Vanha aika

Mystiikan ja todellisuuden rajamailla, erään linnunradan laidalla, oli kallioplaneetta Sendi. Kului aikoja aikojen jälkeenkin, ja tuli hetki, jolloin linnunratamme alkoivat rapistua ja jäädä leviävän pimeyden alle. Sydäntä raastavat avunhuudot repivät sotureitamme, huudot, joille he eivät edes tienneet syytä.

Tulevaisuuden sirpaleiden ja peitetyn totuuden hajanainen näkeminen sai veljiemme ja sisartemme huolestuneisuuden kasvamaan. Mestarimme näki enemmän ja vaikka tuleva oli meidän kohtalomme, ei mikään ollut hänelle vaikeampaa kuin kertoa siitä hänen suojateilleen.

Nerera-metsän kiviseen laitaan oli kokoontunut ryhmä mitä oudoimman ja salaperäisimmän näköisiä kaapuolentoja. Heidän takanaan olevat pienet alukset leijuivat paikallaan odottaen omistajiaan takaisin. Vielä vähän aikaa sitten päämäärätön harhailija olisi saattanut nähdä heidän kävelevän, eikä olisi niin ollen ajatellut asiaa sen enempää, mutta nyt he seisoivat liikkumattomina kuin patsaat ja ainoat hiljaisuutta rikkovat äänet kuuluivat metsän syvyyksissä asuville yöeläimille.

Hahmot seisoivat katsellen viimeisiä taivaanrannan värejä, jotka hehkuivat ennen pimeyden laskeutumista. Vehreä ja elämää täynnä oleva metsä muuttui vähitellen värittömäksi ja kuolleeksi. Ei edes Sendin kahden kuun hämyinen valo estänyt metsän vaipumista jokaöiseen uneen.

Harsomainen usva alkoi kohota hiljalleen maasta. Sen outo, mystinen hohde levisi puitten sekaan kietoutuen niiden runkojen ja oksien ympärille. Se hiipi heinien joukkoon, nousi ja kiemurteli hahmojen sekaan valaisten heidät hohdollaan.

Aika oli tullut. Hiljainen joukko lähti kulkemaan metsän reunalta sen siimekseen. Yhtä aavemaisesti kuin he kulkivat, yhtä salaperäisesti he hävisivät puitten sekaan. Eläimetkin hiljenivät kunnioituksesta tai pelosta nähdessään kiemuraisissa puunrungoissa tanssivat mustat varjot. Metsän autius oli yhtä koskematon, kuin jos siellä ei ketään olisi ollutkaan, sillä tämä salaperäinen joukko ei jättänyt jalanjälkiä, katkenneita oksia, eikä muita merkkejä läsnäolostaan jälkeensä.

Tahoin aukio oli aivan metsän keskellä. Kivettyä auringon muotoista keskustaa ympäröi 18 suurta kivipilaria, jotka kuvastivat auringon mahtia ja voimaa. Näiden pilarien takaa usvan seasta hiipivät kaapuasuiset hahmot keskustan ympärille. Siellä seisoi Assay-sotureiden mestari Zevak. Soturit poistivat hupun kasvoiltaan ja jäivät odottamaan mestarin sanoja liikkumattomina.

Äänettömyys tuntui kestävän ikuisuuden, aivan kuin mestarin olisi ollut vaikeaa aloittaa puhuminen. Viimein hän kohotti kellanvihreät kätensä kohti tähtiä ja - lyyhistyi maahan. Tuntui kuin itse tähdetkin olisivat himmenneet mestarin poismenon johdosta. Soturit pelästyivät nyt ensi kertaa elämässään, sillä mestarista jäi jäljelle vain nukkavieru, ruskea viitta siihen kohtaan mihin hän oli kuolleena lyyhistynyt.

Viitta kipinöi ja savusi. Soturit perääntyivät huojuen viitan seasta nousevan suuren pyörteen edestä, joka loisti ja kimmelsi elämän valoa. Pyörteen keskeltä he saattoivat nähdä mestarinsa hohtavan hengen. Hänen vartalonsa ja kasvonsa näyttivät himmeiltä, mutta selviltä. Henki leijui maankamaran yläpuolella ja säteili valkoista läpikuultavaa valoa poikki karun kivisen areenan. Henki toi mukanaan myös muut kuolleet mestarit joita soturit kutsuivat nimeltä Sidoi, ”Vanhat”. Ne ryhmittyivät aukion reunoille ilmeettöminä ja hiljaisina. Mestari Zevak katsoi mustilla silmillään sotureitaan ja alkoi puhua jo niin tutuksi tulleella, mutta nyt niin surullisella äänellä.

“Moni teistä on huomannut elämän virrassa, Kae’ru:ssa tapahtuneen muutoksen. Emme ole enää pitkään aikaan voineet katsoa tulevaisuuteen nähdäksemme sitä. Kuulkaa, soturini, Virta on lähettänyt minulle merkin tulevasta ja meidän tulee varustautua taistelemaan elämämme pahimmassa taistelussa. Mitään sellaista emme ole koskaan aikaisemmin joutuneet kokemaan. Virta antoi minulle syyn. Suuri pahuus on päättänyt tuhota meidät tieltään ja sitä ei voi estää mikään. Se laskeutuu yhä enemmän päällemme vihdoin peittäen meidät kokonaan alleen. Kohtalomme on määrätty jo kauan ennen meitä ja Virta on ilmaissut, että suurin osa meistä saa surmansa taistelussa samalla tavoin kuin se ennusti minun vapautumiseni ruumiistani, että voisin välittää teille paremmin sen viestin.

Tulevaisuus ei ole kuitenkaan synkkä, sillä elämän voimamme on liian suuri kenenkään tuhottavaksi. Me elämme kuoleman jälkeenkin ja kohtalo on päättänyt, että joskus vielä suojelemme linnunratoja niin kuin ennen ja vielä paremmin.

Mutta nyt teidän täytyy hajaantua ja taistella Virran puolesta. Ilman Virtaa ja uskoa emme selviä. Olette yhtä, vaikka kuinka kaukana toisistanne olisittekin. Ette ole koskaan yksin. Muistakaa se!

Elämän virta suojelkoon teitä!”

Mestari oli puhunut. Vaikka sotureita odottikin varma kuolema, he katsoivat silti rohkeana, kuinka heidän johtajansa henki ja Vanhat heikkenivät ja hävisivät kokonaan heidän näkyvistään. Aukiolla kuului vielä Vanhojen hiljaisia kuiskauksia. “Hajaantukaa”, “kestäkää”.

Sanaakaan sanomatta he lähtivät aukiolta katsomatta taakseen. He tiesivät olevansa yhtä virran kautta ja nyt oli aika myös totella sitä. Usva suojanaan he katosivat aluksiinsa ja lähtivät eri suuntiin, eri planeetoille, eri aurinkokuntiin, odottamaan kohtaloaan.

Surmaamisemme jatkui Sendin tapaamisen jälkeen noin kuusi Velan kiertoa (30 vuotta) ja jatkuu edelleen. Kunnes ennustus toteutuu.

Le Sier Kart Menagron, Totuuden kivet ovat alku ja loppu...

Neferin aika, Kalin planeetta

Mestari Janon, Zevakin jälkeläinen

Mikään hajuun viittaava sana ei olisi voinut kuvailla piraattialuksen avaruussaasteen oksettavaa löyhkää. Kukaan ei olisi uskaltanut edes kysyä mitä saaste piti sisällään. Jätekammion pimeydessä leijaili roskien rämeenvihreä kaasupilvi, joka antoi vain oman kirpeän lisäyksensä kammion jo ennestäänkin kitkerään hengitysilmaan.

Kammion terässeinät olivat paksun liman peitossa ja lattialla velloi jätemeri. Se oli paikka, johon yksikään elävä olento ei olisi suostunut vapaaehtoisesti astumaan. Se oli vankila ilman henkiinjäämisen toivoa.

Kammion pimeimmässä nurkassa liikahti jotakin. Jätteen seassa, seinän vieressä, istui kolme henkilöä. Heidän vaatteensa olivat repaleiset ja lian peittämät. Johtajalta näyttävä nainen lämmitti nuorta poikaa sylissään ja puhui hänelle rauhoittavasti. Hän silitti pojan kultaisia hiuksia hellästi ja veti häntä yhä lähemmäksi itseään. Pojan käsi oli kantositeessä ja hänellä oli muitakin haavoja taistelun jäljiltä kasvoissaan, vartalossaan ja jaloissaan. Kolmas henkilö katsoi äidillistä näkyä merkittävästi hymyillen.

Ankarista oloista huolimatta tämä näky sai hänen sydämensä lämpiämään. Inhimillisyys oli hänen mukaansa joskus hyvin kaunista ja joskus taas hyvin rumaa. Androidi Nina Sahar White oli täydellisin ihmisenjäljitelmä mitä koskaan oli tehty. Teräksinen luuranko ja elohopeinen sydän olivat ainoat asiat, jotka tekivät hänestä koneen. Naisellisen kauneuden omaava androidi oli luotu neljä Velan kiertoa sitten. Hänen tulipunaiset hiuksensa olivat aina palmikolla ja syvän liilat silmät olivat kuin valettu katsomaan taivaisiin. Suipoilla korvillaan hän kuunteli tarkasti ylhäältä kuuluvaa meteliä.

Nina oli myös Denyan, johtajanaisen, sisarpuoli, sillä tämän isä Oscar White oli suunnitellut hänet. Denyan kauniit ilmeettömät kasvot peittivät sisälleen herkän, unelmoivan olemuksen. Vaaleat lyhyet hiukset olivat sekaisin ja harmaiden silmien ympärillä näkyi viikon unettomuuden merkit.

Nina liikahti rauhattomasti ja päätti rikkoa hiljaisuuden.

“Denya, olemme olleet jo viikon tässä epähygieenisessä vankilassa. Keith on vielä liian nuori ja kokematon olemaan taistelussa mukana ja vielä joutuakseen vangituksi. Kukaan ei ole antanut meille ruokaa ja poika tarvitsisi luunkokoajapiikin.”

Keith nosti päänsä uhmaava ilme nuorilla kasvoillaan.

“Kyllä minä kestän Denya-täti. En minä pelkää.”

Nina katsoi poikaa silmiin. Ja sitä, kuinka tämä oli niin nuori ja silti noin rohkea. Keith oli kokenut elämässään liian paljon vääryyttä ja kurjuutta. Ennen hän oli varastanut ruokaa ja rahaa selvitäkseen päivän yli.

Denya oli löytänytkin hänet jäteastioita penkomasta. Hän oli kuitenkin nähnyt pojan repaleisen ulkokuoren läpi hänen sisimpäänsä ja nähnyt puhtaan sielun, joten majuri oli säälinyt tätä niin, että oli ottanut hänet suojelukseensa.

Denya oli armeijan majuri ja osasi siksi myös monia asioita, joita oli alkanut opettaa Keithille aivan alusta lähtien. Denyan tiedustelualus oli joutunut piraattien hyökkäyksen kohteeksi ja he kolme olivat ainoita, jotka olivat selvinneet taistelusta ja saaneet elää, muut aluksessa oli tapettu. Keith oli haavoittunut räjähdyksessä aluksen valtauksen yhteydessä.

“Kyllä me selviämme tästä Nina. Meidän pitää vain...”

Denyan puhe katkesi kesken, sillä kammion jäteluukku aukaistiin.

Nina ponnahti ylös ja nojautui seinän pimentoon. Denya auttoi Keithin ylös ja jäi seisomaan paikalleen luukun valokeilaan. Valo sokaisi kolmikon hetkeksi, mutta sitten he alkoivat erottaa valoa vasten tummia hahmoja.

Denya kuuli heikkoa puhetta ja keskitti kaikki jäljellä olevat voimansa puheen kuulemiseen. Keithkin seurasi tarkasti tilannetta. Puhe selveni, siitä muodostui sanoja ja vihdoin ymmärrettäviä lauseita.

“... Ovat aika riutuneita, Herra. Pitäisiköhän heidät nostaa ylös ennen kuin he saavat kuolemantaudin?” Toinen hahmo tuntui ärtyisältä.

“Nostetaan heidät ylös ja siistitään. Soloc haluaa heidät elävinä, enkä todellakaan halua suututtaa häntä. Hoitakaa poika kuntoon ja siistikää majuri ja kapteeni. He joutuvat kuulusteltaviksi. Pysähdymme vain Arum-planeetalle sitä ennen.”

Puhuja nauroi pirullisesti laskiessaan liukuportaat alas, sillä piraattien johtajan Solocin kuulustelumenetelmät eivät olleet mitenkään päivänvaloa sietäviä. Solocin korruptoitunut, mustanpuhuva mieli toimi kolmen pahuuden perikuvan omaavien johtajien hyväksi ja siksi häntä pelättiin.

Nina piti poikaa lähellään, kun hän seurasi Denyaa liukuportaisiin. Kolmikko pysyi lähellä toisiaan näyttäen siltä, ettei mikään tai kukaan voisi erottaa heitä.

Samaan aikaan Arum-planeetan auringot, Mon, Assail ja Karma olivat juuri nousemassa taivaanrannan yläpuolelle luoden valoaan metsien, vuorten ja tasankojen yli herättäen ne eloon. Assail oli suurin ja kauimmaisin, Mon pienempi ja lähin, ja Karma pienin. Puut heräsivät ja jäinen, höyryävä vesi alkoi solua vuorten rinteitä pitkin kohti alla olevaa laaksoa. Vuorilta nähtynä maisema oli hyvin jylhä.

Laaksosta lounaaseen, Sania-nimisellä tasangolla, Alfa-metsän vieressä välähteli outoja, vihreitä valonsäteitä. Ne olivat peräisin lasermiekoista, joita nuori poika käytteli taitavasti. Miekkojen varret olivat hiottua teräksen ja platinan sekoitusta ja niiden yläosa oli kirkasta, vihreää Nelaser-kiveä, joka varren laukaisimesta loi lasersäteen muodostuen miekaksi. Aseet viuhuivat valon nopeudella eri pistoista torjuntoihin ammattimaisin ottein. Vähän aikaa sitten samainen henkilö oli nojannut rennosti puuhun ja pureskellut heinänkortta, kunnes veti paidan pois päältään aloittaakseen harjoituksensa.

Miekkojen vihreä laser sopi hyvin yhteen pojan smaragdinvihreiden silmien kanssa, jotka olivat osittain unelmoivat ja ystävällisyyttä uhkuvat. Poika oli komea ja hyvin ruskettunut. Kasvot olivat jykevät ja miehiset. Niiden piirteet olivat rauhalliset, eikä niissä näkynyt huolien ja murheiden uurteita.

Hänen nenänsä oli komeasti muotoutunut ja huulet olivat vakavat ja päättäväiset. Kulmakarvat olivat tuiman mustat antaen hänen katseelleen arvokkuutta ja rehellisen ilmeen. Poskipäät pehmensivät kasvojen muotoa ja leuka oli sopivasti kulmikas. Tumman ruskeat hiukset laskeutuivat luonnonkiharina olkapäille. Mustat, väljät housut olivat ainoa vaate mitä hän piti yllään. Aurinkojen säteet osuivat hänen kaulassaan roikkuvaan koruun. Ne heijastuivat kivestä häikäisevänä vihreänä loisteena.

Koru oli kauniisti muotoiltua Nelaser/oliiviini kiveä eli samaa kuin miekoissa. Kiven päällä oli outo merkki, jonka arvoitus oli askarruttanut jo monen monta kyselijää. Harjoituksen loputtua hiki virtasi hänen kasvoillaan ja vartalossaan. Hän asetti miekat omille paikoilleen varustevyöhön.

Miekkailija venytti jäseniään ja aloitti lopuksi mutkikkaan ja keskittyneen liikesarjan. Liikkeet olivat rauhallisia ja kuin tanssia. Kädet ja jalat tekivät tarkoin harkittuja ja sulavia liikkeitä. Askelsarjat, käden ojennukset ja kämmenen puristaminen nyrkkiin tehtiin pitkän harjoittelun tuloksena. Viimein sarja loppui ja tekijä kumarsi lopetuksen. Hän istuutui alas ruohikon keskelle haistellen aamuilmaa.

Hän pisti silmänsä kiinni ja antoi tuulen henkäysten heiluttaa hiuksiaan. Hitaasti hän avasi silmänsä ja katsoi taivaanrantaan. Ruohikko oli vielä kasteesta märkää, mutta hän ei välittänyt siitä. Kaikki ajatukset tuntuivat häviävän hänen mielestään, kun hän katsoi lumoutuneena henkeäsalpaavaa maisemaa. Vaikka hän oli nähnyt saman maiseman joka aamu, jo neljän Velan kierron ajan, oli se silti aina yllättävä ja kerta kerralta yhä vain kauniimpi.

Metsästä kuului onttoa ääntelyä ja pian sieltä putkahtikin pieni mêna. Se lähti juoksemaan innoissaan kohti isäntäänsä, jonka oli juuri huomannut. Poika käänsi päätään ja näki kohti juoksevan eläinystävänsä. Hän kiepautti itsensä käsinseisontaan ja siitä jaloilleen.

Hän muotoili käsillään sanan Arabella. Eläin hyppäsi kutsun saattelemana isäntänsä syliin ja alkoi hyristä onnesta.

“Shean, arvasinkin että olisit täällä!” huusi metsästä juokseva hahmo pojalle.

“Minun tarvitsi vain seurata A.B:n jälkiä luoksesi. Se pitää sinusta hyvin paljon, niin kuin muutkin, eikä lähtisi ilman sinua mihinkään.”

Shean käänsi kasvonsa suuntaan, josta ääni kuului. A.B. tervehti tulijaa hyppäämällä Sheanin sylistä alas Bladen jalkojen juureen. Blade halasi innoissaan ystäväänsä ja peräytyi sitten nostamaan kylmällä metallisella kädellään A.B:n olalleen. Hän oli menettänyt kätensä, oikean silmänsä ja saanut arven poskeensa, kun oli ajanut päin terässeinää T-200 mallisella maaliitäjällä. Blade oli kohdannut mykän ystävänsä Bresorin-kaupungin ränsistyneessä orpokodissa, kun hän puoli Velan kiertoa syntymänsä jälkeen oli menettänyt vanhempansa, ja siitä lähtien he olivat olleet parhaita ystäviä ja sielunveljiä. Heidän ystävyytensä säilyi, vaikka he myöhemmin joutuivatkin eroamaan toisistaan muuttaessaan uusien perheittensä luokse. Velojen kuluttua Blade oli saanut kuulla, että hänen sisarensa Debra asui toisessa aurinkokunnassa ja hän oli päättänyt lähteä katsomaan tätä ainoaa jäljellä olevaa sukulaistaan. Nyt hän oli kuitenkin tullut takaisin.

“Mitä poika! Oletko ollut kiltisti, kun olin poissa.”

Shean ei ehtinyt viittoilla yhtään ainokaista sanaa, kun hänen suulas ystävänsä jatkoi.

“Kyllä minulla oli sinua ikävä, eihän sisareni luona ollut ketään pieksettävää, ei ainokaistakaan. Entäs mitä sinä olit juuri tekemässä? Syömässä multaa ja soraa, oi tonkijani?”

Blade hymyili ovelasti. Hän näki lasermiekat ja miten hikinen hänen ystävänsä oli, mutta kuitenkin hän halusi kiusoitella tätä.

“Tein vain aamuharjoitukseni, sinä tietämätön.”

Viittoili Shean leikkisästi.

“Mutta mitä minun pieksemiseeni tulee niin ennen kuin voit tehdä minulle mitään sinun on saatava minut kiinni!” Shean pinkaisi hurjaan juoksuun napaten paitansa maasta ja A.B loikkasi omistajansa perään Bladen olalta. Ruohoinen aukea ei estänyt jalkojen ilmiömäistä työskentelyä. Hän oli yhtä nopea kuin musta pantteri. Pian hän saavutti metsän reunan. Vaikka Blade oli reagoinut nopeasti, ei hän silti pysynyt Sheanin vauhdissa mukana.

Juoksu jatkui metsän siimekseen, sen sakeasta tiheiköstä pienelle polulle ja sitä pitkin eteenpäin. A.B. seurasi isäntäänsä, milloin hyppien, liitäen tai kiipeillen puiden seassa.

Shean juoksi lujaa, väisteli hyppien ja kumarrellen polulla olevia esteitä, katkenneita puun oksia, kuoppia ja poikki menneitä runkoja ja selvitti ne kylmän rauhallisesti ja koordinoidusti. Samaa ei voinut sanoa Bladesta, vaikka kyllä hänkin niistä taitavasti suoriutui. Polku päättyi ja Shean näki jo lähellä olevan kotinsa, jonka hän oli itse rakentanut kasvatusvanhempiensa kuoleman jälkeen. Talon päällyskuori oli suurimmaksi osaksi kiveä ja vain pieni osa sen yläpuolta oli maanpinnalla. Länsipäädyssä oli pienet hiekkaiset portaat, jotka johtivat maanalaiselle sisäänkäynnille.

