Kari Enqvist Uskomaton matka uskovien maailmaan
Werner Sรถderstrรถm Osakeyhtiรถ Helsinki
Š kari enqvist ja wsoy 2012, 2014 isbn 978-951-0-40260-3 painettu eu:ssa
Sisällys Esipuhe ..................................................................... 1. 2. 3. 4. 5. 6. 7. 8. 9. 10. 11. 12. 13. 14. 15.
Uskonnottoman vaellus .................................... Tieteilijän omakuva nuoruuden vuosilta ............ Tiedän uskovani, uskon erehtyväni .................... Uskovan toisenlainen tieto ................................. Barbelon kirkkaus ja muita ilmoituksia ............. Sirkecin aseman pyörivät dervissit ..................... Jumalan terrierit ................................................ Multiversumin hengellinen hienosäätö .............. Natsikortti, sanoi piispa ristikuninkaasta .......... Roomalaiskirjeitä............................................... Jarrumiesten kyydissä ........................................ Parasta Paapalle ................................................. Lähetti liikkuu ainoastaan viistoon .................... Oi jos mä kurja matkamies ................................ Sata kevättä myöhemmin...................................
6 8 22 34 49 63 77 93 104 122 139 153 164 184 201 213
Kirjallisuus ................................................................ 225 Henkilöhakemisto ..................................................... 228
5
Esipuhe Tämä ei ole kirja uskonnosta vaan uskonnollisuudesta sellaisena kuin se näyttäytyy uskonnottomalle. Tämä on myös kirja tiedosta, mutta en kirjoita tutkijana vaan tutkimusmatkailijana. En halua käännyttää enkä suomia uskovia logiikan tai luonnontieteen piiskalla mutta arvaan, että teologinen välinpitämättömyyteni saa monet kysymään, miksi ylipäätään kirjoitan. Siihen ei kuitenkaan tarvita lupaa eikä syytä, ei suurta suunnitelmaa eikä tarkkaan punnittuja motiiveja. Ojennan nämä ajatelmani tarkasteltaviksi kuin metsän reunasta löytyneen eriskummallisen kukkasen, kuin nelilehtisen musta-apilan, arvuuttelematta niiden arvoa tai merkitystä ja korkeintaan toivoen, että niistä riittäisi hetkeksi ihmettelemisen aihetta. WSOY:n kirjallisuussäätiö, Taiteen keskustoimikunta ja Suomen tietokirjailijat ry ovat tukeneet kirjan kirjoittamista. Kiitän myös vaimoani Maija Enqvistiä tämän käsikirjoitukseen tekemistä huomautuksista.
6
6
Kiehtova matkasi on Ithakan ansiota, ilman Ithakaa et olisi lähtenyt liikkeelle. Enempää Ithakalla ei ole enää antaa. Sen köyhäksi vaikka havaitset, se ei pettänyt sinua. Kaikesta kokemuksesta viisastuneena olet jo ymmärtänyt mitä Ithaka merkitsee. Konstantinos Kavafis: Ithaka (suom. Tuomas Anhava)
7
1. Uskonnottoman vaellus
P
yhän Sydämen Kappeli on harvinaisuus suomalaisten kirkkorakennusten joukossa: se ei pönötä pyhitetyssä yksinäisyydessä vaan on asettautunut asuinkorttelin kulmaan Helsingin Kalliossa. Kirkkosalissa penkit eivät ole seinien kanssa yhdensuuntaiset vaan niiden rintama katsoo hämärää alttarinurkkausta Kirstinkadun ja Alppikadun risteyksessä. Sen yläpuolelle katon rajaan on kirjoitettu: ”Katso Jumalan karitsa”. Penkit ovat kirkkoharmaat ja traditionaaliset: niiden suoraselkämyksinen epämukavuus on suunniteltu jalostamaan kärsimystä. Alttaria vierustavien lasimaalausten suodattama valo värjää holvimaisen tilan väsähtäneen kellertäväksi. Eräänä sunnuntaiaamuna istuin kappelin taka-osassa minulle vieraan kansan parissa. Meneillään oli Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen eli SLEYn messu, ja minä olin matkalla uskovien maailmassa. Se on valtakunta, joka ei ole millään kartalla – Herman Melvillen sanoin, todelliset paikat eivät koskaan ole. Se on mielentila, joka ilmenee kirkollisina instituutioina, hartaustilaisuuksina, lehtinä ja kirjasina sekä tietysti internetiin sirpaloituneena hengellisyytenä. Se on maailma, joka monin tavoin leikkaa omaani muttei kuitenkaan kosketa sitä, sillä minulla ei ole uskonnollisia tuntemuksia. En ollut etsimässä ymmärrystä vaan todellisten matkamiesten tavoin halusin oppia jotakin itsestäni: mitä on olla uskonnoton. Miten koen ihmiset ja yhteisöt, joiden vakaumuksellinen
