihentyneet hetket 7 Claes Andersson: Kysymyksiä epäselviin vastauksiin 19 Helena Anhava: Minussa kirjoitetaan 39 Agneta Enckell: ”Ikään kuin kuulostelisin jotakin erityistä” 58 Monika Fagerholm: Haluan olla sellainen, jonka läpi tuuli käy 84 Laila Hirvisaari: Mitä ei voi tutkia, etsin itsestäni 131 Simo Hämäläinen: Hirmuisen lohikäärmeen jäljillä 148 Anna-Leena Härkönen: Kirjoita yksi lause 169 Markku Into: Sana antaa valon nähdä 197 Marja-Leena Mikkola: Suistomaalla 224 Pertti Nieminen: Kustasporin sisilisko 253 Sinikka Nopola: Elämä fokusoi sivuun, niin minäkin 278 Aulikki Oksanen: Tahdon keltaista 320 Veronica Pimenoff: Vaiheet ja aiheet: Primum vivere deinde scrivere 342 Hannu Raittila: Tunnemme vain oman tajuntamme 369 Lars Sund: Tervetuloa työhuoneeseeni 392 Harri Tapper: Lennolle karkaavat virkkeet 411 Arja Tiainen: Voimaa tähdätä kauas 435 Ilpo Tiihonen: Kirkas ja pimeä 451 Kuvalähteet 474 Henkilöhakemisto 475
Tihentyneet hetket
K
un kirjailijoille annetaan aiheeksi ”Miten kirjani ovat syntyneet”, he lähes vääjäämättä kirjoittavat otsikon vierestä. Hyvä niin, sillä heidän tehtävänsä on yleisemminkin katsoa ja nähdä toisin: ohi ja taakse. Kirjoittamistapahtumaa, luovan assosiaation hetkeä, on lähes mahdotonta ymmärtää ja selittää. Se on kuin joskus näkökentän laitaan ilmaantuva pilkku, joka pakenee heti, kun katseen yrittää kääntää sitä kohti. Sen näkee vain, kun katsoo sen ohi. Samalla tavalla voimme kirjailijoiden aihetta monin tavoin sivuavista kuvauksista saada aavistuksen, miten kirjallinen taideteos syntyy. Väitöskirjassaan Hitaasti kudotut nopeat hetket (Otava 2006) Olli Jalonen tutkii ”assosiaation hetkeä kirjoittamisessa”. Hänen keskeiset työvälineensä ovat assosiaation, konsipiaation ja tihentymän käsitteet. Sekä konsipiaatio, teoksen kokonaisuus käsitettynä laajemmin, henkilökohtaisemmin ja orgaanisemmin kuin rakenne tai muoto, että tihentymät, syvää merkitystä kantavat kirjoittamisen hetket ja teoksen kohdat, syntyvät assosiaatioista. Prosessi on yhtä aikaa hallittu ja hallitsematon. Mielleyhtymiä ei voi komentaa, mutta prosessia voi pitää käynnissä ja antaa sille tilaa. Assosiaatio, konsipiaatio ja tihentymät ruokkivat toisiaan ja muovaavat teoksen kokonaisuutta ja yksityiskohtia. Vaikka tämän antologian kirjailijoiden kuvaamat teosten syntyprosessit ovat erilaisia, niiden ydin vastaa edellä kuvattua. Esimerkiksi Claes Andersson kertoo: ”Runon syntyprosessi jakaantuu yleensä kahteen erilaiseen työvaiheeseen. Ensimmäinen käsittelee ajatuksen tai salaisuuden sisältävän muotoilun löytymistä, yllättävää oivallusta tai ajatuskulkua. Siis jotain mikä kiihottaa mielikuvitusta kehittelemään oivallusta tai ajatuskulkua eteenpäin.” Toisessa vaiheessa runo saa lopullisen muotonsa ”usein Markku Turunen: Tihentyneet hetket
7
monien isojen muutosten ja lisäysten jälkeen, joskus niinkin, ettei itse pesämunaa olekaan enää jäljellä alkuperäisessä muodossaan”. Joskus tihentymä voi olla niin voimakas ja kerroksellinen, että teksti syntyy kerralla aivan valmiina. Runo ”vain ilmaantuu niin kuin enkeli ilmestyy, ei ole mitään muutettavaa, ei lisättävää eikä poistettavaa”, Andersson kuvailee kokemaansa armoitettua flow-tilaa. Voimakkaan tihentymän voi synnyttää vaikkapa kylmäävä kokemus teatteriesityksessä, kuten kävi Helena Anhavalle. Hän kertoo runonsa Murheellisen kuullen on puhuttava hiljaa synnystä: ”Tulin kotiin, istuin tuoliin ja sieltä se tuli kuin suoraan alitajunnasta saneltuna.” Arja Tiainen kirjoitti vastaavantyyppisessä tilanteessa kokonaisen kuunnelman: ”Kerran tulin todella vihaisena Eino Leinon -seuran kokouksesta ja tein bleiseri päällä valmiin kuunnelman. Aivan