Nieminen, Kaiho: Sokkeli (WSOY)

Kaiho Nieminen

SOKKELI WS OY

Kaiho Nieminen

sokkeli Romaani Kaksi ja puoli epookkia erään Einari Karttusen elämästä

werner söderström osakeyhtiö helsinki

© Kaiho Nieminen ja WSOY 2019 ISBN 978-951-0-44235-7 Painettu EU:ssa

Ihan kuin sota olis järjellistä hommaa, jota muutkin kuin hullut muka pystyisivät ymmärtämään, saati puolustamaan.

Sitä se ei ollut, ja siksi Einari Karttunenkin oli sitä kantanut mieluummin hiljaa repussaan kuin ruvennut elämöimään.

Rintamaveteraani Lauri Kosonen, kirvesmies-eläkeläinen res. alikersantti lokakuussa 2003

Hyvä mies Einari on ikänsä ollut, ei parempi vois olla.

Taimi Karttunen (o.s. Suuronen) toukokuussa 2004

V

anhus on hiipinyt hiljaa portille, pysähtynyt katselemaan nurmikolla hyppivää rastaanpoikasta ja näyttää nyt jupisevan jotakin linnulle. Lopulta hän haapuloi portin auki ja köpöttelee vanhan, vaaleaksi maalatun talonsa kuistille.

Silloin minä vasta tunnistan miehen, tai oikeastaan muistan hänet ensin tästä paikasta, talosta, joka oli muistini mukaan ollut aikoinaan vihreä. Ja onhan asukaskin entistä kumarampi. Eikä ole varmaan edes huomannut minua. Minä jo kumminkin muistan hänet hyvin, ja mielessä häilähtää jotenkin mukavasti: Einari Karttunen. Einari on sentään vieläkin elossa!

Seison hetken siinä kahden vaiheilla, menisinkö ovelle? Voisinko mennä vielä tervehtimään Einaria?

Sitten se alkaa tuntua turhalta; mahtaisiko ukko enää muistaa edes minua. Ja vaikka muistaisi, tuskinpa muuna kuin jonain niistä elämäänsä urkkineista häiriköistä.

7

Siitä oli varmaan viisitoista vuotta. Olin lähtenyt avustamaan erästä innokasta evp-everstiä, joka oli väsäämässä erään divisioonan jatkosodan aikaisista vaiheista kirjaa, jonkin teollisuuspohatan ja perinne­ toimikunnan rahoittamaa hanketta. Minulla oli käytössäni mainitun divisioonan elossa olevista veteraaneista nimilista ja tehtävänä etsiä miehet käsiini ja haastatella heitä. Muuan heistä oli Einari Karttunen. Puhelinnumerokin miehelle oli, mutta sieltä ei kukaan ollut koskaan vastannut. Ainoa keino oli ollut lähteä ajelemaan tänne, nuoruusaikojeni kotikaupunkiin, etsimään miestä hänen kotiosoitteestaan.

Täältä sitten tavoitin kuivankälpeän harmaan miehen, joka tonki pihallaan kurkkupenkkiä. Kun sanoja asetellen esitin asiani, mies kuunteli kulmiaan rypistellen. Haastattelulupaa ei kumminkaan irronnut. »Annetaan olla kuule. Mitä noista menneistä esille penkomaan», mies jupisi, ja lopussa häilähti jo pientä ärtymystä. »Ihan kuin ei olis ollut parempaakin tekemistä.»

Nyökkäilin, myöntelin. Ei kannattanut hätäillä.

Veteraaniukoista jotkut saattoivat innostua hetkessä, ruveta muistelemaan rintamavaiheitaan sellaisella innolla ja päivien tarkkuudella, että sen aavisti olevan enemmänkin vuosikymmenten laisekseen muokkaamien kertomusten sarjaa kuin oikeaa muistamista.

