Väänänen, Kari: Vänä elävänä (Docendo) by Kirja.fi

Toimittanut Tuomas Marjamäki

Copyright © Kari Väänänen ja Docendo 2022 Docendo on osa Werner Söderström Osakeyhtiötä. Tämän teoksen tekstin ja kuvien jäljentäminen ilman lupaa painamalla, monistamalla, skannaamalla tai muilla tavoin kielletään tekijänoikeuslain mukaisesti. Kansi ja graafinen suunnittelu: Jyri Alanne / Viestintä Kreivi Oy Kustantaja: Docendo, Jyväskylä puh. 044 7270 250 info@docendo.fi www.docendo.fi ISBN 978-952-382-362-4

Nimeni on Kari Kyösti Väänänen. Tämä on minun tarinani. Ja monen muun. Osittain vieläpä totta.

SISÄLLYSLUETTELO Aluksi

1. Olin kuolla ennen kuin ehdin elääkään 2. Teatteripaarma puraisi persiiseen 3. Sinä mesoat, Väänänen, liikaa 4. Kaikki miehet kannelle 5. Ämmämäisestä paskasta kuolemattomaksi lahjakkuudeksi 6. Hormonihuuruinen Jumalan rakastaja 7. Lammio, ammattisotilas 8. Hobitteja ja merirosvoja Suomenlinnassa 9. Suuria seikkailuja Amerikassa ja Amazonilla 10. Kahden vuoden kesäloma 11. Tunteita työkalupakissa 12. Ystäväni Peltsi 13. Tästähän saisi hyvän elokuvan 14. Kemijärven kutsu 15. Teatterinjohtaja narsistien uhrina 16. Hiljaiseloa Kallaanvaarassa

11 37 52 73

Lopuksi

277

Vänän roolit Vänän ohjaukset ja käsikirjoitukset Henkilöhakemisto

280 299 304

89 110 123 136 149 169 179 196 211 225 252 265

ALUKSI Jotta voi kertoa elämästään, täytyy ensin elää se. Olen elänyt. En suinkaan hampaat irvessä, tehokkaana, kuten nykyään kehotetaan, vaan katsellen että mitä tapahtuu. Ottaen rennosti vastaan kaiken, mitä ylhäältä annetaan, kuten laulussa sanotaan. Olen seurannut vaistoani elämän valinnoissa. Ja aika hyvin on tähän asti mennyt, sanoisin. Olen kokenut paljon, eikä mitään ole jäänyt tekemättä. En kadu mitään, en kaipaa mitään, en jäänyt mistään paitsi, en mitään ole vailla. Mitään ei jäänyt tekemättä. Olen siis valmis kertomaan elämäni tarinan – kaiken sen minkä muistan. Jos muistan jotkut asiat toisin kuin totuus olisi, niin se on kuitenkin se mitä muistan, miten muistan. En tahallani vääristele asioita, vaikka hieman Lapin lisää heittelenkin soppaan sekaan. Mikä se semmoinen tarina on, jossa ei vähän luikuria lasketa. Tai paljon. Ota siitä itse selvää, arvon lukija. Mikä on totta ja mikä ei, siinäpä pohdittavaa itse kullekin. Pääasia on kuitenkin, että hupaisa juttu koristaa kasvot ja koskettava tarina saa ne kastumaan kauniisti. Pää-

asia, että jotakin liikkuu sisällä, ettei ihminen ole vain tyhjä kuori, sieluton möykky, joka ajelehtii elämän meressä kuin airoton vene. Tämä saattaa kuulostaa jäähyväisiltä, mutta lähdön hetkeä ei kukaan meistä tiedä. Eläkäämme siis, eläkäämme siis täysillä, mutta ei hampaat irvessä, vaan uteliaina ja kirkassilmäisinä. Kuin pieni linnunpoikanen, jolla on koko maailma valloitettavanaan, kunhan siivet alkavat kantaa. Siispä asiaan! Kemijärvellä 25. elokuuta 2022 Vänä

1. luku

OLIN KUOLLA ENNEN KUIN EHDIN ELÄÄKÄÄN Tulevan näyttelijän elämä alkoi monenlaisella draamalla sekä kodin rikkoutumisen tragedialla. Suurten käpysotien aikaan mielikuvitus oli lääke äidin ja veljen ikävään.

