HSJ100 | Lööppi 4/2021

Page 1

HSJ 100 H e lsin gin se udun jou rnal istit

ENTISELLEEN EI MIKÄÄN JÄÄ



pääki rjo i tus

HSJ 100 Helsingin Seudun Journalistien jäsenlehden 100-vuotisjuhlanumero. 27. vuosikerta. Vastaava päätoimittaja Marjaana Varmavuori Tuottajat Sini Saaritsa Matias Manner Janne Hulkkonen Graafikot Janne Hulkkonen Arto Kinnunen Ulkoasu Arto Kinnunen Kuvankäsittely Reima Kangas

Helsingin Seudun Journalistit HSJ Puheenjohtaja Marjaana Varmavuori HSJ:n toimisto Lönnrotinkatu 25 00180 Helsinki Toiminnanjohtaja Tuula Krzywacki Hallintopäällikkö Jaana Virtanen Ilmoitushankkija Erkki Hirvonen Painopaikka Grano ISSN-L 1455-0032

Arki ansaitsee äänen

’L

Marjaana Varmavuori

aita siihen, että elämäni on välillä yhtä helvettiä.” Tyrskähdän nauruun ja tajuan, että 10-vuotias tyttäreni on kuunnellut stressaantunutta jupinaani keittiönpöydän ääressä. Helsingin Seudun Journalistit – vuoteen 2016 Helsingin Sanomalehtimiesyhdistys – täyttää 100 vuotta 12. joulukuuta, mutta en keksi, mitä haluan puheenjohtajana sanoa teille jäsenille tänä historiallisena hetkenä. HSJ:n johtaminen on minulle osapäiväinen luottamustehtävä, jota teen täysipäiväisen toimittajan työni ohella. Ja kyllä, näiden hommien yhdistäminen on hetkittäin täyttä helvettiä. Kun takana on pitkä työpäivä, ja vihdoin läksy-, kokkaus- ja pyykkirumban jälkeen on saanut lapset nukkumaan, tekisi toisinaan mieli kaikkea muuta kuin aloittaa toinen työpäivä. Juhlavuoden mittaan olen yrittänyt matkustaa mielessäni sadan vuoden takaiseen aikaan, kuvitella millaista yhdistyksen aktiivien arki silloin oli. 1920-luvun Helsingissä kuohui. Suomen itsenäistymistä ja sisällissotaa seuranneet poliittiset jännitteet määrittivät elämää. Maailmaa koetellut espanjatauti oli juuri taittunut.

O

len pohtinut, mitä yhdistyksen luottamushenkilönä toimiminen on vaatinut historian eri vaiheissa, kuten sotavuosien myllerryksessä tai 1970- ja 1980-lukujen työtaisteluissa. Yhdistyksen historiikit kertovat lähes yksinomaan merkittävistä käänteistä ja saavutuksista,

eivät arjesta ja ihmisistä niiden taustalla. Sataan vuoteen on kuitenkin mahtunut lukematon määrä aktiiveja, jotka ovat tehneet työtä yhdistyksen ja sen tavoitteiden eteen. Tämän ajan vitsaus on tolkuton kiire. Median murros leimaa myös ammattiyhdistystoimintaa. Monilla työpaikoilla tahti on jo niin kova, että ay-toimintaan on vaikea irrottautua, vaikka tessien mukaan osaan kokouksista ja koulutuksista saa osallistua työajalla. Siksi luottamustehtävään tarttuminen on entistä suurempi valinta.

Monilla työpaikoilla tahti on niin kova, että ammattiyhdistys­ toimintaan on vaikea irrottautua. Lapsen vitsikäs heitto on johdattanut minut olennaisen äärelle. On tärkeää puhua ay-toiminnan arjesta, siitä miten on mahdollista yhdistää työ, luottamustehtävissä toimiminen ja vapaa-aika. HSJ:n seuraavan satavuotisen ensimmäisiä tehtäviä on löytää tapoja tukea luottamushenkilöitä entistä vahvemmin heidän työssään. Ennen siihen työhön tarttumista haluan kuitenkin sanoa kiitos. Te kaikki olette omalta osaltanne olleet tekemässä HSJ:sta sitä, mitä se tänä päivänä on: aktiivinen ja elinvoimainen ammattiyhdistys, joka etsii jatkuvasti uusia keinoja palvella jäseniään.  • hsj 1 00   3


VAKUUTUKSIA

FINANSSIALA KORVAUKSIA

LAINOJA

HOUKUTTELEVIA TYÖPAIKKOJA

ihmisen arjessa

ELÄKKEITÄ

HYVIÄ SIJOITUSKOHTEITA

VIHREÄÄ RAHOITUSTA

SUJUVIA MAKSUPALVELUJA

OPASTUSTA & NEUVONTAA

Mediapuhelin 020 7934 240 @finanssiala @finanssiala

finanssiala.fi


”Tiesin jo, että minut heitetään pois.”

24

Median murtumat Toimitukset pienenevät, mutta mediatalot käärivät tasaista voittoa. Toimittaja Ilkka Pernu selvitti, miksi journalistit ovat usein ­joutuneet median uusien ansaintamallien väliin­ putoajiksi.

34

Kun Mauri digikameran osti Kuvaajien työnkuva ­monipuolistuu, mutta luovuuden rajaus tiukentuu. Kuvaajat kertoivat toimittaja Reima Kankaalle, ­millaista heidän työnsä oli takavuosina ja mitä se on nyt.

”Ay-liikkeen pelikirja on peräisin ajalta ennen yksilöitä.”

70

Poterot paikoillaan Työnantajien vuonna 1991 laatimaa tavoitepaperia ­kutsuttiin ay-puolella saatanallisiksi säkeiksi. Samat kaiut ovat kumisseet ­työmarkkinoilla vuosi­ kymmeniä, kirjoittaa Tuomo Lappalainen.

NORMIPÄIVÄ. Tavallisena työpäivänään kuvaaja Antti Mannermaa täyttelee konseptin vaatimia aukkoja.

annika rauhala

sisältö ”Koen, että voin jollain lailla vaikuttaa työn tekemiseen.” hsj 1 00   5


si sä ltö

Faktojen tarkistaminen Kun Suomessa on sattunut moka faktantarkistuksessa, toimittaja on jätetty yksin, kirjoittaa Johanna Vehkoo.

48 Urheilujournalismi Harva urheilutoimittaja kyseenalaisti amatööriurheilun jalon aatteen vaihtumista upporikkaiden urheilijoiden palvonnaksi, Juha Kanerva kirjoittaa.

56 Naistenlehdet 1990-luvulla naistenlehtien yhteiskunnallisuus haalistui. Nyt niiltä riittää medialle käsittelytapoja kopioitavaksi, kirjoittaa Virpi Salmi.

66 Media ja valta Yhteisiä tanssiaskelia rapujuhlilla ja vip-aitioissa. Miksi median orastanut mielenkiinto rakenteelliseen korruptioon lopahti, kysyy Susanna Kuparinen. 6  l ö ö p p i 4 | 2 0 2 0

88

Ennen oli paremmin

Äänikirjat

Journalismi muuttui ja itkuhan siinä tuli. Jyrki Lehtola sytyttää kynttilän helsinkiläisjournalistien syntymäpäivämuroihin.

Moni ei arvannut, millainen vallankumous kirjallisuuden kustantamisessa tapahtuisi, Annamari Typön juttu kertoo.

82

90

Mokat

Somessa

Jokainen tekee virheitä, mutta toimittaja tekee niitä julkisuudessa. Anna-Sofia Niemisen jutussa neljä journalistia muistelee tapauksia, joista ei olla vain ylpeitä.

Toimittajan somesuhteeksi käy myös sivus­ taseuraaminen. ”En ole naseva, seuraajamääräni ei ole järin suuri”, kirjoittaa Anna-Sofia Nieminen.

”Mis on jatkot, en halua kuolla yksin.”

100 Tekoäly Pelottaako jo, journalisti? Tekoäly yritti vakuuttaa Guardianille kirjoittamassaan jutussa, ettei se halua ihmiselle pahaa, kirjoittaa Olavi Koistinen.

1 990 –2 020

7–23 Vaaran ja vauhdin vuodet Usarin viimeiset säkeet  8 Tekijänoikeusvääntö  11 Kaija ja Jaana – HSJ:n äidit 12 Pressiklubin jäljillä  16 Pj-vaalihumua  20 Yhdistykset yhteen  22

106 Nuori HSJ:ssä Vilma Ikola katsoi ay-liikettä silmiin ja tajusi, että yhteisöllä on annettavaa. Mutta mitä, kysyy Sini Saaritsan juttu.

108 Journalismin tulevaisuus Viestinnän vyöryessä päälle, journalismin ei kannata jäädä pahnoilleen.

k uvat : hsj arkis to, lass i kaaria

42

76


HOMMISSA. Reijo Kemppinen ja Tuomo Kiisseli (oik.) työntouhussa Uuden Suomen toimituksessa.

1990 — 2020 Kirjoituskoneet, faksit ja lankapuhelimet lauloivat, kun toimittajat painivat juttuja kasaan 30 vuotta sitten. Tekijät kertovat, miten kaikki muuttui. hsj 1 00   7

ju kka uot ila / uuden suomen arkisto

U u d e n a ja n v uodet


Uud e n S u o me n t uh o

Voitto tai kuolema Uuden Suomen kaatuminen vuonna 1991 on Suomen historian suurin lehtikuolema. Lehti ei koskaan halunnut luovuttaa Helsingin Sanomille kilpailussa, jonka se oli todellisuudessa hävinnyt jo moneen kertaan. Teksti  Matias Manner Vuoden 1991 lopulla vietettiin vuonna 1847 perustetun Uusi Suomi -sanomalehden hautajaisia kahteenkin kertaan. Kun vihonviimeinen lehti oli jaettu tilaajille 29. marraskuuta, Uuden Suomen päätoimittajalla Jyrki Vesikansalla oli vielä pitkä työpäivä edessään. Hänen tuli järjestää 89 toimittajan, valokuvaajan ja muun toimituksellisen työntekijän irtisanomisilmoitusten jakaminen. Vuoroaan odottaville oli tarjolla kahvia, ja irtisanomisten jakoon kului kuusi tunnepitoista tuntia. Vesikansa muistelee ­ tätä vuonna 1994 valmistuneessa historian lisensiaattityössään. Epäkiitollista tehtävää helpotti se, että Vesikansan, eli tuttujen kesken ”Jökön”, sijaan toimituksen tunteenpurkaukset suuntautuivat enemmän yhtiön hallitukseen, toimitusjohtajaan Risto Takalaan sekä osittain lehden toiseen päätoimittajaan Mauno Saareen. ”Jökön kunniaksi on sanottava, että hän kirjoitti huolelliset työtodistukset jokaiselle toimittajalle. Niissä oli kunnolliset, 8  l ö ö p p i 4 | 2 0 2 0

henkilökohtaiset kuvailut työntekijästä”, sanoo Kirsti Sintonen, joka ehti työskennellä Uudessa Suomessa nelisen viimeistä vuotta. Vesikansan järjestettäväksi jäi myös viimeisten maahanpanijaisten illanvietto. Paikka löytyi lopulta Simonkadulta Maaseudun Tulevaisuuden entisestä painohallista. ”Toimitusjohtaja oli vähän tyylitön, kun ravintolan vuokraaminen illaksi ei muka onnistunut. Aloin sitä järjestämään ja tulin soittaneeksi MTK:hon. Sanoin heille, että onhan tässä talonpojankin asialla oltu”, nyt 79-vuotias Vesikansa sanoo. ”Yhdessä laulettiin Kuolleet lehdet. Tanssin, yhdessäolon ja iltapalan, mutta osin myös kyynelten merkeissä toimitus vietti viimeistä yhteistä iltaansa”, Vesikansa tiivistää lisurissaan illan tunnelmat. Sintosen viimeinen työpäivä oli syyskuun lopussa, jolloin päivittäinen lehti lakkautettiin ja muutettiin viikkolehdeksi. Valtaosa toimituksesta oli pukeutunut mustiin.

”Itse olin juttukeikalla yli­ opistolla, jossa oli jonkinlainen mielenilmaus meneillään. Joku ihmetteli mustaa asuani, kun eihän tuossa tilaisuudessa mistään hautajaisista ollut kyse.” Henkisesti viikkolehteen siirtyminen tarkoitti jo Uuden Suomen saattohoidon alkamista. Tuolloisia peijaisia vietettiin Lauttasaaressa poliisien majalla. Toimituksen johtoportaasta ainoana paikalla oli Jökö. Hän käänsikin apean oluenjuonnin ”huimaksi yhteishengeksi”, ker-


rotaan vuonna 1992 ilmestyneessä pamfletissa Tapaus Uusi Suomi. Vesikansa hyppäsi ”hurmioituneena” pöydälle ja alkoi johtaa Kansainvälistä. Lauluun yhtyi koko paikalla ollut toimituskunta. Hetken ajan nuo sorretut työn orjat suunnittelivat jopa vuokraavansa linja-auton ja lähtevänsä valtaamaan Uuden Suomen toimitusta. ”Jos Virossa ja Liettuassa vallattiin televisiotornit, kai me voimme vallata työpaikkamme takaisin. Vesikansa päätoimitta-

jaksi ja teleksit laulamaan maailmalle tietoa. Pyydetään perkele Jököä homman johtoon, kiihkoili yksi jos toinenkin paikalla ollut”, kirjassa kerrotaan. Lehtikuoleman aikoihin kuopustaan odottaneelle Sintoselle Uuden Suomen loppu ei ollut suuri yllätys. Viimeinen vuosi oli toimitukselle raskasta epätietoisuuden aikaa. Toimituksessa talousongelmista heitettiin silti hirtehistä vitsiä. ”Itse kirjoitin varsinkin koulutusaiheista ja olin usein

pet er ja n sson

SORRON YÖSSÄ. Uuden Suomen toimitus koolla päivittäisen lehden hautajaisissa. Päätoimittaja Jyrki Vesikansa johtaa Kansainvälistä.

samoissa infoissa esimerkiksi Hesarin Marjukka Liitenin kanssa. Hän saattoi vinoilla, kuinka minä saan jutulleni puolen sivun tilan, kun hän joutuu tunkemaan saman pariin palstaan. Minä sitten saatoin todeta siihen, että kyllä me Usarissa toivoisimme, että meillä olisi yhtä paljon makkaramainoksia kuin teillä.” Lama alkoi niittää suomalaisia yrityksiä Uuden Suomen kaatumisen aikoihin, mutta lehden loppua eivät pelkät taloussuhdanteet selitä. Talousongelhsj 1 00   9


uud e n s uo m e n a r kis to / J o uko l e s ke l ä

NOUSUKÄYRÄ. Levikin kehityssuunnitelmat vetivät Matti Lukkarin, Veli-Antti Savolaisen ja vastaavan päätoimittajan Johannes Koroman (oik.) suut hymyyn.

” Vuonna 1990 miljardi markkaa oli poltettu.” mat olivat pitkäaikaisia ja kroonisia. Lehti taisteli olemassaolostaan myös niinä 1980-luvun vuosina, jolloin monet sanoma- ja aikakauslehdet kylpivät rahassa. Vesikansan mukaan Uuden Suomen taloushistoria on kuin puhdasoppinen esimerkki levikkikierreteorian oppikirjasta. Levikin ja ilmoitusmyynnin toisiaan ruokkiva dynamiikka kurjistutti Uutta Suomea samalla, kun sen pääkilpailijaa Helsingin Sanomia sama kierre nostatti päinvastaiseen suuntaan. Periaatteessa Hesarin voi nähdä voittaneen kilpailun Helsingin ja koko maan ykköslehden asemasta viimeistään 50-luvulla. Uusi Suomi teki viimeisten vuosikymmeniensä aikana valtavasti tappiota. ”Vuonna 1990 miljardi markkaa oli poltettu”, Vesikansa sanoo. Hänen laskujensa mukaan tappiota kertyi vuodesta 1966 alkaen nykyrahassa noin 10  l ö ö p p i 4 | 2 0 2 0

300–400 miljoonaa euroa. Ongelmissaan Uusi Suomi turvautui myös ”levikkidopingiin”, eli levikkiä suurenneltiin keinotekoisesti ilmoitusmarkkinointia varten. ”1970-luvulla tätä vippaskonstia käytettiin niin, että lehteä lähetettiin kokoomuksen jäsenille, tai mistä näitä osoitteita nyt saatiinkaan”, Vesikansa sanoo. 80-luvulla yritysten kanssa tehtiin puolestaan nipputilauksia: esimerkiksi tuhannen vuosikerran vastineeksi yritys sai mainostilaa. Myös mainosten ja tilausten hintoja alennettiin toisinaan niin paljon, että ilmoittajat ja lukijat ihmettelivät moista halpuutusta itsekin. Kohti kuolemaansa lipuvan lehden tulevaisuudesta oli 1980-luvun lopullakin kilpailevia strategioita. Vuonna 1987 alkunsa sai uudistus, jonka nimeksi tuli Selvästi parempi Uusi Suomi, eli SPUS.

Idealismin puutteesta hanketta ei voi syyttää. Sen sijaan, että tappiollinen yhtiö olisi ryhtynyt karsimaan kulujaan, se ryhtyikin hyökkäykseen: nyt Uudesta Suomesta tehtäisiin entistäkin parempi, todellinen laatulehti. Toimituksen rakenne myllättiin, eikä rahaa säästelty sen enempää toimituksen koon kuin sivumääränkään suhteen. Uudistuksen myötä vähän yli sadan hengen toimituksen eri asteisissa johtotehtävissä oli 38 henkilöä. Vesikansa sanoo mukautuneensa hankkeeseen, vaikka hänellä oli ollut toisenlaisiakin ajatuksia lehden suunnasta. Jo 1970-luvun puolivälissä hän oli myötäillyt ajatusta vähälevikkisestä ja pienemmästä lehdestä, joka täydentäisi isompiaan. ”Näin Uudesta Suomesta olisi tullut pienempi ja tavallaan ehkäpä eliitin lehti, jossa olisi käsitelty yhteiskuntaa, taloutta ja kulttuuria. Mielestäni on ihan kuvaavaa, kun Hesari kirjoitti pääkirjoituksessaan, että Uusi Suomi ei koskaan halunnut tunnustaa kakkoslehden rooliaan.” Toimittajien suussa SPUS kääntyi muotoon Se Päättyy Uskomattomaan Sekoiluun. ”Niinhän siinä kävikin. 144 vuotta vanha kansallisaarre tapettiin tavalla, jota se ei olisi missään tapauksessa ansainnut”, Tapaus Uusi Suomi -pamfletissa todetaan.  • Tapaus Uusi Suomi -kirjan (1992) kirjoittivat Uuden Suomen toimittajat Johanna Garam, Ahti Pohjalainen ja Unto Tikkanen. Jyrki Vesikansan Uuden Suomen historiaa käsittelevä väitöskirja oli marraskuussa 2020 etenemässä esitarkistukseen. Lisensiaattityö (1994) on luettavissa osoitteessa sanomalehtimiesliitto.fi.


1 990 –2 020 t ekijä no ik eu d et

Mustien joutsenten viemiä Nykyisin journalistit yleisesti luopuvat työsopimusta allekirjoitettaessaan työssä tuottamiensa teosten tekijänoikeuksista. Vielä muutama vuosikymmen sitten juttujen ja kuvien uusintakäytöstä maksettiin tekijälle mukavia lisiä.

”Kyllä tekijänoikeuksista yritettiin pitää kiinni kynsin ja hampain, mutta ei se vain onnistunut”, muistelee pitkäaikainen ay-aktiivi Oili Tolvanen, joka toimi Sanomien pääluottamusmiehenä vuodet 1978–80. Tolvasen mukaan työnantajilla oli 1990-luvun laman takia etulyöntiasema neuvotteluissa. Helsingin Sanomissakin pelättiin, että lehdessä ajaudutaan irtisanomisiin. ”Kun entinen pääministeri puhuu mustien joutsenten vuosista, niin aika mustia ne olivat toimituksissakin”, Tolvanen sanoo ja viittaa Esko Ahon lamamuistelmiin. Laman jälkeen sekä liiton väki että jäsenistö ovat tehneet suuren työn konsernikohtaisissa neuvotteluissa. Myös tekijänoikeuslakia valmisteltaessa onnistuttiin välttämään työsuhteessa tehtyjen juttujen oikeuksien siirtyminen työnantajalle. ”Siinä tuli onneksi EU avuksi ja pelasti työsuhdetekijänoikeuden rippeet”, Tolvanen toteaa vuonna 2001 hyväksytystä tietoyhteiskuntadirektiivistä. Tekijänoikeuksia myytiin vuosien kuluessa monilla sopimuksilla, jotka sisälsivät korvauksia työntekijöille. ”Toimituksiin tullutta uutta tekniikkaa ei

jyrk i v esa

Teksti  Jukka Saastamoinen, Janne Hulkkonen

NEUVOTTELIJA. Oili Tolvanen kutsuttiin HSY:n (nyk. HSJ) 90vuotisjuhlissa yhdistyksen kunnia­ jäseneksi.

pystytty hyödyntämään ennen kuin asioista oli sovittu.” Tolvanen oli yksi Sanomien toimitusosaston edustajista vuoden 1980 neuvotteluissa, joissa sorvattiin talokohtainen nelivuotinen tekijänoikeussopimus. Diili oli HS:n ja Ilta-Sanomien työntekijöille hyvä. Sanoma oli neuvotteluissa aloitteellinen. Yhtiö halusi julkaista Uuden Suomen malliin etusivukirjan, mutta työntekijät totesivat, ettei se onnistu ilman oikeuksien selvittämistä. ”Olivat valmiit maksamaan siitä kivan hinnan”, Tolvanen sanoo. Sopimuksella tekijänoikeudet myytiin Sanomille neljäksi vuodeksi. Perushinnaksi sovittiin 1,2 miljoonaa markkaa, joka tiesi

900 markkaa vuodessa tekijöille ja pikkupottia toimitusosastolle. Uusintaa työnantaja ei halunnut, vaan asia siirtyi liittotasolle. Vuoden 1985 tes-neuvotteluissa sovittiin toimituksellisen aineiston julkaisusta sähköisissä viestimissä ja valokuvien uudelleenjulkaisusta. Tekstipuolella korvaus oli murusia, mutta kuvaajat saivat palkkaluokan korotuksen. Syksyllä 1993 sovittiin arkistoaineiston hyödyntämisestä tiedotus- ja koulutuskäytössä. Sopimuksen myötä työntekijöille maksettiin kahtena vuonna 650 markkaa ja sen jälkeen 0,3 prosentin palkankorotus. Sopimus herätti periaatteellista närää, koska se antoi ensimmäisen kerran ulkopuolisille mahdollisuuden hyödyntää arkistoaineistoja, vaikkakin rajoitetusti. Pykälä löytyy edelleen tessin sivuilta täsmälleen samassa muodossa. Sopimuksia ei sen pohjalta juuri ole syntynyt. Lehtitalot ovat sen sijaan tehneet talokohtaisia sopimuksia. Nyt niitä on jo valtaosassa lehtiyhtiöitä. ”Esimerkiksi Sanomissa sellainen tehtiin vuonna 2011. Se toi työntekijöille henkilökohtaiset kertakorvaukset, jotka vaihtelivat parista sadasta muutamaan tuhanteen euroon.”  • hsj 1 00   11


t yötov er uus

Ilojen ja surujen vuosirenkaat HSJ eli pilkkeenä kahden naisen silmissä jo yli 20 vuotta ennen kuin se lopulta syntyi. Kaija Plitin ja Jaana Virtasen yhteisen työuran aikana on naurettu paljon, mutta myös kiroiltu ja itketty. Teksti  Sini Saaritsa  Kuvat  Annika Rauhala

5.10.1999 Osmo sai veikkauksessa pikkuisopotin, ja Riitta Uosukaisesta tuli Kokoomuksen presidenttiehdokas. Päivitys on raapustettu viinapullon pahvikotelon yläreunaan, jonka kaikkia sivuja kiertävät tiuhaan kirjoitetut tekstirivit. ”Kun SAL täytti 60 vuotta, saatiin lahjaksi konjakkipullo. Päätettiin silloin, että aina kun otetaan, merkataan että milloin ja miksi”, Kaija Plit sanoo ja rullailee hellästi auki pahvikotelon ympärille taiteltuja lisäsivuja, kaikki täynnä käsinkirjoitettuja rivejä. Veikkauksessa voittanut oli Osmo Welling, tuolloinen HSY:n asiamies. Plit taas oli SAL:n asiamies, ja heidän kanssaan hömpsymaljan kohotti molempien yhdistysten silloinen toimistonhoitaja Jaana Virtanen. Lapsena Virtasen ammatillinen haave oli saada kirjoittaa kirjoituskoneella ja täyttää lomakkeita.

