: 16 tarinaa toivosta (Tammi) by Kirja.fi

16 tarinaa toivosta

16 tarina a toivosta Toimittanut PĂ¤ivi Koivisto

kustannusosakeyhtiĂś Tammi | helsinki

Sisällys Alkusanat . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . Katja Tukiainen: Lettipäiset tytöt I . . . . . . . . .

Leena Lehtolainen: Sukellus. . . . . . . . . . . . . . . . .

Pauliina Vanhatalo: Aalto korkea kuin talo. . . .

Sari Peltoniemi: Piiri. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Anna Kortelainen: Kohta. . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Hannele Huovi: Syötti. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . Katja Tukiainen: Lettipäiset tytöt II . . . . . . . . . Irja Sinivaara: Kivityönainen. . . . . . . . . . . . . .

32 51

Marja-Leena Tiainen: Marraskuun päivä. . . . . . 76

Katri Tapola: Illallinen . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 88 Katja Tukiainen: Lettipäiset tytöt III . . . . . . . . . 97

Riina Katajavuori: Aistein avoimin . . . . . . . . . . 99 Maarit Verronen: Nella ja Minna . . . . . . . . . . . . 117

Pauliina Susi: Voimme varmasti selvittää

tämän puhumalla. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 128

Sari Luhtanen: Naisen blues on punainen. . . . . . 145

Katja Tukiainen: Lettipäiset tytöt IV . . . . . . . . . 153 Anna-Kaari Hakkarainen: Kevätkunnostus . . .

155

Annamari Marttinen: Viimeinen huone. . . . . . . 163 Tuula Hökkä: Eeva-Liisa Mannerin

epätoivon toivo. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 183

Eeva-Liisa Manner: Kolme runoa . . . . . . . . . . . 191

Kirjoittajaesittelyt . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 193

Alkusanat Toivossa on hyvä elää. Niin kauan kuin on elämää on toivoa. Toivomuslista. Onnea toivottaa. Toivotonta. Usko, toivo ja rakkaus. Toiviotie. Ainoa toivoni. Toivomisen varaa. Vihreä on toivon väri. Tammen naiskirjailijat saivat tehtävän: kirjoita novelli, joka tavalla tai toisella käsittelee toivoa. Kirjoita tarina, joka voimaannuttaa, innostaa ja vahvistaa lukijaansa. Tiedoksi annettiin myös, että tarinat muodostaisivat novelli antologian, joka julkaistaisiin yhteistyöhankkeena Syöpäsäätiön Roosa nauha -kampanjan kanssa. Kampanjalla tuetaan suomalaista rintasyöpätutkimusta sekä potilaille ja omaisille tarjottavaa neuvontaa. Kampanjan tunnus, roosa silkkinauha, on rintasyövän vastaisen taistelun symboli ympäri maailman. Toivoa tarvitaan kipeimmin silloin, kun ihmistä kohtaa kriisi ja elämä hetkeksi pysähtyy. Osassa antologian novelleista vakava sairaus tulee osaksi elämää. Mutta se 7

ei tarkoita, että maailma ympäriltä katoaisi ja olisi lakattava elämästä vaan sairauden paljastuttua on viimeistään alettava elää. Tai joskus on paras vaihtoehto luopua toivomasta, sillä toivo voi myös estää keskittymistä elämään sellaisena kuin se on tässä ja nyt. Toivon tematiikka synnytti myös aivan toisenlaisia tarinoita: tarinoita rakkaudesta, parisuhteesta, itsenäisyydestä, ystävyydestä ja yksinäisyydestä, vanhemmuudesta. Usein toivon kumppanina kulkee rohkeus. Toivosta on luontevaa siirtyä tekoihin, vaikkapa laulamaan ensi kertaa yleisön edessä. Samojen kansien sisään mahtuu paitsi erilaisia aiheita, myös monenlaista ilmaisua, herkästä ja vakavasta absurdiin lakonisuuteen ja liioitteluun. Novellistien lisäksi mukana on Tammen hieno klassikkorunoilija, EevaLiisa Manner, kolmella ennen julkaisemattomalla runolla. Runoissakin voi nähdä tarinan, jossa on Mannerille ominaisesti surua ja sen kääntöpuolena vinoon katsovaa huumoria sekä moniselitteisiä kuvia, jotka antavat lupauksen tämän hetken ja arkisen olemisen ylittävästä valosta ja rauhasta. Mannerin runoja edeltää kirjallisuudentutkija Tuula Hökän essee, jossa hän pohtii, miten toivo näkyy Mannerin tuotannossa. Voipa kertomus muodostua myös kuvista: Katja Tukiai sen tyttöhahmojen tarina jatkuu läpi antologian ja jakaa sen neljään osaan. Toivotan liikuttavia, vapauttavia ja innostavia lukuhetkiä! Päivi Koivisto 8

