magnus BärTås & Fredrik ekman
Hirviöidenkin on kuolTava ryhmämatka pohjois-koreaan
Tammi
Magnus Bärtås & Fredrik Ekman
Hirviöidenkin on kuoltava Ryhmämatka Pohjois-Koreaan Suomentanut Heikki Eskelinen
kustannusosakeyhtiö Tammi | helsinki
Ruotsinkielinen alkuteos: Alla monster måste dö. Gruppresa till Nordkorea (Ett reportage) Copyright © Magnus Bärtås and Fredrik Ekman, 2011 First published by Albert Bonniers Förlag, Stockholm, Sweden Published in the Finnish language by arrangement with Bonnier Group Agency, Stockholm, Sweden, through Kontext Agency, Stockholm, Sweden Suomenkielinen laitos © Kustannusosakeyhtiö Tammi 2014 ISBN 978-951-31-7727-0 Painettu EU:ssa
Kaikki lähtee yksilöstä – ruumiin ilot ja kivut. Ellei tätä huomaa, ei ymmärrä historiaa oikein. mourid barghouti
Mitä ihmettä! sanoi keisari. Satakieli, sitähän minä en lainkaan tunne. Onko sellainen lintu minun valtakunnassani ja jopa omassa puutarhassani? Haluan, että se tulee tänne ja laulaa minulle. Satakieli, h. c. andersen
KIINA
VENÄJÄ
Baekdu
Chongjin Samjiyon Orang Chilbo
Kilju
POHJOISKOREA Japaninmeri
Pjongjang
Kaesong
M Z
D
Keltainenmeri
ETELÄKOREA
Soul
38º
Sisällys
Mistä kaikki alkoi: 1978 . . . . . . . . . . . . . . . . . . 9 1. päivä: Pjongjangiin . . . . . . . . . . . . . . . . . . .19 2. päivä: Can you imagine? . . . . . . . . . . . . . . .33 3. päivä: Vahvaa vettä . . . . . . . . . . . . . . . . . . 56 4. päivä: Hirviö. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 80 5. päivä: The Hawaiian Good Luck Sign . . . . 116 6. päivä: Täydellinen elokuva . . . . . . . . . . . . 151 7. päivä: Rajan yli edestakaisin . . . . . . . . . . . 183 8. päivä: Poikalapsi . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 227 Epilogi 1: 2008–2010 . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 249 Epilogi 2: 2010–2014. . . . . . . . . . . . . . . . . . . .256 Tietoja lähteistä ja kiitokset . . . . . . . . . . . . . .261 Suomennoksesta . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 266 Kirjallisuutta . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 268 Henkilöhakemisto . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 278
Mistä kaikki alkoi: 1978 Iltapäivä on päättymässä tammikuisessa Hongkongissa. Eteläkorealainen näyttelijä Choi Eun-hee kävelee Hongkongin eteläosassa Repulse Bayn rantakadulla, jonka varrella ja lähituntumassa on useita hienoja hotelleja. Kadun toisella puolella avautuu pitkä kullankeltainen hiekkaranta. Repulse Bay vetää puoleensa kaikkialta maailmasta vauraita sijoittajia ja liikemiehiä, jotka haluavat saada osansa Hongkongin valtavasta talouskasvusta. Kantonilaistyyppisiä toimintafilmejä suoltava elokuvateollisuus kukoistaa, ja Hongkong on siirtynyt televisioaikaan. Kaiksi pikkupoikaa on hypännyt Kowloon Cityssä pilvenpiirtäjän seitsemännen kerroksen ikkunasta katsottuaan japanilaista supersankarisarjaa Ultraman. He uskoivat pystyvänsä liitelemään kaupungin yllä niin kuin Ultraman punaisena ja hopeaisena välkehtivässä viitassaan. Choi Eun-hee eli Madame Choi, mitä nimeä hänestä yleensä käytetään, on legendaarinen kuuluisuus EteläKoreassa. Uransa aikana hän on esiintynyt niin siveän kotirouvan ja ylhäisen prinsessan kuin amerikkalaisten sotilastukikohtien kasarmeilla liikkuvan prostituoidunkin rooleissa. 9
