Pa N U R a ja l a
L ava t a h t i ja
kirjamies
R a k k ausk e rt om us
we r n e r söde r ström osakeyhtiö – h e ls i n ki
Š panu rajala ja WSOY 2013 ISBN 97 8-951-0-39484-7 paine t tu eu:ssa
Kun minuun kosketat, hiileen puhallat
Huoltoaseman nurkkapöytä, keskittymisen paikka. Hän on ajanut etuajassa, puoli tuntia kulutettava. Kupissa kylmenevää kahvia, himmeän loskainen joulukuun iltapäivä. Muutama äijäryhmä baarissa, törinää, ovi heilahtelee. Tässä sopii miettiä. Tapaaminen on järjestynyt ihmeen helposti. Saattoihan ajatella, että lavatähti olisi vaikea tavoittaa, aina varattu. Mistä hän sai osoitteen? Laulajalle nyt menee vaikka laittaisi vain Suomi. Jostakin lukenut, että pelkällä kuvallakin on tullut posti maailmalta perille. Hän kirjoitti lyhyen kirjeen, kiitti ohjelmasta, sen antamista ajatuksista, kertoi armeijakaveruudestaan Fisun kanssa, jotakin myös itsestään. Voisi olla enemmänkin puhuttavaa. Vastaus tuli melkein paluupostissa. Hän käänteli postilaatikolla sinistä kirjekuorta, jonka osoite oli kirjoitettu suurilla, silti siroilla tikkukirjaimilla. Sisällä samanvärinen kirjeliuska, oliko lievä hajuveden häivähdys. Iloisen asiallinen tiedotus: sopii hyvin nyt joulun alla, viimeinen keikka on ensi viikolla, sitten alkaa loma. Kirjeen kääntöpuolella selkeästi piirretty kartta. Parkkipaikalla on harmaa maasturi, mutta voi olla poissakin, sillä tyttärellä on ajokortti. 5
Tässä pelataan vielä lankapuhelimella, molemmin puolin. Se vaatii istumisen pöydän ääreen, katseen pihanurmen yli pohjoistaivaalle, sinne lentää lankoja myöten soitto. Laulua ei kuulu (kasetti tuli postissa), vaan kirkas, täsmällisesti helähtävä: Katri. Mies sai sanotuksi asiansa, seuraavan viikon lauantaina on maakuntien kirjailijayhdistysten kokous Jyväskylässä, ja hänen olisi suotavaa olla paikalla valtion kirjallisuustoimikunnan puheenjohtajana… Kuulostipa viralliselta ja typerältä. Mutta laulaja ei häkelly, kuuntelee maltillisesti ja myöntää lauantain hyvin sopivaksi päiväksi. Tervetuloa! Jumalauta. Miehellä on muulloinkin tapana kiihtyä puhelinsoitoista. Aina kuulee jotain odottamatonta, kestämätöntä, vihlaisevaa tai innostavaa. Tämä vie voiton kaikista. Mä lähden tapaamaan sitä, hitto soikoon. Hän on ajatellut Fisua, hyvää ruodiskaveria. Hiukkavaaran metsissä kivääri selässä hölkättiin, samoissa kakkoskomppanian kasarmituvissa maattiin. Tervahovissa heillä oli kantapöytänsä, iltalomia istuttiin ja tapettiin ikävää. Heitä oli viisi helsinkiläistä, jotka oli heitetty upseeriaineiksi Oulun korpeen. Fisu oli herrasmies lakinlipasta saappaankärkeen, hoikkasorminen pianisti, liian ylhäinen poika taisteluvarusteissa tallustamaan. Onneksi sai vapautusta palvelusta, kun piti soittoharjoitella jotakin valanvannomisjuhlaa varten. Sitähän eivät toiset hyvällä katsoneet. Fisu kesti leuka koholla, hienoinen hymy ylimielisillä huulillaan. Kukaan ei tohtinut vetää häntä turpaan, sillä hän oli huomaavainen kaveri, häneltä sai aina röökin ja rohkaisevan nyökkäyksen: ”Älkää huoliko, kyllä se siitä.” 6
Minuutit matavat. Vielä odotettava säädyllinen vartti. Hän on lähtenyt kotoa aamupimeässä, käväissyt kokouksessa ja tullut tänne naurettavan aikaisin. Haminassa he vielä kamppailivat samassa komppaniassa, kokelaina joutuivat erilleen. Fisu osasi nytkin pelata korttinsa oikein ja pääsi esikuntahommaan Helsinkiin, kun taas tämä hänen kirjallisuutta opiskeleva toverinsa komennettiin Sodankylään sissikurssille. Ehkä niille tuli kirjoitusvirhe: mitä ilmeisin tiedottaja heitettiin tiedustelijaksi aavalle kairalle. Vielä jonkun kerran tavattiin siviilissä, mutta entistä yhteyttä