JOSEPH ANTON M U I S T E L M AT
S A L M A N RU S H D I E
S A L M A N RU S H D I E
J OSEPH ANTON M U I S T E L M AT
Suomentanut Arto Häilä
werner söderström osakeyhtiö • helsinki
Saul Bellow’n teoksen Augie Marchin kiemurat sitaatin suomennos Kai Kaila Mihail Bulgakovin teoksen Saatana saapuu Moskovaan sitaatin suomennos Ulla-Liisa Heino George Orwellin teoksen 1984 sitaatin suomennos Raija Mattila Shakespearen Hamlet-näytelmän sitaatin suomennos Veijo Meri Shakespearen Myrsky-näytelmän sitaatin suomennos Matti Rossi Englanninkielinen alkuteos Joseph Anton. A Memoir Copyright © Salman Rushdie 2012 All rights reserved Suomenkielinen laitos © Arto Häilä ja WSOY 2013 ISBN 978-951-0-39782-4 Painettu EU:ssa
Lapsilleni Zafarille ja Milanille, heid채n 채ideilleen Clarissalle ja Elizabethille sek채 kaikille jotka auttoivat
Ja tuon jaon t채hden osaksemme tuli teko, ja sen kautta menneisyys on esipuhe loppukohtaukseen, jonka toteutus on meid채n vallassamme. William Shakespeare: Myrsky
Sisällys Prologi Ensimmäinen musta lintu 11 I Käänteinen Faustin sopimus 27 II »Käsikirjoitukset eivät pala» 99 III Vuosi nolla 139 IV Rakkauden kaipuun ansa 219 V »Niin kauan on oltu maassa, että suunta näyttää olevan ylöspäin» 275 VI Miksi pampaa ei voi valokuvata 329 9
VII Autokuormallinen sontaa 403 VIII Herrat Aamupäivä ja Iltapäivä 467 IX Hänen millennialistinen illuusionsa 547 X Halcyon-hotellissa 593 Kiitokset 615
10
Prologi Ensimm채inen musta lintu
Myöhemmin, kun maailma räjähti hänen ympärillään ja murhaavat mustat linnut kokoontuivat koulunpihan kiipeilytelineelle, hän oli tuohduksissaan, koska ei muistanut BBC:n toimittajan nimeä. Nainen oli ilmoittanut, että hänen entinen elämänsä oli ohi ja uusi, synkeämpi elo oli alkamaisillaan. Nainen oli soittanut hänen salaiseen kotinumeroonsa kertomatta miten oli saanut sen selville. »Miltä tuntuu tietää, että ajatolla Khomeini on juuri tuominnut teidät kuolemaan?» nainen oli kysynyt. Lontoossa oli aurinkoinen iltapäivä, mutta tuo kysymys sammutti valon. Näin hän vastasi, varsinaisesti tietämättä mitä sanoi: »Se ei tunnu hyvältä.» Näin hän ajatteli: Minä olen kuollut mies. Hän mietti, montako päivää hänellä oli elonaikaa, ja tuumi, että vastaus oli luultavasti yksinumeroinen. Hän laski luurin ja kiirehti alas kaidan islingtonilaisen rivitaloasuntonsa ullakkokerroksen työhuoneesta. Olohuoneessa oli puiset ikkunaluukut, ja hän teki naurettavan tempun: sulki ja salpasi ne. Sitten hän lukitsi etuoven. Oli ystävänpäivä, mutta hän ei ollut tullut toimeen vaimonsa, amerikkalaisen kirjailijan Marianne Wigginsin kanssa. Kuusi päivää aikaisemmin vaimo oli ilmoittanut elävänsä onnettomassa avioliitossa, kertonut, ettei »tunnu enää hyvältä» hänen kanssaan vaikka he olivat olleet naimisissa vasta runsaan vuoden, ja hän itsekin tiesi jo, että he olivat tehneet virheen. Nyt vaimo tuijotti, kun hän kulki hermostuneena talossa, veti verhoja kiinni, tarkisti ikkunanhakoja ja tärisi uutisen jäljiltä kuin sähkövirta olisi kulkenut hänen lävitseen, ja hän joutui selittämään mitä oli tekeillä. Vaimo reagoi rauhallisesti ja ryhtyi puhumaan siitä, mitä heidän pitäisi tehdä seuraavaksi. Hän käytti sanaa me. Se oli rohkaisevaa. Talon eteen kaarsi CBS-television auto. Hänen piti mennä amerikkalaisyhtiön studioille Knightsbridgen Bowater Houseen esiintyäkseen satelliittiteitse sen suorassa aamulähetyksessä. »Täytyy mennä», hän sanoi. 13