Hän on avannut uutta uraa Etelä-Korean elokuvatuotannossa yhtenä maan ensimmäisistä naispuolisista elokuvaohjaajista. Hollywoodin studiojärjestelmän innostamana hän on perustanut elokuvayhtiön miehensä, ohjaaja Shin Sang-okin kanssa. Shin Films on tuottanut kaikenlaisia elokuvia – melodraamoja, pukufilmejä, kauhuelokuvia, sotaelokuvia, musikaaleja ja Villin idän elokuvia, niin sanottuja Mantšurian länkkäreitä. Yhtiöllä oli suuruutensa aikana 300 työntekijää, ateljeita, tarpeistoja, kirjapaino ja omia elokuvateattereita. Choi Eun-hee on matkalla liiketapaamiseen hongkongilaista Kumjang Filmiä edustavan herra Wangin kanssa. Tarkoituksena on keskustella elokuvaprojekteista, ja lisäksi herra Wang on luvannut taloudellista tukea eteläkorealaiselle elokuvakoululle, jonka rehtorina Choi toimii. Tuohon aikaan Etelä-Korean presidenttinä oli sotilaskaappauksella 1961 valtaan noussut kenraali Park Chung-hee, jonka mahtia Yhdysvallat pönkitti. Kovanahkainen Park oli valituttanut itsensä presidentiksi eliniäkseen. Muuan Pohjois-Korealle myötämielinen kansalainen yritti murhata hänet 1974 eräässä puhetilaisuudessa. Mies ehti ampua useita laukauksia ennen kuin hänet saatiin taltutetuksi. Luodit eivät osuneet Parkiin, mutta hänen vaimonsa kannettiin kuolevana pois paikalta. Kenraali Park jatkoi tyynesti puhettaan pahimman hälinän mentyä ohi. Parkin kylmyys ja kovuus tunnettiin, mutta melodraamat saivat hänet liikuttumaan. Hän kyynelehti katsoessaan valtaannousunsa vuotena Shinin ja Madamen elokuvaa Ikuisesti viheriöivät puut ja julisti sen elokuvalliseksi kansallis10
eepokseksi. Kun Shin Films tuotti erään pukudraaman 1969, kenraali Park halusi niin kiihkeästi nähdä sen, että hän käski tuoda negatiivit heti kehittämisen jälkeen Siniseen taloon – Soulin presidentinlinnaan. Pian elokuvapariskunta kuului presidentinlinnan vakiovieraisiin. Shin pelasi korttia diktaattorin kanssa. Vuoden 1978 nykyhetkessä kaikki on toisin. Korttipelit presidentinlinnassa ovat Madame Choille vain kaukainen muisto. Kenraali Park on vallantäyteytensä huipulla, ja EteläKoreasta on tullut tiukkaan komentoon alistettu yhteiskunta. Elokuvantekijöitä ei enää kutsuta Siniseen taloon, minkäänlaista arvostelua ei suvaita. Muuan soulilainen rakennustyöläinen on vastikään saanut puolen vuoden vankeustuomion siitä hyvästä, että hän oli väittänyt PohjoisKorean kasvattavan maailman suurimmat kurpitsat. Tuomio tuli vihollisvaltion kehumisesta. Kun hän puolustautui oikeuden edessä ja sanoi: ”Kaikkihan tietävät, että se on totta…”, tuomari keskeytti hänet: ”Teidän rikoksenne on, että sanoitte sen julkisella paikalla.” Sama kohtalo saattoi odottaa postimerkkeilijää, jos hän keräsi neuvostoliittolaisia postimerkkejä, sehän saattoi olla osoitus myötämielisestä suhtautumisesta kommunismiin. Kirkonmiehiä ja älymystön jäseniä määrätään kotiarestiin vähäisimmästäkin lausahduksesta, joka voidaan tulkita hallitusvallan arvostelemiseksi. Pitkätukkaisia opiskelijoita napataan kaduilta ja raahataan poliisiasemille, missä heidän hiuksensa leikataan pakolla. Poliisi iskee mitään kyselemättä kaikkiin väenkokouksiin, jotka saattaisivat olla oppositiohenkisten kokoontumisia. Kun ryhmä ylioppilaita kokoontuu Soulin keskustassa ja ryhtyy jakamaan lentolehtisiä, paikalle ilmaantuu hetkes11