8
Uskonnottoman vaellUs
8
usko on niin syvää, että he pitävät sitä tietona maailmasta? Mitä itse pidän tietona? En ole uskontotieteilijä. En pyri analysoimaan uskontoja yleisesti vaan ainoastaan testaamaan omia tuntojani ympäröivän yhteiskunnan uskomuksia vasten. Tällöin puhutaan siis kristinuskosta ja joskus sen serkkupojasta, islamista. Päähuomioni kohdistuu suomalaiseen kristillisyyteen ja erityisesti evankelis-luterilaiseen kirkkoon, joka ei virallisesti ole valtionkirkko mutta kuitenkin on käytännössä kirkkovaltio valtiossa, vaikkei sitäkään ole karttoihin merkitty. SLEY on yksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisällä toimivista järjestöistä, jolta Espoon hiippakunnan tuomiokapituli oli juuri evännyt tilat messujensa toimittamiseen. SLEY ei nimittäin hyväksy naispappeja. Vain reilu vuosi aiemmin Pyhän Sydämen Kappelissa oli vihitty naispappeutta vieläkin kiivaammin vastustavan Luther-säätiön piispaksi rovasti Matti Väisänen, joka tämän vuoksi menetti pappisvirkansa evankelis-luterilaisessa kirkossa. Näiden vanhoillisten instituutioiden jäsenten uskon ensisijainen kohde on Raamattu pikemmin kuin Jumala, ja he uskovat tietävänsä, mitä Raamattu oikeasti sanoo. Se näkyi myös SLEYn messussa. Pappi oli kuivakka, hymytön mies. Hän luki Uudesta Testamentista yksitoikkoisella äänellä ja hypisteli jakeita moneen kertaan toistaen. Vaikka Raamattu yksityiskohdissaan on yliopistoteologien mukaan pääosin sepitettä, jokainen sana oli hänelle ladattu syvillä merkityksillä. Miksi Jeesus tässä kohdin sanoi juuri näin eikä jotenkin toisin? Mitä merkitsee, kun Jeesuksen sanotaan kävellen kaupungin halki? Miksi hän ei pysähtynyt? Milloinkaan kyse ei ollut siitä, että evankelista vain sattui kirjoittamaan tietyllä tavalla vaan sanat olivat raskaina vihjeistä. Veisuun aikana pappi selaili muistiinpanojaan kuin peläten tehneensä jonkin virheen. Kaikki oli tarpeen määritellä tarkasti: miksi juuri tämä liturginen väri,
9
Uskonnottoman vaellUs
9
miksi kaksi kynttilää alttarilla, mitä kirkkokäsikirja sanoo tästä sunnuntaista. Paikalla oli nelisenkymmentä henkeä lapsista vanhuksiin. Joukossa oli myös nuoria aikuisia sekä yksin että pareittain, normaalin näköisiä citynuoria, jotka eivät Kaivopuiston konserteissa erottuisi muista. Vain muutama yksinäinen nainen oli vetänyt ylleen paremman hameensa. Tilaisuus polkaistiin käyntiin virrellä ”Joutukaa sielut, on aikamme kallis”, jonka ankea jälkipolte viipyili paikalla kuin kuluttamassa harvaksi käynyttä happea. Papin saarna sauvoi syntipuheessa – hän tiesi, että on olemassa ”väärä ja luonnoton elämä”. Seurakunnan yhteinen synnintunnustus suhisi ja sirisi kirkkotilassa mutta epätahtisista sanoista ei saanut selvää. Muuan nuori mies polvistui lattialle penkkirivien väliin ja rusensi kätensä ristiin, sillä uskonkamppailu oli täällä ankaraa. Sisäisen hartauden rinnalla saattoi aavistaa hurskaudella keikarointia. Rukoillessa monen pää lysähti nöyryyttä osoittavaan kumaraan. Jos ilo laisinkaan kuului tämän seurakunnan sanavarastoon, tänä sunnuntaina se oli jäänyt kotiin. Joku nojasi otsansa edessä olevaan penkkiin kuin karkottaakseen keskittymällä kaiken paitsi Jumalan mielensä maisemasta. Yksi lasimaalatuista ikkunoista oli alaosastaan auki, ja siitä avautui näkymä teollisen harmaaseen 70-luvun taloseinämään kuin muistutuksena toisenlaisesta, rahan ja luonnonlakien hallitsemasta todellisuudesta. En osaa arvuutella mietteitä, joiden vallassa nämä ihmiset suorittivat riittinsä, kompuroivat yskähdellen pystyyn ja asettuivat taas istualleen. Kenties heidän joukossaan oli myös epäilijöitä, mutta valtaosan oli sunnuntaikirkkoon saatellut uskomusten joukko, jota he eivät voisi kuvitella kyseenalaistavansa. Se ei ole häilyvä ja alati muuttuva vaan vakaumuksellinen ja siksi osa heidän minuuttaan. Kirkkoväen toistaessa Nikean uskontun-