»Se on suora lähetys. En voi vain olla ilmestymättä.» Hänen ystävänsä Bruce Chatwinin muistojumalanpalvelus pidettäisiin myöhemmin sinä aamuna Moscow Roadin ortodoksikirkossa Bayswaterissa. Vajaat kaksi vuotta aikaisemmin hän oli viettänyt 40-vuotispäiväänsä Brucen talossa Homer Endissä Oxfordshiressä. Nyt Bruce oli kuollut aidsiin, ja kuolema oli saapunut hänenkin ovelleen. »Entä se muistotilaisuus?» vaimo kysyi. Hän ei osannut vastata. Hän avasi etuoven, meni ulos ja asettui autoon joka lähti matkaan. Vaikka hän ei silloin tiennyt sitä, hän palaisi tuohon taloon, joka oli viisi vuotta ollut hänen kotinsa, vasta kolme vuotta myöhemmin, jolloin se ei enää ollut hänen. Lähtöhetki ei siten tuntunut erityisen merkitykselliseltä. Lapset laulavat murheellista hölynpölylaulua luokkahuoneessaan Bodega Bayssa Kaliforniassa. Tyttö kampas’ tukkaa kerran vuodess’ vain, rin-tintin-tin mou mou mou. Koulutaloa tuivertaa kylmä tuuli. Yksinäinen musta lintu pyyhältää taivaalta ja laskeutuu leikkikentän kiipeilytelineelle. Lap set hoilaavat piirileikkilauluaan. Se alkaa mutta ei lopu. Se vain kiertää ja kiertää. Joka kerta pillahtaa kyynel hältä ain’, rin-tin-tin-tin hei-pompoti nikkelis-nakkelis riitelis-raatelis villitys-vallatus mou mou mou. Kiipeily telineellä on neljä mustaa lintua, ja sitten tulee viides. Koulussa lapset lau lavat. Nyt telineellä on satoja lintuja ja tuhannet muut pimentävät taivaan, kuin jokin Egyptin vitsaus. Laulu on alkanut, eikä sillä ole loppua. Kun ensimmäinen lintu laskeutuu telineelle, se näyttää yksittäiseltä, eril liseltä, erityiseltä. Siitä ei tarvitse laatia yleistä teoriaa eikä tehdä laajempia johtopäätöksiä. Myöhemmin, kun vitsaus alkaa, ihmisten on helppo nähdä ensimmäinen lintu enteenä. Mutta telineelle laskeutuessaan se on pelkkä lintu vain. Tulevina vuosina hän näkee tämän näyn unissaan, ymmärtää sen tari nansa eräänlaiseksi alkulauseeksi: kertomukseksi ensimmäisen linnun laskeu tumisen hetkestä. Kun se alkaa, se koskee vain häntä itseään, se on yksittäi nen, erillinen, erityinen. Kukaan ei katso tarpeelliseksi tehdä siitä johtopää töksiä. Vuosia kuluu tusina ja toistakin ennen kuin tarina laajenee ja täyttää taivaankannen, kuin horisontissa seisova arkkienkeli Gabriel, kuin kaksi len tokonetta törmäämässä korkeisiin rakennuksiin, kuin murhaavien lintujen vitsaus Alfred Hitchcockin suurenmoisessa filmissä. CBS:n toimituksessa hän oli päivän suuri uutinen. Uutishuoneessa ja erilaisissa monitoreissa ihmiset käyttivät jo sanaa, joka pian riippuisi kuin myllynkivi hänen kaulassaan. He käyttivät sitä kuin kuolemantuo14
mion synonyymiä, ja hänen teki mieli väittää, pikkutarkasti, ettei sana sitä tarkoittanut. Mutta tästä päivästä lähtien se tarkoittaisi useimmille maailman ihmisille juuri sitä. Ja hänelle myös. Fatwa. »Julistan maailman jaloille muslimeille tiedoksi, että ’Saatanalliset säkeet’ ‑nimisen islamin, profeetan ja Koraanin vastaisen kirjan kirjoittaja, samaten kuin kaikki sen julkaisuun osallistuneet, jotka olivat tietoisia sen sisällöstä, tuomitaan kuolemaan. Pyydän jokaista muslimia teloittamaan heidät, missä ikinä heidät tavataan.» Joku antoi hänelle tulostetun tekstin, kun häntä ohjattiin studioon haastateltavaksi. Jälleen hänen vanha minuutensa halusi väittää vastaan, tällä kertaa »tuomio»-sanan tähden. Tätä tuomiota ei ollut julistanut mikään oikeusistuin, jonka hän hyväksyi tai jolla olisi ollut valta tuomita hänet. Se oli