Synnyin Ivalon sairaalassa aamuyöllä 17. syyskuuta vuonna 1953 keisarileikkauksella. Samaan aikaan isäni ampui miehen. Ei isäni suinkaan kuljeskellut ympäriinsä ampumassa ihmisiä, mutta kun kävi käsky komppanian päälliköltä, niin ammuttavahan se oli. Sodan loppumisesta oli kulunut vasta kahdeksan vuotta,

ja sen jättämät haavat olivat syvät. Monet rintamalla taistelleet miehet olivat sairastuneet sotapsykoosiin ja vähän viinaa saatuaan he alkoivat nähdä ryssiä joka puolella. Kukaan ei ollut turvassa heidän harhoiltaan, mikä johti moneen tunnettuun tarinaan, jossa elementteinä olivat perhe, kirves ja hanki. Yläluokka ei koskaan tunnustanut näiden miesten sairautta ja vaikeni muutenkin epäonnistuneesta sotaretkestä: Suur-Suomesta ja Karjalan ”vapauttamisesta” ryssän ikeen alta. Turpaan oli tullut ja rankasti, vaikka sotilaat – niin sankarivainajat, sotainvalidit kuin ehjinä säilyneetkin – ansaitsevat kaiken kunnioitukseni. Tämä yksi rajakapteeni oli hulluna humalassa ja täysin harhojensa vallassa saanut jostakin käsiinsä konepistoolin. Hän piti koko komppaniaa kauhun vallassa ampumalla ympäriinsä jokaista näkemäänsä. Minun isäni sai käskyn tappaa tuo kapteeni. Hän kertoi pelänneensä paskat housuissa, kun ryömi puu puulta lähemmäs raivoavaa miestä, joka karjui olemattomalle ryssälle ja ampui konepistoolillaan ympäriinsä. Isä oli nuori vänrikki ensimmäisessä komennuspaikassaan Ivalon rajavartiostossa ja oli juuri saamassa ensimmäisen lapsensa. Kun kapteenista lähti henki isän keskelle rintaa ampumasta luodista, päästin minä ensimmäisen parkaisuni Ivalon sairaalassa. Olisinko saanut elämäni vaihdossa tuolta kapteeni pa-

ralta, joka nyt vainajana retkotti Ivalon rajavartioston parakin portailla? Isäni Kyösti ei koskaan ennen eikä jälkeen puhunut tapauksesta. Vain kerran, kun joimme konjakin voimalla hautaan isän kolmatta ja hyvin rakasta kumppania Eilaa, isä puhkesi puhumaan tuosta tapauksesta. Ei koskaan muulloin. Syntymäni aikoihin asuntomme oli pieni ja kylmä mökki Ivalon kylässä, Inarin kunnassa, rajavartioston tien varressa. En kuitenkaan ehtinyt asua siellä kuin vajaan vuoden, kun sairastuin vakavaan vatsakalvontulehdukseen. Äiti Anneli koetti ruokkia minua parhaansa mukaan, mutta minkäs teet, kun kroppa ei ota vastaan niin ei. Lopulta isä Kyösti pakotti äidin lähtemään kanssani Rovaniemen keskussairaalaan rajavartioston kuorma-auton kyydissä. Keskussairaalassa hoito oli aivan toista kuin ensiapuasemaa muistuttavassa Ivalon sairaalassa, jossa kandit vastasivat diagnooseista – aivan kuten nykyäänkin syrjäseuduilla tekevät. Ivalossa olisin kuollut ennen kuin olisin tajunnut eläneenikään. Vaikka niinhän se on, että jos pienenä syntyy ja humalassa kuolee, ei eläneensä tiedäkään. Äitini kertoi myöhemmin, että tuo automatka oli kylmin, jonka hän oli elämässään kokenut. Matkaa oli kolme ja puoli sataa kilometriä, ja kuorma-auton hytti oli kuin pakastin. Ajan on täytynyt laskelmieni mukaan olla marraskuun loppupuoli, jolloin pakkaset olivat jo saapuneet Lappiin.