10
Uskonnottoman vaellUs
10
nustusta, ”Valo valosta, tosi Jumala tosi Jumalasta”, he uskoivat julistavansa totuutta; minä puolestani tunnistin sanoissa areiolaisuuden tuomion, ja korvissani kumahtelivat Bysantin ja gnostilaisuuden kaukaiset kellot. Mutta muutoin uskontunnustus ei liikuttanut minua – ei siksi, että kiistäisin sen sisällön tai areiolaisten tapaan en pitäisi Jeesusta jumalallisena vaan siksi, ettei sillä ole minulle merkitystä. Tätä uskonnollisten tuntemusten puutetta voi hyvällä syyllä pitää osana identiteettiäni. Kirjallisten sivallustensa ja julkikatolisuutensa vuoksi humanisti-ikoniksi julistettu Antti Nylén on kokoelmassaan Halun ja epäluulon esseet kummastellut, miten uskonnottomuutta voisi pitää vakaumuksena. Nylén on tarkkanäköinen kirjoittaja, sillä identiteetti, joka nojaa johonkin olemattomaan tuntuu aivan oikein merkilliseltä. Mutta tässä kysymyksessä Nyléniä vaivaa uskonnollisten silmälasien aiheuttama yleinen hajataitto. Ne projisoivat uskonnollisuuden ja uskonnottomuuden samalle janalle ja toistensa vastapooleiksi. Uskova haluaa kiihkeästi, että usko olisi universaalia; että kaikilla olisi jokin uskonnollinen vakaumus, vaikka sen nimi olisi uskonnottomuus. Tämä on virheellinen käsitys. Kaikilla ihmisillä ei ole uskonnollisia uskomuksia, eikä niiden puute muodosta uskontoa. Uskonnottomuus ei ole vakaumus eikä vakaumus ole sama kuin identiteetti. Kukaan ei saa syntymälahjaksi jotakin uskonnollista vakaumusta vaan sellainen hankitaan. Kristityksi voi kasvaa erakon mietiskelevässä hiljaisuudessa Raamattua lukemalla, mutta ei ole olemassa kirjaa tai savitaulua, jonka nimeen uskonnoton vannoisi. Uskonnottomaksi ei opiskella eikä siihen sisäinen ääni komenna. Uskonnottomuuden kannattimet kiinnittyvät maailmankuvan ja maailmankatsomuksen kehikkoon, mutta siihen ei päädytä eliminaatiolla, jossa sekä kaikki tunnetut jumaluudet että luvuton määrä vielä tuntemattomia
11
Uskonnottoman vaellUs
11
saavat ylleen punakynällä sutaistut henkselit kunnes jäljellä ei jää enää mitään. Uskonnottomuus ei ole vakaumus mutta silti se on osa ihmisen identiteettiä. Vakaumus istuu mielen maisemassa paikallaan kuin kivi; identiteetti on peili. Se ei kehity tynnyrissä vaan saa värityksensä ja muotonsa suhteesta toisiin ihmisiin. ”Meidät tehdään toisten kautta”, kuten kirjailija Siri Hustvedt on sanonut. Niinpä ilman kanssaihmisiä uskonnottomuus ei ole mitään. Jos kaikki olisivat uskonnottomia, siitä keskusteltaisiin korkeintaan spekulatiivisen antropologian konferensseissa. Mutta valtaosa maailman ihmisistä tunnustaa jotakin uskontoa, ja tämän väenpaljouden keskellä uskonnoton näkee itsensä omana lajinaan. Kyse ei ole vammaisidentiteetistä, kädettömän käsien puutteesta, vaan erilaisuudesta. Hyvä vertailukohta on homous, joka ei ole heteroseksuaalisten mielihalujen puutetta. Se on identiteetti, joka muodostuu vähemmistön suhteesta enemmistöön, ja tämä on sen määräävä tekijä. Kuvittelen, että jokainen homo joutuu jossakin elämänsä vaiheessa tekemään tämän peilauksen. Mutta heterot eivät aloita päiväänsä ajattelemalla ensimmäiseksi: ”Olen hetero.” Emme me tarvitse pride-kulkueita. Kenties – ja tässä vain arvailen – heterot helposti mieltävät homot himon riivaamiksi saalistajiksi juuri siksi, että seksuaalinen suuntautuneisuus on homoidentiteetin keskiössä. Ainako ne ajattelevat seksiä, hetero paheksuu. Mutta ehkä kyse on vain vähemmistön tavasta suhteuttaa itsensä enemmistöön. Aivan vastaavalla tavalla voimme ymmärtää uskonnottoman ”kihisevän kiinnostuksen” (Nyléniä lainatakseni) uskonnollisuuteen, joka uskovan silmissä on epämiellyttävää, vääristynyttä himoa. Uskonnottoman identiteetti muistuttaa homoidentiteettiä siinäkin, että viime aikoina kaapeista on astuttu ulos ovia