Leena Lehtolainen

Sukellus Rantaan johtavat portaat olivat niin jyrkät, että Maisan oli otettava kiinni kaiteesta. Meren väri oli kuin kuvissa: turkoosi ja kirkas. Horisontissa erottui Sisilian utuinen rannikko, laivamatka sieltä saarelle oli kestänyt kolmisen tuntia. Hän oli purkanut tavaransa hotellissa ja lähtenyt ensi töikseen uimaan. Hotellin terassilla oli uima-allas, mutta Maisa halusi mereen. Ranta oli kallioinen, ja hotellin vastaanottovirkailija oli varoitellut, että veteen oli vaikea päästä. Merisiilien takia oli hyvä pitää uimatossuja. Maisa huoahti, kun hän näki muutaman neliömetrin suuruisen betonilaatan, rannan ainoa tasaisen paikan. Siitä oli vielä metritolkulla kapuamista meren tasalle. Rannalla ei näkynyt ristin sielua, sillä oli arkipäivä ja kesäsesonki vasta alussa. Silti lämpötila oli kivunnut jo lähelle kolmeakymmentä astetta ja heikko itätuuli tuntui kuumalta. Suomessa oli kuulemma sateista ja lämpötila yksitoista astetta. Vaikka oli alkukesä, siellä kuulemma näytti syksyltä. 11

Maisa ei ollut ehtinyt tuntea kevättä. Diagnoosi oli tehty marraskuussa, joulu oli mennyt surressa. Maisan vasemmasta rinnasta oli löytynyt duktaalinen rintasyöpä, T3NO. Hoidot oli aloitettu vuoden alussa, ja nyt Maisa oli toipunut sen verran, että pystyi matkustamaan. – Aiotko todella lähteä yksin jonnekin mafiososaarelle? ystävätär Tarja oli ihmetellyt. – Oletko varma, että se on hyvä idea? Siirrä matkaasi parilla viikolla, niin pääsen mukaan. Mennään Kreetalle sinne minun vakiopaikkaan. Siellä on ihanan helppoa ja ruoan tilaamisesta selviää suomella. Juuri sitä Maisa halusi välttää. Hän janosi paikkaan, jossa ei tapaisi tuttuja, jossa ei edes kuulisi suomea. Paikkaan, jossa hän olisi nimetön ja voisi siksi olla kuka tahansa. Hän oli aina pitänyt saarista. Hän valitsi Ustican, koska sinne ei järjestetty seuramatkoja Suomesta. Saarta ympäröivät kirkkaat vedet olivat kuulemma sukeltajan paratiisi. Maisa ei osannut sukeltaa, hän piti aina nenästään kiinni jos pää piti painaa veden alle. Silti hän oli ostanut elämänsä ensimmäiset nenäsuojalla varustetut uimalasit uimalasit sekä snorkkelin. Uimalakki istui päässä paremmin kuin koskaan, sillä Maisan hiukset olivat vielä hennot ja asettuivat helposti silikonipinnan alle. Hän oli testannut varusteita kotona kylpyammeessa. Uimahalliin hän ei ollut halunnut mennä, vaikka hänellä oli todistus siitä, ettei hänen tarvinnut riisua uimapukua saunassa ja suihkussa. Kyllähän kaikki arvaisivat, miksi hän sai erikoiskohtelun, mutta vielä hän ei ollut valmis kohtaamaan ventovieraiden sääliviä katseita. 12

