Derek Landy
Suomentanut Helene Bützow
KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ TAMMI HELSINKI
Aiemmin ilmestyneet: Keplo Leutokalma Keplo Leutokalma. Leikkiä tulella Keplo Leutokalma. Kasvottomat Keplo Leutokalma. Pimeitä aikoja
Kannen kuva: Tom Percival Ulkoasu: Eevaliina Rusanen Englanninkielinen alkuteos: Skulduggery Pleasant. Mortal Coil Copyright © Derek Landy, 2010 Anfangit © Tom Percival, 2010 First published by HarperCollins Children´s Books 2010 Painettu EU:ssa ISBN 978-951-31-5847-7
Omistan tämän kirjan erittäin vastahakoisesti kustannustoimittajalleni Nick Lakelle, koska hän pakottaa. Minä itse olisin halunnut ottaa mukaan myös Gillie Russellin ja Michael Stearnsin, jotka Nickin ohessa ottivat minut lämpimästi vastaan kustannusmaailmaan, kun julkaisin ensimmäisen kirjani. Valitettavasti Nick on nykyään ainoa toimittajani, ja hän on uhannut tehdä omistuksesta käsittämättömän ryteikön mustattuja rivejä, joten näissä olosuhteissa kirja on omistettu hänelle ja yksin hänelle. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että tilanne osoittaa hämmästyttävää xxxxxxx ja xxxxxxxxxxxx, mikä todistaa ettei Nick ole muuta kuin xxxxxxxxxxxxxxxxxxx, mutta se on tietysti vain minun mielipiteeni. Kas niin, Nick. Saat siis viimeinkin sinulle omistetun kirjan. Toivottavasti olet xxxxxxxx iloinen. xxxxxxxxx (Toimittajan huomautus: Nick Lake on mahtava tyyppi.)
1 Wreathin tehtävä vi lennähti auki, ja ylipappi Auron Tenebrae marssi huoneeseen kaapu pitkän, luisevan vartalon ympärillä hulmuten. Hänen oikealla puolellaan oli Quiver, joka kitsasteli sanojaan mutta jakeli säästelemättä ilkeitä katseita. Tenebraen vasemmalla puolella oli Craven, armoton mielistelijä, jolla oli uskomaton kyky kiemurrella ylempiensä suosioon. Solomon Wreath oli nähnyt kolmikon viime aikoina useammin kuin olisi ollut tarpeen. ”Pastori Wreath”, Tenebrae sanoi ja nyökkäsi kopeasti. ”Teidän ylhäisyytenne”, Wreath vastasi kumartaen syvään. ”Mikä suo minulle tämän kunnian?” ”Miksi luulet meidän tulleen?” Craven kysyi melkein pis-
7
teliäästi. ”Raporttisi on myöhässä. Kuvittelitko, että ylipappi unohtaisi sen? Pidätkö häntä hölmönä?” ”En todellakaan pidä”, Wreath vastasi rauhallisesti. ”Mutta valitettavasti en voi sanoa mitään hänen seuralaistensa älykkyystasosta.” ”Loukkaavaa!” kiljaisi Craven. ”Miten sinä uskallat! Miten uskallat puhua noin halventavaan sävyyn ylipapin läsnä ollessa!” ”Nyt riittää”, Tenebrae huokaisi, ”ja se koskee teitä kumpaakin. Jatkuva naljailunne käy hermoilleni.” ”Pyydän nöyrimmästi anteeksi”, Craven sanoi heti, kumarsi ja sulki silmänsä, ja hänen alahuulensa värisi kuin itkua enteillen. Loistava esitys, kuten aina. ”Aivan”, Wreath sanoi. ”Olen pahoillani.” ”Pastori Craven menee liiallisuuksiin, mutta hän on oikeassa siinä, että raporttisi on myöhässä”, Tenebrae sanoi. ”Miten Valkyria Salama edistyy opinnoissaan?” ”Hän on nopea oppimaan”, Wreath vastasi. ”Ainakin käytännön asiat sujuvat hyvin. Hän on luonnonlahjakkuus varjon heittämisessä, ja hän on kehittynyt joka kerta, kun olen tavannut häntä.” ”Entä filosofinen puoli?” Quiver kysyi. ”Se ei mene läheskään yhtä hyvin”, Wreath myönsi. ”Veljeskuntamme historia ja opetukset eivät tunnu kiinnostavan häntä lainkaan. Vaaditaan vielä paljon, jotta hän muuttuisi vastaanottavaiseksi.”