julman ja kuolemaa tekevän vanhuksen käsky. Mutta hän tiesi senkin, ettei hänen entisen minuutensa tottumuksilla ollut enää merkitystä. Hänellä oli nyt uusi minuus. Hän oli myrskyn silmään päätynyt henkilö, ei enää se Salman, jonka ystävät tunsivat, vaan se Rushdie, joka oli kirjoittanut Saatanalli set säkeet, kirjan, jonka nimi oli hienoisesti vääristynyt, kun The Satanic Verses oli enää pelkkä Satanic Verses. The Satanic Verses oli romaani. Sata nic Verses oli pelkkiä saatanallisia säkeitä, ja hän oli niiden saatanallinen kirjoittaja, »Saatana Rushdie», sarvipäinen otus kylteissä, joita mielenosoittajat kantoivat kaukaisten maiden kaduilla, hirtetty mies roikkuvine punaisine kielineen heidän karkeissa kylteissään. Hirttäkää Saatana Rushdy. Miten helppoa olikaan pyyhkäistä pois ihmisen menneisyys ja rakentaa hänestä uusi, musertava versio, jota vastaan näytti olevan mahdotonta taistella. Kaarle I oli kiistänyt tuomionsa laillisuuden. Tämä ei ollut estänyt Oliver Cromwellia mestauttamasta kuningasta. Hän ei ollut kuningas. Hän oli erään kirjan kirjoittaja. Hän katseli toimittajia, jotka katselivat häntä, ja mietti, mahdettiinko hirsipuuhun, sähkötuoliin tai giljotiiniin vietäviä ihmisiä katsella juuri näin. Muuan kirjeenvaihtaja tuli sanomaan jotain ystävällistä. Hän kysyi mieheltä, miten hänen pitäisi suhtautua Khomeinin ilmoitukseen. Miten vakavasti se pitäisi ottaa? Oliko se pelkkää retorista sanahelinää vaiko jotain todella vaarallista? »Voi, älkää suotta huolehtiko», lehtimies vastasi. »Khomeini tuomitsee Yhdysvaltain presidentin kuolemaan aina perjantai-iltapäivisin.» 15
Kun lähetyksessä kysyttiin, miten hän suhtautui uhkaukseen, hän sanoi: »Toivon, että olisin kirjoittanut kriittisemmän kirjan.» Hän oli ylpeä, sillä hetkellä ja ainaisesti, että oli sanonut tämän. Se oli totuus. Hänen mielestään kirja ei ollut erityisen kriittinen islamia kohtaan, mutta kuten hän totesi amerikkalaisessa tv-ohjelmassa sinä aamuna, jos jonkin uskontokunnan johtajat käyttäytyivät näin, ei pieni arvostelu ollut pahitteeksi. Haastattelun jälkeen tultiin kertomaan, että hänen vaimonsa oli soittanut. Hän soitti kotiin. »Älä tule tänne takaisin», vaimo sanoi. »Kaksisataa toimittajaa odottelee jalkakäytävällä.» »Minä menen agentille», hän sanoi. »Pakkaa laukku niin tavataan siellä.» Hänen kirja-agentuurinsa Wylie, Aitken & Stone sijaitsi valkeassa stukkorapatussa talossa Chelsean Fernshaw Roadilla. Talon eteen ei ollut leiriytynyt ensimmäistäkään toimittajaa – ilmeisesti maailman lehdistö ei pitänyt luultavana, että hän kävisi agenttinsa luona tällaisena päivänä – ja kun hän asteli sisään, talon kaikki puhelimet soivat ja jokainen puhelu koski häntä. Hänen brittiläinen agenttinsa Gillon Aitken näytti hämmästyneeltä. Gillonilla oli puhelimen päässä Leicesterin itäisen vaalipiirin parlamenttiedustaja, britannianintialainen Keith Vaz. Hän peitti luurin ja kuiskasi: »Haluatko puhua tämän tyypin kanssa?» Vaz sanoi puhelimessa, että tilanne oli »kauhistuttava, kerrassaan kauhistuttava», ja lupasi »täyden tukensa». Muutaman viikon kuluttua Vaz oli yksi pääpuhujista Saatanallisia säkeitä vastaan järjestetyssä mielenosoituksessa, johon osallistui yli 3 000 muslimia, ja kuvasi tilaisuutta »suureksi päiväksi islamin ja Iso-Britannian historiassa». Hän tajusi, ettei osannut ajatella tästä eteenpäin, ettei hänellä ollut mitään käsitystä siitä, millaiseksi elämä voisi nyt muuttua