Mustan Kuun majatalo -lukunäyte by Lasten Keskus ja Kirjapaja

Teksti © Reetta Niemelä Kuvitus ja taitto © Katri Kirkkopelto Kustannustoimittaja Rauna Sirola © Lasten Keskus Helsinki 2021 Painopaikka Meedia Zone OÜ, Tallinna 2021 ISBN 978-952-354-507-6

teksti REETTA NIEMELÄ kuvitus KATRI KIRKKOPELTO

I KIRJA

LASTEN KESKUS

inimäen

pieni

rantakaupunki

uinuu

toukokuisen

kuulasta unta. Kaupunkia ei mainita matkaoppaissa, ja sinne ohjaava tienviittakin on melkein kumollaan. Kaupungin kadut ovat autioita. Vain lehtopöllö huhuaa aavemaisesti jonkin vanhan puun latvassa. Sumuinen ilma väreilee merkillisesti Ylämäenkadulla, paikassa, josta kaupunkilaisille tuntemattomasta syystä puuttuu talo numero kahdeksan. Koristeellisen portin ja aidan ääriviivat ilmestyvät näkyviin. Aidan takana pensaat, puut ja köynnökset risahtelevat ja huokailevat ryhtyessään kasvamaan. Maa hengittää ääneti kuin eläin, joka saa vainun herkkään kuonoonsa. Jokin on lähestymässä Sinimäkeä. Jokin, jota on odotettu kauan. Suihkulähteen soittajapeikon kivinen torvi kurluttaa, kröhii ja ryöpsähtää sitten solisemaan vettä. Talo ilmaantuu näkyviin puutarhaa hitaammin. Se narahtelee ja huojuu, ja pari ikkunaa räsähtää rikki. Talo tuntee kaikkia muita voimakkaammin hänet, joka lähestyy. Vanhojen putkistojen ruosteinen vesi huuhtoo pian rakennuksen pitkän unen tiehensä. Talo alkaa huojahdellen muotoilla huoneita, käytäviä ja parvekkeita. Se on valmis avaamaan ovensa asukkaille.

Morri Colliander laski matkalaukkunsa kadulle. Hän avasi vanhan rautaportin, johon oli juuri ilmaantunut numero 8. Pihakäytävän päässä talon oven yläpuolella paloi lamppu. Morri hymyili. Oliko tosiaan totta, että heillä oli jälleen paikka, jonne salaväkeläiset saivat tulla hakemaan turvaa ja lepoa? Rakas vanha Mustan Kuun majatalo. Morri astui sisään. Kotitontun aulaan virittämä viholliskongi helähti sydämellisesti. Morrin sydän sykähti. Buller oli ehtinyt majataloon ensin. Noitaukko pyyhki pölyä vastaanottotiskiltä. Morri riensi halaamaan ikivanhaa noitaa. – Buller-eno! Näytät hyvältä! Ukko mörähti nauruun voimatta peitellä tyytyväisyyttään. – Salaneuvosto on sitä mieltä, että kyseessä on oikea salamieli, Morri sanoi heti. – Eikö olekin jännittävää? – Katsotaan nyt, ukko murahti epäileväisenä. – Kun olet asettunut kammioksi, tule teelle! Morri nyökkäsi. Hänen käyttöönsä varattu kammio oli kätketty romahtamaisillaan olevan, rojun täyttämän puutarhavajan alle. Morri avasi lattialuukun ja kipusi pyöreään noidankammioon. Hän riisui matkavaatteensa ja penkoi laukuistaan sopivaa päällepantavaa. Hän valitsi hätäisesti jadenvärisen asun. Työ majatalossa tuli aloittaa vähintäänkin tyylikkäänä. Äkkiä Morri hätkähti, niin että huulipunaa töksähti nenään. Hän tunsi luissaan salamielen olevan jo 10

hyvin lähellä. Morri ryhdistäytyi. Hartaasti odotettu, harvinainen hetki oli käsillä. Salamieli oli saapumassa uuden, vielä näkymättömän kuun hetkellä majatalon läheisyyteen. Se saisi aikaan sen, että Mustan Kuun majatalo olisi taas näkyvä ja todellinen kaikille, niin ihmisille kuin salaväelle. Morri riensi nopeasti majatalon portille ja kurkisti kadulle pensaikon takaa. Kadun toiselle puolelle oli parkkeerattu kuluneen näköinen pakettiauto. Hento, vakavaksi kurtistuneiden kulmain alta katseleva ihminen oli lähtenyt astelemaan auton luota kadun yli suoraan kohti majataloa. Hän tuijotti kiihkeästi majatalon porttia. Morrin sydän sykähti levottomasti. Salamieli oli siis lapsi. Samassa majatalon portista vilahti sisään hopeakarvainen otus naama virneessä. – Tuo ihmistyttö näki minut, olen siitä ihan varma! Eikö se tarkoita sitä, että hän on… – Hysssss, teidän korkeutenne! Morri sähähti sormi suun edessä. – Mitä hömssylinketkun nimessä teet ihmiskadulla, Anskariina! Lupasit meille ja äidillesi, että matkustat maahismaantietä. 12