Kuullessaan syövästä Heikki oli mennyt niin sekaisin, että Maisa oli joutunut lohduttamaan miestään. Hän oli aluksi ajatellut, ettei kertoisi lapsilleen. Minni opiskeli Tampereella ja tuli kotiin vain harvakseltaan, Jussi oli armeijassa. Mutta Heikki oli sanonut, ettei sellaista voinut salata. Lapsilla oli oikeus tietää, että heidän äitinsä ehkä teki kuolemaa. Pikkuhiljaa Heikki oli alkanut liukua kauemmaksi. Tuli ylitöitä ja viikonloppuseminaareja. Maisa oli ollut hoitojen jäljiltä niin väsynyt, ettei yksinolo ollut aluksi haitannut. Vaikka he olivat olleet naimisissa kaksikymmentä seitsemän vuotta, hän ei silti halunnut Heikin kuulevan oksenteluaan ja itkukohtauksiaan. Totuus oli paljastunut, kun Minni oli sattunut olemaan opiskelijaporukan kanssa Tukholmassa. Hän oli törmännyt Heikkiin ja naiseen – tämän nimi oli kai Sini, mutta ei sillä ollut mitään väliä – valokuvamuseon kahvilassa. Nämä olivat pidelleet toisiaan kädestä. Minni oli heittänyt lattensa ja porkkanakakkunsa isänsä päälle ja juossut sitten soittamaan äidilleen. Maisa oli saanut rauhoitella tytärtä aika tovin, ennen kuin oli saanut selville, mistä oli kysymys. Heikki oli ollut nolo ja katuvainen. Ei Sini mitään merkinnyt, se nyt oli ollut vain hetken huumaa. Ei hän tietenkään aikonut jättää Maisaa, hän seisoisi tämän rinnalla läpi hoitojen ja kontrollikäyntien. Myöhemmin Maisa oli saanut tietää, että suhde Siniin oli alkanut kaksi viikkoa leikkauksen jälkeen. Heikki oli tunnustanut pohtineensa avioeroa jo ennen Maisan sairastumista. Maisa jätti tavaransa tasanteelle. Ei hänellä ollut mitään arvokasta, ei edes puhelinta, ja avaimen hän oli antanut 13

hotellin vastaanottoon. Hotellissa oli hänen lisäkseen vain muutama asiakas, kukaan ei edes koettanut puhua hänelle. Se sopi Maisalle. Laavakiveen oli koverrettu askelmia, mutta loppumatkasta hän joutui ottamaan tukea käsillään ja hätkähti kiven kuumuutta. Veteen päästäkseen hänen oli laskeuduttava istumaan ja liu’utettava itsensä uimasilleen. Maisa puki uimalakin, lasin ja snorkkelin ja tunsi itsensä kömpelöksi. Uskaltaisiko hän? – Muista varoa merisiilejä ja meduusoita, Tarja oli huolehtinut. – Meduusat polttavat paljon pahemmin kuin nokkonen, ja merisiilin piikistä voi saada pahan tulehduksen. Sitten ystävätär oli katsonut häntä nolostuneesti, olihan Maisa kokenut kuolemansairauden. – On paljon todennäköisempää että toivun kuin että kuolen, Maisa oli toistellut Jussille ja Minnille, vaikka todellisuudessa hän puhui itselleen. Lääkärit olivat olleet hyvin toiveikkaita. Leikkaus oli onnistunut hienosti, hoidot tehosivat. Potilaassa, joka alkoi toipua, ei ollut heille mitään kiinnostavaa, onnistuminen oli rutiinia, tai niin Maisasta tuntui. Hän yritti olla mallitoipilas, söi terveellisesti silloin kun pystyi pitämään jotain sisällään, ei turhista valitellut. Hän ajatteli, ettei siihen ollut oikeutta. Sairaus oli ollut hänen omaa syytään, sillä hän ei ollut osannut iloita riittävästi, oli huolehtinut turhista, hänellä oli väärä elämänasenne. Jos hän aikoi parantua, oli paras olla napisematta. Mutta nyt hänen teki mieli itkeä. Veteen liukuminen tuntui pelottavalta, eikä hän ollut läheskään varma siitä, että osaisi hengittää snorkkelin kanssa. Entä jos jotakin 14