”Ja se on totta vie toteutunut.” Virtanen käänsi pienenä joulukonvehtirasioiden muovimuotit ympäri ja naputteli onnellisena ”näppäimistöä”. Hänen toinen intohimonsa oli lehtien lukeminen. Postissa työskentelevä äiti toi kotiin jakelupinkkojen päällimmäisiä reunoilta ­rispaantuneita aikakaus- ja sanomalehtiä, ja tytär ahmi ­kaiken, niin avut, uudetsuomet kuin maaseuduntulevaisuu­ detkin. Koska halu järjestellä ja täyttää lomakkeita kuitenkin kohisi suonissa kuumimpana, sihteeriopiston kasvatille sijaisuus silloisessa Suomen Sanomalehtimiesten Liitossa oli napakymppi. Seuraavaksi Virtanen kiskaistiin toimistonhoitajaksi HSY:n ja SAL:n leipiin. Samaan aikaan toisaalla lapsuuden kirjailijaunelmat hylännyt nuori Plit oli ajautunut virkauralle, mutta vuoden 1986 virkamieslakko roihautti liekkeihin

Vaikka toimiston konjakkiperinne on merkityksellinen, kilistelyyn on riehaannuttu vain harvakseltaan. 12  l ö ö p p i 4 | 2 0 2 0

KÄMPPIKSET. Jaana Virtasen ja Kaija Plitin arkistoihin kuuluu mittava kokoelma muistoja. Matkan varrella toimistolle kertyneet esineet voivat tuoda niitä mieleen.

uudet urahaaveet: Plit halusi ay-ammattilaiseksi. Hän opiskeli yliopistossa muun muassa työpolitiikkaa ja päätyi graduvaiheessa SAL:n asiamieheksi. Siitä alkaa kahden naisen 30-vuotinen ystävyys ja yhteistyö, jonka aikana pergamenttikääröt konjakkipullon ympärillä tihenevät. Todellisuudessa kilistelyä tapahtui varsin harvoin. Niiden yhteydessä raapustetut merkinnät kuitenkin tallentavat paitsi arkisia mutta tärkeitä


tapauksia, myös huomioita yhteiskunnasta. 21.5.2008. Jaana vanhenee – 44 – ja on kuulemma elämänsä onnettomimmassa jamassa. Eilen oli YT-osaston kevätrieha: kuuntelimme traagisia lauluja teatteriteltassa. Ainoa osaston huoli on vähät rahat. Ajatte­ limmekin anoa avustusta Kyösti Kakkoselta ja Kehittyvien ­Maakuntien Suomelta. Sieltä on tukea herunut kansanedus­

tajille, huonomuistisille. Elokuussa 2020 Plit siivoilee työpöytäänsä HSJ:n toimistolla ja valmistautuu syksyyn. Ensimmäistä kertaa siihen ei kuulukaan jäsentapahtumien järjestelyä tai lehden suunnittelua. Sen sijaan Plit aikoo nykäistä lintukiikarit kaulaan ja jäädä eläkkeelle. Lönnrotinkadun toimiston viimeisten yhteisten kahvihetkien tunnelma on välillä hervoton, välillä haikea. Plitin ja Virtasen saumaton puhe on kuin

kuuntelisi Aku Ankan veljenpoikia: toinen jatkaa siitä, mihin toinen lopettaa. Vähän väliä molemmat remahtavat nauramaan, jäävät kuuntelemaan toisen lausetta ja saavat saman tien ajatuksesta kiinni. Naiset ovat jakaneet yhteisen huoneen lisäksi työpäivien – ja samalla koko elämän – ilot, taakat, ahdistukset ja jännitysmo­ mentit. Suuria momentteja ovat olleet esimerkiksi Hanne Ahon valinta hsj 1 00   13


TUPU JA HUPU. Pohjoiskarjalalainen Kaija Plit ja länsiuusmaalainen Jaana Virtanen täydentävät toisiaan niin luonteina kuin keskustelijoina.

” Me ollaan vähän niin kuin terapeutteina toisillemme.” SJL:n puheenjohtajaksi, minkä hyväksi poltettiin surutta työtunteja. Plit ja Virtanen uskovat, että yhdessä jaettu onnistumisen ilo ja siitä saatu energia sysäsivät liikkeelle seuraavan momentin, SAL:n ja HSY:n yhdistymisen loppuvuodesta 2016. ”Mutta mehän olimme keskenämme puhuneet siitä jo vuonna 1994”, Plit sanoo. Naiset uskoivat fuusioitumisen tehostavan yhteistyötä ja järkeistävän taloutta. Varakkaamman HSY:n ja toisaalta jäsenmäärältään suuremman SAL:n hallitusten vakuuttelut veivät aikansa. Kun hynttyyt lopulta lyötiin yhteen, SAL lakkautti itsensä, Plitistä tuli uuden yhdistyksen toiminnanjohtaja 14  l ö ö p p i 4 | 2 0 2 0

ja Virtasesta hallintopäällikkö. Fuusiota edeltävät pari vuotta molemmat naiset rämpivät pohjamudissa. Työyhteisöä riivasivat sisäiset ongelmat, ja Plit ja Virtanen romahtelivat, mutta myös kannattelivat toisiaan. 26.1.2016. Elämme Pohjois-Koreassa, paitsi että ei sittenkään, sillä meillä on konjakkia. Nyt tarvittiin pienet hermoja rauhoittavat, kun Kaija työnsi puhelimessa neliönmuotoista informaatiota pyöreään reikään ja vielä väänsi sen rautalan­gasta. Tästäkin selvittiin. ”Me ollaan vähän niin kuin terapeutteina toisillemme. Kaijalle voi kiroilla ja sen kanssa voi myös nauraa”, Virtanen sanoo.

HSJ:n synnyttyä he pelkäsivät hetken, ettei työntekoon enää löydy iloa. Parivaljakon laukka ­pääsi kuitenkin taas vauhtiin. ”Olemme kuin siamilaiset kaksoset. Kun sana minun eläkkeelle jäämisestäni levisi, kaikki kyselivät, että no mitä Jaana ­siihen sanoo”, Plit nauraa. Länsiuusmaalainen Virtanen pitää omaa tasaisuuttaan ja pohjoiskarjalalaisen Plitin laajaa tunneskaalaa toisiaan täydentävänä kombona. Molemmat vakuuttavat, että ystävyys säilyy, vaikka työtoveruus päättyy. Plit huokaa ja vilkaisee työpöytäänsä, jonka ääreen seuraavana aamuna istahtaa tuore ­toiminnanjohtaja Tuula Krzywacki. ”Sitä me tietysti ollaan pelätty, että mitä jos se Tuula onkin raitis!” Raikuva nauru saa auringon loikkaamaan ikkunasta sisään.


87-vuotias A-lehdet onnittelee Helsingin Seudun Journalisteja sadasta vuodesta tärkeää työtä

hsj 1 00   15


1 990 –2 020 p res s i

Kadonnutta klubia etsimässä Eläkkeellä olevat toimittajat Timo Kilpi ja Irmeli Palmu kävivät Pressiklubin suljettujen ovien takana. Ennen pääsi sisään – melko varmasti. Teksti  Sini Saaritsa  Kuva  Petri Juola Jylhien puuovien takana on pimeää. Irmeli Palmu kurkistelee oven lasiruutujen läpi tuttuja portaita, joita pitkin hän on monet kerrat noussut. Nyt Rautatieaseman koko The Pullman Bar, myös viimeisenä Pressiklubin tilana toiminut kabinetti, on koronan takia VR:n työntekijöiden sosiaalitiloina.

dun tiloista pienen koukkauksen kautta The Pullman Bariin. Alun perin Pressiklubi, eli Helsingin kansainvälinen Lehdistöklubi palveli hotelli Marskissa 22 vuoden ajan, alkaen vuodesta 1962. Nuori, vaalea nainen on avaamassa Lönnrotinkadun puoleis-

"Jos takista oli katkennut niskalenkki, Rankku saattoi panna ompelemaan sen siinä narikassa." Porttikielto viimeksi viisi vuotta sitten, kertoi Pressiklubin iltoja seuranneen Palmun katseessa -palstan otsikko Journalisti-lehdessä vuonna 1995. Palmusta tuli Pressin asiakas 1970-luvulla, kun hän työskenteli Kustannus Oy Williamsilla, jonka A-lehdet sittemmin osti. Hänen vieressään synkkänä ovea silmäilee entinen Ilta-Sanomien toimittaja Timo Kilpi. Hän vaikutti Pressiklubin hallituksessa kolmella vuosikymmenellä ja toimi HSY:n puheenjohtajana vuosituhannen vaihteessa. Silloin klubi siirtyi Yrjönka16  l ö ö p p i 4 | 2 0 2 0

ta vaatimatonta lasiovea. ”Tästä mennään Marskin henkilökunnan tiloihin”, hän valistaa. Nainen ei ole kuullut puhuttavan Pressiklubista. Palmu löytää oven pielestä tummuneen messinkilevyn, jossa on pieni nappula. ”Kyllä mä luulen, että tämä oli se ovikello. Tästä painettiin, ja sitten se pelottava kerberos vastasi ovipuhelimeen yläkerrasta.” Nuori toimittaja seisoi polvet tutisten jännittämässä, päästääkö Rankuksi kutsuttu portsari-Ragnar hänet sisään. ”Jos takista oli katkennut nis-

kalenkki, Rankku saattoi panna ompelemaan sen siinä nari­ kassa.” Toimittajat silti yleensä pääsivät sisään, humalassakin. Pressikortteja tarkastettiin ovella, ja ulkopuolisia palveltiin vain toimittajien vieraina. Porttikieltoja kyllä langetettiin, kuten käy ilmi Pressiklubin 40-vuotishistoriikistakin. Porttareita sai esimerkiksi tappeluista, mutta Timo Kilven mukaan ylintä valtikkaa näissä päätöksissä heilutti Pressin legendaarinen hovimestari, Pirjo Laine. ”Kärsivällinen, fiksu ja huumorintajuinen. Koko ravintolan sielu”, Kilpi toteaa, ja Palmu nyökkää. Palmun ja Kilven puheissa mainitaan myös Pressiklubi­ toiminnan ympärillä vaikut­ta­ neet freetoimittaja Leena Seretin, Journalistia päätoimittanut Leena Paukku, Ilta-­Sanomien Sakari Nupponen, Apu-leh­den Markku Laitinen, Hufvudstadsbladetin Tom Wuori ja Yleisradion Jari Mäkäräinen. ”Höblän toimitus oli lähellä Yrjönkadun Pressiä, niin nehän kävi siellä jo lounaalla”, Palmu sanoo.


LEPOSIJOILLA . Pressiklubin viimeinen osoite Rautatieaseman The Pullman Barissa on Irmeli Palmulle tuttu. Klubin hallituksessa istunut Timo Kilpi asetti aikoinaan toivonsa keskeiselle sijainnille.

hsj 1 00   17


hsj : n a rk i s to

OVET AUKI. Freelancerit Sinikka Luhtasaari, Ina Ruokolainen ja Lauri Karvonen Pressin avajaisissa The Pullman Barissa elokuussa 2000. Sakari Nupponen pitää puhetta. Irmeli Palmu ja klubin sihteerinä toiminut Leena Seretin menossa avajaisiin helmikuussa 1999, kun klubi muutti Yrjönkadulta vuodeksi väliaikaisiin tiloihin.

Pressiklubin perusongelma on ammattikunta-ajattelun väheneminen. Hovimestari Laineen kultakausi osuu Pressin seuraavaan asemapaikkaan Yrjönkadulle, jonne Kilven ja Palmun askeleet käyvät määrätietoisesti. Lilla Teaternin kulmauksessa vastassa on työmaakoneita ja -aitoja. Porttikielto tännekin. Pressiklubin perusongelma on ammattikunta-ajattelun väheneminen. Lause on kirjattu ylimmäksi Pressiklubin tulevaisuus -otsikon alle. Kilpi vannottaa, että hänen laatimansa HSY:n Kiljavan seminaarin vuoden 1996 taustamuistio palautetaan vaurioitumattomana. Olemme siirtyneet Kampin kauppakeskuksen Bruuveriin, jossa Kilven mukaan on pidetty Pressiklubin hallituksen kokouksia sen jälkeen, kun 18  l ö ö p p i 4 | 2 0 2 0

Pressiklubin kapakkatoiminta päättyi lopullisesti vuonna 2014. Bruuverin pöydän ohitse valuu töistä kotiin kiiruhtavien ihmisten virta. Timo Kilpi siemailee punaviiniä ja miettii, miksi Pressi kohtauspaikkana menetti merkityksensä toimittajien keskuudessa. Taustamuistion kohta 1. on hänestä edelleen totta. ”Kaikki hajosi 1990-luvulla. Toimittajat eivät enää kaveeranneet lähinnä keskenään, alkoholinkäyttö väheni, ja nuoremmat alalle tulevat eivät hakeutuneet vanhempien kollegojen seuraan.” Nykyään Pressiklubilla ei ole tiloja, mutta se järjestää ohjelmaa, kuten erilaisia vierailuja ja keskustelutilaisuuksia. Tämän lehden lopussa haastateltu nuori toimittaja Vilma Ikola istuu nykyisessä hallituksessa ja haa-

veilee, että koronan jälkeen toteutuisi suunniteltu opiskelijoiden vapputempaus. Omaa baaria hän ei kaipaa, koska vanhaa on turha haikailla. ”En usko, että ne ennenkään meni sinne kaljaa kittaamaan, vaan tapaamaan toisiaan!” Kilpi ja Palmun muistelot kyllä kertovat saman, minkä Lööppi-lehden 2/2017 otsikko jutussa, johon Kilpeä oli haastateltu: ”Ennen oli märemmin”. Huuruisina iltoina moni on tuijotellut Pressiklubin seinällä vuodesta 1992 riippunutta Apu-lehden taittajan Hannu Marttisen maalausta: naivistisia, joillekin tunnistettavia journalisteja oluttuoppiensa äärellä. Moni on miettinyt, mihin maalaus on päätynyt Pressin sulkeuduttua. Kilpi tietää. ”Se oli joutunut SJL:n toimistolle jonnekin komeroon. Eräässä vapputapaamisessa päätimme edunvalvontajohtaja Petri Savolaisen kanssa kantaa sen hänen huoneeseensa.”  •


Katsopa hetki tätä hymyä Huomasitko hymyn vaikutuksen? Hymyilitkö takaisin? Toivottavasti, sillä pienikin hymy tuottaa tutkitusti paljon hyvää, sinulle ja ympärilläsi oleville ihmisille. Muista siis hymyillä. Tutuille ja tuntemattomille. Turva on vakuutusyhtiö, joka uskoo hymyn voimaan. Uskomme siihen, että hymy ei tee elämästä pelkästään mukavampaa, vaan myös turvallisempaa ja terveellisempää. Siksi toivomme, että hymyilisimme toisillemme mahdollisimman paljon. Tänään ja kaikkina muinakin päivinä.

turva.fi/hymy

Vieraile osoitteessa akt.fi


1 990 –2 020 p j-va a l it

” Äänestettiin, mutta sehän on demokratiaa” Helmikuisena maanantai-iltana vuonna 1995 HSY:n 92 osanottajan vuosikokous teki eräänlaista historiaa. Teksti  Auli Kivenmaa HSY:n vuosikokous alkoi vuonna 1995 perinteisesti avauspuheilla, joiden päälle paukuteltiin läpi raha-asiat. Sitten siirryttiin puheenjohtajan valintaan. Pelin avasi Vihreän Langan Hannes Mäntyranta Alueosastosta, joka esitti puheenjohtajaksi saman osaston jäsentä, Maija Lapolaa. Hän oli ollut vuoden 1991 lopulla lopetetun Uuden Suomen toimittaja. Demarin Tuula Holopainen Paasipuiston toimitusosastosta vastasi avaukseen. Hän ehdotti Harri Järvistä, Demarin ”perustoimittajaa”. Molemmat ehdokkaat olivat jo HSY:n hallituksessa. Äänestää rätkäytettiin, kuten järjestöissä on tapana sanoa. Kokousväki siirtyi iltapalalle, ja tauon jälkeen julistettiin tulos. Äänestyslippuja kertyi 88, joista Lapola sai 42 ääntä ja Järvinen 41. Viisi äänesti tyhjää. Yksi ääni erotti. Sen jälkeen ei puheenjohtajavaalin tulos ole koskaan ollut näin tiukka.

”Kyllähän se silloin harmitti. Yksi ääni. Olinhan kuitenkin ihan tosissani lähtenyt ehdokkaaksi”, Järvinen kertoo 25 vuotta myöhemmin. Kokoukseen oli valmistauduttu: oli kyselty kuka saa kannatusta missäkin toimitusosastossa. Järvisellä oli käsitys, että suurimman Sanomien toimitusosastonkin piti tukea häntä. ”Mutta enhän minä tiedä, kuka minua oikeasti äänesti.” Lapola lähti Brysseliin kirjeenvaihtajaksi ja joutui vuoden kuluttua jättämään tehtävänsä. Nyt ehdolla oli jälleen Järvinen, kilpailijanaan freelancer Mirja Solomon. Järvinen voitti äänin 37–13. Pesti jäi lyhyeksi, kun Järvinen vuoden kuluttua lähti alalta. Taas päästiin äänestämään. Valituksi tuli Ilta-Sanomien Timo Kilpi. HSY:n vuosikokouksissa äänestettiin 1990-luvulla myös hallituksen kokoonpanoista. Johtui-

” Kyllähän se silloin harmitti. Yksi ääni. Olinhan kuitenkin ihan tosissani lähtenyt ehdokkaaksi.” 20   l ö ö p p i 4 | 2 0 2 0

ko äänestysvimma Järvisen mielestä puoluepolitiikasta? ”Minä nyt olin julkidemari. Oliko sillä vaikutusta, en tiedä. Minusta nämä olivat kuitenkin enemmän henkilökysymyksiä.” Järvisen mukaan puoluepolitiikka ei ohjaillut hallituksessakaan päätöksiä. ”Äänestettiin, mutta sehän on demokratiaa”, tällä hetkellä SAK:n yhteyspäällikkönä vaikuttava Järvinen sanoo. Hän toivoo, että jäsenet olisivat ay-liikkeessä aktiivisempia kuin nyt. Muutkin aikalaiset kertovat,


että puoluepolitiikalla ei HSY:ssä ollut enää 1990-luvulla sijaa. Sen sijaan vuosikokouksiin valmistauduttiin varmistelemalla, että eri toimitusten jäseniä tuli hallituksiin. Suurempien puoluelehtien ja pienlehtien toimitukset, ruotsinkieliset ja freet hakivat paikkoja. Toki myös suuret, kuten Sanomien toimitusosasto. Vuosituhannen vaihteessa jokin muuttui. Puheenjohtajasta ei ole enää äänestetty, ja valitut ovat jatkaneet tehtävissä pidempään. Hallituksen jäsenistä

tosin äänestetään edelleen usein, viimeksi tänä vuonna. Vuonna 2000 puheenjohtajaehdokkaita oli vielä kolme. Valituksi tuli Helsingin Sanomien Pekka Aaltonen, joka jatkoi vuoteen 2005. Seuraavaksi ruoriin tarttui Helsingin Sanomien Teuvo Arolainen, ja vuonna 2007 STT:n Hannu Aaltonen. Vuonna 2012 johtoon nousi HS-taustainen Jyrki Räikkä, jonka kaudella HSY fuusioitui SAL:n kanssa HSJ:ksi. Sen ohjat otti vuonna 2018 Marjaana Varmavuori.

Vuotta myöhemmin yli 4000 jäsenen yhdistykseksi kasvaneen HSJ:n vuosikokoukseen Hotelli Presidentissä osallistui 52 jäsentä. Enää kokouksiin ei valmistauduta tunnustelemalla kannatusta, vaan ennemminkin etsimällä aktiivisesti tehtäviin halukkaita. Reitit luottamustehtäviin ovat muuttuneet, mutta homma tuntuu toimivan. Vuoden 2019 jäsenkyselyssä 90 prosenttia kertoi olevansa tyytyväinen HSJ:hin. Samaa tulosta olisi tuskin saatu 1990-luvulla.  • hsj 1 00   2 1

k uvat : jaana virtanen, osmo welli ng , jy rk i v esa, sa rri kuk kon en , k a lev i k esk i -korhonen

KASVOGALLERIA. Ylhäältä vas. HSY:n asiamies Osmo Welling, pilapiirtäjä Jarmo ”Kätsy” Koivunen ja Pekka Aaltonen, Maija Lapola ja Hannu Aaltonen. Alhaalta vas. Jyrki Räikkä vierellään SAL:n viimeinen puheenjohtaja Kaisa Kauppila, Harri Järvinen ja toiselle kaudelleen syksyllä 2020 valittu Marjaana Varmavuori (oik.) ja samaan aikaan eläkkeelle jäänyt HSJ:n toiminnanjohtaja Kaija Plit.


22   l ö ö p p i 4 | 2 0 2 0

K uvat: Sarri K ukkonen

KAKSI NUIJAN KOPAUTUSTA. Aikakauslehdentoimittajain liiton lakkauttamisesta päätettiin vuonna 2016 kahdessa lähes yksimielisessä kokouksessa.