ja millaisia suunnitelmia pitäisi tehdä. Hän osasi keskittyä vain lähimpään hetkeen, ja se hetki oli Bruce Chatwinin muistotilaisuus. »Hyvänen aika», Gillon sanoi. »luuletko, että sinun pitäisi mennä?» Hän teki päätöksensä. Bruce oli ollut hänen hyvä ystävänsä. »Paskat», hän sanoi, »mennään.» Marianne saapui hieman hämmentynyt katse silmissään, järkyttyneenä siitä, että kuvaajat olivat käyneet hänen kimppuunsa, kun hän poistui 41 St Peter’s Streetin talosta. Seuraavana päivänä tuo katse olisi maan jokaisen sanomalehden etusivulla. Muuan lehti antoi sille nimen kaksituumaisin kirjaimin: pelon kasvot. Hän ei puhunut paljon. Kumpikaan heistä ei puhunut. He nousivat autoon, mustaan Saabiin, ja hän ajoi 16
puiston halki Bayswateriin. Gillon Aitken tuli mukaan, istui takapenkillä pitkä, raukea vartalo linkussa ja ilme huolestuneena. Hänen äitinsä ja nuorin siskonsa asuivat Karachissa, Pakistanissa. Miten heille kävisi? Hänen keskimmäinen sisarensa, joka oli kauan sitten vieraantunut perheestä, asui Kalifornian Berkeleyssä. Olisiko sisko turvassa siellä? Vanhin sisar Sameen, hänen »irlantilainen kaksosensa», asui perheineen Lontoon pohjoisessa esikaupungissa Wembleyssä lähellä suurta stadionia. Mitä heidän suojelemisekseen pitäisi tehdä? Hänen poikansa Zafar, jolla oli ikää vasta yhdeksän vuotta ja kahdeksan kuukautta, asui Clarissa-äitinsä kanssa 60 Burma Roadin talossa Clissold Parkin tuntumassa. Sillä hetkellä Zafarin kymmenvuotispäivä tuntui todella kaukaiselta. »Isi», Zafar oli kysynyt, »mikset kirjoita sellaisia kirjoja, jotka minä osaisin lukea?» Tämä toi hänen mieleensä säkeen »St Judy’s Cometista», jonka Paul Simon oli tehnyt tuutulauluksi pienelle pojalleen: If I can’t sing my boy to sleep, well, it makes your famous daddy look so dumb. »Hyvä kysymys», hän oli vastannut. »Anna kun teen tämän keskeneräisen kirjan valmiiksi, niin sitten kirjoitan sinulle kirjan. Onko sovittu?» »Sovittu on.» Niin hän oli tehnyt kirjan valmiiksi ja se oli julkaistu, ja nyt hänellä ei ehkä olisi aikaa uuden kirjoittamiseen. Lapselle annettua lupausta ei pidä ikinä rikkoa, hän mietti, ja sitten hänen väkkäränä pyörivä mielensä liitti siihen idioottimaisen lisäehdon, mutta onko kirjailijan kuolema käypä syy? Murhamietteet täyttivät hänen mielensä. Viisi vuotta aikaisemmin hän oli matkustanut Bruce Chatwinin kanssa Australian »punaisessa keskipisteessä», pannut Alice Springsissä merkille sei näkirjoituksen Antaudu, valkoinen mies, kaupunkisi on piiritetty, raahautunut vaivoin Ayers Rockin huipulle, kun Bruce, joka ylpeili selviytymisestään taannoin Mount Everestin perusleiriin asti, paineli edellä kuin mitäkin loivaa rinnettä pitkin, oli kuunnellut sitten paikallisten juttuja niin sanotusta »dingovauvan» tapauksesta ja yöpynyt Inland Motel -nimi sessä murjussa, jossa 36-vuotiaalta rekkakuskilta Douglas Crabbelta oli edel lisvuonna evätty tarjoilu liiallisen humalatilan tähden, jolloin tämä oli ryh tynyt rähjäämään baarin henkilökunnalle, lentänyt pihalle, ajanut sen jäl keen rekkansa täydellä vauhdilla baariin ja tappanut viisi ihmistä. Crabben juttua puitiin Alice Springsin oikeussalissa, ja he menivät kuun telemaan. Kuski oli pukeutunut siististi, katseli lattiaan ja puhui hiljaisella, tasaisella äänellä. Hän selitti, ettei ollut sitä tyyppiä, joka tekisi jotain tuol laista, ja kun kysyttiin, miten hän saattoi olla niin varma siitä asiasta, hän 17
