Mattila, Riina: Järistyksiä (WSOY) by Kirja.fi

JÄRISTYKSIÄ

riina mattila

wsoy

werner sรถderstrรถm osakeyhtiรถ helsinki

Kirjassa on lainattu Jipun kappaleita Eva (nukutaan kielletyllä iholla) ja Made in heaven tekijän luvalla. Sivulla 113 on lainaus Rosa Liksomin novellikokoelmasta Tyhjän tien paratiisit. Sivulla 139 on lainaus Mirkka Rekolan runosta Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille. © Riina Mattila ja WSOY 2018 ISBN 978-951-0-43654-7

Tuulensuojalle

E SI JÄRI STYS

sinä vain minut tunnet sinä vain

Kaikki voisi alkaa tästä. Pysähtyneestä iltapäivästä, jolloin kahvia pärskähtää pöydälle, vuosien takaiset laulunsanat kiemurtelevat kummittelevina korviin ja ikävä ottaa taas sinun hahmosi, kuusitoistakesäisen ja loppuelämän mittaisen. Mutta tämä ei ole sellainen tarina. Sillä minä ja sinä, me emme alkaneet lopusta. Me aloimme alusta. Siitä syyskuisesta päivästä, kun näin sinut ensimmäistä kertaa. Kuuntelen hetken särisevää taajuuksien välistä sekasortoa ja lasken etusormeni kuluneen kelausnappulan pinnalle. Yksi painallus ja keltainen villatakkisi valaisee taas koko huoneen. Än yy tee nyt.

VÄRÄHTE LYÄ

vaikka maailma on kylmä ja meille vihainen

1 Keinuessa vatsanpohjaa kouraisee. Ei niinkään vauhti tai väärinpäin humahtava taivas, vaan se kaikki muu. Pilvet ja kuusenlatvat ja natisevat keinun nivelet, ilmavirta joka musisoi korvissa ja saa kehon irtaantumaan kaikesta painavasta. Jalkojen kahmaistessa taivasta kaikki esteet katoavat. Mikään ei satuta eikä kukaan kahlitse, kun vain rummuttaa tahdissa äkäisiä vauhdinottoviivoja hiekan pintaan, potkii itsensä maisemasta ulos, kunnes huomaa nauravansa ääneen. Tyttö, poika, ooksä transu vai tahallas ruma, keinuessa se kaikki unohtuu ja pikkukiviä ahmineet tennarinpohjat uskaltavat kurkottaa niin korkealle, että niiden rikkinäisyys katoaa näkyvistä. Mutta jo ensimmäisen jarrutuksen kohdalla todellisuus sitoo tennarinnauhat yhteen ja tekee pystyssä pysymisestä mahdotonta. Sun pitää olla jompikumpi, mikä siinä on niin vaikeeta. Kun kaikki keinut ovat varattuja ja sitä huomaa seisovansa yksin eri puolella pihaa kuin muut, ymmärtää maanpinnalla kaikessa olevan kyse rajoista. Kahlitse-

vista, muiden määräämistä rajoista, joihin minä en saanut itseäni mahtumaan, vaikka yritin kuinka. Osa rajoista piirtyi selkeinä kaikille, osa vain niille, jotka olivat tarpeeksi erilaisia. Näkymättömät rajat olivat pahimpia, ne oppi tuntemaan vain kompastumalla niihin. Silloin häpeä kirveli kaikista eniten, yllätettynä ja hämättynä. Sukupuolten välinen raja oli muille harmiton, mutta minua se sokaisi päiväkodista asti. Koulunpihat vaihtuivat mutta itsepintainen raja pysyi, se kasvoi kanssani korkeutta ja piti huolen, että kompastelin enemmän kuin pysyin pystyssä. Haukoin happea poski vasten jäänpintaa ja vihasin liikunnanopettajaa, joka pakotti kääntämään jääkiekkomailan väärinpäin ja jahtaamaan jäällä kumirinkulaa vain siksi, että niin tyttöjen kuului tehdä. Mitään ei saanut kyseenalaistaa, vaihtoehtoja ei ollut. Pelkkää papereihin tuijottelua ja ulkoa opeteltuja vastauksia. Sitä minä eniten vihasin, vaihtoehdotonta elämää. Lapsena ajattelin, että minut oli vahingossa tiputettu väärään paikkaan, siksi olemassaolo kutitti ja oli jotenkin vaikeaa. Ajattelin, että uskomalla tarpeeksi minut haettaisiin jonakin yönä oikeaan kotiin. Jonnekin, missä kaikkien sisällä asuisi aurinko, eikä minun tarvitsisi enää pelätä niitä hetkiä, kun jokin minussa räsähti rikki ja alkoi vuotaa. Sellaisina iltoina pystyin nukahtamaan vain, jos silitin omaa käsivarttani ja sepitin samalla iltasatua ihmisistä, jotka osasivat paijata kaikki surupeikot kesyiksi. Kuvittelin niin, kunnes lakkasin vertaamasta itseäni äidin nuoruudenaikaiseen valokuvaan, jonka pihistin jollakin kesälomalla mummolan ullakolta. Kuva oli hiukan heilahtanut ja värit punertavat, siksi se ei ollut