1 990 –2 020 Fuusio

HSY:llä ja SAL:lla oli takanaan pitkä yhteiselo ennen kuin ne lopulta virallistivat suhteensa. Lopputulos heijastelee alan kehitystä. Teksti  Matias Manner Helsingin Sanomalehtimiesyhdistys HSY ja Aikakauslehdentoimittajain Liitto SAL yhdistyivät vuonna 2016. Vuosien varrella järjestöjen välinen yhteistyö oli lisääntynyt niin tapahtumien ja koulutusten järjestämisessä kuin SJL:n päätöksentekoelimissä. Molempien toimihenkilöt työskentelivät samoissa tiloissa, ja yhteistä jäsenlehteä Lööppi-Skuuppia tehtiin jo vuodesta 2014. Myös jäsenten työelämä kehittyi suuntaan, jossa erilliset järjestöt alkoivat tuntua rasitteelta. Aikakaus- ja sanomalehtien tekijöiden työ oli alkanut muistuttaa yhä enemmän toisi­ aan. Sanomalehtien uudet osas­ tot ja liitteet tuottivat jo aikkarijournalismin kaltaista jälkeä ja mediayhtiöiden fuusiot toivat erilaisia julkaisuja saman katon alle. Määräaikaiset työt lisääntyivät ja yhä useammin edessä oli tilanne, jossa tekijä vaihtoi HSY:sta SAL:iin – tai toisinpäin – ja taas takaisin. ”Yhdistymisestä alettiin puhua, sillä näyttihän se vähän hullulta, kun saman toimituksen vierekkäisissä pulpeteissa istuvat tekijät saattoivat kuulua eri yhdistykseen”, sanoo Journalistiliiton puheenjohtaja Hanne Aho, joka toimi vuoteen 2015

T uul a kr zywac ki

Järkiliittoon METSÄJUMPPA. Emilia Viitamäki ja Sofia Kekäle HSJ:n hyvinvointi­ päivänä Siuntiossa.

H ygge saakka SAL:n puheenjohtajana. Kissan nosti pöydälle ensi kertaa Aho. Hän täräytti SAL:n syysseminaarissa vuonna 2013 noin 25 ay-aktiiville kysymyksen, voitaisiinko yhteistyössä ajaa maaliin, eli yhdistymiseen saakka. Melkein kaikki kädet nousivat kannatuksen merkiksi. Byrokratia vähenisi ja yhteisillä hartioilla saataisiin enemmän voimaa kuin kaksilla hauiksilla erikseen. ”Huolet liittyivät ennen kaikkea valtakunnallisen SAL:n muualla kuin pääkaupunkiseudulla asuvien ja työskentelevien jäsenten osallistumisen mahdollisuuksiin. Toisaalta kysyttiin, kuuluisiko sallilaisten ääni esimerkiksi koulutuksien suunnittelussa”, Aho sanoo. SAL lakkautti itsensä vuoden 2016 lopulla, minkä jälkeen sen jäsenet siirrettiin entiseen HSY:een, joka oli muuttanut nimensä Helsingin Seudun Journalisteiksi. SAL:n viimeisessä lakkauttamiskokouksessa äänestystulos oli 72–1. Ahon mukaan sittemmin on nähty, että liitossa oli ”kaikki järki”. ”Yhteisillä resursseilla on saatu niin paljon parempaa, että yhdistyminen on ollut kaikkien edun mukaista.” •

Nyt palaudumme arjesta Luonnonrauhaa, lempeää liikkuvuutta, maukasta ruokaa ja tuoretta pullaa. Näin kuvattiin HSJ:n ilmoituksessa syksyllä järjestettyä jäsenten hyvinvointipäivää. Tilaisuus täyttyi nopeasti ja peruutuspaikkoja jonotettiin. ”Saatiin raitista ilmaa, hyvää ruokaa – on aina kiva istua valmiiseen pöytään – sopivasti liikuntaa ja sieniäkin löydettiin syksyisestä metsästä. Sain monta uutta tuttua”, Pelastustieto-lehden toimittaja Kimmo Kaisto kertoo. Ilmoituksen mukaan viikonlopun aikana ”palaudutaan arjesta”, mikä herättää kysymyksen: Kertooko se ajastamme jotakin, että siinä missä ennen palauduttiin juhlista, nyt toivummekin työstä? ”En sanoisi, etteivätkö ihmiset haluaisi juhlia”, HSJ:n toiminnanjohtajana elokuussa aloittanut Tuula Krzywacki toteaa. Koronan aiheuttama epävarmuus ja etätyön lisääntyminen näkyvät kuitenkin HSJ:n hyvinvointia ja sosiaalisia kohtaamisia tukevana virkistystoimintana. ”Rauhoittuminen on nyt hurlum­heitä tärkeämpää. HSJ on olemassa jäseniään varten. Silloin, kun jäsenistö tarvitsee tukea jaksamiseensa, ei puhallella serpentiiniä. Sen aika on myöhemmin.” • hsj 1 00   2 3


päi välehden ark isto

MURROKSEN ÄÄRELLÄ. 1990luvun lopussa Helsingin keskustaan alettiin rakentaa uutta ja uljasta Sanomataloa. Lasisessa palatsissa on sittemmin käyty yt-neuvotteluita. Vieläkö toimittajat mahtuvat mediatalojen ansaintamalleihin?


M e d ia n murros

”SINULLE EI ENÄÄ LÖYTYNYT PA I K K A A UUDESSA O R G A N I S A AT I O S S A” Lamavuosina lehdillä riitti lukijoita, ja toimituksia kuritettiin lähinnä ilmaisen kahvin kieltämisellä. Vasta vuoden 2008 talouskriisi aiheutti paniikin. Mediayhtiöt ovat senkin jälkeen tehneet hyvää tulosta samaan aikaan kuin tuhansia toimittajia on irtisanottu. Teksti  Ilkka Pernu hsj 1 00   2 5


”Tiesin jo, että minut heitetään pois, koska en ollut saanut enää kiinnostavia työtehtäviä.”

T

oimittaja Kristiina Markkasella oli suunnitelma: kun hän täyttää 50 vuotta, hän irtisanoutuu Helsingin Sanomista ja alkaa freelanceriksi. Suunnitelma kariutui, kun hän 49-vuotiaana sai potkut. Lokakuussa 2013 lehden toimituksessa aloitettiin koko toimitusta koskevat yt-neuvottelut. Sanoma perusteli niitä ”toimitusprosessien kehittämisellä ja konserninlaajuisella säästöohjelmalla”. Helsingin Sanomien levikin lasku oli kiihtynyt ja mainosmyynti vaikeuksissa. Rahaa upposi myös ulkomaisiin lehtija tv-bisneksiin. Tammikuussa 2014 kerrottiin, että lehdestä irtisanottaisiin 37 henkilöä, mukaan lukien Kristiina Markkanen. ”Tiesin jo, että minut heitetään pois, koska en ollut saanut enää kiinnostavia työtehtäviä. Potkujen syyksi sanottiin, että ‘sinulle ei enää löytynyt paikkaa uudessa organisaatiossa’. Itkin kaksi päivää.” Helsingin Sanomien mittavat irtisanomiset aloittivat uuden ajan: sen jälkeen media-alalla on nähty lukuisia yt-neuvotteluita, Helsingin Sanomissakin useita. Toimitusten koot ovat pienentyneet radikaalisti. Kuitenkin tilinpäätöstietojen mukaan mediatalot tekevät pääsääntöisesti hyvää tulosta. Vuollaanko voitot journalistien selkänahasta? Suomi kärvisteli 1990-luvulla talouslamassa, mutta se ei näkynyt kaikissa toimituksissa. Sanomalehtiä julkaistiin yli 300 nimikettä. Erityisesti aikakauslehdillä riitti lukijoita, kun hyvin tehdyt, paksut lehdet toivat ylellisyyttä arkeen. 26   l ö ö p p i 4 | 2 0 2 0

LENTÄJÄNÄ. HS:ssa määräaikaisena työskennellyt Kristiina Markkanen teki kesällä 1999 pitkää juttua Sortavalasta ja lensi co-pilottina Antonov II -lentokoneella kaupungin yllä.

Riitta Lehtimäki pääsi toimittajaksi Anna-lehteen vuonna 1991. Silloiset lehden säästöt tuntuivat pieniltä. ”Iltapäivälehtiä ei jaettu kaikille, vaan ne piti mennä kahvihuoneeseen lukemaan. Jotain ilmaisia kahveja lopetettiin. Eivät ne olleet mitään oikeita säästöjä. Tuntui, että itse työhön oli aikaa ja taloudellisia resursseja.” Pahimman laman aikaan toimitusten lomarahat peruttiin, mutta toimitusosasto sai neuvoteltua klausuulin: jos yhtiö on vuoden loppuun mennessä tehnyt tulosta, lomarahat voidaan palauttaa. Näin myös kävi. Anna teki huipputulosta. Lehdessä oli iso toi-


Jaa k ko Julk unen

mitus: kymmenkunta reportteria, useita erikoistoimittajia ja graafikoita. Paksuimmillaan viikkolehti oli yli 160-sivuinen. Toimituksen palkat olivat iso kuluerä, mutta toisaalta toimittajien työ myös toi rahaa sisään. Liikevaihdosta merkittävä osa tuli journalismista. ”Perinteisesti lehtiyhtiöillä on ollut kaksi tulonlähdettä, ilmoitusmyynti ja levikkituotot. Se on ollut keskimäärin hyvin kannattavaa bisnestä”, mediatutkija Mikko Grönlund Turun yliopistosta sanoo. Hän on tutkinut sanomalehtimarkkinoiden muutosta 1990-luvun puolivälistä lähtien. Hänen mukaansa laman jälkeen kokonaismarkkinat kasvoivat, ja mainostuotot nousivat.

Vaikka levikit alkoivat laman jälkeen laskea, levikkituotot nousivat, koska lehtien hintoja nostettiin. ”Voi sanoa, että kuluttajat ovat osallistuneet talkoisiin, koska ollaan maksettu yhä enemmän sanomalehdistä, joiden sivumäärät ovat laskeneet. Eli maksetaan enemmän vähemmästä.” Vielä 2000-luvun alussa suomalaismediat tekivät hyvää tulosta. Lehtitalot luottivat päätuotteisiinsa – sanoma- ja aikakauslehtiin. Niihin oli helppo myydä mainoksia. Muutos oli ilmassa. Internet yleistyi, ja sen luonteena oli ilmaisuus. Myös lehdet päätyivät hsj 1 00   2 7


Paula Kuk konen / Museov i rasto

siirtämään omat juttunsa verkkoon. Vain harva media pystytti sivuilleen maksumuureja. Sitä ei nähty uhkana omille ansaintamalleille – tilasivathan ihmiset yhä lehtiä uskollisesti. Myyntitulot kasvoivat tasaisesti, kunnes syksyllä 2008 maailmanlaajuinen talouskriisi muutti tilanteen täysin. Tilaajamäärät alkoivat laskea, mikä sai myös mainostajat vetäytymään. Ilmai­sen nettisisällön makuun päässeet ihmiset eivät olleet halukkaita maksamaan digitaalisesta sisällöstä. Digitaalinen mainosmyynti ei lähimainkaan korvannut tulovirtoja. Ahdinkoa pahensivat ulkomaiset hakukoneet ja sosiaalisen median palvelut, jotka samaan aikaan 28   l ö ö p p i 4 | 2 0 2 0

läjähtivät suomalaismedioiden tontille. Lehtien perinteiset mainostajat siirtyivät mainostamaan Facebookissa ja Googlessa. Lehtien kannalta tilanne oli karu: sanomalehtien mainoksiin käytetyt summat putosivat vuosina 2008–2018 yli puolella. Aikakauslehtimaailmassa pudotus oli vieläkin suurempi: mainoksiin käytettiin vuonna 2018 vain noin kolmannes vuoden 2008 summista. Ajanjaksoa kuvataan nimellä median murros. Se muutti lehtitalojen toimintaa, koska niiden oli muokattava bisneslogiikkaansa, jos aikoivat säilyä hengissä. Alkoi yt-neuvotteluiden aikakausi. Perinteinen


”Joku pelko, osakkeenomistajien pelko, valui keskijohdon niskaan.”

PERUSTYÖSSÄ. Riitta Lehtimäki haastatteli Anna-lehteen politiikan jättävää Norjan pääministeriä Gro Harlem Bruntlandia Oslossa syksyllä 1997.

lehtikustantaminen ei enää ollut erityisen kannattavaa. Jälkikäteen on hyvä miettiä, olisiko tilanne ollut vältettävissä. Mediatutkija Grönlund sanoo, että yhtiöt pitivät tiukasti kiinni vanhoista toimintamalleista. ”Internet tuli laajemmin jo 1990-luvun puolivälissä, mutta aika pitkään oltiin paperilehden bisnesmallissa. Ehkä se vaikutti siihen, että kehitystä ei tapahtunut.” Suomalaiset lehtitalot eivät olleet ainoita, jotka olivat vaikeuksissa. Kaikkialla länsimaissa pohdittiin samoja ongelmia. Toimittajat muistavat ajan hyvin. Kristiina Markkanen kertoo, että vuonna 2009 Helsingin

Sanomien toimituksessa puhuttiin paljon netistä. ”Sitä alettiin arvostaa entistä enemmän. Perinteiset lehdentekijät alkoivat kokea olonsa huo­noksi.” Riitta Lehtimäki huomasi 2010-luvun alkupuolella Otavamedian Viva-lehden päätoimittajana, että hänellä oli koko ajan kiire. ”Viikon 37,5 työtuntia eivät enää riittäneet. Kun piti alkaa vetää useampaa lehteä, totesin, että se ei ole minulle ammatillisesti mielekästä.” Vuonna 2014 Lehtimäestä tuli Kotilieden toimittaja. Hänen mukaansa aikakauslehdet olivat aluksi suojassa median murrokselta, koska niiden olemusta ei niin helposti taivutettu digitaaliseen muotoon. Mutta niin vain aikakauslehtienkin toimituksiin rantautuivat 2010-luvulla organisatoriset muutokset ja toimitusten yhdistämiset. ”Tuntui että toimitukset menivät salkku hampaissa uusiin tiloihin. Muutosta oli ihan koko ajan.” Media-alan yt-kierre lähestyi vääjäämättömästi myös sanomalehtiä. Kristiina Markkanen muistaa, kuinka Helsingin Sanomien lasitalossakin alettiin 2010-luvun alussa puhua, että pian ne tulevat tännekin. Hänen mukaansa toimituksen tunnelma muuttui noihin aikoihin. ”En saanut mitään ideoita läpi. Lehti muuttui writers’ paperista editors’ paperiksi. Juttujen aiheet oli päätetty kokouksessa etukäteen. Me toimittajat muutuimme resurssiksi”. Markkasen mielestä toimituksessa ajateltiin, että toimittajan pitää olla hyvä ja mukava ihminen. ”Se henki lensi pihalle. Joku pelko, osakkeenhsj 1 00   2 9


Kustannustoiminta 1997–2018, miljoonaa euroa • Päivälehdet  • Kirjat  • Aikakauslehdet  • Muut sanomalehdet  • Ilmaislehdet

Eräiden mediayhtiöiden liikevaihdot 2010–18, miljoonaa euroa • A-lehdet  • TS-yhtymä  • Keskisuomalainen  • Otava Oy  • Alma Media Oyj  • Yleisradio Oy 500 Lähde: Markkinointi & Mainonta; Yritysten toimintakertomukset ym.

1 200

400

Yritysjargonin takaa kuului viesti, että lehtien piti keksiä ansaintamallit uudestaan.

30   l ö ö p p i 4 | 2 0 2 0

2018

2017

2016

2015

2014

0 2013

2017

2015

2011

2013

2009

2007

2005

2003

2001

1997

1999

0

100

2012

300

200

2011

600

300

2010

Lähde: Tilastokeskus, Joukkoviestintä- ja kulttuuritilastot.

900

omistajien pelko, valui keskijohdon niskaan. Keskijohdolla oli hirveä kiire koko ajan.” Tammikuussa 2014 Markkanen irtisanottiin 37 henkilön joukossa. Päätoimittaja Kaius Niemi kertoi haastatteluissa, että mediayhtiö siirtyy yhä monikanavaisempaan tuotantomalliin. Jo seuraavana vuonna Sanoma-konsernista irtisanottiin lisää, yhteensä 240 työntekijää, joista 50 oli toimittajia. Helsingin Sanomat perusti kolme uutta osastoa ja kertoi, että muutoksen tavoitteena on selkiyttää nimenomaan digipuolen toiminta- ja johtamismalleja. Yritysjargonin takaa kuului viesti, että lehtien piti keksiä ansaintamallit uudestaan. Lukujen valossa näytti siltä, että siihen ei enää tarvittu toimittajia. Journalistiliiton arvion mukaan vuosina 2009–19 suomalaislehtien toimituksista vähennettiin yt-neuvotteluissa noin 2 000 journalistia irtisanomisilla sekä ero- ja eläkepaketeilla. Määrä on suuri, kun sen suhteuttaa alan kokoon: vuoden 2019 lopussa Suomessa oli vajaat 9 000 journalistia. Väki on vähentynyt muutenkin kuin yt-neuvot-


Nettotulosprosentin mediaanin kehitys toimialoittain 2008–18 • Aikakauslehdet  • Sanomalehdet  • Tv-yritykset  • Ilmais- ja kaupunkilehdet  • Radioyritykset 9

teluissa. Kun journalisteja on jäänyt eläkkeelle, tilalle ei ole palkattu uusia. Medialiiton mukaan pelkästään lehdistön journalistien määrä väheni vuosina 2010–2019 noin 5 800:sta 3 850:een, eli 1 950 hengellä. Aivan kuin journalismi ei olisi enää mediatalojen ytimessä. Mikko Grönlundin mukaan toimittajien lukumäärä ei kerro kaikkea lehtien kustantamisen työmarkkinoista. Lehtitaloissa henkilöstöt ja palkkakulut ovat pienentyneet kokonaisuudessaan, kun lehtikonsernit ovat keskittäneet toimintojaan. ”Täytyy huomioida, että myös hallintohenkilöstöä on vähennetty, ilmoitusmarkkinointia keskitetty ja painotoimintaa ulkoistettu.” Tilastokeskuksen mukaan kustantaminen työllisti vuonna 2009 yli 17000 henkeä, kun vuonna 2017 heitä oli enää alle 13 000. Vuonna 2019 toimituksellisten palkkojen osuus oli 25 prosenttia kustannuksista. Journalistien osuus kokonaiskustannuksista on myös suhteellisesti pienentynyt, kun journalismi on

-3 -6 -9 -12

2018

2017

2016

2015

2014

2013

2012

-15 2011

2018

2017

2016

2015

2014

2013

2012

2011

2010

0

0

2010

1 000

3

2009

2 000

6

2008

Lähde: Markkinointi & Mainonta; Yritysten toimintakertomukset ym.

3 000

Lähde: Graafisen alan taloustilastot ja Brahea-keskus perustuen Orbis-tietokantaan.

Sanoma Oyj:n liikevaihto 2010–18, miljoonaa euroa

mediataloissa vain yksi myyntiartikkeli muiden joukossa. Kun mediatalot ajautuivat kriisiin, ne alkoivat etsiä uusia tulonlähteitä. Pohjoismaissa skaala on laaja: messutoimintaa, matkatoimistopalveluja ja tapahtumajärjestämistä. Suomessa Sanoma Media Finland on alkanut kasvattaa tapahtumabisnestä yhdessä omien radiokanaviensa kanssa. Sillä, kuten Otavallakin, on myös iso oppimateriaalibisnes, joka kasvaa koko ajan. Mediatalot kilpailevat nykyään netin hämmästyttävän tuottavilla kauppapaikoilla. Otavamedian Nettix tekee hyvää tulosta. Alman kannattavin liiketoimintayksikkö oli Alma Markets, johon kuuluu digitaalisia asumis-, rekrytointi- ja liikkumispalveluja Suomessa ja Itä-Euroopassa. A-lehtien kasvavin palvelu on Finnish Design Shop – suomalaista design-tavaraa myyvä verkkokauppa. Kaupan sivuilla on haastatteluja, mutta ne eivät ole journalismia. Lehtitaloista on tullut yleismediataloja. ”Tällä pyritään siihen, että ei olla niin selvästi yhden tai kahden tulovirran varassa”, Grönlund toteaa. hsj 1 00   3 1


”En ensimmäisenä kerro, että mut on heitetty Hesarista pois, mutta olen se, joka olen nyt.” Suomalaisen lehdistön digitalisaatio on yhä kesken, mutta moni asia on vuonna 2020 toisin kuin kymmenen vuotta sitten. Nyt on entistä vaikeampaa löytää lehtien verkkosivuilta ilmaista sisältöä, ja lähes kaikilla maakuntalehdillä on maksumuurit. Lukijat ovat myös alkaneet maksaa digisisällöistä. Helsingin Sanomat kertoi pari vuotta sitten, että sen tilaajamäärä kääntyi kasvuun ensimmäistä kertaa 25 vuoteen, nimenomaan digitilausten ansiosta. Lehden kokonaislevikki on noussut nyt kolmena vuotena putkeen. Viimeaikaiset rekrytoinnit on tehty nimenomaan digitoimituksiin. Yksi iso trendi on ollut omistuksen keskittyminen. Esimerkiksi Keskisuomalainen on viime vuosina haalinut yrityskaupoilla monia kaupunkilehtiä itselleen. Alkuvuodesta 2020 Helsingin Sanomat osti Alma Medialta maakunta- ja paikallislehtiä. Perinteinen kustannustoiminta on yhä kannattavaa, tänä vuonna julkaistun media- ja viestintäpolitiikan seurantaraportin mukaan jopa yllättävän kannattavaa. Sanomalehtien kustantajista 72 prosenttia tekee tulosta, ja keskimääräinen nettotulosprosentti on 5,2. Aikakauslehtiä julkaisevilla se on 5,5. Todettakoon, että sanoma- ja aikakauslehtiala ei ole vuoden 2008 jälkeen kertaakaan ollut tappiollinen. Lehdistön yt-neuvotteluiden tulevaisuus on epämääräinen. Koko maailmaa ja sen joukossa suomalaismediaa kurittavaan koronaepidemiaan reagoitiin useissa lehtitaloissa nopeasti lomautuksilla. Kun tätä juttua viimeistellään lokakuussa 2020, sekä Otavamedia että A-lehdet käyvät yt-neuvotteluja. Kymmeniä journalisteja irtisa­ notaan. 32   l ö ö p p i 4 | 2 0 2 0

UUSIA TÖITÄ. Kristiina Markkanen (oik.) julkaisi syyskuussa 2020 kirjan ihmiskaupan uhrista Itohan Okundayesta. Keskellä Okundaye ja vasemmalla häntä valokuvannut Anna Kuokkanen.