muusta kuin jostain riidasta leinoseurassa.” Konsipiaation väljyys, orgaanisuus ja henkilökohtaisuus tulevat esiin monissa tämän antologian pohdinnoissa. Veronica Pimenoff ei halunnut nimittää kahta uusinta proosateostaan enää romaaneiksi, vaan on merkinnyt niitten genreiksi ”kudelmia” ja ”kertauksia ja vertauksia”. Hän ironisoi aristotelelaista kertomisen perinnettä perin yksinkertaisilla ballistisilla esimerkeillä. Hän haluaa kuvata verkostoitunutta ja globalisoitunutta maailmaa aivan toisilla tavoilla. Ilpo Tiihonen puolestaan toteaa, että ”jokainen uusi runo määrittelee runouden aina uudestaan”. Monika Fagerholm kertoo rakastavansa romaaniakin tiukempia genrejä, dekkaria ja trilleriä, ja yrittäneensä kirjoittaa niitten mukaisesti, mutta toistaiseksi assosiaatiovirrat ovat vieneet hänet muualle. Tihentymät syntyvät siellä, missä alkaa ”polttaa”. ”…että kärjistää äärimmilleen, kuljettaa mukanaan kaiken hallussaan olevan, myös vaikeat tunteet, aggressiot, häpeän… ja sieltä se syntyy: kertomus joka on kirjoitettava”.
8
Markku Turunen: Tihentyneet hetket
Valtavirtaa vai sivuraide? Romaani on renessanssin ja uuden ajan synnyttämä kirjallisuudenlaji, jonka kuolemaa on uumoiltu suunnilleen yhtä kauan kuin on nähty länsimaisen kulttuurin rappeutumisen merkkejä. Pohdinnoille ovat antaneet sytykkeitä erityisesti viime vuosisadalla Eurooppaa ravistelleet suuret sodat, globalisaatio ja kapitalismin kriisit kaikkineen. Romaani nousi kukoistukseensa kapitalismin myötä, siitä tuli ”massojen” taidetta 1800-luvulla yleismaailmallisiksi kasvaneilla kirjallisilla markkinoilla, kuten Lars Sund toteaa esitelmässään. Romaani on vähiten ”taiteellinen” ja kaupallisin kirjallinen muoto, jonka tulee siksi olla myös viihdyttävä. Sund kirjoittaa: ”1800-luvun kirjallisessa julkisuudessa vaikuttanut romaanikirjailija oli täysin riippuvainen kyvystään valloittaa ja säilyttää yleisön suosio kovassa kilpailussa muita kirjailijoita vastaan. Tämä kaupallisuus leimaa romaania yhä ja on varmaan aiheuttanut sen, ettei se vieläkään ole kangistunut muotoonsa – romaani on yhä dynaaminen ja jatkuvassa muutoksessa, kuten Mihail Bahtin on osoittanut.” Sundin mielestä ”romaani on osoittautunut kyllin vahvaksi selviytymään sekä modernismista että sosiaalirealismista, se on odottamatta jatkanut kehittymistään ja parhaassa tapauksessa onnistunut heijastamaan perustavanlaatuisia muutoksia elinoloissamme”. Romaanin elinkelpoisuutta pohtii myös Hannu Raittila. Hän sanoo kasvaneensa huomaamattaan sodanjälkeiseen suomalaiseen modernismin traditioon ja kirjoittaneensa sen mukaisesti ”taideromaaneja”. Nyt hän on alkanut uumoilla, että modernistisen taideromaanin perinne onkin sivuraide, jonka päässä on toppari. Raittila uskoo kuitenkin, että romaani vapaana sanataideteoksena säilyy: ”Vapaus on aina suhteellista. Romaanimuotoon kohdistuvat paineet ovat tosiasia, mutta toisaalta ne heijastavat vain markkinoiden ja massatiedotuksen kautta romaanin perimmäistä olemusta suuren yleisön taidemuotona.” Markku Turunen: Tihentyneet hetket
9
Laila Hirvisaari on koko uransa ollut suuren suomalaisen yleisön romaanikirjailija, jonka arvostus kriitikkopiireissä on kasvanut hitaasti vuosien kuluessa. Viime vuonna hänen romaaninsa Minä Katariina oli Finlandia-ehdokkaana. ”Taideromaanien” ja ”viihderomaanien” raja ei ole enää yhtä itsestään selvä kuin vielä muutama vuosikymmen sitten. Myyntimenestys ei kuitenkaan ole ollut mikään suositus kirjailijoiden studia generaliaan pääsylle, mutta ei estekään. Aikaisemmilla kerroilla kirjojensa synnystä ovat kertoneet esimerkiksi lukijoiden suosikit Arto Paasilinna, Kalle Päätalo ja Kaari Utrio.
