Paver, Michelle: Delfiinin saari (Tammi)

DELFIININ SAARI Tammi

DELFIININ SAARI pronssisoturit 1

Michelle Paver

Suomentanut Marja Helanen Kustannusosakeyhtiรถ Tammi Helsinki

Englanninkielinen alkuteos Gods and Warriors ilmestyi Isossa-Britanniassa 2012 (Puffin Books).

Teksti Š Michelle Paver, 2012 Kartta, logo ja kuvitukset Š Puffin Books, 2012 Kartta ja kuvitukset: Fred Van Deelen Logo: James Fraser Ulkoasu: Riikka Turkulainen Painettu EU:ssa 2013 ISBN 978-951-31-7041-7

P

L

I Luolansuut

E

Pirran lahti

Hylky Maanalaiset luolat

Hylaksen leiri

Lahdenpohjukan kalliot

aak

ul tett

Pol Polku

Poltetut rungot

so

Tie Poltet laaksoon tuun

L채hde

Ro

tko

Ev채kk채IDEN SAARI

N

uolenvarsi oli musta ja variksensulilla varustettu, mutta kärkeä Hylas ei nähnyt, sillä se oli uponnut hänen käsivarteensa.

Hylas tarttui varteen pysäyttääkseen sen värinän ja kompuroi rinnettä alas. Ei ollut aikaa kiskoa nuolta irti.

Mustat soturit saattoivat olla missä tahansa.

Jano oli hirmuinen, ja häntä väsytti niin, ettei ajatus juossut. Aurinko porotti, eikä piikkipensaikko suonut suojaa. Hylas tunsi olevansa pahasti näkösällä. Vielä enemmän häntä silti huoletti Issi ja suretti Nopsan järkyttävä kohtalo.

Hylas löysi vuorelta alas vievän polun ja seisahtui haukkomaan henkeä. Sirkkojen siritys viilsi korvia. Haukan huuto kaikui rotkon halki. Takaa-ajajien ääniä ei kuulunut. Oliko hän tosiaan karistanut heidät kannoiltaan?

Hän ei voinut vieläkään käsittää. Edellisiltana hän ja Issi olivat leiriytyneet luolaan läntisen vuorenhuipun 9

alapuolelle. Nyt hänen sisarensa oli kadonnut ja koiransa kuollut, ja hän itse pakeni henkensä edestä, pojanruipelo, jolla ei ollut vaatteita eikä puukkoa, ainoastaan likainen pikku amuletti kaulan nahkahihnassa.

Käsivarteen sattui julmetusti. Hylas piteli nuolenvartta paikoillaan ja hoippuroi polun reunaan. Pikkukiviä vieri jokeen, pökerryttävän kauas alas. Rotko oli niin syvä, että hänen varpaansa olivat pinjanlatvojen korkeudella. Lykonian vuoret jatkuivat hänen edessään kaukaisuuteen, ja takana kohosi kaikista mahtavin: Lykasvuori, jonka huiput välkehtivät lumesta.

Hylas ajatteli alempana rotkossa sijaitsevaa kylää ja ystäväänsä Telamonia heimopäällikön linnakkeessa vuoren toisella puolen. Olivatko mustat soturit polttaneet kylän ja hyökänneet Lapithokseen? Miksei hän sitten nähnyt savua eikä kuullut pässinsarviin puhallettuja hälytyksiä? Miksei päällikkö miehineen pitänyt puoliaan?

Käsivarren kipu oli sietämätön. Hylas ei kestänyt enää. Hän nyhti kourallisen ajuruohoa ja sieppasi jättimäisestä ukontulikukasta nukkaisen, harmaan lehden sidetarpeiksi. Lehti oli paksu ja pehmoinen kuin koiran korva. Hylaksen otsa meni kurttuun. Älä ajattele Nopsaa.

He olivat olleet yhdessä juuri ennen hyökkäystä.

Nopsa oli nojannut häneen takkuinen turkki takiaisten peitossa. Hylas oli nyppinyt niistä muutaman irti ja työntänyt sitten Nopsan kuonon sivuun ja komentanut koiran vahtimaan vuohia. Nopsa oli lampsinut pois häntäänsä 10

heiluttaen ja vilkaissut häntä kuin sanoakseen: Kyllä minä osaan. Minähän olen paimenkoira, kaitsen vuohia. Älä ajattele sitä, Hylas käski itseään kiukkuisesti.

