Helena Steen
Herrasväen kerroksissa
Minerva
Herrasväen kerroksissa
Helena Steen
Herrasväen kerroksissa
H
To
www.minervakustannus.fi
© Helena Steen ja Minerva Kustannus, 2022
Minerva Kustannus on osa Werner Söderström Osakeyhtiötä.
Taitto ja ulkoasu: Taittopalvelu Yliveto Oy
ISBN 978-952-375-548-2 Painettu EU:ssa, 2022
Papper fran Papper fran Papper fran
my husband
”En minӓ sinua heti nai!” julistin Martille miltei ensi tӧikseni palatessamme vihdoin kotimaan kamaralle, enkӓ oikeastaan vielӓkӓӓn kadu sanojani.
Laivamatka Hullista Suomeen oli kyllӓ ihana. Martin huolenpito tuntui turvalliselta ja lämpimältä kuin harteille kiedottu peitto, niin kauan olen ollut omillani, ilman suojelijoita, mitӓtӧn palvelustyttӧ ja vielӓ ulkomaalainen sellainen, arvoasteikossa alimmaisena. Martti matkusti kanssani kolmannessa luokassa, sillӓ isӓ oli hankkinut mi nulle sellaisen piletin, enkä edes sulhaselta voinut ottaa vastaan kal lista ensimmӓisen luokan lippua. Asuimme tietenkin eri hyteissӓ, Martti jakoi hyttinsӓ kahden muun miehen kanssa, minӓ vain yh den naisen, tӓmӓ aika vuodesta kun ei ole suosituin mahdollinen saapua Suomeen (ja heti kun tunsin pakkasen kasvoillani niin ettӓ sieraimia pisteli, ymmӓrsin miksi).
Martille tӓmӓ matkustustapa oli epӓtavallisen hankala, minulle taas suurta ylellisyyttӓ Browneilla palveluksessa vietettyjen kuukausien jӓlkeen. Olihan laivan peti kapea, mutta sitӓ se oli englanti laisissa palvelijainhuoneissakin, ja tӓӓllӓ ei tarvinnut muuta tehdä kuin aamulla herӓtӓ, pukeutua ja astua ruokasaliin, valmiiseen aamukahvipӧytӓӓn. Ei hellan sytyttämistä, ei ulkorappusten kuu rausta, ei joka-aamuista kengӓnkiillotusta. Ei tulisijojen putsausta, nukkamattojen tomutusta, silavan käryttämistä, ei mitӓӓn! Vain Martti ovellani odottamassa, kasvoillaan se pieni puolittainen hymy,
5 Maanantai 5.3.1934
joka yhӓ aina saa sisimmӓssӓni aikaan samanlaisen humahduksen kuin kaasuliekki syttyessӓӓn.
Mutta nyt. Nyt astuimme Hangon junasta Helsingin raakaan il maan, kun laiva ei kehnon jäätilanteen tähden päässyt Eteläsa tamaan asti, ja Martti tutulla huolehtivalla otteella kantoi pikku kapsӓkkini ulos laiturille, kiersi kӓtensӓ hartioitteni ympӓri kun huo masi minun vӓrӓhtӓvӓn. Aina-tӓti huitoi kӓsiӓӓn matkalaisia vas taanottamaan tulleesta vӓkijoukosta. Sivusilmälläni näin Martin hymyilevän kun huiskutin takaisin melkein varpailleni nousten, olkavarrellani lepӓӓvӓ leveӓ kӓmmen rutisti minua keveӓsti, omis tavasti. Niin, tӓssӓ minӓ nyt palasin, en enӓӓ Anni Tikka, vaan tohtori Talvion morsian. Aina-tӓti luovi luoksemme jälleennäkemisistä hälisevän joukon halki. Heti minua syleiltyӓӓn hӓn otti Martin kӓdet kӓsiinsӓ silmӓt lois taen – niin, ovathan he tunteneet toisensa jo opiskeluajoista lӓhtien, vaikka tuntuukin oudolta ajatella, ettӓ Aina-tӓti on niin nuori. Minӓ olen aina ajatellut hӓntӓ pelkӓstӓӓn tӓtinӓ, eikӓ hӓn lopulta ole kuin kolmenkymmenen.
Nyt hӓn nӓytti erityisen nuorelta Marttia onnitellessaan. Pos ket hehkuivat, nauru oli herkӓssӓ, olipa hӓnellӓ pikku hymykuop pakin, mitӓ en ollut ennen huomannut. Nӓin sieluni silmillӓ heidät istumassa osakunnan illanvietossa, Martti saketissa, tӓti uudessa vyӧtӓrӧӓ vailla olevassa koltussa, tai mikӓ sitten olikin viimeistӓ huu toa kymmenen vuotta sitten. Kun katselin heitӓ nyt, vaihtamassa kuulumisia, minulle tuli melkein sellainen olo, ettӓ aikuiset puhuivat ja minӓ, pikku tyttӧ, sain kuunnella hiljaa vieressӓ.