Muttei se aina niin livakasti käynyt. Yllättäen esille 8

heitetty asia sai monet aprikoimaan aikansa torjuvasti, ennen kuin suostuivat sorkkimaan jotain niin ikävää ja kaukaista elämänvaihettaan kuin sotahommia. Enkä minä ryhtynyt suoraan taivutteluun, kunhan jaarittelin niitä ja näitä.

Siinä minä olin sitten äkkiä tajunnut Einarin mieheksi, jonka olin tavannut jo pikkupoikana. Sinä kesänä, juuri tällä paikalla Väinämöisen­kadulla, meidän hipsiessä poikasakilla iltaisin uimaan, olimme nähneet joka ikisenä iltana miehen kaivamassa tontille monttua. Päivä päivältä monttu vain syveni, ja syksymmällä emme enää erottaneet miehestä kuin lippahatunreuhkan alla hiljaa puhisevan hikisen naaman ja lapioinnin tahdissa montusta penkereelle tasaisesti lentäviä punamultakokkareita. »Koettaa, Ritari, lusikoija mökilleen perustusta valmiiksi ennen lumia, et pääsis valamaan keväällä sokkelia», joku meidän räkänokkasakista oli todennut, toistaen miehekkäästi vanhemmilta kuulemiaan. Mitä lie Puttosia mies sitten oikeasti nimeltään ollut, sitä emme tienneet. Mutta kaikki sitä haukkuivat Keltun ritariksi, sen tiesi Keltun puolen kulmilla jokainen.

Katselin ukkoa, yritin muistella vuosikymmenien takaista hikistä montun kaivajaa. Kuva kumminkin hajosi mielessä. Ei se noin harmaa ainakaan ollut.

Jaariteltiin jotakin omakotimökeistä, ja miehen itsepäinen kyräily laantui, kun huomasin kysyä kuin ainakin tietämätön, oliko mökki niitä hartiapankilla 9

omin käsin nostettuja. Mies hymähteli: »Eipä tuota vierailla ois pystynyt teettämään. Mitä nyt sähkötyöt jouvuin jättämään parempien käsiin.» Ja nyökkäilin totisena; kerroin muistavani oikein hyvin, miten tällekin kadulle taloja nostettiin. »No se nyt oli sentään jo ihmisten hommaa. Ei se henkeä vienyt. Vaikka olihan se tiukkaa, kun pankki­ herra piti rahoistaan kiinni. Ja ei ollut tavaraakaan.

Kaiken ihan nauloja lautoja myöten sait haalia mistä lie jätelautakasoista, kun mitään ei ollut… Mutta olipahan ukoilla ees järjellistä tekemistä», Karttunen jupisi.

Myöntelin ja odottelin sopivaa tilaisuutta.

50-luvulta ja pula-ajan rimpuiluista pääsisi luonnikkaammin luistamaan takaisin sota-ajan tunnelmiin, ja divisioonaopukselle kaipaamani jutunaiheet kieppuivat kielellä.

Ja kun niistä selkisin uudestaan varovasti Karttuselta kysymään, olin jo ehtinyt kuvitella muuta, mutta erehdyin pahasti. Karttunen tuntui taas hetkessä muuttuneen rautakangeksi ja tuhahteli hiljaa: »No niin kuin jo sanoin, jos jätettäs tuommoset. Mitäpä minä heiän kiuaskivilleen löylyä heittämään, enempi kuin kirjoillensa. Saisivat lopettaa jo moiset satuilunsa. Eikö niillä rievuilla oo parempaa tekemistä.»

Niitä riepuja tässä siis oltiin, ilman muuta, vaikkei sitä ollut tohdittu ääneen julistaa. En silti antanut sen näkyä missään. Sanoin, että oli ollut mukava 10

jutella, valitin kun olin näin kesken askareita häirinnyt isäntää ja kiittelin kaikesta.