Hän puri hammasta ja tarttui nuolenvarteen. Vetäisi henkeä. Kiskaisi.

Kipu oli niin hirmuinen, että Hylas melkein pyörtyi. Hän jyysti huultaan, huojui edestakaisin ja kamppaili punaisia pahanolon aaltoja vastaan. Nopsa, missä olet?

Mikset voi tulla nuolemaan haavaa terveeksi?

Hylas irvisti, murskasi ajuruohon ja painoi sen haavalle. Oli työlästä sitoa ukontulikukanlehti yhdellä kädellä, mutta viimein hän sai lehden paikoilleen ja kiristi ruohonkorren hampaillaan sen ympärille.

Nuolenkärki lojui maassa, minne hän oli sen pudottanut. Se oli poppelinlehden mallinen, ja sen pää oli häijyn terävä. Hylas ei ollut koskaan nähnyt samanlaista.

Vuorilla nuolenkärjet tehtiin piikivestä – rikkaat tosin käyttivät pronssia. Tämä kärki oli erilainen. Se oli kiiltävää, mustaa obsidiaania. Hylas tunsi kiven vain siksi, että kylän tietäjänaisella oli sitä siru. Nainen väitti sen olevan Äidin verta, joka oli pulpunnut maan tulisista sisuksista ja muuttunut kiveksi. Nainen sanoi kiven olevan peräisin saarilta kaukaa meren tuolta puolen.

Keitä mustat soturit olivat? Miksi he jahtasivat häntä? Ei hän ollut mitään tehnyt.

Olivatko he löytäneet Issin?

Hänen takanaan pyrähtivät kalliokyyhkyt taivaalle siivet sihisten.

11

Hylas kiepahti ympäri.

Polku laskeutui jyrkästi sieltä, missä hän seisoi, ja katosi kallionkielekkeen taakse. Kielekkeen toiselta puolelta nousi punainen pölypilvi. Hylas kuuli useiden jalkaparien töminän ja koteloissaan heiluvien nuolten räminän. Hänen vatsaansa väänsi.

He olivat palanneet.

Hylas kapusi polun pengermän yli, tarttui puunvesaan ja ripustautui siihen kuin lepakko.

Töminä lähestyi.

Hylas tunnusteli varpaillaan, löysi ulkoneman, hivuttautui sivuttain kielekkeen alle ja painoi kasvonsa vasten puunjuurta. Hän vilkaisi alas – ja toivoi, ettei olisi tehnyt niin. Hän näki vain päätä huimaavia puunlatvoja.

Soturit lähestyivät hurjaa hölkkää. Hylas kuuli nahan narinan ja tunsi eltaantuneen hienhajun. Hän aisti myös oudon kirpeyden, joka oli kammottavan tuttu. Hän oli haistanut saman edellisenä iltana. Soturit olivat hieroneet ihoonsa tuhkaa.

Kieleke peitti Hylaksen näkyvistä, mutta hänen vasemmalla puolellaan polku kaarsi rotkon ylle. Hän kuuli miesten juoksevan ohi. Soturit kaarsivat mutkasta, ja Hylas erotti heidät punaisen pölyhuurun läpi. Hän näki painajaismaisen kankeat, mustat vuotahaarniskat ja tiheikkönä sojottavat keihäät, tikarit ja jouset. Pitkät, mustat viitat liehuivat miesten selän takana kuin variksensiivet. Heidän kasvonsa olivat kypärän alapuolelta tuhkasta harmaat.

12

Joku miehistä huudahti pelottavan lähellä.

Hylas lakkasi hengittämästä. Huutaja oli aivan hänen yläpuolellaan.

Toiset pyörähtivät ympäri ylempänä polulla ja palasivat alas. Hylasta kohti.

Hän kuuli pikkukivien rahinan, kun joku asteli takaisin. Mies ei pitänyt kiirettä. Hylas arveli hänen olevan joukon johtaja. Miehen haarniska kilahteli oudosti. ”Katso”, ensimmäinen mies sanoi. ”Verta.”

Hylasta kylmäsi. Verta. Sinusta jäi polulle verta.

Hän odotti.