A.B. oli pinkaissut talon katolle. Shean vaihtoi juoksunsa hölkäksi ja lopulta hän pysähtyi. Hengästynyt pakolainen nojasi kädellään talon seinään ja suoristi selkänsä. Hän jäi ilmeettömänä odottamaan ystäväänsä, sillä hän ei koskaan näyttänyt tunteitaan päällepäin.

A.B. nuuhki kohti polkua ja pian mutkan takaa ilmestyi Bladen puuskuttava hahmo. Hän pysähtyi Sheanin eteen kumartuen nojaamaan polviinsa ja veti ahnaasti ilmaa sisäänsä.

A.B. päästeli katon reunalla naksahtelevia äännähdyksiä. Se nauroi omalla kielellään tappelupukarien kilpajuoksulle. Kun Blade oli vihdoin saanut hengityksensä tasaantumaan, hän purskahti lannistuneisuutta ilmaisevaan nauruun.

“Anteeksi, ystäväni. Unohdin täysin, että minähän se aina hävisin. Kautta ainoan jäljellä olevan sinisen silmäni sinua nopeampaa juoksijaa ei olekaan. Tuulikin jää varjoon rinnallasi!” Hän ojensi kätensä Sheanille ja he kättelivät sydämellisesti.

A.B. hyppäsi katolta alas ja kietoi häntänsä Bladen jalan ympärille saaden niin ilmaisen kyydin sisälle taloon. Shean meni edeltä pieneen ruokahuoneeseen, johon tulvi kirkasta valoa pyöreästä kattoikkunasta. Pöytä ja tuolit olivat puhdistettua terästä. Blade nojasi ovenpieleen kantaen vieläkin pientä salamatkustajaa mukanaan. Shean näytti ystävälleen tuolia ja Blade istuutui siihen.

“Maistuisiko sinulle metsän antimista kokoamani lounas?” Shean viittoili keittiön ovelta pukien valkoista paitaa ylleen.

“Teen kariojen erikoisuutta Timea-keittoa. No, mitä sanot?” Blade irrotti A.B:n jalastaan ja laittoi sen roikkumaan orrelleen.

“Voin minä ottaa sitä vähän, mutta en ole samanlainen kasvissyöjä kuin sinä. Tarvitsen myös lihaa ravinnokseni.” Blade vastasi kurkistaen keittiön ovesta sisään. Kasvikset olivat jo kiehumassa kattilassa ja sen herkullinen tuoksu sai veden herahtamaan hänen kielelleen. Shean hyöri ja pyöri keittiössä maustaen keittoa ja leikaten leipää nopein viilloin. Hän kattoi pöydän ja pyysi Bladea istuutumaan.

Keitto oli valmista ja Shean kantoi sen pöytään. He aloittivat ruokailun.

“Mitä olet tehnyt lähdettyäsi täältä?” Shean kysyi ja toisti kysymyksensä, kun Blade ei ollut nähnyt sitä ensimmäisellä kerralla.

“No, sinähän tiedät, että lähdin siskoni luokse, josta en ollut tiennyt mitään. Lensin kolmen aurinkokunnan läpi, kunnes saavuin hänen kotiplaneettansa Kalin hallinta-alueelle. Sitä ympäröi suuri asteroidipilvi, joka oli poistanut monta nuorta ja kokenutta lentäjää tästä elämästä. Laskeuduin toiveikkain mielin ja turvallisesti ilmakehään ja alas maahan. Monien tiedustelujen jälkeen sain tietää siskoni asuinpaikan. Hän on yksi aurinkokuntien neuvoston kahdestatoista johtajasta, jotka päättävät rauhasta ja turvallisuudesta. Vierai- lin hänen luonaan ja hän oli hyvin iloinen tapaamisestamme. Sain myös tietää, että hän oli etsinyt minua, niin kuin minä häntä.”

Blade otti keittoa lisää ja jatkoi.

“Vietin kaksi ameronia hänen luonaan ja hän sai minut ylipuhuttua liittymään armeijaan. Olen valmistunut armeijan lentäjäksi ja nyt päätin tulla kertomaan siitä sinulle ja pyytämään sinua mukaani.” Shean ponkaisi nopeasti ylös tuoliltaan niin, että se lensi poikki huoneen. Hän viittoili:

“Mitä! Mitä!! Mitä!!!” niin nopeasti, että Bladen oli vaikea saada siitä selvää.

“Niin, kuulit oikein. Kerroin sinusta Debralle ja hän olisi hyvin kiitollinen, jos sinäkin liittyisit armeijaan. Hän sanoi, että sinunlaisia armeija tarvitsee aina. Vaikkakaan en kyllä tarkalleen tiedä, mitä hän sillä tarkoitti.”

Shean rupesi korjaamaan astioita pois pöydästä ja Blade nousi portaat ylös ulos auringonpaisteeseen. Päätös ei ollut helppo ja sen vuoksi Blade päätti antaa ystävälleen tilaa hengittää ja aikaa tehdä ratkaisunsa rauhassa. Ja aikaa siihen kuluikin. Shean meni huoneeseensa ja istuutui sängylleen. Hän luki, rauhoittaakseen mieltään, hävittäjien teknillisiä tietoja ja kauko-ohjattavuutta. Sivulla 78, juuri hydrauliikan kohdalla hän pysähtyi. Päätös oli selvä. Vai oliko se ollut selvä jo alusta lähtien? Shean sulki kirjan ja meni ruokahuoneeseen. Hän otti A.B:n orrelta ja se kiipesi hänen olalleen.

Blade makasi riippumatossa ruohonkorsi suussa. Hän oli sulkenut silmänsä ja hiljalleen nukahtanut tuulen keinuttaessa riippumattoa. Shean käveli nukkuvan ystävänsä luo. Hän kumartui ja ravisteli kevyesti tätä olkapäästä. Blade aukaisi silmänsä ja nousi istumaan.

“Oletko tehnyt päätöksesi?” hän kysyi rauhallisesti.

“Tuletko minun kanssani vai jäätkö tänne?” Blade katsoi ystäväänsä suoraan silmiin, lukematta niistä kyllä taikka ei vastausta.

“Tulen.” oli Sheanin lyhyt, mutta varma vastaus pään nyökkäyksellä.

Blade riemastui suunnattomasti. Hän suorastaan loikkasi pois riippumatosta ja alkoi tanssia voiton polkkaa keskellä pihaa. A.B. seurasi esimerkkiä ja alkoi hypellä voltteja ja kuperkeikkoja. Shean rauhoitteli villiintyneitä ystäviään ja viittoili.

“Minun täytyy hoitaa muutama asia ennen kuin lähden mukaasi. Lähden tapaamaan erästä ystävääni, Amalia, tuonne vuorille ja tulen heti illalla takaisin. Huomenna lähden mukaasi, mutta vasta puolen päivän jälkeen. Tapaamme lähtölaituri Tundra 3,5:ssä. Onko sovittu?”. “Sovittu! Tavataan huomenna!” Blade huusi täydestä vauhdista lähtiessään harppomaan pitkin kaupunkiin vievää polkua.

Shean valmisti liitäjänsä ajokuntoon ja laittoi varusteensa tarvikereppuun. Hän istuutui läheiselle kivelle ja A.B. tuli istumaan hänen polvelleen. Hän paijasi sitä päälaelle ja antoi sen istua siinä vähän aikaa. Mietiskelijälle oli tullut outo olo. Hän kävi monia kysymyksiä mielessään läpi saamatta niihin vastauksia.

Hän nousi ylös ja vei A.B:n sisälle. Tultuaan ulos Shean lukitsi elektronisen lukon ja lähestyi lähdettä jossa pulppusi puhdasta pohjavettä. Hän nosti vettä käsillään ja joi. Lopulta hän kouraisi käsillään vettä naamalleen, joka valui virvoittavana pitkin hänen kasvojaan takaisin lähteeseen.

Pisara pisaralta viimeisetkin kristalliset luonnon helmet tippuivat leposijaansa rikkoen sen rauhallisen pinnan. Jokaisen pisaran jälkeen niiden loiskahduksen ääni tuntui voimistuvan ja iskevän haaveilijan alitajuntaan.

Shean katsoi lähteen peilikirkasta pintaa ja näki siitä oman kuvansa. Hän näki enemmänkin. Lähde oli kuin peili hänen oikeasta minästään ja elämästään. Kaikki kysymykset katosivat hänen mielestään, mutta rauhan rikkoivat epämääräiset kuvat kauheuksista ja väkivallasta. Kuvista heijastui epätoivo ja murhe. Se oli kuin palapeli, jonka palat eivät sopineet kohdalleen. Näyt loppuivat kumminkin yhtä nopeasti kuin alkoivat ja oli kuin näkymätön käsi olisi tyynnyttänyt lähteen.

Shean kokosi itsensä nopeasti ja nyt hän oli tyyni ja rauhallinen. Nyt mietiskelijä tiesi, että hän ei palaisi kotiin, eikä näkisi ystäväänsä Amalia enää koskaan. Amal kuului manioottien sukuun, joka muistutti hyvin paljon hevosta, mutta sillä oli siivet ja yksi sarvi keskellä otsaa. Se eli erakkona Taivasvuorilla asutuksesta kaukana ja sinne Shean oli nyt menossa. Hän nousi liitäjänsä selkään ja tarttui vahvoilla käsillään sen ohjaustankoon, painoi heikosti jalallaan vauhdinkiihdyttäjää ja valmistautui lähtöön. Liitäjä sinkautti itsensä eteenpäin suuren nykäyksen saattelemana.

Maisemat viuhuivat suurella nopeudella hänen ohitseen, kun liitäjä pujotteli puiden lomitse Sheanin taidokkaassa ohjauksessa kokoajan kiihtyvässä nopeudessa. Harva metsänreuna näkyi jo. Liitäjä syöksähti esiin puiden seasta Sania-tasangolle jatkaen suoraan eteenpäin. Taivasvuoret suurenivat suurenemistaan hänen lähestyessään niitä. Tasangon ruoho heilui liitäjän vierillä sen pyyhältäessä ruohon yli. Päästyään vuoren juurelle Shean pysäytti liitäjän ja katsoi ylöspäin vuorenhuipulle asti. Hän päästi jarrun irti ja jatkoi loivaa nousuaan vuoren rinnettä pitkin. Vuoren vehreällä osalla pomppivat ja juoksivat pienet oliot joita kutsuttiin Kiskiseiksi. Ne leikkivät perhosilla ja katsoivat uteliaasti outoa muukalaista niiden reviirillä.

Vehreän ruohikon jälkeen seutu muuttui hiljalleen karuksi kivikoksi. Oli parempi jättää liitäjä tähän, juuri ennen lumirajaa. Vielä vähän matkaa oli kuljettava Amalin asuinpaikalle. Jäätävä tuuli puhalsi luihin ja ytimiin saakka.

Jokin peitti auringon. Shean katsoi mikä se oli. Amalin pitkät siivet lähettivät viileän ilmavirtauksensa Sheanin kasvoille. Sen harja hulmusi ja hohti. Shean odotti rauhallisena, kun hänen ystävänsä laskeutui kevyesti maankamaralle.

“Täällä miks’ oot nuor’ ystäväin? Sa mitä etsit, mitä haet? Mul kyyti oiva on, pääsy yli kivikon.” Amal kuopi kaviollaan maata odottaen vastausta.

Se laski toisen siipensä alas, jotta Shean pääsisi helpommin sen kyytiin. Shean istuutui ystävänsä vahvaan selkään. Amal heilutti siipiään etsien myötäistä tuulta. Vihdoin he nousivat korkeuksiin pilvien keskelle.

Amal laskeutui pilvien alapuolelle niin, että Shean erotti vuoren rinteessä olevan jäisen pesäluolan suun. Se lensi aukosta suoraan sisään lentäen yhä syvemmälle ja syvemmälle luolan sisälle. Luolan katto oli täynnä jääpuikkoja ja luolan seiniä vasten oli muo- dostunut suuria jääpilareita. Koko luola kimmelsi yhtä värikkäästi kuin puhtain kristalli. Amal laskeutui erääseen luolan käytävän päässä olevaan hämyiseen kammioon, jossa Shean oli jo monesti ennenkin käynyt. Katossa roikkui suuria maidonvalkoisia tippukiviä. Mietteliäs ratsastaja hyppäsi pois Amalin selästä ja istuutui läheiselle kivelle. Hänen kaulassaan olevan korun vihreä kivi kiepsahti hänen kaulansa ympäri. Amal istuutui häntä vastapäätä ja katsoi häntä suoraan silmiin.

“Pois läh’et, eikö niin?”

Hän sanoi mietiskelevänä. Shean napsutti sormiaan vastaukseksi.

“Sit’ ennen, mull’ kerrottavaa on. Sa suureen taisteloon menossa oot. Ystäviä etsit, haet. Vihreen kives’ Peja on tunnus maalle, jok’ yks’ pääelementti on.”

Shean kahmaisi korun käteensä ja kuljetti sormiansa pitkin kuvion pintaa.

”Peja” Shean ajatteli mielessään. Tarkoittiko kiven kohokuva sitä? Miksi Amal kertoi sen hänelle vasta nyt? Musta pilvi häivähti hänen yllään ja Amal huomasi sen.

“Sun tuntees’ ei näy, mutt’ se ei hyv’ oo. Kohtalos’ määrätty jo on, sa pian sen huomaat. Sa tulta, elämää, ilmaa ja vettä seuraa. Niit’ vaali, huolla.”

Amal huomasi, että hänen oppipoikansa kuunteli häntä tarkkaavaisesti, mutta ei ymmärtänyt sanaakaan. Shean näytti koiranpennun kadottaneelta pikku pojalta. Amal jatkoi eteenpäin painottaen erikseen jokaista sanaa.

“Sull’ viel’ taidot salas’ on. Kokonaisuus auttaa, elämä voittaa. Sa kohtalos’ koet. Mutt’ ny’ silmäs’ sulje, mieles’ Pejall’ täytä, koko sydämelläs’ se tunne ja sano.”

Mitä arvoituksia Amal lateli hänelle? Shean tunsi, että hän oli menettämässä hermonsa vanhan opettajansa kanssa. Hän vaipui mietteliääseen horrokseen.

“Se tee!” Kuului Amalin hellä, mutta käskevä ääni.

Shean hätkähti horroksesta hereille, mutta vaipui siihen takaisin melkein heti. Hän päätti tehdä mitä Amal oli sanonut. Hän tunsi kuinka Peja virtasi sykähdyksen omaisesti hänen oman sielunsa ja ruumiinsa läpi. Autuuden ja vapauden tunne siveli häntä pehmein silkkihansikkain. Amal havaitsi, että nyt oli oikea aika luovuttaa sen omat voimat Sheanille. Se käveli hitaasti istuvan ystävänsä etupuolelle ja laski sarvensa kärjen mietiskelijän otsalle. Sarven kärki alkoi loistaa hekumallista valkoista valoa, joka tunkeutui hänen nuoren ystävänsä tajuntaan. Amal sulki silmänsä ja antoi voiman tulvia ystäväänsä.

Maniooteilla oli kyky luovuttaa omista erikoisista voimistaan pieni määrä ainoastaan yhdelle henkilölle niiden koko elämän aikana ja se oli suuri kunnia saajalle. Taitoja kuitenkin piti kehittää, sillä aluksi voimat olivat alkuasteella, eikä niistä ollut suurtakaan hyötyä.

Shean koki voimakkaan tunneräjähdyksen sisällään. Hän sinkoutui ajatuksissaan valon nopeudella tähtien ja aurinkokuntien ohi. Mieli täyttyi sinkoilevista kuvista, utuisista hahmoista ja viisikulmaisesta kivestä. Maisemissa vilisivät tuli, vesi ja metsät. Kaunis mustahiuksinen nainen keinutti sylissään pientä vauvaa ja sen jälkeen kaikki vihdoin pysähtyi tyhjyyteen. Shean tunsi värisevänsä. Tyhjyys oli kylmä, pahaenteinen paikka. Sen mustasta pimeydestä lähestyi kolme luurankomaista kaapuolentoa. Ne kasvoivat kasvamistaan tunkeutuen Sheanin tajunnan läpi. Häntä puistatti. Unen ja todellisuuden rajamailta kuului Amalin kaukainen ääni.

“Varo, kolme pahuuden johtajaa ne olivat. Heill’ kasvoja ei ole. Ensimmäinen Pahuus on. Hänt’ Sajoliks’ kutsutaan. Toinen heist’ Viha on. Hän nimen Kalkrisk tuntee. Kolmas, mutt’ ei vähin, tyhjyys on. Hän nimeä Jelah käyttää. Näit’ kolmea varo, he mieles’ nopeast’ valtaa ja vie.”

Amalin ääni heikkeni. Tyhjyyden varjoista ilmestyi neljäs hahmo. Shean tunsi voivansa pahoin sen lähestyessä. Hahmon helvetillinen nauru voimistui. Shean tunsi halua lähteä karkuun, mutta ei voinut. Hänet oli naulittu näkyynsä. Ei ollut mitään pakokeinoa. Vangitun oli pakko pysyä aloillaan. Mustiin pukeutunut hahmo tuijotti häntä rajumyrskyn mustilla silmillään. Sillä oli syvät uurteet poskilla ja vyötäisille ylettyvät mustat hiukset. Se ojensi kätensä hänelle. Sheanin sielu huusi varoitukseksi. Hän työnsi nopeasti epämiellyttävän hahmon mielensä syvimpiin sopukoihin. Virran syövereistä nousi esille mustanpuhuva nimi: Soloc Tapen, pahan juoksupoika. Viimeinen pimeyden hahmo esiintyi himmeänä ja se hävisi ennen kuin sen piirteitä ehti havaita.

Shean havahtui. Hän näki Amalin edessään suljetuin silmin. Oudot energiapurkaukset säestivät ainutlaatuisia taitoja, jotka hän sai ystävältään. Shean sinkoutui taaksepäin, kun viimeinenkin salassa ollut taito virtasi hänen vartalonsa läpi. Amal avasi hiljaa silmänsä ja huokasi syvään. Siirtäminen oli uuvuttanut hänet niin, että hän tarvitsi vähän aikaa kerätäkseen voimansa takaisin.

Shean halasi vanhusta. Hän ei osannut vieläkään näyttää tunteitaan. “Nyt mene! Sua ootetaan. Ma mukanas’ olen, sa vaan kutsut. Yks’ taitos’ telepatia on, muut ajan myöt’ opit. Aloittaa voit, mieles’ kysymiselt’, pienen matkan miten pääset ilman askeleenkaan ottoa. Keskittyy sun täytyy ja vakava olla, muuten hunningolla olet sa.” Amal heilutti harjaa hyvästiksi ja yhtäkkiä se oli vain kadonnut. Shean etsi vastausta mielestään. Lentäminen, ei, siihen hän ei ollut vielä valmis. Molekyylin siirtäminen. Se se oli, mutta se tepsisi vain lyhyen matkan siirtoihin. Shean pinnisti, hän sulki silmänsä ja ajatteli paikkaa mihin oli jättänyt liitäjänsä. Vähän ajan kuluttua hän tunsi sykähdyksen. Maailma vääristyi ja Shean tunsi ruumiinsa hajoavan palasiksi ja kulkevan keskellä värikästä pyörrettä.

Se oli onnistunut. Hän huomasi olevansa liitäjän vieressä. Se oli juuri siinä mihin hän sen oli jättänyt. Shean katsoi vielä kerran haikeasti vuoren huipulle, kunnes lähti liitäjällään alas vuorenrinnettä.

“He saivat majurin ja kapteenin elävinä vangeiksi ja nuoren pojan” ilmoitti Soloc tyytyväisenä.

“Kapteeni Terda viestitti saapuvansa joukkoineen käytyään ensin Arum-planeetalla tankkaamassa. Kohta tiedämme mitä neuvosto on keksinyt päämme menoksi.”

Paikka jossa Soloc antoi selonteon mestareilleen, oli pimeä alttarihuone. Se oli hyvin synkkä ja autio tila. Keskellä huonetta oli kolme suurta valtaistuinta pyöreällä pilarilla, jota ympäröi seiniin asti ylettyvä vallihauta. Sitä kutsuttiin pohjattomaksi kuoleman kuiluksi. Sinne pudonnut ei koskaan saanut tietää, kuoliko hän laser purkauksiin vai hapen loppumiseen. Huoneen katto oli mustaa terästä ja kupolimainen.

Valtaistuinten luo pääsi kävelemällä pitkin teräksistä siltaa. Ainoa tulo- ja menotie oli sillan päässä oleva tietokoneohjattu rautainen ovi. Soloc oli polvistunut valtaistuinten eteen, odottaen kolmen mustapukuisen mestarinsa sanoja. Sajol, pahuuden mestari, istui keskimmäisellä valtaistuimella ja aloitti puhumisen ivallisella äänellä.

