Rossi, Veronica: Halki ikiyön (WSOY) by Kirja.fi

v e r o n i c a

r o s s i

S u o me nt a nu t In ka

P ar p ol a

Werner Sรถderstrรถm Osakeyhtiรถ Helsinki

Englanninkielinen alkuteos Through the Ever Night All rights reserved. First published by HarperCollins Children’s Books, a division of HarperCollins Publishers. Copyright © 2013 Veronica Rossi Suomenkielinen laitos © WSOY 2013 By arrangement with Adams Literary and Ia Atterholm Agency. ISBN 978-951-0-39732-9 Painettu EU:ssa

Elizabethille ja Flaviolle

Pe re gri ne

Aria oli täällä. Perry seurasi hänen tuoksuaan rientäessään yön halki. Hän ei hidastanut vauhtiaan edes pimentyvässä metsässä, vaikka hänen sydämensä jyskyttikin rajusti rinnassa. Roar oli kertonut, että Aria oli jälleen ulkopuolella, oli jopa tuonut todisteeksi orvokin viestin kera, mutta Perry uskoisi vasta, kun näkisi tytön omin silmin. Hän saapui kalliokumpareen luo ja laski jousen, viinen sekä laukun maahan. Sitten hän loikkasi kiveltä kivelle, kunnes seisoi kallion päällä. Taivas oli paksun, pehmeästi eetterivaloa hehkuvan pilvikerroksen peitossa. Hän silmäili kumpuilevia mäkiä ja pysäytti katseensa hedelmättömän joutomaan kohdalle. Talvimyrskyt olivat jättäneet jälkeensä korventuneen, hopeanvärisen arven. Suuri osa hänen territoriostaan, kahden päivän matkan päässä länteen, näytti samalta. Perry jäykistyi erottaessaan nuotion kajon kaukaisuudessa. Hän veti henkeä ja aisti savun hajun viileässä tuulenvireessä. Sen täytyi olla Aria. Hän oli lähellä. ”Onko siellä mitään?” Reef huikkasi ylös. Mies seisoi kuutisen

metriäalempana. Hiki kimmelsi hänen syvänruskealla ihollaan ja virtasi pitkin arpea, joka kulki nenänjuurelta korvan päälle ja halkaisi hänen poskensa. Hän huohotti raskaasti. Vain muutama kuukausi sitten he olivat olleet toisilleen muukalaisia. Nyt Reef oli hänen vartijoittensa päällikkö ja poistui hänen rinnaltaan vain harvoin. Perry kapusi alas. Kuului vetinen narskahdus, kun hän tömähti sohjoon. ”Hän tulee idästä. Puolentoista kilometrin päässä. Ehkä hieman lähempänä.” Reef työnsi lettinsä syrjään ja kuivasi hien naamaltaan. Yleensä hän pysytteli Perryn kannoilla vaivattomasti, mutta he olivat edenneet kaksi päivää hyvin nopeasti, ja kymmenen vuoden ikäero näkyi nyt selvästi. ”Väitit, että hän auttaa meitä löytämään Yhä-Sinisen.” ”Hän auttaakin”, Perry sanoi. ”Hän haluaa löytää sen yhtä kiihkeästi kuin mekin.” Reef harppoi Perryn luokse, pysähtyi vajaan askelen päähän ja siristi silmiään. ”Niinhän sinä sanoit.” Hän kallisti päätään ja hengitti sisäänpäin. Ele oli rohkea ja eläimellinen. Hän ei piilotellut aistiaan kuten Perry. ”Mutta me emme lähteneet hänen peräänsä sen vuoksi”, Reef sanoi. Perry ei pystynyt lukemaan omia mielialojaan, mutta hän saattoi kuvitella, millaisia tuoksuja Reef oli vetänyt sisäänsä. Innokkuutta, vihreää ja terävää ja elävää. Kiihkoa, paksua ja myskistä. Niitä oli mahdotonta olla huomaamatta. Myös Reef oli haistaja ja tiesi täsmälleen, miltä Perrystä tuntui juuri nyt, kun Aria oli vain kivenheiton päässä. Tuoksut eivät valehdelleet koskaan. ”Se on yksi syy”, Perry tokaisi kireästi. Hän nosti tavaransa maasta ja viskasi ne kärsimättömästi olalleen. ”Leiriydy tänne muiden kanssa. Palaan päivännousuun mennessä.” Hän kääntyi lähteäkseen.