kelvannut alakerran valokuvaseinälle, mutta minua se puhutteli. Teini-ikäisen äitiversion silmät katsoivat välkehtivinä ulos paperista, kampaus laskeutui olkapäille oikealla tavalla eikä ryhdissä mikään viitannut siihen, että kuvan tyttö olisi ollut mitään muuta kuin sinut itsensä kanssa. Se juuri minut pysähdytti: nuoren naisen itsevarmuus. Kaikki se, mikä minusta tuntui puuttuvan. Pahimman mekkoriidan jälkeen hautasin valokuvan sänkyni alla olevaan vetolaatikkoon ja hyväksyin, että matka minusta perheeseeni oli aivan liian suuri. Elää vapaana tai kuolla, lukiessani sen historian kirjasta suutuin niin, että revin sivun irti ja hautasin sen välitunnilla lumihankeen. Päähäni ei mahtunut, miten kaiken idea oli ymmärretty Ranskassa jo vuonna tuhat jotain, mutta pesäpallokaupungissa ei kukaan tuntunut vieläkään tajuavan mistään mitään. Kotona olisi pitänyt saada olla omanlaisensa ja pukeutua niin kuin haluaa, mutta kun kasvoi keskinkertaisuutta uhkuvassa kodissa ja eri suuntaan kuin kaikki muut, ajatus vapaudesta tuntui lähinnä surkealta vitsiltä. Valheelta. Otat liikaa vaikutteita. Sinut on aivopesty, vanhemmat hokivat kuorossa lempilauseitaan ja tyrkkivät minua vuorotellen rajan yli. Siis onko tuo miesten paita. Vaihdat sen, nyt heti, kuuletko. Mitä ne opettajatkin ajattelee. Lopettaisit jo tuon kapinoinnin. Kuuletko. Kuuletko kuuletko kuuletko. Kuultuani tarpeeksi opettelin olemaan hiljaa. Kääriytymään tiukasti liian suuriin vaatteisiin ja juomaan litroittain teetä, ettei paleltaisi niin paljon sisältä. Elää

vapaana tai kuolla, paskat, ajattelin tuijottaessani yksinäisyyttäni silmiin iltaisin. Pesäpalloihmisten keskellä olin kuin puunlatva, joka kasvoi väärään suuntaan. Ja kun minua yritettiin suoristaa, napsahdin poikki. Kukaan ei koskenut mielen kipeisiin kohtiin tai houkutellut piileskeleviä osiani esiin. Kukaan ei ottanut selvää, ei halunnut edes yrittää. Selvitystyö piti tehdä yksin, salaa yläasteen atkluokan takarivillä.

••• Kun isoja asioita tapahtuu, sanotaan että äänet katoavat ja kaikki ympärillä lakkaa olemasta. Kuuluu kovaääninen slurps ja sinut imaistaan paikkaan, jossa olet kasvokkain ajatustesi kanssa. Sillä kerralla atk-luokka todella katosi ympäriltäni. Istuin luokan perällä ja käänsin tietokoneen näytön asennon niin alas, ettei kukaan pystynyt näkemään ruutuni sisältöä. Sydän hakkasi vääriä tahteja kun avasin artikkelin, jonka otsikko tuntui hyökkäävän silmille. Sormet hikosivat näppäimistöllä, kun klikkasin sivulla olevaa kuvaa. Tuijotin kartan punaisia läikkiä lamaantuneena. Niitä oli Afrikka täynnä. Suomi oli kartalla vihreä, mutta mielen suurennuslasia painamalla pesäpallokaupunki alkoi punehtua, kotitalo näkyi kartalla jo kirkuvan punaisena. Miltä tuntui olla neljätoista ja tajuta, että haaveilemani rakkaus oli kiellettyä neljällä mantereella? Että punaisilla alueilla minä en saisi olla, ainakaan jos halusin pysyä hengissä tai kävellä kadulla vapaasti.