Johtaja ei vastannut.

Ensimmäinen mies tuntui häkeltyvän. ”Luultavasti vain siitä vuohipaimenesta”, hän kiirehti sanomaan. ”Anteeksi. Sinähän halusit hänet elävänä.”

Ei vieläkään vastausta.

Hiki norui pitkin Hylaksen kylkiä. Hän hätkähti muistaessaan nuolenkärjen, joka oli jäänyt maahan lojumaan. Voi kun nuo eivät huomaisi sitä!

Hylas kurkotti kaulaansa ja näki miehen käden nojaavan polun reunalla kivenjärkäleeseen.

Vahva käsi, mutta se ei näyttänyt elävältä. Iho oli tahrittu tuhkalla ja kynnet värjätty mustiksi. Kyynärvartta peittävä rannesuojus oli tummanpunainen kuin ärhäkkä auringonlasku ja niin kirkas, että silmiin sattui. Hylas tiesi, mitä ainetta suojus oli, vaikkei hän ollut koskaan nähnyt sellaista näin läheltä. Se oli pronssia.

Pöly tunki silmiin. Hylas tuskin uskalsi räpyttää sil13

miään. Miehet olivat niin lähellä, että hän kuuli heidän hengityksensä. ”Hankkiudu eroon siitä”, johtaja sanoi ontolla äänellä. Hylaksen mieleen tulivat kylmät kolkat, joihin aurinko ei yllä.

Jokin painava heitettiin kielekkeen yli aivan Hylaksen vierestä. Se rysähti akasiaan käsivarrenmitan päähän, huojui aikansa ja seisahtui. Hylas näki, mikä se oli, ja oli vähällä oksentaa.

Tuo jokin oli joskus ollut poika, mutta nyt se oli karmea köntti mustaa verta ja esiin purskahtaneita sinisiä sisälmyksiä, jotka muistuttivat matojen pesää. Hylas tunsi pojan. Skiros. Ei ystävä, mutta vuohipaimen kuten hänkin, muutaman vuoden häntä vanhempi, armoton taistelija.

Ruumis oli liian lähellä, melkein kosketusetäisyydellä. Hylas aisti, miten vihainen henki pyristeli siitä vapaaksi. Jos henki löytäisi hänet, jos se solahtaisi hänen kurkustaan alas… ”Siinä meni niistä viimeinen”, ensimmäinen mies sanoi. ”Entä tyttö?” johtaja kysyi.

Hylaksen vatsa jännittyi. ”Ei kai hänestä ole väliä?” toinen mies vastasi. ”Hänhän on vain –” ”Ja se toinen poika. Se, joka juoksi karkuun.” ”Minä osuin häneen. Ei hän kauas pääse –” ”Ei tuo sitten ole niistä viimeinen”, johtaja tokaisi. ”Ei niin kauan kuin se toinen poika on hengissä.”

14

”Ei niin”, toinen mies sanoi. Hän kuulosti pelokkaalta.

Kivet rahisivat, kun miehet alkoivat nousta polkua.

Hylas pakotti tahdonvoimallaan heidät jatkamaan matkaa.

Polunmutkan ulkokaarteessa johtaja seisahtui ja nosti jalkansa kivenmurikalle. Hän kumartui katsomaan vielä kerran.

Se mitä Hylas näki, ei muistuttanut miestä, vaan jotain pimeyden pronssista hirviötä. Pronssiset suojukset peittivät miehen voimakkaita pohkeita, ja hänen lyhyttä, mustaa, vuodasta tehtyä lannevaatettaan verhosi pronssinen kilpi. Hänen rintaansa peitti pronssilevy, jossa oli pelottavan leveät, pronssiset olkasuojukset. Miehellä ei ollut kasvoja, vain silmäaukko korkean, pronssisen nenä- ja suusuojuksen ja mustaksi maalatun kypärän välissä. Kypärä oli vuoltu villikarjun syöksyhampaista. Siinä oli pronssiset poskisuojat ja hevosen mustista häntäjouhista tehty töyhtö. Vain hiuksista näki, että sisällä oli ihminen.

Miehen hiukset riippuivat hartioitten yli käärmemäisinä soturin palmikoina, jotka olivat niin paksut, että jokaisella niistä olisi torjunut veitsenterän.

