Tynni, Aale: Kootut runot 1938-1987 (WSOY) by Kirja.fi

Kynttilänsydän, 1938 Vesilintu, 1940 Lähde ja matkamies, 1943 Lehtimaja, 1946 Soiva metsä, 1947 Ylitse vuoren lasisen, 1949 Tuntematon puu, 1952 Torni virrassa, 1954 Yhdeksän kaupunkia, 1958 Maailmanteatteri, 1961 Balladeja ja romansseja, 1967 Pidä rastaan laulusta kiinni, 1969 Tarinain lähde, 1974 Vihreys, 1979 Vuodenajat, 1987

suomennoksia Henrik Ibsen: Brand, 1947 ja 1962 William Wordsworth: Runoja, 1949 Adam Oehlenschlaeger: Aladdin eli ihmeellinen lamppu, 1954 Tuhat laulujen vuotta, 1957 ja 1974 Tulisen järjen aika: Kymmenen modernia ranskalaista lyyrikkoa, 1962 William Shakespeare: Sonetit, 1965 W. B. Yeats: Runoja, 1966 Kaksikymmentäyksi Nobel-runoilijaa, 1976 (toim.) Eddan sankarirunot, 1980 Eddan jumalrunot, 1982 Rouva Satakieli, 1985 Jean Racine: Faidra, 1986

AALE TYNNI Kootut ru not 1938 –1987 aale tynni (1913–1997) julkaisi runoja kuudella vuosikymmenellä, joiden aikana hän tulkitsi ikimuistettavasti mm. naisen ja ihmisen osaa sekä elämän ristiriitaisuutta. Myyttejä, satuja ja historiallisia aiheita aineksinaan käyttävät runot käsittelevät usein vaikeita tunteita ja vastustavat maailman julmuuksia. Tynnin runoudelle on leimallista vahva rytmi, soinnillisuus ja kerronnallisuus. Hänen runonsa ovat innoittaneet lausujia ja tulleet tunnetuiksi myös lauluina. Koottujen runojen juhlavuoden painosta on täydennetty Aale Tynnin viimeisillä runokokoelmilla Vihreys (1979) ja Vuodenajat (1987). Kirjallisuudentutkija, dosentti Tuula Hökän esipuhe johdattelee runojen tematiikkaan.

muita teoksia

PÄÄLLYKSEN KUVA WSOY:N KUVA-ARKISTO PÄÄLLYS MARTTI RUOKONEN

www.wsoy.fi 82.2 ISBN 978-951-0-39586-8

w s oy

Vieraana vihreällä saarella, 1954 Satuaapinen, 1955 Heikin salaisuudet, 1956 Muuttohaukat, 1963, es. 1965 (näytelmä) Lasten paratiisi, 1968 Rautamarskin aika, 1971, es. 1991 (näytelmä) Olen vielä kaukana. Martti Haavio – P. Mustapää 20-luvun maisemassa, 1978 Inkeri Inkerini, 1990 Kuva kaivattuni. P. Mustapään runojen taustaa, 2005 (postuumi)

AALE TYNNI Kootut ru not 1938 –1987

aale tynnin runokokoelmat

aale tynni sai runoilijan ja maailmanlyriikan suomentajan urallaan useita merkittäviä kotimaisia ja ulkomaisia palkintoja, kuten kultamitalin Lontoon olympialaisten taidekilpailuissa (1948) sekä saksalaisen Henrik Steffens -palkinnon (1985). Hän oli Suomen ensimmäinen naispuolinen

AALE T YNNI koot ut runot 1938 –1987 ws oy

akateemikko.

kootut runot 1938–1987

Werner Söderström Osakeyhtiö • Helsinki

tuula hökkä

»Sirunen alkutietoa, kadonnutta» Runoilija Aale Tynni totesi »Miten kirjani ovat syntyneet» -luentonsa (1968) lopuksi, että hänen päätarkoituksensa lyriikassa ei ole ollut kertoa omasta itsestä vaan sepittää runo. Siinä sivussa on voinut jotakin tulla tunnustetuksi ja julistetuksikin. Takana oli 30 vuotta runoilijantyötä. Oman roolin määrittely runon sepittäjäksi on avara ja osuva. Sepittäjyys vaatii runotietoisuutta ja kirjoittamisen rohkeutta. Tynni ei ole yhden roolin, tyylin tai virtauksen runoilija. Hänen lyriikassaan häikäisee eri runomuotojen käyttö ja runoilijaroolien otto. Lyyrisen minän sydämen eetos, klassinen sivistys ja kulttuuriarvot kestävät ja tuntuvat runoissa läpi eri aikojen ja ikäkausien. Aale Tynni (1913–1997) aloitti runoilijana Kynttilänsydän-kokoelmalla 1938. Seuraavat kaksi kokoelmaa Vesilintu (1940) ja Lähde ja matkamies (1943) tulivat julki sodan aikana, rauhan ajan alkaessa ilmestyivät kokoelmat Lehtimaja (1946) ja Soiva metsä (1947). Näiden varhaisrunojen mietiskelevä, runoilijan kutsumusta, haltioitumista, ristiriitoja ja valintojen arvoja punnitseva tunnevoimainen ilmaisu liittyy suomalaisen lyriikan eettiseen ja metris-riimiseen perinteeseen. Luonto on runomaailman tapahtumisen miljöö, joka välittömästi vertauskuvallistuu ja alkaa symboloida ihmismieltä, ajatuksia ja tunteita. Luonnon kautta kuvataan runoilijantyötä, miehen ja naisen suhdetta, perhettä, äitiyttä, äidinrakkautta. Mielen ambivalenssi ja kahtaalle jännitteiset voimat 5