Kristiina Markkasella meni puoli vuotta toipua potkuista. Sitten tutut alkoivat tarjota freelance-töitä, ja vanha työkaveri pyysi Markkasta mukaan perustamaansa työhuoneyhteisöön. ”Se oli mieletön henkireikä. Sain aloittaa täysin uudesta näkökulmasta. Kun lähdin ensimmäisen kerran ratikalla keskustasta työhuoneelle Kallioon, olin onnellinen, että elämässäni on uusi suunta.” Irtisanomisen jälkeen Markkanen on tehnyt sijaisuuksia toimituksissa, viestintätöitä ja tietokirjoja. Hän suunnittelee jatko-opintoja yliopistossa. Vuonna 2017 ollessaan Ugandassa pakolais-


eli na k ut ra moi n en

avun tiedottajana Markkanen tapasi naisen, jolla oli 12 lasta. Markkanen kysyi, miten tämä ehtii tehdä kaiken. Nainen vastasi, ettei hän halua lastensa näkevän, kuinka heidän äitinsä kärsii ja luovuttaa: miten pystyn antamaan lapsille toivoa, jos vain istun sohvalla. Markkanen päätti mennä elämässä eteenpäin. ”Hirveän pitkään häpesin, mutta en enää. En ensimmäisenä kerro, että mut on heitetty Hesarista pois, mutta olen se, joka olen nyt. Journalisti minussa ei kuole ikinä.” Riitta Lehtimäki lähti Otavalta tammikuun 2019 yt-neuvotteluissa, ja työskentelee nyt HSJ:n

osa-aikaisena opintosihteerinä ja vapaana toimittajana Mediakunnassa. ”Tuntuu, että olen aikakauslehtialalla saanut tehdä niin monenmoista, jopa perustaa oman lehden. Nyt voin keskittyä kirjoittamiseen, sen vuoksi olen alun perin alalle tullutkin.” Toimituksen johtotehtävät eivät enää kiinnosta Lehtimäkeä. Pomokollegojen uupumus ei ole jäänyt häneltä huomaamatta. ”Kirjoittavat toimittajat jatkavat pidempään, koska se työ elähdyttää ihmisiä. Minä kaipaan työkavereita. Journalistinen työyhteisö on paras työyhteisö. Journalistit on niin hulppean hauskoja, fiksuja ja rasittavia. Sitä kyllä kaipaan.”  • hsj 1 00   3 3


NUORI JA LUONTEVA. ”Ysärillä tehtiin just noin, mentiin lähelle ja otettiin kuva laajakulmalla”, sanoo Annika Rauhala, joka kuvasi kaikki juttuun haastatellut kuvaajat, myös itsensä. ”Laajakulma yhdistyy mulla ysäriin, jolloin aloitin työt ja tää kuvan jätkä syntyi.” Antti Yrjönen oli helppo kuvata: ”Yrjönen on sitä sukupolvea, jolle on luontevaa olla kuvattavana.”


l e h t ik u vaaj at

M ILJO ONA RUUT UA Pari vuosikymmentä sitten työsuhteinen ja freekuvaaja ansaitsivat yhtä paljon. Eivät enää. Tänään kuvauksen monitaitureita yhdistää rakas ammatti, jossa perustyötä on kuvan ja videon syöttäminen ennalta konseptoituihin formaatteihin. Teksti  Reima Kangas  kuvat  Annika Rauhala

hsj 1 00   3 5


”Digitaalisuus nitisti lopullisesti tapaamiset.”

E

lettiin 1960-luvun loppua. Reilu kolmekymppinen lehtikuvaaja Mauri Helenius käveli kotikulmillaan Iso Roobertinkadulla ja tapasi sattumalta Kalle Kultalan (1924–1991), maan tärkeimmille lehdille ja kuvatoimistoille työskennelleen kollegansa. Heleniuksen mieli oli alavireinen, ja hän vuodatti tuntojaan. Ennakkoveroja oli päässyt kertymään. Ulosottomiehen varjo leijui kintereillä. Kultala kuunteli ja rauhoitteli. Hetken kuluttua Kultala puolestaan kertoi, että hänen jokaisessa laitteessaan oli jo ulosottomiehen tarra: hukkaamiskiellossa. Heleniuksen ahdinko johtui osin aloittelevan yrittäjän taloudellisesta taitamattomuudesta. Kahden valokuvaajan kohtaaminen kertoo kuitenkin ammattiryhmän asemasta 50 sitten – ja nyt. Annika Rauhala, 49, on elättänyt itsensä vapaana kuvaajana noin 25 vuotta. Hän pärjäsi pitkään ihan hyvin, kun jaksoi paahtaa ylipitkää päivää. ”Mutta ei tässä mitään asuntoja ole osteltu. Kulutan vähän enkä osta vaatteita kaupasta.” Muutaman viime vuoden aikana Rauhala on huomannut, että keikat ovat vähentyneet. Hänen mukaansa myös palkkiot ovat laskeneet tai ainakin keikalta vaaditaan enemmän kuvia saman rahan eteen. ”Vaikka lehteen menisi vain yksi kuva, pyydetään toimittamaan myös nettiin ja laittamaan vaihtoehtoja. Kuitenkaan ei makseta edes sitä, mitä viisi vuotta sitten sai yhdestä kuvasta. Yhteen lehteen kuvasin vuonna 2005 paremmalla liksalla kuin nyt”, sanoo Rauhala. Hän uskoo, että ikä vaikuttaa keikkojen saamiseen. ”Yli 50-vuotiaat naiset pudotetaan kelkasta.

36   l ö ö p p i 4 | 2 0 2 0

VANHAT MAISEMAT. ”Halusin kuvata Maurin niillä mestoilla, joilla hän on asunut ja tehnyt töitä jo 1960luvulla”, Annika Rauhala sanoo. Mauri Heleniuksen lapset leikkivät pieninä Vanhassa kirkkopuistossa. Kokeneita ammattilaisia jännitti: Rauhalaa kuvaajien kuvaaminen ylipäätään ja Heleniusta kameran toisella puolella oleminen.

Mikään ei suojaa ikärasismilta, jos ei ole työpaikan luomaa turvaa. Kuvaajia on jonossa, ja sieltä poimitaan kolmekymppiset.” Antti Yrjönen, 27, on kuvannut freelancerina vuodesta 2016, mutta on tämän vuoden lopulla tehnyt muutaman kuukauden pestiä Helsingin Sanomissa. Sattumaa tai ei, Yrjösellä menee mukavasti. ”Pidemmälle on harvoin mitään tiedossa, keikkaa on kuitenkin ollut enenevissä määrin”, hän sanoo. Journalistiliiton työmarkkinatutkimusten mukaan freekuvaajien tulot ovat jääneet 2000-luvulla huimasti jälkeen työsuhteisista


kollegoista. Vuonna 2018 lehdistön työsuhteisten kuvaajien ja kuvatoimittajien kokonaisansiot olivat keskimäärin 3827 euroa, freekuvaajien verotettavat tulot keskimäärin 2300 euroa kuukaudessa. Parikymmentä vuotta aiemmin ryhmien ansiot olivat olleet suunnilleen samansuuruiset. Media- ja viestintäalan koulutus lisääntyi 1990-luvulla ja varsinkin vuosituhannen vaihteen jälkeen. Monen mielestä valokuvaajia koulutetaan aivan liikaa. Syitä huonoihin palkkioihin on muitakin. Mauri Heleniuksen uralla ostajat ovat muuttaneet maksun perusteita useamman kerran. Pyrkimys on ollut laskea hintoja. Esimerkiksi

digiajan alussa perusteltiin, että enää ei ollut materiaalikuluja. Kuvien käsittelystä ei silti haluttu maksaa. Hinta on voinut riippua kuvien laadusta, kuvaajan pärstäkertoimesta tai neuvottelutaidoista. Tai siitä, kuka toimituksessa on kuvia sillä kertaa tilannut. Helenius tunnetaan rauhallisena mutta sitkeänä neuvottelijana, joka perustelee palkkiotoiveensa huolellisesti. Hän kuitenkin tunnustaa, että rahasta puhuminen on aina ollut hankalaa. ”Olen matkan varrella oppinut jollain lailla tulemaan toimeen sen vaikean tunteen kanssa. En kuitenkaan ole osannut pitää puoliani niin hyvin kuin olisi ollut mahdollista”, hän sanoo. hsj 1 00   3 7


Tällä vuosituhannella lehtitalot ovat ajaneet väkisin läpi konsernisopimukset, joissa neuvotteluvaraa ei käytännössä ole. Ne ovat selkiyttäneet hintoja ja muita ehtoja, mutta monet kuvaajat ovat kokeneet hinnat alhaisiksi ja ehdot kohtuuttomiksi. Annika Rauhala ihmettelee, että jopa ay-lehtiä on lähtenyt samansuuntaiselle tielle. Kun nykyinen kuvatoimituksen päällikkö Panu Katila, 59, aloitti kuvatoimittajana Ilta-Sanomissa vuonna 1994, lehdessä oli kuusi valokuvaajaa. Rahasta ei stressattu. Freekuvaajalta saatettiin tilata jopa yhden palstan kuva. Nykyään tilataan vähemmän. Se johtuu talousajattelun muuttumisesta. Lehden omat kuvaajat eivät enää seuraa esimerkiksi palloilusarjoja, 38   l ö ö p p i 4 | 2 0 2 0

mikä ennen oli osa jokaviikkoista rutiinia. Ilta-Sanomat ostaa kuvat Lehtikuvalta. Kuvaajien henkilötyövuosien määrä väheni kertaalleen luontaisesti jo kolmeen ja puoleen. Nyt heitä on taas kuusi, koska työtä teettävät myös videot. Videoiden on povattu tuovan valokuvaajille lisää töitä. Annika Rauhala kävi vuoden videokoulutuksen, mutta se ei ole tuonut keikkoja. Antti Yrjösen mukaan videoiden teko vie aikaa, ja niiden hinta nousee helposti yli ostajien kipurajan. Sen takia ne teetetään lehtien omilla kuvaajilla. Hesarissa tuotetut videot ovat enimmäkseen konseptoituja klippejä ilman ääntä. Niillä voidaan esimerkiksi havainnollistaa urheilusuoritusta. Yrjösen kokemuksen mukaan maa-


AUTOHENKILÖKUVA. Annika Rauhalan omakuvassa auto on keskiössä, koska se on keskiössä Rauhalan arjessa. Ilman autoa ei pysty tekemään keikkoja ainakaan huonoselkäinen. Auton hajoaminen merkitsee monen asian romahtamista. ”Auto on myös ajankuvaa. Se kertoo mun mielestä mielenkiintoisemmin kuin vaatteet. Tämä on henkilökuva autosta siinä missä minusta.”

”Mikään ei suojaa ikärasismilta, jos ei ole työpaikan luomaa turvaa. Kuvaajia on jonossa, ja sieltä poimitaan kolmekymppiset.”

kuntalehdissä tehdään pääasiassa editoituja haastatteluja. Lehtitaloissa kaikki kuvaajat ottavat tavallisesti sekä liikkuvaa että still-kuvaa. Videot on luultavasti suurin muutos, jonka digitaalisuus on tuonut heidän työnkuvaansa. Etenkin hyvä äänenlaatu vaatii opiskelua. Keikoilla kiire on lisääntynyt. ”Kyllä se työn jäljessä näkyy, jos tekee monenlaista mediaa. Videointiin käytetty aika on pois kuvaamisesta ja kuluttaahan se haastateltavaakin tuplana”, sanoo Yrjönen.

muassa julkaisee kolmeatoista lehteä. Mannermaa ja hänen kuusi kollegaansa kuvaavat suurimman osan lehtien tarpeista. Freekuvaajilta tilataan tavallisesti 5–8 keikkaa viikossa. Näistä yli puolet tulee pääkaupunkiseudun ulkopuolelta. Muutamassa prosentissa freekeikoista ostetaan myös videota. Mannermaa on tehnyt videoita kymmenisen vuotta, ja niitä pyydetään koko ajan enemmän. Videot ovat enimmäkseen editoituja haastatteluja, jotka kuvataan usealla kameralla ja pyritään kuvittamaan aiheen mukaan. Iltalehden tuottaja Jukka Lehtinen, 31, kertoo, että omat kuvaajat tekevät käytännössä jokaiselta keikalta myös videota. Toimituksessa on peräti 14 kuvaajaa, joista tosin muutama tarvittaessa töihin tulevan sopimuksella. Hatusta vetäen Lehtinen arvioi, että ilman videotuotantoa kuvaajia olisi 10 vähemmän. Iltalehden kuvaajat voivat tehdä juttuja itsenäisesti. Silloin he kuvien ja videoinnin lisäksi haastattelevat ja kirjoittavat pienen tekstin. Kuvaajat käyttävät myös monikamerastudiota. ”Koulutamme heidät itse. Tämä on suuntaus, johon ollaan menossa. Monipuolisille tekijöille on jalansijaa”, Lehtinen sanoo. Iltalehti tilaa videoita myös free-kuvaajilta, joista osa tekee myös livelähetyksiä.

Antti Mannermaan, 50, työpaikka on Alma Median Talent -liiketoiminta-alueella, joka muun

Mauri Helenius osti vuonna 1999 digikameran, Applen kannettavan tietokoneen ja nettiyhteyden; hsj 1 00   3 9


”Ei sanaakaan toimittajan kanssa, tehdään formaattiin, täytetään reikää ja sillä hyvä.” hinta 100 000 markkaa. Siihen aikaan esimerkiksi uusi Nissan Micra maksoi noin 65 000 markkaa. ”Se oli sellainen saumakohta, jossa piti päättää, jatkaako kuvausta vai ei”, Helenius sanoo. Päätöksentekoa helpotti, että Heleniuksen vakioasiakas Talentum aloitteli Wow-verkkomediaa. Idea oli, että Helenius lähettäisi toimitukseen kuvia jo kuvauspaikalta. Aivan putkeen kaikki ei mennyt, koska toimituksessa oli Macien sijaan pc:t, ja tuskaisen säätämisen jälkeen Helenius onnistui lähettämään kuvia vasta kotoaan. Wow jäi lyhytikäiseksi, mutta Helenius innostui digitaalisuuden mahdollisuuksista. ”Olin ehkä vähän leipääntynyt ja kaipasin muutosta. Digi antoi työhön lisäbuustia, joka on kantanut näihin päiviin saakka.” Annika Rauhala toteaa, että vaikeissa olosuhteissa oli suuri helpotus, kun ei enää tarvinnut jännittää, miten valotus on onnistunut. Muuten digitaalisuus on muuttanut hänen työtään aika vähän. Helenius pohtii myös toisenlaisia vaikutuksia. Ennen vanhaan toimituksiin saattoi poiketa juttelemaan ohi mennessään. 1980-luvulla alettiin lukita pääovia, ja freelancerit jäivät ulkopuolisiksi. Digitaalisuuden myötä katosi tarve edes viedä vedoksia toimituksiin. ”Se viehätti ensin, mutta oli suuri menetys. Digitaalisuus nitisti lopullisesti tapaamiset.” Kun Antti Mannermaa leikkaa Markkinaraatia, tehoton editointikone pätkii ja saattaa sammua. Markkinaraati on noin puolen tunnin ohjelma, joka ilmestyy viikoittain Kauppalehden, Arvopa40   l ö ö p p i 4 | 2 0 2 0

TARTU HETKEEN. Kuvaidea on kuvattavan eli Antti Mannermaan, joka toi kuvaukseen kaksi assistenttia, dronen ja savukoneen. Annika Rauhala makasi laiturin viereisellä betonilla ja painoi liipasinta. ”Keskityin vain tarkentamaan.” Rauhala jakaa Mannermaan kokemuksen siitä, että 1990-luvulla kuvaajalla oli enemmän vapautta kuvien suhteen. ”Tämä oli se hetki, kun Mannermaalla oli vapaus.”

perin ja Talouselämän verkkosivuilla. Ennen se tehtiin yhteistyössä MTV3:n kanssa. ”Tämän vuoden alusta perinteiseen tyyliin ilmoitettiin, että ruvetaan tekemään sitä itse. Piti saada vähintään vastaavan laatuinen ohjelma, vaikka tekemiseen ei ollut kunnon tiloja ja kamoja”, Mannermaa toteaa. Hänen mielestään tunnelma töissä on muuttunut työuran alkuajoista 1990-luvulta. Päivät on aikataulutettu tarkkaan, ja kiire on lisääntynyt. Lehtien tekoprosessikin on muuttunut. Ennen toimittaja ja kuvaaja olivat yleensä yhdessä keikoilla. Lähtiessä oli usein epäselvää, millaista tarinaa tapahtumasta tai yrityksestä irtoaa. Keikan jälkeen juteltiin toimittajan kanssa ja


päätettiin jutun suunta. Graafikon kanssa mietittiin, mitä materiaalista syntyy. Nykyään lehdissä on tiukka konsepti ja ennakoiva taitto. Taittaja usein vain säätää kuvien rajausta ja katsoo, että teksti juoksee. Kuvaajalle ei juuri löydy tilaa luoda mitään hienoa tai poikkeuksellista. Briiffit ovat sitä, että kalenteriin on merkitty tilaus, käy kuvaamassa tämä henkilö tähän aikaan. ”Ei sanaakaan toimittajan kanssa, tehdään formaattiin, täytetään reikää ja sillä hyvä”, Mannermaa sanoo. Uusia asioita on opittava koko ajan, mikä sinänsä on kiinnostavaa. Mannermaa kuitenkin toteaa, että joskus ennen työnantaja saattoi

pyytää opettelemaan jotain tiettyä asiaa ja jopa tarjota koulutusta. Nyt asiat on vain osat­tava. Jos ei osaa, oppi on hankittava tavalla tai toisella. Mannermaa ei silti haikaile vanhoihin aikoihin. ”Yritän olla tyytyväinen siihen mitä on ja vaikuttaa epäkohtiin. Koen, että voin jollain lailla vaikuttaa työn tekemiseen. Jos en voisi päättää mistään, se olisi varmaan katastrofi.” Mauri Heleniuksesta tuntuu hurjalta ajatella, että freeura on kestänyt yli 50 vuotta ja tuloksena on lähemmäs pari miljoonaa ruutua. Nyt 75-vuotiaana hän ei ole lopettamassa. ”Minulla on aina ollut kauhea palo tähän hommaan. Kuvaan niin kauan kuin henki pihisee.”  • hsj 1 00   41


LIPPU KORKEALLA. HSJ:n jäsenet jäljittelevät kuuluisaa Raising the Flag on Iwo Jima -valokuvaa yhdistyksen salibandyvuorolla. Faktantarkistuksessa kävi ilmi, että kaksi pelaajista ei tällä hetkellä ole yhdistyksen jäseniä. Yksi ei enää kuulu treeniporukkaan. Ja koko treenivuoro oli peruttu koronan takia. Alkuperäistä kuvaa on syytetty lavastetuksi, mitä sen kuvaaja ja kuvasta Pulitzer-palkinnon saanut Joe Rosenthal ei koskaan myöntänyt. Amerikkalaisten sotilaiden erehdyksessä Iwo Jimaksi kutsuma saarikin oli oikealta nimeltään Iwo To.

42   l ö ö p p i 4 | 2 0 2 0


Fa k ta nta r k ist us

TOTUUDEN LIPPU PUOL ITANGOSSA Suomalaisten faktantarkistusmokien historiassa yksi kullanvärinen älyfallos on vain jäävuoren huippu. Faktojen tarkistamisen metodit ja työkalut ovat olleet Suomessa vähäisessä käytössä. Teksti  Johanna Vehkoo  Kuvat  Lassi Kaaria

hsj 1 00   43


Lehti ei ollut aikeissa käsitellä mokaa millään tavalla. Tapaukselle naureskeltiin hyväntahtoisesti aamukokouksessa.

K

ko-osoitteen ja sitä kautta puhujakutesällä 2001 Tässä jutussa puhutaan journalististen suja. Sanna Kangasjuttujen faktantarkisToimitusharjoittelija Kangasniemi työskentuksesta, mutta niemeä hävetti, mutta silti hän teli ensimmäistä faktantarkistuksella ehdotti, että kirjoittaisi asiasta lehkesäänsä toimitvoidaan tarkoittaa teen kommentin. Hänen käsityksensä tajana, Aamulehmyös kahta muuta asiaa: mukaan lehti ei ollut aikeissa käsitellä dessä. Yliopisto1) politiikan faktanmokaa millään tavalla. Tapaukselle harjoittelijan tarkistusta, eli päättänaureskeltiin hyväntahtoisesti aamukesäkeikka oli lopuillaan, kun hänet jien puheiden totuukokouksessa. Muutoin kukaan ei lähetettiin Tampereen teknilliselle denmukaisuuden pyrkinyt tukemaan harjoittelijaa. korkeakoululle tekemään juttua kuiselvittämistä ja 2) verkkoaineistojen ”Minulle oli heti selvää, että yksin vakan kuuloisesta tekstiiliteollisuuden verifiointia, eli esimertämä pitää kantaa ja käsitellä. Ajatkonferenssista. Talouden pääjuttu piti kiksi somessa jaettutelin myös, että tästä pitää puhua saada ja siihen vetävä kuva. jen valokuvien alkupereippaasti. Minä sen jutun kuitenkin Maailman kauppajärjestön WTO:n rän ja todenperäisyykirjoitin.” edustajan puhe oli jo päättynyt, mutta den jäljittämistä. Mitä Kangasniemen olisi sitten joku järjestäjistä vinkkasi Kangasnieomasta mielestään pitänyt tehdä melle, että tätä Hank Hardy Unruhia toisin? kannattaisi haastatella. Hänet oli helppo löytää, ”Niin, vaikea sanoa. Ei siihen aikaan googlattu koska hän oli pukeutunut kullanväriseen, vartavielä kaikkea eikä hakukoneella olisi välttämättä lonmyötäiseen asuun. vastausta löytynytkään. Se oli vielä puhelinluetteValokuvaa varten Unruh esitteli ”älyvaatettaan” lomaailman aikaa.” samoin kuin oli konferenssipuheessaankin Myöhemmin Yes Men lähetti Aamulehden tehnyt. Puheensa päätteeksi hän nimittäin toimitukseen sähköpostin, jossa ryhmän edustaja vapautti pukunsa haaroihin kätketyn valtavan toivoi, ettei jutun kirjoittajalle aiheutunut harmia falloksen. Vakavalla naamalla Unruh esitti, että tempauksen takia. Hän totesi, että Kangasniemi yritysjohtajat voisivat seurata reaaliajassa työnteoli ainoa, joka oli esittänyt minkäänlaisia epäikijöidensä raatamista falloksen päässä olevasta lyksiä koko konferenssin aikana, ja huomautti monitorista. Puku lähettäisi johtajan kehoon toimittajan kysyneen ainakin kolmesti, oliko miellyttäviä tuntemuksia, kun tuotanto sujuisi Unruh aivan tosissaan. hyvin. ”Tämä oli asiassa se, mistä sain lohtua. Akti”Muistan, että kysyin häneltä, onko tässä huuvistit toimivat empaattisemmin kuin kukaan moria mukana. Hän vastasi, että ei ole. Jälkiviimuu.” saana tuntui pahalta, etten mennyt kritiikissäni Kangasniemi toivoo, että etenkään nuoria sitä pidemmälle.” toimittajia ei jätettäisi enää yksin kantamaan Muutamaa päivää myöhemmin Helsingin virheitään. Sano­mat julkaisi uutisen, jonka mukaan kyseessä ”Kun tietää miten paljon se voi hävettää ja olikin aktivistiryhmä Yes Menin tempaus. Ryhmä surettaa.” oli saanut haltuunsa WTO:n edeltäjän Gattin verk-

44   l ö ö p p i 4 | 2 0 2 0


Suomessa faktavirhe tavataan kuitata oikaisulla. Se saattaa helposti jäädä yleisöltä huomaamatta. Faktantarkistuksen puutteista ja virheistä ei ole tapana käydä julkista keskustelua eikä journalistisissa prosesseissa tapahtuneita mokia avata yleisölle juuri koskaan. Kangasniemen suora puhe omasta, aivan uran alussa tapahtuneesta mokasta on harvinaisuus. Hän kirjoitti tapauksesta vielä vuosia myöhemmin Hesariin käytyään katsomassa Yes Men -elokuvan. Faktantarkistus on journalismin ytimessä, mutta Suomessa siitä on alettu kunnolla keskustella vasta aivan viime vuosina. Joissain korkeakouluissa faktantarkistus on otettu opetusohjelmaan. Tämäkin on uutta. Täkäläisessä journalistisessa kulttuurissa faktantarkistus kuuluu toimittajalle itselleen. Editorit saattavat lukea juttuja myös tätä tarkistamista silmällä pitäen, mutta omaa faktantarkistajien ammattikuntaansa Suomessa ei ole koskaan ollut. Kenties tästä johtuu se, ettei faktojen tarkistamista ole ajateltu omana osa-alueenaan, johon tarvitaan järjestelmällisyyttä, metodeja, työkaluja ja jatkuvaa ammattitaidon päivittämistä. Faktantarkistajat tulivat yhdysvaltalaisiin aikakauslehtiin jo 1920-luvulla, ensin Timeen ja muutamaa vuotta myöhemmin New Yorkeriin. Faktahommia pidettiin naisten töinä, kun taas toimittajat olivat enimmäkseen miehiä. Time lakkautti faktantarkistusosastonsa jo 1990-luvun säästöissä, mutta New Yorkerissa checking department on edelleen lehden ylpeys. Haastattelin vuonna 2015 New Yorkerin faktantarkistajaa Nicholas Niarchosia, jonka mukaan yhden artikkelin faktojen tarkistamiseen voi kulua useita viikkoja. Niarchos vietti paljon aikaa kirjastoissa, vaikka käytti toki myös lukuisia digitaalisia tietokantoja. Hänen työhönsä kuului tarkistaa jutusta aivan kaikki faktuaaliset väitteet,

myös silloin, kun ne esiintyvät haastateltavan sitaatissa. Ainoastaan mielipiteitä ei tarkisteta. Faktantarkistaja saa käyttöönsä toimittajan haastattelunauhat, muistiinpanot ja kaikki lähdemateriaalit. Hän käy jutun läpi lause lauseelta. ”Sitä kannattaa kokeilla vaikka oman kollegan kanssa”, Niarchos sanoi. ”Moni toimittaja joutuu melkein shokkiin siitä, miten paljon virheitä joku toinen heidän tekstistään löytää. Mutta se on hyvä asia. Ei kukaan ole erehtymätön. Jopa akateemiset tutkijat, jotka viettävät vuosia aiheensa parissa, jättävät teksteihinsä virheitä.” Euroopassa faktantarkistusosastot ovat harvinaisia. Poikkeus on saksalaisen Der Spiegelin maailman suurin faktantarkistusyksikkö: noin 70 työntekijää. Silti heidänkin seulastaan pääsi luiskahtamaan huijareista ovelin, nimittäin lehden oma toimittaja Claas Relotius, joka olikin vuosien ajan sepittänyt kaikenlaista, muun muassa haastattelusitaatteja. Lehti julkaisi asiasta paljastusjutun itse. Der Spiegel myös lähetti toimittajan Minnesotaan selvittämään yksityiskohtia Relotiuksen reportaaseista. Vuonna 2018 The New York Times julkaisi Caliphate-nimisen podcast-sarjan. Siinä Isis-taistelija kertoo yksityiskohtaisesti hirmutöistä, joihin hän väittää itsekin syyllistyneensä. Podcastin vetävä tarina on kenties liian täydellinen. Kanadan poliisi pidätti syksyllä 2020 sen päähenkilön ja epäilee häntä huijauksesta. Tätä kirjoittaessani The New York Times selvittää, miten lehti on päätynyt julkaisemaan podcast-sarjan, joka saattaa pohjautua kokonaan fiktiivisiin kertomuksiin. Millaisia journalistisia valintoja on tehty, missä ja milloin? Mikä faktantarkistusprosessissa on mennyt vikaan ja miksi?

