Tyrkkö, Maarit: Presidentti ja toimittaja (WSOY)

presidentti ja toimittaja

Maarit Tyrkkรถ

presidentti ja toimittaja

werner sรถderstrรถm osakeyhtiรถ helsinki

Teosta ja toimittaja-arkiston järjestämistä ovat tukeneet Suomen Kulttuurirahasto, Taiteen edistämiskeskus ja wsoy:n kirjallisuussäätiö.

Presidentti Urho Kekkosen kirjeet ja kortit julkaistaan yhteistyössä Urho Kaleva Kekkosen perikunnan kanssa.

kuvat ja piirrokset: Maarit Huovisen arkisto, Urho Kekkosen arkisto, Rikhard Sotamaan arkisto, ellei toisin mainita.

Tämän teoksen kuvia ei saa julkaista ilman kuvaajan tai arkiston omistajan lupaa. graafinen suunnittelu: Martti Ruokonen kuvatoimitus: Laura Arvela toimitus: Vuokko Hosia © maarit huovinen ja wsoy 2016 isbn 978-951-0-40255-9 painettu eu:ssa

Sisällys 11 Lukijalle 13 Prologi

OSA I

19 94 176

Presidentti Urho Kekkonen: »Luotan sinuun kuin itseeni.»

1976 Uusi matka alkaa 1976 Tapahtumien ytimessä 1977 »Talleta nämä arkistoon.»

OSA II

Lääkintöneuvos Rikke Sotamaa: »Vanhetessaan presidentti tarvitsee sinua yhä enemmän.»

273 1978 Viides presidenttikausi 341 1979 Muutosten vuosi

OSA III

Professori Erkki Kivalo: »Et voi enää tehdä mitään presidentin hyväksi.»

405 1980 Tamminiemi 483 1981 Suuri ikävä 555 557 574 575 576 577

Epilogi Jälkinäytös Kiitos Maarit Tyrkön toimittamat teokset 1975–1983 Urho Kaleva Kekkonen 3.9.1900–31.8.1986 Henkilöhakemisto

Omistan

tämän teoksen äidilleni Marjatta Tyrkölle.

KIITÄN

presidentti Urho Kekkosta ystävyydestä, luottamuksesta ja rakkaudesta.

Dig Dagen är lång utan men alltför kort med Vägen till känns nära vägen bort från är lång Mötet med är underbart skiljas från är svårt Dagen är lång utan men med blir det aldrig natt Rolf Säfström*

*Presidentti lähetti runon 14.1.1977, kun kokosin teosta Tätä runoa en unohda. Runoa ei ollut tarkoitettu kirjaan, vaan se oli osoitettu minulle, etten unohtaisi.

Lukijalle Tämä kirja kertoo tasavallan presidentti Urho Kaleva Kekkosesta yksityishenkilönä. Tiedot perustuvat omiin muistiinpanoihini, pitämiini puhelinpäiväkirjoihin, nauhoittamiini haastatteluihin, presidentiltä saamaani ainutlaatuiseen materiaaliin ja moniin tapaamisiimme. Taustalla on yhteinen kiinnostus kirjoittamiseen, sanojen etsimiseen ja lauseiden hiomiseen. Tarina rakentuu pienistä palasista ja havainnoista siitä, miten sujuu arki ja miten sujuu juhla vuosina 1976–1981.

Koska kysymys on tasavallan presidentistä, kirjassa julkinen UKK sekoittuu välillä ja väkisinkin yksityiseen UK :hon. Julkisia tapahtumia on joskus vaikea irrottaa yksityisistä. Niiden sulautuminen toisiinsa on kiinnostavaa. Yksityisyyteen liittyy aina suuri molemminpuolinen luottamus. Joskus on aivan pakko – jopa valtakunnan ykkösmiehen ja oikeastaan juuri hänen – saada pohtia ääneen esillä olevia kysymyksiä, ylläpitää yksinpuhelua. Monesti asiat hahmottuvat silloin paremmin ja mahdollisiin ongelmiin löytyy vastaus omasta ajattelusta.

Eri asiat tarvitsevat kuitenkin oikeanlaisen kuuntelijan tai kuulijakunnan. On selvää, että päivänpolitiikan kanssa painitaan eri tahdissa ja piirissä kuin keskusteltaessa kirjallisuudesta tai terveydestä.

Vapaalla oltaessa, vaikkapa Tamminiemen saunaseurassa, elämänmenoa katsellaan leppoisasti: jutellaan niitä näitä, kerrataan päivän tapahtumia ja muistellaan menneitä. Vain harvojen ystävien kanssa on mahdollista tarkastella sisintään. Jos lähellä ei ole ketään, joka 11

kuuntelee, elämä tuntuu tyhjältä. Täytin tärkeän paikan presidentin kuuntelijana. Minulle hän saattoi puhua myös itsestään, tunteistaan, olemisestaan, huolistaan, peloistaan ja vanhenemisestaan.