ei enää syntynyt. Fisu soitteli jossakin bändissä, kirjamies kuljeskeli yliopiston käytävillä. Nousevaan lavatähteen ei kummallakaan ollut mitään tuntumaa paitsi hänen iskelmiensä satunnaisina kuulijoina. Tähti liehui Dannyn kiertueilla, kilahti joskus televisioon, mutta sitähän eivät nuoret miehet ehdi katsella. Kerran he matkasivat samassa bussissa Leningradiin ties mistä yllykkeestä, kun osakunta rynnisti onnittelemaan suurta naapurimaata vallankumouksen 50-vuotisjuhlan johdosta. Varmasti merkillepantu delegaatio, sen hännillä Fisu ja kitaristi Nono keikkumassa takapenkillä pullot povessa, vanha ruodiskaveri kolmantena. Kostea, sumuinen matka. Kulkueita, joukkokokouksia, punaisia lippuja, voitonvarmoja banderolleja, koleaa ja ilotonta. He asuivat Europeiskajassa yhteisessä huoneessa, sen tapahtumista olisi paras vaieta. Viittä vaille, nyt voi jo lähteä. Tämä on jotain Palokkaa. Matkaa vielä sen verran, ettei hän tule ihan hölmösti etuajassa. Kokouksessa samat valitukset kuin yleensä tämäntapaisissa neuvonpidoissa. Totta kai maakuntien mer7
kittävät kirjailijat ansaitsevat enemmän huomiota, parempia kritiikkejä ja suurempia apurahoja kuin saaavat. Hän livahti paikalta kahvitauon aikana, illanvietto siellä vielä olisi, mutta nyt hän lähestyy matkan pääkohdetta. Parkkipaikalle käännytään äkkijyrkästi nelostieltä portin kohdalta ja katso, harmaa maasturi siinä seisoo. Oikea paikka. Pulssi hiukan tihenee. Jyrkkä asfaltoitu mäki viettää alas pihaan. Liukasta on, varottava kulkua, kannettava toisella kädellä tuliaisia. Tasakattoinen laajahko tiilitalo alhaalla, vastapäätä toinen pienempi rakennus. Pimeä seinä, valoa ikkunassa. Ovi. Enää ei voi perääntyä. Laulaja seisoo ovella selkä suorana, sinisessä mekossa, silmissä kirkas sininen katse. Tervetuloa! Se helähtää nyt toisen kerran, yhtä raikkaasti. Hänessä on jotakin puhdasta, ikään kuin vastasilinneen tuoksua. Matala lamppuharjan näköinen koira räksyttää tulijan jaloissa, karvat silmillä. ”Kannattaa varoa, se on vähän arvaamaton.” Ai jaa, täällä voi saada koiran lahkeeseensa heti tuliaisiksi. Skotlanninterrieri. ”Sen nimi on Santtu. Eikö olekin ihan emäntänsä näköinen, lyhyet jalat ja otsatukka.” Tämähän on hauska nainen. Miehellä on pitkä tumma takki, solmio. Hän yrittää olla arvokas. He seisoivat vastatusten eteisessä, mies ojentaa ensin valkoviinipullon pahvipakkauksessa ja sitten kirjan. Tytti Parraksen Vieras, sehän on nyt Finlandia-ehdokkana… Molemmat pieleen heti kärkeen. Hän ei juo viiniä eikä lue romaaneja. Ehkä tästä päästään yli. Yritetään. (Eikö hän 8
aavista, että tässä ovat ensimmäiset erottavat tekijät? Ei hän vielä ajattele niin pitkälle.) Talo on avara ja jouluisesti valaistu, kynttilöitä, paksuja ja ohuita, eri pöydillä. Suurta olohuonetta hallitsee flyygeli. Koko seinän ikkunat antavat mustalle järvelle, muutamia valoja vastarannalla. Musiikkia sordinolla, Mozartia. Tarjottimella on kaksi glögilasia. ”Näissä ei ole alkoholia. Ei kai sitä tarvita.” Eipä tietenkään, mies on autolla. He istuvat laakean lasipöydän ääreen, emäntä matalaan vaaleanruskeaan tuoliin, mies samanverhoiselle sohvalle. Siinä he istuvat, hiukan hymyilyttää, maistavat laseista. Lämmittää. He mittelevät toisiaan, sinuttelevat kuten jo puhelimessa. ”Kun sain kirjeesi, ajattelin ensin, että onhan niitä ollut… Vai että Timpan armeijakaveri… No miksei tällainenkin tapaus, katsotaanpa.” Niin, se teidän tv-ohjelma teki kieltämättä vaikutuksen. Sitä jäin oikein katsomaan, tai siis kuuntelemaan ajatuksiasi. Tämä kuoleman voittaminen, yhteyden saaminen, tietysti koko se myönteinen ajattelu. Se pani miettimään, herätti uteliaisuuden. Näistä asioista halusin siis kuulla lisää… ”Äänesi oli oudon juhlava, jotenkin syvä ja jäykkä. Ajattelin että kyllä se siitä vielä sohjoontuu…” Sanoiko hän noin tarkoituksella? Ajatteleeko hän jo jatkoa tälle tapaamiselle. Mies on vasta asettunut, kokoaa voimiaan varsinaiseen aiheeseen. Hänellä on asiaa. Kuinka sen nyt oikein avaisi. ”Totta puhuen en tiennyt sinusta mitään. Vaimosi muistan, näin aikanaan joitain kuvia. Hyvin kaunis nainen.” 9
