Heino, Marja-Liisa: Astuit väärään autoon (WSOY) by Kirja.fi

Henkilöpapereista selviää, että uhri on juuri vankil asta vapautunut Otto-Petteri Saarinen: seksuaalirikollinen, jonk a teot nousivat lööppeihin ja jonk a uhrit vieläkin toipuvat kokemastaan. Tapausta tutkii rikosylikonstaapeli K arli Eerol a, l aul avan romanitähden poik a, jonk a vuoro on jälleen suunnata valokeil a Saarisen uhreihin ja näiden omaisiin. Tapaus ei ole omiaan rauhoittamaan hyvätapaiseksi kristit yksi k asvatetun K arlin mieltä eivätkä isän juopuneet puhelut lohduttamaan poik amiehen öitä. Astuit väärään autoon on rikosromaani k ahdesta sovituksen kumppanista: häpeästä ja kunniasta. Se antaa äänen sekä rikoksen uhrille että sen tekijälle.

Graafinen suunnittelu Anna Makkonen

IS B N 9 7 8 - 9 5 1 - 0 - 3 9 5 8 8 - 2 • 8 4 . 2 w w w.w s o y. f i • p ä ä l ly s a n n a m a k k o n e n

Rikoksen voi sovittaa, mutta voiko sitä hyvittää?

wsoy

Marja-Liisa Heino (s. 1969) on Nokialla asuva kirjailija, joka on aikaisemmin julkaissut kolme teosta: Enkelimies (2006), Suomen suuntaan (2008) ja Niemisen tyttövainaan tapaus (2011). ”Heino taitaa fiktiivisen proosan vaikeimmat perusasiat: notkean kerronnan, elävän kielen, moni-ilmeisen ihmiskuvan rakentamisen ja kulttuuristen koodien vivahteikkaan käytön.” (Kalevi Jäntin palkinnon perusteluista, 2008)

Astuit väärään autoon wsoy

Pimeältä kylätieltä löyt yy yliajetun miehen ruumis.

marja-liisa heino astuit väärään autoon

Todenmuk ainen ja psykologisesti oivaltava rikosromaani

Tekijä kiittää WSOY:n kirjallisuussäätiötä saamastaan tuesta. © Marja-Liisa Heino ja WSOY 2013 ISBN 978-951-0-39588-2 Painettu EU:ssa 2013

marraskuu 2007 – huhtikuu 2008

Karli Eerola seisoi hetken lumisella tienpenkalla. Kun hän oli noussut autosta, tuuli iski häntä kasvoihin, silmät siristyivät ja hän värähti vilusta. Olisi pitänyt laittaa toinen paita. Saappaat lenkkitossujen sijasta. Eerola tarpoi eteenpäin kunnes pääsi tielle, jonka pinnasta tuuli raapi ja huuhteli lunta, tien laidat olivat jo uurtuneet dyynimäisiksi. Hän tömisteli jalkojaan ravistaakseen tossuihinsa tarttuneen lumen. Eerola oli ollut lenkillä. Hän ei vastannut puhelimeensa heti, ja sitten tuli jo kiire. Syiden ja seurausten ketjua olisi voinut mennä taaksepäin loputtomiin. Hän ei vastannut, koska luuli, ettei soitto olisi töistä. Soittaja olisi eräs, joka haluaisi pyytää häneltä anteeksi, Eerola oli ajatellut, ymmärsi nyt ajatuksen järjettömyyden. Eerola meni niin lähelle kuin voi ilman että häiritsi teknisiä tutkijoita, jotka tarkastelivat tiellä makaavaa hahmoa. »Luultavasti myös heppuun törmännyt auto on sottaisessa kunnossa», Roos sanoi. Eerola nyökkäsi. Roos antoi Eerolalle lompakon. Nahka oli reunoilta kulunut, niin kuin lompakoissa, joita pidetään housuntaskussa. »Selvä tapaus», Roos sanoi. »Auto on törmännyt heppuun tässä.» Jarrutusjälkiä ei ollut. Miehellä oli päällään tumma takki. Ei heijastimia. Hän oli ollut pimeässä näkymätön. Näkymätön mies, kunnes hän oli auton valo7