sä suuri joukko poliiseja, jotka antavat pamppujensa viuhua. He eivät huomaa, että lehtiset ovat vain tyhjiä paperiliuskoja. Madame Choi on kohdannut vaikeuksia yrittäessään päästä herra Wangin puheille eikä oikein käsitä, mistä se johtuu. Mieshän on aiemmin ollut kovin innokas tavoitellessaan yhteistoimintaa. Hän on lähettänyt elokuvakäsikirjoituksen ja halunnut Madamen ryhtyvän filmin ohjaajaksi, hän on tarjonnut rooleja hongkongilaisissa elokuvissa ja käynyt jopa elokuvakoulussa Madamea tapaamassa. Madame on tästä kaikesta mielissään, mutta samalla hieman hämmentynyt. Hän on 50-vuotias. Hänellä ei ole harhakuvitelmia, hän tietää suuruudenaikansa olevan ohi. Hongkongissa on runsaasti nuoria lupaavia elokuvaohjaajia, miksi herra Wang haluaa juuri hänet? Elokuvakoulu ei tuo rahaa, mutta vie sitäkin enemmän. Hän näyttelee eteläkorealaisissa tv-sarjoissa, mutta talous on tiukalla. On tartuttava niihin tilaisuuksiin jotka saa. Hän on ensimmäisen kerran elämässään matkustanut Korean ulkopuolelle. Shin Filmsillä on toimisto Hongkongissa. Sen työntekijöihin lukeutuva Kim Guh-wha on ollut avuksi näinä päivinä, joina Madame on odotellut herra Wangin tapaamista. Mies on esitellyt hänelle tuttavansa, samoin korealaisen naisen Lee Sang-heen, ja naiset ovat yhdessä tappaneet aikaa shoppailemalla, lounastamalla ja käymällä pienillä retkillä. Mukana on aina ollut Leen seitsenvuotias tytär. Niinpä Lee ja tämän tytär ovat myös nyt Madamen seurana, kun he kävelevät verkkaiseen tahtiin rantakadulla. He ohittavat upean, brittiläiseen siirtomaatyyliin raken12
netun Repulse Bay -hotellin. Vietettyään kymmenen päivää Hongkongissa Madame Choi on väsynyt uusiin vaikutelmiin, väsynyt odottamiseen, hän haluaa palata elokuvakouluunsa. Hän ei osaa iloita miellyttävästä iltapäivän säästä, joka on houkutellut joitakin ihmisiä vaeltelemaan hiekkarannalle. Talvi ei ole suinkaan kylmä, mutta hongkongilaiset ovat liikkeillä paksuissa talvivaatteissa. Choi erosi Shinistä 23 vuotta kestäneen avioliiton jälkeen. He olivat eläneet elokuvalle, tehneet työtä yötä päivää. Ja he menettivät valtakeskuksen suosion, kun kenraali Park sai päähänsä, että Shin juonitteli häntä vastaan. Heiltä kiellettiin ammattinsa harjoittaminen, se oli valtava isku. Niin purje- kuin moottoriveneitäkin keinahtelee rannasta merelle työntyviin laitureihin kiinnitettyinä. Jotkut Leen tuttavat puhuttelevat tätä, kun he ohittavat erästä laituria. Miehet tarjoutuvat kuljettamaan heidät moottoriveneellään Kumjang Filmin edustalle, siten he voittavat muutamia minuutteja. Madame olettaa miesten olevan hongkonginkiinalaisia. Hän kiinnittää huomiota heidän pitkään stailattuun tukkaansa, hippihenkisten hongkonginkiinalaisten suosimaan hiusmuotiin. He nousevat veneeseen, ja se irtautuu rannasta. Vene lähtee kuitenkin suoraan avomerelle. Madame tulee levottomaksi. Hän kysyy Leeltä, mistä nyt on kyse. Lee ei vastaa, poimii vain rasiasta savukkeen, sytyttää sen, poimii toisen ja ojentaa sen Madamelle. Yksi miehistä tulee Madamen luo. Puhuen koreaa kehnonlaisesti hän selittää olevansa itsekin ”Joseon-ihminen” eli sukujuuriltaan korealainen. ”Minne me olemme matkalla?” kysyy Madame. 13