Hylas tiesi, että joukon johtaja voisi vaistota hänen tuijotuksensa, mutta hän ei pystynyt kääntämään katsettaan. Hänen oli pakko tuijottaa haarniskoidun pään silmäaukkoa. Hän tiesi, että näkymättömissä oleva katse tähyili rinteitä häntä etsien.

Hetkeksi pää kääntyi kohti joen yläjuoksua.

15

Tee jotain, Hylas komensi itseään. Harhauta hänet.

Jos hän katsoo taas tänne ja näkee sinut…

Hylas jännittyi ulkonemalla, irrotti toisen kätensä otteen puunvesasta ja kurkotti kohti puuta, jossa Skiroksen ruumis riippui. Hän tönäisi. Ruumis värähti aivan kuin ei olisi pitänyt kosketuksesta.

Haarniskapää kääntyi jo.

Hylas kurkotti niin kauas kuin pystyi ja tönäisi uudestaan. Skiros putosi, vieri rotkoon sen seinämistä kimpoillen. ”Katsokaa”, joku sotureista hörähti. ”Se pääsee karkuun.”

Nauru väreili miesten joukossa. Johtaja pysyi vaiti.

Kypäräpää jäi seuraamaan pojan ruumiin putoamista rotkon pohjalle ja vetäytyi sitten pois.

Hylas räpytti hien silmistään ja kuunteli loittonevia askelia miesten noustessa polkua.

Vesa alkoi irrota maasta hänen painostaan. Hän yritti tarrata puunjuureen.

Eikä saanut kiinni.

16

H

ylas puoliksi liukui, puoliksi putosi koko matkan joelle. Kiviä sateli hänen päälleen – mutta ei nuolia.

Hän oli mätkähtänyt mahalleen piikkihernepöheikköön, mutta pakottautui pysymään hievahtamatta aloillaan. Hän tiesi, että metsästäjä havaitsee ensimmäiseksi liikkeen. Hylas tunsi saaneensa kolhuja ja naarmuja, muttei uskonut luiden särkyneen. Ja hänellä oli yhä amulettinsa.

Kärpäset pörräsivät hänen korvissaan, ja aurinko korvensi selkää. Viimein hän nosti päätään ja silmäili rotkoa.

Mustat soturit olivat poissa.

Skiros oli kuitenkin päätynyt rinteeseen vähän matkan päähän. Ainakin suurin osa hänestä. Hänen sisälmyksensä olivat levinneet kivikkoon kuin kuivumaan levitetty kalaverkko. Haaskalinnut kaartelivat jo. Pojan pää oli vääntynyt ympäri, aivan kuin hän olisi yrittänyt katsella lintuja.

17

Skiroksen henki olisi tarvinnut apua päästäkseen irti, mutta Hylas ei voinut ruveta hautaamaan poikaa eikä suorittamaan tarvittavia riittejä. ”Anna anteeksi, Skiros”, Hylas mutisi. ”Eloonjäämissäännöt. Älä auta sellaista, joka ei voi auttaa sinua.”

Pajut ja kastanjapuut kaartuivat joen ylle. Puiden katveessa oli hyvä olla. Hylas kompuroi matalikkoon ja lankesi polvilleen juodakseen. Hän roiskutti vettä päälleen ja sähähti, kun kylmä vesi osui kuumaan, raapiutuneeseen ihoon. Hän näki vedessä repaleisen kuvansa: kapeat silmät, jännityksestä kireä suu, pitkät riippuhiukset.

Juominen rauhoitti. Hylas pystyi miettimään asioita ensimmäistä kertaa hyökkäyksen jälkeen. Hän tarvitsi ruokaa, vaatteita ja veitsen. Ja ennen kaikkea hänen piti päästä kylään. Issi tietäisi, että kylä olisi turvallisin paikka. Siskon oli täytynyt jo ehtiä sinne. Taatusti, Hylas vakuutti itselleen kiivaasti.

Rotko raikui korppikotkien rääkäisyistä. Skiros oli kadonnut käärmekaulojen ja pölyisten siipien myllerrykseen. Estääkseen henkeä seuraamasta Hylas poimi kiireesti karhunlaukanlehtiä ja sirotteli niitä taakseen. Henget saavat ravintonsa ruuantuoksusta: mitä vahvempia, sen parempia. Sitten hän pani juoksuksi ja pinkoi jokivartta rotkon halki.