8
”Luuranko on jo myrkyttänyt hänen mielensä meitä vastaan”, Tenebrae sanoi katkerasti. ”Saatatte valitettavasti olla oikeassa. Mutta mielestäni meidän kannattaa vieläkin yrittää.” ”En ole vakuuttunut siitä.” ”Tyttö voi olla nopea oppimaan, mutta se ei tarkoita, että hän olisi Kuolontuoja”, Quiver huomautti. ”Pastori Quiver osuu naulan kantaan”, Tenebrae nyökkäsi. Wreath teki parhaansa näyttääkseen nöyrältä ja piti mielipiteensä omana tietonaan. Hän oli etsinyt melkein koko elämänsä pelastajaa, sitä joka pelastaisi maailman itseltään. Hän tiesi oikein hyvin väärien toiveiden ja umpikujien vaarat, sillä hänellä oli niistä aivan riittävästi omakohtaista kokemusta. Mutta Valkyria Salama oli eri asia. Wreath tunsi sen. Valkyria Salama oli se, jota he olivat etsineet. ”Tyttö huolestuttaa minua”, Tenebrae sanoi. ”Onko hänellä lahjoja? Ehdottomasti. Hänestä voi tulla meitä kaikkia parempi, mikäli hän kouluttautuu ja opiskelee. Mutta parhaatkin meistä ovat hyvin kaukana siitä, millainen Kuolontuojan pitäisi olla.” ”Jatkan työtä Valkyria Salaman kanssa”, Wreath sanoi. ”Kahden tai kolmen vuoden kuluttua tiedämme paremmin, mihin hän pystyy.” ”Vai kolmen vuoden kuluttua”, Tenebrae nauroi. ”Olemme itse nähneet, kuinka paljon voi tapahtua lyhyessä ajassa. Serpine. Kauna. Diablerie. Voimmeko ottaa sen riskin, että olem-
9
mekin väärässä? Sillä aikaa kun me koulutamme neiti Salamaa, joku Mevolentin kannattajista voi todella onnistua järjettömissä pyrkimyksissään ja tuoda Kasvottomat lopullisesti takaisin. Entä jos lordi Vile tulee kostamaan meille kaikille, niin kuin itsekin pelkäät, Wreath? Jos niin käy, suunnitelmillamme ei ole mitään arvoa. Jäljellä ei ole enää maailmaa jota pelastaa.” ”Mitä teidän ylhäisyytenne siis ehdottaa?” Wreath kysyi. ”Haluan tietää, haaskaammeko vain aikaamme sen ihmisen kanssa.” ”Meedio”, Craven nyökkäsi. ”Sitä on kokeiltu ennenkin”, Wreath huomautti. ”Kukaan meedioistamme ei pysty sanomaan sitä eikä tätä.” ”Tulevaisuuden ennustaminen ei ole koskaan ollut nekromantikkojen vahvuuksia”, Tenebrae totesi. ”Meediomme ovat avuttomia, kun on kyse tulevaisuuden näkemisestä. Mutta olen kuullut monesti eräästä toisesta. Finbar joku…” ”Finbar Wrong”, Wreath sanoi. ”Mutta hän tuntee Valkyrian henkilökohtaisesti. Se aiheuttaisi vain tarpeettomia kysymyksiä. Ja vaikka Wrong ei olisikaan Valkyrian tuttu, tuskinpa hän pystyisi auttamaan asiaamme. Kuten olen monta kertaa sanonut, ulkopuoliset eivät juuri pidä meistä.” ”Mehän ponnistelemme pelastaaksemme heidät kaikki!” Craven kiljaisi, mutta tällä kertaa ylipappikaan ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota. ”Meedio auttaa meitä eikä muista siitä myöhemmin mitään”, Tenebrae sanoi. Wreath, haluan, että haet sielunsiep-
10