saavat meren ja maan, vuodenaikojen vaihtumisen, maahan juurtumisen ja ilmoihin kasvamisen, alisuuden ja ylisyyden, myrskyn ja tyyneyden, suuren ja pienen kuvia. Vastakohtien suhde on sykkivä, ainutlaatuinen, elämänä suojeltava. Nyt käyvät suuret laineet, ja kaikuu rinta kallion, oi, rohkeasti kaikuu sen sydän peloton. Ja täynnä luottamusta jo pienet ketoneilikat taas silkkiänsä yöksi kuin aina sulkevat. »Linnunpesä»-runossa kehotetaan rauhatonta, katkeraa ja epäuskoista puuta seisomaan hiljaa ja hillitsemään itseään, sillä se on saanut pienen linnunpesän oksalleen. Lintu on pehmustanut pesän omasta rinnastaan vetämillä höyhenillä: »Pesän untuvat poimi se rinnastaan, / kukaties se on koskenut kyllä. / Joka untuvan poimi se rinnastaan: / oli liian karheita ruohot maan, / ja liian kylmä ja kaukainen / oli pilvien untuva yllä.» Lintu on Tynnillä herkkyyden ja tunnevärähdyksen kuva. Se edustaa olennaista ihmisyydestä, naiseudesta ja runoilijuudesta, kuten Soivan metsän runossa »Linnut» tai Ylitse vuoren lasisen -kokoelman (1949) osastossa »Linnut». Pidä rastaan laulusta kiinni -kokoelmassa (1969) rastaan laulu on »tieto ja porraspuu». Viimeisessä kokoelmassakin Vuodenajat (1987) on lintuja, ehkä vielä syvällisemmin merkitsevinä: tenniskentän aitaa vasten moni visertäjä kuoli, mutta puutarha helisi hiljenemättä; kun nuolihaukka katkaisi peltovariksen niskan, hopealanka katkesi, kultaruukku särkyi; tai kun vanha intiaani näki näkynsä sateenkaaren portista, kehän keskellä kasvoi kukkiva puu laulavia lintuja täynnä ja puu suojasi kaikki ihmiset lehvillään, saman isän ja äidin kaikki lapset. Aale Tynnin 1940-luvun kokoelmissa on paljon äitiys-aiheisia runoja. Äitiyden onni, perhe ja luova työ antavat rauhaisan runokodin epä 6

varmassa ajassa. Runoilijaäiti rakentaa lastensa suojaksi »vain lauluni lehtimajan». Sota-aika on läsnä muunneltuna. Se allegorisoituu runoissa keskiajan ja antiikin motiivein kuolemantanssiin, karnevaaliin, nuorallatanssiin tai aurinkovaljakon taitamattomaan ajajaan Phaethoniin, joka on vaarassa suistaa Gaian, Maan, radaltaan: »Maan silmät savu kärventää, / ja tuleen syttyy kaunis pää. / Kun kuolotonta haavoitat, / kavahda, kuolevainen!» »Shakkipeli»-runon kosmisessa maisemassa on kolkkoa huumoria: hymyilevä Herra ja enkeli Gabrielpelaavat taivaankappaleilla shakkia. »Hymyten parvi enkelten / jää viereen, katsastaa, / laudalle jääkö vähäinen / myös talonpoika Maa.» Kosmiset ja metafyysiset allegoriset nostot kuuluvat jatkossakin Tynnin tapaan antaa uusi näkökulma ja kuvata ihmistä ja ihmiskunnan historian näkymiä. Liittoutuneiden valvontakomission ja sotasyyllisyysoikeudenkäyntien aikaan Aale Tynni julkaisee Lehtimajassaan isänmaallisia runoja, joissa luontovertauskuvin puhutaan Suomesta, viitataan vaikeaan kansalliseen ilmapiiriin ja valetaan tulevaisuuden toivoa. »Suviaamu»-runo viittaa myös runoilijan pakolaistaustaan, inkeriläisyyteen: »Olen kasvanut poljetusta kamarasta, / olen heimoa kunnianarkaa ja ylpeää. / Sinun nöyryytyksesi päivä, Suomi, vasta / minun silmiini kunnias aamuna kimmeltää. / Kuin valossa loistaa sateen jälkeen koivu, / sadehelmet kultaverkkona hiuksissaan, / niin kyynelissäsi loistaen, maani, toivu, / suven juhlaan nouse lannistumattomaan!» Kuusivuotias Aale oli paennut perheensä kanssa Inkerin Venjoelta Viron kautta Suomeen 1919. Isänsä ja äitinsä sukujen inkeriläistä historiaa ja sukulaisten vaiheita sekä ennen muuta isänsä Kaapre Tynnin (1877–1953) elämänmittaista työtä ja taistelua Inkerin kansan ja kulttuurin puolesta kirjailija kuvasi viimeisessä teoksessaan, huolellisesti työstetyssä elämäkerrassa Inkeri Inkerini (1990). Vaikea ajatella, ettei Aale Tynnin inkeriläistaustalla olisi ollut merkitystä sille, miten omalinjaiseksi hänen runoilijantyönsä muotoutui suomalaisen modernismin sotienjälkeisessä aikakaudessa. Äidinrakkautta kuvataan Aale Tynnin varhaisrunoissa ihannoivaan, mutta vivahteikkaaseen ja rohkeaan tapaan. Jumala, kohtalo, lainalaisuus ovat runojen elämän jatkuvuuteen ja henkisyyteen kuuluvaa käsitteistöä. Suomalaisessa runoudessa ei ollut siihen mennessä juuri 7

kuvattu lapsen synnyttämistä fyysisenä kokemuksena. Tynni tarttuu arkaan aiheeseen: »Miten likellä, kauhistavasti / olin likellä mustaa maata, /- -/ ja alemma tieni vei, / kunis kaikki muu oli poissa, / kunis olin vain kappale maata. / Sitä kenkään ei tajuta saata, / joka synnyttänyt ei.» Äiti on välikappale jollekin uudelle, jota varten lapsi syntyy: »Sinun lihasi, luusi / sokeasti muovailen, / olen kynnyspuusi – / vaan muuta en. // Sinä käsket, ja käskysi tautta / minut juurilta raastetaan. / Niin saapuu ruumiini kautta / jokin uusi maailmaan.» Äitiys on elämän jatkumiseen liittyvä arvo sinänsä eikä mitattavissa miehisin kykykriteerein, kuten »Hymyily»-runossa todetaan: »Vain sinun luonasi, rakkaani pieni, / löysin kirkkaan, selkeän tieni, / iloni yksinkertaisen. / Ylpeät veljeni sanovat siitä, / että ei kykyni paljoon riitä – / pieni ja arkipäiväinen. // Mutta en lakkaa hymyilemästä, / luovu en viisaudestani tästä /-/.» Synnyttämisen rajatilaa, jossa elämän ja kuoleman mahdollisuus, äärimmäinen tuska ja ilo, ihminen toiselle ja toisessaan ovat yhtä, eivät eksistenssifilosofit ole yleensä osanneet laskea rajatilakokemuksien luetteloihin. »Porteilla»-runossa lapsen odotuksen ja synnyttämisen symboliikkaa ja toteutuksen kauneutta eivät vuosikymmenien ja runomuodon muutokset ole kuluttaneet. Porteilla elon ja kuolon lapsukaiseni huhuu, /- -/ tahdot hahmosi maisen – oi, olet saava sen kyllä. /- -/ Hartioiltasi heität näkymättömän-kaavun – minulle ehkä sen annat, kun sinun luoksesi saavun? Vettä ja pilviä viistää lieve väljä ja vapaa, maahan ei hulmahda koskaan, 8