Vihdoin Aina-tӓti muisti taas minun olemassaoloni.
”Siinӓ sinӓ nyt sitten olet.”
”Niin.”
”Missӓ se uusi hattu on?”
Muistin lähettäneeni hӓnelle Englannista joulukortin, jossa koi ria ulkoiluttavalla leidillӓ oli pӓӓssӓӓn samanlainen hattu kuin se, jonka syksyllӓ ostin Exeteristӓ, viimeisimmӓn muodin mukainen, piippumainen tӧtterӧ, joka elegantisti asetettiin pӓӓn pӓӓlle kallel leen. Aina-tӓdin joulupaketti oli vahingossa vaihtunut Elsan paketin kanssa, niin ettӓ Ainalle aikomani ehostustarvikkeet olivat Elsan tyrmistykseksi joutuneet hӓnelle, vaikka juuri huulien punaaminen ja puuteri olivat olleet osasyynӓ siihen, ettӓ Elsa minut Englantiin alunperin karkotti. Kortit sen sijaan eivӓt olleet vaihtuneet, ja Ainatӓti siis tiesi uudesta hatusta.
”Se... on pitkӓ tarina.”
Nyt ei ollut oikea hetki kertoa Dotista ja siitӓ, ettӓ panttasin uudet hepeneni saadakseni rahaa hӓnen auttamiseensa.
”Sӓӓli.” Aina-tӓti silmӓili minua ylhäältä alas. ”Josephine Bakerillӓ oli samanlainen hattu kun hӓn ennen joulua kӓvi Suomessa.”
”Josephine Bakerillӓ?”
”Niin, se tanssijatar. Olisit ollut aivan muodin huipulla.”
Niin, sen sijaan yllӓni oli vanha harmaa palttoo ja viime vuonna Viipurista ostettu hattu. Muuta minulla ei ollut tuoda näytille seik kailustani suuressa maailmassa kuin sulhanen ja kӓnsӓiset kourat.
Nӓin Martin katseesta, ettӓ hӓn ihmetteli äkillistä huonoa tuultani, joka jatkui kun Aina-tädin ehdotuksesta suuntasimme aamiaiselle Kluuvikadun uudenaikaiselle Fazerille. Silmӓilin ruokalistaa halut tomasti ja tilasin mitӓ sattui. Edes kahvilasalin fiini sisustus kultakehikkoisine lasikupoleineen ei kyennyt minua piristӓmӓӓn, vaikka se suorastaan huusi huomiota – osataan sitӓ vaan meillӓkin! Martti keskittyi juttelemaan Aina-tӓdin kanssa, ja minӓ istuin heidӓn vieressӓӓn kuin pahantuulinen lapsi.
Vihdoin Aina-tӓti jӓtti meidӓt hetkeksi kahden pistӓytyӓkseen naistenhuoneessa, ja silloin minӓ sen kivahdin, jonkinasteiseksi
7
yllӓtykseksi itsellenikin:
”En minӓ sinua heti nai!”
Martti nӓytti hӧlmistyneeltӓ. Lompakkoa povitaskusta vetӓvӓ kӓsi pysӓhtyi.
”Mitӓ sinӓ tarkoitat?” hӓn sai lopulta kysytyksi.
”Sitӓ. Ettӓ en halua naimisiin – vielӓ.”
”Mutta...”, Martti aloitti. Sitten harmaisiin silmiin kohosi vakava, tutkiva katse. ”Miksi?”
”Siksi, ettӓ...”
En minӓ itsekӓӓn tiennyt, miksi. En niin hyvin, että olisin osannut pukea sen sanoiksi. Otin jo kerran hylkӓӓmӓni kahvelin uudestaan kӓteeni, vaikka palveluksessa kehittyneellӓ ruokahalullani olin jo ai kaa sitten putsannut lautaseni tyhjӓksi.
Syntyi hiljaisuus.
”Puhutaan tӓstӓ myӧhemmin”, Martti lopulta sanoi kun Ainatӓti puikkelehti takaisin meitӓ kohti.
Emmekӓ ole puhuneet. Fazerilta palasimme rautatieasemalle, jonne matka-arkut oli jo toimitettu, ja nyt matkustamme junalla Lahteen, Martin vanhempien luokse. Hӓnen Helsingin-asuntoonsa emme menneet, varmaankin ”siveellisyyssyistӓ”, vaikka ei sitӓ ole ӓӓneen sanottu.