Presidentti ja toimittaja jatkaa tarinaa, joka alkoi kirjassa Tyttö ja nauhuri (WSOY 2014). Kirjojen henkilöt ovat samat, mutta näkökulma ja päähenkilö vaihtuvat. Ensimmäisessä kirjassa minä, nuori tyttö Maarit Tyrkkö haluaa toimittajaksi ja päätyy töittensä kautta jo ikääntyneen presidentin työtoveriksi, ystäväksi ja läheiseksi. Alkaa monta vuotta kestänyt matka, jonka päämääränä on saada aikaan presidentin muistelmat. Samalla rinnalla kulkee toinen toivomus, UK :n pyyntö: »Kirjoita minusta kirja ihmisenä.» Tehtävä ei ole helppo, karttakepillä kun ei voi osoittaa ihminen Kekkosta ja yrittää analysoida hänen luonteenpiirteitään tai yleensäkään arvioida häntä. On turvauduttava presidentin antamaan neuvoon: »Kerro arkipäivästä, kuvaa vapaa-aikaa ja tuo tekojen kautta esille ihminen.» Noudatin neuvoa, keräsin materiaalia, mutta kesken työn elämä yllätti. Aika loppui. Tapasin presidentin viimeisen kerran 2­ 7. marraskuuta 1981. Sitten Tamminiemen ovet sulkeutuivat. – Siitä on nyt 35 vuotta. Näin kauan kului vastata UK :n pyyntöön.

Parhaat kiitokset kaikille, jotka ovat auttaneet eteenpäin ja tukeneet minua tällä matkalla.

Helsingissä Eino Leinon kadulla keväällä 2016 Maarit Tyrkkö (nyk. Huovinen), toimittaja, tietokirjailija

12

Prologi Ensimmäinen kohtaus On syyskuun 9. päivä 1977. Olen lentoasemalla. Kädessäni on laukku, johon olen pakannut viikonloppuna tarvitsemiani vaatteita ja papereita. Seison ison ikkunan takana, katson kentälle koneiden nousemista ja laskeutumista. Olen ajoissa ja odotan rauhallisesti lippu taskussani Jyväskylään lähtevän lennon kuulutusta.

Tunnelma on jotenkin juhlava. Aika on pysähtynyt, mielessäni on siitä tarkka kuva. Olen pieni piste avaran hallin ihmismassassa.

Sitten filmi pyörähtää käyntiin, ja ikkunan takana ja ympärilläni alkaa tapahtua. Kentälle syntyy kiireistä liikettä ja matkustajat hallissa kurkistelevat ulos uteliaina. Ihmisiä tungeksii nyt yhä enemmän viereeni ja heidän puheensa muuttuu tasaiseksi hälinäksi. Keskityn katsomaan ikkunasta kentän tapahtumia. Tasavallan presidentin kone on juuri laskeutumassa, se rullaa kohti kentälle levitettyä punaista mattoa. Hallitus seisoo rivissä valmiina vastaanottamaan valtiovierailulta saapuvaa valtion päämiestä.

Minuutit kuluvat hitaasti, kunnes presidentin koneen ovi aukeaa ja pitkä, ryhdikäs mies, jolla on yllään tumma takki ja päässään hattu, laskeutuu lentokoneesta vastaanottajien luokse. Adjutantit seuraavat presidentin perässä.

Soittokunta kajauttaa Maamme-laulun. Sydämeni pysähtyy. En tiedä mitä sisälläni tapahtuu, mutta tunnen pakahtuvani. Ajattelen tätä hetkeä ja elän sitä. Ajattelen presidenttiä, Maamme-laulua, ministereitä ja punaista mattoa. Tapahtumat ja tunnelmat painu13

vat mieleeni vuosikymmeniksi ja voin palata niihin milloin tahansa, vaikkapa muistellessani menneitä ennen nukahtamista.

Muistot eivät kuitenkaan pääty tähän. Tarina jatkuu. Minulla on salaisuus, kuulun kuvaan. Tiedän, mitä seuraavaksi tapahtuu, mutta kentällä seisoes­sani en voi kertoa siitä kenellekään. Sitten tulee odottamani kuulutus: »Matkustajia Jyväskylään pyydetään siirtymään lähtötarkastukseen portille A 5.»

Toinen kohtaus Aimi Sotamaa on minua vastassa Jyväskylän lentokentällä. Hän on ajanut sinne autollaan Laukaasta. En voi olla kertomatta hänelle tunnekuohustani, jonka koin Helsinki-Vantaan lentoasemalla. Aimi ymmärtää, hän tietää miksi.