tomua maista ei tapaa. Näkymättömän-kengät annatko jalkoihini? Heleä niissä hohtaa sateenkaaren sini. Lemmikkiniityllä leikit, kukkia täynnä syli, kun jo äitisi kulkee sateenkaaren yli. Lapsen elämällä on oma salainen tarkoituksensa, jonka perusta ilmaistaan sekä ideana, henkenä että luontona, vaistona, »sudenpentuutena»: /- -/ vaiston puolihämärässä ajat unta elämässä niinkuin minäkin. Kerran uupuin sieluus asti hetken mietit katkerasti, niinkuin minäkin, millaista on koiran olla, juosta kotikartanolla mielin virkein, tyytyvin. Vaan kun taivas syttyy kajoon, keveästi lähdet ajoon, lähdet uudelleen. Viita kukkii ihmeellinen, näet metsän syvän sinen, oksat kukkaterttuineen. Rakas, sudella on hyvä. Teroittuen silmä syvä tähyy yötä pimeää. 9

Tähti loistaa pääsi yllä. Susi, löydät tiesi kyllä. Tietoasi ensimmäistä ime rintojeni päistä, ime, silkkipää. Aale Tynnin varhaistuotanto on ’alkukodin’ luomista perheenä ja ihmissuvun jatkumisena. Myöhäisrunoissa se laajenee yhä enemmän kirjallisen ja kulttuurisen tradition, satujen, tarinoiden, runojen ja kansanperinteen ’kodiksi’. Ylitse vuoren lasisen -kokoelma (1949) on yllättäjä niin rytmin kuin lyyrisen minän ja aineiston kehittelyn kannalta. Satu- ja tarina-aines nousee uudella tavalla keskiöön. Runojen läpi kuultaa usein jokin tuttu satu tai tarina kansansaduista Lumikkiin ja Tuhkimoon, Lagerlöfin Peukaloisesta Topeliuksen Ruususeen, henkensä edestä tarinoita laulavasta Sheherazadesta nokkospaitoja joutsenveljilleen kutovaan Eliisaan. Pohjateksteissä on usein kyseessä rakkauden äärimmäistilat ja -matkat, joilla joutuu koettelemaan itseään, voittamaan pelkonsa ja itsensä. Runot eivät kertaa tai varioi tarinaa sellaisenaan. Ne keskittyvät kommentointiin, lisäykseen tai sivujuonteeseen, jota pohjateksti ei käsittele. »Oi Tuhkimo, Tuhkimo, juokse jo pois, / on tullut keskiyö» alkaa »Tuhkimon pako» -runo puhutellen ja neuvoen. Runo päättyy: »niin Tuhkimo miettii ainoastaan, / miten Tuhkimo pääsisi sadusta pois, / sadun kuoren kuinka hän särkeä vois / ja elää niinkuin muut.» Joutsenveljensä pelastavan Eliisan toimet on sidottu vääjäämättä sadun kaavaan: »Ja muuta tiedä en. / Satu itse määrää sen, / mitä verhoa ylleen tarvitsee / sadun lintu valkoinen.» Tuhkimo ja hänen tarinansa todetaan uneksi, varjoksi, lauluksi. »Lasinen vuori» -runossa epäillään samoin: »Ylitse vuoren lasisen / poika ratsastaa – / entäpä ellet löydäkään / sieltä prinsessaa. // Valhetta, valhetta, valhetta on / kaikki laulut maan. / Entäpä ellei prinsessaa / koskaan ollutkaan?» Silti lauletaan: »Itsekin laulan, vaikka en / usko sanaakaan.» »Tanssilaulu» päättyy: »Oi kuulija, oi kuulija, miten tyhmä laulu se on, / se on aivan mahdoton. / Niin tyhmää laulua et ole kuullut 10