Niinhän taisi olla. Mutta poissa, auttamatta. Siitä tulee neljä vuotta. ”Minä olen ollut yksin kauemmin. Tai enhän mä ole yksin, Timppa on täällä, nytkin tässä huoneessa. Seuraa tuolta jostain koko ajan mitä tässä on meneillään… (Miten hänen naurunsa helähtää, ihmeen vapautta vasti.) – Ja tietysti mulla on lapset, aivan ihanat lapset.” He huomaavat huvittuen: heillä on molemmilla kaksi tytärtä ja poika. Melko samanikäisiäkin. Symmetriset yksinhuoltajaperheet. Samoja kokemuksia arvattavasti. ”Miehen on varmaan vähän vaikeampi”, hän aprikoi. ”Mutta ei ole helppoa ollut täälläkään…” Tunnustelua, alkoholitonta glögiä, hedelmiä kulhossa. Yllättävän luontevaa, kuin hän olisi käynyt ennenkin. Nainen esittelee taulujaan, upea rivistö kultalevyjä vastapäisellä seinällä, jokusia platinaa. Niitä on kertynyt. ”Niin paljon arvostelukyvyttömiä ihmisiä… (Hänen itsevähättelynsä on aika hauskaa, siihen on varaa, taustalla kaiketi hyvin vahva omanarvontunto.) – Tai no, kyllä mä katson ne ansainneeni, joka ainoan.” Totta kai. Olethan tähti vailla vertaistasi. Olet siis… (Mitä tähän pitäisi sanoa, hän päättää kertoa siitä kun) – Laivalla kerran palasin Ruotsista, ensi kerran kuulin sen puhelinlangat laulaa ja taivaalla loistaa kuu, kuinka se helähti, juuttui heti korvaan. Sehän jäi sitten soimaan koko kansan korviin, varsinkin se kapea kullas tansa siellä hän uneksuu kun unia hän vetelee.” Hän kertoo laulunopettajastaan, sivistyneestä rouvasta, joka opetti sen veitsenterävän een, koska se oli hienoa ääntämystä. Sille voi nyt suopeasti naurahdella. Hän luuli, että niin juuri kuuluu laulaa. 10
”Ottaisitko jotain, teetä tai – itse asiassa olen vähän valmistanut. Pyöräytin piirakan, ei ei karjalanpiirakoita, ihan oman reseptin. Voisimme siinä tapauksessa siirtyä keittiöön. Tytöt hei, tulkaa sanomaan päivää vieraalle.” He tulevat. Hyvin hiljaa ovat olleet talon uumenissa. Lyhyt tiukka tyttö, pyöreät silmälasit, valpas älykkö. Nuorempi on välitön ruskeaverikkö, herkkä hymy valaisee hänen soikeat kasvonsa. Eivät he niiaa, mutta kohteliaita ovat, kasvatettuja. Sieltä rämähtää vähän päästä nahkatakkinen mopopoikakin ulko-ovesta, hanskoja läiskien. Kuin Fisu pienoiskoossa, sama profiili, sama hienoinen hämmennys. ”Hyvä että Juhakin tulee. Hän on meidän ainoa mies, mutta nyt teitä on kaksi. Pannaanko nuo miehet tuohon vastapäätä istumaan että saadaan niitä ihailla.” (Tätä hän katuu myöhemmin. Miksi mun piti ruveta heti flirttailemaan?) Mies ei häiriinny. Oikeastaan hän tuntee olonsa ihmeen kotoisaksi. Perhe heittelee omaa sisähuumoriaan, sekin tuntuu mukavalta. Hän ei tunne itseään kovin ulkopuoliseksi. Leikataan, mutustellaan kasvispiirakkaa, juodaan vihreää teetä. Lapset ovat fiksuja, jättävät heidät taas kaksin. Pitkin silmin vähän ihmettelivät outoa vierasta, mutta eivät ilmaise mitään. Poika tarvitsisi neljätonnia, äiti, uuteen prätkään. Vaan neljätonnia! Yks kaveri on järkännyt yhdeltä toiselta, joka ei enää tarvii… ”Ai että mä kaivan sitten vaan jostakin neljätonnia.” Heidän katseensa, lempeä ymmärryksensä. Äiti hoitaa, poimii sorean kirjoituspöydän laatikosta nipun seteleitä. ”Mun ei pitäisi mutta…” Lapsi on lapsi ja po11