Minä en tuosta matkasta tietenkään muista mitään, olinhan vasta sylivauva. Olin kuulemma huutanut nälkääni koko matkan. Äiti antoi minulle maitoaan, mutta kohta se lensi pitkin kuormurin hyttiä, ja haju oli sen mukainen. Jossain vaiheessa kuskikin oli hermostua, sillä ikkunoita ei voinut pakkasen takia aukaista tuuletusta varten, joten oli vain kärsittävä lemua. Rovaniemellä henkeni pelasti Väänänen-niminen lastenlääkäri, joka oli tullut paikalle Helsingin Lastenlinnasta. Äitiäni oli tylysti käsketty odottaa aulassa, vaikka minä olin jo henkitoreissani. Väänänen näki äitini ja minut sattumalta ja käskytti hyvin tiukkaan sävyyn viemään minut heti osastolle tiputukseen. Myös väsynyt ja melkein hengiltä paleltunut äitini vietiin toipumaan. Minut kuljetettiin kiireesti osastolle ja ruokittiin kuntoon, sillä olin ollut pitkiä aikoja ravinnotta. Ruoka ei pysynyt sisällä, vaan tuli sekä ala- että yläkautta suihkuna ulos. Ravinto ei ehtinyt imeytyä pieneen kroppaani olenkaan, vaan olin kuolla nälkään heti kättelyssä. Mutta me molemmat selvisimme, äitini ja minä. Vietin Rovaniemen sairaalassa useamman viikon kuoleman kielissä – niin vakava tautini oli ollut. Pitkä sairaalahoito maksoi, eikä tuohon aikaan sosiaaliturva ollut kummoinen. Rajavänrikin palkka ei enää riittänyt, vaan isäni oli hylättävä suuresti rakastamansa ammatti ja muutettava perheen kanssa etelään leveämmän leivän perään.

Elina-mummi kotonaan Kuopiossa. Vänälle jäi mummin kanssa elämisestä lämpimät muistot.

Vanhempani pakkasivat vähäiset kimpsunsa ja kampsunsa ja päätyivät Ouluun, jossa äidin perhe, Kaarina-mummi ja Jalmari eli Jali-ukki, asuivat juuri rakennetussa rintamamiestalossa kuuden lapsensa Matin, Mikon, Juhan, Leenan, Maijan ja Ullan kanssa. Äiti oli sisarusparven seitsemäs ja tytöistä toiseksi vanhin. Äitini Anneli oli syntynyt Viipurissa, josta koko Liukkosten perhe lähti evakkoon venäläisten valloitettua sen lopullisesti. He päätyivät Pohjois-Pohjanmaalle lähelle Oulua ja asuivat siellä kylmissä ja vetoisissa autiotaloissa ja mökeissä, joissa tukka jäätyi yöllä lattiaan kiinni. Heitä haukuttiin ryssiksi, sillä he olivat tuon ajan mamuja: vieroksuttuja ja ei-toivottuja. Niin vähäinen on ihmisen rakkaus lähimpiään kohtaan, ettei edes oman värinen kelpaa. Oma napa se on tärkein. Äidin perhe päätyi Oulun Nokelaan, josta heille tarjottiin halvalla tontit. Evakkoja muutti samoille paikoille kuitenkin leegion verran, joten vähitellen elämä saatiin raiteilleen.