“Denya ja Nina White ovat hyvin tärkeitä henkilöitä armeijassa. Heidän kiinnisaamisensa on tehnyt armeijan naurunalaiseksi.” Kalkrisk ja Jelah nyökkäsivät, että olivat samaa mieltä. “Siksi haluammekin, että otat pienen saattueen mukaan komentoalukseen ja lähdet Arumille. Elektra on myös hyödyksi. Ota hänet mukaasi.”

Sajol viittasi kädellään poistumisen merkiksi. Soloc nousi ripeästi, kumarsi ja poistui huoneesta rautaoven kirskunnan ja kitinän säestyksellä. Hän meni suoraan lähimmän viestintäpaneelin luokse ja kuulutti.

“Elektra du Pré, tulkaa heti kapyysiini.”

Soloc käveli huoneeseensa. Hänen ei tarvinnut odottaa kauaakaan, kun ovi liukui auki ja sieltä astui esiin hyvävartaloinen nainen.

Elektra, Solocin oikea käsi, miten häntä voisikaan kuvailla. Hänellä oli yllään nahkainen, musta puolitoppi ja vartalonmyötäiset nahkaiset pitkikset. Naisen pituutta lisäsivät nahkaiset, mustat saappaat, joissa oli pitkät piikkikorot. Vyötäisillä hänellä roikkui sähköimpulssinen ruoska, tappava ase, jota vain Elektra osasi käyttää. Vasemmassa kädessään hänellä oli lasertikarin kotelo. Ase oli pieni, mutta tappava. Elektralla oli lumikon valkea iho ja keltaiset, salamoivat silmät. Otsallaan hänellä oli nahkainen nyöri, joka korosti hänen voimakaspiirteisiä kasvojaan. Hänen hiuksensa olivat valkoiset ja lyhyet.

Ne oli kammattu punkkarimaisesti ylöspäin. Sormenkynnet olivat pitkät ja värjätty hopeisiksi. Kaulalla roikkui kultainen säkenöivä salama, joka kuvasi vasemmassa poskessa olevaa saman kuvioista polttoarpea.

“Te kutsuitte minua, Herrani. Mikä on käskynne?” kysyi Elektra käyden suoraan asiaan. Soloc vastasi välinpitämättömästi.

“Emme jää odottamaan, että vangit tuodaan, vaan menemme heidän luokseen Arumille.” Elektra nyökkäsi hyväksyvästi. He kävelivät tukikohdan mutkikkaita käytäviä sukkulaalusta 2,6:lle ja siirtyivät siinä olleeseen alukseen. Se kuljetti heidät komentoalukselle.

Dramiria-planeetta oli yhdessä asukkaidensa kanssa läpeensä mätä. Sen luonto oli jo kauan aikaa sitten tuhottu saasteilla ja roskalla. Asukkaat olivat olleet välinpitämättömiä planeettansa kohtalosta, joten nyt se oli vain niukasti asuinkelpoinen. Kaupoissa myytiin pullotettua happea, mitä piti pitää mukana ulkona käydessä ja metalliset asuintilat olivat koko planeetalla ilmastoitu. Yläilmat olivat sankan savun peitossa ja niiden läpi

Dramirian auringot Hes ja paljon pienempi Keidas näyttivät jään sinisiltä.

Vettä planeetalle kuljetettiin läheisiltä kuilta, mutta se ei ollut koskaan raikasta. Pohjavedet, järvet, meret ja muut veden lähteet oli imetty kuiviin monta Mel-Velaa sitten. Kaupungeissa kaduille oli laitettu suuria tuulettimia, jotka puhalsivat huonoa ilmaa ylöspäin. Luonnon sijasta planeetta oli täynnä mekaniikkaa, joka teki näkymästä ruman ja harmaan. Samoin talot oli tehty pelkästään elottomasta kivestä tai metallista.

Toisaalla, Arum-planeetan kiertoradalla lepäsi yksinäinen piraattialus. Se oli juuri vähän aikaisemmin saapunut planeetan läheisyyteen.

“Ovatko vangit valmiina?” kysyi kapteeni Terda kärsimättömänä.

“Soloc on tulossa meitä vastaan Arumille ja tuskin kukaan teistä haluaa antaa hänen odottaa!” Denya ja Nina vilkaisivat toisiinsa ja Keith vilkuili hermostuneesti ympärilleen.

“Viekää vangit tankkaussukkulan lastiruumaan” kapteeni komensi.

“Lähdemme heti.”

Pieni vartiojoukko tönäisi vangit liikkeelle. Heidän käsissään olivat sähköraudat. Tehokas keino pitää vangit kurissa. Denyalla oli merkitsevä katse silmissään. Jotain tulisi tapahtumaan ja pian. Sukkula laskeutui pienelle aukiolle Alfa-metsään. Ilmanpaine purkautui metallioven vieristä, kun se alkoi laskeutua alas. Vankiseurue oli valmiina kävelemään sitä pitkin alas.

Planeetan toisella puolella pieni rahtialus oli pyytämässä lupaa telakoitua pääkaupungin asemalle. Tällä hetkellä se lepäsi kiertoradalla ammattilaisen ohjaamana ja kuin odottaen suurta myrskyä. Ohjaamossa istui neljä korkean henkilön näköistä outoa ilmestystä ja kaikilla heistä oli vakava ilme kasvoillaan. Heillä oli maaston väriset viitat yllään ja kasvot olivat maalattu metsän mukaan. Ohjaajan takana istunut henkilö nojasi eteenpäin ja laski leukansa päänojan viereen. Hän osoitti kysymyksensä päälentäjälle.

“Saco, kauanko vielä menee, että pääsemme planeetan pinnalle? Tähdennän vielä, että meillä on kiire ja aikataulu jota noudattaa. Emme saa myöhästyä.”

“Luutnantti Ice, tiedän kyllä että pidät aikatauluistasi henkeen ja vereen kiinni, mutta en minäkään pysty ihmeitä tekemään. Pyrokratia on joissain paikoin mahdottoman hidasta.” Iceksi kutsuttu heittäytyi turhautuneena selkänojaansa ja hänen vieressään istuva nainen kikatti hiljaa kaavussaan.

“Infra, älä a...” Ice aloitti varoittavalla äänellä, kun radiosta kuului vahvistus laskeutumisja telakoitumisluvalle. Saco kiihdytti sähäkästi läpi ilmakehän laskeutuen telakka alueelle.

Shean oli kiitänyt liitäjällään nopeasti tasangon yli, mutta yhtäkkiä hän kuitenkin päätti hidastaa vauhtiaan ja pysähtyä. Hänelle tuli ihmeellinen tunne, että hänen pitäisi tehdä jotain. Hän suuntasi katseensa läheiselle kiertotielle ja päätti mennä sitä kautta. Liitäjä kiihdytti kuin itsestään vauhtia. Shean poikkesi tieltä metsään ja mutkitteli runkojen ja pensaiden ohitse. Hetken kuluttua hän taas hiljensi vauhtiaan ja lopulta pysähtyi. Hänen sisäinen äänensä sanoi, että hänen pitäisi jatkaa eteenpäin kävellen.

Shean tunsi metsän hyvin, mutta nyt jokin oli varmasti vialla. Lintuparvet pyrähtivät pois puiden seasta ja jäljellä olevat linnut eivät laulaneet. Metsän eläimet olivat yhtäkkiä kaikonneet ja joka puolella oli hiljaista. Metsän hiljaisuus antoi ohjeen varoa, että ei astuisi rasahtavan oksan päälle tai kompastuisi maasta pursuaviin juuriin.

Shean työnsi puunoksia edestään. Hän lähestyi hitaasti lähellä olevaa aukiota. Sen reunaan päästyään hän vaistomaisesti kyyristyi. ”Piraattisukkula täällä”, ajatteli hän hämmästyneenä. Sen laskusillalla näkyi vilkasta liikehdintää. Shean näki kaksi naista ja nuoren pojan pienen vartiojoukon keskellä.

Hän tunsi adrenaliinin virtaavan ja tulen polttavan suonissaan. Nyt täytyi olla kärsivällinen. Hän rauhoitti itsensä, sulki silmänsä ja tutki maastoa Pejan kautta. Virrassa oli heikkoa värinää. Aukiolla oli monta henkilöä piilossa. Kaikki eivät olleet ihmisiä. Kaksi niistä oli puissa vartiossa. Neljä muuta olivat naamioituneet puiden sekaan ja kaksi jäljellä olevaa oli piiloutunut hiekkakuoppaan. Peja ilmoitti, että he olivat siellä hyvissä aikeissa. Vartiomiesten keskellä Denya antoi merkin jolloin kaikki kolme kyyristyivät. Kuopassa olleet soturit nousivat seisomaan ja ampuivat tarkasti etummaiset vartijat ennen kuin ne ehtivät vastata lasertulitukseen.

Puissa olleet tappoivat järjestelmällisesti muut kuusi vartijaa. Puiden seasta ryntäsivät suojaamaan jäljelle jääneet neljä ja Shean karkuun lähtenyttä kolmikkoa. Soturit katsoivat oudoksuen yllättävää apua, jonka he saivat. Sukkulasta juoksi ulos apujoukko ja yksi sen miehistä osui haavoittavasti Denyaan, joka lyyhistyi maahan. Hänen käsirautansa menivät epäkuntoon osuessaan kovaan kivikkoon. Nina ja Keith heittäytyivät hänen suojakseen. Seurasi hirveä tulitaistelu. Palanut liha haisi kaikkialla ja kitkerä savu leijaili kevyesti lasersäteiden rikkoessa sitä jatkuvasti. Shean oli vetänyt lasermiekat automaattisesti tupestaan ja alkoi torjua kolmikkoon suunnattuja säteitä.

“Denya, pystytkö kävelemään?” kysyi Nina huolestuneesti.

“Kyllä, uskon niin.” Hän vastasi takellellen. Denyalla oli suuret kivut. Nina ja Keith ottivat hänen kätensä olkapäidensä taakse ja lähtivät viemään häntä turvaan.

Soturit lähtivät myös perääntymään tulittaen vieläkin taukoamatta piraatteja. Moni heistä oli jo päässyt manan majoille, mutta iskuryhmästä ei taas kukaan ollut kuollut. Jättikokoinen miessotilas iski nyrkkinsä maahan. Siitä syntynyt paineaalto kaatoi osan takaa-ajajista ja yksi naispuolisista huusi ääniaalloin toiseen osaan ja heidän päänsä poksahtelivat kuin korkit.

Shean suojeli kolmikkoa oikein olan takaa. Pakolaiset pääsivät vihdoin metsänreunaan. “Nouskaa lentolaudoille!” yksi heistä huusi.

“Denya ei pysy siinä! Ice!” Nina huusi raivoissaan takaisin. Shean koputti Ninaa olkapäälle ja viittoili.

“Minä voin ottaa hänet liitäjäni kyytiin”

Nina ymmärsi mitä outo nuori mies hänelle viittoili. Hetken hän epäröi, mutta kun hän oli katsonut vähän aikaa Sheania suoraan syvälle silmiin ja nähnyt niissä vilpittömyyden, hän teki päätöksen. Aikaa ei ollut hukattavana. Hän vastasi.

“Denya menee hänen mukaansa.”

Ice yritti laittaa vastalauseen väliin, mutta Ninan käskevä katse kuoletti sanat hänen huulilleen ja hän nousi tottelevaisesti lentolaudalle. Muut nousivat myös laudoille, kun Shean juosten kantoi loukkaantuneen Denyan liitäjänsä luo.

Denya saattoi vain katsoa pelastajaritarinsa ponnisteluja. Hän laittoi naisen hellästi liitäjänsä selkään ja istuutui hänen taakseen. Muut olivat seuranneet perässä. Karkurit lähtivät Sheanin valitsemaan suuntaan, suoraan kohti Bresoria. He pääsivät metsän halki turvallisesti kaupunkiin vievälle tielle.

Jokaisen päässä humisi, niin kovaa vauhtia he kiisivät. Shean tunsi haavoittuneen veltostuvan. Nainen oli menettänyt paljon verta. Denyan vaaleat hiukset leijuivat holtittomasti Sheanin kasvojen edessä ja pelastaja tunsi kyyditettävän vartalon itseään vasten. Vihdoin he pääsivät kaupunkiin. Sen sokkeloisilla kaduilla vilisi jos millaisia olioita ja mutantteja. Erinäiset kaupustelijat ja koronkiskurit etsivät hyviä höynäytettäviä. Salakuljettajat etsivät taas tulevia tulonlähteitään. Palkkionmetsästäjien joukossa sotaisa seurue ei ollut kenenkään mielestä huomion arvoinen. Se jatkoikin rauhallisesti eteenpäin.

Shean pysähtyi ränsistyneen majatalon luo. Majatalon, jossa Blade oleskeli. Seurue jäi odottamaan hänen taaksensa. Hän nosti Denyan syliinsä ja koputti oveen. Ei vastausta. Hän koputti uudestaan. Nyt ovi avautui. Blade seisoi oven suussa äimistyneenä, kun joukko ryntäsi sisään tönäisten hänet syrjään.

“Mitä hemm... Shean, mitä tämä merkitsee? Majuri Denya, mitä te täällä teette?..” Blade katsoi Sheanin sylissä makaavaa naista. Shean laski hänet makuualustalle ja nyökkäsi Ninalle. Ice poisti käsiraudat kolmikon käsistä.

Shean viittoili Bladelle.

“Majurisi tarvitsee hoitoa ja meidän pitää lähteä ehkä vähän toivottua aikaisemmin pois täältä... Kysy heiltä haluavatko he tulla meidän kyydillämme Kali-planeetalle? Minun täytyy hakea A.B. pois kotoa ennen kuin lähdemme.” Blade tajusi mistä oli kyse. Hän kysyi Ninalta ja sai myöntävän vastauksen.

“Ei hän voi mennä! Piraatit ovat jo etsimässä meitä!” Ice sanoi hermostuneesti ja sai heti Ninan salamoivan katseen itseensä. Nina oli korkea-arvoisempi ja Ice päätti sulkea suunsa.

Muut lähtivät ripeästi majatalosta kohti Tundra 3,5:ttä, kun Shean hyppäsi liitäjänsä selkään ja lähti takaisin metsään. Piha aukio näytti autiolta Sheanin pysäyttäessä kiiturin, mutta se oli liiankin hiljainen. Talon lähellä liikkui outoja varjoja ja Shean pysyi valppaana. Hän haki kotona kärsimättömänä odotelleen A.B:n ja vähän muitakin tarpeellisia tarvikkeita ja lastasi ne kiituriin, kun piilosilla olijat hyökkäsivät. Vaikkakin he olivat vihollisia, Shean ei halunnut riistää heidän henkeään.

Shean kävi puolustustaisteluun fyysisillä hyökkäyksillä pitäen aseensa visusti huotrassa, kunnes polku oli vapaa. Sitten hän palasi kaupunkiin suoraan lähtölaiturilla odottavien ystäviensä luo, eikä maininnut vastoinkäymisistään. Muut olivat jo sisällä, mutta Blade ja Nina olivat jääneet odottamaan häntä. Blade hymyili leveästi. “Tiesin, että hän selviäisi.” hän sanoi huokaisten helpotuksesta. Nina hymähti ja he juoksivat sisään.

Valonnopeudella Arumia lähestyvä komentoalus sai yllättävän hätäkutsun. Komentosillalla ollut kapteeni kiirehti viemään viestiä vierashyttiin. Sähköovi sulkeutui hänen takanaan.

“Amiraali Soloc, Arumin vankiseuruetta vastaan on hyökätty. Kapteeni Terda on kuollut ja moni muukin sukkulan väestä. Vangit pääsivät pakoon.”

Aluksen kapteeni perääntyi kauhuissaan, niin hirveä irvistys oli levinnyt Solocin kasvoille. Hänen vieressään seisonut Elektra katsoi pelokkaasti herraansa. Soloc puristi tuolinsa käsinojia kouristuksen omaisesti. Hän puri huultaan niin lujaa, että siitä alkoi tihkua verta. Elektra otti ruoskan vyöltään ja sivalsi sillä kapteenia poskelle. Hän parkaisi kivusta ja vaipui polvilleen lattialle.

“Armoa Lady Elektra, ei se ollut minun vika...”

Anelu keskeytyi, kun kaiuttimesta kuului tiedon anto.

“Alus poistunut Arumin ilmakehästä, epäillään kadonneiden vankien alukseksi.”

Soloc nousi seisomaan ja käveli Elektran kanssa ulos hytistä. Kapteeni keräsi rohkeutensa, nousi ylös lattialta, suoristi pukunsa ja lähti heidän peräänsä.

Komentosillan ikkunasta Soloc ja Elektra näkivät pakenevan aluksen.

“Tulittakaa sitä, mutta älkää tuhotko. Haluan heidät elävinä.” käski Soloc terävästi.

“Laittakaa vetosäde kuntoon.”

Pakenevassa aluksessa Shean ja Blade yrittivät väistellä vihollisaluksen sähäkkää lasertulitusta.

“Olemme pulassa. Emme pysty kovan tulituksen takia siirtymään valonnopeuteen. Mikä nyt olisi neuvoksi?” Blade sanoi robottimaisesti. Shean nyökkäsi vahvistaen asian.

“Ellei sitten... Nyt tiedän!” Blade huudahti viekkaasti hymyillen.

“Armeijan keksijä/mekaanikko Betal asensi kehittämänsä tutkajärjestelmän häiritsijän pelastuskapseleihin. Se on uusinta uutta teknologiaa joka tekee niin pienetkin kuin pelastuskapselit näkymättömiksi tutkalle. Minun aluksessani on ainoa kappale keksinnöstä. Toivottavasti se toimii ja hyvällä onnella piraatit eivät tiedä siitä.” Shean rupesi auttamaan valmisteluissa. Hyvällä onnella he selviäisivät. Lepohytissä lääkintärobotti hoivasi haavoittunutta Denyaa. Muut istuivat vapaa-aikatilassa.

“Poika on hyvä taistelemaan.” Sanoi Ninan Iceksi kutsuma sotilas.

“Minä taas luulen, että hänestä tulisi hyvä johtaja armeijaan. Vai mitä?” Infra kikatti leikkiä laskevasti.

Räjähtelevät tärähdykset keskeyttivät hetkeksi keskustelun.

“Teruksen paineaalto oli taas vertaansa vailla”

Sanoi korkeaa ääntä käyttänyt naissotilas.

“Ei Rana, kuten sinun äänesi oli musiikkia heidän korvilleen” Terus vastasi kohteliaasti kehujalleen. Kaikki remahtivat hilpeään nauruun kaksikon kisaillessa hyvistä sanottavista. Nauru loppui, kun Denya ilmestyi lepohytistä samaan aikaan, kun Shean ilmestyi ohjaamosta.

“Kaikki pelastuskapseleihin. Emme pysty siirtymään valonnopeuteen kovan tulituksen vuoksi. Meidän pitää hämätä heitä räjäyttämällä aluksemme.”

Hän viittoili. Joukossa vallitsi hetken tyrmistynyt olotila, ”Oliko poika ihan tärähtänyt”?

Vähän ajan kuluttua ryhmä kuitenkin päätti totella mukisematta.

Shean meni näpelöimään aluksen lasereiden ohjausta niin, että ne tähtäsivät aluksen reaktoriin. Kaikki siirtyivät pelastuskapseleihin.

Kapseleita oli kaiken kaikkiaan neljä, ne olivat automatisoituja ja tietokoneohjattuja. Niihin mahtui neljä henkilöä kerralla. Blade laittoi automaattiohjauksen päälle, poisti aluksen suojat ja meni kapseliin. Shean tarkisti vielä, että kaikki oli kunnossa, kytki ajastimen päälle ja nosti A.B:n olalleen.

Hän käveli reippaasti samaan kapseliin missä Blade oli, sulki ilmalukon ja oven. Hän antoi merkin, jolloin kaikki laittoivat tutkanhäirinnän päälle ja irrottautuivat aluksesta. Pelastuneet katsoivat, kun seuraava laser isku osui alukseen juuri samaan aikaan, kun aluksen lasereiden ajastus päättyi. Reaktori räjähti ja pakolaiset näkivät ikkunoistaan suunnattoman sokaisevan valon ja liekkimeren.

Elektra ja Soloc näkivät vihollisaluksesta saman asian. Räjähdyksestä tulviva kirkas valo sai komentosillalla joka ikisen suojaamaan omia silmiään. Aluksen kapteeni katsoi näkyä huolestuneena. Elektra hypisteli ruoskaa ja nopealla liikkeellä käynnisti sen. Kapteeni ei ehtinyt tajuta mitään, kun Elektra sivalsi taaksepäin hänen päänsä poikki. Kaksi aluksen sotilasta ryntäsi kantamaan ruumiin pois. Nuori upseeri joutui hoitamaan likaisimman työn. Kapteenin pää oli vierinyt portaita alas hänen jalkojensa juureen. Sotilas joutui nostamaan pään lattialta ylös, pitäen sen hiuksista kiinni. Hänellä oli etova ilme kasvoillaan.