jalla on pojan tarpeet. Porhaltaa vauhdilla takaisin, polkaisee prätkän pärisemään. He istuvat saman lasisen sohvapöydän äärellä, kynttilät luovat lämmintä valoa. Olisiko nyt aika? Kuinka hän aloittaisi? Ilmassa roikkuu kysymyksiä. Mies kertoo jotain kokouksesta, kirjailijoista, aina liian vähän apurahoja. Tämä on laulajalle tykkänään outo elämänalue. ”Saako ne siis rahaa ilmaiseksi?” Eihän kirjoittamalla pärjää kuin joku harva. Laulaja sen sijaan on kokonaan yleisön varassa. ”Ellei ne halua kuunnella, minua ei enää ole.” Niin yksinkertaista ja selvää. Jotakin miehestäsi, siis Timpasta, joka me armeijassa aikanaan tunnettiin Fisuna. Siitä voisi alkaa, kiertää siitä päämaaliin. Kuinka hän niin aikaisin katkesi? Ja sitten, niin miten oikein sait yhteyden häneen kuoleman jälkeen. Vielä siis jatkuu? Voitko olla yhteydessä koska haluat… Kysymykset ryöppyävät, äkkiäpä alkoivatkin. Tämä kiinnostaa ihan oikeasti. Jos haluat kertoa. Ellet, niin sekin käy. Mietteliäs nainen, rypistyykö hiukan sileä otsa. Tuleeko tästä mitään? Miksi piti heti heittää pöytään kaikki tunkeilevat kysymykset? Aivan helposti hän alkaa kertoa. Hän suorastaan lämpenee puhuessaan. Totta, tämä on hänen elämänsä tärkein kysymys – paitsi lapset, tietysti. Juuri tämän varassa nekin hoituvat. ”Kaikkihan annetaan meille ylhäältä.” Siis kuinka kaikki oikein tapahtui? ”Mä haravoin pihaa, Timppa istui siinä tuolissaan ja katseli, poltti piippua niin kuin tavallisesti. Meillä oli tämmöinen työnjako. Äkkiä hän sanoi, ihan odottamatta, että jos hän nyt kuolee, minun täytyy jatkaa, hoitaa kaikki. Se oli kummallista. Ei hän sellaista en12
nen puhunut. Huitaisin syrjään koko asian. Se jäi silti vaivaamaan. Mitä Timppa oikein tarkoitti? Miksi hän sanoi niin? Vasta myöhemmin tajusin, että hän tiesi jo, hänelle oli kerrottu.” Menikö pitkä aika? Siihen kun sitten... ”Se oli myöhemmin samana vuonna, ei kun seuraavana. Se tapahtui kesällä. Me mentiin keikalle johonkin aika lähelle, sen takia oltiin myöhässä. Se otti mua aina päähän. Miksei voida lähteä ajoissa? Timppa ajoi ja oli hiljaa, mä luin kai jotain. Me oltiin aina yhdessä, päivät ja yöt ja kaikki keikat. Isovanhemmat muuttivat molempien puolelta tuonne järven toiselle puolen. Minun vanhemmat Tohmajärveltä ja Timpan vanhemmat Helsingistä. Aivan ihanteelliset olosuhteet, aina voitiin jättää lapset turvallisella mielellä. Keikkoja oli siihen aikaan paljon, voitiin ottaa, kun asiat oli kotona kunnossa. Mä olin niin onnellinen lapsista, se tuntui mun laulussa, niin Timppa sanoi. Mä olin kehittynyt valtavasti, mutta Timppa oli ainoa joka huomasi ja sanoi. Sillä matkalla hän ei puhunut mitään. Pysäytti pari kertaa, halusi kävellä ulkona ja polttaa piippua. Tajusin kyllä, että hän oli väsynyt. Joku piikki pisti, ahnehdinko mä liikaa keikkoja meille. Eihän ne Timppaa musiikillisesti aina tyydyttäneet, aina saman toistoa. Mutta hän tuli kiltisti mukaan, hän oli jättänyt sen firmansa tai se oli mennyt… Hän halusi taas soittaa. Hän oli kuin uusi mies. Timppa oli soittaja sielultaan. Vain sitä hän todella halusi ja osasi tehdä. Sorvatakin hän osasi, halusi tehdä käsillään niin kuin isänsä. Siitähän sitten johtui se firmaideakin. Timppa halusi tehdä mieliksi isälleen.” Hän oli kai lahjakas liikemies, niin olen ymmärtänyt. 13