Psykologi sanoisi sitä identiteettikriisiksi. Minusta tuntui, että olin vasta syntymässä. Nousemassa tuhkasta kuin feeniks-lintu ja aloittamassa sitä, mitä kutsutaan kasvamiseksi omaksi itsekseen. Olin neljätoista ja tajusin, että se tulisi tekemään kipeää.

••• Kotikaupungissani pidettiin visusti huoli, että minulle oikealta tuntuviin asioihin läimäistiin häpeäleima. Se kirveli hehkuvana otsassa ja naulasi sanat vatsan pohjalle. Väärät vaatteet, boom, väärät sanat väärässä paikassa, boom, epätavallinen käytös tyttöjen seurassa, boom, HÄPEÄ. Ensimmäisen muistan parhaiten, sillä lapsuuden epäreiluudet ovat niitä, jotka sulautuvat selkärankaan kiinni ja vihlovat aina, kun jotain uutta ikävää tapahtuu. Ensimmäinen leima läimäistiin siksi, että vaihdoin ainoan leikkikaverini kanssa vaatteita ja jäin siitä kiinni. Eri vaatteiden myötä tunsin muuttuvani erilaiseksi. Tumma pusero tuntui rauhoittavalta ja varpaat heiluivat iloisina ilman puristavia pyhäsukkia. Ensimmäistä kertaa sisälläni asuva lapsi vastasi sitä nimeä, jolla olin itseäni kutsunut niin kauan kuin muistin. Ensin ääneen, sitten hiljaa itsekseni: Eelia. Rakastin sitä, nimeä, jonka pinnan alta ei kuultanut läpi kumpikaan sukupuoli. Vanhemmille minä olin Elisa, vaikka nimi ei koskaan sopinut suuhuni. Esitin, että s oli minulle vaikea kirjain,

kaksi toisiaan seuraavaa eetä puolestaan helpommat lausua. Siksi sain kutsua itseäni Eeliaksi Elisan sijaan, mutta päiväkodissa ja kylässä piti totella väärää nimeä. Vaatteidenvaihtoleikki oli minun ideani, sillä ihailin Reinoa ja hänen avaruusteemaista huonettaan. Reino innostui helposti mistä tahansa, siksi uskalsin ehdottaa leikkiä ja antaa hänelle uuden nimen. Reino näytti silmissäni kauniilta väärän Eelian vaatteissa, kun takerruin hänen pieniin hikisiin käsiinsä, joista muut tytöt saivat poikapöpöjä. Pyörimme valeasuissa ympäri huonetta ja onnemme kohosi korkeanuottisena kattoon asti. Jokin meni pieleen, kun Reinon äidin tohveliaskeleet suhisivat äänettöminä huoneen ovelle. Kaakaot ja kanelipullat unohtuivat, kasvot punehtuivat ja Reino alkoi itkeä. Liivimekko repesi kainaloista kun kovakouraiset kädet kiskoivat sen hänen päältään. Hetkessä minut oli tyrkitty seisomaan postilaatikon viereen ja jätetty siihen, ilman hymyjä ja kaakaontahrimia lupauksia seuraavista lauantaileikeistä. Seisoin sääret paljaina tien reunassa ja silitin etusormellani reinontuoksuisen paidan bambikuviota. Auto kurvasi pihaan ja äiti riuhtaisi minut käsivarresta sisään, huulet olivat pelkkää kiukkuista viivaa. Kotimatkan tuijotin mustelmaisia polviani enkä ymmärtänyt mitään. En aikuisten vihaisuutta enkä ihoni alla möyrivää outoa oloa. Omasta mielestäni en ollut tehnyt mitään pahaa, paitsi unohtanut pyhäsukat Reinon huoneen lattialle. Silti kotona huudettiin ja revittiin hiuksia. Pysyttiin sisällä monta iltaa. Hitaiden iltojen aikana ymmärsin, että aikuisissa oli jotain pahasti vialla.