Kolmas kohtaus Rikke Sotamaa rientää vastaan kaartaessamme pihaan. Tervehdimme toisiamme lämpimästi. Hän ottaa laukkuni ja me kaikki marssimme sisälle. Aimi valmistaa teetä ja kun se on juotu, autan Aimia kattamaan illallispöydän. Alkaa odotus. Sitten Rikke huutaa meille keittiöön: »Nyt ne tulevat!»

Menemme Aimin kanssa eteiseen vastaanottamaan vieraita.

Ensimmäisenä astuu sisälle sama mies, jonka olin nähnyt punaisella matolla Helsinki-Vantaan lentokentällä. Tilanne tuntuu epätodelliselta, mutta se on totta. »Kas, toimittajakin on paikalla», presidentti sanoo – ja me kättelemme teatraalisen kohteliaasti, minä taidan jopa niiata.

Hetken kuluttua istumme kaikki pöydässä, presidentti toisessa päässä ja Rikke isäntänä toisessa. Aimi istuu presidentin oikealla puolella, lähimpänä keittiön ovea, ja minä vasemmalla. Vieressäni on adjutantti Lasse Wächter. Aimi tarjoaa koivun­kanto­sienistä valmistettua kirkasliemistä keittoa ja Riken pyytämää lohta. Jälki­ ruuaksi on hedelmäkompottia. Juomina tarjoillaan punaviiniä 14

ja ryyppy. Ennen ryyppylasin kohottamista tehdään lasin päälle oikealla kädellä ristinmerkki. Lasi nostetaan ja katsotaan presidenttiä silmiin: »Malja UK :lle, tervetuloa kotiin, herra presidentti, tervetuloa taas meijän porukkaan!» Sitten lasi viedään sydämen päälle, katsotaan uudestaan syvälle silmiin ja maistetaan.

Tunnelma on lämmin. Ystävät ovat koolla.

15

OSA I Presidentti Urho Kekkonen: »Luotan sinuun kuin itseeni.»

Vuoden 1976 aikana aloin saada presidentti Urho Kekkoselta talletettavaksi puheita, käsikirjoituksia, valtiovierailujen ohjelmia, kirjeitä. Lisää aineistoa kertyi, kun ryhdyin pitämään käymistämme keskusteluista päiväkirjaa, erityisesti puhelinpäiväkirjaa.

Taustalla oli kaksikin ajatusta. Ensimmäinen liittyi presidentin muistelmiin ja toinen kirjaan Urho Kekkosesta ihmisenä. Presidentti ehdotti, että perustaisin oman yksityisarkistoni. Pian hän alkoi sanoa sitä meidän yhteiseksi ja sittemmin puulaakin arkistoksi. Presidentin oman UKK -arkiston rinnalla yksityinen ko­koelmamme oli kovin vaatimaton ja amatöörimäinen, mutta sitäkin kiinnostavampi.

Otavan toimitusjohtaja Heikki A. Reenpää innostui kuullessaan materiaalista. Pääprojektina Reenpään mielessä olivat aina presidentin omat muistelmat, mutta nyt niiden rinnalla oli alettu puhua presidentin muista kirjoista. Ensimmäisiin muihin kirjoihin kuuluivat Kirjeitä myllystäni 1 ja 2.

17

1976 Uusi matka alkaa

Mennyt vuosi 1975 oli melkoinen. Uutisarvoltaan ehdottomaksi ykköseksi oli nostettu Helsingissä järjestetty kansainvälistä kiinnostusta ja kiitosta kerännyt Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokous ETYK . Yksityisellä puolella ystävyyteni presidenttiin vahvistui, eteen tulleet tehtävät olivat ohjanneet elämääni yllättävään suuntaan. Vuosi 1976 alkoi reippaasti, tammikuun alussa hiihdettiin Lavajärvellä ja Laukaassa.

Helsingin henkeä Finlandia-talossa oli ollut synnyttämässä yli kolmekymmentä päämiestä eri maista. Ja kaikesta tästä lehdistö oli raportoinut näkyvästi. Isännän, presidentti Urho Kekkosen jokaista askelta ja elettä oli seurattu tiiviisti. Miten valtion päämies jaksaa viedä läpi päivien ohjelman? Kotimaan kiinnostavimpana uutisena pidettiin kansallista hätätilaa, jolloin eduskunnan hajottua presidentti runnoi puolueet eduskuntavaalien jälkeen enemmistöhallitukseen. Edeltävän, kesäkuussa nimitetyn Liinamaan virkamieshallituksen oli määrä istua siihen saakka. Mieleen jäi sanonta »Talo elää tavallaan ja vieras käypi ajallaan». Se yhdisti kansallisen hätätilan ja ETYK :in. Presidentti halusi painottaa, ettei heinä–elokuussa järjestettävä ETY -kokous vaikuta maan omiin sisäpoliittisiin asioihin.

