Uskonnollisesta yhteisöstä irtautuva jää terveydenhuollossa usein ilman tukea

Maria Björkmark selvitti väitöstutkimuksessaan, millaista kärsimystä vaativista uskonnollisista yhteisöistä irtautuvat kokevat ja miten terveydenhuolto tukee heitä.

Kun ihminen jättää uskonnollisen yhteisön, muutos voi vaikuttaa hänen hyvinvointiinsa ja terveyteensä monella tavalla. Tällaisessa tilanteessa olevan ihmisen auttamista vaikeuttaa terveydenhuollon ammattilaisten puutteellinen tietämys uskonnollisuuden eri puolista.

Tällaisiin johtopäätöksiin tulee terveystieteiden tohtori Maria Björkmark tuoreessa väitöstutkimuksessaan Rikkinäisestä ihmisestä kokonaiseksi – kärsimys, terveys ja hoitaminen uskonnollisesta yhteisöstä irtautumisen jälkeen. Tutkimus tarkastettiin Åbo Akademin kasvatustieteiden ja hyvinvointialojen tiedekunnassa maaliskuussa.

Väitöstutkimuksen yhtenä lähtökohtana on Björkmarkin oma kokemus. Hän jätti uskonnollisen yhteisön 12 vuotta sitten. Sen jälkeen Björkmark alkoi kiinnittää huomiota siihen, että uskonnollisista yhteisöistä lähtevien elämäntilanteita ei tunnisteta eikä ymmärretä terveydenhuollossa riittävän hyvin.

– Olen toiminut sairaanhoitajana psykiatrisessa hoitotyössä. Siellä olen nähnyt, että hengellisyyden ja uskonnollisuuden ymmärtäminen saattaa tuottaa hoitohenkilökunnalle vaikeuksia.

Väitöstutkimustaan varten Björkmark haastatteli sekä ihmisiä, jotka olivat irtautuneet uskonnollisesta yhteisöstä, että psykiatrisessa hoitotyössä toimivia terveydenhuollon ammattilaisia. Irtautumista uskonnollisista yhteisöistä ei ole aiemmin tutkittu hoitotieteen näkökulmasta.

RIKKINÄISESTÄ IHMISESTÄ KOKONAISEKSI -tutkimuksen kokemushaastateltavat olivat kuuluneet johonkin vaativaan ja ehtoja asettavaan uskonnolliseen ryhmään (high cost religious group).

– Tällaiset ryhmät vaativat jäseniltään paljon ja asettavat heille ehtoja. Jäsenet puolestaan antavat näille yhteisöille runsaasti aikaansa ja resurssejaan, joskus koko elämänsä. Kun ihminen jättää vaativan ja ehtoja asettavan ryhmän, hinta on usein kova, Maria Björkmark sanoo.

Björkmarkin haastateltavat olivat kuuluneet Jehovan todistajiin, van- hoillislestadiolaisiin, helluntailaisiin, uuskarismaattisiin yhteisöihin ja Vapaakirkkoon. Näistä vanhoillislestadiolaisuus on evankelis-luterilaisen kirkon herätysliike.

Björkmark painottaa, että kaikki uskonnollisista yhteisöistä lähtevät eivät kohtaa kärsimystä ja mielenterveysongelmia. Toisaalta ongelmia löytyy hänen mukaansa kaikista uskonnollisista yhteisöistä. Björkmark muistuttaa myös, että uskonnollinen yhteisö on monen elämässä myönteinen voimavara ja sosiaalisen tuen lähde.

– Monissa elämäntilanteissa terveydenhuollon ammattilaiset osaavat tukea ihmisiä. Jotta tukeminen onnistuu myös uskonnollisista yhteisöistä irtautuvien kohdalla, ammattilaisten pitää ymmärtää heidän tilannettaan. Uskonnollisesta yhteisöstä irtautuminen ei vertaudu siihen, että ihminen jättää jalkapalloseuran.

Björkmarkin väitöstutkimuksesta käy ilmi, että moni uskonnollisen yhteisön jättänyt kärsii peloista, pitkäkestoisista syyllisyyden ja häpeän tunteista sekä hylätyksi tulemiseen ja menetykseen liittyvästä kivusta ja surusta.

L K Rin Tai Sairaanhoitajan

vastaanotolla uskonnollisesta yhteisöstä irtautuminen voi näkyä esimerkiksi ahdistuksena ja masennuksena sekä psykosomaattisina oireina kuten unettomuutena ja burnoutina.

– Osalla näistä ihmisistä pelot ovat niin voimakkaita, että niihin liittyy itsemurha-ajatuksia. Jotkut kärsivät posttraumaattisista oireista, Maria Björkmark sanoo.

Uskonnollisesta yhteisöstä irtautunut saattaa pelätä Jumalaa tai helvettiä. Pelko tai häpeä voi liittyä myös siihen, miten yhteisön johtajat ja muut jäsenet suhtautuvat lähtijään.

Syyllisyyden ja häpeän taustalla voi olla itsesyytöksiä. Björkmarkin mukaan moni ottaa raskaasti sen, miten yhteisöstä lähteminen vaikuttaa läheisiin. Vielä raskaampaa on se, että lähtijä voi menettää perheensä ja ystävänsä.

– Myös elämä itsessään voi tuntua pelottavalta. Jos olet elänyt vaativassa uskonnollisessa yhteisössä, puolestasi on päätetty, miten sinun kuuluu toimia. Sellaisen kokemuksen jälkeen omien päätösten tekeminen on vaikeaa.