Moni toimittaja joutuu melkein shokkiin siitä, miten paljon virheitä joku toinen heidän tekstistään löytää. hsj 1 00   45


46   l ö ö p p i 4 | 2 0 2 0


Yritettiinkö asioita tarkistaa toisesta lähteestä? Miksi ei? Mitä tästä voisi oppia? Lopuksi lehti mitä todennäköisimmin avaa tämän kaiken lukijoilleen. Lokakuussa 2020 lehden oma mediatoimittaja Ben Smith kirjoitti tapauksesta näin armottoman kriittisesti: ”Mutta vaikka osa uutisoinnista on esittänyt hänet [toimittaja Rukmini Callimachin] jonkinlaisena oman tiensä kulkijana Timesin sisällä, oma taustatyöni viittaa siihen, että hän toimitti sitä, mitä uutisorganisaation korkeimmat pomot pyysivät – heidän tuellaan.” New York Times on siis pyytänyt Smithiä kirjoittamaan tämän ruumiinavauksen ja julkaissut sen. Voitteko kuvitella, että mikään tiedotusväline julkaisisi tällaista Suomessa? Meillä korkeankaan profiilin tapauksia ei ole tavattu ruotia samaan tapaan kuin vaikkapa New York Times, The Guardian ja Rolling Stone ovat näkyvästi tehneet. Aamulehden ja Yes Menin tapauksesta on jo parikymmentä vuotta, mutta suomalainen media on kyllä haksahtanut monenlaisiin huijauksiin, mielikuvitushenkilöihin ja muihin vakaviin faktavirheisiin senkin jälkeen. Keväällä 2012 Yle kertoi tv-uutislähetyksessään uudesta kirjahankkeesta: ”Koulukiusatun, itsemurhan tehneen tytön päiväkirjoista tehdään kirjaa. Enkeli-Elisaksi kutsuttu tyttö teki itsemurhan 15-vuotiaana.” Myöhemmin Yle haastatteli kirjan tekijää vielä Akuutti-ohjelmassa ja Poliisi-tv:ssä ja julkaisi aiheesta nettijuttuja. Myös Maikkarin tutkivan journalismin ohjelma 45 minuuttia teki Enkeli-Elisasta jutun, samoin moni sanoma- ja aikakauslehti. Kaikissa aiheesta julkaistuissa jutuissa oli vain yksi lähde: tapauksesta kirjaa kirjoittanut Minttu Vettenterä. Kukaan ei ollut haastatellut Elisan vanhempia saati varmistanut muilla tavoin, että

tyttö oli ollut olemassa. Heinäkuussa 2017 HS:n Kuukausiliite julkaisi jutun, jossa Enkeli-Elisa paljastui kirjailijan mielikuvituksen tuotteeksi. Kävi ilmi, että Vettenterä oli kirjoittanut niin Elisan päiväkirjamerkinnät kuin tytön vanhempien blogitekstit. Yksikään tiedotusväline ei julkaissut pohdintoja siitä, miten Enkeli-Elisan tapausta käsiteltiin toimitusten sisällä. Herättikö se epäilyksiä, yritettiinkö asioita tarkistaa toisesta lähteestä? Miksi ei? Mitä tästä voisi oppia? Sen sijaan JSN:n silloinen puheenjohtaja Risto Uimonen sanoi, että jutut olisivat olleet aivan hyväksyttäviä, mikäli niissä olisi vain kerrottu, ettei faktoja pystytty varmistamaan. Yksi jutun tehnyt toimittaja sanoi Elisan olleen ”esimerkki totuudesta”. Mutta tarkistetut faktat ja niiden tuoma luotettavuus ovat juuri se asia, joka erottaa journalismin kaikesta muusta mediasta. Fiktiivisten tapahtumien uutisoiminen totena ei edes täytä journalismin määritelmää. Soitan JSN:n pitkäaikaiselle sihteerille Ilkka Vänttiselle. Hän on nykyään eläkkeellä, mutta ehti toimia neuvostossa yhteensä noin 16 vuotta, ensin jäsenenä, sitten töissä. Mikä voisi olla selitys sille, että suomalainen media on haluton avaamaan yleisölle tapauksia, joissa faktantarkistus on mennyt pieleen? ”Mietin sitä koko sen ajan, kun olin JSN:ssa töissä”, Vänttinen sanoo. ”Yritin propagoida, että jutunteon tapoja pitäisi avata entistä enemmän ja virheiden korjauksessa pitäisi olla avoimempi. Virheistä huomauttamisen voisi myös tehdä helpommaksi, esimerkiksi laittamalle näkyvästi esiin verkkosivuille lomakkeen sitä varten. Langettavat päätökset saisivat olla näkyvästi esillä, ehkä jopa omalla osastollaan.” Ehkäpä asiasta voisi jo avata keskustelun.  • hsj 1 00   47


KENEN JOUKOISSA SEISOT? Vallankäyttö ja rahanjako on urheilussa edelleen seuraamisen arvoista. Mutta Jelena Leppänen tietää, että nykyään toimittajilla ei ole aina aikaa perehtyä liikuntapolitiikkaan.


u rh e ilu j o u r nalism i

TUNTEET P I N N AS S A Urheilusta kirjoittavat toimittajat hakevat juttuihinsa emotionaalisia ääritiloja. Teksti  Juha Kanerva  Kuvat  Lassi Kaaria, Reima Kangas

hsj 1 00   49


pidemmissä jutuissa esiiintyy hollywoodkäsikirjoittajien hero’s journey eli klassinen sankaritarinan kaava.

F

ortea ei ole ilman pianoa ja pianissimoa. STT:n urheilutoimittaja Raiko Häyriselle musiikin dramatiikkaa säätelevät keinot ovat samoja kuin urheilujournalismissa. Jos hiihtäjältä katkeaa kisoissa sauva, 2000-luvun urheilutoimittaja rynnistää kirjoittamaan siitä nettisähkeen, joka sisältää kuohuttavan käänteen ja suuria tunteita. ”Ennen vanhaan tällainen episodi olisi mahtunut lopullisessa artikkelissa korkeintaan sivulauseeseen.” Häyrinen on seuraillut toimittajien ”emotionaalisten ääritilojen” etsintää. Televisiossa näkyvät urheilijoiden tunteet leimuavat nyt myös printissä. Häyrinen on ollut huomaavinaan, että pidemmissä jutuissa esiintyy Hollywood-käsikirjoittajien hero’s journey eli klassinen sankaritarinan kaava. Tässä monomyytissä sankari matkustaa tuntemattomaan päämäärään, jossa hän tapaa mentorin, oppii tältä uusia taitoja ja kohtaa vihollisia. Sankarimyytti huipentuu päähenkilön paluuseen sinne, mistä hän lähti. Kaava toistuu tyypillisessä urheilun henkilöjutussa. Häyrinen ei tuomitse metodia, mutta hänen mielestään sen vaikutus olisi hyvä tiedostaa. ”Kun kirjoittajat toisintavat tätä kehitystarinaa, se saattaa tuntua lukijasta pinnalliselta tai jopa koomiselta. Jutun kohteen kokemista vaikeuksista tehdään vuoren korkuisia, vaikka arkielämään suhteutettuna ne saattavat olla varsin vähäpätöisiä.” Viime vuosien urheilujournalismissa tunteenpurkakset, kuten kyynelehtivät urheilijat, ovat saaneet tilaa. Välillä tuntuu, että mediassa pääsee paremmin esille itkemällä kuin voittamalla. Ylellä urheilutoimittajana työskentelevä Jelena Leppänen kasvoi aikuiseksi itkuvirsien maise50  l ö ö p p i 4 | 2 0 2 0

missa Pohjois-Karjalassa. Hän ymmärtää kyllä, että itkevään urheilijaan on helppo samastua. ”Uutista yritetään myydä ihmisille, jotka eivät välttämättä seuraa tarkasti urheilua, mutta jotka hakevat sieltä elämyksiä. Ihmisille syntyy tiedonjano, jonka media sitten täyttää. Niin kauan kuin muu puoli hoidetaan hyvin, minua jutut itkevistä urheilijoista eivät haittaa.” Paikallisradiot mullistivat kirjoittavien toimittajien työtavat. 1980-luvulle asti sanomalehtien urheilutoimittajat saivat ”hautoa” juttujaan kaikessa rauhassa yön yli. Ja vielä toisenkin yön, sillä urheilujärjestöjen ja -seurojen järjestämät tiedotustilaisuudet olivat usein kosteita. Infon päätteeksi toimittajat saattoivat suunnata ravintolaan jatkamaan keskustelua. Yhteisestä sopimuksesta kukaan ei kirjoittanut tiedotustilaisuuden sisällöstä seuraavan päivän lehteen, jotta ilta voitiin omistaa hauskanpidolle. Käytäntö muuttui kun paikallisradiot aloittivat vuonna 1985. Niiden toimittajat laittoivat infossa nauhoitetun materiaalin tuoreeltaan eetteriin. Pian lehtien toimituspäälliköt alkoivat kysellä, miksei lehden sivuilla ollut mitään kyseisestä aiheesta. Tietokoneet kannettiin toimituksiin 1980-luvun puolivälissä, ja vanhoista remingtoneista luopuminen kävi varsin nopeasti. 1990-luvun alussa näyttöpäätteet olivat käytössä melkein joka lehden urheiluosastolla. Alalle vasta 1990-luvulla tullut Raiko Häyrinen ei ehtinyt naputella juttujaan kirjoituskoneella ollenkaan. Hänen mielestään tekniset murrokset jättävät aina jälkensä, myös positiiviset. ”Yhdysvalloissa televisiolähetykset pakottivat 1950-luvulla kirjoittavat toimittajat parantamaan ilmaisuaan ja etsimään uusia näkökulmia.” 1990-luvun alussa koettiin vallankumous, nimittäin rahan.


NÄYTTÖPÄÄTE­ SUKUPOLVEA. Raiko Häyrinen ehti alalle vasta kosteiden infotilaisuuksien jäätyä historiaan.


suomalaiset urheilujohtajat ovat mukana siunaamassa eettisesti arveluttavia päätöksiä. Suomalaisessa urheiluelämässä oli toimittu koko itsenäisyyden ajan amatööri-ideaalin hengessä. Toimittajat sopeutuivat urheilujärjestöjen vaalimaan ajatukseen, jonka mukaan amatööri­urheilu on jalompaa kuin ammattilaisuuteen perustuva kilpaileminen. Tutkimuksellisia perusteluja tälle asetelmalle ei kyetty antamaan, mutta journalistit eivät kyseenalaistaneet vallitsevaa ajatusmallia. Ruskeiden kirjekuorien ja sala-ammattilaisuuden aikakausi päättyi 1980-luvulla, kun urheilijarahastot sallittiin. Aikaisemmin välinevalmistajat ja kilpailujen järjestäjät maksoivat urheilijoille pimeästi, eikä tuloista maksettu veroa. Summat saattoivat olla huomattavia: esimerkiksi hiihtäjä Juha Mieto nettosi suksifirmaltaan satoja tuhansia markkoja. Vuonna 1991 amatööri-sana katosi Kansainvälisen olympiakomitean peruskirjasta. Media ryhtyi listaamaan eniten ansaitsevia urheilijoita. Jos aikaisemmin lehtien sivuilla oli hehkutettu sinivalkoisen kansakunnan puolesta vuodatettuja hikipisaroita, nyt kaiken mittana oli raha. Harva toimittaja kyseenalaisti tätä moraalista kiepautusta, jossa media hyppäsi uuden uljaan bisnesurhei­lun kelkkaan. Urheilun jalo aate muutti muotoaan, kun porvarillinen keskusjärjestö SVUL ajautui konkurssitilaan 1990-luvun alun laman keskellä. Työväen urheiluliiton (TUL) aatteellinen hehku puolestaan hiipui sosialismin kokiessa äkkikuoleman ItäEuroopassa. Samoin kävi urheilutoimittajien kiinnostukselle järjestöelämää ja liikuntapolitiikkaa kohtaan. Alalle 2000-luvulla tulleita toimittajia nämä asiat eivät ole kiinnostaneet, vaikka vallankäyttö ja rahanjako on urheilussa vähintään yhtä tärkeää kuin viime vuosisadalla. Ennen Yleä Karjalaisessa, Ilta-Sanomissa ja MTV:llä työskennelleen Jelena Leppäsen mukaan 52  l ö ö p p i 4 | 2 0 2 0

tähän on luonteva selitys: ”Jotta järjestöviidakkoa ja sen logiikkaa ymmär­tää, se pitää tuntea. ­Harvalla toimittajalla on aikaa perehtyä aiheeseen.” Leppänen esittää myös toisen syyn. ”Enää ei ole niin väliä, kenen joukoissa seisot.” Vuonna 1995 Suomi juhli jääkiekon maailmanmestaruutta, lama oli taittunut ja urheilu­ mediassa alkanut uusi aikakausi. Nuorempi toimittajapolvi palvoi kiekkoilijoiden ohella Euroopan kentillä loistanutta Jari Litmasta sekä autourheilun hurjapäitä, Mikä Häkkistä ja rallin MM-sarjassa kaasutelleita ratin­ pyörittäjiä. Kilpailuselostukset ja otteluraportit olivat tyypillisintä urheilusivujen sisältöä, mutta vuosituhannen vaihteen jälkeen ne koettiin vanhanaikaisiksi. Internetistä tuli urheiluniilojen taivas, josta suurkuluttajat saivat olennaisen informaation lähes reaaliajassa. Lehtien sivuille säästettiin näkökulmat ja ilmiöjutut. Häyrisen mielestä tässä on menty liiankin pitkälle: huumori ja karnevalistinen käsittelytapa ovat kadonneet. ”Esimerkiksi 1970-1980 -luvuilla päivälehdissä saattoi olla hulvattomia juttuja urheiluaiheista. Kokeilevia lauserakenteita, puujalkavitsejä ja rajuja kannanottoja.” Ilmaisurekisterin kirjo oli laajempi kuin nykyään. Nopeasti huitaistut nettijutut ovat nykypäivän vitsaus. Häyrinen ja Leppänen ovat tästä samaa mieltä. ”Tehdään siteerauksia ulkomaalaisista jutuista, joiden elinkaari on usein vain tunti tai puolitoista. Sitten tehdään omia juttuja urheilijoiden tai seurojen somepäivityksistä”, Häyrinen kuvailee.


Perinteinen media juoksee näiden perässä, vaikka asiaan vihkiytyneet lukijat ovat jo löytäneet ne itse somesta. ”Ne, joita kiinnostaa hiihtäjän selkälihakset tai Bayern Münchenin pelaajahankinnat, seuraavat jo valmiiksi näiden kohteiden tilejä. Tämä on halpaa, koska toimittaja raapaisee tällaisen jutun vartissa”, Häyrinen murehtii. Olemmeko lopullisesti ajautuneet tilanteeseen, jossa aiheet ovat pinnallisia ja otsikot laadittu lukijoiden houkuttelemiseksi? ”Tässä on kaksi koulukuntaa ja edustan idealistisempaa”, Leppänen ilmoittaa. Hänen mukaansa kilpailu lukijoista ei ole huono asia, koska kaupaksi menevät hyvät jutut ja huolella tehdyt omat, tutkivat artikkelit keräävät lukijoita. Leppänen muistuttaa, että tässä suhteessa uutispäälliköillä ja esimiehillä on tärkeä rooli juttutyyppien valinnassa. ”Voi etsiä pikavoittoja klikkiotsikoilla, ulkomaalaisilta sivustoilta poimituilla pikakäännöksillä tai Instagram-hutulla. Tai sitten voi laatia kunnianhimoisia artikkeleita omista aiheista.” Toimittaja ei ole kopiokone. Hänen pitäisi kohdata ihmisiä ja kuulla näkemyksiä. ”Tämä on iso ammattitaidon koetinkivi esimiehille ja toimittajille myös”, Leppänen miettii.

asioiden tarkistamisessa ja moniäänisyydessä. Nykyisten aikataulujen paineessa yksittäinen urheilutoimittaja joutuu usein tilanteeseen, jossa hänellä ei ole muuta mahdollisuutta kuin luottaa yhden ihmisen sanaan ja kertomukseen asioiden kulusta. ”Ideaalitilanteessa pitäisi pystyä soittamaan parille muullekin asiaa tuntevalle ihmiselle, jolloin voisi tulla esiin erilaisia näkökulmia. Käytännön tasolla siihen jää harvoin aikaa”, Leppänen sanoo. Kiristyneestä aikataulusta huolimatta Leppänen on toiveikas tulevaisuuden suhteen. ”Jos yksikin ihminen oppii uutta kriittisistä jutuista ja saa rohkaisua, se on aina askel parempaan.” Sillä Leppänen uskoo, että ihminen on hyvä. ”Mutta valta tuhoaa ihmisen.” Kun Leppänen seurasi Sotšissa formula ykkö­s­ ­ten osakilpailua, hän näki aitiopaikalta, miten urheilubisnes kuristaa journalismia hengiltä. Hän kuunteli brasilialaistoimittajia, jotka kertoilivat esimerkkejä lajin korruptoituneisuudesta. ”Heitin niille, että kirjoittakaa asiasta. He nauroivat ja sanoivat, että sen jälkeen ei olisi varikolle asiaa. Jos jossain lajissa suljetaan portit kriittisiltä toimittajilta, niin F1:ssä.”