Syyskuussa juhlittiin presidenttiä, kun hän täytti 75 vuotta. Korkean tason onnitteluja ja onnittelijoita tuli jälleen Suomeen maan rajojen ulkopuolelta. Tiedotusvälineillä riitti kiirettä. Illalla presi19

dentti järjesti Linnassa ystävilleen vastaanoton, jossa pukukoodina oli tumma puku, monilla miehillä oli smokki. Joulukuun 6. päivänä pukeuduttiin vielä hienommin eli juhlapukuun. Naisilla oli iltapuvut, miehillä frakit ja suuret kunniamerkit tai sitten tumma puku. Vuorossa olivat Linnan itsenäisyyspäiväjuhlat. Edellisvuoden juhlat oli peruutettu rouva Sylvi Kekkosen kuoleman johdosta. *** Olin haastatellut presidentti Urho Kekkosta ensimmäisen kerran syksyllä 1973 Espoon Tapiolassa Laila Pullisen ateljeessa, jossa neuvostoliittolainen taiteilija Ilja Glazunov maalasi presidentin muotokuvaa. Tilanne oli 25-vuotiaalle toimittajalle jännittävä, mutta kaikki sujui onnellisesti, sillä presidentti oli sanavalmis, iloinen ja laski leikkiä. Suomen Kuvalehteen syntyi juttu »Sinipukuisten istunto». Seuraavan kerran jouduin tekemisiin presidentin kanssa kesällä 1974, kun hän oli Meilahden sairaalassa eturauhasvaivojensa takia. Suomen Kuvalehden päätoimittaja Leo Tujunen oli sopinut heinäkuisesta haastattelusta Kekkosten kesäpaikassa Katermassa, jonne koko klaani oli kokoontunut. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään presidentin sairastuttua. Päätoimittaja onnistui saamaan tilalle Urho Kekkosen erikoishaastattelun sairaalassa. Minut lähetettiin lehden vakituisena avustajana yhdessä valokuvaaja Heikki Rissasen kanssa haastattelemaan presidenttiä. Sairaus on yleinen vanhojen miesten tauti, josta olisi hyvä jakaa valistusta kansalaisille. Myös presidentin henkilääkäri Pentti Halonen kertoi potilaastaan ja sairaudesta. Juttu tasavallan presidentin eturauhas- eli prostataleikkauksesta »Olen Suomen kilteimpiä potilaita» julkaistiin 19.7.1974. Se herätti runsaasti huomiota. Myös maineeni tehtäviä pelkäämättömänä toimittajana kasvoi. Joidenkin kollegojen mielestä olin tosin liian nuori haastattelemaan vanhempaa valtiomiestä miestensairaudesta. – Mutta presidentti oli tyytyväinen ja lähetti minulle »muistoksi miellyttävästä tapaamisesta» valokuvan haastatteluhetkestä.

20

Ensimmäinen työpäiväni vakituisena toimittajana Suomen Kuvalehdessä oli joulukuun 2. päivänä 1974 ja ensimmäinen tehtäväni oli raportoida Linnan itsenäisyyspäivän juhlista. Toisin kävi. Rouva Sylvi Kekkonen kuoli 2.12.1974 ja suunnitelmat muuttuivat. Ryhdyimme kokoamaan toimituksessa Sylvi Kekkosen muistolehteä.

Sain tehtäväkseni mennä Presidentinlinnaan valitsemaan valokuvia kertomukseen maan äidin elämästä. Olin tutustunut presidentti Kekkoseen haastattelemalla häntä, nyt tutustuin Tamminiemen ja Linnan henkilökuntaan. Presidentin taloudenhoitaja Ester Markkola lähetti Presidentinlinnaan kuvia katsottavakseni, ja presidentin sihteeri neiti Kaija Vesamaa huolehti minusta ollessani Linnassa.

Myöhemmin sain myös presidentin työtoverikseni tunnistamaan kuvista henkilöitä ja paikkoja. *** Vuonna 1975 yhteistyö presidentin kanssa käynnistyi uudella tasolla.

Lehtijutut vaihtuivat kirjatöihin. Otavan toimitusjohtaja Heikki A. Reenpää lainasi minut – nyt ensimmäisen kerran – haamukirjoittajaksi juuri eläkkeelle jääneen maamme ylimmän kalastuksen- ja metsästyksenvalvojan Tauno V. Mäen muistelmien ensimmäiseen osaan. Ne eivät olleetkaan mitkä tahansa muistelmat, sillä pääosassa oli tasavallan presidentti! Reenpää oli keksinyt kirjalle osuvan nimen Iloista kyytiä päämiehen mukana kairassa ja tunturissa.