– Höh, Anskariinaksi kutsuttu hopeakarvainen otus tuhahti. – Äiti on ylivarovainen. Minä halusin tutkia vähän kaupunkia, ennen kuin te lähestulkoon vangitsette minut Mustan Kuun majataloon! Ja katso, mitä löysin! Anskariina pyöritti innoissaan kauhtunutta silinterihattua käpälissään. Morri pyöräytti silmiään hatulle ja hätisti hiisilapsen kipakasti sisään. Anskariina hypähteli pihatietä pitkin talolle, mutta Morri kääntyi vielä hetkeksi kadulle päin. Ihmislapsi tuijotti edelleen kiihkeästi ja kaivaten majataloa. Morri ei ollut nähnyt noin väkevää ihmiskatsetta aikoihin. Morri huokaisi. Hän ei oikein koskaan tiennyt, miten lasten kanssa kuului olla. Ja pian hänen vastuullaan olisi kokonainen salaväen kakarakatras ja kaiken lisäksi ihmislapsi. Bullerilta ei ainakaan ollut odotettavissa apua. Morri pudisti päätään. Hän vilkaisi vielä kerran porttia. Juuri sillä hetkellä portin yllä riippuvaan ruosteiseen kylttiin piirtyivät kirjaimet: MYYTÄVÄNÄ. – Niin juuri, Morri totesi. Hänen ei tarvitsisi osata kaikkea itse. Majatalolla itsellään oli enemmän tietoa kuin yhdelläkään sen asukkaista.

Ylämäenkatu 9 Saimi säpsähti hereille, kun isä laittoi vilkun päälle ajaakseen moottoritieltä liittymään. – Viimeinkin perillä, isä ähkäisi. He olivat körötelleet autossa monta tuntia. Vaikka tiellä ei liikkunut muita autoja, punainen valo syttyi risteykseen ja isä jarrutti niin, että vanha Ford Transit römisi. – Huh! Toivottavasti mitään arvokasta ei mennyt rikki! isä puuskahti, kun Transitin tavaratilasta kuului kilinää. Ulkona oli jo pimeää. He ajelivat omakotialueiden ja lähiöiden halki kohti kaupungin vanhaa keskustaa, joka sijaitsi aivan meren rannalla. Saimi ihasteli vanhoja puita. Pieni, vehmas Sinimäen kaupunki oli heidän uusi kotinsa. Ja täällä lentelisi varmasti vaikka mitä yöperhosia. Saimi harrasti yöperhosten tarkkailua. – Ovatko kaikki jo nukkumassa? Saimi ihmetteli. Talojen ikkunat olivat pimeinä. Vain katuvalot paloivat himmeästi typötyhjillä kaduilla. – Kello on neljä yöllä, isä hymyili. – Nukuit äsken muutaman tunnin. Olemme perillä kymmenen minuutin sisällä! 14

– Tehdas sijaitsee osoitteessa Ylämäenkatu yhdeksän, isä jatkoi. – Siellä se sitten on, meidän uusi elämä! Isä tihrusteli silmät väsyneinä kännykän karttaohjelmaa. Hän puristi Saimin kättä. Saimin isä Joel Salaper oli eläinlääkäri. Hän oli ottanut suurehkon lainan ja ostanut Sinimäen kaupungista tyhjillään olevan peilitehtaan. Sinne rakentuisi Salaperien upouusi eläinsairaala. Isä halusi auttaa eläimiä kaikin tavoin. Myös Saimi oli kiihkeän eläinrakas. – Ajatella, Saimi! Meidän Salaperien oma eläinsairaala! Pian se avaa ovensa niin loukkaantuneille luonnoneläimille kuin lemmikeillekin! isä hihkaisi onnellisena. Saimi hymyili. Isän into oli tarttuvaa. Saimi itsekin odotti malttamattomana elämää eläinsairaalassa. – Kunhan nyt ensin saadaan sairaala edes valmiiksi, aina realistinen Saimi tuumi. Saimi ja isä olivat suunnitelleet eläinten kuntouttamiseen muun muassa uima-altaan ja korkean lintujen lentohallin. Isoon tehtaaseen tämä kaikki mahtuisi hyvin. Kunnostustyöt eivät kyllä loppuisi aivan heti, ja klinikkakin oli tarkoitus avata pienimuotoisesti niin pian kuin mahdollista. Isän ottama velka oli melko uhkarohkea, ja asiakkaita piti saada. Kaikki tämä tiesi isälle kiireitä. Isä oli erikoistunut luonnonvaraisten eläinten kuntouttamiseen. Tähän asti he olivat muuttaneet jatkuvasti paikkakunnalta toiselle ja ulkomaillekin isän töiden perässä. Nyt isä oli viimein päättänyt 16

asettua aloilleen juuri tänne. Saimi ei oikein koskaan ollut oppinut solmimaan lujia siteitä muiden lasten kanssa. Nehän olisivat kuitenkin katkenneet muuttojen takia. Saimin sydäntä kivisti. He olivat ainakin näillä näkymin jäämässä pysyvästi Sinimäkeen. Mahtaisiko hän saada kavereita? Yleensä muut lapset pitivät häntä kai joko outona tai eivät edes huomanneet häntä. Se olikin parempi. Saimista tuntui, että hän oli erikoistunut olemaan huomaamaton. Saimi huokaisi. Kuka ystävystyisi perhoshullun luontonörtin kanssa? Saimi oli oppinut karvaasti, ettei yöperhosista kannattanut vaahdota ihan jokaiselle vastaantulijalle. Suurin osa muista lapsista ei ollut koskaan kuullutkaan noitanirkoista tai hallakehrääjistä. Onneksi kesäloma oli edessä eikä vielä tarvinnut mennä kouluun. Saimi viihtyi erinomaisesti yksin. Aika kuluisi varmasti ainakin alkuun Sinimäen perhoskantaa tutkiessa ja isän vastaanottoapulaisena. Tietysti piti myös auttaa isää remontissa, vaikka isä väitti, että kesällä lasten piti olla vähän vapaallakin. – Tuolla! Sen on pakko olla tuo, isä hihkaisi. – Myyjä sanoi, että tehdas on aivan Taikaparkin vieressä. Taikapark oli huvipuisto ja Sinimäen ainoa turistikohde. Saimi kurkotteli nähdäkseen paremmin pakettiauton ikkunasta. Hän näki tehtaan takana valaistun maailmanpyörän. Tehdas sen sijaan oli yhtä korkeaa muuria, kuin jättiläismäinen tiilenmurikka. Pienet ikkunat korkealla 17