Hylaksesta tuntui, että puut ja kivet vahtivat häntä.

Paljastaisivatko ne hänet? Hän oli kasvanut näillä vuorilla. Hän tunsi vuorten salaiset polut ja eläinten tavat: tuon haukan huudon ja tuon leijonan kaukaiset ulvaisut. Hän 18

tiesi, mitä karrelle palaneita kuiluja piti välttää Vihaisten vuoksi. Mutta nyt kaikki oli muuttunut.

Ei tuo ole niistä viimeinen, soturi oli sanonut. Mies tiesi, että Hylas oli yhä elossa. Mutta mitä hän oli tarkoittanut ”niillä”?

Hylas säikähti muistaessaan, että Skiros ei ollut ollut pelkästään vuohipaimen. Hän oli ollut myös ulkopuolinen.

Hylaskin oli ulkopuolinen. Samoin Issi. He olivat syntyneet kylän ulkopuolella. Kylän päämies Neleos oli löytänyt lapset pieninä vuorelta ja pannut heidät työhön.

Kesällä he paimensivat Neleoksen vuohia vuorenhuipuilla ja vahtivat niitä talvella alhaalla rotkossa.

Mutta miksi mustat soturit vainosivat ulkopuolisia?

Siinä ei ollut mitään järkeä. Kukaan ei piittaa ulkopuolisista. He ovat alhaisistakin alhaisimpia.

Aurinko painui länteen, ja varjot hiipivät pitkin rotkon kylkiä. Jossain kaukana haukkui koira. Haukku kuulosti levottomalta. Hylas toivoi, että se lakkaisi.

Hylas tuli pienen savesta tehdyn, kolmijalkaisen uhrauspöydän luo, joka oli asetettu puun alle vuorenjumalaa varten. Pöytää peitti homehtunut jäniksennahka. Hylas sieppasi nahan ja sitoi sen lanteilleen. Jokin lisko katseli häntä kylmin silmin, ja hän mumisi anteeksipyynnön siltä varalta, että otus oli henki valeasussa.

Tuntui hyvältä, kun ei ollut enää alaston, mutta hänellä oli niin nälkä, että näköä haittasi. Vielä ei ollut viikunoita, mutta Hylas löysi juostessaan muutaman 19

mansikan, joita hiiret olivat maistelleet. Hän huomasi myös piikkipensaan, jossa jokin lepinkäinen säilytti muonaansa. Lintu oli työntänyt piikkeihin kolme sirkkaa ja varpusen. Hylas lennätti pikaisen anteeksipyynnön lepinkäiselle, ahmi saaliin ja sylki suustaan sulat ja sirkankuoret.

Matkan varrelle alkoi osua oliivipuita ja rinteisiin raivattuja peltotasanteita. Ohra oli valmista korjattavaksi, mutta ketään ei näkynyt. Kaikki olivat varmasti paenneet kylään – elleivät mustat soturit olleet polttaneet sitä poroksi.

Onneksi kylä oli yhä pystyssä, tosin aavemaisen hiljainen. Savimajat kyyhöttivät paalutuksensa takana kuin pelästyneet lampaat. Hylas tunsi nuotion hajun, mutta ääniä ei kuulunut. Ulkona olisi pitänyt olla aaseja ja ruuantähteitä hamuavia porsaita. Mitään ei näkynyt.

Henkiporttikin oli kiinni.

Portti oli sivelty punaisella okravärillä, ja sen päältä tähyili esi-isä poikkipuuhun kiinnitetyistä häränsarvista. Esi-isä oli ottanut harakan hahmon, mutta esi-isä siinä silti oli – vaikkei Hylaksen sukua.

Hylas ripotteli matkan varrelta rohmuamansa ohran maahan, mutta esi-isä viis veisasi hänen uhrilahjastaan. Se tiesi, ettei Hylas kuulunut tänne. Henkiportin tarkoitus oli suojella kylää – ja pitää ulkopuoliset poissa.

Portti kitisi raolleen, ja sen takaa kurkisteli likaisia kasvoja. Hylas oli tuntenut kyläläiset koko ikänsä, mutta he mulkoilivat häntä kuin ventovierasta. Jotkut pitelivät 20

keltaputkista tehtyjä pärskiviä soihtuja. Jokaisella oli kädessä kirves, sirppi tai keihäs.