”Kenraali Kim Il Sungin suureen syliin”, vastaa mies. Sillä hetkellä Madame tajuaa, mistä on kyse. Sydän alkaa jyskyttää, veri pakenee aivoista, hän pyörtyy. Kun hän tulee tajuihinsa, hän huomaa, että hänen käsivartensa on sidottu suoriksi vartalon sivuille. Häntä ollaan juuri kantamassa isompaan alukseen, lastilaivaan. Hänet sijoitetaan hylätyltä näyttävän laivan kapteeninhyttiin. Madame huutaa, että hänellä on perhe vastuullaan, hän hakkaa päätään seinään, kunnes saa piikin käsivarteensa. Kun hän herää, laiva on jo avomerellä ja keinahtelee aallokossa. Hän kuulee Leen kirkuvan ja itkevän jossakin laivan uumenissa. Lee oli ohjannut Madamen ansaan, mutta ei ollut arvannut joutuvansa itse kaapatuksi tytär mukanaan. Viikon merimatkan jälkeen he saapuvat Nampon satamakaupunkiin Pohjois-Koreaan. Madame kapuaa neuvottomana portaita ylös laiturille ja katselee ympärilleen. Odottamassa on kaksi virkamiestä päällystakkiin ja kaulaliinaan sonnustautuneina. Toinen hymyilee hyvin kohteliaasti. Valokuvaaja nappaa kuvan, jota Madame sitten pitää mukanaan. Hänellä on silmillään mustat aurinkolasit ja yllään kevyt takki. Toista kättään hän pitää suunsa edessä, toisella pitää takkiaan kiinni. Kello on 16, päivä on 22.1.1978. Se oli kylmä päivä. Laiturilla seisoo musta limusiini. Sen ovi avautuu, ja ulos tulee lyhyt mies. Hänen hiuksensa on leikattu varsin kummallisesti, ja kasvot ovat lapsekkaat. Mies hymyilee toiveikkaasti ja sanoo: ”Kiitos, että saavuitte, Madame Choi. Minä olen Kim Jong Il.” 14
Tämä lyhyt mies on Kim Il Sungin poika, Pohjois-Korean propaganda- ja agitaatioviraston johtaja. Hänellä on jo tuossa vaiheessa useita tehtäviä kommunistipuolueen keskuskomiteassa, ja häntä sanotaan jo ”Rakkaaksi johtajaksi” ja ”Älykkääksi johtajaksi”. On täysin selvää, että hän on isän suosikkipoika. Madame Choi ohjataan limusiinin takaistuimelle. Matkalla Pjongjangiin Kim Jong Il ottaa oppaan roolin ja esittelee nähtävyyksiä. Isän jättiläiskokoiset muotokuvat koristavat rakennuksia, ja propagandaministeri on onnellinen kuin voittoisa sotaherra, joka on matkalla triumfiinsa pääkaupunkiin. Sitten siirrytään taas maaseudulle. Kylät näyttävät autioilta. Kun on ohitettu hedelmätarhoja ja ampumarata, saavutaan yhteen Kim Jong Ilin yksityisasunnoista, korkean aidan ympäröimään loisteliaaseen yksityishuvilaan. Madamen on luovutettava passinsa ja henkilökorttinsa. * Vankeutensa ensimmäisenä aamuna Pohjois-Koreassa Choi Eun-hee saa kukkalähetyksen Kim Jong Ililtä. Lääkäri, sama mies kuin jo laivamatkalla, saapuu tarkastamaan hänen terveydentilansa ja määrää vitamiinipistoksia. Choi saa pukeutua perinteiseen hanbok-asuun, ja häntä valokuvataan. Hanbok on kimonon korealainen vastine, mutta sitä yksinkertaisempi. Usein ne on valmistettu värikkäistä silkkikankaista. Hanbok peittää vartalon naiselliset muodot ja antaa kantajalleen hyveellisyyden hohteen. Kim Jong Il lähettää kuvat isälleen presidentti Kim Il Sungille, joka puolestaan lähettää terveisiä, että Choi on yhä kaunis 15