kiilassa. Sitten hän lensi. Roos teki käsillään eleen, joka päättyi tien penkalle. »Supersankari», toinen tutkijoista sanoi ja naurahti. Hänellä oli päässään punainen pipo ja silmälasien alapuolella pipon värinen nenä. Roos katsoi pipopäätä ärtyneen näköisenä. Eerola kysyi, oliko miehillä mukanaan mitään lämmintä. »Etupenkillä», Roos sanoi ja nyökkäsi auton suuntaan. Eerola meni pakettiauton luokse ja otti penkillä olevasta kassista termospullon. Hän veti taskustaan paperinenäliinan, pyyhki termosmukin reunan ja kaatoi kahvia mukiin. Paikalle viritettyjen lamppujen valopiirin ulkopuolella liikkui tumma hahmo. Heiskanen partioautosta, joka oli tehnyt hälytyksen. Heiskanen potkaisi lunta, koira vingahti. »Olit sanomassa», Eerola sanoi Roosille. Roos tuijotti edelleen pipopäätä. »Ei heijastimia», Eerola sanoi. »Hän siis ajoi pyörällään auton eteen, ja kuski pelästyi ja pakeni paikalta?» »Niin», Roos myönsi. »Mutta noista renkaanjäljistä päätellen se myös peruutti batmobiilillaan ainakin kertaalleen ukon päälle.» Nastat olivat repineet miehen takinetumuksen. Pyörä oli mennyt pään yli, jonka piirteet veri ja ruhjeet olivat muuttaneet tunnistamattomiksi. Eerola avasi lompakon. Ajokortin valokuvasta katsoi mies, jolla oli leveät, voimakasposkipäiset kasvot. Vaaleat lyhyet hiukset ja vaaleat silmät. Tavallisen näköinen mies, syntynyt kuusikymmentäluvun alkupuolella. Otto-Petteri Saarinen. Eerolan teki mieli huokaista. Hän laittoi lompakon pipopään ojentamaan muovipussiin. »Tämäkin akti oli ly8

hytkestoinen, eikä sitä tehty erityisen raa’alla tai nöyryyttävällä tavalla», mies naurahti. »Aura-auto meni tästä ohi pari tuntia sitten», Roos sanoi. »Kuski ei Heiskasen mukaan huomannut mitään. Aura on heittänyt lumet ruumiin päälle. Muutenkin on satanut koko yön.» »Joo, saatiin sutia Raiskaaja-Saarinen esiin.» »Eikö sinulla ole muuta takkia?» Roos kysyi, kun Eerola kääntyi menemään autolleen. Eerola pudisti päätään. Hän pyyhki kahvimukin ja vei sen takaisin kassiin. Eerolan auton tuulilasi oli jo ehtinyt peittyä lumeen. Hän otti takapenkin jalkatilasta harjan ja puhdisti auton lasit ja valot. Mietti pipopään nimeä. Lehto. Tai Lehtonen. Jokin miehen olemuksessa ja puheissa tuntui Eerolasta vastenmieliseltä. Ehkä se ei ollut mitään. Syksyllä käydyssä kehityskeskustelussa komisario oli sanonut, ettei Eerola osannut antaa muille tarpeeksi tilaa. Ihmisillä oli omat tapansa puhua ja tehdä asioita, ja asioilla oli saturaatiopisteensä, jonka jälkeen ne oli suoritettu tarpeeksi hyvin. Kaiken ei aina tarvitsisi olla täydellistä. Puhelin alkoi soida, Eerola kurkotti etupenkille kunnes sai laitteen käteensä. »Missä te olette?» hän kysyi, kun puhelimesta kuului pelkkää raskasta hengitystä. Taustalta kuului musiikkia. »Anteeksi», Eerola sanoi hetken päästä, kun Rafael ei edelleenkään sanonut mitään. »Minun ei olisi pitänyt hermostua sillä tavalla. Mutta minä olen pyytänyt, ettette soittaisi minulle kun olette juovuksissa.» Rafael alkoi nauraa. Se kuulosti nyyhkytykseltä. »Oletteko yksin liikkeellä?» Eerola kysyi. »Vai onko 9