näyttivät jotenkin vihaisilta. Saimille tuli äkkiä epävarma olo. Oliko muutto tänne sittenkin kammottava virhe? Isä pysäköi katukäytävälle ison oven eteen. He nousivat venytellen ulos autosta. Tehtaan suljettu pariovi näytti kamalan tylyltä. Saimi kopeloi oven pielessä olevan postilaatikon pohjaa, mutta siellä ei ollut mitään. – Kumma juttu, isä sanoi. – Myyjä sanoi, että avain olisi postilaatikossa. Oletko varma, että se on tyhjä? Saimi nyökkäsi. – Ellei tässä ole jotain salalokeroa. Isä kaivoi kännykän esiin. – Ikävää herättää teidät keskellä yötä, mutta en tiedä, mitä muuta tehdä. Emme löydä avainta. Eikö sen pitänyt olla postilaatikossa? isä pahoitteli kiinteistönvälittäjä Halla Haavalle puhelimessa. Samassa isän naama venähti pahaenteisesti. Hän sulki puhelimen vihaisen näköisenä. – Tehdas on myyty jollekulle toiselle! Saimi ja isä katsoivat toisiaan hämillään ja pelästyneinä. Olivatko he nyt kodittomia vieraassa kaupungissa?

Silinteripäinen otus Isä harppoi katua edestakaisin. – Kiinteistönvälittäjä Haava on kuulemma lähettänyt meille illalla viestin, jossa sanotaan, että olemme saaneet kilpailevan ostajan ja meidän pitäisi ilmoittaa, maksammeko enemmän kuin hän. Pah! isä puhisi kiukkuisena. – Saako näin viime tingassa edes tehdä noin? Perua kauppaa? Saimi ihmetteli. Isä tarkisti postilaatikkoa ties kuinka monetta kertaa, ja sillä aikaa Saimi katseli ympärilleen. Juuri tehtaan kohdalle, vastakkaiselle puolelle katua, oli sattumoisin jäänyt uudempien rakennusten keskelle muutama vanha talo. Suuret puut varjostivat jalkakäytävää, ja talot näyttivät hiukan rapistuneilta mutta viehättäviltä. Saimi otti muutaman askeleen kohti kaunista porttia talon numero kahdeksan kohdalla. Äkkiä hän jähmettyi. Katua pitkin käveli noin Saimin korkuinen, hoikka olento. Olennolla oli hopeanharmaa, askelten tahdissa tanssahteleva karvapeite ja kaareva häntä. Päässään otuksella oli silinterihattu, ja pitkäkyntisissä käpälissään se piteli keppiä, joka kopsahteli rytmikkäästi katuun. Tultuaan Saimin kohdalle otus nosti 19

kepillä hattuaan ja hymyili paljastaen rivin teräviä valkoisia hampaita. Saimi tunsi ihonsa nousevan kauhusta kananlihalle. – Ihan kuin… kuin joku hiisi! Saimi muisteli kirjaa taruolennoista. – Ja minä taidan olla tosi väsynyt, kun näen painajaisia valveilla, hän mutisi. Otus livahti samassa sisään siitä kauniista portista, joka oli kiinnittänyt Saimin huomion. Saimi pudisteli päätään. Hän näki varmasti valveunia. Portin takana näkyi villiintynyt puutarha. Se oli täydellinen yöperhospuutarha! Saimin sydän sykähti innosta. Porttiin ripustettu kyltti jäi otuksen jäljiltä kolisemaan metallia vasten. Hetkinen! Saimi luki kylttiä äimistyneenä. – Katso, isä, Saimi melkein huusi. – Tuossa kyltissä lukee: MYYTÄVÄNÄ! Kadun toisesta päästä lähestyi juuri silloin punainen polkupyörä. Sitä polki nainen, jonka päällystakin alta vilkkuivat yöpaita ja väärissä jaloissa olevat saappaat. Hän oli mitä ilmeisimmin lähtenyt kotoaan kiireellä. – Voi herra Salaper, olen niin pahoillani tästä väärinymmärryksestä, nainen huusi jo kaukaa. Nainen, joka tietysti oli kiinteistönvälittäjä Halla Haava, tuijotti murheellisen näköisenä pientä perhettä öisellä kadulla. – Valitettavasti meillä ei juuri nyt ole tarjolla vastaavia vapaita kiinteistöjä, mutta ensi töikseni aamulla voin tutkia 20