Tuomas Anhava ja Paavo Haavikko Raittilan mainitseman sodanjälkeisen modernismin vaikutuksesta kertovat kaikissa Miten kirjani ovat syntyneet -antologioissa toistuvasti vastaan tulevat kaksi nimeä: Paavo Haavikko ja Tuomas Anhava. Vain vuoden 2000 luennoilla viittaukset Anhavaan jäivät kahteen, mutta kaikkiaan, käsillä olevan teoksen viittaukset mukaan lukien, Anhavalle on kertynyt 46 mainintaa (hänen oma tekstiosuutensa pois otettuna). Haavikon vastaava luku on 48. Kun Tuomas Anhavan viittauksista jätetään ottamatta huomioon hänen puolisonsa Helena Anhavan maininnat, jäljelle jää yhä 42 viittausta. Helena Anhavan jäävääminen on perusteltua sikäli, että kirjailijat kertovat perheistään muistakin kuin kirjallisista syistä, mutta Anhavien kohdalla mainintoihin on myös painavia kirjallisia syitä. Seuraavina tulevat Eino Leino 34:lla, Mika Waltari 23:lla, Pentti Saarikoski 30:llä ja Edith Södergran 27 viittauksella. Kuuden joukossa on viisi runoilijaa, joista kolme pesunkestävää modernistia, ja Saarikoski neljäntenä saman perinteen 60-lukulaisena jatkajana. Ellei lopullisia päätelmiä, niin epäilyjä Anhavan ja Haavikon suuresta vaikutuksesta tämän perusteella voi tehdä. Ensin on kuitenkin syytä muistaa, että luennoitsijoita ei ole haalittu kokoon mil10
Markku Turunen: Tihentyneet hetket
lään satunnaisotannalla, vaan kyseessä on valikoitunut joukko ansioituneita kirjailijoita. Valinta on väistämättä mielivaltaista, mikäli halutaan pitää kiinni käsitteestä ”laatu”. Usein laatu muuttuu määräksi vasta ajan myötä, kun uudet tekijät ovat kypsytelleet edellä kulkeneitten ideoita. Joskus laatu jopa säilyy laatuna. Toisinaan ”laatu” ei alun perinkään ole ollut kovin laadukasta, todellinen laatu tunnistetaan vasta myöhemmin. Menestys ja alkuperäinen laatu kohtaavat vain satunnaisesti, mutta niinkin tapahtuu. Näillä markkinoilla ei kuitenkaan olla ensisijaisesti jakamassa oikeutta kirjailijoille, vaan kirjallisuutta lukijoille, parhaimmillaan monille lukijasukupolville. On sanottu, että aika on taiteen lopullinen ja lahjomaton tuomari, mutta kuka voi tietää, miten paljon laadukasta kirjallisuutta on kokonaan kadonnut tai nitistetty kehtoonsa, kun sitä ei ole osattu ajallaan lukea. Eikö kaikkein paras ole aina kohdannut eniten vastustusta? On kirjallisuuden ja viime kädessä myös paljon puhutun mutta harvoin tavatun tavallisen lukijan etu, että tutkaillaan ja kannustetaan marginaaleja ja katveita, kuplien ja vesiperien uhallakin, sillä uudet ideat syntyvät aina ensin yhden ihmisen päässä, ja niitten kasvu ja voimistuminen vievät aikansa. On tietenkin mahdotonta tietää, millaista kirjallisuutta Suomessa kirjoitettaisiin ja julkaistaisiin, jos Haavikkoa ja Anhavaa ei olisi ollut, mutta varmasti erilaista, niin runoa kuin proosaakin. Molemmat ovat omien tekstiensä lisäksi vaikuttaneet voimakkaasti kustantamoissa ja erityisesti Anhava myös muilla tavoilla. Helena Anhava totesi luennollaan puolisostaan: ”Tuomas Anhava oli alusta pitäen ollut monin tavoin mukana siinä mitä on kutsuttu modernismin esiinmarssiksi. Hän työskenteli ensin WSOY:ssä, sitten Otavassa, oli toimittamassa kirjallisia aikakauslehtiä, kirjoitti arvosteluja ja polemiikkia ja oli monen 50-luvulla aloittaneen kirjailijan luottolukija.” Haavikko puolestaan oli vuosikymmenten ajan Otavan keskeisiä vaikuttajia, ja hän perusti myös oman kustantamonsa Art Housen. Haavikon teokset ovat olleet sivuuttamattomia jo puolen vuosisaMarkku Turunen: Tihentyneet hetket
11