Myöhemmin, kun Helsinkiin palattuani luettelin kirjaa kasaavalle evp-everstille listallani olevia veteraaneja, joita en ollut vielä onnistunut jututtamaan – monia heistä en ollut vain tavoittanut – Einari Karttusen nimi nousi esille eräänä harvoista, jotka eivät olleet suostuneet puhumaan. Muttei se näyttänyt everstiä yllättäneen. »Karttusen traumoja. Se ei niistä pääse, tai halua päästä. Mutta tuskin sillä tahtoo veteraaniveljiään mitenkään vähätellä, ainakaan tietoisesti. Tunnen miehen. On muutoin vain jääräpää, parhaasta päästä, ja täytyy hänet jotenkin tekstissä huomioida. Hoidan sen asian jollakin tavalla», eversti jupisi ja hypisteli papereitaan.

Mitä lie eväitä Einarilla ollut, kun miltei ainoana veteraaniukkojen sankasta joukosta tuntui olevan everstille tuttu tai huomion arvoinen? En käynyt kyselemään. Jätin aineistoni miehen pöydälle. Vedin muutamina päivinä henkeä ja ajelin metsästämään listalleni jääneitä viimeisiä pariakymmentä nimeä.

Kun selvisin niistä, oli nuottani sen kirjan osalta vedetty. Ja tavanomaisesta myönteisesti poiketen, sain myös kohtuullisen korvauksen vaivoistani, kiitos varakkaiden sponsoritahojen, joille näkyminen sotakirjan esipuheen kiittelyosuudessa riitti toimenkuvaa tukemaan ja jalostamaan.

11

Kirjankin sain joskus puoli vuotta myöhemmin, jonkin sorttisen avustajankappaleen, jonka tekijä- ja toimituskunnasta en nimeäni löytänyt. Muutoinkin opus oli odotetun mukainen, raskas, kookas, rahalla painettu: kiiltävien sivujen täytteenä karttoja, valokuvia, divisioonien ja rykmenttien nimiä, päivämääriä ja taistelupaikkoja ja otteita sotapäiväkirjoista ja raporteista. Hakemalla löysin jopa muutamia kohtia, jotka selvästi perustuivat juttuihin, joita veteraanit julkaisua ajatellen olivat syöttäneet.

Olin jo ehtinyt unohtaa Karttusen, kun aivan sattumalta nimi osui silmiin. »Täällä kunnostautui mm. sotamies Einari Karttunen, joka myöhemmin palkittiin ansioistaan.» Enempää siinä ei miehestä ollut. Ja vasta kun silmäilin viimeisten sivujen pitkää henkilöluettelorimpsua, johon oli kelvannut vain yksi sotamies, minulle selvisi, ettei evp-eversti ollut häntä turhan tähden muistanut.

Asia ei päästänyt minua rauhaan, ennen kuin tartuin siihen uudestaan kiinni. Aloin taas tutkailla tarkemmin vanhoja muistiinpanojani, puhuttelin uudestaan veteraaneja, joiden saatoin olettaa tunteneen Karttusen. Ja lopulta, kuin onnenkantamoisen tuomana pääsin vielä uudestaan tutustumaan Einariinkin.

Keväällä se oli, joskus hauenkudun aikoihin.

Kesämökilläni halkokatos oli vanhuuttaan lahonnut kehnoon kuntoon, ja lappeenrantalainen mökki­ 12

naapurini neuvoi kysymään mökilleen pikkukeikkaa tekemään tulleelta tutulta timpuriltaan, ottaisiko tämä minun katokseni tehdäkseen. »Eläkeukko, mutta etevä ja virkeä. Voi hyvinkin ottaa», naapuriini evästi.

Kun seuraavana iltana menin sen mökille, tunnistin oitis sen huussipolulla housujaan kohennelleen, hipsivän miehen. Se oli Einari Karttunen. Ja kun se ei selvästikään muistanut minua, en minäkään ruvennut menneitä muistelemaan, esitin vain a­ siani.