naapurikaupungin tarjontaa. Tai kiinnostaisiko teitä kenties maatilakokonaisuus? Niitä on runsaasti tyhjillään kaupungin ulkopuolella. – Maatila ei ole meille paras vaihtoehto. Me tarvitsemme korkean rakennuksen ja mielellään uima-altaan, isä sanoi synkästi. – Niinkö? Joka tapauksessa olisin iloinen, jos voisin tarjota täydellisesti varustetun vierashuoneeni teille täksi yöksi! – Mitenkäs olisi tuo talo? Saimi kysyi kiireesti ja osoitti taloa kauniin portin takana. – Siis tuoko? No tuo, siis tuohan on…, Halla Haava sanoi, – …myytävänä? Saimi jatkoi. – Niin, se tosiaankin on…, Haava sammalsi, – …myytävänä, Saimi täydensi uudelleen sanan, jota Haava ei näyttänyt kykenevän lausumaan ääneen. – Niin tuossa kyltissä lukee. Saimista oli alkanut kummallisesti tuntua, että vanha talo kutsui häntä puoleensa muutenkin kuin harvinaisten perhosten vuoksi. Talo oli jollain oudolla, koskettavalla tavalla tärkeä. Saimi ei ollut aikaisemmin tuntenut mitään niin voimakasta. Aivan kuin hänen sydämensä olisi kasvattanut kaipaavia, näkymättömiä juuria taloa kohti. Tuo koukeroinen portti, tuo merkillinen puutarha ja sen takaa pilkottavan talon hauskat värilliset ikkunat ja… Hetkinen, 21

paloiko pihatien päässä jokin pieni valokin? Kunpa isä tajuaisi, että heidän oli aivan pakko muuttaa tuohon paikkaan! Isä ja kiinteistönvälittäjä Haavakin tulivat kurkistelemaan vanhasta portista. – Hetki vain, Haava sanoi ja selasi kiivaasti kännykkäänsä. Saimi katsoi häntä kummissaan. Kiinteistönvälittäjä näytti äkkiä siltä kuin hänellä olisi pahoja vatsanväänteitä. Samassa jo muutenkin hyvin kalpea Halla Haava muuttui vitivalkoiseksi. Hän tuijotti epäuskoisena puhelintaan. – Mustan Kuun majatalo, Haava sopersi. – Se on kuin onkin se. – Anteeksi kuinka? isä tivasi. – Niin tuota, että tämä Mustan Kuun majatalo on siis jo jonkin aikaa odottanut… rohkeita kunnostajia. Se on yksi kaupunkimme arkkitehtonisista helmistä tunnelmallisine puutarhoineen. Vaatii vain pieniä nipsaisuja puutarhasaksilla sieltä täältä, eikös vain? Haava sanoi pinnistellen ääneensä pirteyttä. Mustan Kuun majatalo. Olipa paikalla erikoinen nimi! Isä ja Saimi kumartuivat katsomaan majatalon pohjapiirrosta Haavan puhelimesta. Puhelimen hohde valaisi kaikkien kasvot kelmeästi. – Kolmen kerroksen korkuinen kasvihuone ja uimaallasosasto, isä sanoi vislaten hiljaa. – Täydellisiä lintujen ja vesieläinten kuntoutukseen, 22

Saimi totesi. – Entiseen johtajattaren huoneistoon saisi kodikkaat vastaanottotilat! Mutta, isä nosti katseensa kipakasti, – mitä tämä kaikki maksaa? – Vaikka kyseessä on tällainen harvinainen historiallinen helmi, saatte tämän halvempaan hintaan kuin tuon tehtaanrotisk… tehdaskiinteistön, Haava korjasi kiireesti. – Voin kirjoittaa paperit ensi töikseni aamulla, ja tämä kaikki on teidän! Niin isä ajoi Transitin parkkiin kadulle majatalon portin eteen, ja pian he jo kiskoivat yhdessä Saimin kanssa patjoja ja makuupusseja ulos tavaratilasta.

Vedenneidon nenä Saimin sydän jyskytti jännityksestä, kun he seisoivat matkatavaroineen portin edessä. Isä väänsi portin avainta, ja vastoin odotuksia vanha portti aukeni keveästi, aivan kuin joku olisi säännöllisesti käynyt öljyämässä sen saranoita. Pimeästä puutarhasta tulvi tuoksuja. Pihatietä reunusti molemmin puolin rivi tuntemattomia pensaita. Ne näyttivät liikahtelevan, vaikka oli aivan tyyntä. Tirskahtiko joku heidän takanaan? Saimi käännähti, mutta puutarhassa ei näkynyt ketään. Huh, oli pakko päästä nukkumaan. Saimi oli kai niin uuvuksissa, että näki ja kuuli jatkuvasti outoja asioita. Kesti vielä jonkin aikaa, ennen kuin Salaperin pieni perhe pääsi unten maille. Kun he tulivat majatalon ovelle, Saimi näki valon, joka oli tuikkinut kutsuvasti. Majatalon oven yläpuolella välkkyi taianomaista hehkua suloinen lyhty, joka oli tehty lukemattomista kirjavista lasihelmistä. Lyhdyn ympärillä lenteli yksinäinen kevätharmomittari. Kesän mittaan lyhdyltä voisi bongata vaikka mitä muitakin lentäjiä. Saimi laittaisi tietenkin myös perhosvalon puutarhaan. Mutta miten ihmeessä autiossa majatalossa paloi 24

ulkovalo? – En löydä minkäänlaista avaimenreikää, isä voivotteli. Hän osoitteli ovea kännykän taskulampulla, joka valaisi oven puiseen pintaan kaiverrettujen torahampaisten vedenneitojen, häijyjen yksisarvisten, sarvipäisten pirujen sekä Saimille täysin tuntemattomien taruolentojen irvisteleviä kasvoja. – Aika kaamea ovi! Kai sen idea on pelottaa pois kutsumattomat vieraat, Saimi sanoi ja hätkähti, kun oli näkevinään yhden oveen kaiverretun yksisarvisen rapsuttavan korvantaustaansa kaviollaan. – Ehtikö se Haava myydä jo tämänkin talon jollekin toiselle? isä tulistui jälleen. – Hän väitti, että portin avain sopii oveenkin! – Hänhän oli oikein mukava ja aidosti pahoillaan tehtaaseen liittyvästä sekaannuksesta, Saimi sanoi järkevästi. – Sitä paitsi, miksi kukaan valehtelisi tällaisesta asiasta? Tuskinpa hän haluaa toiseen kertaan kohdata perhettä, joka hänen vuokseen jää yöksi kadulle. Isän oli myönnettävä, että Saimi oli oikeassa. Saimi yleensä oli. – Jotain kummaa tässä koko tapauksessa kumminkin on, isä sanoi. Saimi ei tiennyt, mitä ajatella. Hän oli yhtä mieltä isän kanssa siitä, että jotain hyvin outoa oli tapahtumassa juuri nyt. Oli erikoista, miten kovasti kiinteistönvälittäjä 25