teillä kuski mukana?» Minä, Rafael sanoi. Eerola puristi puhelimen päänsä ja olkapään väliin, otti pakkauksesta uuden paperinenäliinan ja pyyhkäisi nenäänsä. Puhelimen kuori tuntui jääkylmältä korvalehteä vasten. Ikkunan läpi näkyi lumessa lojuva tumma hahmo, kuin hahmo Eerolan lapsuuden painajaisista, puoliksi kinokseen hautautunut, jäätynyt miehenruumis; Rafael, sammuneena. Minä, Rafael sanoi. Ottaa niin… »Haloo», Eerola sanoi. »Oletteko siellä?» Ottaa niin, Eerolan isä sanoi. Rinnasta… Joku koputti auton kattoon Eerolan pään yläpuolelle. Eerola hätkähti ja pudotti puhelimensa. Kun hän sai sen uudelleen käteensä, puhelu oli katkennut.

Tarinoilla on alku. Myös Otto-Petteri Saarisen tarinalla. Mutta palataan häneen myöhemmin. Eerolan tarinassa kaikki alkoi eräänä iltapäivänä lähes kolme kuukautta sitten, jolloin kihlakunnan rikospoliisit pitivät tiimipalaveria. Yhtenä aiheena oli edellisviikolla tullut kiertokirje, jossa muistutettiin jälleen tykystä, työkykyä ylläpitävästä liikunnasta. Lappu oli reippaan oranssi, mutta komisario oli siitä huolimatta heittänyt sen ensin työhuoneensa hyllyllä kasvavaan pinoon, johon päätyi suurin osa sisäisistä tiedotteista, kyselyistä ja lehdistä. Tunti viikossa työajalla. Komisarion teki mieli naurahtaa katsoessaan ympärillään näkyviä nyreitä kasvoja. Komisario Lappi oli edellisenä kesänä valittu kansalliseen tutkimukseen, jossa eri-ikäisten ihmisten liikuntatottumuksia ja elämäntapoja kartoitettiin kyselylomakkeilla ja UKK-instituutin suorittamilla testeillä. Hän kävi sokerirasituskokeessa, juoksi matolla letkuja pursuava naamari kasvoillaan. Voiastia vaihtui kevytlevitteeseen, puoliso osti Tupperware-kutsuilta hedelmänmuotoisia eväsra sioita ja meni työväenopiston kasvisruokakurssille. Komisarion oli pakko myöntää, että olo oli salakavalasti parantunut, jopa stressi tuntui hellittävän kun kunto kohosi ja verenpaine laski. Hän vähensi alkoholin käyttöä ja luopui kokonaan kahvista, ja asiat, jotka olivat ennen saaneet 11