Siinä me jahkailtiin, ja kun olin luvannut toimia hommassa ahkerana juoksu- ja lautapoikana, Einari lupautui tekemään sen, »mutta hissun kissun, ettei luitamme rikota».

Pari keväistä viikkoa se otti. Yövyimme mökissä, aamuisin nostimme illalla lasketut verkot järvestä ja savustimme kaloja. Päivät kuluivat työntouhussa, illat saunoen ja mökissä tarinoiden. Einari sanoi, ettei nykyisin muuta ollutkaan kuin aikaa. »Ei hukattavaks asti, mutta hengenveto kerrallaan. Ja onhan se koetettava hyväkseen käyttää, mikä eteen on annettu», Einari sanoi ja koppasi illalla kahvin päälle varaamamme konjakkipaukun.

En ruvennut pilaamaan luontevaa tunnelmaa sota-ajan asioilla. Iltakausiin emme niihin juuri puuttuneet. Kerran, kun uitin niitä varovasti esille, Einari sanoi, että sota on sontaa ja ihminen ainoa lajikumppaneitaan lahtaava peto. »Jos se suostuisi 13

järkevien elukoitten tavoin edes syömään saaliinsa, muttei sitäkään, jättää lihat vielä mettään märkänemään.» Aihe suli siihen. Mutta paljon muutakin Einari ehti niinä iltoina tarinoida töistään ja elämästään: vaimostaan, joka oli viimevuosina sairastellut paljon mutta jaksanut pitää silti »ukolla vieläkin jalat maassa vaikka pää pyrkii pilviin», pojastaan, joka oli rakennusmestari, ja tyttärestään, joka oli sairaan­ hoitaja, ja lapsenlapsistaan, joita oli viisi. »Elämäähän se on vain», Einari sanoi.

Kun mies ei puhu perimpiään julkisuutta varten, en tehnyt Einarin tieten niistä koskaan muistiin­ panoja, vaan enemmän hiiskumatta, omissa oloissani, silloin ja myöhemminkin. Einarinhan ei sitä tarvinnut tietää, sillä hänelle tuntuivat »kärryillä pysyäkseen» riittävän illan tv-uutiset ja aamuiset Saimaat. Sellaista miestä eivät sepitelmät kiinnostaisi. Niin minä varmaan sen halusin ajatella. Tuskin juuri sitä, että kuuluin joukkoon, joka surutta käytti hänen luottamustaan hyväkseen.

Tai olin minä miettinyt mitä hyvänsä, niin sitähän se oli. Ja vei minut lopulta myös päämäärääni, kun parin vuoden ajan olin roikkunut sinnikkäästi Einarin kintereillä. Teettämällä pieniä keikkoja mökilläni, viettämällä iltoja muutamia loivia ryyppyjä maistellen takkatulen ääressä ja kalastellen lopulta myös Einarin kesämökkivesillä Saimaalla, luottamus kasvoi. Ja vähä vähältä Einari oli myös alkanut avautua 14

elämänvaiheistaan. Niitä minä keräilin kuin sirpaleita haaviini, vertailin ja täydentelin divisioonaopusten ja Einaria tunteneiden ihmisten muistumilla. Sieltä se sikisi sitä mukaa, kun ajan ja maailman ankarat vaateet ja Einarin halut ja hauraat pyrkimykset paljastivat eronsa ja takapirunsa, ja Einarin elämän kirja sai muotonsa.

Ajattelin sille myös jälkikirjoitusta, jossa mainitsisin, keitä minun tuli niistä lumekuvista ja maailmoista kiittää, kuten Einari Karttusta, evp-eversti Yrjö Kannasta, eläkeläisrouvia Taimi Karttusta ja Lahja Heikuraa, sotaveteraani Lauri Kososta ja monia muita.