paajan ja vapautat Jäänteisen, joka on vangittu sen sisään.” Wreathin naama venähti. ”Teidän ylhäisyytenne, Jäänteiset ovat äärettömän vaarallisia…” ”Luotan siihen, että pystyt hallitsemaan tilanteen”, Tenebrae sanoi huiskauttaen huolettomasti kättään. ”Järjestä Jäänteinen riivaamaan sitä Finbaria, ja jos hän näkee Valkyria Salaman tulevaisuudessa Kuolontuojana, ja jos hän näkee tytön pelastavan maailman, voimme keskittää kaiken energiamme siihen, että saamme tytön käyttämään voimavarojaan. Jos sellaista tulevaisuutta ei ole näköpiirissä, unohdamme koko jutun ja jatkamme etsimistä.” ”Mutta Jäänteisen käyttäminen…” ”Kun homma on hoidettu, panet vain sen takaisin sielunsieppaajaan. Ei kai se nyt kovin vaikeaa voi olla.”
11
2 Hymyilevä etsivä ouluun oli muutama päivä aikaa, mutta tällä Dublinin esikaupungin kadulla kaikkien talojen ikkunoissa oli jouluvalot yhtä lukuun ottamatta. Kolme yritteliäintä asukasta oli tunkenut pikku pihansa täyteen välkkyviä joulupukkeja ja telmiviä poroja, ja joku tylsimys oli kietonut koristevalonauhan jopa portin ulkopuolella olevaan lyhtypylvääseen. Lunta ei ollut, mutta ilta oli kylmä, ja kuura peitti kaupunkia kuin kimalle. Valottoman talon eteen rullaava iso auto oli vuoden 1954 Bentley R-Type Continental, joita oli valmistettu vain 208 kappaletta. Se oli ylellinen ajopeli, entisöity tyylin mukaisesti ja varustettu nykyajan mukavuuksilla omistajan tarpeita vastaa-
12
vaksi. Auto oli nopea, se oli voimakas, ja pieninkin kolhu saisi sen hajoamaan alkutekijöihinsä. Niin asentaja oli sanonut. Hän oli tehnyt kaiken voitavansa, käyttänyt kaikki tietonsa ja taitonsa pelastaakseen auton monta kertaa tuhon partaalta, mutta hän vannoi, että seuraava kolhu olisi viimeinen. Kaikki temput, joita hän oli käyttänyt saadakseen auton toimintakuntoon ja entiselleen, menettäisivät tehonsa. Lasi särkyisi pirstaleiksi, metalli repeäisi, runko vääntyisi, renkaat räjähtäisivät, moottori halkeaisi… Asentajan mukaan lopullinen ja täydellinen katastrofi vältettäisiin vain siten, että kukaan ei olisi sisällä autossa, kun se tapahtuisi. Keplo Leutokalma nousi ulos ensin. Hän oli pitkä ja laiha, ja hänellä oli päällään tummansininen puku ja mustat käsineet. Hänen tukkansa oli ruskea ja taipuisa, poskipäät olivat korkeat ja leuka kulmikas. Hänen ihonsa oli aavistuksen verran vahamainen, ja silmät vaikuttivat hiukan harottavilta, mutta muuten kasvoissa ei ollut moittimista. Naama oli yksi hänen parhaistaan. Valkyria Salama tuli ulos matkustajan ovesta. Hän veti mustan takkinsa vetoketjun kiinni ja meni Keplon perässä talon ulkoovelle. Hän katsahti Keploon ja huomasi tämän hymyilevän. ”Lopeta tuo”, Valkyria huokaisi. ”Mikä?” Keplo kysyi upean samettisella äänellään. ”Tuo hymyileminen. Etsimme ihmistä, joka asuu valaistun kadun ainoassa pimeässä talossa. Se ei ole hyvä merkki.” ”En huomannut hymyileväni”, Keplo sanoi.