Urheilujournalismiin ja siitä käytävään keskusteluun nousee uusia trendejä. Leppänenkin on kirjoittanut urheiluun liittyvästä korruptiosta, ihmisoikeuksista ja väärinkäytöksistä. ”Yhteiskunnallisesti tärkeistä asioista pitäisi kirjoittaa enemmän. Minulle urheilu on osa yhteiskuntaa. Urheilun avulla yhteiskuntaa voi muuttaa paremmaksi”, Leppänen perustelee. Hänestä urheilujohtajien motiivit eivät aina kestä päivänvaloa. ”Monille urheilu on vallan tavoittelun ja ahneuden väline. Siitä on syytä muistuttaa säännöllisin väliajoin, jottei tulisi esimerkiksi uusia Qatar-tapauksia.” Vaikka suomalaiset urheilujohtajat istuvat yleensä takarivissä kansainvälisten lajiliittojen kokouksissa, he ovat mukana siunaamassa eettisesti arveluttavia päätöksiä. Suomalainen media ei ole usein hiillostanut heitä siitä. Leppäsen mukaan journalismin ydin on

Mihin suuntaan harppoo 2020-luvun urheilujournalismi? Häyrinen arvelee vastauksen löytyvän PohjoisAmerikasta. ”Siellä 2010-luvun trendi on ollut käyttäytymistaloustieteellisen (behavioral economics) tutkimussuunnan hyödyntäminen journalismissa.” Kyse on päätöksenteon psykologiasta, jonka tutkimustuloksia on sovellettu esimerkiksi palloilusarjoista tehtyihin artikkeleihin. ”Erityisesti amerikkalaisessa koripallossa on käytettävissä valtava määrä tilastodataa, josta voi ammentaa juttuja”, Häyrinen tietää. Hänen mukaansa tätä on hyödynnetty todella vähän suomalaisessa printtijournalismissa. Muutama vuosi sitten arveltiin robottien korvaavan urheilutoimittajat. Ensikokeilut eivät ole johtaneet muutoksiin. Nyt näyttää siltä, että ihmisiä tarvitaan jatkossakin myös tilastoaineiston tulkitsemiseen, mutta erityisesti artikkeleiden kirjoittamiseen.  • hsj 1 00   53


S

uomen Kuvalehdessä työskentelevä toimittaja Salla Vuorikoski ei ole urheilutoimittaja, mutta hän on tehnyt uransa aikana urheilu- ja liikunta-aiheista tv-ohjelmia, nettijuttuja ja artikkeleita. Ja nimenomaan teemoista, jotka ovat jääneet urheilutoimituksissa marginaaliselle huomiolle. ”Minua kiinnostaa valta ja raha, ja niihin liittyvä julkisten varojen käyttö”, Vuorikoski kertoo.

neet häntä ja pyytäneet tekemään juttua aiheista, joita he eivät voi itse käsitellä tai joiden penkomiseen heillä ei ole resursseja. Tässä tullaan kulttuurikysymykseen ja alalla vallitsevaan todellisuuteen. Kyse on henkilö­ suhteista ja joskus jopa kaveruudesta. ”Toimittajat ovat lähellä juttujensa kohteita, jolloin kynnys esittää ikäviä kysymyksiä on

”Nuoret toimittajat ovat sisäistäneet urheilun bisnesmallin ja lähteneet mukaan elämyskoneiston puffaamisen.” Urheilussakin taustalla on vallankäyttö, mutta valtaosa jutuista kertoo tuloksista, tapahtumista ja urheilijoista. Vuorikosken mielestä tähän ei pidä tyytyä. ”Mitä tapahtuu, kun jonnekin rakennetaan uutta hienoa hallia? Millaisia valintoja ja diilejä on tehty? Ketkä hyötyvät näistä sopimuksista? Ymmärrän, että näiden asioiden penkominen ei ole urheilutoimittajien ajatuksissa päällimmäisenä, mutta kyllä median pitää vahtia rahavirtoja ja päätöksentekoa.” Vuorikosken mukaan jotkut urheilutoimittajat ovat lähesty54  l ö ö p p i 4 | 2 0 2 0

korkea. Minulle se on helpompaa, koska en ole näiden ihmisten kanssa jatkuvasti tekemisissä”, Vuorikoski sanoo. Kaikesta huolimatta hän näkee urheilujournalismin muuttuneen kunnianhimoisempaan suuntaan. ”Kovaa journalismia on tehty ennenkin, mutta ihan viime vuosina on tehty artikkeleita vallan väärinkäytöstä, seksuaalisesta häirinnästä tai julkisten varojen jakamisperusteista.” Vuorikoski antaa esimerkin 15 vuoden takaa. ”Jääkiekon MM-kisojen yhteydessä televisiossa oli keskustelu,

p e tr i ka ipia in e n

” KYSE ON TALOUDELLISISTA INTRESSEISTÄ”

KEHITYSTÄ. Salla Vuorikoski on törmännyt yhä kunnianhimoisempaan urheilujournalismiin.

jossa pohdittiin urheilujournalismin tehtävää. Kalevan toimittaja sanoi silloin, että heillä on ajatus, että kun kritisoidaan, niin kritisoidaan varovasti ja kun kehutaan, niin kehutaan vuolaasti.” Vuorikoski arvelee, että nykyään tuollaista ei enää sanottaisi. Vallan vahtikoirana toimiminen on ollut urheilutoimittajille vieras ajatus harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta. Vuorikoski arvelee tietävänsä syyn. ”Nuoret toimittajat ovat sisäistäneet urheilun bisnesmallin ja lähteneet mukaan elämyskoneiston puffaamisen.” Toisaalta hän tietää, millaisessa ympäristössä esimerkiksi maakuntalehdet toimivat. ”Pasilan tornitalosta on helppo huudella maakuntiin, että olkaa riippumattomia siellä. Toisaalta kipukohtien esille nostamisen luulisi palvelevan lopulta kaikkien etuja. Ehkä sen tsemppauskirjoittelun ohella voisi käsitellä asioita kiinnostavista näkökulmista.” Taustatukea voi hakea arvovaltaiselta taholta. ”Journalistin ohjeiden ykköskohta on hyvä pitää mielessä. Me teemme tätä lukijoille, ja heidän etunsa pitäisi laittaa ensimmäiselle sijalle.”  •


115-vuotias onnittelee 100-vuotiasta!

Vuonna 1905 perustettu leipäosuuskunta on tänään yli 630 000 asiakasomistajan osuuskauppa, joka helpottaa asiakkaidensa arkea yhdeksän kunnan alueella 340 toimipaikan voimin.

Tehdään jatkossakin yhdessä Espoo-tarinaa!

www.espoo.fi


56  l ö ö p p i 4 | 2 0 2 0


na is t e n l ehdet

JOTA IN HÖM PPÄÄ? Naistenlehdet heijastelevat yhteiskuntaa nyt siinä missä sotavuosinakin. Toimittaja Virpi Salmen mielestä niihin kohdistuvassa kritiikissä kukkii kaksinaismoralismi. Teksti  Virpi Salmi  Kuvitus  Klaus Welp

hsj 1 00   57


’R

äväyttävä kuva: Sanna Marin suomalaisfirman korumallina Trendi-lehdessä” (Iltalehti). ”Sanna Marin poseerasi Trendi-lehdelle mustassa jakkupuvussa ilman paitaa” (MTV). ”Sanna Marinin poseeraus ’korumallina’ Trendi-lehdessä kirvoitti somen keskusteluun” (Ilta-Sanomat). Otsikot ovat suomalaisesta mediasta lokakuun alkupuolelta ja käsittelevät pääministeri Marinin haastattelun yhteydessä Trendi-lehdessä julkaistuja valokuvia. Otsikot antavat aavistaa, että kaikilla toimittajakollegoilla ei ole kovin vankkaa ymmärrystä naistenlehdistä, niiden sisällöistä ja toimintatavoista. Moni naistenlehden tekijä selitti asiaa sosiaalisessa mediassa seuraavina päivinä. Marin ei ollut ”korumallina”. Hänestä oli tehty henkilöjuttu, johon oli otettu normaalit henkilökuvat. Naistenlehdissä kansijutun haastateltavat stailataan ja meikataan, jotta he näyttäisivät hyvältä. Se on sama asia kuin että valokuvan ottaa ammattikuvaaja eikä joku Pentti Samsungillaan, kuten eräs pitkän linjan ammattilainen havainnollisti. ”Ilman paitaa” on hupaisa ilmaus sille, että

ihmisellä on päällään jakku, jonka leikkaus jättää dekolteen avoimeksi. Suomeksi muotisanastoa on toki niukasti. Naistenlehtien oletettuja syntejä tapauksessa oli monia. Pinnallisuus, kun pääministeri esiintyy kuin malli. Ulkonäköön keskittyminen, kun pääministeri on meikattu ja stailattu. Kaupallisuus, kun pääministerin tulkitaan mainostavan koruja. Uskottavuuden puute, kun pääministeri tekee tätä kaikkea naistenlehdessä.

E

nnakkoluulot ja kollegojen omituiset käsitykset ovat tuttuja meille naistenlehtiä tekeville. Lähes joka viikko joku kertoo ”yllättyneensä”, kun on lukenut naistenlehdestä ”ihan hyvän jutun”. Olen itse ollut sekä kuukausipalkkaisena että freelancerina tekemässä näitä lehtiä nyt parikymmentä vuotta, eivätkä kommentit ole siinä ajassa juurikaan muuttuneet. Naistenlehtien tekijöiden on jatkuvasti todistettava olevansa päteviä, lehtien ammattitaitoisesti tehtyjä ja niiden juttuaiheiden relevantteja. Sama on naisen osa suomalaisessa yhteiskunnassa monella muullakin alalla. Naistenlehtien syytä on milloin mikäkin yhteiskunnan epäkohta: liiallinen kaupallisuus ja viihteellisyys, kehonkuvaongelmat, syömishäiriöt, nuorten huono itsetunto, naisten aliarvioiminen. Juurisyyt näihin ovat kyllä syvemmällä yhteiskunnassa kuin lehtien sivuilla. Kaksinaismoralismi kukoistaa suhtautumisessa naistenlehtiin: niitä ei pidetä oikein

Naistenlehdet eivät saisi heijastaa yhteiskunnassa vallitsevaa naiskuvaa, vaan niiden pitäisi nousta sen yläpuolelle. 58  l ö ö p p i 4 | 2 0 2 0


Miehille suunnattuja tekniikkalehtiä ei syytetä turhan kuluttamisen ja ilmastonmuutoksen edistämisestä. minään, mutta silti niiden pitäisi olla puhdasoppisempia kuin ympäröivän yhteiskunnan. Ne eivät saisi heijastaa yhteiskunnassa vallitsevaa naiskuvaa, vaan niiden pitäisi nousta sen yläpuolelle. Ne eivät saisi olla kaupallisia, puhua ulkonäöstä, kehua tavaroita tai tarjota ruoka- ja laihdutusohjeita samassa numerossa. On kuvaavaa, ettei miehille suunnattuja tekniikkalehtiä syytetä turhan kuluttamisen ja ilmastonmuutoksen edistämisestä eikä niiden toimittajien pätevyyttä kyseenalaisteta. Naistenlehtien arvostelijoita yhdistää yleensä yksi asia: he korostavat, etteivät lue lehtiä, joita kritisoivat. Monet muut kuitenkin lukevat, myös keskellä media-alan murrosta: KMT:n mukaan viime vuonna naistenlehdillä oli kolme miljoonaa lukijaa viikoittain. Muu media tarttuu naistenlehtien sisältöihin julkkiskohujen yhteydessä. Kollegat eivät jaa somessa saati kehu naistenlehdessä julkaistua ilmiöjuttua, eikä mediagaaloissa palkita niiden toimittajia. Heidän nimiään ei tunneta. On olemassa näkymätön raja, joka erottaa naistenlehdissä ja yleisaikakaus- tai sanomalehdessä samasta aiheesta tehdyn artikkelin.

S

ellainen lohtu meille tekijöille kuitenkin usein tarjoillaan, että suomalaiset naistenlehdet olivat tärkeitä ja yhteiskunnallisesti merkittäviä. Tämä on tapana mainita, kun naistenlehtien roolista keskustellaan. Niillä oli monenlaisia tärkeitä tehtäviä, kuten neuvoa ja tukea maaseudun naisia 1930-luvulla tai ajaa päivähoitouudistusta 1960-luvulla. Hiljattain valmistui Seija Aunilan

väitöskirja, joka paljastaa, miten merkittävää sotapropagandaa Kotiliesi teki toisen maailmansodan aikana. Tutkija Laura Saarenmaa kertoo, että vielä 1980-luvulla politiikka oli naistenlehdissä laajasti esillä, kunnes 1990-luku teki naisministereistä arkipäivää, ja monien mielestä tasa-arvo tuli valmiiksi. Vuosituhannen alussa alkoi ajanjakso, jolloin politiikkaa alettiin pitää vaikeasti käsiteltävänä aiheena naistenlehdissä. Ei siksi, ettei sitä ymmärrettäisi, vaan siksi, että sen käsittelyn katsottiin istuvan huonosti naistenlehtien ajan olemukseen. Lehdissä tapahtui ”familistinen käänne”, kuten tutkija Riitta Jallinoja on sen nimennyt. Katse kääntyi yhteiskunnasta perheeseen, itsensä kehittämiseen ja omaan elämäntyyliin. Nyt oli itsestä kiinni, millaista uraa, rakkauselämää ja ruokavaliota tavoitteli. Suuntaus ei toki ollut mitään naistenlehtien keksintöä, samanlainen uusliberalismi oli vallalla yhteiskunnassa muuallakin. Kun naistenlehti haastatteli julkisuuden henkilöä, sitä pidettiin ”vaatekaapin esittelemisenä”. Sanonnalla kuvattiin, kuinka turhanpäiväistä elämän arkisista ja yksityisistä asioista puhuminen on. Pikkuhiljaa alkoi vahvistua luenta, jonka mukaan naistenlehdet keskittyivät vuorottelemaan laihdutus- ja suklaamousseohjeiden välillä, eikä niillä oikein muuta virkaa nähty. Saarenmaan ja Iiris Ruohon tutkimuksessa (2011) toimittaja kertoo, että hänen taloustoimittajana haastattelemansa ihmiset eivät vastanneet haastattelupyyntöihin, kun hän lähestyi heitä naistenlehdestä. Myös feministit ovat pitkään hsj 1 00   59


Ani harva naistenlehti tarjoaa enää lukijoilleen juttuja pikadieeteistä, vaikka moni tuntuu yhä niin luulevan.

60   l ö ö p p i 4 | 2 0 2 0


suhtautuneet naistenlehtiin Suomessa kiel­ teisesti. Tutkija Arja Turunen kirjoittaa Media ja viestintä -verkkolehdessä (2014), että feministisen mediatutkimuksen näkökulmasta naistenlehdet levittivät valheellista, naisia alistavaa naiskuvaa, ja naisten pitäisi lopettaa niiden lukeminen. Kritiikki naistenlehtiä kohtaan kuulosti siltä, miltä naisiin kohdistuneet odotukset yhteiskunnassa muutenkin: tee jotain, et ole hyvä noin.

V

iime vuosina on oivallettu, ettei maailma olekaan valmis, ei edes suomalaisesta tasa-arvonäkökulmasta. Feminismi on valtavirtaa, ilmastonmuutos, rasismi ja demokratian mureneminen vaativat huomiota. Yhteiskunnalliset aiheet ovat taas kiinnostavia ja polttavia, ja siksi ne sopivat myös naistenlehtien sisältöihin. Käsitykset terveydestä ja hyvinvoinnista kehittyvät myös koko ajan: ani harva naistenlehti tarjoaa enää lukijoilleen juttuja pikadieeteistä, vaikka moni tuntuu yhä niin luulevan. Tutkija Saarenmaan mukaan suomalaiset naistenlehdet ovat aina olleet maailman mittakaavassa ainutlaatuisia konsepteiltaan. Edes Ruotsissa niiden aihepiiri ei ole yhtä laaja. Samassa lehdessä voi olla juttu paperitehtaista, Touko Aallosta, kotijumpasta ja kalaruokaoh-

jeista, kuten Me Naisten numerossa 39/2020. Jostain syystä aiheiden ja juttujen kirjo kevyestä painavampaan samassa julkaisussa nähdään vinoutuneena ja ristiriitaisena nimenomaan naistenlehdessä. Naistenlehtien ihmissuhde- ja lifestyle-aiheet sekä käsittelytavat ovat valuneet viime vuosina myös niin sanottuun vakavaan mediaan, kuten Helsingin Sanomiin ja Yleisradioon. Ruokavalioja ihmissuhdejutut sekä vinkkejä ja neuvoja arkeen tarjoavat artikkelit ovat säännöllisesti molempien verkkosivujen luetuimpien sisältöjen joukossa. Näistä juttukonsepteista voi kiittää naistenlehtiä. Feministitkään eivät enää kehota naisia välttelemään naistenlehtiä. Ne nähdään paikkoina, joissa naiset voivat puhua niistäkin asioista, joista muu media pääasiassa vaikenee. Silti naistenlehdet ja niiden tekijät ovat vuosikymmenten aikana tottuneet lokeroonsa, joka on vähän erillään muista. Ei olla ihan niin tärkeitä ja arvovaltaisia kuin ykkösluokan mediaketju, mutta ihan hyviä kakkosia. Toimittajia tai juttutyyppejä ei erityisemmin brändätä. Ei tehdä itsestä numeroa oman laatikon ulkopuolella. Olisi kuitenkin syytä tehdä. Ajat ovat jälleen kerran muuttumassa: kun katsoo ympärilleen yhteiskunnassa, ei voi olla näkemättä, että naisten aika on nyt. Ja naistenlehtien sormi on jo valmiiksi pulssilla.  •

Yhteiskunnalliset aiheet ovat taas kiinnostavia ja polttavia, ja siksi ne sopivat myös naistenlehtien sisältöihin.

hsj 1 00   61


evy ni ckström

ERI PALKKA. Vuonna 2020 naisten kuukausiansio oli Journalistiliiton työmarkkinatutkimuksen mukaan keskimäärin 135 euroa miesten palkasta jäljessä. Naisten keskiansio oli silti noussut kahdessa vuodessa puolet enemmän kuin miesten.

62   l ö ö p p i 4 | 2 0 2 0


tasa-a rvo

K U KA P U H UU M E DI A S SA? Selkeä enemmistö Journalistiliiton jäsenistä on 1990-luvun puolivälistä lähtien ollut naisia. Silti alan askeleet kohti tasa-arvoa ovat olleet verkkaisia. Ammattikunnan kriittisen katseen pitäisi kohdistua peiliin. Teksti  Anna Paju

S

ukupuolten tasa-arvolla on journalismissa kaksi päämerkitystä. Sillä viitataan eri sukupuolten asemaan toimittajan ammatissa ja toisaalta journalistisiin sisältöihin. Mediahistoriantutkija Heidi Kurvinen pitää tätä toimittajan ammatin erityispiirteenä. ”Kyse ei ole vain ammatin sisäisistä asioista, vaan aina myös julkisesta keskustelusta. Siitä, kuinka toimittajat osallistuvat tasa-arvokysymysten käsittelyyn omassa työssään.” Kurvinen tarkasteli väitöksessään (2013) suomalaisia 1960- ja -70-lukujen toimittajia ja sukupuolen merkitystä ammattikunnassa. Vaikka tasa-arvo on sittemmin lisääntynyt, journalistinaisten palkkaus ja urakehitys laahaavat yhä mieskollegoista jäljessä. Keskustelu alan sisäisestä epätasa-arvosta on ollut tahmeaa. Ongelmiin puuttumisen on katsottu kuuluvan ammattiyhdistyksille. Journalistiliiton vuonna 1994 laatima tasa-arvo-ohjelma tai 1987 voimaan astunut tasa-arvolaki eivät silti ratkaisseet epäkohtia. Epätasa-arvon juurisyitä voi etsiä ammattiryhmän naisistumisen historiasta.

Kun toimittajiksi alkoi 1960-luvulla hakeutua yhä enemmän naisia, sukupuolten samankaltaisuutta korostettiin. Tämä tarkoitti naisten sopeutumista miesten luomaan työkulttuuriin. Kurvisen tutkimuksen mukaan sille olivat ominaista voimakas omistautuminen työlle ja kosteat elämäntavat. Sukupuolesta riippumatta oli eduksi olla ”reilu jätkä”. Naisten oli silti varottava tuppautumasta liikaa jätkien reviireille. Seksuaalinen häirintä oli niin tavallista, että siihen oli Kurvisen mukaan ”melkein pakko sopeutua”, mikäli aikoi työskennellä alalla. Toimittajuutta pidettiin kutsumusammattina eikä sellaisen epäkohdista sopinut valittaa. Muutoin olisi leimautunut hankalaksi. Miespuolinen haastateltava toteaa Kurvisen väitöstutkimuksessa: ”Oli ilmiselvä ristiriita siinä, mitä lehti kirjoitti tasa-arvosta ja miten se itse toimi. Kirjoituksissa korostettiin tasa-arvoa, mutta kaikessa lehden sisäisessä toiminnassa vallitsi miehinen kulttuuri”. 1980-luvulla pieni naistoimittajien joukko keskusteli siitä, miten naiset voisivat muuttaa journalismin tekemisen tapoja, kuten jakoa koviin ja pehmeisiin aiheisiin. Naisjournalismi oli kansainväliseen keskusteluun ja feministiseen mediatutkihsj 1 00   63


pek k a pa juv i rta , ma rk k u oja l a , e rk k i ta lv i l a

NAISEN TYÖ. Kansan Uutisten Kirsi Riipinen ja Merja Miikkulainen (vas.), Uuden Suomen Sirpa Kivistö ja Ellen Ahonen (oik. ylh.) sekä Länsiväylän Anna-Liisa Mikkonen, Tarja Heinivaho ja Liisi Nousiainen työmaillaan.

mukseen linkittyvä aikalaistermi. Suurta kulttuurista muutosta ei tapahtunut, ja 1990-luvulla keskustelu naiserityisyydestä hiipui. Vuodesta 1995 lähtien toimittajista yli puolet on ollut naisia, ja 2000-luvulla heitä on noussut yhä useammin päätoimittajiksi. Naisten tai naispomojen määrä ei kuitenkaan ole ratkaissut tasa-arvopulmia. Muutos vaatisi Heidi Kurvisen mielestä journalisteilta kriittistä silmää sille, millaisessa kulttuurissa työtä tehdään. ”Tuntuu, että siihen ei koko ammattikunnan laajuisesti ole halua.” Kurvinen esittää, että tasa-arvokeskustelu on jäänyt vaisuksi, koska sukupuolten välistä valtasuhdetta ei alan sisällä ole kyseenalaistettu. Miten epätasa-arvo sitten näkyy journalistisissa sisällöissä? Lahjomaton, joskin simppeli, mittari on laskea jutuissa esiintyvien henkilöiden sukupuolijakaumaa. Eihän se hyvältä näytä: naisten osuus on 64   l ö ö p p i 4 | 2 0 2 0

jämähtänyt kolmasosaan. Sukupuolivinouma säilyy, vaikka jotain on tehtykin, kuten niissä Ylen ohjelmissa, joissa on tietoisesti nostettu naishaastateltavien määrää. Tasa-arvo on toki pelkkää päälukua syvällisempi kysymys. Kuka saa puhua mediassa? Kenelle annetaan tilaa ja missä roolissa? Millaisia sanoja, kuvia ja näkökulmia me toimittajat valitsemme? Media ei ole peili todellisuudelle, se myös luo todellisuutta. Journalistisilla valinnoilla voidaan ylläpitää ja syventää epätasa-arvoa, tai sitten kitkeä sitä. Ilman jatkuvaa hereilläoloa sukupuolinäkökulma tallaantuu toimituksissa kiireen ja rutiinien jalkoihin. Uskon, että jos ammattikuntamme olisi tarttunut aktiivisemmin oman alansa sukupuolittuneisiin rakenteisiin, moninaisuuden ja monipuolisemman representaation vaatimuksia olisi helpompi ymmärtää. Muutos on kivuliasta ja vastarinta luonnollista. Tasa-arvoon kannattaa silti pyrkiä, sillä siinä voittavat kaikki. Voi olla, että sivutuotteena syntyy myös parempaa journalismia.  •


Journalistien apurahat jakaa JOKES. toimisto@jokes-saatio.fi +358 50 551 3961 www.jokes-saatio.fi Journalistisen kulttuurin edistämissäätiö Siltasaarenkatu 16 00530 Helsinki