”Päivännousuun, Perry? Luuletko, että vuorovetiset haluavat menettäätaas yhden veriherran?” Perry jähmettyi ja kääntyi sitten jälleen katsomaan Reefiä. ”Olen ollut täällä satoja kertoja omin nokin.” Reef nyökkäsi. ”Aivan taatusti. Metsästäjänä.” Hän otti nahkarepustaan vesileilin rennoin, hitain liikkein, vaikka oli yhä hengästynyt. ”Olet nykyään enemmän.” Perry tuijotti metsään. Twig ja Gren olivat jossakin siellä kuulostelemassa ja tarkkailemassa mahdollisia uhkia. He olivat suojelleet häntä siitä saakka, kun hän oli lähtenyt territoriostaan. Reef oli oikeassa. Täällärajamailla oman nahan varjeleminen oli ainoa laki. Hän vaarantaisi henkensä ilman vartijoitaan. Perry hengitti hitaasti ulos samalla, kun toive kahdenkeskisestä yöstä Arian kanssa hiipui. Reef sulki vesileilinsä korkin lujalla painalluksella. ”No? Mitä herrani määrää?” Perry pudisti päätään muodolliselle ilmaisulle – se oli Reefin tapa muistuttaa häntä hänen velvollisuuksistaan. Ikään kuin hän voisi unohtaa. ”Herrasi viettää yhden tunnin yksin”, hän ilmoitti ja hölkkäsi tiehensä. ”Peregrine, odota. Sinun täytyy –” ”Yksi tunti”, Perry huikkasi olkansa yli. Se, mitä Reef halusi, voisi odottaa. Kun Perry oli varma, että oli jättänyt Reefin taakseen, hän tiukensi otettaan jousesta ja säntäsi juoksuun. Tuoksut välähtelivät hänen ohitseen hänen pujotellessaan puiden lomassa. Märän maan rikas, lupaava haju. Arian leiritulen savu. Ja hänen tuoksunsa. Orvokkeja, makeita ja harvinaisia. Perry nautiskeli jalkojensa poltteesta ja keuhkoissaan virtaavasta

raikkaankirpeästä ilmasta. Talvisin heidän täytyi pysytellä aloillaan eetterimyrskyjen aiheuttaman hävityksen vuoksi, ja siitä oli jo liian kauan, kun hän oli ollut paljaan taivaan alla – viimeksi silloin, kun hän oli vienyt Arian asukkien kapseliin etsimään äitiään. Hän oli inttänyt itselleen, että Aria oli jälleen siellä minne kuuluikin, oman väkensä parissa, ja että hänellä oli omakin heimo huolehdittavanaan. Mutta vain muutama päivä sitten Roar oli ilmaantunut yhdyskuntaan Cinderin kanssa ja kertonut hänelle, että Aria oli ulkopuolella. Siitä hetkestä lähtien Perry oli pystynyt ajattelemaan vain sitä, että saisi olla jälleen yhdessä hänen kanssaan. Perry ryntäsi alas rinnettä, jolla kasvoi tuoretta ruohoa ja joka oli äskettäisen sateen kastelema. Hän tarkkaili metsää. Puitten alla oli pimeämpää. Eetterivalo suodattui pehmeästi lehvien läpi, mutta yönäkönsä ansiosta hän erotti selkeästi jokaisen oksan ja lehden. Arian leiri tulen tuoksu voimistui joka askelella. Yhdessä väläyksessä hän muisti Arian leikin: tyttö oli hiipinyt hänen luokseen äänettömänä kuin varjo ja painanut suudelman hänen poskelleen. Hän ei voinut estää hymyä hiipimästä huulilleen. Hän havaitsi liikettä edessään – sumea häivähdys puiden välissä. Aria juoksi näkyviin. Sulavana. Äänettömänä. Tarkkaavaisena, aluetta tutkien. Kun hän näki Perryn, hänen silmänsä laajenivat hämmästyksestä mutta hänen tahtinsa ei hidastunut, eikä hidastunut Perrynkään. Hän viskasi tavaransa maahan ja kiri eteenpäin. Seuraavaksi hän tajusi, että Aria mäjähti vasten hänen rintaansa, todellisena ja tuoksuvana. Perry rutisti tytön itseään vasten. ”Minulla oli sinua ikävä”, hän kuiskutti Arian korvaan. Hän ei voinut pitää tätä tarpeeksi lähellä. ”Minun ei olisi ikinä pitänyt päästää sinua menemään. Kaipasin sinua niin kamalasti.”