Joka toinen ukko menikin Valtionrautateille töihin, sillä nimensä mukaisesti Nokela sijaitsi aivan rautatien varrella. Sen aikaisten höyryveturien piipuistaan puskema noki antoi kylälle sekä nimen että leivän. Isovanhempani tarjosivat meille ensimmäisen turvan ja suojan, kunnes isä löysi uuden työn kauppamatkustajana ja perheeni muutti viereisen talon yläkertaan asustelemaan. Silloin oli hyvin yleistä, että nuoret parit asuivat talojen yläkertojen pienissä kaksioissa alivuokralaisina. Sitä varten yläkerrat oli rakennettukin. Elettiin sotien jälkeisessä Suomessa, jossa kaikesta oli pulaa – niin myös asunnoista. Ennen kauppamatkustajan hommia isä yritteli ensin vaikka mitä töitä, mutta ei löytänyt itselleen sopivaa. Hän oli aikansa Oulu-yhtiön tehtaassa hommissa, mutta se oli Sodankylän liepeillä pienessä Kelujärven erämaakylässä kasvaneelle ja koko nuoruutensa metsissä vaeltaneelle nuorelle miehelle yhtä helvettiä. Lopulta hänen jaloilleen putosi raskas teräspalkki, ja hän joutui sen takia lopettamaan tehdastyön. Lienee ollut isälle helpotus ja suuri sellainen, uskoisin. Isä ja äiti erosivat lopulta molempien seksiseikkailujen takia. Minä olin silloin viiden vanha. Erossa minut määrättiin isälle ja minua kolme vuotta nuorempi velipoika Eero äidille. Se oli tuon ajan nerokasta oikeuden jakamista: perheet revittiin hajalle – niin ha-

jalle kuin voitiin. Isä ei kuitenkaan kauppareissujensa vuoksi pystynyt pitämään minua luonaan, joten minut lähetettiin asumaan Elina-mummin perheeseen Kemijärvelle. Muistan sen viimeisen päivän Nokelassa. Minulla oli uusi puku, uudet kengät ja hämmentynyt mieli. Yritin leikkiä pihalla, mutta eihän siitä mitään tullut – asu oli liian hieno. Minä en uskaltanut heittäytyä leikkiin, vaan varoin asustettani. Naapurin lapset yrittivät houkutella minua mukaan, mutta minä, pieni poika, en uskaltanut liata pukuani, vaan istuin ämpärin päällä, puristin käsiäni polvien välissä ja hiljaisena pudistin päätäni. Itse matkasta Kemijärvelle en sitten muista mitään enkä perille tulosta. En muista, miten ensimmäisen kerran tapasin mummini ja ukkini tai naapurin lapset. Mutta sen muistan, miten istuin ikkunalaudalla ja kuuntelin läheisen lastenkodin ääniä kuvitellen, että ne tulivat Oulusta asti korviini. Niin kova oli kaipuuni äidin luokse. Elina Väänäsen hoivissa koin varsin onnellisen lapsuuden. Asuihan Kemijärvellä tietenkin myös ukkini Heikki Väänänen, mutta mummi minut kasvatti. Ukki oli minulle hyvin etäinen. Hän oli menettänyt sekä ensimmäisen vaimonsa että ensimmäisen poikansa syövälle – taudille, jota tuohon aikaan ei oikein osattu parantaa. Jos ukki ei nyt ollut katkera elämälle, hän oli kuitenkin ärtyisä ja palvoi