13
He tulivat ovelle, ja Keplo keskittyi hallitsemaan kasvojaan. Hänen suupielensä kaartuivat alaspäin. ”Vieläkö minä hymyilen?” ”Et.” ”Mahtavaa”, Keplo sanoi, ja hänen kasvoilleen levisi välittömästi hymy. Valkyria ojensi Keplolle hattua. ”Entä jos ottaisit koko naaman pois? Ei sitä täällä tarvita.” ”Sinähän olet sanonut, että minun täytyy harjoitella”, Keplo vastasi, mutta työnsi kuitenkin hansikoidut sormensa paidankauluksen alle ja naputti solisluihinsa tatuoituja symboleita. Kasvot ja tukka katosivat, ja jäljelle jäi vain kiiltelevä kallo. Keplo painoi hatun hilpeästi kallelleen päähänsä. ”Onko nyt parempi?” hän kysyi. ”Paljon parempi.” ”Hyvä.” Keplo koputti ja veti aseensa esiin. ”Jos joku kysyy, kiertelemme ovelta ovelle laulamassa joululauluja.” Keplo hyräili jouluisia säveliä ja koputti uudestaan, mutta kukaan ei tullut avaamaan, eikä sisällä sytytetty valoja. ”Mistä lyödään vetoa, että kaikki ovat kuolleet?” Valkyria sanoi. ”Oletko sinä vain uskomattoman pessimistinen, vai kertooko se sormuksesi jotakin?” Keplo kysyi. Nekromantikon sormus tuntui kylmältä Valkyrian sormessa, mutta siinä ei ollut mitään epätavallista. ”Se ei kerro
14
mitään. Vaistoan kuoleman sormuksen kautta vain silloin, kun likimain seison kuolleen ruumiin ääressä.” ”Ällistyttävän hyödyllinen taito, täytyy sanoa. Pidä tätä.” Keplo antoi aseensa Valkyrialle ja kumartui tiirikoimaan lukkoa. Valkyria vilkaisi ympärilleen, mutta kukaan ei näyttänyt katsovan heitä. ”Se voi olla ansa”, Valkyria sanoi hiljaa. ”Tuskinpa vain”, Keplo kuiskasi. ”Ansat ovat yleensä houkuttelevia.” ”Se voi olla hyvin kehno ansa.” ”Se on aina mahdollista.” Lukko naksahti auki. Keplo oikaisi selkänsä, pani tiirikat pois ja otti aseensa takaisin. ”Minä tarvitsen aseen”, Valkyria mutisi. ”Olet elementaali jolla on nekromantikon sormus, ja eräs maailman parhaista taistelijoista on opettanut sinulle eri taistelulajeja”, Keplo muistutti. ”Olen hyvin vakuuttunut siitä, että se riittää tekemään sinusta aseen.” ”Tarkoitan tuollaista asetta kuin sinulla. Sinulla on ase, Tanithilla on miekka… Minä haluan kepin.” ”Ostan sinulle kepin joululahjaksi.” Valkyria katsoi synkkänä vierestä, kun Keplo työnsi ovea. Se avautui hiljaa, ilman kammottavia narahduksia. Keplo meni edeltä ja Valkyria seurasi perässä suljettuaan oven heidän jäljessään. Kesti hetken ennen kuin silmät tottuivat hämärään, ja vaikka Keplolla ei ollut silmiä jotka olisi-
15
vat voineet tottua, hän lähti liikkeelle vasta saatuaan Valkyrialta napautusmerkin. He menivät olohuoneeseen, ja Valkyria napautti Keploa uudestaan. Keplo kääntyi katsomaan, ja Valkyria osoitti nekromantikon sormustaan. Se kihisi aavemaista kylmää energiaa saadessaan ravintoa huoneessa olevasta kuolemasta. He löysivät ensimmäiseksi ruumiin, joka retkotti sohvan päällä. Toinen oli lyyhistynyt nurkkaan, keskelle entisen sivupöydän jäännöksiä. Keplo katsoi ruumiita tarkasti ja pudisti sitten päätään Valkyrialle. Kumpikaan kuolleista ei ollut heidän etsimänsä mies. He menivät keittiöön, ja kolmas ruumis makasi siellä mahallaan lattialla. Se olisi voinut katsella kattoon, jollei pää olisi kääntynyt vastakkaiseen