menisi pieleen – hän oli rannalla aivan yksin! Hän pudottautui veteen. Snorkkelin suukappale painoi ja lasit huurtuivat hetkessä. Ei tästä tulisi yhtään mitään. Auttaisiko, jos laittaisi lasit veden alle? Hän painoi päänsä veteen kömpelösti kuin uimakoulun ensi tunnilla, ja lasit hörppäsivät heti julman suolaista vettä. Maisa nousi pärskien pintaan ja alkoi puolisokkona hapuilla kohti rantaa. Olisi pitänyt pysytellä hotellin uima-altaalla. Huh, oliko tuo meduusa? Maisa vetäisi äkkiä itsensä ylös vedestä, vaikka polvi nirhautui karkeaan kiveen. Hän veti snorkkelin pois suustaan ja pärski räkää. Se siitä unelmasta sukellella kirkasväristen kalojen seassa. Suola kirvelsi silmissä. Hän kapusi takaisin tasanteelle ja inhosi itseään, tätä saarta, kaikkea. Elämä oli lahja – roskaa! Välillä se oli aivan pahuksenmoinen taakka. Kaukana saarta kiertävällä kävelypolulla näkyi käsi kädessä kulkeva nuoripari. Maisa toivoi, etteivät he tulisi rannalle, hän ei jaksaisi kenenkään kuherteluja nyt. Minni oli huutanut Heikille, etteivät hänen ikäisensä ihmiset kulkeneet käsi kädessä, eihän isä ollut kulkenut käsi äidin kädessä vuosiin. Maisa ei ollut ikinä kuullut mitään pahempaa, sillä se oli totta. Minni oli halunnut ylioppilas lahjaksi matkan Pariisiin, he olivat menneet sinne koko perheen voimin. Vaikka se oli maailman romanttisin kaupunki, he eivät olleet Heikin kanssa kertaakaan edes suudelleet. Maisa ei ollut enää osannut kaivata kosketusta. Hän kiristi lasien hihnan tiukemmalle. Jospa yrittäisi ilman snorkkelia. Ja oliko joku neuvonut, että laseihin kannatti sylkeä sisälle, ennen kuin ne painoi veteen? Alku15

iltapäivän aurinko paahtoi niin, että Maisa saattoi tuntea ihonsa kärventyvän. Hän lisäsi hieman aurinkovoidetta ja lähti könyämään takaisin vedenrajaan. Hän istuutui taas, kastoi lasit veteen ja huljutteli enimmät pisarat pois. Sitten hän asetti lasit silmilleen ja veti nauhan niin kireälle kuin sieti. Toinen kerta toden sanoisi. Onneksi kukaan ei ollut täällä todistamassa hänen räpiköintiään. Kivi raapaisi hänen selkäänsä, kun hän pudottautui veteen. Maisa sai komentaa itseään painamaan uudestaan pään veden alle, mutta hän sulki vaistomaisesti silmänsä. Kun hän viimein älysi avata ne, uusi maailma avautui hänen eteensä. Vesi oli niin kirkasta, että eteenpäin näki yli kymmenen metriä. Pienten kalojen parvi ui pelotta häntä kohti. Syvyyksissä näkyi vesikasveja ja merisiilejä, joista oli parasta pysyä kaukana. Aluksi Maisa ui lähellä rantaa ja koetti löytää oikeaa hengitysrytmiä. Keuhkot keskittyneesti täyteen ilmaa, pää veden alle, pitkiä vetoja ja potkuja. Maailma veden alla oli niin kiehtova, että hän malttoi nostaa päänsä veden ylle vain hetkeksi, ja sitten hän hengästyi. Oliko tuo kala silmäkala, occhiata? Opaskirjassa oli vain otusten italiankieliset nimet. Hän lopetti uimisen ja kellui kuin ruumis, kädet levällään ja kasvot alaspäin. Vesi kantoi häntä. Mutta mikä tuolla leijui – vai voiko vedessä leijua? Se oli meduusa. Maisa lähti vaistomaisesti uimaan siitä poispäin. Läpinäkyvä meduusa poltti pahemmin kuin nokkonen, mutta tomaatinnäköinen pomodoro voisi jopa aiheuttaa pahoja ihovaurioita. Mutta hänhän oli jo vau rioitunut, runneltu. Kannattiko mitään kuolemaa pienempää enää pelätä? 16