ensimmäisen poikansa ainoaa lasta, minun ikäistäni Juhania. Minä en ukille merkinnyt paljonkaan, mutta eipä tuo minua vaivannut. Mummi oli viisas ja sivistynyt ihminen ja lohdutti minua, kun ikävöin äitiäni ja veljeäni. Kemijärven Tohmon Karvakko oli varsin antoisa leikkipaikka. Samassa isossa pihassa oli koulu, opettajien asuntola, lastenkoti ja vanhainkoti, joten populaa riitti. Varsinkin lapsia oli tuohon aikaan nurkat ja porraspielet täynnä, riittipä vielä pihalle ja sen perälle asti. Oli hiekkakankaat, metsät, järvet ja Karvakkojoki, joka on pieni Kemijoen sivujoki. Minulle se oli viidakkojoki, jossa hyvinkin usein seikkailin veneellä. Opin siis jo hyvin pienenä pitämään huolta itsestäni. Meitä ei vahdittu, kuten tänään tehdään. Saimme mennä ja tulla miten halusimme, ihan pienestä pitäen, ja kyllä me menimmekin. Muistan, että joka päivä oli yhtä seikkailua. Olin toki niin pieni, että se rajoitti tekemisiäni, mutta hurjasti sitä mentiin. Silloin sain kaksi elinikäistä ystävää: Naumasen Karin ja Tepsan Heikin. Toinen oli talonmiehen poika, toinen opettajan poika. Meistä tuli erottamaton kolmikko. Minä olin vanhin ja muistan, kuinka aloitin koulun vuotta aikaisemmin kuin ne toiset. Elina-mummi oli opettajana Karvakon koululla ja hyvä opettaja olikin. Samassa koulussa aloitin oman kansakouluni. Olin kovasti ylpeä ja leuhka, kun ensimmäisenä

päivänä tulin koulusta kantaen reppuani, jossa oli yksi kokonainen kirja. Nostelin laukkuani osoittelevasti ja totesin pihalla leikkiville toisille lapsille pikkuvanhasti, että en nyt kerkeä leikkimään, kun pitää hoitaa läksyt. Minulla oli ja on edelleen erittäin vilkas mielikuvitus, joten leikkiä piisasi. Olin jo tuolloin leikkien keksijä ja vetäjä: minä leikin koko ajan ja vedin muutkin lapset mukaan mielikuvitusmaailmaani. Ei siis ihme, että veri aikuisena veti leikin johtajaksi eli ohjaajaksi. Jo tuohon aikaan tein elokuvia kuusenjalka kamerana, kun eihän peräkylillä tietenkään mitään kameroita silloin ollut. Tuo jatkuva leikkiminen ja vilkas mielikuvitus minut lopulta kasvatti näyttelijäksi ja ohjaajaksi, vaikka en tiennyt koko ammatteja olevan edes olemassa. Vietettyäni mummin luona viisi vuotta, isä-Kyösti haki minut taas Ouluun. Hän oli erehtynyt uuden naisen kanssa naimisiin ja luuli voivansa perustaa uuden perheen. Eipähän siitä mitään tullut. Ensimmäinen puoli vuotta meni oikein hyvin, mutta sitten alkoi mennä ihan mahdottomaksi. Isän vaimo numero kaksi vihasi minua katkerasti. Hän haukkui minua huoranpenikaksi ja äitiäni suoraan huoraksi. Hän yritti kaikin tavoin tehdä elämäni hankalaksi ja onnistuikin siinä. Isä reissasi siinä vaiheessa ympäri Suomea kaupparatsuna, ja minä jouduin olemaan kahdestaan tuon naisen kanssa.

Opin pitämään puoliani ja sanoin napakasti vastaan, kun hän haukkui minua ja pakotti syömään huonosti keitettyä kalaa, jota tiesi minun inhoavan yli kaiken. Monta kertaa isä haki minut autoonsa, ajoimme yhdessä pakoon ja menimme jonnekin syömään. Aina se nainen natkutti jostain eikä ollut mihinkään tyytyväinen. Olin helppo vihan kohde, koska olin isän edellisen liiton peruja. Naisella itsellään ei ollut lapsia ja niitä hän olisi kai halunnut, mutta eihän sellaisen ihmisen kanssa voinut lapsia ajatellakaan. Isällä oli lisäksi reissuissaan erilaisia suhteita, jotka aiheuttivat omat ristiriitansa. Äitini Anneli, veljeni Eero ja äidin uudesta suhteesta syntynyt siskoni Riitta asuivat kaupungin toisella laidalla, mutta minä en olisi saanut käydä siellä. Mutta yrittäkääpä estää poikaa, joka kaipaa äitiään ja jolla on polkupyörä! Ette pysty. Harva se päivä minä pakenin luvatta äidin perheen luokse. Myös se vaikutti selviämiseeni tuosta kauheasta ajasta. En silloin enkä myöhemminkään elämässäni nöyrtynyt käskyjen ja uhkailujen edessä ja pystyin silti säilyttämään lapsellisuuteni kovissakin paikoissa. Minä todellakin olin naiivi ja hyväuskoinen ja minua oli helppo vedättää – niiden, jotka lähimmäistään halusivat vedättää ja sitten tyytyväisinä naureskelivat omaa erinomaisuuttaan. En kadottanut sinisilmäisyyttäni, onneksi, enkä hyvää uskoani ihmiseen ja ystävyyteen.