suuntaan. Ruumiin käden vieressä oli laattoja vasten pirstoutunut pullo, ja oluen haju oli vieläkin vahva. Pohjakerroksessa ei ollut enempää vainajia, joten Keplo ja Valkyria menivät kohti yläkerran portaita. Ensimmäinen askelma narahti, ja Keplo perääntyi. Hän kietaisi kätensä Valkyrian vyötäisille, he nousivat irti lattiasta ja leijuivat tasanteella olevan ruumiin luo. Se oli nainen, joka oli kuollut käpertyneenä sikiöasentoon. Yläkerrassa oli kolme makuuhuonetta ja yksi kylpyhuone. Kylpyhuone oli tyhjä, samoin ensimmäinen makuuhuone, johon he katsoivat. Toisen makuuhuoneen seinissä oli palamisjälkiä, ja kuollut nainen roikkui puoleksi ikkunan ulko-
16
puolella. Valkyria oletti, että palojäljet olivat naisen aikaansaannosta: hän oli yrittänyt puolustautua ja sitten paeta. Kumpikin yritys oli valunut hiekkaan. Viimeisessä makuuhuoneessa joku oli vielä elossa. Keplo ja Valkyria kuulivat, että hän oli vaatekomerossa ja yritti pysytellä aivan hiljaa. He kuulivat lähemmäksi mennessään syvän hengenvedon, ja sen jälkeen oli noin kolmetoista sekuntia hiirenhiljaista. Hiljaisuus päättyi naurettavan kovaääniseen huohotukseen. Keplo poisti aseen varmistimen. ”Tule ulos”, hän sanoi. Kaapin ovi lensi auki ja kiljuva sekopää heittäytyi Valkyriaa kohti. Valkyria iski miehen käsivarren alas, tarttui hänen paitaansa, pukkasi lantiollaan, ja kiljuminen tyrehtyi vinkumiseksi kun mies iskeytyi lattiaan. ”Älkää tappako minua”, mies nyyhkytti rähmällään. ”Laupias taivas, älkää tappako minua.” ”Jos olisit antanut minun puhua loppuun”, Keplo sanoi hiukan ärtyneesti, ”olisit kuullut minun sanovan: Tule ulos, emme tee sinulle pahaa. Idiootti.” ”Eikä hän varmaankaan olisi sanonut sinua idiootiksi”, Valkyria sanoi itkevälle miehelle. ”Me yritämme kovasti olla kilttejä.” Mies räpytteli kyyneltyneitä silmiään ja katsoi ylös. ”Te… tekö ette siis tapa minua?” ”No emme”, Valkyria vastasi ystävällisesti, ”kunhan vain pyyhit heti nenäsi.”
17
Mies niisti hihaansa, ja Valkyria vetäytyi kauemmaksi yrittäen hillitä vastenmielisyyden puistatuksen. Mies nousi. ”Sinä olet Keplo Leutokalma”, mies sanoi. ”Olen kuullut sinusta. Luurankoetsivä.” ”Hauskaa joulunaikaa”, Keplo nyökkäsi. ”Tässä on kumppanini Valkyria Salama. Entä kuka… ?” ”Nimeni on Ranajay. Asun täällä… ystävieni kanssa. On mukavaa asua normaalien ihmisten naapurina. Me todella viihdymme täällä. Minä ja… Minä ja ystäväni…” Ranajay näytti olevan taas itkun partaalla, joten Valkyria puuttui nopeasti puheeseen. ”Kuka tämän teki? Kuka tappoi nuo ihmiset?” ”En tiedä. Isokokoinen tyyppi. Jättiläinen. Hänellä oli naamio ja hän puhui murtaen. Hänellä oli punaiset silmät.” ”Mitä hän tahtoi?” Keplo kysyi. ”Hän etsi täältä erästä ystävääni.” Valkyria kurtisti kulmiaan. ”Efraim Tungsteniako?” ”Niin”, mies vastasi. ”Mistä tiesit?” ”Hän on sama mies, jonka kanssa mekin haluamme puhua. Uskomme hänen olleen yhteydessä tappajaan, jota olemme jahdanneet viisi kuukautta.” ”Tarkoitat Davina Marria, eikö niin? Sitä etsivää, joka suistui huonoille teille ja räjäytti Pyhätön. Sen takia se iso kaverikin etsi Efraimia.” ”Tiedätkö sinä, onko Marr ollut yhteydessä Efraimiin?” Keplo kysyi.