Nopea pyrähdys sai Maisan hengästymään entistä pahemmin, oli pakko palata rantaan lepäämään. Ehkä tämä riittäisi ensiuinniksi. Lahdelle oli sitä paitsi ankkuroitumassa moottorivene, jossa näytti olevan sukelluskurssilaisia. Maisa ei halunnut heidän näkevän hänen uimakoululaisen yrityksiään. Hän puki ohuen halatin märän uimapukunsa ylle ja lähti hitaasti nousemaan jyrkkiä portaita. Välillä oli pakko pysähtyä hengittämään. Näkymä alas turkoosinsiniseen kirkkauteen ja horisontissa siintävään Sisilian rannikkoon oli uudestaan salvata hengen. Huuhdottuaan suihkussa iholtaan suolan hän meni lepäämään. Uni tuli nopeasti, hän heräsi vasta neljän jälkeen, kun hotellin lounasaika oli jo ohi. Nälkä oli outo tunne, sitä hän ei ollut aistinut aikoihin. Maisa avasi parvekkeen oven ja tunnusteli kuumuutta. Ehkä hän jaksaisi kävellä rantapolkua alas kylään. Halatti oli kuivunut ja saisi kelvata. Hattu suojaisi päätä ja tyylittömät urheilusandaalit hellisivät jalkoja. Hän käveli polkua hitaasti pysähtyen välillä juomaan. Ranta oli paikoin niin jyrkkä, että jos jalka lipeäisi, hengenlähtö olisi lähellä. Onnettomuus olisi armollinen perheenjäsenille. Ehkä he ajattelisivat, että Maisan matkalla oli ollut tarkoitus. Nähdä Ustica ja kuolla… Olisiko parempi ottaa kohtalo omiin käsiinsä kuin pelätä taudin uudistumista? Sairaalan psykologi oli muistuttanut, että toipumisvaiheen jälkeen seurasi usein syvä masennus, vaikka se saattoi tuntua täysin järjettömältä. Hän oli tosin epäillyt, että Maisa oli kärsinyt masennuksesta jo ennen sairastumista. Maisa oli myöntänyt ja kysynyt, oliko se yksi syy siihen, että syöpä oli iskenyt juuri häneen. Psyko 17