Minӓ katselen junan ikkunasta mustavalkoista maisemaa. Taivas on yhtӓ tasaisen valkoinen kuin hankikin, kuin kaikki olisi yhtӓ ja samaa nietosta, ja kun silloin tӓllӧin jonkin pellon kohdalla aukeaa metsӓӓn aukko, levittyy valkea aava maassa ja taivaalla, niin kuin kesӓllӓ taivaan sini toistuu tyynen jӓrven pinnassa. Muutoin radan varret ovat mustan kuusipuun peitossa, niin etteivӓt maiseman muo dot lainkaan erotu, ja vӓkisinkin nousee mieleen ero Englannin Devonin paljaana kumpuileviin kukkuloihin, joilla kevӓt jo virisi.
Aloin viimein kirjoittaa tӓhӓn uuteen punakantiseen päiväkir jaan, jonka ostin kiireessӓ Lontoosta ennen Hulliin lӓhtevӓӓ junaa,
8
edellinen kun tuli Englannin seikkailuni päätteeksi viimeistӓ si vunkulmaa myӧten tӓyteen. Martti istuu minua vastapӓӓtӓ, lukee asemalta ostamaansa lehteӓ, ei ole kysynyt mitӓӓn. Minun te kisi mieli kurottaa hӓntӓ kohti, koskettaa hyvӓlaatuisen villakankaan peittӓmӓӓ polvea, mutta emme ole osastossa yksin.
Koko matkan, Englannista lӓhtien, hӓn on ollut miltei tuskastut tavan herrasmiesmӓinen minua kohtaan, korkeintaan varovasti suu dellut kun kukaan ei ole nӓkemӓssӓ, vaikka puolesta sanasta olisin jo ollut hӓnen. Vain kerran laivalla hӓn painoi minut seinӓӓ vas ten ӧisellӓ kannella, suuteli niin kuin ei ole vielӓ kertaakaan suudel lut, ei edes silloin Big Benin juurella tai Dartmoorin taikametsӓssӓ. Hӓnen vartalonsa oli vahva minua vasten ja silti se ei kauhistanut minua, pӓinvastoin, saman lajin peto herӓsi minussa itsessӓni, kie toutui hӓneen kuin kissaelӓin, ei hellittӓvӓksi vaan julmin aikein.
Nyt hӓn katsoo minuun, on laskenut sanomalehden polvilleen, ko hottaa kulmaansa. Aivan kuin hӓn aavistaisi, miksi poskeni ӓkkiӓ punoittavat. Vastaan katseeseen, tuttu humahdus kӓy lӓvitseni, ja kyllӓ se kӓy hӓnenkin lӓvitseen, siitӓ olen varma.
Niin, en minӓ siksi naimisiinmenon suhteen emmi, etten Marttia huolisi. Mutta miksi minӓ en saisi olla hӓnen ja mennӓ avioon vasta joskus myӧhemmin? Miksi en saisi opiskella, elӓӓ, olla itsekin jotakin, sen sijaan ettӓ istun vieressӓ, pikku morsian ja koriste, ja kuun telen toisten puhetta?
Illalla
Istun anoppilassa loppuun väsyneenä, puisella sӓngyllӓ, jonka kor kean koristeellisen pӓӓdyn molemmin puolin kohoavat sorvatut nu pit kohti taivaita kuin katedraalin tornit. Kalastajalangasta virkatun
9
pitsipeiton alle on petivaatteet pakattu niin tiukaksi paketiksi, ettӓ vӓkisinkin tulee mieleen anopin näin muistuttavan tulevaa miniää pysyttelemään siveänä papin aameneen saakka. Ei niinkӓӓn siksi, ettӓ hӓn olisi minusta huolissaan, vaan siksi etteivät mitkään ikävät seuraamukset tulisi tielle, jos hän saisi poikansa vielä muuttamaan mielensä avioliiton suhteen.
Päivä on ollut pitkä. Alkoi jo hӓmӓrtӓӓ kun myöhään iltapäivällä saavuimme Lahteen ja vuokra-auto ajoi meidät rautatieasemalta komealle kivitalolle, jonka ylӓkerroksessa Martin vanhempien huo neisto sijaitsee. Sisӓkkӧ avasi meille oven ja auttoi pӓӓllysvaatteet yltӓmme korkeakattoisessa pikkueteisessӓ. Kivitaloasunnon pak sulta tuntuva ilma ja kakluuneista hohkaava kuumuus saivat pak kasen jӓljiltӓ oloni tukalaksi, ja takkini alta paljastuva ainokainen kӓvelypukuni nӓytti kovin nuhjuiselta kaiken reissaamisen jӓljiltӓ. Äkkiӓ tunsin perhosten lepattavan vatsassani.
Sisӓkkӧ pӓӓsti meidӓt ohitseen eteisestӓ aukeavaan, yllӓttӓvӓn avaraan halliin. Siellӓ olivat vastassa Martin ӓiti ja sisar, kaksi koo kasta vaaleasilmӓistӓ naista. Vatsassani nipisti kahta kauheammin, eikӓ Martin ӓidin ilme yhtӓӓn helpottanut oloani.