12
Uskonnottoman vaellUs
12
paukutellen. Olemme nähneet uskontokriittisen kirjallisuuden vyöryn ja siihen liittyvän ärhäkän uusateismin, jonka näkyvimpiä edustajia maailmalla ovat olleet Richard Dawkins, filosofi Daniel C. Dennett sekä Christopher Hitchensin ja Sam Harrisin kaltaiset poleemikot. Heidän kärjekkyytensä on suunnattu pääosin kohti amerikkalaisia uskonkäytäntöjä, mutta Suomikaan ei ole säästynyt tyynivetisenä turvasatamana ateismin laineiden lyödessä korkeina. Jopa Matti Kamppisen ja Ilkka Pyysiäisen kaltaiset uskontotieteilijät ovat riisuneet puolueettoman tutkijan naamionsa; Pyysiäisen hiljattaisen kirjan nimi on ytimekkäästi Jumalaa ei ole. Tähän henkiseen ilmastoon istuvat myös lukuisat viimeaikaiset keskustelukirjat, joissa taitetaan peistä uskonnon puolesta ja sitä vastaan. Näistä tunnetuin lienee kollegani Esko Valtaojan ja emerituspiispa Juha Pihkalan Nurkkaan ajettu Jumala, joka sekin on jo edennyt jatko-osaan. Mutta miksi uskontokriittisyys kohottaa päätään juuri nyt, jolloin kirkko on maallistuneempi kuin koskaan ja uskonnon määräysvalta yhteiskunnassa pienempi kuin milloinkaan historian aikana? Veikkaan, että kyseessä on eräänlaisen padon purkautuminen, joka näkyy myös ryöpsähdyksinä tapahtuvana kirkosta eroamisina. Luulen myös, ettei kyse ole ensisijaisesti siitä, että kristinuskon dogmeja pidettäisiin väärinä vaan siitä, ettei uskontoa enää koeta arvoksi sinänsä. Uskovien ei katsota ansaitsevan kunnioitusta pelkän uskonsa tähden eikä Raamattuun viittailu enää riitä jäsenkortiksi syvällisten ajattelijoiden klubiin. Ihmiset ovat kyllästyneet vaikenemaan ja seuraamaan sivusta, miten uskonnolliset instituutiot yrittävät kynsin hampain estää kelloa käymästä eteenpäin. Moderni internet-kansalainen on kärsimätön ja hänen mittansa tulee nopeasti täyteen. Esimerkeiksi kelpaavat evankelis-luterilaista kirkkoa edelleen jäytävä naispappeuskysymys, homoliitoista puhumattakaan. Tällaiset kiistanaiheet ovat pintakuohua. Uskonto ulot-
13
Uskonnottoman vaellUs
13
taa lonkeronsa kaikkien suomalaisten arkipäivään monin, paljon hienosyisemmin tavoin. Uskonnollisuus tarttuu myös uskonnottomaan, sillä sitä ei voi väistää. Kun sanotaan, että Suomi on kristillinen maa, puhutaan totta: ei siinä mielessä, että suomalaiset olisivat syvästi uskonnollisia vaan että kristilliset teemat ja käytännöt ovat syöpyneet syvälle kulttuuriimme. Heteroseksuaalisuuden lailla kristillisyys on yhteiskunnan normi. Nyt homous on muuttumassa ominaisuudeksi muiden ihmisominaisuuksien joukossa, vaikkei homo vielä pastoriksi tahdo kelvatakaan. Sekä homoseksualismi että ateismi olivat pitkään länsimaisissa yhteiskunnissa kriminalisoituja. Molempiin liitettiin luonnonvastainen moraalittomuus. Sitten lakeja muutettiin eikä homous tai ateismi ollut enää rikos, mutta niitä ei myöskään pidetty sosiaalisesti hyväksyttyinä. Ateistillekin päti ohje: jos sinulta ei kysytä, älä kerro. Homojen tapaan uskonnottomatkaan eivät enää jaksa teeskennellä. Ateismi on karistamassa häpeä- ja hörhöleimaansa, ja odotan malttamattomana, milloin ateisteja aletaan värvätä sisustusohjelmiin tai antamaan pukeutumisvinkkejä. Ikävä kyllä ateisteilla on ilonpilaajan maine: lähtökohtainen oletus on, että heidän ruokaohjeensa olisivat tylsiä