logi oli väittänyt, ettei mielentilalla ja fysiologialla ollut mitään lääketieteellistä yhteyttä. Maisa ei uskonut häntä. Kun Maisa pääsi viimein kylään, hän kylpi hiessä ja nälkä oli kadonnut. Hän istahti pääkadun varrella olevaan kahvilaan ja tilasi ison kivennäisveden sekä pistaasi jäätelöä. Kylä alkoi pikkuhiljaa heräillä siestalta, Maisa keräsi muutaman uteliaan katseen. Lierihattu peitti puolet hänen kasvoistaan, mutta eritoten sen, että hänen päätään verhosi vain ohut tumma sänki. Hattu päässä hän näytti keneltä tahansa lomanviettäjältä, ei toipilaalta. Ruosteensyömä Fiat viisisatanen rämisi aukiolle, ja kun kuljettaja pysäytti sen, auton kattoluukku aukesi omia aikojaan. Fiiun taivaansininen pelti oli kuhmuinen, auto varmaan hajoaisi, jos sitä potkaisisi kerran kunnolla. Maisa tunsi yhteenkuuluvuutta viisisatasen kanssa. He molemmat pysyivät kasassa vain ihmeen ansiosta, heidän romuttamisaikansa ei ollut tullut vielä. Hän osti hotelliin mukaan hedelmiä ja paikallista kovaa juustoa ja päätti sitten kiivetä saaren itäkärjessä komeilevalle linnoitukselle. Matkan aikana hiki hyökkäsi uudestaan, oli pakko riisua hattu pois ja leyhytellä sillä kasvoja. Koska turistisesonki ei ollut vielä alkanut, linnoituksella ei ollut muita. Maisa siristeli silmiään ja koetti erottaa idässä Italian rannikon. Ehkä se näkyi, jos uskoi näkevänsä. Hän nousi muutaman kuluneen portaan huipulle, ja silloin rähäkkä alkoi. Hän oli jo aiemmin huomannut lokit, mutta nyt ne syöksyivät suoraan häntä kohti. Hän sulki vaistomaisesti silmänsä ennen kuin tajusi, että aurinkolasit suojasivat niitä. Linnut syöksähtelivät suoraan päälle, johtajalintu 18

suhahti aivan hatunlierin vierestä. Poikasiaanko ne noin puolustivat? Maisalla ei ollut aavistustakaan siitä, milloin lokit munivat. Hän horjahti, ja kivi hänen vasemman jalkapöytänsä alla nuljahti niin, että nilkka vääntyi. Tämäkin vielä. Hemmetti, hän ajatteli, kun kipu toi kyyneleet silmiin. Lokeista välittämättä hän istahti lähimmälle kivelle tarkastelemaan vammaa. Kun hän ei enää liikkunut, linnutkin hellittivät. Sitä paitsi alhaalta oli tulossa toinen kulkija, johon lokkien mielenkiinto nyt suuntautui. Maisa pyöritteli nilkkaansa varovasti. Tuskin se oli edes venähtänyt. Vesipullosta ei paljoa ollut viilentäjäksi, mutta hän painoi silti sitä nilkkaluuta vasten. Idässä kulki hädin tuskin näkyvä alus, joka piirsi valkoista viivaa turkoosinsinen halki, eikä silmänkantamattomiin näkynyt mitään muuta kuin se, meri ja aurinko, ei pilven pilveä. Lokkien kirkuna lähestyi, Maisa kuuli puheen muminaa. Saksalaisia, niinpä tietysti. Miehiä oli kaksi, he olivat hieman Maisaa nuorempia, ja molempien kaulassa riippuivat normaalit turistivarustukset, kamerat ja kiikarit. Vaelluskengät ja safarihatut olivat käyneet muuallakin kuin Usticalla. Miehet tervehtivät häntä italiaksi ja huitoivat lokkeja sivummalle. Maisa varasi nilkkaansa ja huomasi, ettei sitä pahemmin särkenyt. Alaspäin käveleminen oli aina hankalampaa kuin ylösnousu, mutta hän eteni hitaasti. Hän oli luvannut leikkauksen jälkeisinä päivinä itselleen, ettei enää lankeaisi turhaan kiireeseen. Sen lupauksen hän oli rikkonut jo monta kertaa. 19