Koirat säntäsivät portista Hylasta kohti hurjasti haukkuen. Niiden johtaja oli Nuoli-niminen lammaskoira, suuri kuin villikarju. Se oli koulutettu repimään käskystä mieheltä kurkun auki. Koira pysähtyi karvat pystyssä Hylaksen eteen ja napitti häntä pää uhkaavasti alhaalla. Koira tiesi, ettei Hylasta huolittu kylään.

Hylas pysyi aloillaan. Jos hän ottaisi askelenkin taaksepäin, Nuoli hyökkäisi. ”Päästäkää minut sisään!” hän huusi. ”Mitä sinä haluat?” kylän päämies Neleos urahti. ”Sinun kuuluisi olla vuorella vahtimassa minun vuohiani!” ”Päästäkää sisään! Haluan löytää sisareni.” ”Ei hän täällä ole. Miksi sellaista kuvittelet?”

Hylas räpytteli silmiään. ”Mutta – missä hän sitten on?” ”Kuollut. Minulle se on yksi lysti.” ”Valehtelet”, Hylas sanoi. Sisimmässään hän kuitenkin kauhistui. ”Sinä jätit minun vuoheni!” Neleos mylvi. ”Tyttö ei uskaltaisi palata ilman niitä – etkä sinäkään, ellet halua saada selkääsi!” ”Sisko tulee pian. Päästäkää minut sisään! Minua ajetaan takaa!”

Neleos siristi silmiään ja raapi partaansa känsäisellä kädellään. Hänellä oli maamiehen länkisääret ja lysyt hartiat – ikeen raijaamisen tulos – mutta hän oli 21

viekkaampi kuin näätä ja juonitteli alinomaa saadakseen mahdollisimman vähällä mahdollisimman paljon. Hylas tiesi, että ukon teki toisaalta mieli rangaista häntä, koska hän oli hylännyt vuohet, mutta toisaalta päämies tahtoi pitää hänet elossa, jotta voisi panna hänet vielä raatamaan. ”Ne tappoivat Skiroksen”, Hylas sanoi. ”Tappavat minutkin. Sinun pitää rikkoa sääntöjä ja päästää minut sisään!” ”Käske hänet pois, Neleos!” joku nainen kimitti. ”Pojasta on ollut pelkkää harmia siitä saakka, kun löysit hänet!” ”Usuta koirat hänen kimppuunsa!” joku toinen huusi. ”Jos hänet löydetään täältä, olemme kaikki vaarassa!” ”Juuri niin! Usuta koirat pojan kimppuun! Hän on takuulla tehnyt jotain pahaa, eivät he muuten häntä vainoaisi!” ”Ketkä ihmeen he?” Hylas parkaisi. ”Miksi he jahtaavat ulkopuolisia?” ”En minä tiedä enkä välitäkään”, Neleos ärähti. Hylas kuitenkin näki pelon hänen silmissään. ”Sen vain tiedän, että he ovat jostain idästä ja jahtaavat ulkopuolisia.

Siitä vain! Tehkööt mitä tahtovat, kunhan jättävät meidät rauhaan!”

Kyläläiset huutelivat kannustuksiaan.

Hylas nuolaisi huuliaan. ”Entä turvapaikan laki? Jos joku on vaarassa, hänet täytyy päästää sisään!”

Hetken Neleos empi. Sitten hänen ilmeensä koveni.

22

”Se ei päde ulkopuolisiin”, hän pärskähti. ”Nyt alat laputtaa, tai usutan koirat kimppuusi!”

Pian olisi pimeää, eikä hänellä ollut paikkaa minne mennä.

Hyvä on, Hylas raivosi kyläläisille mielessään. Jos te ette auta minua, autan itse itseäni.

Hylas kaarsi pinjojen lomitse kylän perälle. Siellä ei ollut ketään. Kaikki olivat vielä henkiportilla.

Jos nuo ihmiset kuvittelivat, ettei hän ollut koskaan käynyt kylässä, väärässä olivat. Kun on ulkopuolinen, täytyy varastaa henkensä pitimiksi.