Jos lapsilta koskaan kysyttäisiin mitään, ne olisi lapsia vaan.

••• Joskus neljäsataa pikajunan ikkunasta tuijotettua kilometriä muuttaa koko elämän. Neljäsataa kilometriä ja pikkukylän jäätelökioski, joka näytti väärään paikkaan ajautuneelta hylkytavaralta. Ujutin puhelimen taskusta ja vilkaisin näyttöä. 14:48, sunnuntai ensimmäinen syyskuuta, näyttö kertoi ja lennätti ajatukseni vuodentakaiseen hetkeen, jolloin olin laskenut torin laidalla laukkuni maahan ja istunut sen vierelle kiveykselle matkajännityksestä uupuneena. Selasin silloin hermostuneena puhelimen karttasovellusta ja varmistin uudelle koululle vievän reitin sadatta kertaa sinä päivänä, vaikka pikkukylän yksinkertainen tieverkosto oli tahkoutunut mieleeni jo viikkoja aikaisemmin. Koululle oli keskustasta vain reilun kilometrin kävelymatka, mutta lukion ensimmäisenä päivänä se tuntui koko elämän mittaiselta. Enää ei onneksi ollut niin, kaikki oli tuttua ja jännitys lempeämpää. Suljin puhelimen näytön ja tungin sen uudelleen taskuun. Karhun bussin tuloon oli vielä yli kaksi tuntia aikaa, eikä minulla ollut kiire minnekään. Nojasin yhteen Vaajapuron harvoista liikennemerkeistä ja annoin katseeni kiertää laiskasti torin ympäri. Jäätelökioskin sateen kuluttama hahmo näytti surullisemmalta kuin ennen kesälomaa. Kioskin nuhjuiset markiisit ja kiinni naulattu ovi saivat minut tajuamaan, kuinka paljon mielikuvituksella sai aikaan.

Etenkin paikoissa, joissa ei oikeastaan ollut yhtään mitään. Vaajapuron kunta oli mahtava esimerkki siitä, että kun uskoi tarpeeksi, yksi viivoittimella vedetty viiva kylän läpi tarkoitti keskustaa. Kahden autoruudun piha parkkihallia. Sivupeilissä kiiluvat etuvalot neljän ruuhkaa pahimmasta päästä. Vaajapurossa lähikaupan ja Alkon muodostamasta laatikosta rakentui uskomisen voimalla ostoskeskus. Kaatuneesta tienviitasta liikennevalot ja suojatie. Puupenkistä ja männystä keskuspuisto, laiturista joentörmällä satama. Muutama neliömetri lokinpaskomaa kiveä ja kaksi punaista myyntikoppia muistuttivat lähinnä irvikuvaa oikeiden kaupunkien toreista, mutta pikkukylässä se merkitsi kaiken keskipistettä. Harmaa ja läpitunkeva maisema ei varsinaisesti toivottanut minua tervetulleeksi, mutta se haalisti kotikaupungin jälleen olemattomiin. Kun kiinnekohdat jäivät taakse eikä mikään muistuttanut pääteasemalla mistään, tuntui kuin joku olisi tarttunut minuun kiinni ja ravistellut sisältöni täysin uudeksi. Kilometrit alkoivat rullata mittarissa taaksepäin ja ihon alla kaikki alkoi virittäytyä eri tavalla. Pysyin paikallani selkä liikennemerkin tolppaa vasten ja tunsin jotain painavaa tippuvan harteilta. Joskus oli vain suljettava silmät, lakattava tuijottamasta karttoja ja otettava se riski, että tie jalkojen alla oli väärä. Ilman uskallusta ei koskaan saisi tietää, kuinka pitkälle oli mahdollista mennä. Maailma oli täynnä reissukilometrejä, mutta lopulta vain yhdellä määränpäällä oli merkitystä.

Minun kilometrini alkoivat Vaajapuron asemalta lukion ensimmäisenä päivänä. Ja päättyivät vuotta myöhemmin. Ketunsilmäiseen tyttöön.