ja että joseonot (tämä on pohjoiskorealaisten hanbokille antama nimi) pukee häntä edelleenkin hyvin. Choi Eun-hee ei tiedä, miksi hänet on tuotu PohjoisKoreaan, eikä hän saa Kim Jong Ililtä minkäänlaista selitystä. Kuuden päivän kuluttua Kim Jong Il järjestää hänelle tervetuliaispäivälliset. Propagandaministeri on hyvällä tuulella ja puhetta riittää. Kun hän puhuttelee alaisiaan, nämä suorastaan ponnahtavat seisomaan ruokapala vielä suussa. ”No, Madame Choi, miltä minä näytän? Minähän olen pieni ja paksu kääpiö, enkö olekin?” Hän nauraa, seurue uskaltaa yhtyä nauruun, ja lopulta Madamenkin on pakko nauraa. Muulloin Madame näkee isäntäänsä tuskin lainkaan. Tämä on tuottajan roolissa uppoutunut suunnittelemaan Pohjois-Korean valtiolliselle televisiolle ensimmäistä osaa tv-sarjaan, johon on seuraavien kolmen vuoden aikana määrä saada aikaan lisäksi 19 jatko-osaa. Nimettömistä sankareista on tulossa tavattoman suosittu sarja; se kertoo pohjoiskorealaisten vakoiluoperaatioista Soulissa Korean sodan aikana. Madamen entinen aviomies, elokuvaohjaaja Shin Sang-ok, yrittää samaan aikaan päästä uuteen alkuun Yhdysvalloissa kenraali Parkin tuhottua hänen elämäntyönsä. Yhdysvalloissa hän saa kuulla, että hänen entinen vaimonsa on kadonnut jäljettömiin matkustettuaan Hongkongiin. Saadakseen apua etsintätoimiin hän ottaa yhteyttä Yhdysvalloissa pakolaisena elävään Etelä-Korean entiseen tiedustelupäällikköön. Tämäkin oli joutunut diktaattori Parkin epäsuosioon kuten niin monet muut. Shin allekirjoittaa tarpeelliset paperit ja 16
jättää anomuksen saadakseen pysyvän oleskeluluvan Yhdysvalloissa ja matkustaa Hongkongiin. Etelä-Koreassa tiedotusvälineet ja poliisi ovat päätyneet käsitykseen, että ohjaaja itse on järjestänyt entisen vaimonsa katoamisen, ja Hongkongissa hän saa heti Etelä-Korean viranomaiset peräänsä. Hänet houkutellaan kuitenkin ansaan puoli vuotta Choi Eun-heen katoamisen jälkeen. Tapahtumat toistuvat: Kim Jong Ilin agentit sieppaavat Shinin, joka luulee menevänsä tapaamaan tulevien töidensä mahdollisia rahoittajia. Hänet työnnetään Pohjois-Koreaan menevään laivaan. * Pohjois-Korea juhlii juuri vuonna 1978 mahtipontisesti valtion perustamisen 30-vuotispäivää. Ruotsissa malmöläinen Bo Caveforsin kustannusyhtiö juhlistaa tapahtumaa julkaisemalla punaisiin kansiin sidotun Raamattua muistuttavan kirjan Om juche i vår revolution (Juche-aatteesta vallankumouksessamme), kokoelman presidentti Kim Il Sungin puheita. ”Meidän on pysyttävä tiukasti puolueen jo esittämällä linjalla, aseistettava kansa, muutettava koko maa linnoitukseksi”, julistaa johtaja. Runsasta vuotta aiemmin Ruotsi oli karkottanut Pohjois-Korean Tukholman-suurlähetystössä toimineita diplomaatteja. Heidät saatiin kiinni mittavasta väkijuomien ja hašiksen salakaupasta. Dagens Nyheterissä julkaistiin kuva naispoliisista, joka pitelee takavarikoitua magnumpulloa: Dewarin White Labelia valmiiksi kaatotelineessä. Diplomaatit eivät luultavasti olleet käyneet salakauppaa omaan 17
laskuunsa. Pimeitä voittoja käytettiin koko sivun ilmoitusten ostamiseen päivälehdistä. Tämä oli ainoa tapa, jolla Kim Il Sungin propagandapuheet voitiin saada läntisen maailman suuriin lehtiin. Puheiden julkaiseminen oli kallista – ne olivat monisanaisia, mahtipontisia ja perinpohjaisia. Aiemmin oli milloin paremmin, milloin kehnommin peitellyillä uhkauksilla yritetty saada toimittajia sijoittamaan niitä palstoilleen ”uutisina”. Diplomaatit olivat vierailleet toimituksissa, mutta toimittajat olivat pysyneet kylmäkiskoisina.