Myöhemmin aloin kyllä antaa sanan sanasta, jos huomasin että minua oli jallitettu tai loukattu ja naurettu päälle. Ja siksi minusta saattoi saada sen kuvan, että olin jotenkin ilkeä tai pelottava. Minulle oli yllätys, kun ensimmäisen kerran kuulin itseäni kuvailtavan äkäiseksi ja pelottavaksi. Annoin asian hautua mielessäni ja totesin sitten, että kyllä, on se mahdollista. Sillä ihminen, joka pelkää maailmaa, suhtautuu siihen hyvinkin herkästi aggressiolla. Minä olin saanut tarpeeksi nurjamielisyyttä ja vedättelyä osakseni ja olin siksi jatkuvalla puolustuskannalla. Minun oli lopulta hyvin vaikea luottaa kehenkään, ja uskoni ihmisen hyvyyteen ja aitoon ystävyyteen olivat välillä kovallakin koetuksella. Oulun-vuodet olivat jättäneet minuun jälkensä. Tämä jatkui pitkään, vaikka en menettänytkään perusluonnettani. Oulussa opin pakenemaan mielikuvitukseni avulla, kun elämä kohteli kovin kourin. Vetäydyin yksityiseen maailmaani, joka oli leikkiä täynnä. Minulla oli oma saari, jossa ei paljon muita käynyt. Se oli Limasaari, Oulujoen suistossa sijaitseva, tiheä, metsäinen keidas, jonne piti taiteilla pitkin kapeaa kauneuspatoa pitkin. Siitä tuli minun yksityinen viidakkoni ja siellä vietin kaiken aikani. Koulu ei paljon kiinnostanut. Kerran, kun en totellut äitipuoltani, hän uhkasi piestä minut remmillä. Mutta minäpä nappasin puukon käteeni. – Jos lyöt, niin tuikkasen! minä huusin.

Tilanne kärjistyi niin, että isän oli pakko reagoida siihen. Hän lähetti minut takaisin Kemijärvelle, mistä hänelle suuri kiitos. Jos olisin jatkanut elämää Oulussa ilkeän äitipuolen hoteissa, olisin varmaan päätynyt nuorisorikolliseksi, jollainen minusta olikin tulossa. En joutunut enkä liittynyt mihinkään porukoihin, mutta pikkunäpistyksiä riitti. Varastin tyhjiä kaljakoreja, joita vein kioskille ja sain siitä rahaa. Elin omaa elämääni ja minusta tuli huithapeli. Vankilat ovat täynnä rakkaudettomuudessa kasvaneita. Kemijärvellä tervehtymiseni alkoi, siellä rakkautta ja huolenpitoa riitti – vaikka ukki ei edelleenkään minusta niin perustanut. Olin rikki, mutta vähitellen minuun palasi ilo, ja samalla mielikuvitukseni heräsi. Leikki jatkui taas. Miksi puhun niin paljon mielikuvituksestani? Se on ollut paras evääni elämässä ja auttanut läpi vaikeiden aikojen koko elämäni ajan. Ja auttaa vieläkin. Sitä paitsi mielikuvitus on hauskaa. Siinä olet vapaa ja hallitset maailmaa, olet sen kuningas ja itsevaltias, eikä kukaan voi määritellä sinulle mitään rajoja. Mielikuvitus on köyhän paras huvitus ja myös halvin. Onneksi sitä riitti. En tiedä miten olisin selvinnyt elämän synkistä laaksoista, jos minulla ei olisi ollut tuota lahjaa. Ainakin siinä minä olin vapaa! Alku Kemijärvelläkin oli hankalaa, sillä kaipasin paljon äitiä. Kuvitelmani siitä, että olen Nokelassa, auttoi selviä-