Sanat tulvivat hänen suustaan. Hän sanoi tusinan verran asioita, joita ei ollut aikonut sanoa, kunnes Aria vetäytyi kauemmas ja hymyili hänelle. Silloin hän ei voinut enää puhua laisinkaan. Hän katseli Arian sirojen kulmakarvojen kaarta, mustia hiusten tavoin, ja harmaiden silmien älykästä loistetta. Aria oli vaaleaihoinen ja hienopiirteinen, kaunis. Jopa ihanampi kuin hän oli muistanut. ”Sinä olet täällä”, Aria sanoi. ”En ollut varma, tulisitko.” ”Lähdin heti, kun –” Ennen kuin Perry ennätti sanoa lausettaan loppuun, Aria kietoi käsivartensa hänen kaulaansa, ja he suutelivat. Se oli kömpelö, hätäinen suudelma. Molemmat hengittivät liian rajusti. Hymyilivät liikaa. Perry olisi halunnut hidastaa ja nautiskella kaikesta, mutta hänen kärsivällisyytensä ei riittänyt siihen alkuunkaan. Hän ei ollut varma, kumpi heistä alkoi nauraa ensin. ”Pystyn rutkasti parempaankin”, Perry sanoi juuri samaan aikaan kuin Aria huomautti: ”Olet pitempi. Voin vaikka vannoa, että olet kasvanut.” ”Kasvanut?” Perry kysyi. ”Toivottavasti en.” ”Olet sinä”, Aria vastasi. Tyttö tutkaili Perryn kasvoja ikään kuin tahtoisi tietää hänestä kaiken. Niin Aria jo miltei tiesikin. Sinä aikana, kun he olivat olleet yhdessä, hän oli kertonut Arialle asioita, joita ei ollut koskaan kertonut kenellekään. Arian hymy hiipui, kun hänen katseensa pysähtyi Perryn kaulalla roikkuvaan ketjuun. ”Kuulin, mitä tapahtui.” Hän kurotti kättään, ja Perryn solisluulla lepäävä paino kohosi. ”Olet nyt veriherra.” Aria puhui hiljaa, enemmänkin itsekseen kuin Perrylle. ”Tämä on… Se on häkellyttävä.” Perry vilkaisi alas, katsoi Arian sormia, jotka kulkivat hopeasilmukoilla. ”Se on raskas”, hän sanoi. Tämä oli paras hetki sitten sen, kun hän oli ottanut käädyn kantaakseen kuukausia sitten.

Aria katsoi häntä silmiin. Tytön mieliala viileni. ”Olen pahoillani siitä, mitä Valelle tapahtui.” Perry katsoi kohti varjoisaa metsää ja nielaisi, sillä hänen kurkkuaan oli alkanut äkkiä kuristaa. Veljen kuoleman muisto piti hänet valveillaöisin. Joskus, kun hän oli yksin, se esti häntä hengittämästä. Hän irrottilempeästi Arian käden ketjulta ja punoi sormensa tämän sormien lomaan. ”Puhutaan siitä myöhemmin”, hän sanoi. Heillä oli toisilleen paljon kerrottavaa, sillä he olivat olleet erossa kuukausikaupalla. Hän halusi puhua Arian kanssa tämän äidistä. Oli halunnut lohduttaa tyttöä siitä saakka, kun oli kuullut uutiset Roarilta. Mutta ei nyt, kun hän oli vasta saanut Arian takaisin. ”Myöhemmin… jos sopii?” Aria nyökkäsi silmät ymmärryksestä lämpiminä. ”Myöhemmin.” Hän käänsi Perryn kättä nähdäkseen arvet, jotka Cinder oli hänelle aiheuttanut. Ne olivat kalvakoita ja paksuja kuin steariinivanat, kulkivat verkkona rystysiltä ranteelle. ”Vaivaavatko nuo sinua yhä?” Aria kysyi ja kuljetti sormiaan arpia pitkin. ”Eivät. Ne muistuttavat minua sinusta… kun sidoit käteni.” Perry laski päätään, niin että hänen poskensa oli Arian posken tasalla. ”Se oli ensimmäinen kerta, kun kosketit minua inhoamatta sitä.” Näin lähellä Arian tuoksu oli kaikkialla, se kulki hänen lävitseen, ja jollain lailla se kiihotti ja pehmensi häntä samaan aikaan. ”Kertoiko Roar sinulle, minne olen menossa?” Aria kysyi. ”Kertoi.” Perry suoristi selkänsä ja nosti katseensa. Hän ei pystynyt näkemään eetterivirtauksia, mutta hän tiesi niiden olevan siellä, soljuvan pilvien yllä. Eetterimyrskyt vahvistuivat talvi talvelta ja toivat muassaan tulen ja turmion. Perry tiesi, että ajan myötä ne vain pahenisivat. Hänen heimonsa selviytyminen riippui siitä, pystyisikö se löytä-