aikaan halun karjua ja heitellä käsiinsä sattuvia tavaroita, luiskahtivat nyt helposti oikeisiin mittasuhteisiinsa ja selkiintyivät, komisario alkoi nähdä myös ratkaisuja siellä missä oli ennen ollut vain ongelmia. Uskoon tulleet ihmiset saattoivat olla rasittavia, ja komisario oli tullut terveysuskoon. Hän katsoi tyytymättömänä ympärilleen. Tunti viikossa ei ollut läheskään tarpeeksi pitääkseen keski-ikää lähenevän virkamiehen siinä kunnossa mitä hän oli ollut kaksikymmenvuotiaana, kiivetessään poliisikoulun pääsykokeissa päänkorkuisen aidan yli. Se oli kuitenkin alku ihmiselle, joka söi epäterveellisesti ja epäsäännöllisesti, istui kahdeksasta neljään pöytänsä ääressä. Laiskimukset. Ei ollut muka aikaa, satoi, entäs lapset sitten, myös perhe-elämä ja parisuhde vaativat huomiota. Sirén viittasi vaisusti. Hän ei voisi tulla pyöräilemään, Sirénin pyörä oli huonossa kunnossa, siihen pitäisi ostaa uudet renkaat ja jarruvaijerit. Komisario vilkaisi pöydän toisella puolella istuvaa rikoskonstaapelia. Miehen massiivinen olemus näyttäisi nykyisten kevytrunkoisten pyörien päällä riskialttiilta. Komisario ei kysellyt voisiko joku lainata Sirénille pyörää vaan siirtyi listan seuraavaan ehdotukseen, joka oli lenkkeily. Vesitornin maastoon oli poliisilaitokselta lyhyt matka. Ei mitään repimistä näin aluksi. Ei tässä puolimaratoniin ollut tarkoitus osallistua. Ainakaan heti, komisario naurahti. Mentäisiin sellaista vauhtia, että puhuminen onnistuisi. Vai mitä? Komisario alkoi hermostua. Hän oli ennen kokoontumista pyytänyt kommentteja ja ehdotuksia sähköpostilla, mutta nyt jokaisesta ehdotuksesta löytyikin vikaa. Oli 12

liian kylmää tai liukasta, ei ollut vielä latuja, luistimia oli käytetty viimeksi kouluaikoina. Hän oli pyytänyt alaisiaan myös listaamaan konkreettisesti liikuntaharrasteensa; sen mitä oli joskus harrastanut tai harrasti nyt säännöllisesti. Miettimään myös sitä mitkä asiat tai ihmiset parhaiten kannustivat heitä liikkumaan ja mitkä haittasivat. Komisario oli kirjoittanut vastauksista yhteenvedon, joka oli jaettu kaikille osallistujille keskustelun pohjaksi. Vaikka listassa ei ollut nimiä, siitä oli helppo päätellä kenen harrastuksesta oli kysymys. Kyseinen henkilö voisi sitten toimia ikään kuin toisten tuutorina, vai mitä? Sirén bodasi. Valmensi nuorten painiryhmää, oli itsekin otellut piiritasolla. Sen näki vain katsomalla miestä. Peltonen vaihtoi lajia kuin paitaa. Pyöräilyä, lenkkeilyä, golfia, äijäjumppaa, lentopalloa, kuntosalia, uintia, kuntonyrkkeilyä. Mies oli harrastuksissaan samanlainen hötkyilijä kuin töissään, ei osannut keskittyä mihinkään. Siltaharju oli kirjoittanut urheilevansa jääkaapin ja sohvan väliä. Hauislihas pysyi kunnossa isoa tuoppia nostamalla. Tenhunen oli harrastanut pistooliammuntaa. Kävi bodycombatissa, hölkkäämässä ja pelaamassa tennistä. Komisario ei tiennyt mitä bodycombat oli. Hän katsoi sanan netistä. Sen lisäksi Tenhusella oli sininen vyö karatessa. Hän ei tosin ollut harjoitellut kolmeen vuoteen. Ne tavanomaiset syyt: pieni lapsi, hankalat hoitojärjestelyt, ei oikeastaan omaa vapaa-aikaa. Tenhusta lukuun ottamatta kaikki kävivät enemmän tai vähemmän säännöllisesti poliisilaitoksen yhteisissä sählyharjoituksissa. Päällikön toivomat tavoitteet siis toteutuivat välttävästi. Komisario oli 13