”Tervetuloa”, hӓn lausui pidӓttynein, tiukoin huulin. Ei onnit teluja, ei hymyӓ, ei ӓidillistӓ avointa syliӓ. Viileӓt, edelleen kauniit silmӓt tarkastelivat minua ylӓviistosta, jostakin terӓksenharmaan tukkalaitteen ja valkean silkkipuseron verhoaman muhkean poven vӓlimaastosta.
”Tӓssӓ on tyttӓreni, rouva Nylander”, rouva viittasi vieressӓӓn seisovaan nuorempaan naiseen. Hänen ӓӓnessӓän oli sama pingot tunut narina kuin meidӓn kotipitäjän ruustinnalla.
Martin sisaren suurilla selkeillӓ kasvonpiirteillӓ sentӓӓn kӓvӓisi hymy, kun hän tarttui käteeni.
”Kӓykӓӓ sisӓӓn”, vanha rouva kehotti ja otti Marttia kӓsipuolesta.
10
Poikaansa hӓnen piti katsoa ylӧspӓin, ja rakastavasti hӓn tӓtӓ kats oikin.
Minӓ seurasin rouva Nylanderia laajasta verhojen kehystӓmӓstӓ oviaukosta saliin, suurempaan kuin edes äidin sisarella Helmi-tӓdillӓ Viipurissa, joka sentään nai tuomarismiehen.
Kaikki tӓӓllӓ, emӓntӓ mukaan luettuna, on kookasta ja komeaa – hieman vanhanaikaista ehkӓ, mutta omassa lajissaan hienostu nutta. Perӓseinӓӓ salissa hallitsee loimukoivuinen vihreӓllӓ vuorattu sohvaryhmӓ, nurkkaa valtava vӓrillisin kaakelein pinnoitettu kak luuni. Sohvan ylle on ripustettu ӧljyvӓrimaalauksia ja kultakehyk sinen kello, ikkunan edessӓ kukkapylvӓillӓ levittӓvӓt lehtiӓӓn suuret palmut, ja kaiken komeuden pӓӓllӓ kimaltaa kristallikruunu. Sinne tӓnne sirotelluista patsaista näyttävin on pianon pӓӓlle sijoitettu kip sinen rintakuva – en kyllӓ ole varma, ketä ukkelia se esittää – ja lattiaa kirjovat pianon ja sohvaryhmӓn alle asetellut punasӓvyiset nuk kamatot. Ne ovat järkevämmän kokoiset kuin englantilaiset miltei seinӓstӓ seinӓӓn ulottuvat jӓttilӓismatot, niin että huoneiston upean kiiltäväksi lakattu parkettilattia pääsee täysiin oikeuksiinsa.
”Tule istumaan – saanhan sinutella?” rouva Nylander hymyili, kenties siksi että huomasi vaikutuksen, jonka hӓnen lapsuudenko tinsa minuun teki. ”Minӓ olen Katri.”
”Totta kai. Minӓ... minӓ olen Anni.”
Hӓn istutti minut sohvaan, pyӧreӓlle pӧydӓlle katetun kahvitar joilun ääreen. Jӓin jӓykӓsti selkӓ suorana reunalle nӧkӧttӓmӓӓn. Tӓmӓ arvopaikka hӓmmensi minua, ja Martin ӓidin ilmeestӓ huomasin, ettei hӓnkӓӓn ollut varma, kuuluiko minun vӓhӓpӓtӧiselle persoonalleni moinen kunnia.
Kahvipöydässä oli valkea pöytäliina – Englannissa olin tottunut pikku liinoihin ja esille jӓtettyyn kiiltӓvӓӓn pӧytӓlevyyn, johon ho peat heijastuivat – ja tarjolla oli supisuomalaisia, taitavasti vӓrkӓttyjӓ voileipiӓ kannellisten sandwichien sijaan. Silliӓ ja sipulirenkaita
11
hapanleivӓllӓ, ranskanleipӓӓ hienoksi hakatulla vasikanpaistilla ja etikkakurkulla. Milloin tahansa muulloin olisin ollut iki-ihastunut, nyt istuin onnettomana paikallani. Missӓ oli sisuni, missӓ maailmaa nähneen naisen itsevarmuus?
Ja miten harvasanainen tӓmӓ perhe onkaan! Tähän verrattuna äidin suku suorastaan pulppuaa puhetta, niin hämäläinen kuin on kin.
Kahvi tuotiin saliin porsliinikannussa ja kaadettiin kukallisiin, kultareunaisiin kuppeihin. Kermat, sokerit ja voileivӓt tarjoiltiin. Olin jo haukannut sillileipӓӓ, kun Martin ӓiti viimein puhui: ”Martti on kertonut, ettӓ teidӓn isӓnne on maanviljelijӓ.”
Nielin suuni vaivalloisesti tyhjӓksi. ”Niin, meillӓ on viljelystӓ, mutta siitӓ asti kun navetta uusittiin, on panostettu enemmӓn...”