vastasi, että oli ajanut rekkoja vuosikaudet ja »huolehtinut niistä kuin ne oli sivat olleet omia» (tässä kohtaa seurasi hiljainen hetki, ja tuon hetken lau sumaton sana olisi voinut olla »lapsia»), ja rekan puolittainen tuhoaminen oli tyystin vastoin hänen luontoaan. Tämän kuullessaan valamiehistön jä senet hätkähtivät selvästi, ja oli ilmeistä, että hän oli menettänyt mahdolli suutensa. »Mutta tietenkin hän puhuu ehdottomasti totta», Bruce sanoi puo liääneen. Tämä murhaaja piti rekkoja suuremmassa arvossa kun ihmishenkiä. Viisi vuotta myöhemmin liikkeellä oli väkeä, jonka aikomuksena oli teloittaa kir jailija hänen jumalaa pilkkaavien sanojensa tähden, ja usko – taikka uskon erityinen tulkinta – oli se rekka, jota he rakastivat enemmän kuin ihmishen kiä. Tämä ei ollut hänen ensimmäinen jumalanpilkkansa, hän muistutti it selleen. Myös hänen kiipeämisensä Ayers Rockille Brucen kanssa olisi nyttem min ollut kiellettyä. Kallio, joka oli palautettu aboriginaalien omistukseen ja saanut takaisin muinaisen Uluru-nimensä, oli pyhä alue, eikä kiipeilijöitä enää suvaittu. Paluulennolla tuolta vuoden 1984 Australian-matkalta hänelle oli alka nut valjeta, miten hän kirjoittaisi Saatanalliset säkeensä. Muistojumalanpalvelus Thyateiran ja Iso-Britannian arkkihiippakunnan ortodoksisessa Pyhän Sofian katedraalissa, joka oli rakennettu 110 vuotta aikaisemmin ja yltäkylläisesti koristeltu jonkin vanhan Bysantin katedraalin tapaan, toimitettiin kokonaan soinnikkaalla, mystisellä kreikan kielellä. Sen rituaalit olivat koukeroisen bysanttilaisia. Blaa blaa blaa Bruce Chatwin, papit messusivat, blaa blaa Chatwin blaa blaa. He nousivat, istuutuivat, polvistuivat, nousivat ja istuutuivat jälleen. Ilmassa leijui suitsukkeen sankka tuoksu. Hän muisti, miten oli lapsena Bombayssä käynyt isän kanssa rukoilemassa Id al-Fitrin päivänä. Idgahilla, rukouskentällä, kaikki oli pelkkää arabiaa, ja runsain mitoin otsan toistuvaa takomista lattiaan, seisomista kämmenet ojossa avoimen kirjan tapaan, ja ylenpalttista outojen sanojen muminaa tuntemattomalla kielellä. »Teet vain niin kuin minäkin», hänen isänsä oli sanonut. He eivät olleet uskonnollinen perhe eivätkä juuri koskaan osallistuneet moisiin menoihin. Hän ei ikinä oppinut rukouksia eikä niiden sisältöä. Hän osasi vain tämän satunnaisen rukouksen jäljittelyn ja rutiininomaisen muminan. Niinpä myös Moscow Roadin kirkon käsittämätön seremonia tuntui tutunomaiselta. Hän istui Mariannen kanssa Martin Amisin ja tämän vaimon Antonia Phillipsin vierellä. »Me olemme huolissamme sinusta», 18
Martin sanoi halatessaan häntä. »Minäkin olen huolissani itsestäni», hän vastasi. Kirjailijakollega Paul Theroux istui hänen takanaan. »Ensi viikolla kai ollaan täällä sinun takiasi, Salman», Theroux sanoi. Kirkon edessä oli ollut pari valokuvaajaa heidän saapuessaan. Kirjailijat eivät yleensä houkutelleet liiemmälti paparazzeja. Jumalanpalveluksen mittaan kirkkoon alkoi kuitenkin kerääntyä toimittajia. Näin muuan käsittämätön uskonto isännöi uutisjuttua, jonka aiheena oli toisen uskonnon käsittämättömän väkivaltainen hyökkäys. Yksi tapahtuneen pahim mista puolista, hän kirjoitti myöhemmin, oli se, että käsittämätön muuttui käsitettäväksi, kuvittelemattomasta tuli kuviteltava. Jumalanpalvelus päättyi, ja toimittajat alkoivat tunkeutua lähemmäksi. Gillon, Marianne ja Martin yrittivät estellä heitä. Muuan itsepintainen harmaa tyyppi (harmaa puku, harmaat