laskenut, että jos he jatkaisivat vuodenvaihteeseen asti, koko asia olisi johdon tasolla unohtunut. Komisario piirsi kysymysmerkin lenkkeilyn viereen, katsottiin listan seuraavaa kohtaa. Eerola ei ollut vastannut komisarion sähköpostiin, sillä hänellä oli ollut vapaapäivä. Komisario tiesi, että ylikonstaapeli harrasti thainyrkkeilyä. Hän oli lisännyt sen listaan. Joukot jatkoivat hiljaista kapinaansa, ja lopulta komisario taipui siihen, että rikospoliisit viettäisivät liikuntatuntinsa menemällä hohtokeilaamaan. Eerola muisti jälkeenpäin, että hän ehdotti sitä itse. Hän oli myös ainoa, joka joi kivennäisvettä. Illanistujaisissa Eerola pyytää yleensä omenamehua tuoppiin, sillä hämärässä kapakassa se näyttää oluelta. Tällä kertaa Eerola saattoi tyytyä vesilasiin, hän oli tutussa seurassa. (Ei tarvinnut selitellä. Katsella silmänpyörityksiä. Etkö sä nyt ota? Jos mä kuule tuon sulle. No ota ny. Mikset sä muka ota?) Hän oli myöhemmin varma, että tarjoilija oli laskenut veden hanasta eikä pullosta. Tämä on tärkeä seikka. Samana iltana Eerola pistäytyi myös sukulaisperheen luona, joka asuu kaupungin eteläpuolella. Ilmansuunnat kannattaa pitää mielessä, niillä olisi parin päivän päästä suuri merkitys. Kaupunki olisi jaettu vyöhykkeisiin. Puhuttaisiin saastuneista ja puhtaista alueista. Ehkä Eerola olisi välttynyt kuukausien piinalta, jos sukulaisperhe olisi voittanut arvonnassa ja saanut osakkeen Myllyhaan alueelta. Seuraavaa arvontaa odotellessa Koskenmäestä oli löytynyt vuokrakaksio. Koskenmäki sijaitsee käynnistymässä olevan vesikriisin keskusalueella. 14

Eerolan kummitytöllä oli »päivät», nuoriso ja sukulaiset olivat käyneet jo aikaisemmin. Tyttö mökötti mesessä, sillä serkku oli kieltänyt lähtemästä kaverien kanssa, täytyisi odottaa kummisetää. Eerolan serkun nimi on Marisa. Monta tuntia kestäneet juhlat tuntuivat kipuna päkiöissä ja ristiselässä, Marisa potkaisi korkokengät jaloistaan. Hän pyöritteli jalkateriään, tuijotti Eerolaa kulmiensa alta kuin sanoakseen että hän istuisi nyt tässä, myöhästyjillä oli itsepalvelu. Eerola otti tiskipöydältä talouspaperia, pyyhki muoviliinalta mehutahrat ja puoliksi syödyistä kekseistä varisseet murut. Otti tiskikaapista puhtaan lasin. »Termoksessa on varmaan vielä kahvia.» »Ei kiitos», Eerola pudisti päätään. »Pitää huomenna nousta aikaisin.» Eerola laittoi lasin hanan alle, mutta käänsi sen pian ympäri, vesi näytti tummalta, haiskahti heikosti joltakin epämiellyttävältä. »Tuommoista se on pitänyt», Marisa sanoi. »Ne kuulemma tekivät verkossa puhdistustöitä, sakat lähtivät liikkeelle.» Hetken päästä vesi näytti kirkastuvan ja Eerola täytti lasinsa uudelleen. Hän joi pari suullista ja tyhjensi sitten lasin altaaseen. Marisa nyppi ärtyneenä röijyään, jonka etumukseen oli pudonnut suklaalastu, tahra erottui selvästi valkoisen pitsin keskeltä. »Oletko ajatellut», Marisa aloitti. Serkulla oli Eerolan mielestä maailman ilmeikkäimmät silmät. Mitähän, katse sanoi nyt. Mitä tässä oli taas koko päivä puhuttu, mistä sukulaisnaiset puhuisivat, kun talossa oli sopivan ikäinen tyttö. 15