koskaan päällä maan, / et missään milloinkaan. / Sen pääsky visersi korvaani, oi, tornipääskynen, / ja silmiini nousivat kyyneleet, kun kuulin laulun sen.» Keskenään tanssivat rosvon tytär ja prinssi tietävät, miten onnellisiksi tekisivät toisensa. Mutta rosvon tytär myös tietää palaavansa vuorille. Näitä satujen ja rakenteiden kaavoja ihmettelevä minä on jo lähes metafiktion kertoja, joka astuu sadun kehykseen sisään ja taas ulos ja kysyy kehyksen mieltä: Miksi liikutun? Missä sadun totuus ja koskettavuus elää? Sadun selkeässä rakenteessa, mutta miksi ihmeessä niin itkettävässä? Jos myytin ja sadun hahmot ja rakenteet toimivat ihmismielen tiedostamattomien perusongelmien malleina ja aktualisoituvat kriisitilanteissa, niin Tynnin tuon ajan saturunoutta voi tulkita eräänlaisena tunnekuohuntaa ja kriisituntoja saduitse reflektoivana salakielenä. Postuumiteoksessaan Kuva kaivattuni. P. Mustapään runojen taustaa (Salainen) (toim. Riitta Seppälä, 2005) runoilija kertoo, miten Ylitse vuoren lasisen -kokoelman runojen kirjoittamisessa vaikutti suuri »suru-ilon» tunnetila, jonka vallassa hän eli. Tästä lähtien P. Mustapää (Martti Haavio, 1899–1973) ja Aale Tynni innoittivat toistensa työtä ja kirjoittivat moneen runoon rakkauttaan lyyrisenä vuoropuhelua. Ylitse vuoren lasisen on suomalaisen lyriikan rytmihistorian merkkiteos. Vilkkaasti vaihteleva, suggestiivinen, kepeän tanssin rytmi ottaa peonisen nelitavun notkistamana tauot, kesuurat, rytmien monitulkintaisen huojunnan ja sanamusiikin uuteen käyttöön. Säkeiden pituudet ja säkeistörakenteet voivat vaihdella samassa runossa suuresti. Balladeja tutkinut Satu Grünthal on todennut Aale Tynnin etsineen luonnollista puheenomaista runosanontaa mitan kautta. Puheenomaisuutta lisäävät monet säkeenalkuiset painottomat pikkusanat. Runo kuin odottaa ja edellyttää esittämistään. Se tahtoo tulla ääneksi, lauluksi, lausutuksi. Tynni onkin aina ollut lausujien suosikki. »Oi»- toistoineen, puhutteluineen ja kehotuksineen runot ilmentävät asennetta, jota ihastus, surumieli ja yhteyden toivottavuus sävyttävät voimakkaina ja sekoittuneesti. Lyyrinen minä ei puhu vain poissaolevalle, hän tuo tämän läsnäolevaksi, kääntyy itsensä ja lukijansa puoleen asettaen kysymyksen runon sepittämisestä. 11

Aale Tynnin maailmanlyriikan mittavaksi kasvava käännöstyö alkoi 1940-luvulla. Hänen toimittamansa ja suomentamansa lyriikan antologia Tuhat laulujen vuotta (1957) saattoi vihdoin länsimaisen lyriikan perinnön laajasti suomalaisen nykykulttuurin ja runouden hyväksi. Sitten seurasivat modernin ranskalaisen runouden antologia Tulisen järjen aika (1962), Shakespearen Sonetit (1965) ja William Butler Yeatsin Runoja (1966), 1980-luvulla ilmestyvät Eddan sankarirunot (1980), Eddan jumalrunot (1982) ja Rouva Satakieli. Keski- ja eteläeurooppalaisia kansanlauluja (1985). Aale Tynni uudisti siihenastisen runouden suomentamisen käytännön. Hän pyrki säilyttämään sanat ehjinä ja kosketuksen alkuperäisrytmiin elävänä, sillä hänestä kääntäjän oli jäljiteltävä, ei mukailtava alkutekstin rytmiikkaa. Rytmi on runossa syvintä ja kaiken lähtökohta, mitta on ulkonaista. Hän osoitti, että suomeksi voi kääntää sekä germaanisin että romaanisin perustein, ja erityisesti romaaninen ja anglosaksinen lyriikka soi hänellä elävänä ja luonnollisena suomena. Tynni piti vapaarytmisen lyriikan valtakaudella vuosikymmenien ajan lähes ainoana meillä yllä rytmiin ja riimiin suomentamisen taitoa ja tasoa, toteaa Kai Laitinen tarkastellessaan Aale Tynniä suomentajana artikkeliteoksessa Tanssilaulu. Teitä Aale Tynnin runouteen (toim. Kaarina Sala, 1993). Aale Tynni oli lasten lukukirjojen uudistuksessa 1950-luvulla mukana toimittaen Martti Haavion kanssa lasten »kultaisia» aapisia ja lukukirjoja. Runoa ja proosaa sisältäviä Tynnin omia lastenkirjoja ovat Kerttu ja Perttu ja muut talon lapset (1953), Kissa liukkaalla jäällä (1954), Satuaapinen (1955), Heikin salaisuudet (1956) ja Lasten paratiisi (1968). 1950-luku oli runouden ja lastenkirjallisuuden uudistumisen ja nousun aikaa. Nonsenseä ja fantasiaa alettiin tuoda tuolloin lastenkirjallisuuteen. Aikuisille ja lapsille kirjoittamisen rajaa häivytettiin tekstin kaksihahmotteisuutta vahvistamalla. Aale Tynnin lapsilukija saa olla lapsi, jolle luetaan ja joka lukee selkeitä, yksinkertaisia, kauniisti kuvitettuja runoja ja satuja, kuten Lasten paratiisissa »Näkki on sammakon näköinen / ja asuu veden alla. / Kaloille keittää velliä / se monella kattilalla.» tai »Myyrä on ahkera pieni mies. / Ei se pelkää vaivaa. / Sillä on kourat 12

kuin lapiot. / Laidunmaata se kaivaa. // Myyrä lehmälle selittää: / Pian kuluu kesä. / Lähdet talveksi navettaan. / Minun on tehtävä pesä.» Osia Tynnin varhaisista ihanteellisista luonto- ja joulurunoista on käytetty lasten Kultaisessa kotiseudussa (1960). 1950-luvun aikuisille tarkoitettuihin runoihin alkaa tulla uusia sävyjä, tummia säröjä, pimeyttä, murhetta, ristiriitoja. Naisen tunteita lähimpien kärsimyksen edessä varioivat muun muassa pietà-aiheiset runot, kuten Tuntematon puu -kokoelman (1952) järkyttävä runo »Marian kiusaus». Hämmennys ja murhe näyttävät liittyvän myös sosiaalisiin paineisiin, väärin ymmärtämiseen, yhteisön sokeuteen ja arvojen muuttumiseen. Nämäkin tunteet hahmottuvat vertauskuvin. Lyyrinen minä on Torni virrassa -kokoelmassa (1954) milloin ranskalaisen puutarhan väännetty ja saksittu pensas, milloin runohahmona on jäniksenkäpälällä taloaanympäri taikova sadun eukko: »Vaan uusi on nyt viisaus / ja tieto permannolla, / ja katto tietää, millaista / on permantona olla.» Jouluaiheisissa runoissa kuvataan joulua sekä kestävän että murtuvan perinteen symbolina. Runossa »Perinnäiset arvot» suvussa säilyneet joulukuusen koristeet ovat selvästi vanhentuneet. Mitä heitetään pois? Kiiltohopeat ja tontut, tottakai. Tarvitaanko tinapaperitähteä? Tarvitaanko vaarin tekemää kuusen vinoa jalkaa? Tarvitaanko lopulta kuustakaan. »Satu taivaassa»-runossa »me» ihmiset tulemme elämän metsästä revittyinä, kompastellen, haavoilla ja likaisina taivaan jouluun, jossa Jumala enkeleineen istuu jo joulupöydässä ja lahjat odottavat kuusen alla. Jumala on jopa korjannut rikkonaiset lelumme. Kun Jumala laittaa hyrrän pyörimään, näemme maailman uusin silmin: »hilpeästi ympäri pyörähtää / kaikki, mikä on ollut tärkeää. / Mitäpä merkitystä onkaan sillä, / nyt kun leikimme kuusen ympärillä! / Hiljaa helisten taivaan kello lyö. / Leikimme, kunnes tulee yö –.» »Vihellä, syksy –»-runossa kosminen posetiivi tuntuu pyörittävän muutakin muutosta kuin ankeaa kääntymistä syksystä talveen. Nyt vaaditaan uusi tanssin tahti, jolla ihmisestä tulee viisas markkinoiden viihdyttävä eläin. Runossa kevyt huoleton rytmi riitelee surullista ja ankeaa sävyä vastaan ja tulee siten vain tehostaneeksi traagista perusteemaa, kuten Eeva-Liisa Manner aikalaiskritiikissään 1954 totesi. 13