“Palaamme heti Dramirialle.” Sanoi Soloc murhaavalla äänellä. Miehet lähtivät toteuttamaan johtajansa käskyä kuuliaisesti, kun hän itse käveli hyttiinsä Elektran kanssa. Soloc kytki viestintähologrammin päälle ja astui siihen. Hänen eteensä ilmestyi kolme valtaistuinta. Myös Sajol, Kalkrisk ja Jelah näkivät Solocin edessään.

“Kerro asiasi!” käski Sajol hitaasti.

“Vangit karkasivat Arumilla. Me yritimme saada heidät kiinni, mutta takaa-ajon yhteydessä heidän aluksensa räjähti. Tutka ei havainnut alueella pelastuskapseleita. Koko aluksen väki tuhoutui”

Mestarit mutisivat hetken aikaa keskenään. Sitten Sajol vastasi.

“Tuo oli kylläkin pieni takaisku ja armeijalle olisi tuottanut enemmän häpeää, jos olisimme saaneet vangittua heidät kuolemisen sijaan. Tärkeintä on kumminkin, että he eivät palaa Kalille. Tule takaisin Dramirialle odottamaan lisäohjeita.” Pimeän johtajat nojautuivat taaksepäin istuintensa selkänojiin. Soloc kumarsi ja astui taaksepäin. Lähetys loppui siihen.

Matkustajat tunsivat vartaloa puuduttavaa tärinää ja ilmanpaineen nousua, kun he iskeytyivät tuntemattoman planeetan ilmakehään. Ilmanpaine oli sen verran kova, että he luulivat keuhkojensa painuvan kasaan ja oman rintakehänsä rusentuvan. Silmät tuntuivat painuvan kallon kuoren läpi ja lihakset turtuivat liikkumattomiksi.

Kapselit iskeytyivät maahan meteoriitin voimalla. Niiden jarruvarjot pysäyttivät kuitenkin vauhdin tarpeeksi ajoissa, niin että ne eivät murskaantuneet täysin karuun, kovaan maahan. Shean irrotti itsensä turvaistuimesta ja veti muutaman kerran kunnolla ilmaa keuhkoihinsa. Hän meni tietoyksikön luo ja kysyi siltä oliko ulos turvallista mennä. Tietokone vahvisti, että ulos voisi mennä vaarantamatta henkeään. Hän avasi oven. Sieltä tulvahti rikinkatkuinen kuuma ilma, joka pisti silmät valumaan kyyneliä ja keuhkot haukkomaan henkeä. Ilmassa leijui tuhkan täyttämä savupilvi. Planeetta oli selvästi tuliperäinen.

Muut olivat myös tulleet ulos kapseleista. Denya tuli viimeisenä pidellen kipeää kylkeään. He katsoivat tutkivasti ympärilleen.

“Missä olemme?” kysyi Nina muilta. Kukaan ei tiennyt kysymykseen vastausta. Shean meni takaisin kapseliinsa ja katsoi tietokoneelta aurinkokuntien planeettakarttaa. Kapselit olivat haaksirikkoutuneet Sash-planeetan kuulle, jonka nimi oli Vulona. Hän kysyi siltä myös oliko täällä mitään paikkaa mistä saisi vuokrattua aluksen. Yksi löytyi. Rahtipaikka oli kahden päivän kävelymatkan päässä. Piti vain ylittää tulivuorijono. Hän palasi muiden joukkoon ja sanoi.

“Olemme Vulona nimisellä kuulla... Emme voi tehdä tänään enää mitään. Pystytetään leiripaikka tähän. Lähdemme aamunkoitteessa.” Haaksirikkoutuneet äimistyivät sanattomiksi. Shean puhui liikuttamatta huuliaan.

“Shean... Sinä puhuit. Kuulimme äänesi, mutta emme nähneet huultesi liikkuvan.”

Blade sanoi äimistyneenä.

“Teinkö niin?” Shean ihmetteli itsekin. Hän tajusi, hetken mietittyään, että ajatuksenluku ja sen siirtäminen olivat kaksi monista taidoista, jotka hän oli Amalilta saanut.

Blade keräsi kaikkea mikä sopi poltettavaksi nuotioon. Suoja oli pystytetty ja vuodepaikat sijattu.

Urakan jälkeen seurue istuutui iltanuotiolle. Oli esittelyjen aika. Shean aloitti.

“Tämä tässä on Frédéric Blade ja pikku ystäväni on A.B... Minun nimeni on Shean Thunder.”

Blade nyökkäsi kohteliaasti. Seurue tervehti kätellen heitä.

“Minä olen majuri Denya White ja tässä ovat siskoni Nina Sahar ja poikani Keith Norris.” Nina hymyili ja Keith nyökkäsi kaveruksille. Iskuryhmästä he tunsivat jo miehen nimeltä Ice, joka oli soturin peitenimi. Hänen oikea nimensä oli pitkä kansansa perinteiden mukaisesti, Kosh Melen Tierna Kira Mesec Icen. Nimensä mukaan hänen ihonsa ja hiuksensa olivat vaaleansiniset ja hän käytti geneettistä jäätä mieluisimpana aseenaan. Icen kotiplaneetta Kalla oli jäämerien, kylmien mannerten, tuiskuisten vuorten ja ikitalven tyyssija. Kansan miehet olivat karaistuneita, isokokoisia ja voimakkaita. Naiset olivat pieniä, voimakkaita ja ketteriä. Elinkeinot jakautuivat syvän jään viljelijöihin ja riistan metsästäjiin.

Koko iskuryhmä oli koottu värikkäimmistä ihmisen mutaatioista mitä eri aurinkokunnista oli löydetty. Infraksi esittäytynyt nainen, oikealta nimeltään Infeera Paneta, omasi kyvyn katsoa maastoa elävien olioiden ruumiinlämmön mukaan. Hänen ihonsa oli keltainen ja hiukset tulipunaiset ja ne olivat rastoilla. Hän on myös Icen elinkumppani tai puoliso riippuen siitä miltä kannalta asiaa katselee. Infran planeetta oli kallioinen ja metsäinen Pelloc. Hänen vanhempansa muun kansan mukana asui planeetan ainoalla suurella mantereella louhien kotinsa kallioihin ja malmeja vuorten uumenista. Synkästä asuinpaikasta huolimatta kodit oli koristettu lämpimin värein poistamaan synkkyys. Kansan yksilöillä oli kuitenkin lyhyt elinkaari ja suurin osa ei elänyt yli 35-vuotiaaksi ja 40:n ikävuoden saavuttaminen oli jo yksi suurimmista ihmeistä heidän keskuudessaan.

Ryhmän tietokone-ekspertti oli Saco. Hän oli oikealta nimeltään Paer Sacoender. Hän oli ainoa ihminen heidän joukossaan. Hänen voimakkuutensa olivat tikarin terävät aivot. Itämainen Mori, oikealta nimeltään Ikari Hiroyuki Mori, pystyi muuttamaan molekyylirakennettaan niin, että hän pystyi selviytymään mahdottomimmastakin paikasta. Hän käytti mieluiten aseenaan käsiään ja luotti fyysisten taistelulajien hallintaan. Ryhmästä vähän kauempana istui tummaihoinen Croes, oikealta nimeltään Ien Croesna. Hänen kykynsä olivat yliherkät aistit. Sen takia hän istui kauempana nuotiosta.

Nainen nimeltä Rana, oikealta nimeltään Raneda Lissano, käytti korkeaa ääntä aseenaan. Se oli niin voimakas, että viholliset tukkivat korvansa etteivät kuulisi, mutta turhaan. Heidän tärykalvonsa räjähtivät paineen voimasta auttamattomasti. Taidosta ei ollut kuitenkaan paljon hyötyä, jos oma ryhmä kokisi saman kohtalon, joten hän käytti ”luonnon lahjaansa” vasta viimeisenä keinona. Hänellä oli tummanvihreät luonnonkiharat hiukset ja vaaleanvihreät huulet. Terus oli voimakasrakenteinen ja hän käytti aseenaan paineimpulsseja. Ne lennättivät vihollisen kauas pois hänen läheltään. Hänen kotiplaneettansa tuhoutui suuren asteroidin törmäyksessä ja ainoastaan muutama yksilö oli hänen kansastaan enää jäljellä hajallaan universumissa.

Jarms, oikealta nimeltään Jarms Ne’nak, oli syntynyt ja kasvanut lipeväksi käärmeihmiseksi. Hänen vartalonsa oli suomujen peitossa ja aseensa oli tietysti myrkky. Jarms oli liittynyt joukkoon planeetta Greenalta, koska hän halusi pois ristiriidoista ja konflikteista, jotka ravistelivat hänen kansaansa. Hänen maailmansa oli merillä ja trooppisilla sademetsillä täytetty. Kosteusprosentti oli siellä hyvin korkea. Planeetan kaksi rotua, punkkari piikkiset Nerit ja sileä suomuiset Pasit, olivat olleet riidoissa jo monta elinikää. Jarms kuului Paseihin, jotka kunnioittivat kaikkea elämää ja elivät sovussa luonnon kanssa. Nerit taasen olivat sotaisia luonteeltaan ja hyvin vallan haluisia.

“Miten jatkamme tästä eteenpäin?” kysyi Croes Sheanilta. Shean katsoi mietteliäästi nuotion loimuavaan liekkiin.

“Lähdemme aamulla ylittämään vuorijonoa.” Hän aloitti.

“Niiden yli päästyämme jatkamme suoraan rahtipaikalle mistä voimme vuokrata käyttökelpoisen aluksen.” Denya nyökkäsi hyväksyvästi. Blade tuijotti majuria nuotion liekin läpi.

Shean jatkoi.

“Keräämme kaiken kuivamuonan ja veden mitä löydämme kapseleista ja otamme ne mukaamme. Otamme myös muita tarvikkeita mukaamme, joiden avulla säilymme täällä hengissä.”

Nuotion ympärillä jatkui vielä joitakin pieniä keskusteluja, mutta lopulta jäsen jäseneltä kaikki menivät nukkumaan.

Shean oli ainoa, joka oli hereillä. Hän makasi selällään kovalla makuualustalla, kädet ristissä pään alla, katseli tähtiä ja ajatteli missä niistä hän vielä kävisi. Vihdoin hän sulki silmänsä ja antoi itsensä vaipua uneen. Syväunessa hän alkoi nähdä painajaiseksi muuntuvaa tapahtuma sarjaa. Joka puolella roihusivat valtavan kokoiset liekkipatsaat. Ilma oli kuuma, tukahduttava. Liekkimeri ympäröi häntä joka puolelta. Tulen puuduttamana ja sokaisemana hän silti erotti hiljaista laulua, joka voimistui ja sai pahan loitsujen lukemisen muodon. Senkin yli kaukaa tulen keskeltä kantautui heikko avunhuuto, mutta hohtavan kuuma tulimeri verhosi huutajan. Shean yritti etsiä ja etsiä huutajaa, mutta turhaan. Hänen kasvojaan, vartaloaan ja jalkojaan poltti. Sauhu tunkeutui hänen keuhkoihinsa niin, että hän ei pystynyt hengittämään ja silmät valuivat kyyneliä. Keskeltä tulilieskoja ilmestyi siro naisen käsi. Se kärventyi ja syttyi palamaan, mutta kuitenkin Shean tarttui siihen ja yritti vetää avussa olijaa turvaan. Hän ei jaksanut ja kohta ote irtosi. Tulen keskeltä kuului karmaiseva kirkaisu ja sen jälkeen kaikki oli hiiren hiljaista.

Shean säpsähti hereille. Hiki valui virtanaan hänen ihollaan. Hän pyyhkäisi hikipisarat otsaltaan pois ja katsoi punertavaan taivaan rantaan. Aamu oli sarastamassa. Uneksijan silmänreunat olivat kosteat. Kuuma ilma tukahdutti hänen hengityksensä ja hänestä tuntui turvattomalta. Nämä uudet maailmat, aivan erilaiset kuin hänen kotiplaneettansa pelottivat häntä. Hän tunsi tukehtuvansa näistä yllätyksistä ja sokaistuvansa tässä polttavassa maailmassa. Kaikki kaunis tuntui katoavan äärettömyyteen hänen ulottumattomiinsa.

Syvä henkäys kohosi Sheanin rinnasta ja robottimaisesti hän nousi ylös. Hän kävi herättämässä kaikki sipaisemalla heitä kevyesti olkapäälle. Blade nousi istumaan, hieroen silmiään ja kipeää selkäänsä. Se naksui ylösnoustessa. Hän venytteli ja haukotteli suurieleisesti. Vietetty yö ei ollut hänen parhaimpiaan. Iskuryhmäläiset ojentelivat jäseniään. Denyan vointi oli jo paljon parempi. Hän istui polvet koukussa, siirsi käsillään hiukset pois kasvonsa edestä ja jäi katsomaan muiden hyörinää.

Nina ja Keith olivat päässeet tarvikkeiden kimppuun ja pakkasivat niitä jo hyvässä vauhdissa kantolaukkuihin. Ice ja Jarms menivät auttamaan heitä.

“Olen matelija! Ei suomuni kestä tämänlaista kuumuutta! Olen kuin tulisessa pätsissä ja kohta saatte grillattua sammakonkoipea.”

Jarms päivitteli ja keith ja Nina purskahtivat nauruun.

“Paraskin puhuja! Minä olen kotoisin jäiseltä planeetalta ja olen jäätä melkein itsekin. Kuuletko sinä minun valittavan, kun voin sulaa hetkenä minä hyvänsä vesilätäköksi!” Ice tuhahti ja muksautti Jarmsia olkapäälle. Jarms meni nolon näköiseksi.

“Ei täällä kukaan elävä viihdy” Nina sanoi osanottavasti.

“Minunkin piirini ylikuormittuvat ja tarvitsen öljykylpyä!”

Ice röhähti suureen nauruun ja Jarms sihisi perässä. Nina ei ollut yleensä leikkiä laskeva osapuoli. Oikeastaan hän oli kaukana siitä.

Toisaalla, Denya oli päättänyt jatkaa normaalia elämää kuin ampumahaavaa ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

“Infra, tuotko aseeni?” pyysi Denya lähinnä olevalta. Infra nyökkäsi ja toi kaksi sädepistoolia. Denya vyötti ne ristiin lanteilleen. Hän siisti itsensä ja lähti auttamaan muita. Shean ja Saco ottivat kaksi oudonnäköistä rengasta kapselien säilytyslokeroista ja lukitsivat ne ranteisiinsa. Ne olivat pienoistietokoneita, joilla arvioitiin muun muassa maastoa, säätä ja happipitoisuutta. Ne ilmoittaisivat myös vaaratilanteista, jos sellaisia sattuisi. Croes, Rana, Terus, Mori ja Keith purkivat leirin ja pakkasivat sen kantoreppuihin. Blade laittoi asekotelonsa selkään ja työnsi sinne oman haulikkonsa. Nina otti laserpistoolin ja laski sen lepäämään vyötäisilleen.

Retkikunta oli valmis. He napostelivat pienen aamiaisen ennen rankkaa taivalta. Maa väreili lämmintä ilmaa. Tulivuorijonolle oli noin viiden kilometrin matka. Vulonan kuuma hengitysilma poltti keuhkoja ja tuhka ja savu tekivät hengityksen miltei mahdottomaksi. Lämpötila oli noussut 45 asteeseen, vaikka ei ollut edes keskipäivä. Sorainen maa ratisi jalkojen alla. Matkalaiset hengittivät säästäen puhdasta ilmaa happinaamareiden kautta. Heikot maanjäristykset hidastivat muutenkin hankalaa matkaa. Denya oli pysynyt tolpillaan pelkän tahdonvoimansa ansiosta, mutta hänelläkin oli rajansa ja se oli puhtaasti miinuksen puolella. Blade ei kuunnellut vastaväitteitä, kun hän nosti Denyan syliinsä ja jatkoi nousua vuorensolaa pitkin. A.B. äänteli hiljaisia tööttäyksiä ja hyrinää vastalauseeksi, kun se joutui kyyhöttämään Sheanin repussa.

Tulivuorenseinämä oli vain alkua sille mitä he löysivät huipulta. Kraatteri oli suunnattoman kokoinen ja samanlaisia riitti silmänkantamattomiin asti. Sortuvat seinät ja irtoilevat kivet veivät melkein heiltä jalat alta. Putoaminen olisi tarkoittanut varmaa kuolemaa kiehuvassa hornankattilassa. Sula laava pulppusi keltaoranssisia laavakuplia ja väreili tukahduttavaa kuumuutta. Maisema oli kaikkialla sama. Horisontissa näkyi tulivuoria tulivuorien jälkeen. Niitä oli niin monta, että he eivät pystyneet niitä laskemaan. Hiki virtasi yhä vuolaampana ja laavakuplien posahduksista syntyneet pisarat polttivat ihoa. Seinämien raoista purkautui kuumaa vesihöyryä.

Terus lähestyi Ranaa peräjoukosta ja jäi kävelemään hänen viereensä. Jätti katsoi merkitsevästi Sheania ja sanoi Ranalle.

“Onko sinusta tuossa pojassa jotain outoa?” ja Rana terästi katseensa Sheaniin.

“Hän omaa suuria kykyjä ja pidät häntä sen takia outona. Ihan kuin et olisi itse saanut kokea ennakkoluuloja ulkonäkösi vuoksi.

Terus laski häpeissään päänsä ja jättäytyi jonon loppuun.

Joissain kohdin vuorien kielekkeet olivat niin kapeita, että reunoilla tanssijat joutuivat nojautumaan koko vartalollaan rosoisiin vuortenseinämiin. Hiekkaa valui alaspäin jokaisella askeleella. Kielekkeet synnyttivät kävelijöille yllättävän turvattomuuden tunteen.

Maa alkoi järistä 5 Richterin voimalla. Retkikuntalaiset horjuivat ja heiluivat tasapainoillen pienen vuoren kraatterin reunalla.

Ranneke alkoi hälyttää kovalla äänellä: Vaara! Vaara!! Järistysasteikko liian suuri! Purkaus lähellä! Poistukaa vuorten läheisyydestä.

“Poistukaa vuorten läheisyydestä!!” Huusi Blade ivallista kauhua kuvastavalla äänellä. “Shean!! Mehän olemme vuorten keskellä!!!”

Shean näytti kädellään, että juoskaa. Blade laski Denyan sylistään ja koko joukko lähti pyrkimään epätoivon saattelemana rinnettä alas. Jokainen tulivuori näytti olevan toimintatilassa.

Purkautuva tulivuori ei ollut lähellä, mutta kumminkin he näkivät ja tunsivat sen aiheuttaman suuren räjähdyksen. Pakenijat lensivät selälleen siitä syntyneen paineaallon iskettyä heihin. Edessä oleva näky oli hirveä. Tulivuoresta oli jäänyt puolikas rosoinen kartio jäljelle. Pienistä nokihiukkasista ja vulkaanisista aineista koostunut magma suihkusi kraatterista ylös ja valui rinnettä pitkin alas. Tuhka leijui tuulen mukana pitkälle ja palavia kivenlohkareita satoi joka puolelle heidän ympärilleen. Matkalaiset repivät toisiaan maasta ylös ja jatkoivat juoksemista. He väistelivät suuria kiviä minkä ehtivät tai pystyivät.

“Ilmassa myrkkykaasuja! Varoitus! Ilmassa myrkkykaasuja! Naamarit pakollisia” rannekoru ilmoitti. Kaikki pistivät automaattisesti happinaamarit kasvoilleen. Maa alkoi rakoilla ja halkeilla heidän jalkojensa alta.

Lähellä ollut toinen tulivuori alkoi myös purkautua. Sitä maa ei kestänyt. Järistyksen seurauksena alulla olleen halkeaman reunat erkanivat toisistaan. Rana ja Terus horjahti- vat sen reunalta suoraan tuhat asteiseen laavavirtaan, eikä kukaan ehtinyt heitä pelastaa. Heidän ruumiinsa vajosivat hetkessä palaen sitkeään virtaan.

“Keith!” kiljaisi Denya hädissään, kun näki maan hajoavan pojan jalkojen alta. Keith putosi äkillisesti. Hän sai vaivoin kädellään pienestä kielekkeestä kiinni ja jäi roikkumaan siitä. Ice ryntäsi lähimpänä vetämään hänet ylös.

“Kurota Poika! Kurota!” huusi hän muiden ollessa paniikin alkuasteella.

Keith venytti kättään ja hapuili sormillaan Icen kättä. Saco tuli auttamaan Icea ja tarttui poikaa myös kädestä kiinni. Yhdessä he vetivät hänet ylös. Kieleke sortui heti laavaan, kun Keith oli turvassa. Denya huokasi helpotuksesta. Ensimmäisestä tulivuoresta tulleet kaasut syttyivät ilmakehässä palamaan. Se nopeutti sitkeän laavan kulkua entisestään.