18
1. päivä: Pjongjangiin
S
yyskuu 2008. Choi Eun-heen ja Shin Sang-okin sieppauksesta Pohjois-Koreaan on kulunut 30 vuotta ja Pohjois-Korean valtion perustamisesta 60 vuotta. Olemme nousseet lentokoneeseen Pekingissä (Beijingissä), ja matkamme suuntautuu Pjongjangiin. Koneen pienet videoruudut avautuvat katon alapuolelle. Niille ilmaantuu rubiininpunaiseen virkapukuun pukeutunut lentoemäntä, näkökentässä hän on läsnä moninkertaisena. Hän toivottaa meidät tervetulleiksi Air Koryon lennolle, kumartaa ja sanoo, että matka sujuu hyvin juchen voiman varassa. Sitten hän kiittää, ja kiitoksen saa ”The Great Leader Kim Il Sung”; hän hymyilee ja näyttää onnelliselta. Meillä on polvillamme aikakauslehti, joka meille on jaettu tavanomaisten taxfree-luetteloiden sijasta. Kannessa on futuristisen suurkaupungin kuva miedoissa pastelliväreissä, pistaasinvihreitä ja vaaleanpunaisia julkisivuja, vaaleita pilvenpiirtäjiä, joiden ruskeat värit vaihtelevat okrasta umbraan. Pjongjang. Talojen välissä on viheralueita, kaupungin halki virtaa joki, ja sen ylittää täydellisen upea silta. Etualalla hymyilee kolmen sukupolven edustajia katse suunnattu19
na vinosti ylöspäin, pois kuvasta. Aikakauslehti on ilmestynyt vuonna 97. Olemme matkalla rinnakkaiseen todellisuuteen, jossa on käytössä toisenlainen ajanlasku. Lehden esittelemä maailmankuva on täysin toisenlainen kuin se, johon me olemme tottuneet. Jutut kertovat Pohjois-Korean menestyksekkäistä vuohifarmeista, juuri valmistuneista elokuvateattereista, ihannekylistä. Kaikille tarjotun ilmaisen terveyspalvelun ansiosta Pohjois-Korean 70–80-vuotiaat miehet juoksevat nykyisin maratoneja, esiintyvät näyttämöllä ja laulavat. Tästä kaikesta saadaan kiittää maan johtajaa Kim Jong Iliä, aivan erityisesti ihmeitä tekevästä Ryongakasanin kivennäisvedestä, joka on maultaan kaikkia muita maailman kivennäisvesiä ylivoimaisesti parempaa ja lisäksi parantaa paksunsuolentulehduksen. Kalastuselinkeinosta kertovan artikkelin kuvissa näkyy sekä troolareita että puuveneitä, joissa verkkoja kiskotaan käsivoimin. Satamakuvassa seisoo neljä trukkia aivan liian suorassa linjassa rinnakkain. Tarkemmin kuvaa katsoessaan huomaa, että siinä onkin sama trukki moninkertaistettuna. Toisessa kuvassa tahrattomiksi kiillotetut kuorma-autot kuljettavat kalansaalista sisämaahan; nekin on monistettu Photoshopin avulla. Lehden koko sisältö ei ole pelkkää auvoa. Eräässä reportaasissa kerrotaan ydinasein varustetuista sukellusveneistä, pitkän kantaman ohjuksista ja kymmenistä tuhansista eteläkorealaisista ja amerikkalaisista sotilaista, jotka on etelässä pantu liikekannalle käyttäen sotaharjoituksia tekosyynä. Nuo sotaharjoitukset ovat itse asiassa Pohjois-Koreaan suunnitellun hyökkäyksen viimeinen esivalmistelu. 20