”Lahjakas ja lahjakas. Hänellä ei ollut pätkääkään bisnesmiehen luonnetta. Hän oli liian kiltti ja pehmeä, ei osannut irtisanoa ketään, sitten kun alkoi mennä huonosti. Ne oli kaikki tuttuja perheitä täältä. Firma sorvasi pianotuoleja. Mä vastustin sitä alusta saakka. Ei sidota itseämme, ollaan vapaita! Ei auttanut, kai hän piti juuri näitä mun keikkoja jonkunlaisina siteinä, vaikka nehän meidät elätti. Hän halusi tehdä jotakin itse, kyllä mä sen ymmärsin. Mutta viisasta se ei ollut. Sitä konkurssia minä sitten maksoin viime vuoteen saakka. Vieläkin tippuu yllätyksiä. Mutta ollaan jo kuivilla ja melkein tasapainossa.” Tästä en tiennyt mitään, mies sanoo. Jostain lehtijutusta sai ihan eri käsityksen. Ajattelinkin, että katsos Fisua, poika pyörittää jo omaa firmaa ja siinä sivussa tätä laulajaa. Onpa sillä hyvin käynyt. Ihmettelin jo kun menitte naimisiin. Onni potkii pianistia. ”Eihän me lehdille kerrottu, eikä ne ruvenneet repostelemaan, kiitos vaan. Eihän ne Timpan asioista välittäneet, minä niitä vaan kiinnostin. Kahteen vuoteen Timpan kuoleman jälkeen en tehnyt keikkoja, vain konsertteja. Ajattelin ruveta trubaduuriksi, opettelen soittamaan kitaraa. Sanoin lapsille, että nyt on pidettävä ohjat kireällä, muuten ei päästä eteenpäin. Koville se otti, mutta me säästyttiin, viimein sain kaikki maksetuksi. Silloin päätin: ei koskaan enää tällaista.” Epäilemättä hän on tiukka nainen, tiukempi kuin tiedetään. Nyt voin jo hengähtää, hän sanoo. ”Ja juuri nyt mulle annettiin uusi hitti, se Tähtitaivas. Kun Jukka tuli ja toi sen mulle, tiesin heti: tämä se on. Juuri tätä olen odottanut, tätä haluan nyt ihmisille laulaa. Tätä sanomaa kertoa. Se on kuin rukous, tavallista syvempi rak14
kauslaulu. Laulu rakkaudesta, joka oli, jota ei vielä ole. Timppa tiesi. Sanoi, että tee se, siitä tulee sinulle se. Ja siitä tuli hitti! Joka päivä panen liittimet yhteen.” Tässä ollaan nyt hetki hiljaisia. Toinenkin hetki. Aika ihmeellistä, kuinka hän heti avautuu, pyytämättä ja kysymättä. ”Kirjoitit hyvin sopivaan aikaan, moneen vuoteen en halunnut tavata ketään paitsi työkavereita. En olisi ennen ottanut vastaan. Sinullakin oli aavistus, sait sysäyksen. Ei me itse täällä mitään päätetä.” Kuinka Fisu sitten kuoli? Oliko siitä kuinka selvä ennakkotieto? ”Tultiin keikkapaikalle viime tipassa, ne Timpan piiputtelutauot myöhästyttivät lisää. Ei mikään innostava tunnelma. Kivahdin kai jotain vähemmän harkittua. Pojat tulivat kantamaan sähköpianoa, kaikki piti saada nopeasti kuntoon. Timppa otti itse kiinni pianosta, kantoi toista päätä, ei halunnut olla muita huonompi. Vähän ennen rappusia hän kaatui, tuupertui maahan. Kasvot aivan valkeat, pulssi ei tuntunut. Soitettiin heti ambulanssi, mutta mikään ei enää auttanut . Sepelvaltimotukos, ne suorastaan räjähti, sanoi lääkäri. Ei tiedetty taudista mitään. Olisi pitänyt. Timppa inhosi liikuntaa, väitteli keikkabussissa poikien kanssa urheilun epäterveellisyydestä. Mä olin niin kiinni töissäni ja lapsissa, en osannut kiinnittää huomiota.” Pitempi hiljaisuus. Kynttilä palaa. Flyygelin kannella on valokuva soittajasta, sormet koskettimilla, iloinen virnistys kohti kameraa. ”Se oli viimeinen onnellinen joulu. Tai nyt ne on toisella tavalla onnellisia, taas yksi tulossa. Otatko vielä glögiä, voin lämmittää?” 15
Ei tarvitse, on lähdettävä vielä sinne kirjailijayhdistyksen illanviettoon. Säädyllinen parituntinen on kulunut. Vielä hän haluaa näyttää maalaamansa omankuvan makuuhuoneen seinällä. Se on aika hyvä, pastellin sinivärinen, näköinen. ”Olisin halunnut taiteilijaksi tai somistajaksi, jos tämä laulaminen ei olisi vetänyt… mutta parempi näin.” Vielä hän pyytää istahtamaan, haluaa muistuttaa: ”Tää voi tuntua sinusta ihmeelliseltä, mutta tiesin, että tulet. Sain Timpalta vihjeen, nyt on muutos ovellasi. Ota se vastaan. Ne tietää siellä kaiken, meidänkin käsikirjoitus on ollut kauan valmiina. Meidän tehtävä