Shean johdatti heitä seuraavassa tulivuoressa olevaan sammuneeseen kraatteriin, joka oli saanut kovettuneesta laavasta jykevän korkin. Se oli myös tarpeeksi syvä suojapaikaksi. Seurue laskeutui rivakasti alas kraatteriin; kuka vierien, kuka kaatuillen, juuri ennen kuin epäinhimilliset polttavat pilvet olisivat pyyhkäisseet heidät pois elävien kirjoista.

Seurue oli säälittävä näky. Vaatteet olivat taas riekaleina ja kaikki olivat noen peittämiä. Jokaisen heidän ruumiinosiansa särki. Shean katsoi happipullonsa mittaria. Asteikko näytti tyhjää. Kaikki tiesivät, että myrkkykaasut tappaisivat heidät hetkessä. Denya oli huolissaan. Viimeisenä pelastuskeinona hän luotti vanhempiensa kertomaan auttajaan, hänen suojelusenkeliinsä. Hän laski kätensä sydämen kohdalle ja rukoili avukseen lapsuutensa suojelupyhimystä. Samalla hän etsi itsestään sitä viatonta ja tietämätöntä tyttöä, joka hän oli kauan sitten ollut ja jonka oli jo kauan sitten kadottanut. Hän sulki silmänsä ja lausui syvältä sydämestään tulevan pyyntönsä. “Isthar, Tuulenherra, ilmojen kuningas. Vie pois kaasut nuo, jotka turmion meille tuo.”

Tuntui kuin koko kuu olisi hiljentynyt sijallaan. Denya tunsi viileän tuulenhenkäyksen kasvoillaan. Hän säpsähti paikallaan, kuin olisi saanut selville jotain tärkeää ja sen vuoksi, myös sulki uudelleen silmänsä. Hänen sisimpänsä ilmoitti sanan ja harsomainen näky asetti hänen eteensä symbolin, jonka hän oli koko ikänsä tuntenut, mutta nyt vasta oli saanut selville mitä se tarkoitti. Rukoilijan huulilta kuului hiljainen kuiskaus, joka kiiri tuulen mukana kauas maailmankaikkeuteen.

“Whoora, Ilma. Kutsun sinua.”

Maa järähti. Pakenijoiden ympärille nousi suuria ilmanpyörteitä. Heidän takaansa puhalsi navakka myrskytuuli, joka tarttui myrkkykaasurintamaan ja työnsi sitä pakonomaisesti poispäin.

Kraatterissa olijat nousivat seisomaan ja katsoivat, kun polttavat pilvet taipuivat yliluonnollisen pyörrevoiman edestä. Ranneke kartoitti vähänajan kuluttua alueen ja ilmoitti kaiken olevan kunnossa. Happinaamarit laskettiin helpottuneina yksitellen alas. Denya puristi paitansa päällä olevaa kohoumaa ja mutisi kiitoksen. Kristallin kirkas kyynel valui hänen poskipäältään alas, jonka hän pyyhkäisi nopealla kädenliikkeellä pois, ettei kukaan ehtisi huomata sitä.

“Näittekö tuon?” kysyi Blade muilta. Tyrmistynyt ilmapiiri leijaili kuin varjo ihmepelastuksen saaneiden ympärillä. Sheanin kasvoilla leikki arvoituksellinen ilme. Hän silmäili Denyaa uusin silmin.

Peja oli värissyt oudolla tavalla koko tapahtuman ajan. Hän oli onnettoman sattuman kautta löytänyt Menagronin toisen osan, joka näytti olevan ilma. Kun aika tulisi, he ja kolme muuta yhdistyisivät totuuden kivien kautta, mutta ketä ne kolme muuta olisivat, sitä hän ei tiennyt.

“On varmaan parempi, että leiriydymme tähän.” Mutisi Nina melkein itsekseen. Maa tärisi vieläkin jälkijäristyksistä. Kuun painostavan kuuman ilman tilalle laskeutui yön kylmä ja salakavala ilma. Äskettäin kuumissaan olleet pelastuneet palelivat nyt ja hytisivät kylmiä vilunväreitä. Leiri pystytettiin konemaisesti ja lopulta nuotiokin oli valmis. Tähdet loistivat himmeinä, mutta silti ne erottuivat hämyisellä yötaivaalla kuin heikko öljylampun liekki.

Taivaanrannassa näkyi komeimpana Sashin uraanin sävyinen vihreä hehku. Planeetta kattoi 30 prosenttia yönäkymästä. Infra valmisti pienen iltaruuan. Kukaan ei saanut kuitenkaan palaakaan alas kurkusta. Saco sohi kiemuraisella kepillä huolimattomasti nuotiota.

Aterioitsijat sorkkivat ja tökkivät haarukoillaan ruokaansa ja naputtelivat niillä lautasen reunoja. Nuotiota katsoi moni tyhjä ja lasittunut silmäpari. Kahden rohkean ja tunnollisen sotilaan menetys painoi mieliä.

“He elävät nyt paremmassa paikassa kuin me...”

Viestitti Shean tovereilleen. Kaikki kohottivat päänsä ja kohdistivat katseensa suoraan häneen.

“Viettäkäämme hetki heidän muistoksensa. Ehkä he näkevät meidät nyt, missä he sitten ovatkaan!”

Pimeä laskeutui nuotioväen ylle. He sulkivat silmänsä ja kuvittelivat näkevänsä äärettömän yötaivaan, tähtineen, kuineen ja planeettoineen. Lensivät yli lukemattomien kosmoksien, monen aurinkokunnan jälkeen. Näkyyn syntyi Ranan ja Teruksen usvaiset hymyilevät hahmot. He leijuivat surijoiden yllä. Kun näyn näkijät avasivat silmänsä, harha pysyi samana. Kaksikko oli tullut jättämään ystävilleen viimeiset jäähyväiset. Kraatterin pohja täyttyi helpotuksen huokauksista. Jokainen laskeutui rauhallisena omalle makuusijalleen. Heidän mielialansa kohosivat ja toive paremmasta huomisesta tuuditti jokaisen syvään uneen.

Nyt oli Denyan vuoro nähdä outoa unta. Pikimustasta pimeydestä kaartelivat kirkkaat sateenkaarenväriset säteet. Ne iskeytyivät Denyan tajunnan vahvaan seinään niin, että hän hätkähti leposijallaan. Kaukana uneksijan edessä häntä lähestyi pyörivä esine. Se oli viisikulmainen kivi, jossa oli platinareunukset. Koru jakautui viiteen eriväriseen osaan, jotka omistivat yhden viisikulmion kulmista. Jokaisessa kappaleessa oli samanvärinen, mutta tummempi kohonnut symboli.

Korun osat, läpinäkyvä kvartsi, merensininen kimalteleva akvamariini, lehdenvihreä Nelaser-oliviini, punaruskea loistelias granaatti ja vaaleanliila heijastava timantti, olivat maasta syntyneitä ja muokkautuneita korukiviä. Kvartsi, Denyan osa, irtautui yhdistelmästä ja jatkoi leijuntaansa suoraan häntä kohti. Loputkin osat hajaantuivat eri suuntiin. Uni muuttui oudosta puolitodelliseksi. Sen ympäristö vaihtui leppoisammaksi ja rauhalliseksi.

Himmeä hahmo tuli häntä kohden. Se oli Shean, joka oli siirtänyt itsensä Denyan tajuntaan. Hän käveli Denyan viereen ja otti häntä kädestä kiinni. Yhdessä he leijuivat korkealle pilvien keskelle. Shean ojensi hänelle kourassaan olevan esineen. Se kieppui Sheanin kämmeneltä hiljalleen ylöspäin. Esine oli vihreä kivi. Denya ojensi hänelle tärisevän kätensä. Siinä ollut kivi kohosi hitaasti ilmaan ja yhdistyi Sheanin kiven kanssa. Kohtaamisesta syntynyt kirkas välähdys herätti nukkujan ja hän katsoi Sheania suoraan silmiin joka oli myös hereillä. Nyt hänkin tiesi, että oli löytänyt palan tärkeästä kokonaisuudesta, Sheanin.

Shean sulki silmänsä ja nukahti. Denya katsoi rauhallisena nukkuvaa nuorta miestä tuntien epävarmuutta ensi kertaa elämässään. Hänen tunteensa olivat ristiriitaisia ja outoja. Pohtija tukahdutti halun ravistaa Shean hereille kysyäkseen häneltä mistä tämä kaikki johtui ja mitä tapahtuisi. Lopulta Denya pakotti itsensä makaamaan, painoi päänsä tyynylle ja sulki silmänsä. Ehkä valkeneva aamu toisi tiedon tullessaan.

Yötaivaalla lensivät monet komeetat. Ne hehkuivat tulipunaisina. Kymmenen kilometriä nukkuvasta leiristä lepäsi sijallaan Alla, vanhimmista vanhin tulivuori. Se näytti kaukaa samanlaiselta kuin muut tulivuoret, mutta läheltä katsottuna se oli ainutlaatuinen. Tulivuoren kraatteri oli täysikuun muotoinen ja se oli täynnä sulaa pulppuavaa laavaa. Tämä kuitenkaan ei tehnyt tulivuoresta ainutlaatuista vaan se, mikä näkyi kraatterin keskellä. Laavasta kohosi kivinen pilari, jonka yläosa näytti kasvin kukinnolta. Sen reunoilta haarautui kiviulokkeita, jotka näyttivät kukan terälehdiltä. Pilarin keskellä tuhkan ympäröimänä säihkyi vuoren keskipiste Tuli Kyynel, suurin punainen rubiini mitä koskaan on tiedetty olevan olemassa. Kiven mystinen tarina oli levinnyt ajan myötä aurinkokuntien joka kolkkaan.

Legenda sai alkunsa kymmenen Velan kiertoa sitten. Kuka näki sen ja jäi kertomaan siitä seuraaville sukupolville oli sekin yhtä suuri arvoitus. Tarina kertoi eräästä tavallisesta avaruusajan päivästä. Tähdet tuikkivat ja kosminen pöly verhosi ja loisti planeettojen ympärillä. Sydäntä viiltävät kirkaisut rikkoivat avaruuden äärettömän hiljaisuuden. Ennen näkemätön häikäisevä valo ja tulivirta täyttivät synkkyyden. Kirkaisujen päästäjä oli kuolematon taruolento, joka oli päässyt tuhatvuotisen tiensä päähän. Se ei enää laulanut kantavalla viiden sävelen harmonialla. Nyt sillä oli viimeisenä päämääränä kuolla rauhassa ja laskeutua haudan lepoon.

Sen voimat olivat heikenneet ja kaunis tuliliekkien värinen sulkapeite ei kiiltänyt samalla lailla kuin nuorena. Se näytti nuhruiselta. Pyrstön sulat olivat pitkät, kärsineet ja ne säihkyivät, vaikkakin parhaan loisteensa menettäneenä, sateenkaaren väreissä ja niiden sekoituksissa. Linnun riikinkukkomainen pää edusti elämän antajaa aurinkoa, sen selkä kaartui kuin kasvava öinen kuu. Siivet olivat kaikkivaltiaan tuulen, pyrstösulat merkitsivät värikästä kasvustoa ja jalat olivat jykevä maa. Sen silmistä oli sammunut vahvana roihunnut elämänliekki.

Olento oli tuhkasta syntynyt tulilintu Feeniks. Tuli, joka ympäröi sitä sen matkoilla, oli hiipunut pois. Se näytti siipirikkoiselta tai hyvin sairaalta linnulta, kun se yritti vaappua eteenpäin. Lopulta Feeniksin voimat ehtyivät ja se syöksyi meteorin lailla Vulonan ilmakehään ja suoraan Alla vuoren laelle. Törmäyksestä syntyi palava kraatteri. Lintu makasi monta tuntia liikkumattomana. Sen sulkia ja otsatöyhtöä heilutti hellä tuulenvire. Feeniks raotti surumielisiä silmiään ja nosti päänsä ylös katsoen valkenevaa aamua. Oli tullut aika tehdä viimeinen ponnistus. Se sieppasi ilmasta nokallaan kanelipuun oksia, jotka ilmestyivät kuin tyhjästä sen nokan väliin. Feeniks asetteli oksat pesän muotoon ympärilleen samalla laittaen laventelin hajuista suitsuketta oksien päälle. Maa tärisi. Vuoren laki, missä se lepäsi, vajosi alas. Laen mukana putosi myös vanhus alle ilmestyneeseen sulaan laavaan.

Puolet vuoresta jäi jäljelle. Siitä oli muodostunut epävakainen, toimiva tulivuori. Laava pursusi reunojen yli ja vuori purkautui. Suihkuavan laavan edellä syöksähti Feeniks ylös ilmaan siivet levällään taivasta kohden. Se laskeutui rauhallisesti kraatterin keskelle rakentuneeseen kivipilariin. Pilarin keskelle jääneeseen pesään oli ilmestynyt Tuli Kyynel, soikea kimalteleva rubiini. Lintu oli synnyttänyt sen. Se kävi lepäämään kiven viereen ja laski hennosti päänsä sen päälle vartioidakseen sitä ikuisesti. Feeniksin silmästä vierähti kirkas kyynel, mikä haihtui heti ilmaan. Se sulki silmänsä ja veti viimeisen henkäyksensä. Sen jälkeen se syttyi roihuten palamaan.

Lintu muuttui liekeistä suojaavaksi punertavaksi tuhkaksi, joka ympäröi kallisarvoisen kiven. Siitä lähtien kivi on levännyt koskemattomana sijallaan, vaikka moni roisto ja aarteenetsijä on sitä sen jälkeen yrittänyt varastaa, epäonnistuen kohtalokkaasti. Kaikki menettivät henkensä mystisellä tavalla. Kiveä on sanottu suojaavan Feeniksin kuolematon henki.

Ja nyt, kymmenen Velan kiertoa myöhemmin, tulivuoren läheisyydessä väreili sama yliluonnollinen tunnelma kuin historiallisessa kuoleman ja elämän ihmenäytelmässä. Laava laineili ja vavahteli levottomasti. Aurinko nousi taivaanrannasta ja sen ensi säteet kohdistuivat kraatteriin. Oli tullut aika viettää Feeniksin kuoleman 500-vuotispäivää. Kraatterin ympärillä parveili joukko tulipunaisiin kaapuihin sonnustautuneita juhlijoita. He lauloivat juhlallista laulua rumpujen tahdissa ja kohottivat kätensä kohti taivasta. Laulu koveni kovenemistaan ja se kimposi vuorenseinämistä pitkälle eteenpäin. Ryhmän johtaja vaipui polvilleen maahan ja teki kunniaa kraatterille. Rumpujen pauke tuntui yhdistyvän jokaisen sydämen lyönteihin. Sointu, kuten elimen jyske tuntuivat kiihtyvän kliimaksiinsa. Säteet yhdistyivät ja osuivat kimaltelevaan kiveen. Niiden vaikutus siihen oli yllättävä. Kuului hiljaista ritinää. Graniitin kova kivi alkoi säröillä. Siihen tulleista aukoista tulvahti kirkasta valoa.

Räjähdysalttiina ollut tilanne purkautui. Laava näytti purskahtavan tulivuoren syövereistä ja jokin syöksähti samanaikaisesti sen mukana. Taivaalle muodostui tulesta valtava tulinen kotka, joka sammui pois melkein heti. Taivas oli nyt yhtä rauhallinen kuin ennenkin. Laava oli tällä kertaa yhtä armoton kuin aina ennenkin hävittäen kaiken tielleen osuvan pois. Palvova ihmisjoukko jäi sen alle eikä heistä jäänyt mitään jäljelle. Leiri heräsi räjähdykseen ja vähän aikaa se oli sekasorron vallassa. Kaikkien mielessä pyöri sama kysymys, kun he olivat nähneet tulikotkan taivaalla. Mikä se oli ollut? Shean kalpeni ja vavahti. Hän tunsi jonkun olevan pulassa... Sitten hän muisti unensa!

Shean ryntäsi ottamaan tarvikereppunsa ja muut seurasivat häntä. Denya katsoi Sheania huolestuneesti, mutta käski kuitenkin muita kiirehtimään leirin purkamisessa. Joukko lähti ripeästi matkaan. Sheanin tarkka vaisto ohjasi häntä oikeaan suuntaan. Maan halkeamista purkautui kaasuja ja höyryjä. Denya siirtyi joukon hänniltä järjestelmällisesti kohti joukon kärkeä, Sheanin luo. Hän talsi johtajan vieressä mykkänä seuralaisena, kunnes Shean pysähtyi.

He olivat lähellä Allan-kraatteria, joka sauhusi vielä purkautumisen jäljiltä. Mitä Shean luuli löytävänsä täältä? Räjähdyksestä oli vierähtänyt kokonainen 3 tuntia ja paikka ei olisi voinut olla vaarallisempi ja epävakaampi kuin se tällä hetkellä oli. Kaikki katsoivat etsivästi ympärilleen vaikka eivät tienneet tarkalleen mitä pitäisi löytää. Avulias A.B. pomppasi Sheanin repusta ja juoksi kraatterin reunalle. Se nuuhki ilmaa ja päästi sarjan tööttäyksiä ja hurinaa. Muut kävelivät rauhallisesti katsomaan mitä se oli löytänyt. Reuna peitti näkymän alas kraatteriin, joten Shean venytti kaulaansa niin pitkälle kuin pystyi ja osoitti kolme metriä alaspäin olevalle kielekkeelle.

Siellä makasi tajuttomana kaunis nainen, jolla oli päällään valkoinen väljä hame. Sen helma laineili tuulen mukana. Naisella oli pitkät, mustat ja luonnonkiharat hiukset ja siro ruusunpunainen suu. Hänen ihonsa oli alabasterin valkoinen ja silkin pehmeä. Siro jalka roikkui kielekkeen reunan yli. Hänen povensa nousi ja laski hitaasti, joten hän oli elossa. Shean otti köyden repustaan ja sitoi sen jalkojensa ja vyötärönsä ympäri.

“Laskekaa minut rauhallisesti alas” hän viittoi. Ice, Saco ja Mori ottivat köydestä kiinni ja nojasivat taaksepäin. He laskivat häntä hiljalleen alaspäin.

Kielekkeen kohdalla kiipeilijä heilutti itsensä siihen ja laskeutui polvensa varaan. Hän nosti naisen pystyyn nojaamaan itseään vasten. Kieleke murtui heidän jalkojensa alta ja Shean ja nainen putosivat. Pelastaja kaappasi naisen ilmasta syliinsä. Mori lensi mahalleen maahan ja Saco polvilleen odottamattomasta painosta. Ice pysyi hädin tuskin jaloillaan ja kietoi nopeasti köyden jalkansa ympäri. He pitivät siitä kaksin käsin kiinni eivätkä päästäneet siitä irti. Köysi pingottui ja putoaminen pysähtyi kuin seinään. Tärähdyksen vuoksi Sheanilta lähti ilmat pois keuhkoista.

“Nostakaa heidät ylös.” käski Denya rynnäten itsekin köyden varteen. Alhaalla Shean katsoi naisen suljettuja silmiä. Neito näytti nukkuvalta ruususelta.

Heti kun kaksikko ilmestyi reunan alta, Blade juoksi auttamaan ystävänsä ylös. Shean ei päästänyt naista hetkeksikään pois luotaan. Hän laskeutui polvilleen pyörtynyt sylissään ja piti kaunottaren päätä kätensä varassa. Hän sipaisi otsakiehkurat pois nuoren naisen kasvojen edestä.

Keith ojensi hänelle vesikanttiinin ja Shean avasi korkin. Hän lirautti pari tippaa neidon huulien väliin ja kasteli kämmenellään tämän kasvot. Nainen raotti silmiään ja aukaisi ne kokonaan. Ensimmäinen reaktio oli, että hän hämmästyi, mutta sitten se muuttui suoranaiseksi peloksi. Neito yritti rimpuilla ja pyristellä Sheanin otteesta pois, mutta Shean rauhoitti hänet sanomalla telepaattisesti, että he yrittivät vain auttaa. Uhri nousi seisomaan ja katsoi tutkivasti ympärilleen. Kaikki katsoivat pitkään vierasta naista.

“Kuinka sinä tuonne kielekkeelle jouduit?” kysyi Blade ensimmäiseksi. Nainen näytti miettivän kysymystä pitkään.

“En tiedä.” hän vastasi melkein kyynelehtien.

“Mikä sinun nimesi on?” Nina jatkoi kyselyä. Nainen ei tiennyt sitäkään. Hän tärisi kiireestä kantapäähän ja purskahti itkuun.

“En muista mitään.” hän sanoi nyyhkyttäen.

“En mitään.”

A.B. meni lohduttamaan itkijää kyhnyttämällä itseään tämän jalkaa vasten. Nainen hymyili ensi kertaa muiden nähden ja nosti pullean mielenpiristäjän syliinsä.

“Voimme ottaa sinut mukaamme rahtipaikalle. Siellä yritämme selvittää, kuka sinä olet ja miten jouduit tänne.”

Denya sanoi laskien lohduttavasti kätensä naisen olkapäälle.