mään maan, jonka huhuttiin olevan eetteritön – ja Aria etsi samaa paikkaa. ”Hän sanoi, että etsit Yhä-sinistä.” ”Sinä näit Autuuden.” Perry nyökkäsi. He olivat menneet yhdessä etsimään Arian äitiä kapselista ja löytäneet sen eetterin tuhoamana. Kukkuloiden kokoiset kupolit olivat romahtaneet kasaan. Kolmen metrin paksuiset muurit olivat murtuneet kuin munankuoret. ”On vain ajan kysymys, koska niin käy Haaveelle”, Aria jatkoi. ”Yhä-sininen on ainoa toivomme. Kaikki kuulemani viittaa sarviin. Sableen.” Perryn pulssi kiihtyi, kun hän kuuli miehen nimen. Hänen sisarensa Livin oli pitänyt mennä naimisiin sarvien veriherran kanssa viime keväänä, mutta Liv oli jänistänyt ja karannut. Hän ei ollut edelleenkään ilmaantunut esiin. Perryn olisi kohdattava Sable ennen pitkää. ”Sarvien kaupunki on yhä jään piirittämä”, hän sanoi. ”Rimiin ei pääse, ennen kuin pohjoiseen vievä sola sulaa. Siihen voi mennä vielä jokunen viikko.” ”Tiedän”, Aria vastasi. ”Luulin, että se olisi jo tähän mennessä sulanut. Menen pohjoiseen heti, kun niin tapahtuu.” Hän astui äkkiä Perryn luota ja tutkaili metsää, kallisteli päätään nopeasti ja terävästi. Perry oli ollut paikalla, kun Arialle oli selvinnyt, että hän oli kuulija. Jokainen ääni oli ollut löytö. Nyt hän katsoi, kun Aria siirsi täysin vaistomaisesti huomionsa yön ääniin. ”Joku tulee”, Aria sanoi. ”Reef ”, Perry vastasi. ”Hän on yksi miehistäni.” Missään nimessä tunti ei vielä ollut kulunut. Ei lähellekään. ”Lähistöllä on vielä muitakin.” Perry äkkäsi jyrkän sukelluksen Arian mielialassa, kiristävän, viileän