Tehtävänäni oli jututtaa presidentin eräkavereita yksin ja yhdessä Tauno V. Mäen kanssa. Haamukirjoittajana pääsin myös mukaan presidentin keväthiihtoretkelle Lapin Käsivarteen Porojärvelle. Saavuin paikalle vappuaattona. Nauhurilleni tallentui kaikenlaista äärestä ääreen, presidentin urheilumuistoista hiihtosaavutuksiin ja erätulilla sekä illanistujaisissa kerrottuihin juttuihin ja laulettuihin lauluihin. Tuttavapiirini kasvoi jälleen. Presidentin erä- ja hiihtokaverit eivät olleet mitään tavallisia perässäkulkijoita: he olivat kaikki oman alansa eturivin miehiä. Kun presidenttikin innostui kertomaan nauhoilleni lapsuudestaan ja nuoruudestaan, materiaalia alkoi 21

kertyä yli Tauno V. Mäen kirjan tarpeen ja aiheen. Ajatus presidentin omista muistelmista heräili.

Tauno V. Mäen presidenttikirjan käsikirjoitusta luettiin ja hiottiin kesällä 1975 presidentin luottoystävien luona. Työ sopi hyvin lomailun oheen Urho Kekkosen kerätessä voimia syksyn tärkeisiin koitoksiin. Olin tuolloin UK :n (kuten olin ryhtynyt UKK :ta kutsumaan) mukana niin Laukaassa kuin Lavajärvellä. Olin tutustunut presidentin toiseen henkilääkäriin, lääkintöneuvos Rikhard »Rikke» Sotamaahan alkuvuodesta 1975 UK :n epävirallisella Jugoslavian-vierailulla.

Koska lehdistökone oli täynnä, sain vinkin, että presidentin koneessa olisi vapaa paikka. Näin pääsin matkustamaan jäniksenä vierailulle – ja sekös huvitti muuta seuruetta. Kesällä ystävystyin myös Riken Aimi-vaimoon. Rikke Sotamaa ja Urho Kekkonen olivat tavanneet jo vuonna 1934 Helsingissä Ilona Jalavan puulaakissa Kampinkadulla.

Puulaaki oli asuntola, jossa pitivät kortteeria muualta Suomesta tulleet opiskelijat. Kekkosilla oli koti samassa talossa kerrosta ylempänä, ja UK :lla oli tapana poiketa alakertaan keskustelemaan L. Arvi P. Poijärven, Aaro Pakaslahden, Reiska Kuuskosken, Paavo Kastarin, Lauri Postin, Lasse Puntilan ja Matti Valtasaaren kanssa. UK kirjoitti tuolloin väitöskirjaansa. Seuraavan kerran Sotamaa ja Kekkonen tapasivat 1947 Suomen Pankissa, jonne Rikke meni kuulemaan, oliko hän saanut valuutan ostoluvan. Taas vierähti kymmenisen vuotta, ja kun UK oli vuonna 1956 puhumassa Laukaassa, hän poikkesi Sotamaille kahville. – Presidenttiaikanaan Urho Kekkonen lomaili mielellään juuri Laukaassa, koska siellä oli hyvät maastot urheilla, ulkoilla, hiihtää ja kalastaa. Lähellä olivat niin Peurungan kuntoutuskeskus kuin kalastukseen sopivat Konnevesi ja Siikakoski. Urheilullisen päivän jälkeen oli mukava istahtaa Aimi Sotamaan herkulliseen pöytään.

Toinen mieluisa vapaa-ajan kohde oli Kalle Kaiharin Lavajärven piilopirtti. Se sijaitsi Viljakkalassa Hämeenkyrön kupeessa puolen tunnin ajomatkan päässä Tampereelta. Tunsin kauppaneuvos Kalle Kaiharin julkisuudesta, mutta en ollut tavannut häntä aiemmin.

Olin hänen ja hänen naisystävänsä Anja Nummen vieraana ensimmäisen kerran kesällä 1975, kun nauhoitin Lavajärvellä presidentin 22

ja Kalle Kaiharin urheilumuistoja. Kalle Kaihari ja Urho Kekkonen olivat tutustuneet Lahdessa Kalevan kisoissa vuonna 1924. Hotellihuoneiden varauksessa oli tapahtunut virhe ja niin miehet joutuivat kavereineen yöpymään samassa huoneessa. Toisen tarinan mukaan Kalle oli nukkunut sängyssä ja UK lattialla – ja toisen mukaan UK oli nukkunut sängyssä ja Kalle lattialla. Juonenkulku riippui kertojasta. Urheilu sinetöi ystävyyden, joka jatkui yhteisten urheiluasioiden merkeissä.