“Olet varmaan lyönyt pääsi niin, että muistisi on mennyt tai putoamisen shokki... Mutta nyt meidän on parasta jatkaa matkaa, että ehdimme sinne illaksi perille.”

Seurue lähti kulkemaan eteenpäin kivikkoista maastoa. Pelastunut siirtyi pelastajansa viereen A.B. olkapäällään. Sen häntä oli kietoutunut naisen kaulan ympäri.

Myöhään illalla he olivat perillä. Kaikki olivat hyvin väsyneitä. Shean oli kantanut puolen matkan jälkeen uupunutta muistinsa menettäjää, jonka paljaat jalat olivat haavoilla. Hän oli itsekin aivan puhki. Rahtipaikka näytti enemmänkin muinaismuistolta sen sijaan, että se olisi näyttänyt kelvolliselta yöpymispaikalta. Huonokuntoisilla alusten lähtöalustoilla oli sanoinkuvaamattoman ränsistyneen näköisiä aluksia ja rakennus niitten lähistöllä näytti rapistuneelta tönöltä, vaikka se olikin aika isokokoinen.

Pienet rumannäköiset Debsi-olennot juoksivat vastaanottamaan tulijoita ja niiden perässä rakennuksen oviaukosta saapui Rogo-rotuun kuuluva iljettävä olento, joka oli niiden johtaja ja paikan omistaja. Sillä oli ryppyinen ruskea iho ja lepakkomaiset siivet. Pää oli luurankomainen ja silmät olivat pullistuneet kuopistaan ulos. Hiuksina sillä olivat muutama harmaa haituva ja suussaan sillä oli terävät pitkät hampaat. Rogojen kieli oli hyvin monimutkaista, joten Ninan tulkin taitoja tarvittiin.

“Mo nene ka Heman. Lulu te sa he?” rumilus aloitti.

“Hän sanoi, Minun nimeni on Heman. Mitä te haluaisitte?” käänsi Nina.

“Sano hänelle, että haluaisimme leposijan ja vuokrata kunnollisen sukkulan.” Denya käski. Hemanillä oli viekas katse silmissään.

“Na sa ro rejah kal.” käänsi Nina sille. Se naksutti vastaukseksi ja ohjasi ryhmän rakennukseen päin.

Blade katsoi halveksivasti käytettävissä olevia aluksia ja hymähti. Hän lähti hitaasti kävellen muiden perään. Koko paikka oli luhistumassa. Käytävät olivat homesienten vallassa. Pölyä ja hämähäkin seittejä oli joka paikassa. Lattiat olivat tahmeita liasta ja kaikki mihin he katseensa loivat näytti hajoavan tomuksi. He saapuivat rakennuksen ainoaan nukkuma kammioon, jonne heidän kaikkien piti mahtua. Ryhmän jäsenet kävivät vuorotellen pesulla ja istuutuivat sen jälkeen natiseville sängyilleen.

Shean oli ajatuksissaan.

“Sinulle täytyy antaa jokin nimi ennen kuin tiedämme kuka oikeasti olet, jotta et herättäisi epäluuloja planeetan asukkaissa...” Shean sanoi mietteliäästi naiselle.

“Emmehän tiedä ajettiinko sinua takaa vai mikä oli onnettomuutesi syy.”

Nainen nyökkäsi hyväksyvästi ja nojasi keskittyen käsiinsä.

“Ajattelin, että pitäisit kasvatusäitini nimestä Gaia? Käykö nimi sinulle? Voit itse päättää?”

Nainen nojautui taaksepäin ja hymyili myöntyvästi.

“Toinen nimesi voisi olla Natasha, minun kasvatusäitini mukaan” ehdotti Blade ohimennen. Gaia nyökkäsi häneen päin myöntyneesti ja Blade punastui mielihyvästä.

Denya mietti, mikä olisi hyvä sukunimi Gaialle.

“Sinun onnettomuutesi oli mystinen ja hiukan romanttinenkin, joten sukunimesi tulisi myös tähdentää näitä asioita. Odotapas... Galaxy, ei sovi... Star, ei,.. ei sekään käy...”

Denya katsoi tarkemmin nimettömän olemusta.

“Nyt tiedän! Sukunimesi voisi olla Oasis.” Denya huudahti.

“Ainoastaan oikea nimeni voi olla teidän antamaanne nimeä parempi. Annoitte sen minulle tunteidenne mukaan ja se on suuri kunnia.”

Gaia nyökkäsi, hymyili ja jatkoi.

“Kannan sitä ylpeydellä. Harmillisesti, minulla ei ole mitään millä kiittäisin teitä pelastamisestani.”

Gaia sanoi pahoitellen, mutta sitten hänen ilmeensä kirkastui.

“Minä muistan heikosti, kun tanssin ilolla ja, että rakastin sitä. Varmaan muidenkin ihmisten kunniaksi on tanssittu joten katsotaan onko minulla taito vielä tallella.”

Hän nousi sulavasti sängyltään, taputti käsiään ja alkoi tanssia kiitos tanssia kuin enkeli. Alku oli vähän karikkoinen sillä hänen ensimmäinen pyörähdyksensä päättyi kompastumiseen ja lankeamiseen Bladen syliin. Kun taito muistui mieleen, Gaia näytti leijuvan ilmassa ja tanssi näytti todella luonnolliselta ja tunteikkaalta. Hänen askeleensa olivat keveitä ja hän pyörähteli hehkeä hymy huulillaan. Kaikki paitsi Nina katsoivat lumoutuneena tätä näkyä.

Nina istui hiljaa sängyllään. Hän oli ollut Gaiaa kohtaan hyvin viileä ja välinpitämätön. Jokin asia ei ollut kohdallaan vieraassa ja siksi Nina pysyi varuillaan. Gaia lähestyi pyörähdellen Sheanin eteen, suuteli tätä otsalle ja katsoi häntä suoraan silmiin. Suutelijalla oli viettelevän kauniit punaruskeat silmät.

Gaia siirtyi hitaasti sänkynsä luo ja istuutui sen päälle. Katsojat taputtivat ja sen jälkeen jatkoivat ilta-askareitaan. Esityksen tähti kampasi sametinpehmeät hiuksensa ja laskeutui lepäämään vuoteelleen. Denya esitteli itsensä ja muut ryhmäläiset Gaialle. Shean siirtyi hieromaan parantavaa voidetta Gaian jalkoihin niin yllättävästi, että tämä säpsähti istumaan. Hän näytti kädellään merkin, että ei ollut mitään pelättävää. Parantava aine alkoi vaikuttaa heti imeytyessään ihon läpi.

Jarms istui lattialla sihisten sadatuksia kuumasta ilmasta. Jokin keskeytti hänen valituksensa ja hän tuntui terästävän aistejaan. Jarmsin kaula kiemurteli ja vikkelästi hän nappasi suuhunsa seinän vierttä kävelleen rotan.

“Ällöttävää! Mitä olen sanonut sinulle tuosta tavasta?”

Ice puuskautti ja läpsäytti Jarmsia takaraivoon.

“Se on todella ällöttävää.”

Yksitellen kävi jokainen tämän jälkeen nukkumaan ja niin myös Sheankin. Hän makasi selällään kädet pään alla katsoen katossa olevia murtumia ja nukahti. Makuuhuoneen oviaukon varjoissa väijyi Heman. Se katsoi kärsivällisesti, kun vieraat yksitellen nukahtivat. Sen jälkeen pimeydessä välähtivät verenpunaiset silmät. Se klinkutti hiljaa pois paikalta omiin tiloihinsa.

Shean heräsi aikaisin ja alkoi tutkia rannekettaan. Hän asetti hakusanakseen Vulona-kuun. Tietokone näytti näytössään kaiken siihen liittyvän. Shean oli lukenut tietoja jo kolme tuntia. Vihdoin löytyi Gaian tilannetta selvittävää aineistoa. Vulonan alkuasukkaat Debsit, jotka elivät vapaina, palvoivat Allaa jumalana ja uhrasivat sille joka toinen vuosi naisuhrin. Yleensä uhrit olivat heidän rodustaan, mutta muutkin kelpasivat.

Gaialle oli varmasti tapahtunut näin, joten olisi mahdotonta tietää kuka hän oli. Shean voi pahoin, kun hän katsoi rauhallisena nukkuvaa Gaiaa. Pitäisi uhrata nyt ihmishenki jumalalle. Se on aivan liian suuri hinta miellyttääkseen tulista pätsiä. Shean yritti etsiä vielä, mutta kone ei löytänyt mitään tietoja naisesta. Gaia alkoi liikkua ja lopulta hän heräsi hiljaa haukotellen ja hieroen silmiään. Hän nousi istumaan ja laski jalkansa lattialle. Shean näytti hologrammina keskelle huonetta löytämänsä tiedot. Gaia luki ne huolellisesti huokaisten syvään, mutta kaihomielisyyttä kesti vain hetken. Hänen ilmeensä kirkastui ja kasvoilta heijastui päättäväinen ilme. Hän käveli hitaasti Sheanin luo ja laski kätensä tämän kämmenen päälle. Shean katsoi häntä suoraan silmiin.

“Ei sillä ole väliä, vaikka en tiedä kuka olen.” nainen sanoi varmalla äänellä.

“Tiedän kuka tällä hetkellä olen... Gaia Natasha Oasis... ja se riittää minulle muun tiedon uupuessa. Se on varma, että muistini on joskus palauduttava. Siihen asti kuitenkin elän tätä elämää ja jos sallitte teen sen teidän kaikkien kanssa. Olen velkaa elämäni sinulle ja tunnen, että minulle on kunnia asia jos saan matkata seurassanne.”

Gaia osoitti sormellaan muita ryhmän jäseniä, jotka olivat myös heränneet. Hologrammiin ilmestyi samalla hetkellä kirjoitusta joka herätti Gaian huomion. Katkelmia vanhoista kääröistä jotka oli kirjoitettu planeetan kielellä endaralla. Gaia laski katseensa maahan ja hänen kasvoillaan näytti jokin asia valkenevan pala palalta. Syvältä hänen mielestään nousi tuttuja sanoja. Ikuiselta tuntuneen hetken jälkeen hän avasi vihdoin suunsa, mutta sanat joita hän lausui, olivat tuntemattomia kuulijoille.

Meyala I rayen taramis

Usur mi kafalen inoi

Ta mara pean kel

A sua pu’herandon

E kefka mondias aroi

Geran I pastala warée

Ununda a mon pias

Menarion a lare coman

Kirjoituksen tunneperäisyys teki vaikutuksen läsnä oleviin. Kaikki kunnioittivat Gaiaa, jopa Ninakin vaikka ei pitänyt tästä. Hänen persoonallisuudestaan oli ilmennyt horjumaton vahvuus ja päättäväisyys. Keith toi hänelle romuisesta kaapista löytämänsä sandaalit ja Gaia laittoi ne jalkaansa.

“On varmaan aika jättää tämä paikka, majuri Denya.” Infra sanoi kärsimättömästi. Paikka sai kylmät väreet juoksemaan pitkin hänen selkäänsä. Jokin ei ollut kohdallaan täällä. Muillakin oli oma epäilyksensä asiasta.

Oviaukkoon oli ilmestynyt Heman. Hän johdatti seurueen yhdelle lähtöalustalle missä oli parhaimman näköinen alus. Blade tuhahti tyytymättömästi, mutta parempaakaan ei ollut saatavilla. Nina meni olion kanssa sivummalle ja sopi hinnasta.

Vuokrauksen sijasta he ostivat aluksen omaksi, koska se tuli siten halvemmaksi. Blade meni Sheanin kanssa ohjaamoon ja he laittoivat koneet päälle. Nina siirtyi muiden perässä hyttiin ja istuutui istuimelle. Debsit juoksentelivat aluksen ympärillä. Sen koneet rämisivät ja rymisivät, kun alus vaappuen nousi ylöspäin kohti taivasta. Vihdoin he olivat matkalla Kalille tältä polttavalta kuulta. Vulonan pinnalla Heman katsoi aluksen lähtöä ja nilkutti sen jälkeen viestintä huoneeseen. Se otti yhteyden jonnekin radiollaan ja puhui mikrofoniin.

“Na, nak, se ti la majuri Denya. A ni sh he Kali.”

Kaiuttimista kuului sotilaallinen vastaus ja yhteys päättyi siihen.

Dramirialle palannut Soloc seisoi kädet ristissä selkänsä takana asuntonsa näköalaikkunan edessä. Tyranni tarkkaili ohi lentäviä vartioaluksia samalla vaipuneena syviin mietteisiin. Työpöydällä oli vilkkunut jo vähän aikaa viestintäpaneelin punainen valo. Soloc käänsi hitaasti päänsä tunteeton ilme kasvoillaan. Hän siirtyi pöytänsä luo ja painoi sormellaan nappia.

“Niin, mitä asiaa?” hän kysyi synkällä äänellä. Näytössä näkyi Elektran rauhalliset kasvot. “Vakoojamme Vulonalla kertoi, että hänen luokseen oli tullut outo ryhmä, jota johti nainen nimeltä majuri Denya. He lähtivät kuulta hetki sitten ja suuntasivat kohti Kalia.” Soloc raivostui ja iski nyrkillään hänen takanaan olevan peilin säpäleiksi. Mestarit eivät pitäisi tästä. Huonojen uutisten kuulija ei yleensä vähästä hätkähtänyt, mutta tämän sanoman vieminen pisti hänet tuntemaan kylmiä väreitä.

Valtaistuinsalin sieluttomat ovet lähestyivät pelottavan täsmällisesti Solocin kävellessä niitä kohti. Ainoa käytävä jossa tuntui leijailevan kalman ja kuoleman tunkkainen haju oli salin käytävä. Oven nostorattaat narskuivat kun se avautui. Soloc astui varmoin askelin pimeään huoneeseen, jossa oli tuomion kalsea tunnelma. Ovet sulkeutuivat hitaasti hänen takaansa.

“Mitä pidät Gaiasta?” sanoi Blade viekkaasti painellen ohjauspaneelin nappuloita. Shean hymähti vastaukseksi. Blade kantoi aina huolta hänestä ja hänen ongelmistaan. Joskus kuitenkin Blade oli mennyt liiallisuuksiin niin, että Sheankin oli ollut tuohtua häneen. Matkustushytissä iskuryhmäläiset pelasivat strategiapeliä, jossa pelinappuloita ei ollut. Siinä tarvittiin vain vanhaa kunnon ajattelukykyä. Keith rakensi aikansa kuluksi virtapiireistä ja muusta romusta oudon näköistä vekotinta. Nina luotasi tietokannassaan olevia arkistoja ja Denya leikki A.B:n kanssa heittämällä sille palloa.

Gaia istui tuolillaan hytin nurkassa ja hyräili keksimäänsä laulua. Hän vilkaisi Keithiä ja hymyili.

“Keith, osaatko sinä tanssia?” hän kysyi nuorelta keksijältä. Keithin tyrmistynyt ilme paljasti että ei.

“Täytyyhän sinulla olla joku tietty henkilö sydämessäsi tulevaisuuden varalta jonka kanssa haluaisit tanssia.”

Gaia jatkoi. Keith punastui silmänvalkuaisiaan myöten.

“Ei minulla öö... ketään ole...” Hän änkytti nolostuneena.

“Entä Savannah, Keith. Antoiko tyttö sinulle suukon muuten vain ennen lähtöä?” tiedusteli Nina kiusoittelevalla äänellä.

Keith lehahti uudestaan tulipunaiseksi ja päätti olla vastaamatta kysymykseen.

“Sinulla siis on joku.” Gaia sanoi myhäillen. Hän nousi ylös istumapaikaltaan ja meni pojan luokse. Hän veti kokemattoman kädestä ylös vaikka tämä pisti vastaan minkä pystyi.

“Tanssiminen on ihan helppoa. Kuuni asukkaille on myös ollut aina perinteiden mukaisesti suuri kunnia opettaa oma tanssinsa eteenpäin. Tanssissa tytön täytyy seurata sinua ja sinun täytyy tuntea tytön koko vartalo ja sen sointu. Aloitetaan musiikin kuuntelusta, kuuntele lauluani ja ohjaa minua käsilläsi ja vartalollasi.” Gaian silkkisen hameen kosketus kihelmöi Keithin sormenpäissä.

Laulajatar aloitti tunnelmallisen kappaleensa ja muutaman kommelluksen ja jomottavan varpaan jälkeen Keithin liikkeet olivat sulavaa kuin tanssi. Kaikki taputtivat ja hurrasivat tanssijoille niin, että poika parka ihan nolostui. Gaia niiasi vienosti ja kääntyi mennäkseen omalle istumapaikalleen. Hän törmäsi kuitenkin kääntyessään ohjaamosta tulevaan Sheaniin niin, että horjahti ja Shean joutui kaappaamaan hänet syliinsä.

“Oletko kunnossa?” hän viestitti huolestuneena. Gaia nyökkäsi. Hänen poskensa rusottivat hehkeän punaisina, kun Shean auttoi hänet kevyesti pystyasentoon.

Samanaikaisesti koko sukkula alkoi välkehtiä varoitusvaloista. Shean ryntäsi ohjaamoon koko muu miehistö seuranaan. Blade antoi tilanneraportin heti. Tutkasta oli ilmennyt, että suuri taistelualus oli tullut hyperavaruudesta suoraan heidän aluksensa taakse.

“Se on piraattialus.” Totesi Denya hiljaa.

“Emme selviä tämän purkin kanssa niitä pakoon.” Blade murisi tuohtuneesti.

“Tässä lootassa ei toimi edes valonnopeuden tasaaja.”

Kaikki olivat kerrankin samaa mieltä. He yrittivät kuumeisesti keksiä ratkaisua, kun Keith sanoi yhtäkkiä:

“Antakaa minun yrittää korjata tasaaja, vaikka olenkin nuori, niin koneet ovat aina olleet intohimoni. Olen oppinut korjaamaan kaikkea. Voisin yrittää, että pääsisimme valon nopeuteen. Minä en keksi muutakaan ratkaisua.” Denya katsoi muuta ryhmää ja käski Keithin yrittää. Ice meni hänen mukaansa.

“Näytä nyt mihin pystyt tämän rotiskon kanssa.” sanoi Denya Bladelle ja hän teki työtä käskettyä. Shean oli siirtynyt kauemmaksi muista keskittyen kutsumaan Amalia. Hän vajosi ja vajosi syvempään tiedottomuuden tilaan ja antoi mielen vaeltaa. Shean näki mielensä kulkevan avaruuden halki kotiplaneetalleen, pitkin niittyjä, läpi metsien, nousten vuorenrinnettä ylös, työntyen vuoren luolaan ja sieltä Amalin pesäonkaloon.

Vanhus oli lepäämässä, kun kutsu iskeytyi sen rauhalliseen uneen.

Amal räpäytti silmänsä auki ja terästi aistejaan.

“Niin, ystäväni?” se sanoi.

“Tarvitsen apuasi. Olen vielä liian heikko. En voi auttaa muita ja tunnen että olemme käännekohdassa. Minkälaisessa, sitä en tiedä. Hartioillani makaa suurin taakka, jota olen koskaan tuntenut.”

“Nyt kuuntele, sua auttaa voin. Pejaa käytä niin seuraan mä. Yhteistyö auttaa ja se ratkaisun antaa.”

Amal keskitti ajatuksensa avuntarvitsijaan ja ohjasi tätä kuin oppipoikaansa. Shean mukautui Pejaan ja Amal jakoi voimansa hänen kanssaan. Tapahtuma oli niin vaikuttava, että mestarin sarvi alkoi loistaa kirkkaammin kuin se oli koskaan loistanut.

“Katsokaa, aluksen ympärille syntyi suojaava voimakenttä ja mitä nuo ovat?!” huudahti Infra paniikinomaisella äänellä. Matkustajien ihmetykseksi näkymättömät laser iskut ravisuttivat piraattialusta. Lautta avaruusromua ilmestyi kuin tyhjästä. Sen osaset näyttivät väistyvän heidän aluksensa tieltä ja iskeytyivät sen sijasta piraattialukseen.

“Ei voi olla totta! Mistä tuo romu pilvi ilmestyi? Näillä seuduin ei pitäisi olla yhtään,” Blade sanoi ihmetellen.

Piraattialuksessa ihmeteltiin samaa. Se muuttui kuitenkin kauhuksi, kun raskaat kappaleet iskeytyivät aluksen runkoon tärisyttäen koko alusta maanjäristyksen lailla. Ihmiset ja muut oliot kompastelivat ja poukkoilivat seinästä seinään ja jotkut iskivät itsensä kipeästi metalliulokkeisiin.

“Joku käyttää Elämän Virtaa meitä vastaan.” sanoi Soloc Elektralle hyytävällä äänellä.

“Kapteeni, aluksella ei pitäisi olla voimakenttää. Tarkistakaa aluksen koodinumero ja ikä.” Kapteeni näpytteli tietoja minkä ehti, mutta keskusyksikkö ei antanut tyydyttäviä vastauksia.