»Onko täällä keskusteltu hameiden ottamisesta?» »Sano sinä Riikalle jotakin. Minä en halua, että ottaa vielä, hän on liian nuori. Sano sinä se hänelle. Hän kuuntelee sinua. Minua ei kuuntele. Ottaa uhmalla, jos minä sanon vastaan.» »Jättäisikö jalkapallon», Eerola ihmetteli. »On niin kovana ollut minua kohtaan viime aikoina, että voisi jättää ja pukea uhmalla, jos minä kiellän pukemasta.» »Kyllä hän on sinun selkäkipusi nähnyt. Tietää, että niin voi tapahtua.» Marisan päällä oleva hame painoi seitsemän kiloa. »En minä halua sanoa vastaan.» »Jos minä sanon että älä nyt ota, Riikka voi ajatella, että minä en hyväksy ollenkaan», Eerola sanoi. »Sitten puhuvat, että minun vika kun tyttö kulkee talonpoikien vaatteissa. En sano tähän asiaan mitään. Mikä kiire hänellä muka on?» »Jos on kiire…» »Poikaystävä…» Marisa hymähti. »Akat näkevät miehiä joka paikassa.» Serkku nousi varpailleen, ettei sametti koskettaisi lattiaa. Hän otti jääkaapista mehukannun. Hapan mehu peitti vedessä olevan kummallisen maun. »Jos otat pasteijoita, anna minä pistän ne ensin mikroon», Marisa sanoi, nosti kakun pöydälle. Kakussa oli vaaleanvihreä kuorrute ja kummitytön kuva, josta oli jäljellä pala vasenta poskipäätä ja leukaa. Eerola oli ostanut kummitytölle kännykän, entinen oli pudonnut pukuhuoneen lattialle ja mennyt rikki. »Mitä sinä taas noin kallista», Marisa sanoi hieman ponnettomasti, kun tyttö häipyi huoneeseensa lataamaan 16

soittoääniä. Eteisen kaapin edessä lojuivat lahjaksi saadut sukset. Myös Eerola oli vähän kummityttöä vanhempana vaihtanut jalkapallosta kokonaan toiseen lajiin. Siirtynyt kovempiin aineisiin. Treeniä seurannut euforinen tunne sai harjoittelemaan jalat alta. Eerolan polvi oli venähtänyt ja kantapäähän tullut marssimurtumia. Kun hän kulki kainalosauvoilla kykenemättömänä juoksemaan tai nyrkkeilemään, hän alkoi polttaa tupakkaa. Oli vienyt vuosia päästä tavasta eroon. Marisa työnsi kengät takaisin jalkoihinsa. Meni eteiseen ja katsoi tyttöä ovenraosta. Eerola söi kakkua ja joi mehuaan. Lahjapuhelin päästeli ärsyttäviä ääniä.

Kuinka vesi muuttuu myrkyksi? Joka päivä kuolee neljätuhatta lasta saastuneen veden aiheuttamiin sairauksiin. Perinteisessä kaupunkisodankäynnissä oli tapana pilata vihollisen kaivot ja vesipaikat heittämällä niihin ihmisten tai eläinten ruumiita. Miten saman voisi saada aikaan nykyaikaisessa pikkukaupungissa? Helposti. Ensiksi avataan vahingossa juomaveden ja teknisen veden yhdistävä venttiili, jonka kautta juomaveteen pääsee sekoittumaan noin puoli miljoonaa litraa jätevettä. Pidetään venttiiliä auki kolme päivää. Ajatellaan, että epäpuhtaudet johtuvat virtaussuunnan vaihtumisesta, kun vettä on alettu ottaa naapurikaupungin vesijohtoverkosta. Sanotaan huolestuneille soittajille, että vettä voidaan käyttää normaalisti. Eerola oksensi syntymäpäiväjuhlia seuranneena yönä puolen tusinaa kertaa. Jokin pintasuoni katkesi kitalaesta, Eerola ajatteli, kun ylös näytti tulevan enää vain haponsekaista verta. Hän veti vessan ja sulki hetkeksi silmänsä. Nyhti rullasta paperia ja alkoi pyyhkiä kasvojaan. Poskille oli levinnyt räkää ja pahanhajuista mahanestettä. Huone keinahteli oudosti. Hän otti tukea lavuaarista ja 18