Kesken kaiken pilotti ilmoitti mään, ja minusta käyvänsä tuli taas iloinen pikkupoika. Olen aina nukkumaan ja käski Mikaiskuista. Kaurismäen ohjata konetta. ollut hyvä toipumaan Siinä me vilimimiehet Suomesta Leikin paljon eri eläimiä: olin leijona tai susi tai mikä lensimmeoli rannattoman Amazonin milloinkin. Suosikkikirjani Joy Adamsonin Elsa – vaviidakon yllä pienellä lentokoneella, paana syntynyt, minä olin Elsan pentu ja kuljin nelinkonjonkaAfrikan kaikki savanneilla, mittarit eivät tin. Kuvittelin olevani eikäedes haitannut, toimineet – ja nauroimme vaikka oikeasti maassa oli lunta. Sain kaikki muutkin muhervottomasti. kaan leikkiini, ilmeisesti he lumoutuivat mielikuvituksestani. Ajoin polkupyörällä ympäriinsä ja ratsastin – pyörä Ivalossa syksyllä 1953 syntyneen Kari Väänäsen oli hevoseni. elämä meinasi päättyä ennen kuin alkoikaan. Täpärästi henkiin jäänyt jo poika vietti lapsuusOlen aina lukenut paljon. Löysin lapsena kirjahyllysvuotensa Oulussa, kunnes hänet viisivuotiaana tä Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelijan, joka oli enerotettiin äidistään. Tämä jätti Vänään pysyvästi jälkensä. Hän pakeni mielikuvitusmaailmaan ja varsimmäinen lukemani aikuisten kirja. Olen lukenut sen kehitteli villejä leikkejä koko kylän lapsille, eikä maan 60 kertaa, ja tuolakannut kirja aikuisenakaan. oli myös lääkkeeni etelässä, leikki Vänästä tuli näyttelijä. kun kaipasin takaisin metsään. Saatoin lukea sen vuositKari Väänänen kertoo muistelmissaan teatterista, tain kerran tai jopaelokuvista kaksi kertaa ihan vain päästäkseni tunja televisiosta, ystävästään Matti Pellonpäästä, Jouko Turkasta, Tuntemattomasta nelmaan. sotilaasta, Leningrad Cowboysista ja Taivaan Toinen kirja olitulista. Yrjö Kokon kirjoittama SudenhampaiVänänkertoi matkaa isästä ovat siivittäneet rakkaudet nen kaulanauha, joka ja pojasta, jotkaja muutpettymykset, mutta hänen persoonassaan ovat aina tavat Lappiin asumaan. myöhemmin säilyneetOlen rehellisyys, itsepäisyys käynytkin ja oikeuden- siellä mukaisuus. kämpällä, se on Enontekiöllä yhdessä niemessä. Mutta pettymys oli tuo käynti. Se ei lainkaan vastannut mielikuvaani kirjassa olevasta kämpästä, josta olin piirtänyt hyvinkin tarkan kuvan päähäni. Myös Sudenhampaisen kaulanauhan olen lukenut useamman kerran. Suurimman osan kirjoistani olen lukenut pariin kolmeen kertaan. ISBN 978-952-382-362-4 KL 99.1

Etu- ja takakannen kuvat: Kaisa Siren / Str / Lehtikuva Kannen suunnittelu: Jyri Alanne / Viestintä Kreivi 23