dan ajan. Hänen merkitystään vain korostaa, että hän itsepintaisesti kieltäytyi kirjailijan ammattinimikkeestä. Hän kertoi kirjoittavansa vain joutoaikoinaan ja raitiotievaunussa punaisten liikennevalojen palaessa. Itsetehostusta ja hattuilua, olisi helppo kuitata. Oli miten oli, Haavikko kirjoitti muitten toimiensa ohella intensiivisesti ja todella paljon. Mahdollisten muitten motiivien ohella hän varjeli ja käytti ilmaisunvapauttaan. Helena Anhava kertoo, miten ”meillä alkoi käydä noita nuoria neroja käsikirjoitustensa kanssa alkaen nyt Haavikosta, Vartiosta ja Hyrystä Veijo Mereen ja Pertti Niemiseen”. Veijo Meri puolestaan on toisaalla nimennyt ”pojikseen” jo puheena olleen Hannu Raittilan lisäksi Kari Hotakaisen ja Jari Tervon. Hotakainen ja Tervo kertoivat kirjojensa synnystä vuoden 2000 studia litterariassa pitämillään luennoilla. Markku Into kertoo ensikosketuksestaan moderniin lyriikkaan: ”Silloisella seitsemännellä luokalla kirjallisuuden osioon kuului ohut kirjanen, joka käsitteli uutta suomalaista runoutta, runoutta jossa ei ollut loppusointuja. Se oli valtavaa, hirveää! Ei riimejä! Kirjasen keskeiset runoilijat olivat Helvi Juvonen, Paavo Haavikko, Eeva-Liisa Manner ja Tuomas Anhava. Olin ihmeissäni, en ollut koskaan kuullut moisista tekijöistä: mistä tässä oikein oli kyse? Sillä hetkellä tajusin runon tulleen sydämeeni, jos hieman liioittelen.” Myös proosalta alettiin vaatia samaa tarkkuutta kuin runoilta. Luovan kirjoittamisen ohjaajat ja ateljeekriitikot tiesivät opettaa: ei selittelyä vaan henkilöt ilmaisevat itseään teoillaan; ei adjektiiveja eikä lauseenvastikkeita, eikä edes sivulauseita liikaa; ei kaikkitietävää kertojaa, vaan näkökulmatekniikkaa, sillä Jumalalle ei modernissa maailmassa ole oikein sijaa. Jumalan kuoleman lisäksi hyvä syy näkökulmatekniikalle on jättää lukijalle vapaus päättää, mitä ajatella kunkin henkilön tekemisistä ja ajatuksista. Vapaus on kuitenkin illusorista, sillä kirjailija kertoo tai luulee kertovansa joka tapauksessa, mitä haluaa. Ei hänestä kaikkitietävänäkään ole Jumalaksi, sillä omaa tarinaansa hän kertoo. 12
Markku Turunen: Tihentyneet hetket
Oppineita ja opetettuja Kirjailijakoulutuksesta ollaan yhä kahta mieltä. Hannu Raittila toteaa: ”Kirjallisuus ei ole metodinen taiteenlaji siinä mielessä kuin tanssi tai musiikki, joitten harjoittaminen ja harjoittelu on aloitettava viimeistään viisivuotiaana. Kirjoittamista ei opeteta korkeakoulussa, kuten näyttelemistä ja soittamista. Sitä ei opeteta oikeastaan missään. Kirjailijan pitää opetella koko ajan tehdessään.” Tarkemmin ottaen kirjoittamista kyllä opetetaan paljonkin, myös yliopistoissa, mutta antaako opetus valmiuksia kirjailijan ammattiin? Raittila on selvinnyt loistavasti muutamilla hyvillä neuvoilla, mutta muitakin kokemuksia on. Monika Fagerhom kirjoitti esikoisteoksensa Sham suurimmaksi osaksi syksyllä 1986, jolloin hän opiskeli Pohjoismaisessa kirjailijakoulussa Biskops Arnössä. Tuohon aikaan kirjailijakoulutusta ei oikein arvostettu, sen katsottiin kuuluvan lähinnä ikääntyville harrastajille, ja niin HBL:n toimittaja ei halunnut mainita koulutuksesta Fagerholmia esikoisteosta käsittelevässä artikkelissaan. Kirjailijan rehellisyyttä pohtiessaan Monika Fagerholm muistuttaa kuitenkin: ”Tekniikan ja kykyjen runsaudesta, nokkeluudesta ja kielellisestä taidosta voikin ( – – ) aiheutua ajautuminen sujuvaan itsepetokseen: sitä oppii ilmaisemaan kaiken niin, että se kuulostaa hyvältä.” Fagerholmin ”suuri käännekohta” oli myös Outi Nyytäjän draamakurssi: ”Älä katsele kenenkään toisen silmin, vaan näe itse. Ja kirjoita sitten kuin pieni eläin.” ”Karta sievistelyä kuin ruttoa!” Myös Laila Hirvisaari kertoo saaneensa ”elämänsä parhaat opit” Outi Nyytäjältä Suomen Teatterikoulun jatkokurssilta. Hän mainitsee myös Oriveden kirjoittajakurssin. Markku Into puolestaan kehuu The University of Iowan luovan kirjoittamisen opetustoimintaa, josta hänen lisäkseen ovat nauttineet monet muutkin suomalaiset kirjailijat. Into muistaa myös kannustavan äidinkielenopettajansa, samoin mm. Sinikka Nopola ja Claes Andersson. Markku Turunen: Tihentyneet hetket
13
Erno Paasilinnan kliseeksi kulunut heitto ”todellisia oppineita ovat itseoppineet; muut ovat opetettuja” on hauska ja tyypillinen paasilinnamainen puolitotuus. Todellisia oppineita eivät kuitenkaan ole itseoppineet, vaan opetetut, jotka ajattelevat itse ja seulovat oppimaansa. Oppinsa Paasilinnakin on saanut. Omin päinkin voi tietysti päästä pitkälle, mutta monet antologian kirjailijat kertovat, että hyvä opettaja voi oikaista monta mutkaa. Opittava jokaisen on kuitenkin itse.