18
”Kyllä hän on. Maksoi Efraimille väärästä henkilöllisyystodistuksesta ja siitä, että hänet järjestettäisiin pois maasta. Se on Efraimin työtä. Kun ihmisten täytyy kadota, Efraim hoitaa asian. Mutta ei tällä kertaa. Minusta tuntuu, että kun Efraimille valkeni, mitä Marr oli tehnyt, hän ei halunnut koskeakaan koko juttuun. Pyhätön tuhoutumisen jälkeen Marr tuli tänne hakemaan sitä, mistä oli maksanut, mutta Efraim oli häipynyt. Nainen pirstoi tämän paikan kolme kertaa yhden kuukauden aikana etsiessään Efraimia. Mutta sen jälkeen en ole naista nähnyt. Niin kuin en kyllä Efraimiakaan. Me kaikki ajattelimme, että olisi turvallisinta ottaa häneen vähän etäisyyttä. Paljonpa siitä olikin hyötyä ystävilleni.” ”Kerroitko Efraimin olinpaikan sille miehelle, joka tappoi ystäväsi?” Keplo kysyi. Ranajay pudisti päätään. ”Ei tarvinnut. Hän halusi tietää muuta. Ja minä osasin kertoa sen hänelle. Luulen, että se onkin ainoa syy siihen, ettei hän tappanut minua. Efraim kertoi minulle jo aikoja sitten, että hän ei ollut tehnyt Marrin hyväksi muuta kuin järjestänyt hänelle kolme majapaikkaa eri puolille kaupunkia. Se iso kaveri halusi tietää vain, missä Marr oleskeli.” ”Voitko ilmoittaa ne kolme paikkaa meillekin?” ”Aiotteko lähteä sen miehen perään?” Ranajay kysyi. ”Meidän tärkein kohteemme on Davina Marr, mutta mies joka tappoi ystäväsi, on juuri kohonnut listalla hyväksi kakkoseksi.”
19
”Pysäytättekö te sen tyypin?” ”Jos vain voimme.” ”Tapatteko hänet?” ”Jos on pakko.” ”Jep. Jep, minä kerron.”