66   l ö ö p p i 4 | 2 0 2 0


me d ia ja valta

TANSSII VALLANPITÄJIEN KANSSA Port tiki elto Po ri in -työryhmän ark isto

Kymmenen vuotta sitten näytti hetken siltä, että median ja vallan tango on tanssittu. Sitten talous taantui ja Liikaset järjestivät rapujuhlat. Mitä toimittajat tekevät tällaisilla kutsuilla, kysyy Susanna Kuparinen. Teksti  Susanna Kuparinen

hsj 1 00   67


P

orin Suomi Areenan päätöspäivänä kesällä 2014 panelisteja paimennetaan viimeisiin keskusteluihin. Kansa kuuntelee kesäisiin asuihin pukeutuneita päättäjiä. Mediaa ei paikalla näy. Edellinen ilta eri viestintätoimistojen kuoharibileissä ja Kirjurinluodolla painavat silmää. Yritykset ja ay-liike ovat tarjonneet avokätisesti lippuja Pori Jazziin. DNA:n vip-aitiossa on saanut juoda ilmaista viinaa, kunhan on muistanut kiinnittää firman pinssin rintapieleen. Suomen eliitti on kaksi vuotta pelotellut tiedotusvälineiden kautta kansalaisia Suomen romahduksella ja hyvinvointivaltion tuholla, jos saavutetuista eduista ei osata tinkiä. Viesti on mennyt perille. Kansalaisten keskittynyt hiljaisuus on räikeässä ristiriidassa rentojen ja ruskettuneiden eliittiläisten kanssa. Olemme paikalla toimittaja-käsikirjoittaja Jari Hanskan kanssa kuvaamassa Porttikielto Poriin -dokumenttisarjaa Yleisradiolle. Katselen, kuinka Suomi Areenan matroona, silloinen MTV3:n uutispäätoimittaja Merja Ylä-Anttila rapsuttaa hellän sisarellisesti Suomen Pankin pääjohtajan Erkki Liikasen takinliepeestä pienen tomuhippusen. Kauan, kauan sitten, presidentti Urho Kekkosen aikaan, suomalaiset tiedotusvälineet olivat talutusnuorassa tavalla, joka ei kestä tarkastelua. Media ja vallanpitäjät jakoivat saman maailmankatsomuksen. Neuvostoliiton ihmisoikeusrikoksia katsottiin läpi sormien, ja Tehtaankadulla ramppaavien poliitikkojen perään ei kyselty. Presidentti sai dementoitua rauhassa. Vaalejakaan ei jaksettu järjestää, kunnes joukko rohkeita toimittajia puhkaisi kuplan Tamminiemen pesänjakajilla, ja maksoi siitä kovan hinnan. Onneksi nyt elämme vapaan median aikaa, ja epäterve suhde valtaan on katkaistu. Ei enää päättäjien ja toimittajien yhteisiä ryyppäjäisiä

kokousten jälkeen. Lämmin olut ja kylmä leipä sallitaan kestityksenä, siinä menee raja. Tämä on tarina, jota media kertoo itselleen, mutta kuten useimmat tarinat, se ei ole totta. Kymmenen vuotta sitten näytti hetken siltä, että median ja vallan tango on tanssittu. Politiikan ja yritysten välisestä rahaliikenteestä uutisia tehtaillut media alkoi yhtenä rintamana purkaa suomalaista rakenteellista korruptiota. Kehittyvien maakuntien Suomi, Keskustan Nuorisosäätiön lahjusrahat, taulukaupat ja kestitykset avasivat kalsean näkymän todellisuudesta tipahtaneisiin poliitikkoihin. Pian median kiinnostus suuntautui kuitenkin paljon suurempaan katastrofiin. Suomi vajosi muun Euroopan mukana taantumaan. Poliitikot ja media löysivät syyllisen: laiska ja tyhmä kansalainen ylisuurine vaatimuksineen. Etenkin, jos hän on Kreikasta. Pyhä kolmiyhteys oli palannut ennalleen. Hallintoeliitti määräsi, ja kansalaiset tottelivat. Media selitti kansalaisille, miksi totteleminen oli oikein ja tärkeää. Kesällä 2011 suuren päivälehden päällikkötoimittaja vaimoineen viettää rapuiltaa parin muun toimittajan kanssa edellä mainitun pääjohtaja Liikasen kesämökillä. Eduskunta III -näytelmää varten tietopyynnöllä hankitun kuitin mukaan tarjolla oli muutamalla satasella rapuja Mikkelin kalaherkusta, Anttolanhovista sapuskaa ja jokunen lasillinen Sancerre la Chaitellea. Maaliskuussa 2015 Liikaset kutsuvat oopperailtaan vieraakseen pari päällikkötoimittajaa, suuresta päivälehdestä ja Yleisradiosta. Ohjelmistossa on Kullervo. Sen jälkeen seurue suuntaa tien toiselle puolelle Ravintola Careliaan illalliselle. Suomen pankin pääjohtaja saa viettää veronmaksajien rahoilla juuri sellaista edustuselämää kuin haluaa. Verkostoitumisen mestarina hän valikoi seuraansa ministereitä ja Suomen raharikkaita. Mutta mitä toimittajat tekevät tällaisilla kutsuilla? Päällikkötoimittajien illanvietot Liikasten

Hallintoeliitti määräsi, ja kansalaiset tottelivat. Media selitti. 68   l ö ö p p i 4 | 2 0 2 0


Port t i k i elto Pori i n -t yö ryh mä n a r kis to

YHDESSÄOLOA. Alun perin Suomi Areenasta haluttiin kaikille avoin tapahtuma, jossa ”luotsattaisiin Suomen tulevaisuutta kesäisen leppoisissa merkeissä”. Vuonna 2014 päättäjät, yritysjohtajat ja media saivatkin nauttia lämpimästä säästä.

kanssa eivät kestä päivänvaloa. Ne ovat samanlaista korruptiota kuin keskiportaan mediapomojen juhliminen firmojen laskuun Porin Suomi Areenassa. Nuo pomot vakuuttavat, että oopperaliput tai vip-aitausten ilmainen viina eivät vaikuta uutisointiin eivätkä toimittajien ajatusmaailmaan. Jos se on totta, miksi samoilla kekkereillä käyvät pankkien ekonomistit ja talousvaikuttajat saavat pitää lehtien sivuilla synkkiä yksinpuheluita siitä, kuinka hyvinvointivaltion aika on ohi? Miksi uutisointi ei leikkauspolitiikan hulluina vuosina ollut moniäänisempää, vaan tappavan talouspolitiikan kannattajat olivat yhtä laajasti edustettuina niin jatsijuhlilla kuin lehtien sivuilla? Vuoden 2015 vaalien alla media oli jälleen yhtenäinen. Vaalitenteissä poliitikoilta tivattiin leikkauslistoja. Varmana voittajana pidetyn Juha Sipilän annettiin mumista ympäripyöreitä kuin Kekkosen aikanaan. Mitkään miljardimäärät eivät riittäneet. Kun jotkut tutkijat ja vasemmistopoliitikot esittivät elvytystä tai kritisoivat valtiovarainministeriön leikkausvaatimuksia, leimasivat poliitikkojen

valtavirta ja media sen yhtenä rintamana ”vastuuttomuudeksi”. Velkakellot tikittivät tenttien taustapelotteena. Vaalien jälkeen Yleisradio antoi pääministeri Sipilälle suoraa puheaikaa ilman kriittisiä kysymyksiä. Sipilän vetoomus kansalle oli alistua leikkauksiin ja puhaltaa yhteiseen talkoohiileen, jossa hyväosaiset olivat mukana vapaaehtoisesti, huono-osaiset pakolla. Tentin jälkeen kolmen päätoimittajan paneeli analysoi Sipilän puhetta tavalla, jota kolumnisti Jyrki Lehtola luonnehti ”normaalia pelokkaampien pohjoiskorealaisten muotitoimittajien” puheiksi. Populismi nousee Euroopassa, ja pandemiat ja poliittiset turbulenssit ravisuttavat kymmenen vuoden leikkausten uuvuttamia kansalaisia. Minkä roolin media ottaa seuraavaksi? Vai ollaanko tilanteessa, jossa media ei enää saa valita, vaan ottaa roolin, joka sille annetaan?  •  Jutun kuvituksena on Susanna Kuparisen ja Jari Hanskan Porttikielto Poriin -dokumenttisarjan still-kuvia. Kuvaajina Konsta Väänänen ja Frans Tihveräinen.

hsj 1 00   69


JÄRJESTÖMIES. Tuomo Lappalainen osallistui Suomen Aikakauslehden­ toimittajain liiton lakkauttamisesta päättäneeseen kokoukseen vuonna 2016.

70  l ö ö p p i 4 | 2 0 2 0


T yö m a rk kinat

KO L M I K Y M M E N VUOTINEN AS E M AS O TA Yleissitovuus, paikallinen sopiminen ja työttömyyskassojen asema ovat työmarkkinakiistoja, jotka alkoivat viimeistään 1990-luvulla. Ay-liikkeen solidaarisuus on vielä vanhempaa perua, mutta onko joukkueen pelikirja yhä ajan tasalla? Teksti  Tuomo Lappalainen

Sarri Kukkonen

A

nna-lehden toimitus oli Suomen Kuvalehden alapuolella. En ollut käynyt siellä aikaisemmin kertaakaan, vaikka olimme muuttaneet Yhtyneiden Kuvalehtien uuteen Maistraatinportin toimitaloon jo edellisenä keväänä. SK:n toimittajia pidettiin muissa toimituksissa vähän ylemmyydentuntoisena joukkona, joka viihtyi mieluiten omissa porukoissaan, eikä se käsitys aivan väärä ollut. Asetelma oli neljä vastaan yksi. Minä olin se yksi, muut olivat Annan kokeneita toimittajia. Vanhin heistä olisi ikänsä puolesta voinut olla äitini. Heillä oli vain yksi asia. Luottamusmiesvaalit

olivat kahden päivän päästä. Minun piti asettua niissä ehdolle. ”Johan ovat maailman kirjat sekaisin: minusta halutaan Yhtyneiden toimitusosastolle uutta pääluottamusmiestä. Vaikka olen ollut ay-asioissa niin passiivinen kuin vain voi olla”, kirjoitin illalla päiväkirjaan, joten tarkka päiväkin jäi muistiin: 11.11.1987. Sain vaalissa 70 ääntä, vanha luottamusmies 30. Se on likimain ainoa kerta, kun olen päätynyt Journalistiliiton johonkin tehtävään äänestettynä. Olen ehtinyt olla siellä eri tehtävissä yli 30 vuotta. ”Ei näille paikoille kauheasti tunkua ole”, olen joutunut selittämään, kun minulta on kysytty, miksi yhä roikun mukana. Usein sitä tunkua ei ole ollenkaan. hsj 1 00   71


P

äiväkirjamerkintöjen sirpaleista piirtyy luottamusmiesurani alusta hämmentävä kuva. Tunsin minut aktiiviksi houkutelleet työtoverit entuudestaan vain heikosti, ja he tunsivat minut yhtä huonosti. Kukaan ei kaivannut minulta mitään ohjelmajulistuksen tapaistakaan: mitä epäkohtia olin havainnut, mitä haluaisin työpaikalla muuttaa? Riitti, että saataisiin taas yksi nuori mukaan ay-toimintaan. Kun kirjoitin myös politiikasta, sitä ehkä pidettiin riittävänä merkkinä kiinnostuksesta yhteiskunnallisiin asioihin. Noihin aikoihin palkansaajien järjestäytymisaste oli Suomessa runsaat 70 prosenttia ja kasvussa. Journalisteista liittoon kuului vielä suurempi osa, omalla työpaikallanikin käytännössä kaikki. Jopa osa päätoimittajista maksoi ammattiliiton jäsenmaksua, vaikka heidän kohdallaan jäsenyyskriteerejä jouduttiin venyttämään koko lailla luovasti. Ajan ilmapiiriä kuvaa, että työnantajakin katsoi tällaista kahdella tuolilla istumista hiljaisesti läpi sormien. 1980-luvun loppu oli journalistien ay-toiminnassa eräänlaista välikautta. Aikaisemmat poliittiset intohimot olivat hiipuneet, eikä henkilövalinnoissa vaadittu tai edes kysytty jäsenkirjaa. Alallakin meni vielä hyvin, eivätkä saavutetut edut juuri olleet vaarassa. Niissä oloissa liittoon kuuluminen muistutti lähinnä tapakristillisyyttä: oltiin jäseniä, kun muutkin olivat. Sellaisissa tunnelmissa itsekin liityin mukaan, kun luottamusmies – se jonka myöhemmin syrjäytin – vihjaisi, että se olisi suotavaa. Korkea järjestäytymisaste ei kertonut liiton vahvuudesta koko totuutta.

T

otuuden hetki tuli seuraavan vuosikymmenen alussa, kun Suomi syöksyi lamaan. Se muutti asetelmat työmarkkinoilla tavalla, joka myöhemmin osoittautui peruuttamattomaksi.

Siihen asti työehtoja oli neuvoteltu kierros kierrokselta paremmiksi. Nyt alettiin puhua siitä, että ehtoja voisi myös heikentää. Syksyllä 1991 Suomen Työnantajain Keskusliitto STK, eli Elinkeinoelämän Keskusliiton EK:n edeltäjä, julkaisi tavoitepaperinsa. SAK :n varapuheenjohtaja Aarno Aitamurto nimesi sen Salman Rushdien romaanin mukaan ”saatanallisiksi säkeiksi”. Siinä työnantajat vaativat palkkojen alentamista, työajan pidentämistä ja työehtosopimusten yleissitovuudesta luopumista. Perimmäinen ajatus oli luopua keskitetyistä työmarkkinaratkaisuista ja siirtää työehdoista sopiminen liitto- ja lopulta yritystasolle. Kaikuja näistä vaatimuksista kuultiin pian myös media-alalla. Graafisen teollisuuden työnantajaliiton silloinen puheenjohtaja Jaakko Rauramo käytti liittonsa vuosikokousseminaarissa maaliskuussa 1992 paljon huomiota herättäneen puheenvuoron, jossa hän kaipaili yrityskohtaisia sopimuksia vaihtoehdoiksi liittojen solmimille. Palkat, työajat, lomat – kaikista piti Rauramon mukaan voida sopia myös työehtosopimusten määräyksistä poiketen. Muutos on ollut hidasta. Nopeisiin päätöksiin tottuneiden yritysjohtajien tuska on kasvanut vuosi vuodelta, kun heidän vaatimuksensa eivät ole edenneet. Vasta syksyllä 2020 ensimmäinen merkittävä työnantajajärjestö, Metsäteollisuus ry, ilmoitti lopettavansa valtakunnallisten työehtosopimusten teon. Konkreettisin poikkeama yhden koon sopimuspolitiikasta on ollut palkankorotusten niin sanottu paikallinen erä. Sen desimaaleista taistellaan jokaisella sopimuskierroksella viimeiseen asti. Sjl:n näkökulmasta lopputulos on usein ollut siedettävä torjuntavoitto. Mutta suuri kuva ei ole yhtä auvoinen kuin yksittäisten neuvottelujen plussat ja miinukset ynnäämällä voisi laskea. Kolmenkymmenen vuoden aikana molemmin puolin on hukattu turhan paljon

Palkat, työajat, lomat – kaikista piti voida sopia myös työehtosopimusten määräyksistä poiketen. 72  l ö ö p p i 4 | 2 0 2 0


energiaa vastapuolen ehdotusten – joista osa on ollut pelkkiä koepalloja – alasampumiseen. Ihannetilanteessa kaikki ne paukut olisi voitu käyttää sopimusjärjestelmän pitkäjänteiseen kehittämiseen. 1990-luvun alussa media-alaa koetteli ensimmäinen laajempi yt-neuvottelujen ja irtisanomisten aalto. Jälkeenpäin ajatellen sen suurin vaikutus oli ennen kaikkea henkinen: melko turvallisiksi työpaikoiksi koetut lehtitalot eivät enää olleetkaan niin varmoja. Olisi voinut ajatella, että lisääntynyt epävarmuus olisi saanut lehtien työntekijät hakemaan aktiivisemmin tukea Journalistiliitosta. En kuitenkaan muista, että liiton toiminta olisi noihin aikoihin sanottavammin vilkastunut. Luultavasti ihmiset ajattelivat, että parasta työsuhdeturvaa on tehdä oma työnsä mahdollisimman hyvin ja panostaa siihen. Kaikenlaiseen yhdistystoimintaan jäi yhä vähemmän aikaa.

Y

htyneissä Kuvalehdissä selvisimme 1990luvun lamasta vähällä. Yhtenä vuonna luovuimme ehdollisesti lomarahoista. Nekin saatiin jälkikäteen. Laman jälkeen irrottauduin vähitellen ay-toiminnasta. Jätin ensin luottamusmiehen tehtävät, sitten Suomen Aikakauslehdentoimittajain Liiton puheenjohtajuuden ja lopulta myös Journalistiliiton valtuuston. Sen sijaan aloin kirjoittaa Suomen Kuvalehteen yhä enemmän työmarkkina-asioista. Niitä seurasi Suomessa noihin aikoihin tiiviimmin ehkä 15–20 toimittajaa, joista

h e i k k i sauk koma a

LOBBARIN KÄSI. Graafisen teollisuuden työnantajaliiton hallituksen puheenjohtaja Jaakko Rauramo ojentaa järjestönsä laatiman, arvolisäveron vaikutuksia arvioivan mietinnön valtiovarainministeri Iiro Viina­selle vuonna 1992.

monet olivat erikoistuneet jo varhain tähän hiukan erikoiseen politiikan osa-alueeseen. Työmarkkinapolitiikka pitkälti ratkaisi vuoden 1999 eduskuntavaalit. Suurin oppositiopuolue, Esko Ahon johtama keskusta, otti niihin pääteemakseen työreformiksi nimeämänsä uudistuksen. Se olisi muun muassa kajonnut kahteen ay-liikkeelle pyhimmästä pyhimpään asiaan: työttömyyskassajärjestelmään, ja kuin kaikuna Saatanallisista säkeistä myös työehtosopimusten yleissitovuuteen. Uhkapeli epäonnistui. SAK kävi vastahyökkäykseen, leimasi keskustan työntekijöiden oikeuksien romuttajaksi ja sai vasemmiston äänestäjät liikkeelle. Keskusta jäi niukasti kakkoseksi ja toiseksi nelivuotiskaudeksi oppositioon. Kun Anneli Jäätteenmäki nousi keskustan johtoon Ahon jälkeen, hän vakuutti, että työreformi oli upotettu Atlantin syvänteeseen – lopullisesti, luettiin rivien välistä. Se oli kuitenkin väärä luulo. Juuri työreformi on vaikuttanut 2000-luvulla työmarkkinapoli­tiikkaan Suomessa enemmän kuin yksikään toinen keskustelunavaus. Monet siihen sisältyneet ehdotukset on vaivihkaa toteutettu, ja loput ovat edelleen poliittisen oikeiston, elinkeinoelämän järjestöjen ja monien ekonomistien to do -listalla. Työreformin ympärillä käyty keskustelu kuvaa hyvin, miten työmarkkinoiden voimasuhteet ovat parina viime vuosikymmenenä muuttuneet. SAK:n vastakampanja onnistui 1990-luvun lopulla paljolti sen takia, että keskusta ei saanut mediassa viestiään läpi, eikä se saanut kovin hsj 1 00   73


näkyvää tukea edes niiltä, jotka luultavasti olivat itse asiasta samaa mieltä. Sen jälkeen ilmaherruus on työmarkkinapoliittisessa keskustelussa vaihtunut. Julkisessa keskustelussa toistuvat yhä useammin väitteet, joiden mukaan suomalainen järjestelmä on toivottoman jäykkä, ay-liike näköalaton, ja etujärjestöillä on liikaa valtaa liian moniin asioihin. Selitykseksi voi tarjota, ja on tarjottukin, lehtien taustaa ja omistusta ja vanhaa viisautta leivän syönnistä ja laulujen laulamisesta. Mutta se ei ole koko totuus. Sosiaalisessa mediassa periaatteessa kuka vain voi ilmaista mielipiteensä ja osallistua keskusteluun. Myös siellä markkinaliberaaleja ajatuksia jaetaan, kompataan ja peukutetaan omien havaintojeni mukaan enemmän kuin sellaisia puheenvuoroja, joissa puolustetaan vahvaa julkista sektoria ja kolmikantaa. Siis juuri niitä asioita, joiden nimiin palkansaajaliike on perinteisesti vannonut. Eikö ay-liike enää itsekään usko omaan asiaansa? Onko se hiljaisesti luovuttanut aloitteen suosiolla käsistään? Vai onko järjestelmän radikaaleilla uudistajilla vain enemmän aatteen paloa kuin säilyttäjillä?

P

alasin luottamusmieheksi uudelleen keväällä 2012, lähes kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen. Tekemistä riitti. Yt-neuvotteluista oli tullut arkipäivää, uudistus seurasi toistaan, työtahti oli kiristynyt. Pian tuli eteen myös kysymys, jota en aikaisemmalla luottamusmieskaudellani ollut joutunut miettimään samalla tavalla. Kenen asiaa oikein ajan? Journalistiliiton omassakin jäsenistössä edut menevät välillä ristiin. On työsuhteisia ja freelancereita, vakinaisia ja määräaikaisia, hyvää henkilökohtaista palkkaa saavia erikoistoimittajia ja taulukkopalkoilla kituuttavia nuoria. Kaikkia ei voi aina miellyttää yhtä paljon.

Ay-liikkeen pelikirja neuvoo olemaan heikomman puolella ja solidaarinen. Nämä opit ovat kannatelleet palkansaajajärjestöjä toistasataa vuotta. Pelikirja on kuitenkin peräisin ajalta, jolloin joukkueessa ei vielä oltu samalla tavalla yksilöitä. Journalistiliitossa järjestäytymisaste on yhä paljon parempi kuin monissa muissa liitoissa. Mutta yhä useampi SJL:nkin jäsen miettii kylmän laskelmoivasti, mitä jäsenyys hänelle maksaa ja mitä juuri hän liitolta saa. Työ- ja elinkeinoministeriö julkisti runsas vuosi sitten selvityksen, jonka mukaan ammattijärjestöihin kuului 2017 vajaat 60 prosenttia palkansaajista. Helsingin Sanomat raportoi samoihin aikoihin, että alle 35-vuotiaista palkansaajista enää neljä kymmenestä kuuluu ammattiliittoon. Palkansaajajärjestöjen kauhuskenaario on eräänlainen kurjistumisen kierre: jäsenten kaikotessa rahat ja vaikutusvalta vähenevät, mikä taas heikentää vetovoimaa entisestään. Tällaiset näköalat korostuvat helposti julkisuudessa, sillä synkistely ja huonot uutiset myyvät. Mutta on hyvä muistaa, että asioilla on toinenkin puoli. Suomessa palkansaajien järjestäytymisaste on edelleen kansainvälisesti korkea. Journalisteilla se on vielä keskimääräistäkin korkeampi. Edelleen moni uuteen työhön tuleva journalisti kysyy luottamusmiestä ja tarkistaa oikeutensa. Yhä on niitäkin, jotka ovat valmiit tulemaan eri rooleissa mukaan liiton toimintaan. Lisäksi Journalistiliitolla on puolellaan yksi etu. Se on koko olemassaolonsa ajan ollut enemmän kuin pelkkä edunvalvontajärjestö. Liitto ei ole kantanut huolta vain journalisteista, vaan myös journalismista, sen pelisäännöistä ja edellytyksistä. Se on tehtävä, joka yhdistää koko ammattikuntaa iästä, asemasta, erikoisalasta, työpaikan koosta ja työsuhteen muodosta riippumatta.  •

Eikö ay-liike enää itsekään usko omaan asiaansa? Onko se hiljaisesti luovuttanut aloitteen suosiolla käsistään? 74   l ö ö p p i 4 | 2 0 2 0


Lämpimät

Jotta kaupassa olisi kiva käydä.

100-vuotisonnittelut 80-vuotiaalta!

Lämpimät

Jotta kaupassa olisi kiva käydä.

hsj_ilm.pdf

1

6.11.2020

100-vuotisonnittelut! 14.48

KESKO Helsingin Seudun Journalistien 100-vuotisjuhlajulkaisu vaaka 150 x 105 mm.indd 1

4.11.2020 14.10

hsj 1 00   75


76  l ö ö p p i 4 | 2 0 2 0


Essee

M O R J E N S TA , MÄÄ OON HESALAINEN JOURNALISTI! Mikäli helsinkiläisjournalistilta kysytään, helsinkiläisjournalismissa on nykyään sanaparin molemmat sanat väärin. Teksti  Jyrki Lehtola  Kuvitus  Ville Ranta

O

”TAR K ISTA FAKTAS I! ”

i, oi. Pian joku itkee. Ennen vanhaan journalisteilla oli maailmassa lämmitetty kolo, jossa olla oma itsensä ilman ulkopuolisten pahoinvoivia ilmeitä. Pressiklubi toimi vuosien varrella muun muassa Hotelli Marskissa, Ravintola Tekniskassa ja Asemaravintolassa. Pressiklubiin pääsi kortilla, joka todisti asemasta mediassa, jolla vielä silloin oli asema yhteiskunnassa. Enää ei löydy lahoavalle ammattikunnalle paikkaa, jonka ovella näyttää lappua vailla merkitystä.