60-luvun henki Puolen vuosisadan ajan modernismi on ollut Suomen kirjallisuuden valtavirtaa, mutta matkan varrella sillä on ollut myös sivuhaaroja ja haastajiakin. Tietenkään kirjailijoita ei pidä yksioikoisesti sijoittaa lokeroihin, sillä jokainen heistä on kulkenut omaa polkuaan aatteiden ja tyylien maailmoissa, mutta yleisiä trendejä on helppo nähdä. Ensimmäisen kirjailijoiden studia generalian aikoihin, 1960-luvun lopulla, nuoret ”osallistuvat” kirjailijat olivat jo muutamien vuosien ajan parantaneet maailmaa. Modernistien vanhasta kuonasta puhdistama täsmällinen ja vapaa kieli alkoi taas saada aatteellista ja poliittista, ajattelutavasta ja näkökulmasta riippuen, joko rapauttavaa painolastia tai yhteiskunnallista merkitystä. Monet kallistuivat jyrkästi vasemmalle, jotkut tasapainottelivat siinä välissä. Vanha kiilalainen perinne löi modernistien yli kättä radikaalille nuorisolle ja tasoitti sukupolvikuilun lisäksi myös kirjallisia ristiriitoja. Riimitelty runous kukoisti lauluteksteissä. Koskenniemeläistä perinnettä vastaan voimakkaasti polemisoineet modernistit eivät asettuneet näkyvästi puolustusasemiin uusien tuulien puhaltaessa. Miten kirjani ovat syntyneet -luennoissa 60-luku tulee tietenkin esiin viiveellä. Tässä antologiassa on mukana monta 60- ja 70-luvuilla radikaalina aloittanutta tekijää. Yksi näkyvimmistä ja kuuluvimmista on monilahjakas Aulikki Oksanen. Hän pitää yhä tiukasti 14
Markku Turunen: Tihentyneet hetket
kiinni nuoruutensa ihanteista ja pilkkaa mielipiteitään tarkistaneita ”vallan viidakossa keikkuviksi kulttuurikameleonteiksi”. Marja-Leena Mikkola hakee esitelmässään sovittelevampia sävyjä. Omista motiiveistaan hän toteaa: ”Kulttuuriradikalismi ei minulle enää riittänyt, vaikka rakastinkin 60-lukua, sen vapauden huumaa ja uuden aallon kirjallisuutta ja elokuvaa.” Oli myös niitä, jotka kokivat ajan poliittisen liikehdinnän ahdistavana. Huuma säilyi ja voimistui taistolaisten keskuudessa, mutta vapaus oli muuttunut ankaraksi sitoutumisen vaatimukseksi. Aiemmin mainittu Helena Anhavan ”kylmäävä” kokemus syntyi vuonna 1970, kun Helsingin Kaupunginteatterissa esitettiin Kalle Holmbergin ohjaamaa näytelmää Berliini järjestyksen kourissa. Katsomossa istunut nuoriso nauroi ja taputti estottomasti, kun vallankumouksen nimissä tapettiin ihmisiä. Tuohon aikaan kaaderikelpoisuutta mitattiin kysymällä keskenkasvuisilta ihmisiltä, olivatko nämä valmiita ampumaan isänsä tai äitinsä, jos puolue niin käskee. Romaanissaan Ihanat naiset rannalla Monika Fagerholm kuvaa 60-luvun alkua viattomuuden aikana. Hänen ”cocktailrouviensa” Bellan ja Rosan maailman täyttävät musiikki, vaatteet ja naistenlehdet. He ovat Marxin ja Coca Colan lasten isosiskoja sieltä makeammalta puolelta. Vuonna 1961 syntynyt Fagerholm kirjoittaa: ”Silloin tämä meidän nykyinen maailmamme muotoutui. Kulutushysteria, nuoruudenpalvonta – medioista päällemme hyökyvä informaatiotulva.” Markku Innolle 60-luvun loppu oli ”elämän ja runouden opiskelun aikaa: ”Tajusin selkeästi, että taantumus, joka oli hallinnut totaalisesti taidekenttää, tulisi vetäytymään pää verissä kehistä ja uudet melodiat ja tuulet tulisivat pyyhkimään hiekkasäkkien pöllyttämää ilmaa.” Virtaukset lomittuvat ja limittyvät, ja kukin kokee ja elää niitä ajallaan.