Vihellä, syksy puuskapää, pois löyhät lehdet riivi! Maa akselissaan vingahtaa kuin vanha posetiivi. Särähti laulu iloinen, soi väärin vakavampi. Kirskuen, kuinka kirskuen kääntyy raskas kampi –. Nyt onnenlehdet satavat, valitse kohtalosi. Sokeat lehdet satavat ja jokainen on tosi. Saat tumman taikka heleän. Ei mikään kauan kestä. Pois irtoat, pois irtoat elämän ytimestä. Oi sinua, oi minua! Näetkö vastaisuuteen? Soi posetiivi – tottua on paras tahtiin uuteen. Kuviot monimutkaiset tanssimme, viisaat eläimet. Jos täytyy, niin se käykin – apinain kasvoin vääntynein ja karhunjaloin jäykin. Kokoelmat Yhdeksän kaupunkia (1958) ja Maailmanteatteri (1961) ovat ilmeeltään modernistisia, vapaamittaista, viileää, oppinutta, moni viitteistä, puheenomaista runoa. Modernististen runojen ympärillä on ilman siltoja sidonnaismittaista runoa, kuten runon »Puut: tuhat vihreää siipeä» rinnalla on »Kansanlaulu» tai surrealistisen runonäyn »Kettu nousee metsäiselle vuorelle» rinnalla yksinkertainen, riimittelevä 14

»Iskelmä». Tynnin kokoelmille on tyypillistä moniaiheisuus, -aineksisuus ja -tyylisyys. Reaalinen arki, oudot näyt, ylevät tunteet ja poliittinen kannanotto vaihtuvat nopeasti. Nopea tempo ja moniaineksisuus etäännyttävät lukijaa ja panevat miettimään. Yhdeksän kaupunkia -kokoelman aiheet viittaavat usein antiikkiin ja klassisen humanismin historiaan. Runoissa kuvataan antiikin taruin tuhon uhkaa ja syyllisyyden, rangaistuksen, sovituksen ja petoksen mutkikkaita vyyhtejä. Tragiikka on runoissa läsnä. Ariadne, joka halusi auttaa lankakerän avulla Theseuksen ulos Minotauruksen labyrintista, on Tynnin »Ariadne»-runossa vanhus, jolle on jäänyt vain kerimisen turha ele: »Mutta kuka labyrinteissa yhä vaeltaa, / törmäten kalkkiseiniin haurastuviin, / hapuillen sokkeloissa sormin epätoivoisin? / Levotta liikkuu peitteellä käsi laihtunut / kerien, purkaen.» »Arakhne»-runossa käy ilmi vain kutojattaren hämmennys ja suru, kun hän ei ymmärrä, miksi hänen valtavat »korkeat kangaspuunsa» on rikottu ja hänet on laitettu kutomaan lukinseittiä itsestään. Arakhne haluaisi kutoa vain toden suurenmoiset kuvat. Ovidiuksen mukaan Arakhne oli köyhä kutojatar, joka tahtomattaan päihitti kudontataidollaan jumalatar Pallas Athenen ja joutui tämän kateuden ja koston uhriksi. Arakhne oli kutonut loistaviin kuviinsa myös jumalten väärät teot. Kokoelma loppuu nimisarjaansa »Yhdeksän kaupunkia» ja Troijan sotaan. Kuningaspari Hekabe ja Priamos, ja heidän lapsensa, Kassandra, Polyksena ja Hektor, joiden kohtalot ovat järjestään kauheat, esiintyvät runoissa, kuten Ankhiseen poika, Kastor ja Polydeukes, ja monet muut, joista käytetään vain homeerisia epiteettejä, kuten Aigiinkantaja, Vaskikypäräinen, Vaahtosyntyinen, Foibos. Teos päättyy antiikin mytologian suureen tulvaan, joka muistuttaa Raamatun vedenpaisumusta. Perustarinoiden taustalta, Homeroksen ja Ovidiuksen paikannuksissa, alkavat runot elää ja avata persoonallisia ideoitaan. Maailmanteatterissa kehitellään uusia keinoja moniäänistää tarinaa. Monien runojen loppu jää ilmaan, ilman pistettä. Toisesta yhteydestä peräisin oleva sitaatti toistuu läpi runon rakentaen uuden näkökulman rungon. Näin esimerkiksi »Pallohuoneessa»-runossa kursivoidut sanat allons, enfants ja de la patrie on siroteltu pitkin runoa. »Marseljeesin» 15