virtauksen. Seuraavassa hetkessä hänen sydämensä jätti lyönnin välistä. Hän ei ollut tuntenut olevansa kahlehdittu toisen tunteisiin kuukausiin. Viimeksi silloin, kun hän oli edellisen kerran saanut olla Arian kanssa. ”Milloin sinä palaat?” Aria kysyi. ”Pian. Aamulla.” ”Ymmärrän.” Aria käänsi katseensa Perryn kasvoista kaulassa roikkuvaan käätyyn, ja hänen ilmeensä muuttui etäiseksi. ”Vuorovetiset tarvitsevat sinua.” Perry pudisti päätään. Aria ei ymmärtänyt. ”En tullut tänne tapaamaan sinua vain yhdeksi yöksi, Aria. Lähde kanssani vuorovetisten luo. Täällä ei ole turvallista, ja –” ”Minä en tarvitse apua, Perry.” ”En minä sitä tarkoittanut.” Hän oli niin vauhkona, ettei kyennyt järjestelemään ajatuksiaan. Ennen kuin hän ennätti sanoa muuta, Aria perääntyi kädet aivan vyöllään roikkuvien veitsien yllä. Muutaman sekunnin kuluttua Reef ilmaantui metsästä ja käveli leveät hartiat kyyryssä heitä kohti. Perry kirosi hiljaa. Hän tarvitsi enemmän aikaa Arian kanssa. Kahden. Reef seisahtui niille sijoilleen nähdessään Arian valppaana ja aseistettuna. Hän ei todennäköisesti ollut odottanut moista asukilta. Perry pani merkille myös Arian varovaisen ilmeen. Reef näytti kasvojen poikki kulkevine arpineen ja haastavine ilmeineen tyypiltä, jota kannatti vältellä. Perry selvitti kurkkunsa. ”Aria, tämä on Reef, vartijoitteni päällikkö.” Tuntui oudolta esitellä toisilleen kaksi ihmistä, jotka merkitsivät hänelle niin paljon. Oli kuin heidän olisi jo pitänyt tuntea toisensa. Reef nyökkäsi jäykästi kohdistamatta elettä kenellekään, ja vilkaisi

sitten Perryä tiukasti. ”Haluan puhua kanssasi”, hän ilmoitti terävästi, ennen kuin harppoi tiehensä. Viha kuohahti Perryn sisuksissa, koska Reef oli puhutellut häntä tuolla lailla, mutta hän luotti mieheen. Hän katsoi Ariaa. ”Palaan aivan pian.” Hän ei ollut päässyt pitkälle, kun Reef pyörähti ympäri letit heiluen. ”Minun ei tarvinne sanoa sinulle, millainen mieliala sinulla tällä hetkellä on. Se on typeryyden lemu. Olet tuonut meidät tänne jahtaamaan tyttöä, joka on saanut sinut niin –” ”Hän on kuulija”, Perry keskeytti. ”Hän kuulee sinut.” Reef tökkäsi sormellaan ilmaa. ”Minä haluan sinun kuulevan minut, Peregrine. Sinun täytyy ajatella heimoasi. Sinulla ei ole varaa menettää järkeäsi jonkun tytön vuoksi – varsinkaan asukin. Oletko unohtanut, mitä tapahtui? Minä nimittäin voin vakuuttaa, ettei heimo ole.” ”Sieppaukset eivät olleet hänen syytään. Hänellä ei ollut mitään tekemistä niiden kanssa. Ja hän on vain puolittain asukki.” ”Hän on myyrä, Perry! Yksi heistä. Kukaan ei tule näkemään mitään muuta.” ”He tekevät, kuten minä sanon.” ”Tai ehkä he kääntyvät sinua vastaan selkäsi takana. Miten luulet heidän suhtautuvan, kun he näkevät sinut hänen kanssaan? Vale saattoi kenties käydä kauppaa asukkien kanssa, mutta hän ei koskaan tuonut yhtä heistä vuoteeseensa.” Perry ryntäsi eteenpäin ja tarttui Reefiä liivistä. He seisoivat toisiinsa lukittuneina vain senttien päässä toisistaan. Reefin mieliala kohotti hyisen poltteen Perryn kielen taakse. ”Olet tehnyt asiasi selväksi.” Perry päästi Reefin irti, perääntyi ja veti muutaman kerran henkeä. Hiljaisuus lankesi heidän ylleen, liian raskaana riidan jälkeen.

Hän ymmärsi kyllä, millaisia ongelmia Arian vieminen vuorovetisten luo aiheuttaisi. Heimo syyttäisi tyttöä kadonneista lapsista piittaamatta tämän syyttömyydestä, sillä hän oli asukki. Perry tiesi, ettei se olisi helppoa – ei alkuun – mutta hän keksisi kyllä, miten saisi heidän yhteiselonsa toimimaan. Hän halusi Arian rinnalleen, tapahtui mitä tapahtui, ja veriherrana päätös oli hänen. Perry vilkaisi sinne, missä Aria odotti, ja katsoi sitten taas Reefiä. ”Arvaa mitä?” ”Mitä?” Reef tiuskaisi. ”Olet kammottavan huono arvioimaan aikaa.” Reef virnisti. Hän pyyhkäisi takaraivoaan ja huokaisi. ”Niinhän minä olen.” Kun hän puhui jälleen, kipakkuus oli kadonnut hänen äänestään. ”Perry, en halua nähdä sinun tekevän tätä virhettä.” Hän nyökkäsi kohti käätyä. ”Tiedän, mitä tuo maksoi sinulle. En halua nähdä sinun menettävän sitä.” ”Tiedän, mitä teen.” Perry puristi viileää metallia kädessään. ”Minulla on tämä.”