“Aluksella ei pitäisi olla suojaavaa voimakenttää, amiraali, ja mikä kummallisinta kenttä ei päästä yhtäkään hyökkäystä läpi.”

Soloc ja Elektra seisoivat komentosillalla ja antoivat käskyjä minkä kerkesivät. Soloc siirtyi lopulta viestintäpaneelin luo ja kuulutti:

“Käyttäkää M-14:ä, mutta käyttäkää sen tehosta vain 1/3 osa.”

Kauhu kuvastui miehistön kasvoilta sillä salainen ase M-14:sta oli saanut miehistöltä hirvittävän kutsuma nimen, Musta surma. Ja sen se oli todellakin ansainnut.

“Ampukaa merkistäni.” hän sanoi nostaen sormensa ylös. Aluksen väki hengitti jännittyneesti. Musta Surma oli piraattien uusin tuhoase ja tämä oli ensimmäinen kerta kun sitä käytettiin.

“Laukaiskaa, kaksi avaruusjalkaa (n. 100 kilometriä) heidän eteensä.”

“Mikä tuo on?” Gaia kysyi osoittaen tutkaan ilmestynyttä pilkkua. Kukaan ei tiennyt. Shean ponnahti ylös ja huusi telepaattisesti:

“Älä jatka eteenpäin! Käännä alus heti!!” Joukko jäykistyi kauhusta. Kaukana heidän edessään näkyi jonkinlainen pimeä hohde ja välke. Mikä se sitten olikaan, se veti heidän alustaan puoleensa eikä Blade saanut enää käännettyä sitä.

Avaruusromu alkoi pala palalta imeytyä hohteen sisään.

“Katsokaa! piraattialus perääntyy.” Denya sanoi.

“Tuo ei ole mikään tavallinen hohde.” Nina sanoi mustanpuhuvasti.

“Se on mustan aukon synnyttämä energiapurkaus.”

Piraatit olivat siis kehittäneet aseen, joka aiheutti keinotekoisen räjähdyksen. Siitä syntyi kappale, jonka tiheys oli niin suuri, että se veti muita kappaleita puoleensa hävittäen ne olemattomiin.

“Ei se voi olla musta aukko. Eivät ne putkahda yhtäkkiä alusten eteen imeäkseen ne mukaansa.” Blade ivaili Ninalle.

“Se tämä kuitenkin on.” Shean viittoi.

“Kysymys kuuluukin nyt, että miten selviämme tästä?”

Ice ryntäsi ohjaamoon.

“Poika teki sen. Hän on synnynnäinen mekaanikko.”

Sheanilla välähti heti.

“Blade. Sytytä vasen sivumoottori niin, että käännymme poikittain aukkoa kohti. Sitten annat perämoottoreille sykähdyksen tasaajan paineesta. Sen pitäisi auttaa meidät irtoamaan aukon vetovoimasta.

Shean jäi istumaan ohjaamoon Bladen kanssa, kun muut siirtyivät matkustamoon kiinnittääkseen itsensä istuimilleen. Aluksen liitosreunat antoivat vähitellen periksi ja muutamia aluksen osia leijaili avaruudessa. Matkustajat pitivät käsinojistaan kiinni, kun Blade käynnisti sivumoottorin. Sukkula kääntyi hitaasti pois aukosta. Se kulki nyt kylki edellä avaruuden oikkua kohti. Blade odotti oikeaa aikaa ja antoi sykäyksen. Se auttoi. Alus irtosi aukon tiukasta otteesta. Piraattialus ei ehtinyt tehdä mitään, kun Blade käänsi salamannopeasti aluksensa Kalia kohti ja siirtyi valonnopeuteen.

Soloc katsoi näytöstä ihmeissään, mutta sen jälkeen hänen kasvonsa vääristyivät vihasta. Hän puristi rautaisella otteella kaidetta, joka suli kuin mikäkin roskametalli. Vihan kohde oli hänelle tuntematon Shean. Nimetön nuori mies oli aiheuttanut hänelle jo monia ongelmia, epäonnistumisia ja tahattomasti ja tietämättään myös ruumiillista kipua. Mestareiden ankara rangaistus oli heidän luottamuksensa pettämisestä käden menetys. Soloc puristi kämmenellään metallista käsivarttaan, jonka Sajol oli kivuliaasti sähköllä leikkauttanut poikki. Aavekivun sanottiin kestävän monta kuukautta ”amputoinnin” jälkeen.

“Joudun taas ilmoittamaan epäonnistumisestani valtiailleni... Piru periköön hänet, joka aiheutti tämän. Saan hänet vielä kiinni ja silloin...” Soloc käski aluksen kääntyä ja palaamaan Dramirialle. Hän lähti nopeasti kohti kapyysiään ja Elektra seurasi kuuliaisesti johtajansa perässä.

Kesti kaksi tuntia mennä valonnopeudella Kalille. Seurue oli ponnistelujen ja taistelujen jäljiltä väsynyt. Shean oli puhunut koko kaksituntisen Amalin kanssa, kunnes he saapuivat Kalin lähelle ja oli aika lopettaa. Blade hidasti nopeuden tavalliseen. Edessä oli Kali koko loistossaan. Alukset taistelivat heillä leikittelevän asteroidivyön kanssa, kun Blade taas ohjasi taitavasti sen ohi. Matka jatkui kohti Tiranaa, Kalin pääkaupunkia. Denya tuli ohjaamoon ja katsoi planeettaa.

“Vihdoinkin kotona” hän huokasi.

“Sukkula Sulfer pyytää lupaa laskeutua.” Blade ilmoitti mikrofoniin.

“Lastinne ja lentäjänne.” sieltä vastattiin.

“Kaksitoista henkilöä. Lentäjänä on Frédéric Blade.”

“Lupa myönnetty. Laskeutukaa alustalle Gamma.1. Tervetuloa kotiin, sotilas.”

Alus kaarsi määrätylle alustalle ja laskeutui. Laskusilta rymähti kovaäänisesti alas. Blade asteli ensimmäisenä sitä pitkin. Debra oli veljensä saapumisesta mielissään rientänyt kiireesti tätä vastaan ja nyt hän odotti sukulaistaan kärsivällisenä sillan loppupäässä. Veli halasi sisartaan sydämellisesti.

“Mikä sinulla kesti näin kauan?” Debra kysyi.

“Eikö ystäväsi lähtenytkään mukaasi?” Shean ilmestyi aukosta seuraavaksi.

“Kyllä hän lähti ja toin muitakin ystäviäni mukanani. Sen takia meillä oli vähän ongelmia.”

Shean kätteli neuvoston johtajaa kunnioittavasti. Keith ja Gaia olivat tulleet äänettömästi heidän taakseen. Blade esitteli naisen tälle.

Lopuksi tuleva ryhmä herätti eniten huomiota. Debra tunsi iskujoukon, jonka hän luuli epäonnistuneen. Hän katsoi yllättyneenä Keithiä ja siirsi sen jälkeen katseensa joukon takimmaisiin. Perää pitivät Nina ja Denya. Naisen katse kirkastui ja hän meni halaamaan ystäviään. Denyalla nousi jälleennäkemisestä ilon kyyneleet silmiin.

“Hyvä majuri. Luulimme menettäneemme teidät.” Debra sanoi johtajaksi ihmeteltävän tunteikkaasti.

“Olisit menettänytkin ellei veljeäsi ja erityisesti hänen ystäväänsä olisi ollut.” Denya sanoi kaveruksia katsellen.

Debra kiitti Sheania ja nyökkäsi Bladen suuntaan.

“Kaksi ryhmämme jäsentä kuoli koettelemuksissamme...” Denya jatkoi surullisesti.

“Rana ja Terus.”

“Pidämme urhoollisten ystäviemme ja sotureidemme poismenon muistojuhlan tänä iltana... Suremme heitä ja vaalimme heidän muistoaan,” Debra ilmoitti ja jatkoi.

“Sen jälkeen voit kertoa minulle varmasti pitkän ja kiinnostavan tarinanne.”

Heidän takaansa kuului metalliovien hiljainen kirskuna. Debra käänsi päänsä äänen suuntaan. Ovien takaa oli ilmestynyt nuori tyttö noin kolme Velaa vanha. Hänellä oli päällään kultakirjailtu kellohame ja napapaita. Ruskeat, pitkät hiukset olivat siististi kahdella palmikolla. Hän niiasi kohteliaasti, vaikkakin hajamielisesti. Hän näytti etsivän jotakin tiettyä henkilöä joukosta.

“Tulitko Keithiä vastaan Savannah?” Debra kysyi tyttäreltään. Tällä nousi viehkeä puna poskille.

“En, tulin katsomaan vain ketkä saapuivat.” hän vastasi tehden sirosti jalallaan kiemuroita lattiaan. Joukon keskellä vilahti tuttu silmäpari. Keith työnsi muita edestään ja meni Savannahin luo.

“Odotahan kun kerron sinulle taisteluistamme ja miten minä pelastin kaikki.”

Keith sanoi innostuneena. Tytön silmät loistivat, kun Keith otti häntä kädestä kiinni. Nuoret lähtivät pois alustalta ja vielä oven suljettuakin sen takaa kuului pojan liioitteleva ääni. Aikuiset hymyilivät hänen kertomukselleen.

Muistotilaisuus pidettiin kristallisalissa. Yli puolet Kalin sotilaista kunnioitti kuolleita seisten asennossa. Salin käytävällä seisoivat poismenneiden iskuryhmäläiset tehden kunniaa koko muistotilaisuuden ajan. Debra puhui tunteikkaan muistopuheen ja seinistä kimposi tunnelmallinen musiikki. Lopuksi humanoidi orkesteri soitti tunnelmallisen laulun. Laulajaksi oli lupautunut Gaia. Kauniimpaa ääntä ei kukaan sotilaista ollut aikaisemmin kuullut. Rana ja Terus saivat nimensä kivilaattaan, joka lepäsi salin seinällä. Siinä oli jo tuhansien palveluksessa kuolleiden sotilaiden nimiä. Näin he säilyivät aina kaikkien muistissa eikä heitä unohdettu. Ulkona paloi soihtuja joka puolella kaupunkia. Juhlan jälkeen iskuryhmäläiset palasivat koteihinsa.

Keith veti Savannahin mukaansa ja he juoksivat kaupungin pääpuistoon. He saapuivat pienen lammen rannalle ja istuivat sen nurmikolle. Ilta oli lämmin ja selkeä. Tähdet loistivat asteroidirenkaan takaa luoden valoaan ja luonnon tuoksut vahvistuivat pienen tuulenvireen myötä. Keith laskeutui selälleen makaamaan ruohikkoon ja katsoi tähtiä. Hän näytti rauhalliselta, unelmoivalta. Savannah istui hänen vieressään ja katsoi lammen väreilevää pintaa.

“Minulla oli todella ikävä sinua.”

Keith sanoi ensisanoikseen ja kääntyi Savannahin puoleen. Tämän hiukset heiluivat kevyesti vaimeassa tuulessa.

“Tiedän.” Hän vastasi ja nousi seisomaan.

Tulikärpäset tanssivat rantakaislikossa ja ne näyttivät kisailevan uudesta elämänkumppanistaan. Keith sai kiinni yhden kämmeneensä ja näytti sitä Savannahille nousten ylös. Se kuitenkin lähti lentoon parvensa luo.

”Saanko tanssia kanssasi?” Keith kysyi yllättäen ottaen Savannahia kädestä.

“Miksi, eihän täällä ole edes musiikkia.”

Keith siirsi toisen kätensä daaminsa vyötäisille.

“Hyvin viisas ihminen sanoi kerran minulle, että ”jos sinulla on joku henkilö lähellä sydäntäsi, sinun täytyy näyttää hänelle kuinka paljon tälle merkitset”. Hän opetti minut tanssimaan ja mitä musiikkiin tulee niin kuuntele vain sydäntäni.”

Parivaljakko alkoi tanssia hitaasti ja Savannah ei voinut irrottaa katsettaan Keithin silmistä ja siirsi heidän toiset kätensä lepäämään sydämien kohdalle.

Toisaalla Debra ohjasi Denyan, Ninan, Gaian, Bladen ja Sheanin kotiinsa. Denya kertoi ilmeikkäästi heidän kokemansa seikkailut, mutta silti Debra näytti hyvin poissaolevalta. “Kaikki kertomasi kuulosti mielenkiintoiselta.” Hän sanoi mutisten.

“Haluaisin kertoa teille vielä jotain jonka olen veljeltänikin salannut. Minun piti ilmoittaa eräälle henkilölle, kun olisin saanut teidät kaikki kokoon. En tiedä tarkalleen miksi, mutta tiedän kuitenkin sen, että hänen nimen...” Kukaan ei ollut kuullut sähköoven avautumista ja nähnyt ruskeaan kaapuun pukeutunutta hahmoa.

“R’Nac Janon, mestari Janon oppilailleni.” Ääni sanoi. Kaikki ponnahtivat salamana ylös penkeiltään. Tyrmistynyt ilmapiiri levisi huoneeseen.

Muukalainen poisti hupun kasvoiltaan. Sen alta paljastui hailakan valkoiset soikeat kasvot, pikimustat ympyrät silmät ja pieni suu. Nenää ei hänellä ollut ollenkaan ja leuan vierillä hänellä oli evämäiset ulokkeet. Keskellä otsaa oli Pentagon-symboli viisikulmio ja poskissa oudot laineilevat tatuoinnit.

R’Nac istuutui modernille sohvalle ja näytti käsillään muillekin että istuutuisivat. A.B meni haistelemaan tulijaa epäluuloisesti, mutta vieraan tarjotessa sille hiukan pähkinöitä se leppyi ja hyppäsi tämän syliin. Olento pyysi kohteliaasti Debraa poistumaan, että vain viisikko jäisi paikalle.

“Ennen kuin teille nousee mielenne täyttäviä turhia kysymyksiä, haluaisin selventää kyseillä olevaa asiaa. Olen koko ikäni joutunut varjelemaan pahalta pelastavaa salaisuutta. Siihen liitytte olennaisesti te ja mitä te edustatte.”

Kuuntelijat olivat ihmeissään, mutta kuitenkin he janosivat enemmän tietoja.

“Teidän vanhempanne kuuluivat rauhanpalvelijoihin nimeltä Assay-soturit. He palvelivat elämän virtaa salaisesti, sillä piraatit tappoivat heidät heti kun olivat saaneet tietää, että he olivat olemassa.”

Gaia ja Shean ponnahtivat seisomaan, mutta kysymys jäi kiertämään heidän huulilleen.

“Kysymys teillä kahdella taitaa olla sama: Tunsinko vanhempanne? Vastaus on kyllä, saatte kuitenkin oikean hetken tullen tietää enemmän... Mutta se aika ei ole nyt”

Kaksikko jäi sulattelemaan takaiskuaan. He katsoivat toisiaan pettyneinä, mutta tyytyivät kuitenkin kohtaloonsa, toistaiseksi.

R’Nac jatkoi, “Olen puhunut rouva Pariksen kanssa ja sopinut, että te tulette kanssani vesiplaneetta Marinialle. Siellä meitä odottaa yhteyshenkilö soturiheimosta Polyssit. Hänen nimensä on Urania Atlantis. Loput saatte tietää planeetalla. Lähdemme huomenna aamulla. Valmistautukaa.”

A.B hyppäsi pois mestarin sylistä tämän noustessa ylös. Janon lähti yhtä hiljaisesti kuin oli tullutkin. Kaverukset katsoivat toisiaan ihmeissään osaamatta sanoa sanaakaan. He mumisivat hajamielisesti näkemiin ja poistuivat huoneisiinsa.

Käytävien hiljettyä ja niiden ollessa autioina ne alkoivat elää omaa elämäänsä. Öisellä näyttämöllä alkoi tapahtua outoa liikehdintää. Ensimmäisenä äänenä erottui melkein kuulumaton sähköovien aukeaminen. Sitten tuli taas hiljaista. Asteroidien hämyisessä valossa vilahti heikko varjo. Se liikkui sipsutellen varpaillaan käytävien pimennoissa niiden puolilta toisille päästämättä ääntäkään.

Hahmo pelästyi toisen sähköoven avautumista ja painautui sen vuoksi seinään kiinni. Hänen ohitseen juoksi varpaillaan valkoyöpukuinen nainen äänettömästi. Piilottelija huokasi hiljaa helpotuksesta ja jatkoi matkaansa ulko-ovelle saakka. Hetken kuluttua öisestä kaupungista kuului aluksen lähtevä ääni.

Toinen öinen liikkuja, aavemainen nainen, pakoili myös varjoissa saman lailla kuin varjokin. Hailakan valon osuessa neitsyen kasvoihin tunnisti hänestä Gaian herkät kasvonpiirteet. Hän jatkoi epäröivän näköisenä eteenpäin tullen Sheanin huoneen ovelle. Hän painoi sisääntulonappia ja astui pimeään huoneistoon.

“Shean, oletko hereillä? Minä haluaisin puhua sinun kanssasi”

Gaia virkkoi nähden edessään pelkkää mustaa.

Vastaukseksi kuului sängyn natinaa, kun Shean nousi makuulta istumaan.

“En ole vielä nukkumassa. Mikä vaivaa mieltäsi? Se mitä se vieras mies puhui vai?” Shean viittoili ja näytti hänelle, että istuutuisi. A.B hyöri innoissaan tulijan jalkojen juuressa.

Gaia nyökkäsi vienosti näyttäen samalla alakuloiselta.

“Et tiedä kuinka haluaisin tietää vanhemmistani. Sinulla on sentään joitain muistoja nuoruudestasi ja tiedät kuka olet. Minä olen tuntematon ja kannan minulle kuulumatonta nimeä. Sitten tulee joku mies, joka sanoo, että tuntee vanhempani, mutta ei paljasta sitä vielä! Se on turhauttavaa!” Gaia painoi kasvot käsiinsä ja nyyhkytti.

Shean nousi ja käveli hänen luokseen. Lohduttaja istuutui hänen viereensä ja antoi surusilmän painaa päänsä hänen rintaansa vasten.

“Älä sure. Olemme samassa veneessä. Minäkin janoan tietoa vanhemmistani, mutta vaistoni saunoo, että kannattaa odottaa. Jos vain...” Shean lopetti ajatuksenviestinnän, kun näki että Gaia oli nukahtanut hänen syliinsä. Hän nosti nukkujan käsivarsilleen ja laski vuoteelleen. Kujeileva lemmikki hyppäsi Gaian jalkapäähän nukkumaan. Shean laskeutui lattialle ja vaipui hitaasti uneen.

Soloc oli raivoissaan ja hänen harjoitus vastustajansa kokivat sen kantapään kautta. Lasermiekan iskut löivät kipinöitä osuessaan metalliseiniin. Kamppailijat peräytyivät kauhuissaan, mutta eivät kuitenkaan pystyneet väistämään raivoavan mielen iskuja. Lopulta kaikki vastustajat oli tapettu mitä raaimmalla tavalla. Solocin silmät verestivät ja niiden punainen hehku ei ollut vielä laantunut. Robottikäsi tarvitsi huoltoa, joten hän kiristi muutamaa ruuvia. Sähköovet avautuivat ja Elektra astui sisään. “Mestarit haluaisivat puhua kanssasi.”

Soloc lähti mitään sanomatta alttarihuoneeseen ja polvistui heidän eteensä. Sajol katsoi läpitunkevalla katseella tulijaan.

“Emme ole tyytyväisiä tämänaikaisiin saavutuksiisi, Amiraali Tapen. Päästitte vankimme karkaamaan jopa kaksi kertaa aivan nenänne edestä. Meidän on täytynyt jo pari kertaa miettiä onko sinusta meille mitään hyötyä. Kärsivällisyytemme on lopussa vaikka oletkin oppipoikamme.”

Soloc kuunteli vuodatusta pää painuksissa. Saarna kuitenkin keskeytyi, kun sisäpuhelin soi. Ääni sanoi,

“Olemme saaneet kiinni vakoojan, joka saapui planeetalle eilen illalla. Lady du Pré tuo vangin sinne.”

Ovet avautuivat ja Elektra talutti onnetonta vankia pitkin siltaa. Se oli iskuryhmäläinen Jarms, joka oli palaamassa asemapaikalleen operaation jälkeen. Soloc tunnisti hänet ja puhkui raivosta.

“Mestarit, tuo oli niiden joukossa, jotka pääsivät karkuun ja hän oli osasyyllinen siihen, että koimme takaiskun armeijaa vastaan.”

Mestarit nyökkäsivät. Jarms sihisi ivallisesti.

“Annan teille luvan kuulustella vankia.” Sajol käski kirskutellen hampaitaan. Jarms yritti hypätä urhoollisesti kuiluun, mutta Elektran jämerä ote pysäytti hänet. Sajol loi vangin ympärille putkilomaisen laserseinän, ettei vanki pääsisi pakoon. Soloc aloitti kidutuksensa ja se oli pahinta mahdollista. Hän iskeytyi suoraan sotilaan mieleen ja aloitti henkisen pahoinpitelyn. Jarms huusi kivusta. Hänen ajatuksiaan sorkittiin.