ja sisustusohjeensa metallisen värittömiä. Ikään kuin atomiensa ja materialistisuutensa sokaisemina he eivät kykenisi näkemään tyyliä, makua tai kauneutta. Pastoriksikaan ei ateistilla taida olla vetoa eikä työntöä. Sanan ”ateisti” lataus on negatiivinen, ja sitä pyritään propagandistisesti kasvattamaan jaarittelemalla olkinukesta nimeltä ”ääriateisti”. Esko Valtaojakin on vihjannut heidän olemassaolostaan. Itse en tiedä, keitä he olisivat. Uskonnollisuus voi olla pinnallista tai syvää, mutta ateismissa ei ole harmaan eri sävyjä. Kieltäisikö ääriateisti Jumalan olemassaolon erityisen tomerasti ja möreällä bassoäänellä? Vai ovatko ääriateistit niitä,
14
Uskonnottoman vaellUs
14
jotka vuokraavat bussien kyljistä mainostilaa ja pistävät siihen lauseen ”Jumalaa ei ehkä ole”? Ehkä vika on minussa, mutten näe tätä kauhistuttavaa ääritekoa samalla jatkumolla islamististen itsemurhapommien tai kristillisnationalistisen terrorin kanssa. Ääriateistina voisi pitää henkilöä, joka aseella uhaten käännyttää kirkkoväkeä jumalankieltäjiksi, murhaa pappeja ja pakottaa päiväkotilapsia opettelemaan ulkoa Richard Dawkinsin kirjoja. Sikäli kuin tiedän, tällaisia henkilöitä ei ole olemassa. Entä millaisia tässä katsannossa olisivat maltilliset ateistit? Ovatko he niitä, jotka pysyvät kiltisti kotona eivätkä avaa suutaan tai liimaile mitään bussien kylkiin? Eivät sano jos ei kysytä? En voi välttyä ajatukselta, että ääriateismi-termillä haetaan oikeutusta luterilaiselle normiuskolle: että tapakristillisyys mukamas sijaitsisi ääripäiden välisessä keskiössä ja olisi tämän vuoksi paras elämänmuoto. Itse en halua puhua ateismista vaan suosin neutraalimpaa termiä ”uskonnoton”, joka on myös käsitteenä kattavampi. Ateismiin liitetään uskonnon aktiivinen vastustaminen ja Jumalan olemassaolon kieltäminen. Se operoi järjen sfäärissä ja puhuu yhteiskuntakriitikoiden tai filosofien äänellä. Ateismi saattaa olla hankittu vakaumus. Omassa katsannossani uskonnollinen usko on tunteen asia ja uskonnottomuus tuon tunteen puuttumista. Ateisti on lähes aina uskonnoton, mutta uskonnottoman ei tarvitse olla ateisti. Riittää, etteivät uskonnolliset rituaalit, virret, saarnat ja uskonnollinen puhe kosketa eivätkä liikuta. Kuten tulen esittämään, uskonnottomuus ei edellytä todisteita tai logiikkaa. Uskovan tuntuu olevan mahdotonta käsittää tätä. Se on sikäli merkillistä, että uskova kiirehtii kerkeästi korostamaan omien näkemyksiensä ei-järkiperäistä ulottuvuutta. ”Mikä ihmeen järki on kieltää sellainen, jota ei edes ole olemassa?” puuskahtaa pappi ja tietokirjailija Jaakko Hei-
15
Uskonnottoman vaellUs
15
nimäki ateismista. Mutta miksi uskonnottomuus olisi alisteinen järjelle, jos uskokaan ei sitä ole? Miksi uskonnollisen kokemuksen puute olisi kaikista muista tunnetiloista eroten erityisen taipuisa logiikalle? Tämä on kuitenkin uskovan tavallisin tulokulma ateismiin. On kuvaavaa, että kirjassaan Maailmankansalaisen uskonto itse körttiläiseksi tunnustautuva – ja täten järjellisyyden ylittävään armoon nojaava – Jyväskylän yliopiston historian professori Juha Sihvola ylistää filosofi Michael Martinin toimittamaa ja uuvuttavan käsiteanalyysin läpitunkemaa Ateismi-kokoomateosta erinomaiseksi; itse pidän kirjaa paitsi kapean angloamerikkalaisena myös uskonnottomuuden kannalta pääosin irrelevanttina. Martinin Ateismissa tehdään esimerkiksi jaottelu positiivisen ja negatiivisen ateismin välille. Positiivinen ateisti tarkoittaa henkilöä, jolla ei ole uskomusta Jumalaan. Negatiivinen ateisti taas uskoo, ettei jumalia ole olemassa. Ateismilla viitataan siis joko tietyn uskomuksen puutteeseen tai sen aktiiviseen kieltämiseen. Tällainen näennäislooginen, reaalielämästä irrallinen käsitekikkailu joutuu todellisuuden