nousi pystyyn, haki ämpärin eteisen siivouskomerosta ja valutti sen pohjalle pari senttiä vettä. Koko ylävartalo tuntui voimattomalta, hän jaksoi hädin tuskin nostaa sänkyä saadakseen maton sen alta. Jalat potkivat ja työnsivät tavaroita kauemmaksi, raivasivat laskeutumisalustaa sairaudelle. Eerola yritti juoda, mutta oksensi heti kaiken ulos. Suussa tuntui edelleen metallinen veren maku. Hän painoi hampaansa yhteen ettei olisi valittanut ääneen, kun tyhjässä vatsassa kiertävä paha olo nosti ruumiinlämmön ensin kuumeiseksi, sitten lämpö sukelsi alas ja Eerola alkoi täristä, paita ja alushousut kastuivat hetkessä kylmästä hiestä. Seuraavat päivät eivät tuoneet helpotusta. Eerolan isoisä teki kauppamatkan naapurin kyydissä, toi Eerolalle kivennäisvettä ja virvoitusjuomia. Suolaa ja sokeria. Mikään ei pysynyt Eerolan sisällä. Hän makasi sohvalla ja myös matolla vessan oven edessä, siitä oli lyhyempi matka. Kaupungin verkkosivuille ilmestyneissä ohjeissa varoitettiin kuivumisesta. Vatsaa poltti kun ohentuneet limakalvot päästivät hapon lävitseen. Kipu alkoi tuntua sietämättömältä. Eerola söi poretabletin toisensa jälkeen, mutta niistä ei ollut apua. »Menet lääkäriin», isoisä sanoi. Eerola seisoi silloin keittiössä. Hän yritti kuoria perunoita, mutta tunsi käsiensä vapisevan. »Pidätkö sinä jo tiskipöydästä kiinni», isoisä sanoi. »Sinä olit lapsena usein lääkärissä, sinua pisteltiin neuloilla sinun allergioittesi takia, senkö tähden olet taas tuollainen jääräpää, radiossakin sanottiin, että pitäisi käydä terveyskeskuksessa näyttämässä itseään.» 19

Eerolan teki mieli huohottaa. »Eihän teillä ole mitään oireita?» »Ei ole.» »Minä en muistanut desinfioida istuinrengasta.» »Karli», isoisä älähti kärsimättömästi. »Minä soitan sinulle nyt taksin. Haluat varmaan käydä vaihtamassa päällesi ulkovaatteet.» Eerolalla oli isoisän talossa koko yläkerta käytettävissään. Seitsemäntoista askelmaa perille asti. Entinen pojanhuone, nyt täynnä aikuisen tavaroita ja elämää. Hän lysähti sängylle istumaan, katsoi itseään vaatekaapin oveen kiinnitetystä peilistä. Eerola ei ollut täysi-ikäiseksi tulonsa jälkeen näyttäytynyt kaupungilla urheiluvaatteissa. Verestävät silmät täydensivät vaikutelman laitapuolen kulkijasta. Hän riisui verryttelyhousut ja collegepaidan, pudotti ne lattialle. Isoisän tilaama taksi ajaisi pian pihaan. Tummat housut olisivat tarvinneet silitysrautaa, kauluspaidan rypyt jäivät onneksi päällyspuseron alle. Sormet tuntuivat jäykiltä ja turvonneilta, kravatin solmiminen oli niille ponnistus. Sitten portaat takaisin alakertaan, päällystakki ja ulkokengät. Isoisä istui keittiössä keinutuolissa, vahti häntä katseellaan. Eerola oli työntämässä ulko-ovea kiinni, kun taksi ajoi pihaan. Taskut pullottivat varmuuden vuoksi mukaan otetuista muovikasseista. Hän nieleskeli, ja he pääsivät terveyskeskuksen pihaan ilman vahinkoja. Taksikuski oli ammatissaan noviisi, pankkikorttilaitteen käyttö takkusi vielä. Eerola tajusi vasta auton peruuttaessa, että hänet oli jätetty hammashoitolan puolelle. 20