Hylas pujahti paalutuksen raosta ja hiipi lähimmälle majalle. Siinä asui vanha leski nimeltään Tyro. Tuli oli peitetty tuhkalla, ja hiilloksen savuisessa hämyssä Hylas kompastui pieneen maitokulhoon, joka oli laskettu maahan kotikäärmettä varten. Nurkkalavitsalta, riepujen keskeltä, kuului urahdus.

Hylas jähmettyi. Sitten hän sieppasi hiirenhiljaa koukusta savustetun siankankun.

Tyro liikahti lavitsallaan ja alkoi kuorsata.

Hylas nykäisi parsilta sinne ripustetun paidan, mutta sandaaleihin hän ei kajonnut, sillä hän kulki kesäisin aina avojaloin. Taas Tyro murahti. Hylas lähti karkuun, mutta ehti nostaa pystyyn kotikäärmeen kulhon. Käärmeet puhuvat keskenään, ja jos yhden suututtaa, suututtaa ne kaikki.

Seuraavassa majassa asui Neleos. Maja oli tyhjä. Hylas sieppasi sieltä vesileilin, vuotaköyden vyökseen ja vielä 23

heinästä punotun säkin, johon hän sulloi kiepin verimakkaraa, kutunjuustoa, rieskan ja kourakaupalla oliiveja.

Hän varasti myös ryypyn ukon viiniruukusta ja viskasi tuhkaa lopun viinin sekaan kostaakseen kaikki vuosien varrella saamansa selkäsaunat. Äänet kuuluivat jo lähempää. Henkiportti sulkeutui kitisten. Hylas pujahti pois samaa tietä kuin oli tullut – ja käsitti liian myöhään, ettei ollut muistanut vohkia veistä.

Kuu oli noussut, ja yösirkat aloittivat siritystään, kun Hylas saapui varjoisaan mantelipuulehtoon kylän taakse. Hän kiskoi paidan kiireesti päälleen ja sitoi köyden vyötäisilleen.

Pari iltamehiläistä pörisi pesien ympärillä. Hylas huomasi ruohikossa uhripöydän. Hän toivoi, että pöytä oli ollut paikoillaan niin kauan, että jumalten lähettämät otukset olivat ehtineet syödä kyllikseen. Hylas sieppasi kaksi hunajakakkua ja kikherneohukaisen, joka oli täytetty herkullisella muhennoksella: linsseillä, kuivatulla ahvenella ja juustonmuruilla. Hän jätti rippeet mehiläisille ja pyysi niitä pitämään huolta Issistä. Mehiläiset surisivat vastaukseksi. Hylas ei osannut sanoa, oliko vastaus myöntävä vai kieltävä.

Hylaksen mieleen juolahti, että Issi ei ollut voinut kulkea tätä kautta. Sisko olisi kyllä syönyt kääryleen. Pitäisikö hänen odottaa siskoa täällä, vai pyrkisikö hän Lapithokseen siinä toivossa, että Issi oli suunnannut sinne Telamonia etsimään? Lapithos sijaitsi kuitenkin vuoren 24

Pelon tuntee maistettuaan suolan, hiekan, veren – ja kalliin metallin.

Suojeluksen tuntee saatuaan puolelleen luonnon viisaat ja julmat henget – ja ystäväkseen delfiinin.

Köyhän Hylas-pojan koko todellisuus murenee yhdessä päivässä. Hän menettää uskollisen koiransa, kadottaa sisarensa, joutuu pakenemaan henkensä edestä mustien sotureiden joukkoa ja kyseenalaistamaan sen, kuka on ystävä ja kuka vihollinen. Syrjäisellä saarella hän saa yllättäviksi liittolaisikseen toiset yksinäiset: laumastaan eroon joutuneen delfiinin ja pakkoavioliittoa paenneen papittaren tyttären. Mutta miten niin epätodennäköinen ja vähävoimainen kolmikko voisi säilyä hengissä karun saariluonnon armoilla ja uhmata sotajoukkoa? Keitä salaperäiset mustat soturit oikein ovat, ja mitä he pojasta haluavat? Entä millaisen salaisuuden kätkee arvokas pronssinen tikari, jonka hän sai kuolevalta mieheltä?

N84.2 www.tammi.fi ISBN 978-951-31-7041-7

9 789513 170417