Markku Turunen: Tihentyneet hetket
15
Viides kerta Miten kirjani ovat syntyneet -luentosarjan ideoi aikoinaan professori Ritva Haavikko, silloin vielä sukunimeltään Rainio, ja tänne asti hän on toiminut hankkeen primus motorina. Hän on toimittanut kaikki tähänastiset luennoista kootut antologiat, varustanut ne asiantuntevilla esipuheilla ja kirjailijoitten esittelyillä. Nyt Suomen Kirjailijaliiton hallitus valitsi minut kirjan toimittajaksi. Ensimmäisen kerran luennot pidettiin syksyllä 1968 Helsingin yliopistossa ja niistä koottu antologia ilmestyi WSOY:n kustantamana seuraavana vuonna. Sen jälkeen tapahtuma on järjestetty suunnilleen kymmenen vuoden välein. Jo ensimmäinen luentosarja oli menestys. Helsingin yliopiston suurin sali osoittautui ensimmäisenä iltana liian pieneksi, ja seuraavilla kerroilla esitelmät välitettiin kovaäänisten kautta ravintolaan ja tupakkahuoneeseen. Myös tiedotusvälineet olivat kiinnostuneita kirjailijoitten studia generaliasta. ”Kirjailijoitten puheenvuorot kuuluvat ilmeisesti vuosikymmenemme tärkeimmiksi koettaviin tilaisuuksiin”, arvioi Uusi Suomi tuoreeltaan. Yhdeksi suosion syyksi Ritva Haavikko on arvellut ajankohdan, Euroopan ”hullun vuoden” 1968, jolloin radikaalin opiskelijaliikkeen vallattomat aallot loiskivat Suomenkin rannoilla. Suuret ikäluokat pyrkivät irtautumaan vanhasta, ja varsinkin opiskelijat etsivät purkautumisteitä sota- ja pula-ajan patoumille. Paremman puutteessa ylioppilaat valtasivat oman vanhan talonsa. Luentosarjaan kutsutut kirjailijat edustivat kuitenkin vain satunnaisesti opiskelijanuorison radikaaleja aatteita, mutta kirjallisuus ylipäätään koettiin tärkeäksi muutoksen välineeksi ja sitä seurattiin. Ritva Haavikko arvioi kuitenkin, että enemmän kuin ”suuri sopulivuosi” kirjailijaluentojen suosioon vaikutti vanhastaan tunnettu kiinnostus kirjailijoita kohtaan. Hän viittaa ikiaikaisiin yhteisöjä koossapitäviin tarinankertojiin. Sanataide on oma erityinen informaatiolajinsa: ”Kirjailijan ja lukijan välille syntyy suhde, jossa hei16
Markku Turunen: Tihentyneet hetket
dän persoonallisuutensa saattavat joutua syvään ja kestävään kontaktiin.” Pysyvästä kiinnostuksesta kirjallisuutta ja kirjailijoita kohtaan kertoo, että vuosikymmenten mennen Miten kirjani ovat syntyneet -luentosarjat ovat säilyttäneet suosionsa. Toisen kerran kirjailijoiden studia generalia järjestettiin vuonna 1979 niin ikään Helsingin yliopistossa, ja luennoista koottu antologia ilmestyi 1980 (WSOY). Yleisön kiinnostus ei osoittanut laantumisen merkkejä. Vuoden 1990 luennot pidettiin Joensuun yliopistossa. Joensuun ja Pohjois-Karjalan asukasmäärät huomioon ottaen yleisömenestys oli vielä suurempi kuin aikaisemmin Helsingissä. Yliopiston suurimman juhlasalin istumapaikat eivät riittäneet ja luennot jouduttiin siirtämään juhla- ja konserttisalina toimivaan Carelia-saliin, joka sekin osoittautui liian pieneksi, kun Jörn Donner ja Leena Krohn olivat esiintymisvuorossa. Miten kirjani ovat syntyneet 3 -antologia julkaistiin 1991 (WSOY). Vuonna 2000 kirjailijoiden esitelmäsarja pidettiin taas Helsingin yliopiston tiloissa, mutta sääntömuutoksen vuoksi sitä ei voitu kutsua enää studia generaliaksi, ja niin se sai uuden nimen: studia litteraria. Luentosarjan edetessä vanha ongelma toistui: sali kävi pieneksi ja väkeä jouduttiin käännyttämään ovelta. Vuoden 2000 kirjailijaluentojen kuulijoiden