Aloin juuri vilkastua selittӓmӓӓn, kun rouva keskeytti minut:
”Mutta ӓitinne puolelta olette Hildénin sukua?”
Vetӓydyin takaisin kuoreeni.
”Niin”, tyydyin vastaamaan.
Huomasin Martin kulmien vӓliin ilmestyneen rypyn, mutta hӓn vain hämmensi kahviaan lusikalla sanomatta mitӓӓn.
”Ja onko teidӓn isoisӓnne sukua Helsingin Hildéneille?”
”Ei... en usko.”
”Vai niin.”
Mikӓ siinӓ on, ettӓ joidenkin vanhempien naisten ylӓhuuleen tu lee tuollaiset pystysuorat rypyt, kun huulia oikein puristetaan yhteen? Martin ӓidin tapauksessa tӓmӓ oli merkki siitӓ, ettӓ rouvan sanainen arkku oli sulkeutunut ja sellaisena se myös pysyi aina kah vihetken loppuun saakka.
12
Martin isӓ liittyi seuraamme vasta pӓivӓlliselle. Hӓn on ystӓvӓllinen vanha herra, ja leppoisakin, mutta heti kun tulee puhe liikeasioista, nousee hӓnen silmiinsӓ terӓvӓ katse. Katri sen sijaan lӓhti kotiinsa. Hӓn asuu kuulemma lapsuudenkotiaan lӓhellӓ, on naimisissa jon kun arkkitehdin kanssa. Hieman ihmettelen, ettei minkӓӓnlaisia pӓivӓlliskutsuja jӓrjestetty tulomme kunniaksi, sillä olisihan ol lut luonnollista, ettӓ Katri olisi jӓӓnyt pӓivӓlliselle ja että hӓnen miehensӓkin olisi tullut meitӓ tapaamaan.
Mutta ei, jӓykӓn juhlallisesti nӧkӧtimme neljӓstӓӓn, vanha pa riskunta ja me kihlapari, pariovien takana aukeavan ruokasalin pitkӓssӓ pӧydӓssӓ. Rouva Talvio ei sanonut montaakaan sanaa, enkӓ minӓkӓӓn keksinyt puhuttavaa samaan tahtiin kuin yleensӓ. Keskustelu Martin ja hӓnen isӓnsӓ vӓlillӓ, sen verran kuin sitӓ oli, liikkui ensin Englannin kauppasuhteissa, puutavarassa ja jossakin kilpailevassa paikallisessa tehtaassa, ja kahvin ajan se kӓsitteli mel kein yksinomaan viikon lopulla alkavia Salpausselӓn hiihtoja.
Voi Martti, kuinka minӓ haluaisin puhua kanssasi kahden kesken, vertailla kokemuksia, viettӓӓ hetken sylissӓsi tӓmӓn kaiken jӓlkeen. Selittӓӓ sitӓ, mitӓ pӓivӓllӓ sanoin. Mutta en tietenkӓӓn voi, olen tuo mittu nukkumaan asunnon toisessa pӓӓssӓ, erossa sinusta, katedraa lin nӓkӧisessӓ siveӓssӓ sӓngyssӓni. En tiedӓ mitӓ sinӓ ajattelet, nyt kun olet palannut perheesi huomaan, eristynyt minusta hiljaisen hӓmӓlӓisen lajisi keskuuteen. Kadutko sitӓ, ettӓ olet valinnut minut, ettӓ toit minut tӓnne, kun ӓitisikӓӓn ei minusta pidӓ?
13
LahdEn kaduiLLa iLma oli raaka, kukaan ei virkkanut mitӓӓn. Kaupungin keskustan tekee vaikuttavan nӓkӧiseksi kauppatorin mo lemmin puolin aukeavat laajat, loivasti ylӧs kiipeӓvӓt vӓylӓt, joista toinen pӓӓtyy kaupungintalon punaiseen torniin, toinen kauniiseen vaaleaan puukirkkoon, niin ettӓ nӓmӓ kaupunkia hallitse vat ”merkkihenkilӧt” ikӓӓn kuin tervehtivӓt toisiaan yli alhaalla lepӓӓvӓn torin. Martin vanhempien kivitalo on tӓmӓn samaisen torin laidalla, ei tarvitse kuin astua porttikongista kun jo saapuu ulos, mukulakivien vӓliin pakkautuneen lumen valkaisemalle aukealle, jota mustat, lehdistӓ tyhjӓt puunrangat nöyrästi kehystävät.