on vain toteuttaa sitä. Timppa on kertonut mulle kaiken. Nyt mä tiedän kuinka tää kaikki toimii. Koko maailman kaikkeus. Eikö ole ihme juttu!” Hänen kätensä puristuvat nyrkkiin, hän kohottaa ne eteensä hartian tasolle. Kuin haluaisi syöksyä syleilemään, vierastaan vai yleisöä? Vaiko itseään. (Ele on hänelle luonteenomainen, tulee tutuksi.) Mies hyvästelee, ei oikein tiedä, kuinka toimia. Laulaja hypähtää nopeasti halaamaan kuin vanhaa tuttua. Heillä on hetkensä eteisessä. Onneksi koira on teljetty jonnekin, vain kimakka haukku kuuluu. Lapsia ei näy. Tervehdi heitä ja kiitos kaikesta. Mies nousee pimeässä jyrkkää mäkeä. Tipahtelee ohutta lunta, päässä humisee. Ulkovalo syttyy, kun hän on puolivälissä. Kuin silmänisku, varmistus. Kun hän katsoo taakseen, nainen on kadonnut ovelta. Mies tuijottaa hotellihuoneen ikkunasta pimeään yöhön. Vai iltako vielä on, sysimustaa joka tapauksessa? Kaduilla kelmeä valaistus, tyhjää. Hän kävi vielä siel16
lä illanvietossa kääntymässä. Yhdistyksellä on oma puutalo, jossa voivat näitä järjestää. Se on uhanalainen, kaupunki ei anna tarpeeksi tukea, eipä tietenkään. Eri alojen taiteilijoita, tyhjeneviä punaviinipulloja, tupakansavua, kitaran rämpytystä, laulunloilotusta. Tuttu rehevä naiskirjailija katsoo häntä pitkään. Takkupartainen mieslyyrikko selittää, kuinka päin helvettiä kaikki on taidepolitiikassa. Kuin laskeutuisi korkealta kukkulalta rytisevään kosteikkoon. Hän palasi saman tien tänne Cumuluksen kumisevaan tyhjiöön. Mitäs nyt sitten? Kello on vasta vähän yli kymmenen. Olisi tietysti kohteliasta soittaa ja kiittää. Vielähän voi tähän aikaan. Tuskin tähti näin varhain nukkuu. Hän pyörittää numeron, jäi muistiin. Heti vastaa. Niin, halusin vain kiittää. Oli mieleenpainuva iltapäivä... ”Missä olet nyt?” Täällä hotellissa, mulla on huone Cumuluksessa. Kävin vaan pyörähtämässä siellä, ei mitään ihmeempiä. ”Jollei sinulla ole muuta niin lähtisitkö ajelulle?” Ai nytkö? Vielä tähän aikaan. ”Eihän ole liian myöhä.” Ei yhtään! (Hitto, nyt tämä alkaa mennä aika kovaa…) Mä olen valmis koska tahansa. En, en yhtään väsynyt. Mä olen niin saamarin virkeä. ”Olen siinä hotellin edessä puolen tunnin päästä.” Tuttu harmaa maasturi. Kookas auto, siinä pieni vaalea nainen. ”Minne ajetaan?” Ihan mihin vaan. Koko yö aikaa. 17
”Haluatko, että näytän vähän Jyväskylää.” Sehän sopii. Viimeksi olin täällä kesäyliopistossa joskus kymmeniä vuosia sitten. ”Tytöt oli ihania, kun mä lähdin. Äiti, tervettä! Ensin ne kyllä katseli, mulla ei ole ollut miesvieraita vuosiin. Toinen kysyi: Oletsä varma, ettei se ole murhaaja…” Hän nauraa helisten, kuinka hän onkin äkkiä niin hilpeä, miltei vallaton. Vilkuilee, hymyilee, ohjaa varmoin rantein. Tullaan Tuomiojärven rantaan tyhjälle parkkipaikalle, Toyotan valot kiilaavat mustalle ulapalle. Laineitten hiljaista loiskuntaa. Sitten, aivan valmistelematta: ”Haluaisitko matkustaa kanssani mihin tahansa.” Tämä tuli vähän tärskähtäen. Miksi en haluaisi? Totta kai haluan, minne mennään? ”Katseltaisiin yhdessä tätä maailmaa.” Hiljaisuus. Pitkähkö. Yhteinen hengitys. ”Jos suostut, jos tästä jotakin tulee, meidän kannattaa ilmoittaa se heti. Muuten tulee vaan kyräilyä ja kyttäämistä. Katsos, minähän olen julkista riistaa, ne on kaikki heti kimpussa. Älä pelkää, se on vain viikon hulabaloo, että kaikki saavat osansa. Sitten se on ohi.” Niinköhän? Puolen yön aikaan maasturi vierii hotellin eteen. Kevyt suudelma poskelle, hyvää yötä. Kiitos, miten sanoisin… oli ihmeellinen ilta. Ja päivä. Enemmänkin voisi sanoa, mutta säästetään. Auto vierii katua iloisin takavaloin. Miestä ei ihan heti nukuta.