Ari a

Aria tuijotti puita ja kuunteli Perryn askelia, jotka voimistuivat nuorukaisen palatessa. Hän näki ensin Perryn kaulakäädyn kimmellyksen, ja sitten pimeydessä välkähtelevät silmät. He olivat hetkeä aiemmin kohdanneet niin hätäisesti, rajusti. Nyt, kun Perry harppoi kohti häntä, hän katsoi poikaa ensimmäisen kerran kunnolla. Perry oli vaikuttava näky. Paljon vaikuttavampi kuin Aria oli muistanutkaan. Hän oli kasvanut pituutta, aivan kuten Aria oli alkuun ajatellut, ja hänen hartiansa olivat lihaksikkaammat, sulautuivat kauniisti pitkänhuiskeaan vartaloon. Hämärässä valossa Aria näki tumman takin ja istuvat, puhtaat housut. Poissa olivat hänen edellisenä syksynä tapaamansa metsästäjän kuluneet, paikatut rääsyt. Perryn vaalea tukka oli lyhyempi, ja se laskeutui kasvoja kehystävinä kerroksina, niin täysin toisenlaisina kuin hänen muistamansa pitkät, vääntyilevät kiemurat. Perry oli yhdeksäntoista, mutta vaikutti niin paljon vanhemmalta kuin Arian ystävät Haaveessa. Kuinka moni hänen ystävistään oli käynyt läpi saman kuin Perry? Kuinka monella oli satoja ihmisiä huolehdittavanaan? Ei kenelläkään. He tulivat täysin eri maailmoista. Eetteri,

hän mietti. Se oli ainoa asia, joka yhdisti asukkeja ja ulkopuolisia. Se uhkasi heitä molempia. Perry pysähtyi parin askelen päähän. Kalvakka valo lankesi hänen kasvojensa vahvoille kulmille, ja Aria pani merkille tummat varjot silmien alla. Perry siveli leukansa lyhyttä sänkeä. Raapiva ääni oli niin tuttu, että Aria miltei tunsi kultaiset harjakset sormenpäittensä alla. ”Olen pahoillani Reefin takia.” ”Ei se mitään”, Aria sanoi, mutta se ei ollut totta. Reefin sanat kaikuivat hänen mielessään. Mies oli kutsunut häntä asukiksi. Myyräksi. Kitkeriä loukkauksia. Sanoja, joita hän ei ollut kuullut kuukausiin. Marronin luona hän oli kokenut olevansa kotonaan. Hänen katseensa laskeutui maahan heidän välilleen. Kolme askelta hänelle. Kaksi Perrylle. Vain hetki sitten he olivat olleet painautuneina toisiaan vasten. Nyt he seisoivat erillään kuin ventovieraat. Kuin kaikki olisi juuri muuttunut. Virhe. Reef oli sanonut senkin. Oliko hän oikeassa? ”Ehkä minun pitäisi mennä.” ”Ei – jää.” Perry astui eteenpäin ja tarttui häntä kädestä. ”Unohda se, mitä hän sanoi. Hänen luontonsa… Se on pahempi kuin minun.” Aria katsoi häntä. ”Pahempi?” Perryn suupielet kohosivat vinoon hymyyn, jota Aria oli kaivannut. ”Miltei pahempi.” Perry hivuttautui lähemmäs, ja hänen ilmeensä vakavoitui. ”En tullut tänne viettämään yötä kanssasi tai tarjoamaan sinulle apua. Olen täällä, koska haluan olla kanssasi. Saattaa kestää viikkoja, ennen kuin pohjoisen sola sulaa. Me odotamme siihen saakka ja etsimme sen jälkeen yhdessä Yhä-sinisen.” Hän piti tauon ja tuijotti Ariaa keskittyneesti. ”Lähde minun mukaani, Aria. Ole kanssani.” Hänen sisällään avautui jotakin häikäisevää noiden sanojen myötä.