kohdatessaan helposti neuvottomuuden tilaan. Miten meidän tulisi luonnehtia esimerkiksi henkilöä, joka sanoo ettei usko persoonalliseen Jumalaan mutta arvelee kuitenkin, että jokin korkeampi voima on olemassa? Hänellä on selvästikin uskonnollisia uskomuksia eikä hän suostuisi tunnustautumaan ateistiksi. Entä henkilö, joka ilmoittautuu kulttuurikristityksi muttei usko Jeesuksen jumaluuteen? Perimmäinen ongelma tällaisessa, valitettavan yleisessä lähestymistavassa on olettamus, että yksi ainoa kysymys – onko Jumala olemassa vai ei – määrittää ihmisen koko henkisen rekisterin. Tässä voidaan nähdä traditionaalisen ateistin ja uskonnottoman välinen ero: ateistille Jumalan olemassaolo on prisma, jonka lävitse kaikki muut näkemykset tulee suodattaa. Uskonnottomalle Jumalan kieltäminen on vain yksi vähämerki-
16
Uskonnottoman vaellUs
16
tyksellinen seurauslause elämänasenteessa, jossa uskonnollisilla tunnekokemuksilla ei ole sijaa. Uskonnottomalle Jumalan olemassaolo voi jopa olla yhdentekevää. Uskonnottomalle Jumala ei käsitteenä ole pohtimisen arvoinen. Uskonto ei sytytä häntä. Mutta silti hän ei voi paeta yhteiskunnan uskonnollisuutta. Joka päivä työmatkallani ajan mormonitemppelin ohi. Sen rakentamisessa ei dollareita ole säästelty. Temppelin tornin huipulla itään katsova kullattu enkeli Moroni puhaltaa pasuunaansa. Tiedän, että sisällä on suuri kasteallas ja jossakin Salt Lake Cityn uumenissa luvuttomien sukuselvitysten arkiivit, sillä mormonit kastavat myös kuolleita esi-isiään. Internetistä näen, että heidän tiedostoistaan löytyy tusinoittain Enqvistejä: heitä, jotka Ellis Islandin kautta saapuivat Amerikkaan sekä Suomesta että Ruotsista, ja heitä, jotka syntyivät, menivät naimisiin ja kuolivat vaikkapa Hämeessä. Joku voi olla jopa kaukainen sukulainen. Kenties kuoltuani minäkin tulen kastetuksi, ja kenties tämä onkin ainoa pelastustieni. Näitä miettiessäni en tunne uskonnollisia väristyksiä. Mormoniuskon sisältö ei kiinnosta minua. Koska uskon, että mormonien pyhät tekstit ovat uskonnon perustajan Joseph Smithin sepitettä, en voi olla ihmettelemättä, mikä saa miljoonat ihmiset seuraamaan niitä. Miksi nuoret amerikkalaispojat matkaavat Suomeen ja kulkevat puku päällä käännyttämässä suomalaisia? Mitä uskonnollisuus oikeastaan on? Miten se suhtautuu tietoon ja miksi se on niin elinvoimaista? Millaisia ovat uskovien muodostamat yhteenliittymät ja instituutiot, ja mitä niissä puuhastellaan? Kirjassani Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat sivusin kysymystä uskonnollisten uskomusten kyvystä levittäytyä laajalle ja säilyä ihmisten mielissä. Siinä yhteydessä esittelin myös
17
Uskonnottoman vaellUs
17
mm. Richard Dawkinsin ajatusta uskonnosta meeminä, eräänlaisena ajatusten viruksena, joka tarttuu ihmisestä toiseen ja monistaa itsensä tehokkaasti. Koska ajatukset muodostuvat aivojen molekyylikemian ansiosta, meemiä voisi kuvailla molekyylien ja hermosignaaleja välittävien ionien muodostamana väljänä ja kenties koko aivojen yli ulottuvana löyhänä rakennelmana. Ärtymys, jolla meemiajatusta on uskovaisten piirissä vastustettu, on yllättänyt minut – meemihän voisi olla hyvän Jumalan nerokas keino uskonnon levittämiseen eikä millään tavoin mitätöi uskonnollisten uskomusten arvoa. Esitetyt vastaväitteet ovat tyypillisesti puolivillaista filosofointia, joissa ei ole havaittavissa vähäisintäkään ymmärrystä kompleksisista fysikaalisista systeemeistä. ”Meemi on pelkkä sana, tieteislyyrinen kärpäsenlika”, lyttää Antti Nylén kaikella sillä varmuudella, jonka vain syvällinen perehtyminen 1800-luvun ranskalaiseen kirjallisuuteen antaa. Kristillisissä piireissä ihailtu englantilaisteologi Alister McGrath puolestaan parahtaa, ettei kukaan ole ”nähnyt näitä meemejä hyppäämässä