18
Anna mulle aamurusko, anna usko elämään
Sattumaa vai johdatusta? Ei ollut aikomus ryhtyä tällaiseen. Mutta turha katua, turha pyytää anteeksi, itseltäänkään. Hän ajattelee tätä aikojen päästä. Hänellä on ollut paljon aikaa ajatella. Miten ihmeessä tähän jouduttiin? Marraskuinen ilta muutamaa viikkoa aikaisemmin. Kirjamies tunsi itsensä perin väsyneeksi. Onnetonkin hän oli. Hän laahasi salkkunsa autosta asuntoonsa, joka sijaitsee maalla, hiljaisessa kylässä. Hän oli päivän rapistellut vanhoja sanomalehtiä tilapäisessä työhuoneessaan läheisessä kaupungissa. Hän kirjoittaa historiaa, pian kumaraan painuva lukumyyrä, niin on pelättävissä. Hän on leskimies, vielä alta viidenkymmenen, ja syvästi murheellinen, sillä elämä tuntuu katoavan hänen ulottuviltaan. Hän avaa raskaan oven, joka rämähtää kiinni hänen jäljessään. Muuten on hiljaista. Talo on betoniin valettu, korkea ja valoton. Yksinäinen tuikku kajastaa olohuoneen nurkasta. Yläkerrasta ei kuulu ääniä. Lapset ovat kai naapurissa, kerhossa, jossakin. Talo on kuin hautakammio, viileä ja vetoinen, sillä on myöhäinen syksy. Salkku losahtaa hänen jalkoihinsa, hän riisuu päällystakkinsa ja huhuilee kokeeksi. Kukaan ei vastaa. 19
Kuinka toisin oli vielä Enkelin eläessä. Lämmin koti vastassa, lapset juoksivat syliin. Mutta siihen ei ole paluuta, aika entinen on ainiaaksi kadonnut. Niin kiihkeästi kuin hän on toivonut sen palaavan! Hän lysähtää tuomarin tuoliin, kuten sitä vieläkin kutsutaan. Enkelin valtaistuin, sieltä hän oli tuomitseva kotiinpalaavia ja kolhittuja. Ei sinne päinkään! Hän oli lämmin ja ymmärtäväinen nainen, kaunis ja kärsivällinen. Jos tuomitsi niin syvällä sydämessään, sillä tuomari hän oli, ammatiltaan ja kutsumukseltaan. Itseään hän ankarimmin suomi ja tuomitsi. Mies napsauttaa television sähyämään. Vanha mööpeli sekin, mutta vielä kuva viriää. Se on hänen ainoa puhekumppaninsa täällä, sitä vastaan voi vapaasti väitellä, sen uutisista innostua tai vihastua. Maailmanlopun mellakat, sortuva muuri, ihmismassojen vapautuva vyöryntä. Hän ei pysy mukana ajan riennossa, ei saa kiinni historian suuresta käännekohdasta. Tänne maalle ei mikään ulotu, ei heijastu kansojen voittokulku hiljaiselle raitille. Ei remuta torilla, eivät liehu liput eivätkä kajahtele iskulauseet. Tämä on historian jumalattarelta syrjään unohtunut kulmakunta. Mutta mitä ovat nämä valkoharjaiset naiset, jotka nyt siellä pälättävät? Tuskin pysyvät tuoleillaan, niin innoissaan ovat sanomastaan. Tuttuja molemmat, mies toteaa. Kaukaa ainakin, kuvista ja kansista. Tuo pienempi on kaikkien tuntema laulaja, hipaisee sormella hymykuoppaansa poskella, kysyy lempeän tuimasti: Onko sinun hyvä olla, jos olet negatiivinen? Ei totisesti ole, sanoo toinen nainen ja puistelee tarmokkaasti päätään. Ei ei ei. Siinä on itse Hirmunen, kaikkien tuntema, monien pelkäämä. Haukkana hän 20