kokonaismäärä on ollut toistaiseksi kaikkein suurin. Vielä samana vuonna ilmestyi Miten kirjani ovat syntyneet 4 (WSOY). Viides luentosarja pidettiin Turun yliopistossa syksyllä 2011 osana Turku 2011 Euroopan kulttuuripääkaupunki -tapahtumia. Turussa yleisömäärät jäivät yllättäen melko vähäisiksi, minkä vuoksi luentosarja uusittiin Helsingissä Teatterikorkeakoulun tiloissa keväällä 2012, mutta väki pysyi sielläkin vähäisenä verrattuna aikaisempien kertojen yleisömenestyksiin. Tästä ei kannata tehdä hätiköityjä johtopäätöksiä, sillä esimerkiksi kirjamessujen suuri suosio osoittaa, että kirjallisuus kiinnostaa yhä ihmisiä. Messujen markkinahumun Markku Turunen: Tihentyneet hetket
17
rinnalla aiheisiin perusteellisemmin paneutuvilla tapahtumilla riittää varmasti kysyntää myös tulevaisuudessa. Neljänteen antologiaan Ritva Haavikko oli laatinut jokaisesta kirjailijasta muutaman sivun pituisen esittelyn, mutta nyt on palattu aikaisempaan käytäntöön: vain henkilö- ja teostiedot. Entiseen tapaan kirjailijat ovat itse tehneet tai valinneet antologian kuvat. Markku Turunen
18
Markku Turunen: Tihentyneet hetket
Claes Andersson
Kysymyksiä epäselviin vastauksiin
O
pin lukemaan ja kirjoittamaan viiden vuoden iässä. Ensimmäinen laatimani kirje oli osoitettu tädilleni Elnalle, ja se kuului seuraavasti: HEI MUSTERI TOVOTTAVASTI VOIT HYVIN. MINÄ SAIN HAUVEN. KLAS. Minulla oli neljä äidinpuoleista tätiä ja isän puolelta yksi. Kaikkien nimet alkoivat e:llä. Elna, Elisa, Estrid, Ellen ja Edith, ja sitten äitini Ethel. Elna-täti luki minulle Topeliuksen satuja, kun olin pieni. Walters olika äventyr (Valtterin seikkailut) ja Sampo Lappelill (Sampo Lappalainen), sitten tulivat näytelmät Rinaldo Rinaldini, Sanningens pärla (Totuuden helmi), Fågel Blå (Lintu Sininen) ja vielä joitain, jotka olen jo unohtanut. Varsinaisiin kiellettyihin kirjoihin kuuluivat hyllyyn muiden taakse piilotetut romaanit Oroligt blod ja Alltid Amber. Ne olivat ensimmäisiä eroottisia lukuelämyksiäni, jotka saivat sydämen lyömään tiuhempaan ja posket punehtumaan. Pienenä luulin, että äiti voisi nähdä silmistäni, jos valehtelin. Lapsuudenkotini Korkeavuorenkatu 17 Helsingissä ei ollut erityisen kirjallisuuteen suuntautunut. Kyllähän vanhempani lukivat kuten monet muutkin suomenruotsalaiset porvarit; Hufvudtadsbladetia, Nya Presseniä, Valittuja Paloja, oikeistolaista aikakauslehti GARM:ia, jotain suomenkielistä iltalehteä samoin kuin 20
Claes Andersson
huudossa olleita kirjoja, Cellon pakinoita (Varför blommar inte hembiträdet), E. Tikettin Sätt och vett, Ole Hedbergin tavattoman suosittuja romaaneja, joitain Mika Waltarin kirjoja (Kuka murhasi rouva Skrofin?) sekä valittuja sotakuvauksia, kuten Kollaa kestää. Luulenpa rakkauteni kirjallisuuteen syttyneen kuunnellessani rakkaan tätini ohutta ja tasaista ääntä ja Topeliuksen aika vaikeaa kieltä, joka sisälsi paljon vain arvattavissani olleita sanoja. Parhaiten muistan rauhan ja turvallisuudentunteen hänen sohvallaan. Kun olin oppinut lukemaan sujuvasti, tuli tietysti kaikkien poikakirjojen vuoro, koko rivi Biggles-kirjoja, Tuhat ja yksi yötä, Huckleberry Finn, Sax Rohmer ja intiaanikirjat, joista James Fennimore Cooperin Viimeinen mohikaani teki vahvan vaikutuksen. Erityisesti muistan ensimmäisen virkkeen: ”Ljudlösa steg hördes i natten.” Se oli miettimisen arvoinen lause. Äidinkielenopettajamme oli