Kukkulaan oli louhittu hautakammio. Hän astui sisään toivoen, että siellä olisi viileämpää kuin ulkona, mutta kesä oli jo ehtinyt lämmittää kallioseinät. Kammio oli yli kaksituhatta vuotta vanha. Maisa oli jättänyt perheelleen tarkat ohjeet siitä, millaiset hautajaiset hänelle pitäisi järjestää ja tehnyt elinluovutustestamentin. Heikki ei ollut halunnut keskustella hänen kanssaan koko asiasta. ”Et sinä kuole”, mies oli sanonut aina kun Maisa oli ottanut hautajaiset puheeksi. Paperit olivat edelleen hänen tärkeiden asioiden kansios saan lukollisessa kaapissa, ja Heikki tiesi sen. Jos hän ei enää palaisi kotiin, hänen viimeinen tahtonsa löytyisi kyllä. Kävely helteessä uuvutti niin, että hän nousi ilolla bussiin, joka kiersi saarta molempiin suuntiin. Hotellille kävellessään hän pelästytti kiviaidan koloissa aurinkoa pakoilevan kissanpentukolmikon, joka säntäsi äkkiä agavepensaiden suojaan. Lokit ja kissanpoikaset pitävät minua vaarallisena, hän hymähti itsekseen, eikä ajatus herättänyt hänessä mitään tunteita. Hän söi illallisen lähes tyhjässä ravintolasalissa. Vain saksalaismiehet ja kolmen nuoren italialaissukeltajan seurue kansoittivat pyöreää huonetta, jonka seinät olivat täynnä toinen toistaan mauttomampaa meriaiheista krääsää. Maisa söi pehmeäkuorisia katkarapuja ja kokonaisia pieniä mustekaloja. Niitä ei saanut kotona. Hänestä tuntui kuin hän olisi leijunut erillään kaikesta. Ei hän ollut tässä mauttomassa ravintolasalissa, hän oli yhtä aikaa lokkien kanssa taivaalla ja occhiatan seurassa merenpinnan alla. 20

Aamulla hän heräsi jo seitsemän jälkeen, kun täysi virtsarakko pakotti vessaan. Mutta hän oli nukkunut kahdeksan tuntia yhtäjaksoisesti – milloin sellaista oli viimeksi tapahtunut, paitsi silloin, kun kipulääkitys oli turruttanut hänet vuorokausiksi? Aamu oli vielä siedettävän lämmin vaikka oli aivan tyyntä, utu Sisilian rannikolla vasta hälventymässä. Hän joi lasillisen mehua ja söi pari aprikoosia. Aamiaista tarjoiltaisiin kymmeneen, hän ennättäisi hyvin käydä uimassa. Rannalle löi kaakosta matalia, laiskoja maininkeja. Purjelaiva lähestyi etelästä ja alkoi kaartaa kohti satamaa. Reitti rantaan tuntui tänään lyhyemmältä. Maisa oli suosiolla jättänyt snorkkelin huoneeseen ja avaimen vastaanottoon. Vain metrin vedenrajan yläpuolelle laavakiven onkaloon kätketty pyyhe ja ohut halatti kertoivat siitä, että joku oli mennyt veteen. Niitäkään ei nähnyt, jollei osannut etsiä. Nyt uimalasit asettuivat paikoilleen ensi yrittämällä. Maisa alkoi uida rannansuuntaisesti, vinosti aaltoja vastaan. Hän keskittyi vain hengittämään rauhallisesti samalla kuin sukelsi. Pohja oli hopeinen ja vihreä, vesikasvit leijuivat omaan tahtiinsa, merisiilit näyttivät hupaisilta sopivalta etäisyydeltä katsottuna. Tuolla taisi olla pomodoro. Pikkukalaparvi ui Maisaa vastaan, kuin hänen lävitsensä, mutta yksikään ei koskettanut häntä. Sitten hän näki suuren kirjavaraitaisen kalan ja malttoi tuskin nousta hetkeksi pinnalle hengittämään, niin lumoava kala oli. Hän oli kuullut rannikolla olevista luolista, mutta silti hänen eteensä aukeava näky yllätti. Luola oli suuri kuin kirkkosali, sen seinät hohtivat tumman 21