Laskeutuessamme alas kivisiӓ portaita alakerran eteishalliin Martti viimein kietoi kӓsivartensa ympӓrilleni ja puristi. Katsoin kysyvӓsti ylӧs hӓneen, vielӓ arkana eilisestӓ ja aamiaisen hiljaisesta tunnelmasta, ja hӓn pysӓhtyi viimeiselle askelmalle, kosketti huuli ani lampaannahkakӓsineen peittӓmӓllӓ sormellaan. Minӓ kurotin hӓntӓ kohti, mutta eikӧ silloin jo alaovi kӓynyt, askeleet kaikuneet hallissa, niin ettei Martti saattanut hyvӓilyӓӓn siihen pӓӓtӧkseen, jota toivoin.
Kӓvelimme talvisen keskustan halki Katrin asuintalolle. Ennen lӓhtӧӓӓn eilen hӓn kutsui meidӓt visiitille luokseen, ehkӓ haluten tӓten paikata ӓitinsӓ laiminlyӧnnin ja esitellӓ minut miehelleen. Mielellӓni minӓ pakeninkin Martin vanhempien kodin ilmapiiristӓ. Ei riitӓ, ettӓ rouva Talvio on minua kohtaan kylmӓ ja etӓinen, vaan
14 Tiistai 6.3.1934
jopa sisӓkkӧ Aune, Martille aina niin ystӓvӓllinen, tuntui aamulla minua kyrӓilevӓn hakiessaan pukuni ja kenkӓni harjattaviksi.
Olin vielӓ sӓngyssӓ, kӓvelypuku miten kuten heitettynӓ tuolin se lustalle, kengӓt potkaistuna sӓngyn viereen.
”Hyvӓӓ huomenta. Ei teidӓn tarvitse...”, aloitin unenpӧpperӧssӓ. Aikaero, joka Suomen hyvӓksi on kaksi tuntia, tuntui vielӓ laivamat kankin jӓlkeen.
Aunen silmӓt pyyhkӓisivӓt huonetta, sitten hӓn kaappasi vaatteet kainaloonsa, kengӓt kӓteensӓ.
”Martti-herra jӓttӓӓ nӓmӓ sitten aina oven ulkopuolelle valmiiksi.”
”Anteeksi, minӓ en tiennyt...”
Aune ei vastannut, lӓksi vain synkӓn nӓkӧisenӓ saaliineen ulos huoneesta. Minua hӓvettӓӓ, ettӓ hӓn sillӓ tavalla joutuu minua pas saamaan, mutta toisaalta hieman kiukuttaakin – en minӓ vain olisi kehdannut sanoa herrasvӓelleni niin kipakasti, saati sitten heidän vieraalleen.
”Mikӓ hӓtӓnӓ, miksi niin vakava?” Havahduin Martin naurahtaen esittӓmӓӓn kysymykseen astuessamme Kansallis-Osake-Pankin linnamaisen graniitinharmaan rakennuksen ohitse Aleksanterinka dulle.
En vastannut, keskityin ylittӓmӓӓn liioitellun varovaisesti lumi sohjovallia, joka oli kerӓӓntynyt kadun reunamiin.
”No?” Martti toisti ja nosti minut keveӓsti sohjon ylitse kadun toi sella puolella.
”He eivӓt pidӓ minusta”, sain sanotuksi, kun hӓn oli laskenut minut maahan ja jatkoimme mӓkeӓ ylӧs rautatieaseman suuntaan. Martin kulmat kohosivat.
”Totta kai pitӓvӓt. Isӓ ainakin.” Hän hymyili, silmӓt menivӓt sirrilleen. ”Ei hӓn ole noin puhelias missӓӓn muussa seurassa.”
Vai puhelias!
Martti pysӓhtyi ja katsoi minuun.
15
”Sinulla on sellainen vaikutus ihmisiin.”
Hӓnen silmissӓӓn oli jotakin, ehkä hellyyttä, kӓdet koskettivat olkavarsiani kuin hӓn olisi ollut kahden vaiheilla vetӓӓkӧ minut lӓhelle, mutta sitten silmӓt pyyhkӓisivӓt katua kipuavia ihmisiӓ, joita oli liikkeellӓ kiusaksi asti, ja hӓn tyytyikin vain ottamaan hansikkaaseen verhotun kӓteni kainaloonsa ja puristamaan sitӓ kevyesti toi sella kӓdellӓӓn, samalla kun jatkoimme matkaa ylӧs mӓkeӓ.
Kohta hӓn pysӓhtyi kultasepӓnliikkeen eteen.
”Me emme ole vielӓ ostaneet sormuksia.” ”Emme niin.”
Kihlaustamme ei ole virallisesti julkistettu eikӓ siitӓ ole ilmoitettu sanomalehdessӓ, sitä ennen minun piti tavata Martin vanhemmat. Ja Martti tulee vielä meille henkilökohtaisesti ”pyytämään isältä kät täni”. Isähän asetti ehdoksi suostumukselleen avioliittoomme sen, että saa ensin tavata Martin.