Mutta hylkäsin ajatuksen. Enkä edes kertonut asiasta heille, en Einarillekaan. Se ei ollut tarpeen, sillä eihän kirja ole koskaan kertomus kenestäkään erikseen. Kirjahan on maailma, ja siellä ovat kaikki.

Ja ajattelin muinoista nuorta miestä, joka oli juuri täyttänyt yhdeksäntoista ja odotti rauhaa ja tilaisuutta aloittaa oikea elämä.

15

I

1 Sinä päivänä, työnnyttyään Rikkihappotehtaan portista kuraiselle Happotielle vankistui Einarilla varmuus siitä, että jotakin ratkaisevaa alkaa tapahtua.

Toiskätinen Simpura saattoi olla hyvinkin oikeassa paasattuaan aamulla tehtaalla siitä, että vaikka Suomen herrat Saksaa hämätäkseen sanovat muuta, ne tulevat tarttumaan Ruotsin ja Amerikan herrojen neuvoon ja tekemään ryssän kanssa erillisrauhan, jättävät sotimisen saksalaisten kontolle. Ja olisi jo aikakin, Einari henkäisi. Mitä järkeä on seisottaa miehiä jossain helkkarin Aunuksen korvessa vuodesta toiseen, kun mitään ei tapahdu? Järkevintä jättää sakemannit selvittämään ryssän kanssa välinsä. Mitä ne meille kuuluu.

Jossain herrojen salaseuroissa se saattoi olla vaikka valmiiksi sovittukin? Muttei saanut vielä näkyä missään. Kun armeija tarvitsi edelleen ruutinsa, eivät sen tykötarpeet saaneet loppua, ja töitä oli painettu kahdessa vuorossa. Kaiken päivää he olivat purkaneet kiisumalmia tavaravaunuista tehtaan liuotti19

miin. Kiisun kitkeränimelä haju tuntui kamppeissa yhä, mutta alkoi väljähtyä; Pallon rinnettä huuhtova kevättuuli vei sitä mennessään.

Joskus tämä kituuttelu kumminkin loppuisi. Eikä se päivä enää voi olla kaukana. Olisi niin helvetisti parempaakin tekemistä. Einari tiuhensi edelleen askeleitaan. Huomenna olisi iltavuoro, aamupuoli vapaata. Ja vaikka hän vielä edellissyksynä työvelvollisuusikäiseksi tultuaan ja myöhemminkin tehtaalla oli aina ajatellut vapaaehtoisena rintamalle lähtemistä, kuukausi sitten ne ajatukset olivat alkaneet sammua.

Hän oli tavannut Kirstin vanhalla Osulan varastolla nurkkatansseissa. Kähön Jussi oli hänet sinne houkutellut. »Siellä on poika kuule valmista tavaraa helmat hampaissa, senkun valitset. Justiin sinunlaista nuorta oritta ne vanhoihin ukkoihin kyllästyneet naikkoset kuumissaan kyttää. Ja tarpeen tullen vielä opettavat kädestä», Jussi oli hölissyt, kolmikymmenvuotiaana keuhkovian varjolla rintamalta raakattu vilkas kaveri. Ja vaikkei hän ollut sen puheista piitannut, eikä ollut sota-ajan kakarana ehtinyt oppia oikein kunnolla tanssimaankaan, hän oli tullut lähteneeksi sinne. Eikä ollut sitä katunut.

Miehistä sielläkin oli ollut vajausta, krammarin soidessa enimmät naisista olivat hetkuneet ahtaalla lattialla naispareina. Joitakin huopa- ja kotelo­ tehtaan ja puhelinkeskuksen likkoja ne oli. Mutta 20

Kirsti niistä kaunein ja muutoinkin erilainen, esikunnan ravintolan tarjoilijattaria. Hauska ja itsevarma, vaikkei ollut varmaan häntä monta vuotta vanhempi. Jo ennen kuin hän oli ehtinyt ja rohjennut hakea ketään, oli Kirsti iskenyt silmänsä häneen. »Sie sinisilmä siinä, ei tänne tultu seisomaan. Nyt haet minua», se oli kuin ohimennen ovipielessä läpsäissyt olalle ja ottanut ja vienyt hänet käsikynkässä keskelle lattiaa.