Haava oli hämmästynyt talon nähdessään. Kiinteistönvälittäjän luulisi sentään olevan selvillä, jos kaupungissa on ollut pitkään jokin iso vanha majatalo tyhjillään. Saimi katsahti puusta veistettyä vedenneitoa ovessa ja huomasi sen osoittavan sormellaan nenäänsä kuin aikoisi kaivaa sitä. – Isä, kokeile avainta tuohon vasempaan sieraimeen! – Tarkkasilmäistä! isä kehaisi. Hän työnsi avaimen suoraan vedenneidon nenään. Saimi oli näkevinään, kuinka vedenneito iski silmää. Samassa ovi avautui ja valtava kongi kumahti suuressa eteisaulassa niin lujaa, että Salaperit hätkähtivät. – Tuo kongi meidän pitää irrottaa ensi tilassa, isä tuumi. – Sehän soi taukoamatta, kun asiakkaat kulkevat ovesta sisään ja ulos. Majatalon aula oli suuri ja pimeä ja haisi ummehtuneelta. Saimi näki juuri ja juuri kännykän valossa leveät rappuset, jotka johtivat ylempiin kerroksiin. Niiden oikealla puolella oli vastaanottotiski. Vastaanottotiskin takana oli erikoinen ovi. Se ei ollut täynnä kaiverruksia, kuten ulko-ovi, mutta valo paljasti siihen maalatut mustat linnut. Mitähän oven takana oli? Pohjapiirroksesta Saimi muisti, että vastaanottotiskin oikealla puolella oli majatalon toimisto ja johtajattaren asuintilat. Niiden takana oli uima-allasosasto takapihan puutarhaan avautuvine ikkunoineen. Uimaaltailta pääsi myös korkeaan kasvihuoneeseen. Portaiden vasemmalla puolella taasen sijaitsi keittiö, josta oli aikanaan 27

kannettu ruokaa suureen aularavintolaan ja majatalon huoneisiin. Saimi melkein tunsi sieraimissaan herkullisen ruuan tuoksun. – Luulen, että meidän kannattaa yöpyä tänä yönä toimistossa, jos se ei ole aivan likainen. En ole nimittäin varma, saanko unta näin korkeassa tilassa, isä sanoi ja vilkuili syrjäkarein ylös. Siellä jossakin pimeissä korkeuksissa oli aulan katto. – Tämä paikka ei kyllä vaikuta erityisen likaiselta ollakseen tyhjillään ja hylätty, Saimi kummasteli ja haukotteli äkkiä niin, että leuat olivat ratketa. Isä ryömi makuupussiin ja nukahti saman tien. Saimi makasi pitkään hereillä ja kuunteli, miten vanha talo narisi ja huokaili. Putket lorisivat. Talo herätti Saimissa voimakkaita tunteita, aivan kuin… Saimi tavoitteli ajatusta. Aivan kuin talo olisi oudolla tavalla tuttu, vaikka hän oli samana yönä nähnyt sen ensimmäistä kertaa. Olikohan mahdollista, että tietyt paikat ja rakennukset ja toisaalta tietyt ihmiset sopivat yhteen paremmin kuin toiset? Saimi huoahti, ajatukset menivät solmuun. Saimi oli yleensä sitä mieltä, että kaikelle löytyi järkevä selitys. Myös hiiden näköisille olennoille kadulla. Saimi oli aina ollut mielestään tavallistakin tavallisempi tyyppi. Hän bongasi harrastuksekseen yöperhosia, joita monet pitivät ankeina ja harmaina. Joskus Saimista tuntui, että hän ymmärsi perhosia paremmin kuin toisia lapsia ja aikuisiakin. Olihan Saimilla myös toinen, 28

salaisempi puoli. Se, jota hän ei paljastanut kenellekään. Se puoli hänessä ihaili palavasti yöperhosia. Yökkösten ja mittarien ja muiden yön salaperäisten lentäjien lepattaminen pimeästä perhosvalolle oli aina yhtä kutkuttavaa. Niiden siipikuviot olivat koristeellisia, ja osalla oli alasiivissä piilossa ihmeen ihania värejä. Niiden suuret, pimeään sopeutuneet silmät hehkuivat taskulampun valossa. Syvää rakkautta yöperhosiin oli vaikea jakaa muiden kanssa, ja niinpä Saimi piti sen omana tietonaan. Yöperhoset eivät olleet lainkaan tylsiä vaan salaperäisiä ja kiehtovia. Ehkä juuri siksi, että ne kätkivät kauneutensa hämäriin kesäöihin. Saimista tuntui nyt, että talo herätti hänessä samanlaisen, palavan kiihkeän innostuksen, aivan kuin se olisi ollut jättimäinen, salaisuuksia täynnä oleva yöperhonen. Puutarhasta kuului sisälle asti pöllön pehmeä huhuilu. Saimin silmät painuivat kiinni. Viimeiseksi hänen mieleensä nousi hyvin erikoinen ajatus, jollaisia käytännöllinen Saimi ei koskaan ajattelisi: talo oli odottanut häntä saapuvaksi.