Soloc keskeytti kidutuksen välillä ja kysymykset olivat aina samat: Ketkä olivat matkalla mukana, Mitä armeija suunnittelee seuraavaksi ja tunsiko hän ketään Assay-soturia?

Kun henkinen kidutus ei auttanut, hän siirtyi sekä henkiseen että fyysiseen kidutukseen. Lopulta hän yritti lukea vangin ajatuksia, mutta tämä peitti ne taidolla.

Viimeisillä voimillaan Jarms puri itseään ranteeseen jolloin hänen oma tappava myrkkynsä virtasi verenkierronkautta koko elimistöön ja pelasti hänet lisältä kidutukselta. Mestarit kihisivät raivosta ja pettymyksestä. Elektra peräytyi hiljaa katsoen Jarmsin elotonta ruumista.

“Olemme hyvin pettyneitä tilanteeseen amiraali Soloc... Haluamme tietää mitä armeija suunnittelee ennen kuin teemme yllätysiskun. Haluamme tietää sen!” Sajol ja muut mestarit näyttivät todella kärsimättömiltä. Soloc kumarsi ja kääntyi kannuksillaan ympäri. Elektra seurasi häntä hänen asuntoonsa ja jäi odottamaan ovensuuhun amiraalin käskyä. Soloc istuutui nojatuoliinsa ja mietteliäästi kiersi istuinta puolelta toiselle.

“Elektra, ota yhteys agentti Blue Shariin ja sano että tarvitsemme hänen palveluksiaan. ”Kutsun hänet heti herrani.” Elektra kumarsi ja poistui asunnosta. Soloc jäi istumaan tuoliinsa antaen aivojensa pohtia mitättömiä asioita. Hänen katseensa harhaili ympäri huonetta. Asuntoa ei voinut sanoa kotoisaksi paikaksi edes leikillään. Siellä ei ollut yhtään piristävää asiaa; ei kasveja, ei tauluja, ei mattoja. se oli perinteinen upseeriasunto väritön ja masentava.

Soloc keikautti itsensä selkänojan varaan ja nosti jalkansa pöydälle. Hän sääti kätensä komponentteja ja niveliä aikansa kuluksi. Pahan apuri koukisti ja suoristi sormiaan uudelleen ja uudelleen, kunnes hän oli aivan toisissa maailmoissa. Hän yritti mielessään hahmottaa tuntematonta vihollistaan nähden sumean hahmon ilman selviä piirteitä.

Vihanpuuskassa hän huitaisi pöydältään kaiken mahdollisen lattialle. Sisäpuhelin soi hetken päästä ja Soloc meni vastaamaan siihen.

“Niin...” hän sanoi mikrofoniin katsoen samalla kameran näyttöä.

“Agentti Blue Sharii ja Elektra tullut tapaamaan teitä.” Kuului kaiuttimista vastaukseksi. Sähköovet avautuivat ja Elektran johdolla kasvonaamioon sonnustautunut agentti saapui Solocin eteen.

“Voitte poistua Lady Du Pré.” amiraali sanoi käskevästi. Elektra poistui jättäen Blue Shariin kahden Solocin kanssa. Vakooja kumarsi ja jäi odottamaan käskyä.

“Sinä olet ollut hyvä tietolähde alusta asti, mutta pelastuspartio tehtävässä epäonnistuit etkä saanut tarvittavia tietoja tänne ajoissa. Nyt saat korjata virheesi ja seuraava työsi onkin soluttautua heidän tehtäväänsä, kun sinulla on kaikki mahdolliset resurssit siihen.” Soluttautuja nyökkäsi ymmärtämisen merkiksi ja antoi merkin, että sopiva tehtävä oli jo tiedossa. Hän teki asevoimien tapaan kunniaa, ennen kuin lähti asunnosta.

Aamu oli sarastamassa. Gaia siristeli silmiään ja venytteli. Hän näki nukkuvan Sheanin ja päätti yrittää hiippailla huoneesta ulos. A.B kuitenkin heräsi ja alkoi heilutella häntäänsä.

Gaia sipaisi rauhoittavasti sitä päälaelle ja jatkoi ovelle. Sähköovi avautui kuitenkin, ennen kuin hän ehti siitä turvallisesti livahtaa.

“Shean on aika läh...” Denya ennätti sanoa ennen kuin tyrmistyi sanattomaksi. Gaia meni hämilleen ja juuri noussut Shean ei ymmärtänyt mistä oli kyse.

“Minä kävin kysymässä milloin lähdemme.” Gaia sanoi nopeasti väistäen ovensuussa seisovan yllättäjän kadoten käytävään.

Denya naputteli kengänkorkoaan lattiaan kysyvä ilme kasvoillaan. Shean hymyili leikkisästi ja lähti A.B olallaan huoneesta ulos.

“Shean!” huusi Denya ärtyneenä juosten tämän perään.

Alus oli valmiina lähtöön. Janon seisoi laskusillan luona nojaten keppiinsä. Blade, Gaia ja Nina olivat jo sisällä ja Shean kiiruhti kohti alusta Denya perässään. Hän laski A.B:n olaltaan ja paijasi sitä hyvästiksi. Uskollinen kumppani jäi mököttämään pää kallellaan aluksen lähelle. Keith tuli juosten halaamaan Denyaa hyvästiksi ja nosti vinkuvan A.B:n olalleen.

“Älä huolehdi.”

Hän sanoi Sheanille.

“Minä huolehdin siitä, kun olet poissa.”

Omistaja nyökkäsi kiitokseksi.

Denya suuteli vielä äidillisesti Keithiä otsalle ja tämä punastui nolona.

“Älä! Kaikki katsovat.” Poika sanoi kuiskaten ja hivuttautui kauemmas.

Denya naurahti ja käveli laskusiltaa aluksen sisälle.

Lopulta kaikki olivat sisällä ja Blade oli menossa ohjaamoon. Sen ovensuussa hän pysähtyi ja huudahti ihmetyksestä. Ohjaamon tuoli oli kääntynyt ja siinä istui Savannah.

“Äitini pyysi, että olisin kuskinne tällä matkalla.”

Blade oli äimän käkenä.

“Mutta, mutta ethän sinä... Joku erehdys...” Savannah hymyili lapsekkaasti.

“Et ole tässä perheessä ainoa, joka osaa lentää. Saatat yllättyä. Ja nyt rakas eno, mene vain tuonne taakse ja nauti kerrankin matkasta.”

Savannah kääntyi ja käynnisti koneiston. Hän tarkisti kaikista mittareista, että mikään ei ollut vialla. Kojelauta vilkkui eri väreistä ja koneen lämpiävä moottori alkoi hyrrätä.

Savannah laittoi viestintälaitteen korvilleen ja sanoi.

“Q-21 valmiina nousuun. Onko lupa myönnetty keskus?” Kaiuttimesta kuului rätinää ja naksaus.

“Kaikki on kunnossa. Saatte lähtöluvan.” Savannah työnsi nousuvivun ylös ja sanoi.

“Kiitos, Q-21 kuittaa.”

Aluksen noustessa tuntui pientä värinää. Matkustamossa kaikki istuivat pöydän ääressä ja he juttelivat vilkkaasti. Ainoa joka oli hiljaa, oli Blade. Hän tunsi, että hänen miehuuttaan oli loukattu. Kun alus oli poistunut planeetan vetovoimasta ja kiertoradalta kaiuttimesta kuului Savannahin nuorekas ääni.

“Jos ette halua, että lennän sokkona tai yritän onnekkaalla arvauksella selvittää määränpäämme niin voisiko joku tulla valaisemaan asiaa, ennen kuin suuntaan minnekään.”

Janon nousi istuimeltaan ja meni ohjaamoon.

“Määränpäämme on planeetta Marinia Ankak-Akon aurinkokunnassa.”

Mestari sanoi matalalla äänellä. Lentäjä nyökkäsi ja asetti koordinaatit tietokoneeseen. Reitin varmistuttua Savannah käänsi valonnopeuden vipua myötäpäivään niin, että se oli pohjassa ja painoi käynnistysvipua. Sen jälkeen hän liittyi matkustamossa olijoihin.

Denya jutteli Ninan kanssa ja he katsoivat epäluuloisena Gaiaa, joka huomasi, että häntä tarkkailtiin. Shean istui nurkassa ja heitteli pieniä paperipalloja aluksen seinään. Blade väänteli ja käänteli rauhattomana itseään pöydänääressä ja katsoi Savannahin perään. Janon katsoi seuralaisia tarkkaavaisesti, oppien heidän luonteestaan ja henkilöstä koko ajan lisää. Blade nousi tuoliltaan ja alkoi ravata edestakaisin. Hän oli tällä hetkellä hyvin kärsimätön ja se näkyi hänen punaisista poskistaan.

Varoitusvalo alkoi yhtäkkiä hälyttää ja Savannah ryntäsi ohjaamoon Blade perässään katsomaan mikä oli vialla. Moottorihuoneessa oli polttoainevuoto ja se täytyi mennä korjaamaan tai valon nopeus loppuisi tuhoisan äkillisesti. Blade juoksi konehuoneen lattialuukun päälle ja avasi sen. Denya sanoi, että tulisi auttamaan ja molemmat pudottautuivat lattialuukusta kyykkyyn alas. Blade sytytti taskusoihdun ja etsi moottorista vuotokohtaa. Hän antoi soihdun Denyalle, joka nosti soihdun tarvittavan korkealle. Polttoainetta vuosi haljenneesta letkusta ja Blade pyysi, että Denya ojentaisi ilmastointiteipin.

Huoneessa oli kuuma kuin kattilassa ja se oli höyryä täynnä. Blade kietoi teipin letkun ympärille ja lämmitti sitä, että siitä tulisi pysyvä paikkaus. Denya nyökkäsi ja sanoi hyvää työtä. Ylhäältä huudettiin, että kaikki oli kunnossa. Denya oli luukun kohdalla valmiina vedettäväksi pois ja Blade oli juuri kääntymässä, kun hän tunsi, ettei jokin ollut kohdallaan. Jostain kuului sihinää ja ratinaa. Kuului poksahtelua ja letku irtosi liittimistään aiheuttaen energiapurkauksen.

Blade hyppäsi Denyaa kohti ja veti hänet mukanaan maahan. Räjähdys ei ollut kova, mutta purkauksessa vapautunut kuuma paineaalto olisi polttanut heidät tuhkakasaksi. Bladen ja Denyan sydämet löivät kahta sataa ja he olivat keskittyneet katsomaan toisiaan silmiin. Savannah pyörähti kuperkeikan aukosta ja putosi suorille jaloille. Hän meni koneen ääreen. Letku makasi lattialla ja Savannah yritti nostaa sen. Se oli kuitenkin niin kuuma, että häneltä paloivat sormet ja letku tippui takaisin lattialle.

Blade katsoi tyttöä ja näki tämän kietovan paitansa kätensä ympärille. Hän nosti uudestaan letkun ja huomasi, että se oli sisältä tukossa. Naisellisella hiuspiikillä hän poisti tukoksen ja asetti letkun varovasti paikoilleen ja kiristi sen kiinnityssiteet. Blade auttoi Denyan ylös lattialta ja punnersi hänet jalasta ylös. Savannah ei tarvinnut apua ja hyppäsi hymyillen aukosta oleskeluhuoneeseen. Blade irvisti tuohtuneesti ja veti itsensä käsillä ylös.

Ylhäällä hän käveli Savannahin perässä ja torui tätä äskeisestä.

“Tiedätkö kuinka vastuuton ja uhkarohkea olit. Olisit voinut satuttaa itsesi ja mitä silloin olisin sanonut vanhemmillesi.”

Savannah kimpaantui ja kääntyi ympäri.

“Olen ihan kunnossa eno ja mitä vanhempiini tulee, niin he tietävät, että olen varovainen ja aikuinen ikäisekseni, kunhan sinä jästipää vielä sen tajuaisit, niin kaikki olisi hyvin!”

Tyttö paukautti enonsa nenän edestä ohjaamon oven kiinni ja muut matkustajat katsoivat Bladea toruvasti. Kaikki paitsi Denya, joka tuli kiittämään Bladea urotyöstä ja puristi tätä lämpimästi kämmenestä.

Janon istui hiljaa ja piirsi kepillään kuvioita lattiaan. Shean oli kiinnittänyt katseensa häneen ja huomaamattaan pureutui mestarin ajastuksiin ennen kuin tämä ehti sulkea ne. Tapahtuma oli niin voimakas, että Shean tunsi räjähtävänsä päänsä sisällä. Tuhansia näkymiä, mielikuvia, tapahtuma katkoksia virtasi hänen aivoissaan. Kaikki oli epäselvää. Hän näki vettä, tulta, tuttuja hahmoja oudoissa paikoissa.

Sheanin pää tuntui olevan ruuvipenkissä. Hän päästi irti Janonin tajunnasta ja painoi kämmenillään pään sivuilta. Tapahtumasta oli syntynyt jomottava päänsärky. Janon katseli nuhtelevasti, mutta samanaikaisesti kiinnostuneesti nuorukaista, joka oli ensimmäisenä lukenut hänen ajatuksiaan. Shean nousi ja käveli Gaian luo, joka kutoi ajankuluksi. Niin kuin muitakin matkustajia, Gaiaakin painoi jokin. Shean näytti ohimoaan ja Gaia ymmärsi yskän.

“Nina ja Denya eivät taida pitää minusta kovinkaan paljon.” pohdiskelija sanoi kuin ohimennen ja Shean kohautti tietämättömästi olkapäitään.

“Denya ei tainnut pitää siitä, että hän löysi minut huoneestasi ja Nina ei ole tainnut pitää minusta alun alkaenkaan. Ilmestyinhän aika oudolla tavalla teidän elämäänne.” Shean käytti telepatiaa niin usein kommunikaation välineenä, että muista se oli jo aivan normaalia. Ihan kuin hän olisi oikeasti puhunut.

Shean ei tiennyt miten piristäisi häntä, mutta päätti yrittää rannekkeensa kanssa. Hän painoi valikosta hologrammin nappia ja siitä omakuvan. Gaia hämmästyi, kun hänen eteensä ilmestyi Shean, joka hymyili ja ojensi Gaialle hologrammista vaaleansinistä ruusua.

Gaia automaattisesti ojensi kätensä ottaakseen ruusun ja Sheanin oma illuusio lisänsä olikin, että Gaia sai sen. Kiitollinen Gaia piti ruusua heikosti sormillaan ja haisteli sen tuoksua.

“Se on mielialaruusu, joka muuttaa väriä mielialasi mukaan.” Shean viittoili, kun näki surijan hymyilevän. Ruusu muuttikin väriään sinisestä vihreäksi, siitä keltaiseksi ja lopulta kultaiseksi.

“Kiitos.” Gaia sanoi pyöritellen kukkaa kummankin kätensä sormien välissä.

“En ehtinyt muuten kysyä sinulta, että mitä se lausumasi tarkoitti silloin siellä kuulla? Se kuulosti todella kauniilta.”

Gaia siristi silmiään ja yritti muistella tapahtumaa.

“Se oli kotikuuni muinaista kieltä andaa ja tarkoitti:

Tulen lailla maahan syöksyy, Arvoitus kaiken elämän

Lapsen itkun vanhemmistaan

Turtuu maan alla

Pyhän sävelen lailla

Aurinkojen varjojen katveessa

Soturi aseen tulisen

Pelastuksen ja toivon on antava.

Se on muistaakseni vanhoja kansanrunoja esi-isien ajoilta.”

Shean kuunteli tarkkaavaisesti Gaiaa ja nyökkäsi.

“Sanoissa on oma sanoma ja perimätiedot ja myytit antavat monesti lohtua ja tietoa tuleville sukupolville.”

Aluksessa oli hiiren hiljaista. Savannah murjotti ohjaamossa, Blade katseli kattoon lepovuoteella, Nina pelasi shakkia Denyan kanssa, Shean oli siirtynyt nurkkaan takaisin istumaan ja Gaia katseli ruusua unelmoiden, kaiken tämän Janon huomioi muistiinsa.

Savannah ilmoitti ohjaamosta, että oli aika valmistautua laskuun.

Janon siirtyi Gaian luo ja yritti saada kontaktia tähän. Hän ojensi kädessään pienen rasian Gaiaa kohti ja tämä nosti päänsä ylös.

“Tämän rasian pystyt vain sinä avaamaan jos haluat. Älä kysy sen alkuperää sillä sinun on se itse selvitettävä. Mitä sen sisältä löytyykin, sen nimi on kaiverrettu kanteen.”

Janon käänsi rasian, jotta Gaia näkisi koristelluin kirjaimin kirjoitetun sanan, Anma. Lahjan saaja nosti sen käteensä ja samassa se muutti muotoaan. Anmasta rakentui matkustajien silmien edessä suuri koristeltu jousi.

Marinia-planeetta näytti ohjaamosta isolta vesikuplalta. Syklonit pyrähtelivät levottomasti sen ilmakehässä ja ne antoivat planeetalle oman vivahteikkaan leimansa. Savannah näpytteli näppäimistöä ja tiedusteli koneelta laskupaikkaa. Niitä oli vain yksi. Vesiplaneetan ainokainen saari, Betundria. Se ei ollut kovin suuri ja sen muotokin oli outo. Repaleisesta reunasta huolimatta saaresta muotoutui kahdeksan sakarainen tähti. Savannah hymähti ja ohjasi aluksen turvallisesti pienelle sademetsän aukiolle.

Alus laskeutui hänen ohjauksessaan sulavasti laskutelineidensä varaan. Hän sammutti turbiinit ja pudotti laskusillan alas. Aukosta tuulahti raikas ilmavirtaus tunkkaiseen sisätilaan. Joukko käveli laskusiltaa alas ja katseli ympärilleen. Blade haukotteli makeasti ja venytteli jäseniään. Nina tutki maastoa ja Denya jutteli Janonin kanssa. Shean kiitti nuorta lentäjää hyvästä matkasta ja liittyi muiden seuraan.

Mestari katseli ympärilleen ja näytti kädellään, että hänellä oli asiaa kaikille.

“Meidän täytyy kiirehtiä, että ehdimme määränpäähämme tasan keskiyöksi. Jätämme

Savannahin vartioimaan alusta, että ei satu mitään vahingollista.” Savannah yritti sanoa vastaan, mutta puhujan katse sai hänet vaikenemaan ja sanat jäivät kiertämään hänen huulilleen.

“Teidän ei tarvitse ottaa mitään mukaanne, koska meillä on kaikki tarvittava siellä.”

Enempää selittelemättä Janon lähti kävelemään metsään päin ja muut seurasivat kuiskutellen toisilleen hänen perässään.

Samoajat kävelivät pitkin vanhaa polkua, joka oli täynnä puun oksia, varisseita lehtiä ja maasta työntyneitä juuria. Kulkureitti oli muutamilta paikoilta niin tukossa, että kulkijat joutuivat työntämään oksia, liaaneja ja pensaita pois edestään. Polun ympäriltä he eivät erottaneet mitään ja heidän katsoessaan ylös näkyi pelkkiä puiden lehvistöjä eikä taivasta ollenkaan. He eivät nähneet yhtään eläintä eivätkä kuulleet mitään mikä viittaisi, että metsässä olisi elämää. Se oli aavemaista.

He olivat tarponeet metsässä jo kaksi tuntia ja keskiyö oli aivan lähellä. Planeetan 15 kuuta, joista seitsemän näkyi sillä puolen planeettaa valaisivat auringon lailla lehvien raoista, jotka olivat alkaneet harventua. Vihdoin polku loppui ja edessä avautui avara metsäaukio. Janon väistyi seuralaistensa tieltä ja antoi heidän katsoa henkeä salpaavaa näkymää. Aivan keskellä aukiota oli suuri kivillä päällystetty ympyrä ja sen reunoihin oli pystytetty viisi kahden metrin korkuista kivipaatta.

Matkalaiset jatkoivat keskelle aukiota, josta he näkisivät paremmin. Suoraan heidän edessään oli yksi paasista. Sivulla oli kaksi samalla tasolla ja alhaalla oli myös kaksi samalla tasolla. Ne yhdistäessä ympyrän sisälle muodostui viisikulmio. Aivan keskellä ympyrää oli linnun juoma-altaan näköinen pieni alttari. Viisikko kulki paadelta paadelle ja aina yhden paaden jälkeen yhdellä heistä tuli hämmästynyt ilme kasvoilleen, lukuun ottamatta Sheania, Denyaa ja Gaiaa.

Heidän edessään sijaitsevalla paadella, sen yläosassa, oli kolmiomainen lila timantti ja sen alapuolelle oli kaiverrettu elämän symboli, kallellaan oikealle oleva v kuvastaen elämän laajuutta ja pystytasossa olevat lyhyt, pitkä ja lyhyt viiva esittivät elämän määrättyä mat-