Melkein saman tien vihiä saaneet lentävät olivat kumminkin tölmänneet ovesta sisälle, alkaneet kirjailla paikalla olleiden nimiä ylös ja urkkia ylimpiä pukareita esille, ennen kuin häätivät kaikki sieltä kadulle.

Hän oli saatellut Kirstin Peltolaan. Sillä oli siellä kortteeri jonkun hurskaan ikäneidin huushollissa, jossa ei sallittu miesvieraita, ja ilta oli päätettävä kujalla seisoskeluun. Jotenkin hän oli silti saanut hönkäistyksi: »Voitasko joskus vielä tavata jossain», ja hätkähtänyt melkein, kun Kirsti oli kauan häntä ääneti katseltuaan äkkiä suudellut ja naurahtanut hiljaa: »Tietysti voidaan.» Viikko oli mennyt sitä kaikkea muistellessa, odotellen seuraavaa yhteistä iltaa. Sen he olivat joutuneet viettämään elokuvissa, ai­noassa paikassa, missä saattoi istua pakkaselta turvassa hiljaa, lähekkäin. Ja siitä oli tullut heille vakituinen tapa. Mutta toissailtana kadulla tavatessa Kirsti oli kertonut vuokraemännän matkustavan 21

Hämeenlinnaan hautajaisreissulle, viipyvän matkalla ainakin tiistaihin, ja lauantaista lähtien heillä olisi nyt tilaisuus viettää siellä öitäkin yhdessä.

Kolmen päivän perästä ja sitten, sitten, Einari vetäisi syvään henkeä. Kirsti ei ollut tirskuva likka vaan oikea nainen. Sen hän oli siitä vaistonnut heti.

Vaikka toisinaan Kirsti oli pehmeitä leperrellen koettanut näytellä ujoa neitiä, tiistaina kadulla se oli taas kuiskinut: »Ootahan mies, kun päästään olemaan oikeasti kahden», ja hymyillyt oudosti, kuin uhalla ja kiusoitellen.

Siitäkin syystä, tai silti, mietti Einari. He voisivat olla vaikka vihitty pari, ei ikäero heillä niin erikoinen ollut, eikä hän siitä piitannut. Muttei ennen kuin sota on ohi. On koetettava päästä vaikka teollisuuskouluun, käydä se läpi, ja sitten vaikka mitä. Mutta siitäkin voisi sitten Kirstin kanssa höpistä.

Kevättä ei pidätellä, Einari tyrkkäsi portin auki ja työntyi pihalle. Halko-Sokuran vuokrakortteeri­ tönöjen nurkissa rännit rymisivät, umpipihalle kertyneet lumipenkat olivat enää vain seinustoille vajonneita kuonalämpäreitä.

Päävuokralainen, Hätösen leski ei ollut vielä palannut aamuvuoroltaan; ovi oli lukossa. Einari rassasi oven auki, potki kostuneet saappaansa jaloistaan porstuan nurkkaan ja meni keittiöön. Aamun Saimaa oli lesken jäljiltä levällään pöydällä; aamulla ennen töihin lähtöään se koetti aina ehättää silmäi22

lemään lehdestä ainakin osto- ja myyntipalstat ja ostokorttitiedotteet.

Onpahan joillekin jotakin edes, kun toiset ei löydä näistä senkään vertaa, Einari hypisteli lehteä käsissään. Mitään ei ollut enää aikoihin tapahtunut, ainakin jos uskoi pääesikunnan ikuisia uutisia: maamme rintamilla ollut rauhallista, joillakin lohkoilla vain paikallista, hajanaista taistelutoimintaa.