Buller Partarollo Salaperit heräsivät myöhään seuraavana aamuna Mustan Kuun majatalon toimiston lattialta. Majatalon, jonka he olivat edellisenä yönä ostaneet. – Missä välissä me oikein nukahdimme? isä kysyi. – Minä olin niin väsynyt, että en edes muista ryömineeni makuupussiin. Saimi juoksi toimiston ikkunasta toiseen ja kurkki takapihan puutarhaan. Puutarha oli ihmeellinen. Vaikka se oli aivan villiintynyt, siellä saattoi yhä nähdä polkuja, suihkulähteitä, kukkaryöppyjä, penkkejä ja erilaisia patsaita. – Minä lähden tutkimaan puutarhaa. Siellä kasvaa tosi hyviä perhoskasveja! Saimi hihkui. – Ensin me syömme aamiaista, isä sanoi päättäväisesti. – Mennään yhdessä tutkimaan, toimiiko keittiö yhä. Kiskaistessaan auki aulaan johtavan oven Saimi sai vain vaivoin tukahdutettua kirkaisun. Vastaanottotiskin takana istui hurjan näköinen ukko. Ukon päätä ympäröi likaisenvalkoinen hiusten ja parran pöheikkö, joka peitti hänen kasvonsa melkein kokonaan. Oikeastaan vain valtava kuhmurainen nenä ja pistävän keltaiset silmät erottuivat juuri ja 30

juuri karvojen keskeltä. Pöydällä ukon vierellä istui hiilenmusta, ovelan näköinen kissa. – A-a-a-anteeksi herra, kuka te olette? isä änkytti. – Tarkoittaako hän minua? ukko kysyi kissalta. – Tietysti hän tarkoittaa sinua, senkin vanha tollo Partarollo, kissa kehräsi hellästi. Onneksi Saimi oli jo käynyt toimiston hienossa toiletissa, muuten häneltä olisi sillä hetkellä lirahtanut pissat pöksyihin. Puhuva kissa! Koska isä ei tuntunut huomaavan kissassa mitään erityistä, Saimi veti syvään henkeä ja päätti olla ihan hiljaa. Ilmeisesti hänen uupumustilansa jatkui. – Ei ihmisistä tiedä, Morri Colliander, ukko murahti. – He puhuvat yhtä, sanovat toista ja tarkoittavat kolmatta. – Tiedän, tiedän, rakas eno, kissa sanoi. – Mutta vastaa heille nyt jotain, muuten he saattavat pitää sinua kahjona yksinpuhelijana. – Kröhöm. Öhöm. Öh. Kröh. Olen Buller Partarollo, olen vastaanottovirkailija, ukko raakkui käheästi kuin varis. – Me olemme viime yönä ostaneet tämän tyhjillään olevan majatalon, isä ilmoitti. – Valitettavasti meillä ei enää ole tarjota teille töitä saati majoitusta. Muutamme majatalon eläinsairaalaksi. – Minä en tarvitse töitä ihmisiltä! Buller sanoi katsoen isää sen näköisenä kuin tämä olisi ehdottanut hänelle seisomista päällään vastaanottotiskillä. – Ja minä asun täällä, Buller viittasi raollaan olevaan lintumaalauksin 31

koristeltuun oveen. Saimi kihisi uteliaisuudesta kurkistaa ukon huoneeseen. – Anna olla, isä, Saimi tyynnytteli, kun punaiset läikät nousivat isän poskille. – Tällaista on varmaan kaikilla, jotka ostavat vanhoja taloja. Pitää vain hieman neuvotella. – Ihan turhaan äksyilet, Buller-eno! Tämä on sitä paitsi vielä pientä siihen verrattuna, mitä tuleman pitää, kun asiakkaita alkaa virrata majataloon, Morri-kissa virnisti. – Kattilallinen karkotuslientä, se tähän auttaisi, ukko murahti. – Kehtaapas yrittää moista! kissa sähähti. Saimi olisi halunnut jäädä kuuntelemaan kissan ja ukon erittäin mielenkiintoiseksi muuttunutta keskustelua, mutta hänen oli pakko ohjata kiukusta kihisevä isä keittiöön. Isä unohti kiukun ja huudahti ihastuksesta, kun keittiön ovet heilahtivat auki. Keittiö oli tietysti vanhanaikainen, kuten kaikki muukin majatalossa. Seinät olivat valkoista kaakelia, ja niitä kiertävillä puisilla hyllyillä oli kasoittain vanhoja kulhoja ja kuparikattiloita. Päätyseinällä kohosi valtava kivinen uuni ja sen vieressä rautainen liesi. Keskellä lattiaa seisoi jykevä puinen pöytä, jonka ääreen olisi mahtunut jalkapallojoukkueellinen Saimeja ja isiä. Suurista ikkunoista lankesi keittiöön kaunis valo. Pölyisillä lattioilla oli monenlaisten pienten tassujen jälkiä, lehtiä ja roskaa, joka oli lennellyt sisään rikkinäisistä ikkunaruuduista.