hiukset, harmaat kasvot, harmaa ääni) työntyi joukon läpi, tuuppasi nauhurin hänen eteensä ja esitti ilmeiset kysymykset. »Valitan», hän vastasi. »Olen täällä ystäväni muistotilaisuudessa. Haastatteleminen ei ole sopivaa.» »Ette ymmärrä», harmaa tyyppi sanoi hämmästyneen oloisena. »Minä olen Daily Tele graphista. Lähettivät minut nimenomaisesti.» »Gillon, tarvitsen apuasi», hän sanoi. Gillon kumartui suunnattomista korkeuksistaan toimittajan puoleen ja sanoi tiukasti, mahtipontisimmalla äänellään: »Painu vittuun.» »Ette voi puhutella minua noin», sanoi Telegraphin mies. »Minä olen käynyt sisäoppilaitosta.» Komedia päättyi siihen. Kun hän pääsi ulos Moscow Roadille, toimittajat parveilivat kuin kuningatartaan jahtaavat mehiläiset, kuvaajat kipusivat toistensa selkään ja muodostivat vaappuvia, salamoivia kekoja. Hän seisoi siinä silmiään räpytellen ja suuntaa vailla, ei hetkeen tiennyt mitä tehdä. Pakotietä ei näyttänyt olevan. Oli mahdotonta kävellä sadan metrin päähän pysäköidylle autolle ilman kameroiden, mikrofonien ja erilaisia oppilaitoksia käyneiden, nimenomaisesti lähetettyjen miesten laahusta. Hänen pelastajakseen ilmaantui ystävä, BBC:n Alan Yentob, filmimies ja korkea päällikkö, johon hän oli tutustunut kahdeksan vuotta aikaisemmin, kun Alan teki Arena-ohjelmaan dokumenttia nuoresta kirjailijasta, joka oli juuri julkaissut mainetta saaneen kirjan nimeltään Keskiyön lapset. Alanilla oli kaksoisveli, mutta ihmiset sanoivat usein, että »Salman se on, joka näyttää kaksoisveljeltäsi». Kumpikaan ei tätä näkemystä h yväksynyt, 19
mutta se eli sitkeästi. Ja tänään ei ehkä ollut Alanille sopivin päivä joutua sekoitetuksi ei-kaksoisveljeensä. Alanin BBC:n auto ilmestyi kirkon eteen. »Hyppää kyytiin», mies sanoi, ja he ajoivat hihkuvia toimittajia pakoon. He kiertelivät Notting Hilliä jonkin aikaa, kunnes joukko häipyi kirkon edustalta, ja palasivat sitten pysäköidyn Saabin luo. Hän nousi autoonsa Mariannen kanssa, ja yhtäkkiä he olivat kahden ja hiljaisuus ahdisti ankarasti heitä molempia. He eivät avanneet autoradiota tietäessään, että uutiset pursuisivat vihaa. »Minne mennään», hän kysyi, vaikka kumpikin tiesi vastauksen. Marianne oli vastikään vuokrannut pienen pohjakerroksen asunnon Lonsdale Squaren lounaiskulmasta Islingtonissa, melko lähellä St Peter’s Streetin taloa, muka työtilaksi mutta todellisuudessa heidän kiristyvien väliensä takia. Hyvin harvat ihmiset tiesivät tästä paikasta. Siellä heillä olisi tilaa ja aikaa miettiä asemaansa ja päättää jotain. He ajoivat Islingtoniin vaitonaisina. Mitään sanottavaa ei tuntunut olevan. Marianne oli hieno kirjailija ja kaunis nainen, mutta hän oli alkanut huomata asioita, joista ei pitänyt. Muuttaessaan hänen luokseen Marianne oli jättänyt hänen ystävänsä, Granta-lehden päätoimittajan Bill Bufordin vastaajaan viestin kertoakseen numeronsa vaihtumisesta. »Saatat tunnistaa uuden numeron», viesti jatkui, ja sitten – Billin mielestä huolestuttavan tauon jälkeen – »minä nappasin hänet». Hän oli kosinut Mariannea erittäin tunteellisessa tilassa isänsä kuoleman jälkeen marraskuussa 1987, mutta heidän suhteensa ei ollut säilynyt hyvänä kovinkaan pitkään. Hänen lähimmät ystävänsä, Bill Buford, Gillon Aitken, tämän amerikkalainen kollega Andrew Wylie, guyanalainen näyttelijä-kirjailija Pauline Melville sekä hänen sisarensa Sameen, joka oli aina ollut hänelle kaikkein läheisin, olivat järjestään alkaneet tunnustaa