nimeltään Holger Wikström. Hän oli peto herättämään uteliaisuutemme kirjojen maailmaa kohtaan. Hän käytti kasvatuksen kaikkia koeteltuja keinoja: uhkausta, kiristystä ja lahjontaa. Kun hän väitti, ettei Decamerone missään tapauksessa sopinut meidän ikäisillemme, ahmimme nopeasti koko paksun teoksen. Saimme samalla aimo annoksen kulttuuri- ja sukupuolivalistusta kaupan päälle. Hän käytti oppitunteja jaaritteluun ja vitsien ja kirjallisuuskaskujen kertomiseen ja rohkaisi meitä kirjoittamaan vapaita ja mielikuvitusrikkaita aineita. Monista luokkatovereistani tosiaankin tuli kirjailijoita tai toimittajia: Tom Sandell, Irmelin Sandman-Lilius, Tom Söderman, Marcus Ölander… Itse kirjoitin hyvin vapaan aineen aiheesta ”Matka maailmankaikkeudessa”. Se käsitteli prinsessa Khu-Kha-Kaalia ja hänen oppinutta korppiaan. Opettaja ei antanut lainkaan arvosanaa, mutta kirjoitti punakynällä ”Älä härnää eläimiä!” – luultavasti hän viittasi ylioppilastutkintolautakuntaan. Toisella kertaa hän kommentoi ainettani maininnalla ”Sikamainen Willy Kyrklund -plagiaatti!”, mikä sai minut pinkaisemaan Akateemiseen kirjakauppaan tietääkseni enemmän Willy Kyrklundista (josta tuli myöhemmin suosikkikirjailijoitani). Claes Andersson
21
Kaiken tämän seurauksena kirjoittamisesta ja lukemisesta tuli miellyttävää jo lukiossa. Holger Wikströmin tuomio painoi paljon. Richardinkadun kirjastosta tuli toinen kotini, jossa vietin usein iltapäivätunnit koulun jälkeen. Rakastin kirjaston hiljaista, rauhallista ilmapiiriä. Välillä tuntui kuin Bo Carpelanin ystävällinen ja kapea hahmo olisi vilahtanut jossain ovenraossa. Mielenkiintoni runoutta kohtaan heräsi varsin myöhään. Koulun tarjoama J. L. Runebergin, Josef Julius Wecksellin ja Arvid Mörnen pakkosyöttö sai runon tuntumaan mykältä ja vanhanaikaiselta. Vasta Elmer Diktonius ja Gunnar Björlingin dada-runoelma Quosegossa herättivät mielenkiintoni todella. Diktoniuksen Konelaulusta (Orlo doff-doff) ja Jaguaarista (Ur gröna blad sticker fram röd nos) tuli varhaisia suosikkejani, jotka kannustivat omiin kirjoitusyrityksiin. Suoritin ylioppilastutkinnon vuonna 1955 Brobergska samskolasta. Kiinnostus kirjoittaa runoa ja proosaa sekä tutkia kirjallisuuden eri aikakausia ja lajeja tuli yhä vahvemmaksi. Tom Sandell, Johan Mickwitz ja minä tapasimme yhä useammin. Tunkeuduimme halki ranskalaisten surrealistien; aluksi innostuimme André Bretonin Nadjasta ja sitten Lautréamontista, Apollinairesta, Michaux’sta ja monista muista (kaikki ruotsinnoksina) ja omistauduimme sitten venäläisille klassikoille, Dostojevskille, Tšehoville, Gogolille, Gorkille, jatkoimme amerikkalaisilla Walt Whitmanilla, Carl Sadburgilla ja William Carlos Williamsilla ja päädyimme beat-runoilijoihin, joista Lawrence Ferlinghetti ja hänen teoksensa A Coney Island of the mind oli erityissuosikkini. Tämän lisäksi tulivat tietysti Gunnar Ekelöf, Verner Aspenström, Arthur Lundqvist (Tom Sandellin suosikki), Gustaf Fröding, Nils Ferlin, Harry Martinsson ja Sonja Åkesson, mainitakseni joitakin tärkeimpiä riikinruotsalaisia runoilijoita. Hiukan myöhemmin tuli Tomas Tranströmer, totta kai. Suomenkielinen modernismi nousi parnassolle joitain vuosikymmeniä myöhemmin kuin suomenruotsalainen. Jo varhain opin rakastamaan Eeva-Liisa Mannerin lyriikkaa. Ruotsinsin runoja kokoelmista Kuolleet vedet ja Tämä matka. Kukaan muu kuin hän ei 22
Claes Andersson