– Täällä on polttopuita ja tulitikkuja! Saimi huudahti. – Mahtaako tuo aulan ukko pitää tätä keittiönään? isä marmatti. – Meidän täytyy saada hänet lähtemään, hänhän pelottaa kaikki tulevat asiakkaat tiehensä. Ja se kissa, oliko se edes rokotettu? Isä lopetti äyskimisen vasta, kun löysi vanhan rautaisen leivänpaahtimen ja alkoi innoissaan selvittää, toimiko se. Saimi oli jo saanut tulen syttymään hellan pesään. Hän oli oppinut tulentekotaidot jo aivan pienenä. Molempien riemastukseksi leivänpaahdinkin toimi kuin sitä olisi aivan vastikään käytetty. – Ehkä kaupunki voi auttaa ja ottaa ukkelin vanhainkotiin asumaan, hänhän on ikivanha, isä tuumiskeli jo leppyneenä. – Eihän häntä nyt kadullekaan voi ajaa. Saimi hotki paahdettuja kurkkuvoileipiä ja kaakaota ja mietti kissan sanoja, jotka hän oli sattunut kuulemaan juuri samalla hetkellä, kun oli työntänyt isän keittiöön: Tämä on sitä paitsi vielä pientä siihen verrattuna, mitä tuleman pitää, kun asiakkaita alkaa virrata majataloon. Mitä ihmettä kissa saattoi tarkoittaa? Isän eläinpotilaitako? Saimi pudisteli itsekseen päätään. Hän todellakin oli vaarallisesti ylirasittunut. Eiväthän kissat puhu!

Perhosaukio

Syötyään aamupalan Saimi ja isä päättivät purkaa hauraimmat instrumentit ja lääkepakkaukset autosta ja ryhtyä siivoamaan toimistoa avaamiskuntoon. Toimistoon tulisivat vastaanottotilat ja entisestä johtajattaren asunnosta heidän asuntonsa. Buller Partarollo istui kissansa kanssa aulassa, eikä ilmekään näyttänyt, että ukko olisi huomannut heidän olemassaoloaan. Saimi hyppeli muutaman kerran vastaanottotiskin ohi esittäen huoletonta lasta (kissan huvittuneesta ilmeestä päätellen se ei onnistunut kovinkaan hyvin) ja yritti samalla kurkkia sisään ukon ovesta. Hän ei kuitenkaan nähnyt muuta kuin pilkahduksen valoa. Sen sijaan hän huomasi merkillisen seikan. Yksi vastaanottotiskin takana seinällä roikkuvista avaimista puuttui. Avain numero kolmesataakolmekymmentäyksi. Saimi ja isä olivat matkustaneet paljon, ja Saimi tiesi ensimmäisen numeron tarkoittavan hotelleissa kerrosta. Kolmannen kerroksen huone kolmekymmentäyksi oli siis varattu. Tässä majatalossa oli neljä kerrosta ja lisäksi torni, jonne isä oli ehdottomasti kieltänyt Saimia menemästä, ennen kuin hän ehtisi itse tarkastaa rappusten kunnon. Saimi aikoi vielä etsiä 35

huoneen 331 ja vakoilla asukasta sitten, kun tämä tulisi ulos huoneesta. Mutta ensin hän halusi tutustua puutarhaan. Isä vakuutti, että pärjäisi yksin loppujen tavaroiden kanssa. Puutarha ympäröi majataloa joka suunnalta. Etupihan hiekkakäytävä portilta talolle oli ainoa suorempi tie. Muuten puutarhassa risteili umpeen kasvaneita käytäviä ja lukemattomia polkuja, joiden Saimi arveli olevan eläinten aikaansaamia. Puutarha oli tulvillaan lintujen ääniä. Majatalon katonharjan alla pesi Saimin riemastukseksi useampi räystäspääsky. Saimi tunnisti monia kasveja, joista perhoset pitivät: kuusamia, leimukukkia, maksaruohoja, nauhuksia ja auringonhattuja. Saimi lähti lumoutuneena kiertämään valtavaa puistomaista pihapiiriä. Puutarha rajautui korttelin muiden vanhojen talojen korkeisiin kiviseiniin. Ne tuntuivat kuin suojelevan majatalon pihaa. Jostain syystä seinissä ei ollut ikkunoita, ne olivat kai 36

takaseiniä. Oli mahtavaa, kun saattoi vaellella puutarhassa täysin katseilta piilossa. Saimi törmäsi moniin kasveihin, joita ei edes tunnistanut. Se oli vain mukavaa. Hänhän oppisi ihan valtavasti uusia kasvilajeja! Ainoa hiukan epämukava asia puutarhassa olivat lukemattomat kivipatsaat, jotka vaikuttivat melkein seuraavan katseellaan kulkijaa. Saimia naurattivat suihkulähteen hassut tontut, pienet kiviset keijukaiset ja kuperkeikkoja heittelevät peikot, mutta iso osa patsaista oli vihaisen ja suorastaan kammottavan näköisiä. Vaikka aurinko paistoi, linnut lauloivat ja pörriäiset surisivat iloisesti, Saimi ei voinut välttyä painostavalta tunteelta kulkiessaan patsaiden ohi. Monissa tarinoissa patsaat heräsivät henkiin. Entä jos nämäkin patsaat alkaisivat liikkua vaikka kuunvalossa? Saimi halusi silti laittaa öiset perhosvalot puutarhaan. Hän päätti olla pelkäämättä. Saimi hätkähti, kun jokin pieni otus ryntäsi pakoon hänen jalkojensa juuresta. Lumikko! Hän taisi olla puutarhan eläinten ja lintujen mielestä kamala tunkeilija. Nehän olivat eläneet täällä rauhassa iät ja ajat. Tavallaan paikka oli kuin pieni luonnonsuojelualue. Saimi äkkäsi ihastuttavan kivisen tuolin suloisella aukiolla. Tämä oli täydellinen paikka perhosvaloille! Saimi päätti oitis nimetä paikan Perhosaukioksi. Sammal peitti kivituolin istuimen tyynyn lailla. Saimi kipusi tuolille. Aurinko lämmitti suloisesti lehtien lomasta, ja puutarha tuoksui. Saimi kaivoi taskustaan kynän ja perhosvihon. Hänen ei tarvitsisi kuin 37