20
3 Tesseract än oli oikea jättiläinen mieheksi, ja paksut lihakset pullistelivat tomuisen mustan takin alla, mutta hän oli vaitelias, se oli myönnettävä. Hän oli myös fiksu, sillä hän oli onnistunut pääsemään aivan lähelle laukaisematta hälyttimiä. Ehkä hän oli tehnyt ne toimintakyvyttömiksi, nainen ajatteli heittäytyessään ikkunasta ulos kylmään ilmaan. Mies ei pitänyt kiirettä, vaan teki asiat kunnolla, niin kuin hyvän salamurhaajan pitääkin. Nainen tietysti tiesi, kuka hän oli. Tuon kokoisilla tappajilla oli taipumus herättää huomiota, ja vain yhdellä heistä oli rujon ja arpisen naamansa peittona metallinen naamio. Mies oli venäläinen Tesseract. Nainen putosi maahan ja kieri lasinsirujen sataessa hänen
21
ympärilleen. Hän työnsi kätensä takin taskuun, tunnusteli laukaisulaitetta, napsautti varmistimen peukalollaan pois päältä ja painoi punaista nappulaa ottamatta laitetta koko aikana taskusta. Mies oli nyt ylhäällä, ja tämä oli ainoa tilaisuus. Kun valtavaa räjähdystä ei kuulunut, nainen katsoi ylös ja näki Tesseractin kapuavan ulos ikkunasta. Hän oli tehnyt räjähteet vaarattomiksi. Niinpä tietysti. Davina Marr ei vaivautunut edes kiroamaan. Hän vain juoksi. Maa oli äskeisen sateen jäljiltä märkä, ja hän liukastui liejussa ja vääntäytyi ylös. Hän oli uhrannut paljon aikaa ja vaivaa varmistaakseen surkean majapaikkansa turvallisuuden, mutta kaikki ponnistelut olivat olleet turhia. Hän oli huolehtinut turvatoimista aution rakennustyömaan kaikilla mahdollisilla kulkuväylillä, mutta ne olivat osoittautuneet aivan hyödyttömiksi. Hän oli asustanut työnjohtajan toimistossa, ja ansat joita hän oli virittänyt sinne johtaviin metalliportaisiin, eivät olleet edes hyödyttömiä vaan vielä surkeampia. Valtava raakalainen oli päässyt sisään täysin äänettömästi, ja oli vain hyvää onnea, että Davina oli sattunut kohottamaan katseensa ajoissa. Davina juoksi autoaan kohti, mutta jos mies oli niin huolellinen kuin hän uskoi, moottori oli jo käsitelty ajokelvottomaksi. Davina kaarsi vasemmalle ja paineli kohti itälaidan korkeaa aitaa. Hän kuuli takaansa nopeita askelia ja päätti yrittää eksyttää miehen konttien sekaan. Yö oli kuuton, pimeys haittasi näkemistä, ja Davina saattoi vain toivoa, että mies pärjäsi niukassa valossa yhtä huonosti kuin hänkin. Kuului kova
22
paukahdus ja askelia metallialustalla. Tesseract liikkui konttien päällä Davinan yläpuolella ja aikoi katkaista hänen pakoreittinsä ennen kuin hän ehtisi aidalle. Davina Marr teki äkkikäännöksen ja toivoi, että olisi ehtinyt siepata aseensa pöydältä ennen kuin loikkasi ulos ikkunasta. Hän ajatteli usein, että magiassa ei ollut mitään vikaa, mutta ladattu ase kourassa rauhoitti tehokkaammin kuin mikään muu. Hän painui matalaksi ja hiipi eteenpäin hengittäen äänettömästi. Miehen liikkeitä ei enää kuulunut. Tesseract oli joko liikkumatta ylhäällä tai Davinan kanssa alhaalla pimeässä ja kurassa. Ehkä hän lähestyi juuri tälläkin hetkellä. Marr vilkaisi olkapäänsä yli, mutta ei nähnyt muuta kuin varjoja. Hän yritti palauttaa mieleensä, mitä magian lajia Tesseract harjoitti. Mies oli adepti, sen verran Davina tiesi, mutta muuten hänen magiansa oli arvoitus. Davina toivoi, ettei hänellä ainakaan olisi kykyä nähdä pimeässä. Se sopisi kuvaan ottaen huomioon, kuinka paljon huonoa tuuria Davinalla oli viime kuukausien aikana ollut. Itse asiassa hän halusi vain päästä kotiin. Davina Marr oli syntynyt ja kasvanut Bostonissa, ja siellä hän halusi kuollakin. Eikä täällä, märässä ja loskaisessa Irlannissa. Davina laskeutui mahalleen ja ryömi kuormalavojen välissä olevan avoimen kohdan yli. Hän katsahti taakseen varmistaakseen, ettei kukaan aikonut tarttua hänen nilkkaansa, ja sitten hän harkitsi vaihtoehtoja. Ne eivät olleet kovin hyviä, niitä ei
23
ISBN 978-951-31-5847-7 • N842 • Kansi: Tom Percival • www.tammi.fi
9789513158477*