Liukuovi avautui säästeliäästi. Hän ei muistanut tarkasti missä hissi sijaitsi, oliko se fysioterapian aulassa. Eerola kiersi sermit, joiden takana olisi verenpaineen mittauspiste, löysi hissinoven ja painoi nappia, mutta kyyti tuntui viipyvän, kuilu kantoi metallista kolinaa, siirrettävänä olivat hankalat siivouskärryt tai ehkä vuodepotilas. Portaikko nousi lasioven takaa. Vatsa oli edelleen sekaisin, mutta päässä ajatukset liikkuivat omituisen kevyesti. Jalat tuntuivat tuskin koskettavan askelmia, kaikki näytti äkkiä selkeältä ja kirkkaalta. Tuntui kuin joku olisi ottanut hänen elämänsä, levittänyt sen hänen eteensä rappukäytävään, hän kävi elämäänsä läpi askelma kerrallaan. Hän laski jalkansa alas. Viha. Kauheaa kuinka vihainen hän oli. Vihaa, joka nousi pettymyksestä, jopa surusta. Mutta kukaan ei tiennyt siitä. Hän oli jo vuosia sitten sanonut Rafaelille antaneensa anteeksi. Hän oli luvannut myös Jumalalle antaneensa anteeksi. Käskyissä määrättiin: kunnioita isääsi ja äitiäsi. Mitä se tarkoitti. Eerola oli äkkiä peloissaan. Hän epäröi astua seuraavalle askelmalle. Mitä vielä tapahtuisi. Yksinäisyys. Kauheaa kuinka yksinäinen hän oli. Eerola ojensi kädet eteensä. Sormet koukistuivat, ne halusivat koskettaa nyt heti. Käsivarret tahtoivat kietoutua, tuntea vieraan vartalon synnyttämän paineen. Aivot alkoivat laukata. Niillä oli kiire, ne tekivät suunnitelmia todetun asiantilan korjaamiseksi, pelkäsivät ajan loppuvan. Silmäkulmassa häivähti valotäplä. Se pyöri, kujeili. Siinä oli jotain tuttua, Eerola yritti tavoittaa sitä katseellaan. 21

Äkkiä valo laajeni. Valkoinen välähdys nielaisi Eerolan, hän oli jo tajuton kaatuessaan porrastasanteelle. Valo vaihtuu kellertäväksi. Eerola erottaa että se tulee taivaalla loimottavasta tähdestä. Aurinko paistaa. Keskipäivän paahteessa asteita on kolmekymmentäseitsemän. Eerola juoksee. Omaan painoluokkaan pudottaminen onnistuu Thaimaan kuumassa ja kosteassa ilmassa helposti ilman saunaa, täytyy vain välttää kadun sitä puolta johon rakennukset heittävät varjonsa. Lenkin jälkeen valmentaja sparraa häntä muutaman kerran. Eerola on tyytyväinen. On ylellisyyttä ehtiä treenata kaksi kertaa päivässä. Kolmen päivän päästä hän nousee kehään paikassa, jossa ei nähdä useinkaan länsimaalaisia urheilijoita. Viisikymmentätuhatta katsojaa sekoaa. Jalkoja ja käsiä. Liian nopeaa. Ovelaa ja raakaa. Yaek, kehätuomari huutaa. Yaek, tauko. Valkoinen valo sumentaa Eerolan näkökentän. Kylkiluut tuntuvat irrallisilta. Eerola peittää irvistyksensä hymyyn, ja ringsidepaikoilla kiljuva yleisö tietää nyt, että farangia sattui ja pahasti. Suoraan eteenpäin kohdistuva potku pysäyttää Eerolan hyökkäyksen, hän ehtii tuntea sormet niskassaan, sitten hänen nenänsä ja suunsa kolahtavat vastustajan polvea vasten. Vastustaja kaatuu hänen päälleen kyynärpäät edellä mikä on ottelun hengen vastaista, mutta sillä ei ole lopulta merkitystä, Eerola häviää selvillä tuomariäänillä. Hän olisi halunnut kadottaa itsensä kuumaan keltaiseen valoon. Kahlata eteenpäin vieraiden kasvojen, vä22