Presidentin ja Riken ikäero oli Sotamaan hyväksi kymmenen vuotta. Kalle Kaihari oli syntynyt 3.8.1899, yhtä vuotta ja yhtä kuukautta aikaisemmin kuin presidentti. Presidentin ja minun ikäeroni oli 47 vuotta. Siitä oli pikemminkin hyötyä kuin haittaa. Olin innokas tarttumaan vaativiinkin tehtäviin ja vapaa liikkumaan. *** Syksyllä 1975, kun minut oli irrotettu Suomen Kuvalehdestä määräaikaisesti presidentin avuksi, en enää mennyt aamuisin työhuoneeseeni lehden toimitukseen, vaan minulle osoitettuun Presidentinlinnan työtilaan. Se oli neljännessä kerroksessa, lähellä tiloja, joissa juuri silloin käytiin läpi papereita siirrettäväksi Orimattilaan Urho Kekkosen arkistoon. Linnassa oli presidentin muistioita, kannanottoja, kirjoituksia, puheita, päiväohjelmia, valokuvia, kirjeitä – omia ja kansalaisten lähettämiä – ja ties mitä muuta. Kustaa Vilkuna oli löytänyt yliopistolta maisteri Aarre Nymanin järjestelemään niitä pahvisiin arkistokansioihin aiheiden ja päivämäärien perusteella.

Alhaalla kolmannessa kerroksessa oli presidentin kansliapäällikön Jaakko Kalelan työhuone, samoin kuin presidentin työhuone. Kanslia, jota hallitsi presidentin sihteeri neiti Kaija Vesamaa, oli toisessa kerroksessa. Hänellä oli apunaan kolme kanslistia. Kaikenlainen apu oli siis lähellä ja käytettävissä.

Kukaan ei valvonut töitäni. Vastasin itse omista suorituksistani, mutta koska minä olin minä, mieleenikään ei tullut lorvailla. Presidentin myllykirjeet, joita ryhdyttiin kokoamaan kirjoiksi, ja UK :n 23

muistelmiin liittyvä suunnittelu innostivat ja täyttivät koko elämäni – myös yksityiselämäni. Tällä tarkoitan, että olin jatkuvasti presidentin käytettävissä ja yhteydessä häneen. Työtehtävät ja lomailu, julkisuus ja yksityisyys alkoivat sekoittua yhä enemmän omassa elämässäni – ja minä olin siihen valmis.

Tammikuun alkupäivinä 1976 presidentti teki muutaman päivän hiihtoretken Kalle Kaiharin Lavajärvelle.

Päiväkirjamerkintöjä: 3.–4.1. lauantai, sunnuntai. Tapasin lauantaina päivällä Kalle Kaiharin ja Anja Nummen Tampereella Pyynikintorilla. Haimme uimahallin ravintolasta ruuat. Anja otti klimppisoppakulhon syliinsä autoon, ja silloin se tapahtui: soppaa läikähti astiasta Anjan puserolle ja hameelle. Ja mikä pahinta: auton takapenkille.

Siitä kuitenkin selvittiin hämäläisellä tyyneydellä.

Ajoimme Lavajärvelle ja olimme siellä kello 15.15. Vein tavarani Urkin riiheen eli alakämpälle. Presidentin auto ja UK saapuivat 16.01. Valmistin jouluglögiä ja joimme sitä. Alhaalla rannassa oli lämmitetty sekä savusauna että tavallinen sauna. Lähdin saattamaan UK :ta saunaan. Hän valitsi savusaunan, jossa oli »kova tihu»: aluksi silmistä vuoti vettä, mutta jo parin löylykuupallisen jälkeen olo parani.

Istuessamme saunan jälkeen iltaa UK kertoi Ahti Karjalaisesta, Johannes Virolaisesta, Marjatta Väänäsestä ja Ilta-Sanomien jutusta eli Eeri Hyrkön paimenkirjeestä puolue-elimille. Kalle valitteli, ettei Karjalainen ollut lähettänyt hänelle joulukorttia.

Kalle sanoi odottavansa, että kohta Ahti soittaa, pyytää hänet lounaalle – ja itkee. Kello kymmenen iltauutisten jälkeen me kaikki menimme nukkumaan. Seurasin presidenttiä Urkin riiheen, josta olin ennenkin löytänyt hyvän yösijan leveästä kerrossängystä presidentin selän takaa, tasavallan turvallisimmasta paikasta. Siitä oli tullut Lavajärvellä jo tapa.

24

Aamulla turvamiehet (»presidentin pojat») toivat lehdet kello 8. Aamutee tarjottiin Kallen kämpässä eli päärakennuksessa kello 9–9.30, ja kello 10 lähdettiin porukalla hiihtämään jäälle. Sää vaikutti lupaavalta, aurinko kurkisteli taivaalta ja valkoinen lumi hohti kutsuvasti. Rappuset alas rantaan olivat liukkaat, mittari näytti 12 pakkasastetta. Sukset nojasivat Lavajärven rannalla saunan seinään ja siitä ne oli helppo panna jalkaan ja suunnata jäälle.

UK hiihti edellä, sitten tulin minä ja perää piti Anja. Kallella oli oikean käden nivelkuppi tulehtunut ja kaksi kipeytynyttä kylkiluuta, joten hän ei hiihtänyt. Anja yritti selvitä puusuksilla, kun taas UK :lla oli lasikuitusukset ja minulla UK :n varasukset, nekin lasikuitua. Vanhat mononi ja UK :n suksien siteet eivät oikein tulleet keskenään toimeen. Oikea suksi irtosi jalastani jatkuvasti.