hänelle, etteivät he pitäneet Mariannesta, kuten ihmiset tietenkin tekevät, kun jonkun avioliitto alkaa rakoilla, joten hän oli ajatellut, ettei sitä kaikkea kannattanut ottaa vakavasti. Mutta hän oli itsekin saanut Mariannen kiinni muutamasta valheesta, ja tämä oli järkyttänyt häntä. Mitä Marianne hänestä ajatteli? Nainen näytti usein vihaiselta ja tapasi katsella hänen olkansa yli ilmaan heidän keskustellessaan, ikään kuin olisi puhunut aaveen kanssa. Mariannen äly ja nokkeluus olivat aina viehättäneet häntä, eikä tämä tunne ollut hellittänyt sen enempää kuin fyysinen vetovoimakaan: nuo kastanjanruskeat, aaltoilevat kiharat, leveä 20
amerikkalainen hymy ja täyteläiset huulet. Mutta vaimo oli muuttunut jotenkin oudoksi, ja joskus hänestä tuntui, että hän oli nainut vieraan ihmisen. Naamioidun naisen. Iltapäivä oli ehtinyt puoliväliin, ja tänään heidän keskinäiset vaikeutensa tuntuivat merkityksettömiltä. Tänään Teheranin kaduilla marssi väkeä julisteineen, joissa hänen kasvoistaan oli puhkottu silmät, joten hän näytti samalta kuin ruumiit Hitchcockin Linnuissa mustine, verisine, nokittuine silmäkuoppineen. Tämä oli päivän teema: iloton ystävänpäiväntervehdys noilta parrakkailta miehiltä, hunnutetuilta naisilta ja murhanhimoiselta vanhukselta, joka makasi huoneessaan tekemässä kuolemaa ja yritti vielä viimeisen kerran hamuta itselleen jonkinlaista synkeää, verenhimoista kunniaa. Valtaan noustuaan imaami oli murhauttanut monet niistä, jotka auttoivat hänet asemaansa, ja kaikki muut, joista hän ei pitänyt. Ammattiyhdistysväen, feministit, sosialistit, kommunistit, homot, huorat ja myös omat entiset lähimmät miehensä. Saatanallisissa säkeissä esiintyi hänen kaltaisensa, hirviöksi muuttunut imaami, jonka jättiläismäinen suu nieli hänen oman vallankumouksensa. Todellinen imaami oli johdattanut kansakuntansa turhaan sotaan naapurimaata vastaan, ja kokonainen nuori sukupolvi oli kuollut, sadattuhannet nuoret olivat kaatuneet ennen kuin vanhus käski lopettaa. Hän oli sanonut, että rauha Irakin kanssa oli kuin myrkyn nielemistä, mutta hän oli niellyt sen. Tämän jälkeen vainajat korottivat huutonsa imaamia vastaan, ja hänen vallankumouksensa menetti suosionsa. Hän tarvitsi jotain innostaakseen uskovaisia, ja sen hän löysi eräästä kirjasta ja sen tekijästä. Kirja oli paholaisen työtä, sen kirjoittaja oli paholainen, ja siitä hän sai tarvittavan vihollisen. Tämän kirjailijan, joka kyyhötti Islingtonissa tässä pohjakerroksen asunnossa vaimoineen, josta hän oli puoliksi vieraantunut. Tässä oli kuolevan imaamin kaipaama paha. Nyt koulupäivän päätyttyä hänen oli päästävä Zafaria katsomaan. Hän soitti Pauline Melvillelle ja pyysi tätä pitämään Mariannelle seuraa sillä välin. Pauline, hänen 1980-luvun alun naapurinsa Highbury Hillistä, oli kirkaskatseinen, mahtipontisesti elehtivä, lämminsydäminen näyttelijä, monen rodun sekoitus, jolla riitti juttuja Guyanasta, missä muuan hänen Melvillen puoleisista esi-isistään oli tutustunut Evelyn Waughiin, näyttänyt tälle paikkoja ja lienee Paulinen mukaan ollut esikuvana A Handful of Dustin Mr Toddille, höyrähtäneelle vanhalle houkalle, joka oli siepannut Tony Lastin sademetsässä ja pakottanut tämän lukemaan Dickensiä loputtomasti ääneen; juttuja siitä, kuinka hän oli pelastanut puolisonsa 21