alkusanat ovat ikään kuin vasta löytymässä sekavista sattumista ja kiihkosta. Pallohuoneessa alkavat lennellä pallot ja tuli: »liekki ja liekki / syöksyen toistensa sisältä / tuli aukeaa kuin ruusu». Runo viittaa porvarillisen vallankumouksen roihun syttymiseen. Kolmas sääty julistautui kansalliskokoukseksi ja vannoi kuninkaan tennishallissa Pallohuoneen valan 1789 uudesta perustuslaista. Edellisessä runossa »Reimsiin» palaa rovio: »Rovio auki rävähti kuin kukka / ja paloi, vaan ei tapahtunut mitään: / odotan yhä lampaitteni luona.» Runon puhuja on Ranskalle tulevaisuuden toivon antanut Johanna, petetty ja erehtynyt. Nyt, viisisataa vuotta myöhemmin Jeanne d’Arc on edelleen valmis ja kysyy: »Erehdyin kerran – / paremmin täytyy korvan erottaa / nyt äänet lampaiden ja pyhäin äänet. / Kysyä tahdon: kirjain vaiko henki? / Sekö on kuningas, ken kruunataan? / Soturit, vastatkaa: – vai kruunataanko / se, ken on kuningas?» Runoilijan suuri valonheitin liikkuu historian maailmanteatterissa ja siinä sivussa omassa ajassaankin. Maailmanteatteri-kokoelma päättyy roolirunoon »Le Douanier». Runon puhuja, tullimies, esittelee maalaustaan muusasta: »Kuinka, nauratteko? / Mutta lyön vetoa, ettette tiedä aivan varmaan, / mitä sillä on suurten jäykkien silmiensä takana, / et sinä, viisas Renoir, / et sinä, sukkela Cézanne.» On kyse Henri Rousseaun runoilija Apollinairea ja hänen muusaansa kuvaavasta maalauksesta »Muusa innoittaa runoilijaa» (1909). Tullivirkailija, naivistimaalari Henri Rousseau toi naivistisilla töillään olennaisen lisän 1900-luvun alun avantgardismin ismeihin. Rousseaun kautta runon lyyrinen minä muistuttaa suvaitsevaisuudesta taiteessa. Myös Tynnin runoudessa on leikittelyä, lapsellisuutta, karnevalisointia – ja eräitä muitakin modernismin maalauksien kommentteja, kuten kriittinen runo »Jean Dubuffet’n taidenäyttelyssä» ja perinteen ja moderniuden suhdetta pohtiva runo »Kuvaus modernista maalauksesta». Aale Tynnin 1960-luvun loppupuolen kokoelmissa Balladeja ja romansseja (1967) ja Pidä rastaan laulusta kiinni (1969) vahvistuvat tarinallisuus ja balladisuus. Balladi on traaginen, surullinen tarina ihmiskohtaloista, intohimoista, jyrkistä luonteista, rakkaudesta ja kuolemasta. 16

Kerronta on niukkaa ja draamallista, lauseformulat, epiteetit ja kertosäkeet toistuvat. Balladiperinteessä kiertävät ja muuntelevat samat tai samankaltaiset vuosisataiset eri kielissä ja kulttuureissa lauletut ja tanssitut aiheet ja aihelmat. Aale Tynnin balladi taipuu moneksi, laajenee, väljenee, modernisoituu. Runo-otsikot, sikäli kuin niissä on lajiviitettä, kuvastavat balladisuuden eeppis-lyyristä väljyyttä: on balladia, laulua, romanssia, legendaa, rippiä, kirjettä, kirousta, kertomusta, tragediaa. Monesti vain ohuelta vaikuttava säie, refrengi tai otsikon lajitermi, jos sekään, vie balladia kohden. Toisaalta surullinen, vääjäämättömästä kohtalosta kertova rooliruno, tapahtumakulku tai elämän filosofointi alkaa Tynnin runouden kontekstissa näyttää balladilta. Aale Tynnillä on muun muassa intohimoinen »Balladi neidosta, joka rakasti varjoritaria», »Keskiaikainen balladi kahdesta rakastavaisesta, jotka kuninkaan käskyllä erotettiin», balladi »Mary Hamiltonista, joka kuoli hirsipuussa Maria Stuartin aikana», balladi »Kuningatar Eleonoran rippi», jota rippiä seurannee lisää murhia, maalaisballadi Lindasta, joka rakastuu huonoluonteiseen Petterssoniin, ja opettavainen »Balladi kahdesta koulupojasta», joiden surkea kohtalo on taattu jo ensimmäisessä säkeistössä, kun he heittävät pois maitoon tahriintuneet kirjansa. »Myllärinpojan balladin» lähtöteksti ei ole balladiaihelma, vaan satu saapasjalkakissasta. Sadun juoni ei toimi balladimaailmassa. Myllärinpoika palaa yksin myllykunnaalle, josta lähti kissansa kanssa. Menestystä ja runsautta tuovat satuelementit ovat matkalla tyhjenneet ja onnen kissakin kuollut. Mylly on jäänyt autiuteen tyhjää pyörimään. Maailmasta, josta satu on hävinnyt, on tullut ankea ja unelmaton. Ulkopuolelta katseleva kertoja kiteyttää arvoituksellisesti runon alussa: »Sitä mikä on liian ankeaa / ei surra ensinkään.» Runon loppu vahvistaa vielä: »Sitä mikä on liian ankeaa / ei surra laisinkaan.» Tynnin eeppisissä runoissa on vakavuutta, huumoria, tehokkaita vastakkainasetteluja, satiiria. Se, mistä runossa kerrotaan, vaatii lukijalta tietoa tai asian selvittämistä lisää. Runot haastavat vihjein ja viittein lukijaa. Monesti runossa on viitteitä, joiden pohjalta runoa voi lukea kannanilmaisuina historiaan, politiikkaan, kulttuuriin tai kirjallisuuden käänteisiin. Suorat sivalluksetkaan eivät ole vieraita, niin 17