Sunanin kansainvälisen lentokentän, Pjongjangin lentoaseman, kiitorata on valtava. Lentoasemarakennus ei ole yhtä mahtava. Kun astumme sisään, avataan heti VIP-reitti Kuuban suurlähettiläälle ja hänen rouvalleen. Kun muodollisuuksista on selviydytty, pääsemme rakennuksesta ulos ja näemme pari mustaa Mercedestä sekä kukkalaitteineen Kuuban suurlähettilästä odottavan vastaanottokomitean. Me pääsimme Pohjois-Koreaan ainoastaan lähtemällä mukaan ryhmämatkalle, jolle oli järjestetty valmis ohjelma. Omin päin ei saa matkustaa eikä saa ilmoittaa olevansa lehtimies tai kirjailija, mutta taiteilijana esiintyminen sopii hyvin. Hakiessamme viisumia Tukholmassa olimme ilmoittaneet, että aiemmin julkaisemissamme kirjoissa olemme kirjoittaneet pelkästään taiteesta, ja tämä selitys oli kelvannut. Meitä on pieni kalvakoiden länsimaalaisten ryhmä – olemme kaikki nuoria tai keski-ikäisiä miehiä paitsi ukrainatar Oksana, jonka pitkä tukka on poninhännällä. Opas takavarikoi kännykkämme, jotka pudotetaan muovipussiin. Pussi teipataan tiukasti suljetuksi paketiksi, se on kuin muovinen perhoskotelo. Passimme kerätään pois. Nousemme tilausbussiin, joka lähtee kohti Pjongjangia. Sinne johtavat leveät, puurivien reunustamat tiet. Kyydissä on se ihmisjoukko, jonka kanssa joudumme seuraavien kahdeksan päivän ajan jakamaan päiviemme ohjelman varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan. Jokaista askeltamme vartioidaan ja meidät kootaan niin kuin lammaslauma heti, kun joku meistä uskaltaa astua muutaman askeleen väärään suuntaan tai jättäytyy jälkeen muista. Elias, luultavasti nuorin joukossamme, istui lennolla vieressämme, syventyneenä karttoihinsa ja tehden vimmatusti muistiinpanoja. Luulim21
me hänen kirjoittavan jollakin koodikielellä, mutta nähdessään meidän katselevan hän selitti, ettei hän osaa kirjoittaa käsin, hän on kasvanut tietokoneitten maailmaan. Jo 13-vuotiaasta saakka Pohjois-Korea on ollut hänen kiinnostuksensa keskeinen kohde. Nyt hän on juuri ja juuri kaksikymppinen, ja tämä matka on hänen elämänsä matka. Hänen silmänsä loistavat, kun hän näkee puurivien takana vilahtelevat riisipellot. Meitä on bussissa kaikkiaan 22, joukossamme on mm. kaksi nuorta värmlantilaista maanviljelijää, kolme kirkkaanvärisiä pikeepaitoja käyttävää vielä nuorempaa miestä Brommasta, valtavan iso ja komeavartaloinen sveitsiläinen, ruotsalainen sotilaslentäjä, joka kumma kyllä on saanut viisumin sotilasvirastaan huolimatta, iloinen kaljupäinen norjalainen, syntyään tšekkiläinen tatuoitu leipuri, laiha venäläinen kemisti, Minskiin muuttanut göteborgilainen sekä maastohousuihin sonnustautunut ukrainalainen, Oksanan työtoveri Etelä-Koreassa. Oppaamme esittäytyvät: mr Song ja ms Kim. Ms Kim puhuu venäjää palvellakseen kemistiä, joka ainoana seurueessa ei osaa englantia ja on nyt ensi kerran elämässään lomamatkalla ulkomailla. Ms Kim