Angusin muukalaislegioonasta seisomalla linnakkeen portilla kirkumassa, kunnes mies laskettiin pois, ja juttuja siitä, kuinka hän oli näytellyt Adrian Edmondsonin äitimuoria television hittikomediasarjassa The Young Ones. Hän esiintyi standup-koomikkona ja oli luonut mieshahmon, josta »kehkeytyi niin vaarallinen ja pelottava», että hän joutui hyllyttämään sen. Pauline oli pannut paperille joukon Guyana-juttujaan ja näytti niitä. Ne olivat maanmainioita ja saivat laajaa ylistystä, kun ne julkaistiin hänen esikoiskirjassaan Shape-Shifter. Pauline oli karski, terävä ja uskollinen, ja hän luotti tähän täydellisesti. Nainen tuli heti ja epäröimättä huolimatta syntymäpäivästään ja epäluuloistaan Mariannea kohtaan. Hän tunsi olonsa helpottuneeksi jättäessään Mariannen Lonsdale Squaren pohjakerrokseen ja ajaessaan yksin Burma Roadille. Kaunis aurinkoinen päivä, jonka hämmästyttävä talvinen loisto oli kuin ankara moite päivän kaikkea muuta kuin kauniille uutisille, oli mennyt mailleen. Helmikuinen Lontoo oli pimentynyt, kun koululaiset palasivat kotiin. Kun hän saapui Clarissan ja Zafarin luo, poliisit olivat jo paikalla. »Siinähän te olettekin», yksi heistä sanoi. »Me olemme ihmetelleet, minne olitte häipynyt.» »Mitä nyt tapahtuu, isi?» Hänen pojallaan oli ilme, jollaista ei koskaan pitäisi näkyä yhdeksänvuotiaan kasvoilla. Clarissa sanoi valoisasti: »Minä olen selittänyt hänelle, että sinusta pidetään huolta kunnes tilanne asettuu, ja kaikki tulee menemään hienosti.» Sitten hän syleili entistä miestään niin kuin ei ollut syleillyt viiteen vuoteen, ei heidän eronsa jälkeen. Clarissa oli hänen ensimmäinen rakkautensa. He olivat tutustuneet 26. joulukuuta 1969, viisi päivää ennen kuusikymmenluvun loppua, kun hän oli 22- ja Clarissa 21-vuotias. Clarissa Mary Luardilla oli pitkät sääret ja vihreät silmät, tuona päivänä hän oli sonnustautunut lampaannahkaiseen hippiturkkiin ja kääräissyt nauhan tuuheakiharaisiin kellanruskeisiin hiuksiinsa, ja hänen säteilynsä valaisi jokaisen sydämen. Hänellä oli ystäviä popmusiikin maailmassa, ja nämä kutsuivat häntä Happilyksi (vaikka nimi katosi siinä kuin tuo yliluonnollinen vuosikymmen, mikä oli onnekasta sekin), ja äiti, joka joi liikaa, sekä kranaattikauhuisena sodasta palannut isä, joka oli palvellut Pathfinder-lentäjänä ja heittäytyi erään talon katolta, kun tytär oli viidentoista ikäinen. Clarissalla oli Bauble-niminen beagle, joka lirautteli hänen sänkyynsä. Clarissalla oli paljon piilossa tuon säteilevän pinnan alla; hän ei halunnut ihmisten näkevän varjoja sisällään, ja kun alakulo iski, hän meni 22
salman rushdie Ystävänpäivänä 14. helmikuuta 1989 muuan bbc:n toimittaja soitti Salman Rushdielle ja ilmoitti, että ajatolla Khomeini oli tuominnut hänet kuolemaan. Ensimmäistä kertaa hän kuuli sanan fatwa. Hänen rikoksensa? Hän oli kirjoittanut Saatanalliset säkeet -nimisen romaanin, jota syytettiin »islamin, profeetan ja Koraanin vastaiseksi». Tästä alkaa merkillinen tarina siitä, miten kirjailija joutuu menemään maan alle, siirtymään talosta toiseen alati aseellisen poliisiosaston suojaamana. Häntä pyydettiin valitsemaan peitenimi, jota poliisit voisivat käyttää. Hän mietti suosikkikirjailijoitaan ja heidän nimiensä yhdistelmiä; sitten hänellä välähti: Conrad ja Tšehov – Joseph Anton. Tämä on poikkeuksellisen vilpitön ja rehellinen teos, väkevä, liikuttava ja olennaisen tärkeä. Sillä Rushdien koettelemukset olivat ensimmäinen näytös draamasta, jota esitetään yhä päivittäin jossakin päin maailmaa. www.wsoy.fi 99.1 isbn 978-951-0-39782-4