hyökkää päättäjien niskaan. Mutta nyt nainen on sulaa lempeä ja lämpöä. Hän on löytänyt hengensisaren, kirkassilmäisen laulajan, joka ei tahdo hetkeäkään olla negatiivinen. Ei missään tapauksessa kumpikaan sitä halua! Positiivinen ajattelu, se on ohjelman hyvä sanoma. Siihen nyt kaikki yhtykäämme. Mä haluan aina ajatella positiivisesti, kaikesta, silloin pahatkin asiat muuttuvat hyviksi… Myönteisyys, siinä on kaikki. On sanottu, että sulla on lauluäänessäsi ikään kuin hymyä, Hirmunen kehrää. Tämän hän on valmistanut ennalta. Laulaja on samaa mieltä. Se tulee siinä tapauk sessa mun sisältä, en mä sitä tietoisesti rakenna. Mies on kääntämäisillään kanavaa, silmäilee lehteä, tuntee tarvetta hakea juotavaa. Sitten hän pysähtyy kuin sähkön satuttamana, jää kuuntelemaan. Mitä ne nyt puhuvat? Jostakin Timpasta, joka oli hienotunteinen ihminen ja laulajan paras kaveri, lisäksi hänen aviomiehensä. Joka on siis kuollut. Timppa? Sen täytyy tarkoittaa Fisua, vanhaa kunnon ruodiskaveria, yhdessä sodittiin Hiukkavaaran soilla… Fisuhan meni tämän kanssa naimisiiin, sitten oli laulajan suuri suru-uutinen lehdissä, samana vuonna kuin Enkeli kuoli. Timppa auttaa mua ja antaa voimaa, ei hän ole mi hinkään kadonnut. Hän on vain muuttanut olomuotoaan, mutta on jatkuvasti tässä, mun lähellä. Jokin tässä alkaa nyt miestä kiinnostaa. Eikö hän ole monena yönä miettinyt juuri samaa. Voisiko olla noin, voisiko Enkeli olla vielä jossakin lähellä, kuuluvilla, tavoitettavissa, vaikka vain kuiskauksen päässä, hipaisemalla. Semmoisia aavistuksia on ollut, toisinaan. Tuos21
sa puhuu nainen, joka on noin paljon pitemmällä. Mikä on hänen salaisuutensa? Eikö tää ole ihanaa…! Eivät he kuole, he jatkavat elä mää meissä ja meidän kanssamme. Se on totta, me tun nemme sen, jos vain antaudumme ja tahdomme. Mies on vaivihkaa painellut ääntä voimakkaammalle. Tämän ajatuksen hän tunnistaa! Miten saisi vielä yhteyden Enkeliin? Mistä hänet voisi tavoittaa, kuinka kuulla hänestä, millä tavoin puhua hänelle? Tämä laulaja puhuu tuolla voittajan tavoin, tietäjänä. Hän on saanut yhteyden, aivanko luonnostaan? Häneltä se on onnistunut, lahjana taivaastako se on hänelle annettu? Vai huijaako muija koko katsojakansaa? Helvetistäkö yhteys sitten miehen kohdalta on tukossa? Enkeli ei vastaa, hänen henkensä vaikenee. Ohjelma loppuu, naiset halaavat kyynelsilmin, laulajan meikistä on tarttunut musta tahra haastattelijan puseroon, ruutu himmenee. He ovat antaneet itsestään jotain syvää ja sisintä, palauteruuhka ohjelmapäivystykseen arvatenkin alkaa. Mies istuu vaiti lampun valokehässä ja sammuttaa television. Olisi nyt joku merkki täälläkin tunnettavissa. Ei mitään. Tuuli humahtaa ikkunan takana, musta pimeys. Rakkaus. Siitä ne pulisivat paljon, ihmeen helposti ja vuolaasti. Laulajalle, tälle lavatähdelle, rakkaus on jotakin käsin kosketeltavaa, läsnä olevaa, kuin saippuavaahtoa, jolla hän ympäröi itsensä yltä päältä. Sitä hänellä on vaikka kansakunnalle jakaa. Tätä mies jää miettimään. Rakkauden olemuksellisuutta. Onko hän koskaan käsittänyt sitä, ymmärtänyt siitä mitään. Tässäkö hänelle sanansaattaja? Hän muistaa kirkkaan äänen, jonka hän kuuli ämyris22