on 21-vuotias, mutta voisi ulkonäkönsä perusteella käydä 14-vuotiaasta. Hänellä on yllään vaaleanpunainen asu, jonka olkapäillä on vähäiset toppaukset. Mr Song on lyhyt mies, jolla on jakaus keskellä päätä ja yllään valkoinen lyhythihainen paita ja suorat housut. Hän on muutamia vuosia ms Kimiä vanhempi, ja hän antaa määräykset. Hän hymyilee ylenpalttisesti ikenetkin paljaina ja aloittaa luettelemalla joukon yksinkertaisia käytös22
ohjeita meille turisteille: emme saa koskaan omin päin poistua ryhmästä, emme saa valokuvata mitään kysymättä siihen lupaa, meidän on suhtauduttava kohtaamiimme ihmisiin kunnioittavasti, meidän on osoitettava kunnioitusta myös Kim Jong Ilin edesmenneen isän Kim Il Sungin valokuville. Emme missään tapauksessa saa taittaa lentokoneessa saamaamme lehteä, jossa on hänen muotokuvansa, emme saa istuutua sen päälle emmekä heittää sitä pois. Parasta varmaan onkin, että hän kerää lehdet pois, jotta mitään onnettomuutta ei pääse tapahtumaan. Lehden painovuodeksi on merkitty 97 siitä syystä, että Pohjois-Korean ajanlasku alkaa Kim Il Sungin syntymästä eli vuodesta 1912. Pohjois-Korea voidaan nimetä maailman ainoaksi nekrokratiaksi, siis maaksi, jota muodollisesti hallitsee edesmennyt henkilö. Kun itkevä uutistenlukija ilmoitti Pohjois-Korean valtiollisessa televisiossa 1.7.1994 Kim Il Sungin kuolleen, seurasi joukkohysterian purkaus. Olemme nähneet virallisen suruelokuvan Youtubessa: kouluissa itketään, tehtaissa itketään, kulkueissa ja kodeissa itketään. Pyörätuolissa istuvat veteraanit itkevät, ja väenkokouksissa ihmiset hakkaavat nyrkeillään rintaansa, kunnes lyyhistyvät maahan. Ikään kuin elokuvana elokuvan sisällä nähdään, miten lohduttomat ihmiset heittäytyvät kotonaan televisiovastaanottimia vasten, kun hautajaiset ovat meneillään kuvaruudussa. Kohtaukset ovat rajuja, ja pikkulapset parkuvat, luultavasti pelosta nähdessään aikuisten käyttäytymisen. Ei oikein käsitetty, miten johtajan jälkeensä jättämä aukko täytettäisiin. Presidentin tuoli oli tyhjänä neljä vuotta, 1998 muutettiin perustuslakia. Kim Il Sung nimitettiin Korean demokraattisen kansantasavallan ikuiseksi presidentik23
Terävänäköinen reporTaasi veTää lukijan keskelle omiTuisTa TodellisuuTTa, suljeTun ja julman maan kulissien Taakse
Vuonna 1978 Pohjois-Korean hallitus sieppaa eteläkorealaisen filmitähden Choi Eun-heen ja hänen miehensä, ohjaaja Shin Sang-okin. He päätyvät filmihullun diktaattorin Kim Jong Ilin propagandakoneiston palvelukseen tekemään elokuvia. Vuonna 1986 pari onnistuu pakenemaan länteen. Ekman ja Bärtås tapaavat Madame Choin Soulissa ja matkustavat syksyllä 2008 Pohjois-Koreaan elokuvapariskunnan jäljille. Kertomus parin kohtalosta laajentuu kuvaukseksi tragikoomisesta matkasta maassa, joka uhmaa järjen sääntöjä.
98.18 www.tammi.fi ISBN 978-951-31-7727-0