Martti tavoitti katseeni. Äkkiӓ se, mitӓ eilen sanoin, häilyi vӓ lillӓmme epӓmӓӓrӓisenӓ, kӓsittelemӓttӧmӓnӓ mӧhkӓleenӓ. Me molemmat tajusimme sen olevan siinӓ, mutta kumpikaan ei saanut sitӓ sanottua ӓӓneen.
”No, tuletko?” Martti lopulta kysyi.
Emmin silmӓnrӓpӓyksen verran ennen kuin nyӧkkӓsin, ja Martin kulmakarvat nivoutuivat yhteen. Hӓn tempaisi kivisen liiketalon raskaan oven auki suuremmalla voimalla kuin oli tarpeen.
Katri otti meidӓt vastaan hieman kummissaan – huomasi varmaan hiljaisuutemme ja vakavuutemme – mutta onnistui sen heti taas kӓtkemӓӓn lempeӓn kohteliaisuutensa taakse. Hӓn avasi itse oven, kotiapua ei ollut nӓhtӓvissӓ missӓӓn. Hӓnen huoneistonsa on pieni ja hyvin uudenaikainen, varsinaisen salin sijasta on vain olohuone taivutetusta puusta laitettuine uusasiallisine sohvineen ja tuoleineen, yksinkertaisine kirjoituspӧytineen ja kirjakaappeineen,
16
radiovastaanottimineen ja eri vӓrisistӓ kulmikkaista kuvioista som miteltuine ryijyineen.
Pienen, pӓӓtyseinӓӓ vasten sijoitetun ruokapӧydӓn pӓӓllӓ oli ryi jyn vӓreihin sointuva raidallinen liina, ja siihen oli katettu kahvi tarjoilu. Herra Nylander, Kaarlo, tuli ulos tyӧhuoneestaan meitӓ tervehtimӓӓn ja liittyi hetkeksi seuraamme kahville. Täälläkin alet tiin keskustella Salpausselän hiihdoista.
”Martti, aiotko viedӓ Annin lauantaina katsomaan hiihtoja?” Katri kysyi.
Martti, joka oli tӓhӓn asti ollut vӓhӓpuheinen, sӓpsӓhti hereille.
”Totta kai.”
Vai niin, tӓmӓ oli uutta minulle.
”Tulette sitten avajaisiin meidӓn kanssamme”, Kaarlo kutsui. ”Ja illallahan me tapaamme Seurahuoneella.”
”Seurahuoneella?” kysyin hämmentyneenä.
”Niin, patruuna Talvio on kutsunut meidät ja ystӓviӓ...”
Pidӓtin huomaamattani hengitystӓni. Jӓrjestettӓisiinkӧ sittenkin pӓivӓlliset meidӓn kunniaksemme?
Ehkӓ ei, sillä Kaarlo jatkoi:
”Patruuna Talvio on kutsunut meidät ja ystӓviӓ illalliselle hiihto jen avajaisten kunniaksi. Niin hӓn tekee joka vuosi.”
Kahvin jӓlkeen Martti ja Kaarlo istuivat sohvalle tupakoimaan, minӓ autoin Katria pӧydӓn korjaamisessa. Hӓnen keittiӧnsӓ on yhtӓ hauska ja moderni kuin olohuonekin, yhtenӓiset keittiӧkaapit tarkoituksenmukaiset, kaikelle on oma paikkansa ja lattianrajassa kaapiston alareunassa varvastila.
”Sinulla ei varmaankaan ole sopivia vaatteita hiihtoihin? Tar peeksi lӓmpimiӓ. Kun olet pakannut kaupunkioloja varten”, Katri sanoi pinottuaan viimeiset lautaset tiskipӧydӓlle. Hӓn ei tahtonut apua astioiden pesussa, sanoi tekevӓnsӓ sen myӧhemmin. ”Minӓ voin lainata sinulle jotakin, tule katsomaan.”
17
Hӓn kaivoi kapean eteishallin kaapistosta hiihtohousut ja villasu kat.
”Nӓmӓ ovat varmaan sinulle vӓhӓn pitkӓt, mutta jos tyӧnnӓt puntit sukanvarsiin, niin...”
Katrin tuttavallisuus tuntui hyvӓltӓ. Hӓn vei minut makuuhuoneeseen, jossa sӓngyt oli peitetty raikkain raidallisin pӓivӓpeitoin ja ikkunan viereisellӓ seinӓllӓ nӧkӧtti mitӓ ihastuttavin, poimutetulla vaaleanpunervalla kankaalla reunustettu kampauspӧytӓ – ainoa romanttinen yksityiskohta muuten niin asiallisessa huoneistossa. Minӓ istuin toisen sӓngyn laidalle, luontevasti kuin olisin ollut kotikylällä apteekkarin Rauhan kamarissa.
Vaatekaapistaan Katri loihti esiin suloisen, vaaleansinisen villa paidan, jota koristivat tykӧistuvalta vyӧtӓrӧltӓ sӓteittӓin ylӧspӓin lӓhtevӓt pitsineulosraidat ja jonka muodinmukaisesti pussittavat hihat kuroutuivat tiukoiksi kyynӓrpӓiden alta.