2 Ensimmäinen lukiovuosi Vaajapuron Lyseossa oli saanut minut muistamaan, miltä keinun naruihin tarttuminen tuntuu. Nyt, toisen vuoden ollessa aluillaan, tunsin oudolla tavalla tulevani kotiin. Seisoin hetken parkkipaikalla ja kuljetin katsettani ikkunoissa. Koulu näytti siltä kuin se olisi ollut siinä aina, samalla tavalla nyrkit pystyssä, uhmaten umpimielistä pikkukylää erilaisuudellaan. Puhalsin keuhkot tyhjiksi ja päätin uskaltaa, aloittaa kaiken taas alusta sillä hetkellä kun painoin kämmeneni vasten lasia ja työnsin pääoven auki. Aula oli harvinaisen hiljainen, sohvalla istui vain yksi tyttö, joka roikotti jalkojaan matkalaukkunsa päällä. Tuijotin infotiskin ikkunassa olevaa »palaan pian» -lappua ja tiputin laukkuni lattialle. Tömähdys monistui seinillä ja kuulosti aseen pamaukselta. Uusi tyttö hätkähti ja suuntasi silmänsä minuun, hymyili valloittavasti niin kuin ulkopaikkakuntalaiset uuteen paikkaan viskattuina hymyilevät. Juuri kun tyttö oli aikeissa nousta, infotiskin tuttu vaalea nainen touhotti ohitseni ja täytti aulan heleällä naurullaan. Mutisin nimeni tiskin taakse ja

aloin täyttää lomakkeita naisen iloisen puhetulvan poukkoillessa viikonlopun ahvensaaliista naapurikunnan jalkapallojoukkueen surkeaan menestykseen. Nyökkäilin ja vilkaisin salaa neuleeseen kiinnitettyä nimikylttiä, sillä en koko ensimmäisen vuoden aikana ollut oppinut hänen nimeään. Nainen ojensi avaimen ja kertoi uuden huoneeni sijaitsevan eteläisessä siivessä. Tyttösolussa. »Siellä on talon parhaat sängyt! Niissä kelpaa lepäillä ja kuiskutella illat tyttöjen juttuja», nainen sanoi ja kieWSOY:n kirjoituskilpailussa palkittu esikoisromaani hahti jälleen hersyvään nauruun. »Tervetuloa takaisin kertoo tarpeesta tulla kohdatuksi sellaisena kuin on. Vällyyn!» Hymyilin väkinäisesti enkä saanut sanotuksi mitään. Eelia ei tunne olevansa tyttö eikä poika, eikä sitä katsota Portaissa pudistin päätäni ja ajattelin Karhua, joka hyvällä hänen pienessä kotikaupungissaan. Sitten löytyy työntäisi leikkisästi sormet kurkkuunsa kuullessaan lukio muualta, löytyy jossakun voi mä vihdoin antaasun tyttöjen jutuista. No yhteisö, niin, anna lakkaan kuorien murtua ja maan järistä. Löytyy omia ihmisiä, kynnet vai luetaanko Cosmoa eka, Karhu murjaisisi ja jotka auttavat näkemään kaivaisi pelikortit esiin. maailman kaikissa väreissä. Löytyy rakkaus, huolimatta jota kohti on vain uskallettava Pudistelusta sisälläni alkoi taas ottaa lepattaa se ensimmäinen askel. Än yy tee nyt. jotain väärää. KuinMattila läheltä(s.taloa ajavan junan aiheuttamaa Riina 1991)ohi asuu Rovaniemellä, työskentelee tärinää. kirjastossa ja toimii tuottajana Arctic Pride-tapahtumassa. Käsi vapisi vielä uuden huoneen ovella eikä avain ”Kilpailun toiselle sijalle sijoitimme tekstin, jokaKulunut kuvaa totellut kuin vasta neljännellä yrittämällä. rakastumista sellaisella voimalla, herkkyydellä ja tarkmyrkynvihreys ja verhojen kuviointi hyökkäsivät kuudella, että lukija tuntee jokaisen värähdyksen kimppuun heti, kun kattolampun naksautti päälle. omassa vatsanpohjassaan saakka.” Kesän yli seisonut ilma valui pölyisenä keuhkoja pit– Salla Simukka, kilpailuraadin kin ja sai kaiken tuntumaan jäsen alkamiselta. Riuhtaisin verhon sivuun ja heitin laukun toiselle kapeista sängyistä. Kiipesin pöydän yli ikkunalaudalle ja seurasin alhaalla liikkuvaa villatakkista hahmoa, joka poukkoili levottomana takapihan nurmella. 9 789510 436547 www.wsoy.fi

N84.2

ISBN 978-951-0-43654-7