Vaihdoin suksia Anjan kanssa, jolloin vasen suksi alkoi temppuilla ja irrota. Lopulta päädyin kompromissiin: oikeassa jalassani oli puusuksi ja vasemmassa kapea lasikuitusuksi. Näin meno sujui.

Iltapäivällä hiihdettiin jälleen. Minä puusuksella ja lasikuitusuksella. UK meni edellä Lavajärjen toiseen päähän ja minä seurasin.

Railon kohdalla jäin huilaamaan ja näin, miten presidentti eteni tasaista vauhtia ja muuttui silmissäni yhä pienemmäksi pystyviivaksi. Yhtäkkiä viiva katosi. Lähdin vauhdilla katsomaan, mitä oli tapahtunut. Kun saavutin presidentin, hän sanoi, ettei ole mitään hätää. Sukset olivat lipsuneet ja hiihtäjä mennyt kevyesti nurin. »Mistä tiesit, että kaaduin?» UK kysyi. »Mistä tiedät aina kaiken?»

Hiihdon jälkeen kiiruhdin hakemaan presidentille ylhäältä puhtaat vaatteet sillä aikaa, kun hän peseytyi saunassa. Kello läheni jo viittä ja ulos oli tullut pimeää. Iltapala sovittiin syötäväksi kello 18.30.

Aluksi Anja tarjoili meille kylmää pöytää: silakkapihvejä, lohta, siikaa, katkarapuja, poronlihaa, suolalihaa ja juustoja. Seuraavaksi oli vuorossa klimppisoppaa ja jälkiruuaksi lakkoja ja kermavaahtoa. Vielä keitettiin kahvit ja juotiin konjakit. Presidentti oli tapansa mukaan nättiruokainen ja söi vähän. Yritin noudattaa hänen esimerkkiään kaikista herkuista huolimatta. Keskusteluissa 25

UK ja Kalle palasivat yhteisiin urheilumuistoihin, ja minä käynnistin pöydälle asettamani nauhurin.

Seuraavana päivänä oli hiihtämisen lisäksi varattu aikaa käydä läpi mukaan ottamiani myllykirjeitä. Tekeillä oli kirja presidentin Tamminiemestä lähettämistä kirjeistä. Ensimmäisen osan Kirjeitä myllystäni oli tarkoitus ilmestyä jo keväällä. Useimmat ehdottamani kirjeet presidentti hyväksyi julkaistaviksi; olihan ne jo kerran valittu suuresta joukosta. Olin poiminut koskettavia ja hauskoja kansalaiskirjeitä, ja Helsingin yliopiston poliittisen historian professori Keijo Korhonen oli keskittynyt lähinnä yhteiskunnallisesti ja poliittisesti merkittäviin ja kiinnostaviin kirjeisiin muun muassa laatimalla niihin taustaviitteitä.

Illalla autoin presidenttiä pakkamaan matkalaukun. »Pakkaa niin kuin olisit minä, vähän huolimattomasti», UK neuvoi, »ja laita valmiiksi tuolille huomiset vaatteet.» MT : »Laitoin jo…» UK : »Pane viereen puhtaat sukat.» MT : »Panin jo.» UK : »Mistä perhanasta sinä tiedät senkin, mitä minä ajattelen!» Kallelta oli pyydetty herätys kello 7.45. Presidentti heräsi kuitenkin hyvin nukuttuaan jo kello 7, joten aamu saattoi alkaa kiireettömästi. Hän arvioi hiihtäneensä Lavajärvellä 35 kilometriä. Kun nämä kilometrit laskettiin vuoden alkupäivinä hiihdettyjen 40 kilometrin kanssa yhteen, saatiin jo 75 kilometriä. Hyvä alku uudelle vuodelle.

Päiväkirjamerkintä: 5.1. maanantai. Lavajärvellä aamukahvipöydässä istuttiin jo puoli kahdeksalta. Siinä keskustellessamme kuulin, että Kalle Kaihari oli vienyt Anjan illalla Tampereelle Anjan omaan kotiin ja että Kalle oli itsekin jäänyt yöksi Tampereelle Pyynikintorin kotiinsa.

Pelästyin! Ajatella, jos jotakin olisi sattunut yön aikana – oven taakse olisi ilmaantunut outoja koputtelijoita tai presidentti nielaissut Kallen sisupastillin väärään kurkkuun – eivätkä Kalle ja Anja olisi olleet paikalla auttamassa. Minunkin autoni oli Tampe26

reella. – Myöhemmin ymmärsin, ettei presidenttiä koskaan jätetty täysin yksin. Vartioimatta.