violettisina ja pääskyset lentelivät katossa. Luolan pohja oli muutaman metrin syvyydessä, ja Maisa ui peremmälle. Keskellä luolaa erottui vain hieman veden alla oleva karkean levän peittämä kivi. Luolan takaseinälle, veden pinnan yläpuolelle, oli muotoutunut hyllymäinen tasanne, jolla saattoi kuvitella yöpyneen niin salakuljettajia kuin laittomia maahantulijoitakin. Luolan lämpötila oli ulkoilmaa viileämpi, sillä aurinko ei paistanut sinne. Maisa nousi ensin arasti levän peittämälle kivelle varoen merisiilejä ja meduusoita. Hän huudahti hiljaa, ja seinät moninkertaistivat äänen. Milloin hän oli viimeksi laulanut? Ehkä Suvivirren sisarentyttären lakkiaisissa pari vuotta sitten. Sitä hän alkoi tapailla nytkin, ja hento mezzosopraano kaikui luolan seinistä kuin hän olisi ollut paraskin laulaja. Hän vaikeni äkkiä, kun mereltä kuului moottorin putputusta. Olisipa noloa, jos joku kuulisi hänen laulunsa. Hän laskeutui takaisin uimaan ja suuntasi kalliotasanteelle. Sille oli hankalaa nousta, hän raapaisi polvensa. Peremmällä luolassa oli kalseaa, mutta hän halusi ihailla taivaansinisiä seiniä, joita pitkin katosta tihkuva vesi virtasi puolestaan violetinhohtoisena. Vasta kun alkoi paleltaa, Maisa solahti takaisin veteen. Hän sukelsi seinänvierustan suuntaisesti kohti auringon ja varjon rajaa ja näki pohjan lähellä kaksi occhiataa. Hyvä silmä varjeli paholaiselta, oliko kalalla sellainen? Hän oli aivan uuvuksissa, kun pääsi takaisin rannalle nousupaikkaan, muttei silti malttanut vielä nousta vedestä. Hän jäi vain kelluskelemaan, ensin kasvot kohti 22

taivasta ja silmät kiinni, sitten hän kääntyi ja ui vielä hetken toiseen suuntaan. Mikä ihme tuo otus oli? Hän oli tietysti kuullut meritähdistä, mutta hän oli ajatellut niiden olevan kuin yksisarviset tai lohikäärmeet, pelkkiä taruolentoja. Mutta tuossa sellainen oli, parin metrin päässä hänestä. Se oli yllättävän suuri, läpi mitaltaan noin kolmekymmentäsenttinen, oranssi väri oli aavistuksen tummempi kuin appelsiinin kuori ja hohti Maisan silmissä kuin aurinko. Muutama tummempi pilkku vain korosti värin loistoa. Maisa ei tiennyt oliko meritähti peto vai pelkäsikö se ihmistä, hän vain sukelsi yhä uudestaan ja uudestaan katsomaan kallionseinässä lepäävää olentoa. Ihmetys täytti hänet. Hän oli elänyt niin kauan, että oli nähnyt meritähden.

Pauliina Vanhatalo

Aalto korkea kuin talo – Aamu! Huomenta! Aamu! kirkas ääni vaati. Pienet sormet tunnustelivat Iinan suuta ja sujahtivat sinne sisään. Iina otti lapsen sormet suustaan ja veti tämän kainaloonsa. Hän piti vielä hetken silmiä kiinni. Kun kärsimättömät sormet alkoivat näpertää Iinan silmäluomia, oli avattava katse. Nemo hymyili. – Huomenta, Iina sanoi ja hieroi silmiään, suli pojan vilpittömyyden edessä. Nemo oli vasta oppinut puhumaan. Ensimmäisten lauseiden ilossaan poika oli suorempi kuin Iinan tuntemista ihmisistä kukaan. Nemon sisin oli vielä puhdas ja pilaamaton, hän oli naurua ja itkua, rakkautta ja vihaa. Unen hellittäessä otettaan Iina nousi sängystä ja petasi oman puolensa. Janin peitto ja tyyny olivat levänneet käyttämättöminä viimeiset neljä viikkoa, ja hetken Iina ajatteli miestään, joka meloi jossakin päin Norjan vuonoja ja oli kai ollut hereillä jo tunteja. Jan otti aina kaiken irti matkan viimeisistä päivistä, uuvutti itsensä, kamppaili 24