aivoista toisiin tai vain lojumassa jossain”. Viime kädessä ”meemi” on luonnontieteellinen hypoteesi, jolle tuleva tutkimus voi löytää lisänäyttöä tai vaihtoehtoisesti osoittaa sen vääräksi. Sitä odotellessa se on mielenkiintoinen ja hyödyllinen tapa asettaa hahmo ja liike uskonnollisille uskomuksille. Muitakin uskomuksia sopii tulkita meeminäkökulmasta. Poliittisia aatteita tai nuorisokulttuurin muotivirtauksia voidaan pitää meemeinä, miksei myös uskonnottomuutta – tosin heikkolevikkisenä sellaisena. Uskonnottomuuden kannalta on kuitenkin yhdentekevää, osoittautuuko meemihypoteesi todeksi vai ei. Se ei ole ankkuri, jota ilman uusateismi ajautuisi karikolle. Käsitteenä meemi on arvoneutraali, ja voi vain ihmetellä loukkaantumisen sävyttämää kiukkua, jolla se tuomitaan aja-
18
Uskonnottoman vaellUs
18
tusten alimpaan helvettiin. Tämä kiihtymys on milteipä kiinnostavinta koko asiassa. Meemivieroksunta on selvästi sukua darwinismin kohtaamalle vastustukselle. Biologinen evoluutio tuntuu tahrivan pyhyyden sokealla luonnontieteellä, ja sama kuviteltu häväistys on kohtaamassa uskonnollista mieltä. Evoluutio-oppi teki Jumalan kuvana pidetystä ihmisestä eläinten lajitoverin, ja nyt uskonnollisten uskomusten toismaailmallisuutta ollaan arkipäiväistämässä kun todetaan, etteivät uskomukset olekaan puhtoista hengen liikettä. Tosiseikka kuitenkin on, että kaikki ajatukset, myös uskonnolliset, ovat viime kädessä molekyylien muodostamia konfiguraatioita. Tämä on niiden muoto, ja ilman tätä muotoa ne eivät ole olemassa. Niiden sisältö on tietysti jotakin muuta: se on merkitys, jonka tietoisuus muodolle antaa. Molekulaarisesta perustastaan huolimatta yksittäisten ihmisten uskonnollisten uskomusten koti on luontevimmin psykologian valtakunta. Tässä kirjassa jätän sen omaan rauhaansa, enkä myöskään pallottele meemeillä tämän enempää. Minua kiehtovat nyt tavat, joilla maailmankuvamme, maailmankatsomuksemme ja elämänasenteemme rakennetaan. Minua kiinnostaa tiedon ja uskon suhde sellaisena kuin se näyttäytyy reaalitodellisuudessa pikemmin kuin filosofien kirjoituksissa. Uskosta puhuessani jätän huomiotta suuren osan siitä, mikä väittelykirjoissa saa kynän lentämään. Matkatessani haluan valita omaa tieni. En ole kiinnostunut raamatunlauseista tai Raamatun kuvaamista tapahtumista, en tekstitulkinnasta, en ylösnousemuksesta enkä kolminaisuusopista, en Jeesuksen historiallisuudesta enkä siitä, mitkä hänen sanomisistaan ovat autenttisia ja mitkä eivät. Paavalin tekemiset tai tekemättä jättämiset ovat minulle yhdentekeviä. Teodikea, eli miksi hyvä Jumala sallii maailmassa niin paljon pahaa, on minusta aina tuntunut pseudo-ongelmalta enkä ymmärrä siihen tuhlatun ruudin mää-
19
Uskonnottoman vaellUs
19
rää. En ruodi kristillistä teologiaa tai dogmatiikkaa. En tavoittele uskon ja tiedon synteesiä mutten myöskään pyri osoittamaan uskonnollista maailmankatsomusta virheelliseksi. En harrasta käännytystä enkä filosofista luokittelua. Uskon sisällön sijasta huomioni kiinnittyy nyt uskontoihin instituutioina ja uskovaisten kollektiiveina – ja myös tiede on eräänlainen instituutio. En ole kiinnostunut uskonnosta vaan uskonnollisuudesta. Suhteeni evankelis-luterilaiseen kirkkoon on pääosin neutraali: en ole kannattaja enkä vastustaja. Pikemmin kuin poleemikko olen antropologi, joka uskonnottomasta lähtökohdastaan pyrkii rakentamaan muille uskonnottomille eräänlaiset telineet, joiden varaan elämänasenteen sopii ripustamaan. Tässä ominaisuudessa olen vaeltanut sekä historiassa että nykypäivän kirkollisessa elämässä. Selvitystyö vei minut messuihin ja saarnatilaisuuksiin. Istuin Jehovan todistajien valtakunnansalissa ja helluntailaisten telttakokouksessa. Istanbulissa katselin dervissien tanssia