Turvamiehet saapuivat tasan kello 8.30 noutamaan presidentin sukset ja hakemaan illalla pakatut laukut. Nyt UK:lla oli lenkkeilyasun sijasta yllään tummansininen liituraitapuku ja mustavalkoinen solmio. Virkatehtävät odottivat. Presidentin lähdettyä Kalle kävi sulkemassa ovien monet lukot. Hyvästelimme Lavajärven pihapiirin. Matkalla puhuimme Kallen omista muistelmista.

Niistä hän oli kahta mieltä: toisaalta houkutti, etenkin urheilumuistot, toisaalta oli paljon sellaista luottamuksellista tietoa, josta ei voinut puhua.

Maanantaipäivän tapahtumat eivät suinkaan päättyneet tähän.

Vielä samana päivänä presidentti oli kutsunut joukon vieraita Tamminiemeen myöhäiselle aamiaiselle. Tamminiemessä puhuttiin aina aamiaisesta, jolla tarkoitettiin tasan kello 12 alkavaa lounasta. Nyt vieraat oli kutsuttu syömään kello 13.30.

Omien merkintöjeni mukaan paikalla olivat lääkintöneuvos Rikke Sotamaa ja Aimi Sotamaa, kauppaneuvos Kalle Kaihari ja Anja Nummi, vuorineuvos Kauko Rastas ja Helena Rastas, kenraaliluutnantti Urpo Levo ja Anu Levo, vuorineuvos Uolevi Raade ja Toini Raade, pääkonsuli Sven Sevelius, professori Keijo Korhonen ja toimittaja Riittasisko Jukkala-Benisch, apulaispääsihteeri Jorma Hentilä, kommodori Bo Klenberg ja toimittaja eli minä.

Tämä myöhäinen aamiainen kesti pitkään ja sille kehitettiin vielä jatkot. Presidentti halusi aivan selvästi rentoutua ystävien parissa.

Hänen omassa päiväkirjassaan on vain kaksi lausetta: »Melkoinen lounas. Söimme päivällisen Marskissa.»

Minulla ei ollut nauhuria mukana, mutta päiväkirjaani olen kirjoittanut lyhyen kuvauksen tapahtumista: »Kello 17 soitettiin vuorineuvos Veli Arvoselle ja pääkonsuli Sven Sevelius haki hänet Tamminiemeen. Sevelius pysyi koko illan raittiina, koska oli vatsa­flunssan takia lääkekuurilla. Myöhemmin osa aamiaisvieraista lähti presidentin johdolla Hotelli Marskiin päivälliselle. Kuuluin joukkoon 27

ja marssin muiden mukana pääovesta sisään. Riemukkaan päivällisen jälkeen poistuimme ravintolasalista takakautta. Saatoimme presidentin Sven Seveliuksen kanssa Tamminiemeen. Siellä ylihovimestari Pekka Vilpas tarjosi meille vielä kupit teetä ennen kuin UK poistui nukkumaan. Turvamies Taisto Kitula toi minut volkkarillaan kotiin.»

Viikon kuluttua loppiaisena 9.–10.1. hiihdettiin Laukaassa. Lensin Jyväskylään perjantaina päiväkoneella ja Aimi Sotamaa oli vastassa kentällä. Ajoimme Laukaaseen, minne presidentti saapui kello 15.45.

Presidentillä jatkui joululoma, ja minulla oli mukanani jälleen muutamia myllykirjeitä ja nauhuri siltä varalta, että UK innostuisi muistelemaan. Hän ryhtyikin kertomaan opiskeluajastaan, miten oli lukenut kilpaa lakikirjoja Kalle Hillilän kanssa. Tarina oli nimeltään »Maahan ma kanervani kaunihit heitin…». Presidentti palasi siihen usein eikä hän vain kertonut, hän myös näytteli kaikki roolit. Tarina huipentui siihen, kun presidentti otti vuokraemäntänsä Hilda Pälven roolin ja ryhtyi puhumaan nuorison höltyneistä tavoista.

Tyttö ja nauhuri -kirjaa kirjoittaessani en löytänyt vuosina 1974–1975 presidentille lähettämiäni kirjeitä, vaan vain joitakin päiväkirjassani säilyneitä luonnoksia ja kopioita. Arvelin kirjeitteni olleen niin naiiveja, että niiden kohtalona oli ollut Tamminiemen roskakori. Mutta totuus on joskus ihmeellistä. Nyt nuo presidentille lähettämäni kirjeet ovat työpöydälläni ja voin palauttaa mieleeni hetket, joina niitä kirjoittelin.

Kirjeet löytyivät, kun ryhdyin purkamaan vuosien 1976–1981 materiaaliani. Presidentti oli palauttanut kirjeeni, myös ne varhaisemmat, vasta vuonna 1976. Sen jälkeen sain omat kirjeeni takaisin säännöllisesti.

Lähetyksessä oli myös Uuden vuoden ja Uuden ajan kirje.

28