kuin kirjailijoitten kilpailusta kertova »Hopeainen legenda» osoittaa: »Maduran akatemian» penkki on lyhkäinen kaikille istuinsijaa haluaville suomeksi tai tamiliksi kirjoittaville runoilijoille. Akatemian penkille pyrkivät tuhannen ja kahdentuhannen vuoden takaa tamilirunoilijat Nakkīrar, Kabilar, Paranar ja neljäsataa muuta. Kun Tiruvalluvar laskee manuskriptinsa penkin päähän, penkki lyhenee ja kaikki muut polskahtavat lammikkoon. Vuosituhannet pyörähtävät, mutta ansiokas taide säilyy. Mitä Tiruvalluvarille kuuluu 2000-luvulla, on nykytekniikalla nopeasti selvitettävissä. »Pytheaan matka eli Löytöretkeilijän tragedia» on rooliruno kreikkalaisesta kauppiaasta ja tutkimusmatkailijasta Pytheaasta, joka teki 325 eaa matkan kauas Luoteis-Eurooppaan ja pohjoisille merille. Hän kuvasi kirjassaan havaitsemiaan outoja asioita, kuten jäätyvää merta, vuoroveden ja kuun vaihtuvaa suhdetta, keskiyöllä paistavaa aurinkoa, revontulia. Hänen matkakuvauksestaan on jäljellä vain fantasioina pidettyjä mainintoja muitten myöhemmissä teoksissa. Pytheas koki uranuurtajan tragedian: »Olin ensimmäinen, / minä menin ja näin, / muut puhuvat kuulemastaan, / ja silti / ei kukaan minua uskonut.» Kukaan ei ottanut häntä todesta – ennen meitä – eikä hänen teoksensa Valtamerestä ole meille edes säilynyt. Pidä rastaan laulusta kiinni -kokoelma on Tynnin kantaaottavin, vihaisin, sydämistynyt kokoelma. Teos alkaa »Elokuun balladilla»: »Elokuun ääni: marssin ääni junat panssarit / ja koirat kaislikossa. // Puhun kaislikon sorsasta – mistä puhuisin? / Sillä totuus on untuvikko kaislikkopesässään.» Neuvostoliiton Tšekkoslovakian miehitys elokuussa 1968 ja sorsanmetsästyksen alkaminen saman runokuvan aineksena oli – olen kuullut – melko tyrmistyttävä rinnastus ajassaan modernistiseksi runokuvaksikin, puhumattakaan osallistuvaksi runoudeksi. Mutta runo onkin moderni balladi, tiivistys vallasta, oli sen kohteena vasallivaltio tai eläinkanta. Aatekantojen rajua törmäyttämistä on »Balladissa Varsovan ghettosta». Balladissa laitetaan natsien holokaustia vasten keskiajan kilvoitteleva ja rukoileva kabbalisti, Josef della Reyna. Balladirunoilija laulaa 1400-luvulla nousunsa ja tuhonsa kokeneelle kabbalisti-rabbille: »Oi 18

Josef della Reyna, / Josef della Reyna, / joka tutkit Kabbalaasi / ja paljon rukoilit, / paremmin puhdistaudu, / tutki totisemmin, / nouse ja taistele, / kytke demonit.» Varsovan ghetossa ei mikään rukous estänyt telaketjuin tulijoita, mutta ghetossa taisteltiin vastaan loppuun saakka. Entäpä satiirinen runo »Piste», jossa aika alkaakin virrata taaksepäin ja suurmiehet palaavat kavalkadina: »tulee herra Führer, / valtias rotuinen, / hammasharjansa alta / tulta purskuttaen, // tulee Isäsemme, / Kansojen Aurinko, / solmuruoskia tehdään / kaiken aikaa jo, /- -/ tulevat touhua täynnä / Robespierre ja Marat: / Pariisissa on hauskaa, / sortuu, savuaa, // tulee Torquemada, / tulevat autodafeet, / ovathan ihmissoihdut / eniten valaisseet /- -/ Siintävä Siinain vuori, / hohtava Kaanaan maa, / korkea Kiinan muuri: / pääsisimmepä taa. // Näemme kiipeämässä / monenkin mooseksen. / Saammeko dekalogin, / punaisen aapisen?» Runoa katkovat refrenginomaisesti kursivoidut toistuvat säkeet »Vahvista voimalla meitä / heikkoja edessäs». Ne ja runon loppusäkeet »Sulta on kaikki suuruus, / henki sun hengestäs» seurailevat Uuno Kailaan »Suomalaista rukousta», jonka Taneli Kuusisto sävelsi virreksi 1939. Refrengin tuella balladin sävy ja asenne hämmentyy lukijan mielessä satiirisesta groteskiin ja traagiseen. Tämä on maailmamme. Uljaan ihmisen tarve selvittää maailmankaikkeus ja valloittaa avaruus suhteellistuu »Laulussa kuunkävijöistä» lempeän ivallisesti, kun valloitettava kuu ottaa puheenvuoron. Rouva Kuu on tavannut kuussakävijoitä ennenkin, kuten Lukianoksen ja Cyranon. Heidän fantastiset matkakuvauksensa viehättävät häntä. Hän tuntee Baabelin tornintekijät ja heidän ongelmansa. Hän kyselee kuun pinnalle ensimmäisenä ja toisena astuneilta astronauteilta kuulumisia Maasta: »Nyt rauha ja rakkaus vallinnee, / on sovussa maailma? / Näen pienet lippunne vierekkäin / kuin joulukuusessa. // ’Well’, sanoi Armstrong. Ja Aldrin / rykäisi hiljalleen / vilkaisten syrjäsilmällä / Luna-alukseen.» Runo on päivätty 22.7.1969, kuukävelyä seuraavana päivänä. Aale Tynnin runoissa asioilla, asenteilla ja näkemyksillä on väliä. Runokieli poetisoituu lajitraditionsa koko arsenaalia monipuolisesti käyttäen ja samalla runo välittää ja kommunikoi. Runoilija uskoo 19