Hän painoi ne mieleensä kuin laulun: jokaisen Perryn syvällä, lämpimällä äänellä lausutun sanan kiireettömän soinnin. Mitä ikinä tapahtuisikin, hän säilyttäisi nuo sanat mielessään. Hän ei halunnut mitään niin paljon kuin vastata myöntävästi, mutta hän ei voinut välttää levottomuutta, joka kieppui hänen vatsassaan. ”Minä haluan”, hän vastasi. ”Mutta kyse ei ole enää vain meistä kahdesta.” Perryllä oli velvollisuutensa vuorovetisiä kohtaan, ja hänellä itsellään oli omat paineensa. Konsuli Hess, Haaveen turvallisuuspäällikkö, oli uhannut Perryn veljenpoikaa Talonia, ellei Aria toimittaisi hänelle Yhä-sinisen sijaintia. Se oli syy – yksi syistä – siihen, miksi hän oli palannut ulkopuolelle. Aria katsoi Perryä silmiin eikä pystynyt kertomaan hänelle Hessin kiristyksestä. Perry ei voisi asialle mitään. Kertominen saisi hänet vain murehtimaan. ”Reef sanoi, että heimo kääntyisi sinua vastaan”, hän sanoi sen sijaan. ”Reef on väärässä.” Perry vilkaisi ärtyneenä kohti metsää. ”Heillä saattaa kestää hetki sopeutua ajatukseen, mutta he tekevät kuten minä sanon.” Hän puristi Arian kättä, ja hymy valaisi hänen silmänsä. ”Sano kyllä. Tiedän, että haluat. Roar murjoo minut, jos palaan ilman sinua, ja on toinenkin syy, miksi sinun pitäisi tulla. Ehkä se auttaa sinua tekemään päätöksesi.” Perry hipaisi kädellään Arian käsivartta ja siveli peukalollaan hänen hauistaan. Perryn jousiampujan känsät, jollain lailla sekä kovat että pehmeät, saivat hänet värähtämään. Hän kuuli, kuinka tuulenvire kahisutti puita, ja tunsi sitten sen hyväilevän viileänä hänen poskiaan. Vain Perryn kanssa hän tunsi olevansa täydellisesti oma itsensä. Perry puhui edelleen. Arian oli kelattava ajatuksiaan päästäkseen jälleen kärryille. ”Tarvitset kuulijan merkit. On vaarallista, ellei sinulla

ole niitä. Aistin peittäminen on vilpillistä, Aria. Ihmisiä on tapettu niiden peittämisestä.” ”Roar kertoi”, Aria sanoi. Hän oli piileskellyt metsässä Marronin luota lähdöstään saakka, joten merkkien puute ei ollut vielä tuottanut ongelmia. Mutta kun hän menisi pohjoiseen, hän kohtaisi muita ihmisiä. Hän tiesi itsekin, että olisi paljon paremmassa turvassa kuulijan tatuointi käsivarressaan. ”Vain veriherra voi myöntää ne”, Perry sanoi. ”Satun tuntemaan erään.” ”Puoltaisitko sinä minun merkkejäni? Vaikka olen vain puolittain ulkopuolinen?” Perry kallisti päätään, niin että vaaleat kutrit valahtivat silmille. ”Kyllä. Aivan ehdottomasti.” ”Perry, entä…” Arian ääni hiipui. Hän ei ollut varma, tahtoiko pukea sanoiksi kysymystä, joka oli vainonnut häntä kuukausia, mutta hänen oli pakko saada tietää. Vaikka se tarkoittaisikin, että hän kuulisi jotain sellaista, mikä murskaisi hänet. ”Sinä sanoit, että voisit olla ainoastaan toisen haistajan kanssa, enkä minä ole…” Hän puri huultaan ja päätti lauseen turvallisesti omassa mielessään. Minä en ole sinun kaltaisesi. En ole se, mitä sanoit tarvitsevasi. Hänen kasvojaan alkoi kuumottaa, kun Perry katsoi häntä. Sanoi hän mitä hyvänsä tai jättäisi sanomatta, Perry haistaisi hänen epävarmuutensa syvyyden. Poika hivuttautui lähemmäs ja siveli hänen leukaansa. ”Sinä sait minut muuttamaan mieleni monesta asiasta. Se oli yksi niistä asioista.” Yhtäkkiä Aria ei voinut enää kuvitella jättävänsä Perryä. Hänen olisi pakko löytää keino saada tämä toimimaan. Heimo vihaisi hänen asukkitaustaansa – siitä hän oli varma. Ja jos hän ja Perry saapuisivat yhdys-