Uskonnollisesta yhteisöstä irtautunut saattaa Björkmarkin mukaan elää pitkään kahden maailman välissä ja kokea hämmennystä siitä, kuka on. Hän kuvaa tällaista tilannetta vaikeuksien ja hyvinvoinnin väliseksi liikkeeksi, jossa omaa tietä tukevien valintojen tekeminen vaatii voimaa ja rohkeutta.

– Ihminen rakentaa itselleen uutta elämää samalla, kun yrittää sisäistää uusia näkemyksiä maailmasta.

Vaikeuksien ja kuormittavien tunteiden lisäksi Björkmarkin haastateltavat kertoivat myös myönteisistä kokemuksista.

– Moni oli helpottunut uuden elämän avautumisesta. Elämään oli tullut vapautta, iloa, onnea ja hyvinvointia.

Uskonnollisesta Yhteis St

IRROTTAUTUVA ei todennäköisesti kerro tilanteestaan oma-aloitteisesti ensimmäisellä lääkärikäynnillä tai sairaanhoitajan tapaamisessa. Siksi Maria Björmark painottaa, että terveydenhuollon ammattilaisen tulisi kysyä asiakkaalta myös tämän uskonnollisesta yhteisöstä ja hengellisyydestä.

Björkmarkin tutkimuksesta käy kuitenkin ilmi, ettei terveydenhuollossa ole riittävästi tietoa eikä osaamista näistä asioista.

– Monet uskonnollisista yhteisöistä irtautuvat tunsivat, etteivät terveydenhuollon ammattilaiset ottaneet heitä vakavasti eivätkä ymmärtäneet, miten vahvasti uskonnollinen yhteisö vaikuttaa ihmisen elämään.

Osa Björkmarkin haastateltavista ei ollut edes yrittänyt puhua tilanteestaan terveydenhuollon vastaanotolla, mutta joukossa oli niitäkin, jotka olivat saaneet tarvitsemaansa tukea. Näissä tapauksissa lääkärillä tai sairaanhoitajalla on Björkmarkin mukaan ollut erityistä osaamista tai omaa kokemusta uskonnollisista yhteisöistä.

Björkmarkin haastattelemat terveydenhuollon ammattilaiset kokivat tarvitsevansa lisää tietoa ja koulutusta uskonnollisista yhteisöistä ja siitä, miten niihin liittyvät asiat voi ottaa puheeksi asiakkaan kanssa. Näiden asioiden tulisi heidän mukaansa kuulua alan peruskoulutukseen.

Esiin nousi myös tarve uskonnollisiin kysymyksiin erikoistuneista ammattilaisista, joita lääkäri tai sairaanhoitaja voisi tarvittaessa konsultoida.

Björkmark yllättyi siitä, että monia lääkäreiksi ja sairaanhoitajiksi opiskelevia oli suoranaisesti kielletty ottamasta uskonnollisia asioita puheeksi vastaanotolla.

– Tämän jälkeen ei ole mikään ihme, että näitä asioita on vaikeaa lähestyä hoitokeskustelussa. Jos uskonnollinen yhteisö on ihmisen perusongelma, josta hänen oireensa lähtevät, myös siitä pitää uskaltaa kysyä, Björkmark sanoo.

– Yksi helppo tapa avata keskustelu on kysyä, tunnetko että uskonnollinen yhteisö tai hengellisyys on sinulle voimavara vai taakka.

MARIA BJÖRKMARK KEHITTI myös teoreettisen mallin, joka havainnollistaa uskonnollisesta yhteisöstä irtautuvan ihmisen kärsimystä ja terveyttä sekä hänen hoitamistaan.

Terveys tarkoittaa hänen tutkimuksessaan sitä, että ihminen kokee itsensä kokonaiseksi ruumiissaan, sielussaan ja hengessään. Yhteisöstä irtautumisen jälkeen tämä kokonaisuus voi Björkmarkin mukaan rikkoutua. Tällöin ihminen kärsii rikkinäisyydestä ja kaipuusta yhteisöllisyyteen, mikä voi johtaa terveysongelmiin sekä avun ja tuen tarpeeseen.

Björkmarkin tutkimuksesta käy ilmi, ettei terveydenhuollon nykyinen ihmiskuva ja tapa toimia ole riittävän kokonaisvaltainen. Fyysisen ja psyykkisen terveyden hoitamiseen on keinoja, mutta ihmisen hengellisistä tarpeista puhutaan käytännössä vain silloin, kun kyse on kuolevasta ihmisestä.

– Ammattilaisella ei tarvitse olla vastauksia asiakkaan hengellisiin kysymyksiin. Riittää, että hän on kiinnostunut tämän asioista ja suhtautuu niihin avoimesti ja neutraalisti.

Tutkimus valottaa myös sitä, miten elämään löytyy uusi suunta ja kasvu omaksi itseksi alkaa, kun uskonnollisesta yhteisöstä irtautuva saa tarvitsemaansa tukea ja opastusta. Tutkimuksen haastateltavat olivat löytäneet tukea omasta lähipiiristään, Uskontojen uhrien tuki ry:n vertaisryhmästä ja terveydenhuollon ammattilaisilta.

– Tuki tarkoittaa turvallista ja luottamuksellista suhdetta, jossa tällaisessa tilanteessa olevaa ihmistä kuunnellaan ja hänet otetaan vakavasti. Näin alkaa tie kohti paranemista, terveyttä ja uutta elämää, Maria Björkmark sanoo. ■