”Oletko itse tehnyt? Tӓmӓ on taitavaa tekoa”, ihastelin.
”Sovita pӓӓllesi”, Katri kehotti.
Hӓn astui syrjӓӓn vaatekaapin luota ja oli jӓrjestӓvinӓӓn jo val miiksi kadehdittavan siistiӓ kampauspӧytӓӓ.
”Ne sinun pakinasi Kotiliedessӓ olivat hauskoja”, hӓn sanoi. ”Ne missӓ kerroit englantilaisesta taloudenhoidosta.”
”Kiitos”, hymӓhdin. Vedin paidan pӓӓni yli. ”Itse tyӧ oli kyllӓ vӓhemmӓn hauskaa.”
”Sen uskon”, Katri myӧnsi. ”Ei se varmaan ole samanlaista vie raan luona kuin omassa kodissa...”
Hӓn leikitteli kampauspӧydӓn purkeilla ja rasioilla peilatessani asuani vaatekaapin oven sisӓpuolelle sijoitetusta peilistӓ. Sitten hӓn laski purkit kӓsistӓӓn ja päätti sanoa, mitӓ mielessӓ liikkui:
”Minua kaduttaa, ettӓ kerroin siitӓ kotona. Ettӓ olit siellӓ kotiapu laisena.” Peilin kautta kohtasin hӓnen vakavan katseensa. ”Mamma kun ei siitӓ yhtӓӓn tykkӓӓ.”
18
Keskiviikko
iLLaLLa oLin muistanut jӓttӓӓ vaatteeni oven ulkopuolelle Aunen harjattaviksi, ja herӓsin tӓnӓ aamuna hieman myӧhemmin. Kun Aune toi kahvin, ymmӓrsin ensimmӓisen kerran, miksi rouva Brown joskus katsoi melkein pelokkaasti keittӓjӓ Cooksonia. Ehkӓ hӓn oli ensin ollut sellainen piikojenkin suhteen, antanut heille vallan, kunnes minun tulooni mennessӓ oli ottanut kahta ankaramman asenteen.
Pukeuduttuani ja kammattuani karaisin itseni ja lӓhdin ruokasaliin.
”Minӓ ajattelin viedӓ Annin tӓnӓӓn ulos, katselemaan paikkoja”, kuulin Martin ӓӓnen kӓytӓvӓӓn.
”Vai niin”, hӓnen isӓnsӓ kuului vastaavan.
”Ottaisin auton. Jos isӓnkӓӓn ei tӓnӓӓn tarvitsisi mennӓ teh taalle.”
Ei kuulunut mitӓӓn, paperin kahinaa vain. Emmin hetken kӓytӓvӓssӓ, mutta ei auttanut kuin mennӓ sisӓӓn. Martti ja hӓnen isӓnsӓ nousivat oitis kohteliaasti seisomaan, vaihdoimme aamutervehdykset, eikӓ tehtaasta sanottu enӓӓ sen enempӓӓ.
Martti sai kuin saikin isӓnsӓ auton kӓyttӧӧnsӓ, ja ajoimme Salpausselӓn harjujen sivuitse aina Hollolan keskiaikaiselle kirkolle. Ilma oli kostea, taivas pilvessӓ, vain hieman reunastaan kuulas. Oi kealle puolellemme jӓi Vesijӓrvi, mitӓ siitӓ puiden takaa näkyi. Usvaisina sinervinӓ, hopeanharmaina häilyivät kuusikkoiset saaret, vaaleanvioletteina rantakoivujen latvat.
19
7.3.1934
Kirkkoa katseltuamme kӓvelimme hetken hautuumaalla ja sit ten alas rantaan. Onneksi minulla oli Katrin lainaamat kunnon kengӓt, Englantiin kun olin pakannut vain kaupunkioloihin sovel tuvat pikkukengӓt ja kalossit. Ihana oli tukeutua Marttiin jӓisellӓ tiellӓ, kosteassa ilmassa tavata lӓmpimӓt huulet, painua syliin, jota olin koko illan ikӓvӧinyt. Vain hӓӓpӓivӓstӓ emme puhuneet, oi kein tarkoituksella olimme puhumatta. Sormukset jӓivӓt vielӓ eilen kultasepӓnliikkeeseen kaiverrettaviksi, perjantaina saamme ne hakea ja aiomme laittaa sormeen vasta kun Martti on tavannut isӓn.
”Menemme heti maanantaina, kun hiihdot ovat ohitse”, sanoi Martti. ”Sitten minun on palattava Helsinkiin.”
Minӓ vain nyӧkkӓsin. Tulevaisuus, mitӓ sitӓ turhaan ajatella niin pitkӓlle?
20