istua tässä ja kirjata ylös ohi lentäviä perhosia. Vihernopsasiipi. Nokkosperhonen. Sitruunaperhonen. Herukkaperhonen… Saimi tajusi yhtäkkiä, että oli jo pimeää. Kylläpä aika oli rientänyt! Hän kipusi alas tuolilta nähdessään suurikokoisen kiitäjän lepattelevan tiheikössä makealle tuoksahtavien kukkien seassa. Saimi hiipi kohti siipiään äänettömästi iskevää perhosta. Kiitäjähän hyräili! Se ilmiselvästi lauloi outoa pientä laulua kimittävällä äänellä. Yrittikö joku pilailla Saimin kustannuksella? Hän vilkuili ympärilleen. Säikyttely ei ollut ainakaan isän tapaista. Saimi muisteli, että harvinainen pääkallokiitäjä saattoi äännellä. Olisi aikamoinen jymyjuttu, jos hän törmäisi heti pääkallokiitäjän tapaiseen havaintoon. Saimi seurasi kukasta kukkaan lepattavaa kiitäjää tuoksuja tihkuvan tiheikön uumeniin. Hän kaivoi taskussaan olevien tavaroiden seasta minitaskulampun. Naps. Valokiila osui kiitäjään. Saimi kirkaisi. Otuksen pienet karvaiset jalat ja kädet sätkivät ja silmät pullottivat kauhusta. Otus kirkui Saimin kirkunan päälle. Saimi säpsähti hereille. Aurinko paistoi lämpimästi ja linnut lauloivat täyttä kurkkua. Hän oli vain torkahtanut hetkeksi. Vihko ja kynä olivat vierähtäneet maahan. Mikä outo ja pelottava painajainen! Saimi kipitti aukiolta käytävälle ja juoksi etuovelle. Isä oli kattanut lounaan terassille. Kuumia voileipiä ja jälkiruuaksi keksejä ja limsaa ensimmäisen päivän kunniaksi. Oudon unen pelottava tunnelma 38

alkoi melkein samassa haalistua Saimin mielessä. Iltapäivällä Saimi ja isä purkivat tavaroita ja järjestelivät johtajattaren huonetta mukavammaksi yöpymispaikaksi. Isä iloitsi suuresta vanhasta kirjoituspöydästä, jonka ääressä hän kirjoittaisi reseptejä potilailleen. – Mitä me noilla nojatuoleilla tehdään? isä kysyi Saimilta. Saimi hymyili mielissään. Oli aina tosi mukavaa, kun isä kysyi hänen mielipidettään. – Olisivat ne ainakin paljon kodikkaampia kuin sellaiset tylsät toimistotuolit, joita eläinlääkäreissä yleensä on, Saimi tuumi. – Jos vaikka joku potilas pelkää, se voi istua omistajan sylissä turvassa pehmeässä nojatuolissa! – Hyvä pointti! Tuolit saavat siis jäädä, isä tuumi. Isä ja Saimi raahasivat raskaat tuolit ulos. Niitä tampatessa pihaan syntyi hetkeksi paksu pölypilvi. Saimi hieroi silmiään. Mitä ihmettä? Pölypilvi kohosi ylemmäs mutta ei hajonnut tuuleen. Se sujahti sisään ullakon auki repsottavasta ikkunasta muodostettuaan ensin käden muotoisen kuvion, joka pui vihaisesti nyrkkiä Saimille ja isälle. Isä vain vihelteli innoissaan eikä huomannut mitään. – Katso, Saimi! Nyt kun näissä tuoleissa ei ole pölyä, nämä ovat aivan upean väriset. Toimistosta ja vastaanottotiloista tulee huippuhienot. Saimi nyökkäsi isälle. Hän penkoi muuttolaatikosta esiin perhoskirjansa ja käpertyi yhteen pihalle tuulettumaan jätetyistä nojatuoleista. Hän tarkasti ohimennen 39

pääkallokiitäjän tiedot. Kyllä, se äänteli ryömiessään öisin mehiläispesään litkimään hunajaa. Mehiläisille sen ääntely oli kuin tyynnyttävää tuutulaulua. Mutta Saimihan oli nähnyt unta. Ja unen otus ei ollut kiitäjä vaan jokin ihan muu olento. Saimi ei halunnut ajatella koko asiaa. Hän näki aivan liikaa outoja asioita. Saimi siirtyi päättäväisesti selailemaan iloisenkirjavia päiväperhosia ja uppoutui pian kirjaan niin, että unohti koko muun maailman.

311

312

GALLERIA

313

SAIMI SALAPER

JOEL SALAPER eläinlääkäri

ANSKARIINA MYRSKYLEHTI hiisi

MORRI COLLIANDER yksivarpainen

314

ULVOS HUKKANEN koirankuonolainen

PIKKUKORVA maahinen

KALLANEN jeti

TUFFE KLOPPI kyklooppi

315

BULLER PARTAROLLO yksivarpainen

JYLHÄ HITTONEN mulkolisko

RORRIM ilkinakkeli

SILKKI yksisarvinen

316

HILJA HAHMOTON painajainen

QUUMESTARI Taikaparkin omistaja

SYTKÄRI lohiskäärme

317

HALLA HAAVA vampiiri