tarinan voimaan. »Balladi runouden merkityksellisyydestä» kuvaa runouden vaikutusta sen yhteisössä. Runon refrenginä toistetaan joka säkeistön lopussa vaatimattoman ruokopillin mitäänsanomatonta säettä »Ruoko, ruskea ruoko». Pari soittoniekkaa soittelee markkinoilla, ja niin vain kohta »kaikissa kaupungeissa / ja kylissä soitetaan / kuninkaan salaisuutta, / hänen aasinkorviaan» muureista, vartijoista, pyssyistä, piikeistä ja kielloista huolimatta. »Kirjeessä André Bretonille» runon puhuja tunnistaa taiteen mahdollisuuden eräänlaisena vastarinnan estetiikkana: »ainoastaan yksityisen vastalause / pitää raollaan / vankilan portit. // Tosin epäilemme joskus.» Yksityisen vastalauseen yhdistävän linkin runo vetää laajasti ja vaivattomasti André Bretonista Jarno Pennaseen, Jan Palachista Albert Schweitzeriin. Aale Tynni on aikansa vapaarytmisessä, modernistisessa runoudessa oman tien kulkija, joka uudistaa niin keskeislyriikan lyyristä minää kuin laulullista ja eeppistä runoperinnettä. Tynnillä balladistina ei ole kyse vain siteestä runolajin perinteeseen tai sen kritiikistä, vaan kehittämisestä ja nykyaikaan soveltamisesta. Eeppis-lyyrisen runon avulla käsitellään myös kipeitä ja ajankohtaisia ilmiöitä. Tynnin runous puolustaa tarinallisuutta ja kulttuuriperintöä. Tarvitaan tarinat ja niiden totuus. Tarinaton maailma rappeutuu. Tarinoita saa ja pitää käyttää, kertoa ja arvioida uudelleen, runoilla toisin, muokata, kritisoida, modernisoida. Kuten saturunoissa Tynnin balladeissa kerrotaan usein kuin sivulle vilkaisten jokin huomiotta jäänyt aspekti. Refrengi toimii toisena tai kolmantena äänenä tai uuden valaisukulman väläyttäjänä. Se kääntää henkilökuvan, tunnelman ja tapahtuman toiset puolet esiin. Äänien välille jää kuuntelun tyhjää tilaa. Refrengin toisto tai varioiva paisutus jännitteistävät kerrontaa. Kerronta etenee ja toistaa, niin kuin elämä. Väliin koko runo sävyttyy mustalla huumorilla, jota tarinan ja kerto säkeitten ristiriita särmittää. Runossa »Balladi katoavaisuudesta» puhuja tunnelmoi surullisena syksyssä. Jokainen säkeistö päättyy melankoliaa katkaisevaan ravistukseen: »Sininen närhi ärähtää / arrogantisti pyörähtäen: / Olet narri, hanki tiukuset.» »Puutarhurin laulussa» puutarhurin uurastusta ja 20

toivoa vastaan kertosäe tuo työn turhuuden, epävarmuuden, lopulta vielä naurettavuuden: Minä ruusun istutan tarhaani, jalon, vahvarunkoisen, ja kun ruusu nuppunsa aukaisee, koko päivän iloitsen. Älä huolehdi turhaan, tarhuri, saat ruususi kasvamaan, ja sen piikit tunnet varmasti, jos kukka ei puhkeakaan. Ja lintulautoja joukoittain panen puihini korkeisiin, lahorastaat aamulla laulavat, minä herään säveliin. Älä huolehdi turhaan, tarhuri, jos lähtevät laulajat, niin harakat saapuvat varmasti, ja ne puissasi nauravat. Vastaäänet eivät kykene mitätöimään toisiaan, vaan yhdistyvät oppositiot sietäväksi – ei lainkaan helpoksi – elämänvisioksi. Lyyrinen minä nousee roolihahmojensa rinnalle ja ylikin. Hänen äänensä on varma ja päättäväinen. Mitään helppoa kohtaloa ei ihmiselle ole tarjolla. Aale Tynnin runoille on luonteenomaista tiheästi personoiva, persoonia vaihtava, liikkuva näkökulma. Sisäänpäin sulkeutuvan yksinäisyyden ja minäkeskeisyyden runoilija Tynni on tuskin lainkaan. Hän on lähempänä vanhempaa, osin ’ydinlyriikan’ sivuun jäänyttä konventiota, jonka keskuksessa lyyrinen minä kääntyy toisen tai toisten puoleen. Yhteyksiä luova ja ylläpitävä suhde hallitsee. Lyyrisessä minässä on läsnä sinä. Viimeisissä kokoelmissa on monia kuolleen rakastetun kaipuu-runoja. Runoissa liikutaan runoilijaminän mielen ja muistojen paikassa, intuitiivisen ja irrationaalisen rajakohdassa, lempeästi ja 21

itsestäänselvästi. »Sinä, sielu» -runossa rakastetun sielu haluaa ilman muuta palata iäisyyden ajattomuudesta tuttuun taivaaseen, Halsinhaan kesäpaikkaan ja sen vuodenaikoihin. Sinä, sielu joka vieläkin palaat uneeni öisin, kaipaatko sinäkin Halsinhakaan? Kyllä. Kyllä. Kuinka ne voisivat pidättää, ne kultakadut, ne krysopraasiholvit, joissa helisevät iäisyyden harput? Keväällä pääskyset palasivat aina tuttuun taloon, räystään alle. Aale Tynnin runonkirjoittajan metodissa on paljon marginaaliin kirjoittamista, sivuhuomautuksia ja ideoitten muistiinpanoja. Marginaalit kiinnostavat Tynniä jo matkakirjassa Vieraana Vihreällä saarella (1954), jossa hän pen-konferenssimatkallaan tekee muun muassa muistiinpanoja Dublinin Trinity Collegen kirjastossa Irlannin keskiajan luostareiden koristeellisista käsikirjoituksista. Muuan kirjuri on kirjoittanut jäljennettävän käsikirjoituksensa marginaaliin: »Kiroukseni ja Jumalan kirous sen lisäksi tulkoon niiden naisten päälle, jotka ovat panneet epäjärjestykseen kaiken musteeni ja värini ja kirjani. Ja Jumalan kirous tulkoon jokaisen päälle, joka lukee tämän eikä myös kiroa heitä. Hyvä Jumala, tämä on kurjaa työtä!» Huudahdus huvittaa kirjailijaa, joka pitää itseään runoilijana sepittäjänä ja suomentajana jäljentäjänä. Vihreys-kokoelmassa (1979) on runo »Kirjuri, marginaalirunoilija», joka alkaa: »Piirtelen pergamenttiin, jäljennän. / Teksti on annettu. Ei 22