kuntaan käsi kädessä, vuorovetiset menettäisivät kaiken uskonsa Perryn arvostelukykyyn. Mutta entä jos hän ja Perry suuntaisivat huomion johonkin muuhun? Johonkin sellaiseen, mitä kumpainenkin osapuoli tarvitsi? Ajatus alkoi muotoutua hänen mielessään. ”Kerroitko sinä vuorovetisille minusta mitään?” hän kysyi. Perry kurtisti kulmiaan. Kysymys tuntui häkellyttävän hänet. ”Kerroin parille ihmiselle, että auttaisit löytämään Yhä-sinisen.” ”Siinäkö kaikki?” ”En ole kertonut meistä kenellekään, mikäli sitä tarkoitat.” Perry kohautti harteitaan. ”Se on henkilökohtaista… tämä meidän juttumme.” ”Meidän pitää säilyttääkin se henkilökohtaisena. Lähden mukaasi liittolaisena, ja pidämme meidät poissa kuvioista.” Perry nauroi, mutta hänen äänensä oli soinniton ja vailla iloa. ”Oletko tosissasi? Pitäisikö meidän valehdella?” ”Ei se olisi valehtelua. Itsehän sinä sen sanoit: pidämme sen henkilökohtaisena asianamme. Emme puhu meistä, ennen kuin meillä on parempi käsitys siitä, miten he suhteeseemme suhtautuvat. Roar pysyttelee vaiti, jos pyydämme häntä. Entä Reef?” Perry nyökkäsi leukaperät kireinä. ”Hän on vannonut minulle valan. Hän tekee kaiken, minkä häneltä pyydän.” Napsahtavan oksan ääni kiinnitti Arian huomion pimenneeseen metsään. Kolme erillistä liikettä otti hahmon, yksi muita raskaampana. Perryn loppuvartio oli matkalla heitä kohti. He puhuivat hiljaa, mutta silti jokainen ääni sointui omaleimaisena hänen korvissaan, yhtä ainutkertaisena kuin ihmisen kasvonpiirteet. ”Muut ovat tulossa.” ”Anna heidän tulla”, Perry sanoi. ”He ovat minun miehiäni, Aria. Minun ei tarvitse piilottaa heiltä mitään.” Aria halusi uskoa häntä, mutta heidän täytyi toimia fiksusti. Uutena

johtajana Perry tarvitsi heimonsa tuen. Arian oli kuitenkin pakko myöntää, että kuulijan merkit parantaisivat hänen mahdollisuuksiaan löytää Yhä-sininen, puhumattakaan eduista, jotka Perryn mukanaolo tarjoaisi matkalla Rimiin. Perry oli metsästäjä, soturi. Selviytyjä. Hän pärjäsi paremmin rajamailla kuin kukaan muu hänen tuntemansa ihminen. Kaikki hyviä syitä mennä vuorovetisten luo muutamaksi viikoksi, ennen kuin hän ryhtyisi etsimään Yhä-sinistä. Hän ja Perry saisivat kaiken haluamansa, jos he vain käyttäisivät järkeään ja olisivat varovaisia. Perryn vartijat lähestyivät. Heidän askelensa voimistuivat hetki hetkeltä. Aria seisoi varpaisillaan ja lepuutti käsiään Perryn rintakehällä. ”Tämä on paras keino – turvallisin”, hän kuiskasi. ”Luota minuun.” Hän painoi huulensa nopeasti Perryn huulille, mutta se ei riittänyt alkuunkaan. Hän otti Perryn kasvot käsiensä väliin, tunsi pehmeän sängen, jota oli kaivannut, ja suuteli poikaa uudestaan lujasti, rajusti, ennen kuin perääntyi. Kun Reef ja kaksi muuta miestä ilmaantuivat näkyviin, hän ja Perry seisoivat usean askelen päässä toisistaan – kuin muukalaiset.