ja YouTubessa muslimien seremonioita. Naamioiduin uskovaksi ja pujahdin kirkkoihin. Seurasin keskustelupalstoja ja tutustuin kristillisiin julkaisuihin. Etsin neuvoja papeilta ja seurakuntalaisilta. Tutustuin piispojen ja oppineiden ajatuksiin, mutta filosofisten opusten sijasta minusta oli tärkeämpää lukea halvalle paperille painettuja kristillisiä lehdykäisiä. Uskosta ei voi puhua ellei samalla puhu tiedosta. Ne eivät ole saman kolikon kaksi eri puolta mutta yhtä kaikki ne ovat kietoutuneet toisiinsa. Niinpä etukäteen ei ole selvää, mikä on uskoa ja mikä tietoa. Ei ole edes selvää, mikä tekee uskomuksesta uskonnollisen. Voimme esimerkiksi uskoa, että maapallon ilmasto on muuttumassa, että viimeistelynaulain ilman led-valoa on hyödytön tai että ihmisellä on henkiruumis. Näistä jälkimmäisen tunnistanemme uskonnolliseksi uskomukseksi, mutta on mahdotonta sanoa, mikä on se sarana, jossa muutos arkipäiväisestä tai filosofisesta uskonnolliseksi tapahtuu. Yksinkertaisinta
20
Uskonnottoman vaellUs
20
olisi todeta, että usko on sitä, mitä uskovat tekemisellään ilmentävät. Mutta mitä uskovat oikeastaan tekevät? Tieteestä ja tiedosta tarinoidessa olemme saman hämmennyksen vallassa kuin uskon edessä. Tiedekin on sitä, mitä tiedemiehet tekevät. Mutta keitä nämä tiedemiehet oikein ovat, ja mitä he täsmällisesti ottaen tekevät? Olen huomannut, että uskonnollisessa keskustelussa tieteestä esiintyy moninaisia harhakuvia, jotka vääristävät uskon ja tiedon rajalinjaa. Tässä kirjassa minulla ei kuitenkaan ole tarjota abstrakteja määritelmiä tai yleviä periaatteita. Oma kokemukseni ja ammattini ovat opettaneet minulle, että yksityinen edeltää yleistä ja ettei ymmärryksen suunta ole ylhäältä alas vaan alhaalta ylös. Luonnontiede on edistynyt kysymällä tarkkarajaisia, pieniä kysymyksiä, ei etsimällä epämääräisiä vastauksia universumin merkityksistä tai Jumalan olemassaolosta. Galileo Galilei ei ihmetellyt, miten kappaleet yleisesti ottaen liikkuvat vaan mitä tarkasti ottaen tapahtuu, jos hän ottaa kuulan ja pudottaa sen maahan. Niinpä en pysty kertomaan vuoren huipulta aukeavasta näkymästä tieteeseen. Mutta voin kuvailla matkaa, joka alkoi vuoren juurelta.
21
Uskonnottoman vaellUs
21
2. Tieteilijän omakuva nuoruuden vuosilta
k
un ensi kertaa saavuin CERNiin, en tuntenut sieltä ketään. Olin väitellyt vain puolta vuotta aiemmin alkeishiukkasfysiikan yhtenäisteorioista, enkä ajatellut itseäni tiedemiehenä. Tuona Orwellin vuonna 1984 CERN – lyhenne sanoista Conseil Européen pour la Recherche Nucléaire eli Eurooppalaisen ydintutkimuksen neuvosto – oli nuoren hiukkastutkijan Mekka. Se perustettiin vuonna 1952 sodanjälkeisen eheytyksen hengessä. Nykyään siitä puhutaan Euroopan hiukkasfysiikan tutkimuskeskuksena, mutta lyhenne on haluttu säilyttää, vaikkei Sveitsin ja Ranskan rajalla sijaitsevassa laitoksessa ydinfysiikalla enää ole tutkimuksellista sijaa. Minulle osoitettiin teräksinen kirjoituspöytä toimistohuoneesta, jonka jaoin kolmen muun tutkijan kanssa. Käytävät olivat pitkiä. Ne lävistivät toisiinsa kiinni kasvaneet parakkimaiset rakennukset; niiden päässä oli ovia, joiden takaa löytyi uusia polveilevia käytäviä ja lisää ovia. Niissä näin nimiä, jotka tunnistin lukemistani artikkeleista, mutta valtaosa CERNin työntekijöistä ei ollut tutkijoita. En tiedä, mitä he oikeastaan tekivät. Heitä näkyi käytävillä jutustelemassa englanniksi ja ranskaksi. Huoliteltuja naisia kopisi suljetuista toimistoista toiseen, ja sitten oli taas hiljaista. Ilmassa leijui vahva toimeliaisuus mutta myös hajuvedellä ripsauteltu kiireettömyys. En tuntenut ketään enkä tiennyt, mitä ryhtyisin tekemään. Ymmärsin kuitenkin, että elin nyt etsikkoaikaani. Tulevaisuu-
22
tieteilijän omakUva nUorUUden vUosilta
22