Samanlaista paikoillaan polkevaa paskaa viikosta toiseen, Einari viskasi lehden käsistään.

Heti kun iltalöysi lauantaina lopahtaa on hipsittävä Peltolaan. Ehdit sinne sitten vaikka puoliyön pinnassa, sekään ei haittaa, kun voidaan aamulla makailla pitkään…

Hetkeen hän ei tajunnut, mitä oli aikonut lähteä hakemaan, kunnes ymmärsi mennä komerolle. Äiti Iitan kyliltä laittamasta paketista jäljellä oli vain letti­ vehnäspalanen. Olisi hän saanut kyllä ottaa Hätöskänkin hyllyitä jotain aina pienempään tarpeeseen, Hätöskä oli sen hänelle luvannut. Muttei hän viitsinyt mennä ronkkimaan, otti omistaan paperiin käärityn nokareen laardia ja näkkileipäpaketin, ja istui syömään.

Puoli kuudelta Hätöskä tuli, sen puuskutus kuului jo porstuan puolella: »Arvaas armahani, Einari, poikasein, miten meitä onnesti.» Se tuli ja hönkäili, ravisteli kädessään paperikassia. »Täällä ei mitään, mutta ootas kun täti saa ulsterin yltään», se naurahti 23

ja näpräili nappeja auki. Yli viisikymmenvuotias, pursuava nainen. Tissit hytkyivät sen temmottua jostakin ulsterinsa vuoripuolen sisätaskusta paketin esille. »Ystävä oli tuolla aseman nurkalla sovitulla tavalla, eväitten kanssa, enkä mie voinut muuta kuin kauniisti kiitellä», se viiraili viekkaan näköisenä kulmistaan, laski paketin pöydänkulmalle ja aikansa tohistuaan rupesi laittamaan korvikevettä ja pannua hellalle. »Sumpit päälle, mutta ensin myö paistetaan oikeaa läskiä.»

Olisiko leski tavannut taas sen Taipalsaaren miehen, Summasen tai jonkun, jonka kaupunkireissujen hakkuupölkyksi se eukkojen juorun mukaan kuului ruvenneen. Einari ei koskaan ollut miestä edes nähnyt, enempää kuin viitteitä mistään muhinoista, ainakaan täällä, jollei joskus hänen iltavuorojensa aikana jotain sitten ollut? Mutta voisiko mikään sen vähemmän kiinnostaa kuin ämmien juorut. Hänen puolestaan tehkööt mitä lystäävät.

Hätöskä kattoi pöydän kahdelle. Siitä oli tullut melkein vakiintunut tapa, kun he olivat kahden. »Vellikin on aina makiampaa kupissa, kun sitä voi toisen kanssa maistella ja haastella», se hyrähteli nostellessaan kuppeja pöytään. Läskien tiristyä pannulla kypsiksi se hämmensi ja haudutteli hetken korviketta, heitti sekaan vielä sikurinokareen, ja istutti Einarin jakamaan saamisiaan.

24

Romaani sodasta ja rakkaudesta

J

uuri kun 19-vuotias Einari Karttunen on tavannut elämänsä naisen, hänet kutsutaan rintamalle. Eletään kevättä 1944 ja Einari

joutuu pahimpaan paikkaan Kannakselle.

Nuori mies ansioituu sotasankarina, mutta viralliset tunnustukset eivät korvaa taisteluissa vaurioitunutta mieltä. Einarin teoista kulkee arveluttavia juttuja eikä mikään ole, kuten ennen.

»KAIHO NIEMINEN JA MARTTI JOENPOLVI OVAT NIITÄ KIRJAILIJOITA, JOITA NUORTEN MIESTEN PITÄISI LUKEA.» J U H A N I B R A N D E R , T U R U N S A N O M AT

25 www.wsoy.fi

84.2

ISBN 978-951-0-44235-7