Pressiklubin tilalle ovat tulleet oman kodin Twitter-klubi ja Hakaniemen Ravintola Rytmi. ” E IKÖ SU LLA O LE VIT T U MINKÄ Ä NLA ISTA A MMAT T IMO RA A LIA? ! ” Rytmi on paikka, jonne journalisti saapuu nostamaan itselleen viimeisen maljan ennen kuolemaansa. Sitä ennen journalisti voi vielä hetken kertoa itselleen olevansa olemassa, sillä Rytmistä löytyy toinen ja kolmas helsinkiläisjournalisti, joilla kaikilla on erilaiset näkemykset neljännen helsinkiläisjournalistin journalismia käsitelleestä artikkelista.

hsj 1 00   77


Vielä 30 vuotta sitten journalistit olivat Suuria Persoonia. Ne tuhosivat ja nostivat uria. ”M IK Ä S U N L ÄH T EES O N ? !” Rytmissä journalismi alkaa riidellä itsensä kanssa, ja silloin riitelevät kaikki: asiat, ihmiset, traumat, pettymykset, toiveet. Rytmissä riidellään Yleisradion asemasta, Sanomasta, Almasta, sanomasta, Almasta, kertomuksen vaaroista, faktoista, faktoista, faktoista, moraalista, moraalista, moraalista apuaaaaaaaaaa! Ja kun huuto loppuu, alkaa itku. Mis on jatkot, en halua kuolla yksin.

H

elsinkiläisjournalistin riitelylle ja itkulle on perustellut syynsä. Kun autot saapuivat kaduille jäädäkseen, jäi kaksi muita hitaampaa hevoskuskia talleille muistelemaan menneitä ja riitelemään narratiivisesta astutuksesta. Ennen oli paremmin. Journalistin luonnevioilla oli vielä vaikutusvaltaa ja itseään saattoi pitää sankarina muuallakin kuin Mustassa laatikossa havainnollistamassa ihmistä, joka haluaa muistella vanhoja lehtijuttujaan. Vielä 30 vuotta sitten journalistit olivat Suuria Persoonia. Ne tuhosivat ja nostivat uria. Ne pitivät pystyssä valheita ja paljastivat niitä. Ne ylistivät kavereitaan, halusivat kavereiksi isommille, kiusasivat vihamiehiään, ja usein ne kaikki olivatkin miehiä. Jukka Kajavaa, Mattiesko Hytöstä ja Seppo Heikinheimoa tuijotettiin Helsingin kaduilla. Pekka Hyväriseltä pyydettiin Bar Sodassa nimikirjoitusta, Pekka Karhuvaaran tapaamista muisteltiin, näitsä, tuollon Seija Sartti ja Anneli Sundberg, niillä on varmasti hauskaa, Loka Laitinen taisi jäädä Jukka Kuikan kanssa Poseidoniin dokaamaan. Sitten maailma muuttui itsensä näköiseksi, ja helsinkiläisjournalistille oli helpotus tyhmistyä maailman mukana. Usein se siinä onnistui, mutta maailma ei silti välittänyt.

78  l ö ö p p i 4 | 2 0 2 0

Journalisti menetti hiljalleen oman kasvunsa tunnusmerkit. Hän kadotti työhuoneen, työnkuvan, omanarvontunnon, ja päätyi kirjoittamaan Popper-gradunsa takaa artikkelia vatsan koon vaikutuksesta seksielämään. Harhoissaan ketterimmät pakenivat ensimmäisinä. Ne hakeutuivat aloille, joissa tehdä tuhoa syvemmällä tasolla: terapeuteiksi, viestin­nän asiantuntijoiksi, yritysjohdon konsulteiksi. Kun toimittaja Katri Makkonen siirtyi 2020 kesän lopuksi Yleltä Milttoniin, journalistit surivat ja itkivät. Taas oli yksi meistä menetetty. Itkun ja surun seassa yhden keskivertojournalistin leirinvaihtoa myös analysoitiin ja tultiin siihen tulokseen, että vaikka maailma on muuttunut – internet, internet! – siitä ei tule seurata se, että työnantajat vaativat journalismin muuttuvan maailman mukana, sillä työnantajien tehtävä on tukea journalistin ammatillista nostalgiaa.

M

ikäli helsinkiläisjournalistilta kysytään, helsinkiläisjournalismissa on nykyään sanaparin molemmat osat väärin. Osalla helsinkiläisjournalisteista on vielä vahvat muistot vuosituhannen vaihteesta, kun journalismin murroksesta jo puhuttiin, mutta ei huolestuneina, vaan hieman kiihottuneina, kun kuitenkin journalismista puhuttiin. Tuolloin oli vielä rahaa ja löysyyttä. Jutut mentiin kirjoittamaan kotiin, koska työpaikalla ei pystynyt keskittymään välttävän lauseen kirjoittamiseen. Usein kotiin jäätiin myös miettimään seuraavaa juttua. Työpaikalla istuskeltiin ja jutusteltiin, 1 300 merkin kirjoittamiseen kului kolme tuntia, mikä oli pakko nollata horisemalla alakerran ravintolassa kuusi tuntia journalismista. Kaikkialla oli juhlia, kutsuja, 1980-lukua, jutuista maksettiin liikaa ja harhoissa oli helpompi elää, kun ei ollut sosiaalista mediaa pilkkaamassa paskoja juttuja. Sitten Helsinkiin saapui yhä enemmän maa-


hsj 1 00   79


ja siellä ne nyt makoilevat, entiset helsinkiläisjournalistit, lukemassa lehtiään, joissa maalaiset kirjoittavat helsingistä. laisia, jotka luulivat Norssia tupakkamerkiksi. Maalaiset halusivat pestä nopeasti heinät hiuksistaan, ja kun mediatalot alensivat palkkioitaan, ne kelpasivat maalaisille eliittilukiolaisten ryhtyessä omistusasunnoissaan Stealth-luokkasotaan. Ja siellä ne nyt makoilevat, entiset helsinkiläisjournalistit, lukemassa lehtiään, joissa maalaiset kirjoittavat Helsingistä, vaikka ne eivät menettäneet Kulosaaressa neitsyyttään, eksyneet Töölössä, saaneet melkein turpiinsa Sörnäisissä, eivät edes käyneet siinä alkuperäisessä Ysissä. Kaiken tuon olisi helsinkiläinen kestänyt, mutta: ”TARKISTA FAKTASI!”. Eirassa ei ole K-Marketia, Se on Ullanlinna, ei Eira! Sörnäinen ei ole Itä-Helsinkiä! Kallio ei ole osa Alppiharjua! Töölö taivutetaan Töölö! Maalaistyrkyille ei riittänyt Helsingin väärin­ ymmärtäminen, ne halusivat ymmärtää myös helsinkiläisyyden väärin. Ihmisen hyvyyteen uskova olisi voinut olettaa maalaisten tuovan helsinkiläisyyteen tietoisuutta maailmasta plaseerattujen pöytien toiselta puolen, mutta kun oli päästy mattolaiturilta Mattolaituriin, kävi päinvastoin. Helsinkiläistyneet maalaisjournalistit olivat niin räjähtämässä maalaisuutensa traumoihin, että muuttuivat pilakuvaksi siitä, mitä luulivat helsinkiläisyyden olevan, ja niin ne kävivät taistoon syntyperäänsä vastaan. Kun mediassa tulee vastaan tavallista halveksivampi näkemys maalaisista ahneina avustusten kuppaajina, jotka vaihtavat vuosittain traktorin kalliimpaan ajaakseen sillä maahanmuuttajan päälle, tuo näkemys on peräisin helsinkiläistyneeltä maalaisjournalistilta, jolta turhaan odotti enemmän.

E

rno Paasilinna totesi joskus, että kansan rehellisin ääni löytyy yleisönosastoista. Elettiin viattomia aikoja, jolloin kukaan ei naurahtanut älymystölle, joka ylisti aitona

80  l ö ö p p i 4 | 2 0 2 0

kansan äänenä sitä, mikä oli valikoitu, editoitu ja korjattu sellaiseksi, että se kuulosti melkein älymystön omalta ääneltä. Nyt kansan ääni kuuluu klikkauksena, ja se klikkasi juuri vatsaa, penistä, tunteita, miten haarukkaa käytetään oikein. Ja se ääni kuuluu huutona, jossa korkeimpana on oma ylpeys kaikesta mitä ei ymmärrä, hyväksy, halua tietää. Ja kun kansa ei osoittautunutkaan Paasilinnan itsesivistyväksi ideaaliksi, päätoimittajat ymmärsivät viimein, että kansa ei kaipaa tietoa, sivistystä, mahdollisia maailmoja, vaan kaltaistensa itsesäälisiä tunteita, melankolian banalisointia ja merkitysten liioittelua. Ja niin journalisti sai viimein, hetki ennen kuolemaansa, käskyn olla oma itsensä. Siksi se kirjoitti juuri esseen siitä, että se haluaisi pukeutua pukuun, mutta kun ei se kehtaa. Se kertoi perehtyneensä USA:n tasa-arvotaisteluun tv-sarjaa katsomalla. Se kutsui eilen tapahtunutta ”historialliseksi”. Se kutsui tunti sitten syntynyttä ”legendaariseksi”. Se katsoi valokuvaa nuoruudestaan ja huokaisi ”ikoninen!”. Se kysyi fysioterapeutilta, miten elää. Se piti päiväkirjaa koronatunteistaan, joita oli yksi. Se kirjoitti isästään, siskostaan, puolisostaan – aina ei ole ollut journalistilla helppoa! Se luetteli kyyneleitään, niitä oli monta. Viime voimillaan, viimeisinä tekoinaan helsinkiläisjournalisti laskeutui rakentamaltaan jalustalta ja sai olla haavoittuva, hauras ystävä, jota kukaan ei halunnut. Melkein sata vuotta aiemmin runoilija T. S. Eliot oli ehtinyt kirjoittaa helsinkiläisjournalistille muistosanat: Tällä tavoin maailma loppuu / tällä tavoin maailma loppuu / tällä tavoin maailma loppuu / ei paukahtaen / vaan kitisten:/ ”Vielä 2000-luvun alussa journalismi oli parasta, mitä viestinnän tutkinnolla saattoi tehdä: luovaa ja vaikuttavaa työtä.” Onnea ja pitkää ikää, HSJ!  •


Kysy meiltä työmarkkinoista ja koulutuksen, kasvatuksen ja tutkimuksen aiheista! OAJ edustaa koko opetusalaa varhais­ kasvatuksesta yliopistoon. Olemme Akavan suurin jäsenjärjestö, jäseniä reilut 117 000. Puheenjohtaja Olli Luukkainen p. 0500 652 872 @OlliLuukkainen

Neuvottelujohtaja Petri Lindroos p. 040 821 3711 @LindroosPetri

Koulutusjohtaja Heljä Misukka p. 050 528 6682 @HMisukka

Viestintäjohtaja Hanna Ottman p. 0400 442 673 @HannaOttman

Viestintäpäällikkö Heikki Sahlman p. 040 562 4510 @HSahlman

LUE NETISTÄ www.oaj.fi SEURAA SOMESSA Facebook /oajry Twitter @oajry Instagram @oajry Youtube / oajvideot

Hyviä etuja vastuullisesti Liity Osuuskunta Tradekan jäseneksi. Saat käyttöösi monet edut kuten 20 % alennuksen Restelin ravintoloissa. Jäsenenä teet kanssamme myös vastuullisia tekoja. Lahjoitamme tänä vuonna 1,1 miljoonaa yleishyödyllisiin tarkoituksiin esimerkiksi ympäristön ja ilmaston hyväksi. Kun liityt jäseneksi, saat monipuoliset jäsenedut käyttöösi heti.


82  l ö ö p p i 4 | 2 0 2 0


t u nnu s t ukset

OH I  M ENI I LM A­V EIVI Journalistin ura on julkinen kehityskertomus. Neljä ammattilaista kertoo uransa varrella sattuneista mokista. Teksti  Anna-Sofia Nieminen  Kuvitus  Hanna Sakara

hsj 1 00   8 3


”Minua hävettää jokainen julkaistu juttuni edelleenkin.”

AURORA RÄMÖ Toimittaja Suomen Kuvaleht i

84  l ö ö p p i 4 | 2 0 2 0

K uva: marjo ty nk kynen

S

ellaiset jutut jäävät mieleen, joissa on ollut virheitä ja joita en ole tsekannut tarpeeksi pitkälle. Tein vuonna 2013 Ylioppilaslehteen jutun jääkiekkoilija VeliMatti Savinaisesta. En tiennyt mitään jääkiekosta, ja helvetin pätevänä siinä kirjoittelin, miten hänellä urallaan menee. Varmaan puoletkaan kirjoittamastani ei ollut sinne päinkään. Olisi tietysti pitänyt luetuttaa juttu jollain, joka ymmärtää lajia, mutta oli joku kiiretilanne tai whatever. Jutusta ei kyllä tullut mitään valituksia. Menin ensimmäisen kerran kesätöihin 18-vuotiaana paikallislehti Länsi-Saimaan Sanomiin. Tein esimerkiksi jutun siitä, että lepakko oli muuttanut linnunpönttöön. Serkkuni ohjaamasta kesäteatteriesityksestä tein muistaakseni ihan arvostelun. Erittäin hyvä näytelmä oli mielestäni, varsinkin kun oli oma serkku ohjannut. Minua hävettää jokainen julkaistu juttuni edel-

leen. En halua tietää niistä yhtään mitään sen jälkeen, kun ne ovat menneet lehteen. Se ei ole muuttunut. Olen työskennellyt Ylellä, Hesarissa, Ylioppilaslehdessä ja Suomen Kuvalehdessä. Työn ruti­ noitumisen myötä valitettavasti laskee se, kuinka paljon pistää eforttia yhteen juttuun ja kuinka suuria asioita ne ovat itselle. Ehkä nykyisin on enemmän rimanalituksia kuin aiemmin. Tulee mieleen monet Suomen Kuvalehden Hän-jutut. Niitä ei jostain ­ syystä ajat­tele kunnollisina henkilöjuttuina. Jos joku sanoo, että silloin oli aurinkoinen päivä, niin yleensä tarkistan sen, mutta Hän-jutuissa en ­teekään niin. Ehkä se palstamaisuus teettää ­ sen. En ole ikinä ollut hirveän kiinnostunut omasta uskottavuudestani. Tiedän, miten teen töitä ja että juttuni eivät ole keksittyjä ja niin edelleen. Jos onkin jotain keskustelupalstakirjoituksia minusta, ne ovat yleensä ihan kekseliäitä ja hauskoja, ja näen, mistä ne ovat tulleet. En loukkaannu niistä. Ammatin julkisuus siinä mielessä suojelee myös, ettei minun tarvitse ajatella kommentoijien puhuvan minusta. He puhuvat julkisessa ammatissa toimimisesta. Siitä saa olla ihan mitä mieltä haluaa.


KIMMO OKSANEN Olin 29-vuotias, kun päädyin eräiden vaiheiden jälkeen vahtimestariksi Sanomalle. Vaksina lueskelin Sanoman sisäistä tiedotetta, jossa haettiin toimittajaa henkilöstölehti Hesaan. Hain paikkaa ja aloitin siinä vielä samana vuonna. Olin avustanut freelancerina paria lehteä ja ollut kesätoimittaja 1980-luvun alussa paikallislehti Itä-Hämeessä. Oli minulla sillä tavalla taustaa. Itä-Hämeessä silloinen päätoimittaja antoi minulle tehtäväksi skuuppijutun siitä, että Heinolan poliisipiiri aiotaan yhdistää toiseen poliisipiiriin. Kävin haastattelemassa kahta poliisia. Muistaakseni kysyin, että onko teillä mitään prosyyria tästä asiasta. Meni pari päivää, ja päätoimittaja tuli Etelä-Suomen Sanomat kädessään ja sanoi, että täällä on nyt juttu poliisipiirien yhdistämisestä, mihin se sinun juttusi joutui? Sanoin, että en minä tehnyt, kun ei ollut mitään prosyyreitä. Päätoimittaja nosti kädet ilmaan ja huusi, että

Kuva : si rpa rä i hä

Toimittaja Helsingin Sanomat

prosyyreitä, voi saatana, ja paukautti huoneensa oven kiinni. Ei tullut toista kesää siinä lehdessä. Sanoman henkilöstölehden toimittamisen ohessa aloin kirjoittaa Helsingin Sanomien Mitä missä nyt -osioon, joka oli Nyt-lehden edeltäjä. Sitä kautta kulttuuritoimituksen silloinen esimies kysyi, haluaisinko tulla sinne töihin. Esimies ­tykkäsi kai minun tavastani kirjoittaa. Olen ollut Helsingin Sanomissa vuodesta 1993 lähtien, nyt kaupunkitoimituksessa. Kulttuuritoimituksessa alkuaikoina tulin kerran sunnuntaina iltavuoroon. Sivussa oli selkeä aukko, johon ei ollut mitään juttua. Maailman Kuvalehdessä oli silloin iso reportaasi Amazonin tulvista ja ilmastokysymyksestä. Minä kirjoitin sitten kolumnin, että miksi meidän pitäisi välittää jostain Amazonista ja tulvista, kun emmehän me niille voi mitään tehdä täällä Suomessa. Sen kolumnin voisin kyllä kirjoittaa uusiksi ja täysin päinvastaisesta näkökulmasta. Mokien kautta kasvaa eniten kirjoittajana ja toimittajana. Tietenkin faktojen pitää olla kohdallaan, eikä kukaan jaksa lukea juttua, jossa on 15 vitsiä tai jotain hurlumheitä. Mutta ainoa tie kehittyä on se, että kirjoittaa niin kuin kirjoittaa ja pienellä riskillä.

”Sanoin, että en minä tehnyt, kun ei ollut mitään prosyyreitä.”

hsj 1 00   8 5


”Sitten olen tullut toimitukseen ja sanonut, että ei se halunnut puhua sen parisuhteesta mitään.” ULLA AHVENNIEMI Aina kun joku kysyy jotain mokaa, muistan jutun vuodelta 1994. Kirjoitin Länsi-Savoon kesätoimittajana, että heinänteko ja viljan kypsyminen on jäljessä normaalikesästä. Aloitin jutun ihan asiallisesti, mutta puolivälissä paalit muuttuvat paaluiksi. Laitoin maatalon isännän pojan suuhunkin niitä paaluja. Joku vihainen, tai ehkä useampikin, isäntä soitti Länsi-Savon päätoimittajalle, että kuka idiootti teillä noita juttuja kirjoittaa. Ensimmäiset juttuni ilmestyivät syyskuussa 1990 Kotimaa-lehdessä. Olin silloin tuore ylioppilas ja pääsin sinne harjoitteluun. Joulukuussa 1997 minusta tuli vakkari Kodin Kuvalehteen. Välillä olen ollut työkierrossa Vauva-lehdessä ja Meidän Perheessä. On asioita, joista voisi nyt sanoa, että olipas moka tehdä näin. Mutta eivät ne olleet silloin mokia, aika vain oli eri. Joistain henkkareista en ole nyt jälkeenpäin mitenkään ylpeä. Ne ovat sellaisia, että olen 86  l ö ö p p i 4 | 2 0 2 0

K uva: satu k emppinen

Tuottaja-toimittaja Kodin Kuvaleht i

mennyt tapaamaan jotakuta ja katsonut, mitä sieltä lähtee. Sitten olen tullut toimitukseen ja sanonut, että ei hän halunnut puhua parisuhteestaan mitään. Ennen noin yleisesti enemmän hyväksyttiin, että tämä ei halua puhua tästä, mutta on se varmaan ollut myös omaa kokemattomuutta. Nykyään toimituksissa pohditaan jo juttua suunniteltaessa, mitä tehdään, jos haastateltava ei halua puhua tietystä teemasta. On myös asioita, joita fiksu ihminen ei kysy, mutta toimittajan roolissa kysyy. En ikinä minuna kysyisi keneltäkään, että haluaisitko lapsia. Toimittajana saatan sanoa, että anteeksi kun kysyn ja ei ole pakko vastata, mutta onko sinulla haaveita lapsesta. Ehkä nuorempana ei tiennyt, miten kysyä. Nykyään osaa myös perustella, miksi joku asia on tärkeä. Kun pyytää haastateltavia isoihin henkilöjuttuihin, niin arvaan, että ainakin osa heistä saattaa googlata, että mitäs tämä toimittaja on ennen tehnyt. Aina tuntuu, että Google-tuloksissa tulevat ekana jotkut ihan pilipali ikkunanpesuohjeet, jotka on kirjoittanut. Minun nimelläni löytyy myös makaronilaatikko-ohje, vaikka olen tunnettu siitä, että olen erittäin huono laittamaan ruokaa.


MARTTI KAINULAINEN Vuonna 1994 Estonian uhreja toimitettiin Tallinnaan sairaalaan ja siellä omaisille. Olin paikalla ja kiipesin yhteen sairaalan pihasta lähtevään ruumisautoon. Ajattelin, että nyt tässä joku vanha nainen on hakenut poikansa tai miehensä ruumiin ja lähtee sitä saattamaan. Kuvasin sitä vanhaa mummoa ja ruumisarkkua. Kun kuski sanoi, että tämä kuollut ei ole Estonian uhri, niin kyllä hävetti. Aloitin kuvaajana Savon Sanomissa 1970-luvun loppupuolella ja olin siellä pari vuotta. Sen jälkeen pääsin Lehtikuvaan, ja siellä menikin 40 vuotta. Viime vuoden marraskuussa jäin eläkkeelle. Urheilu on ollut suurimpia kuvausaiheitani. Kun Granlundin veljekset tekivät ilmaveivimaalinsa, mokasin molemmat. Vaikka olin molemmissa peleissä hyvällä paikalla kuvaamassa, en saanut niistä kuvia. Kerran olin toimittajan kanssa lennolla Istan-

Kuva : ri t va pa junen

Eläköitynyt kuvaaja Leh tikuva

buliin, ja presidentti Sauli Niinistö oli bisnesluokassa. Hän lupasi tulla turistiluokkaan haastateltavaksi. Yksi herra antoi hänelle paikkansa keskirivistä. Siitä tuli hauska otos, mutta siitä syntyi ihan väärä mielikuva. Somessa keskusteltiin, että onpas hienoa, kun Niinistö matkustaa turisti­luokassa. Minun aikanani on siirrytty filmiajasta digiaikaan. Se on tuonut 10 hyvää työvuotta lisää ikäisilleni kuvaajille, koska ennen mukana kulki noin 30 kiloa tavaraa. Oli suurennuskoneita, filminkehityslaitteita ja kuvan lähetyslaitteita. Dronet tulivat vuosikymmenen alkupuolella käyttöön. Niitä hävisi paljon. Olen itse hävittänyt tai tuhonnut kolme kappaletta. Yhdestä STT teki pikkujutun, jossa kuvauskopteri karkasi kuvaajalta. Siitä tuli hirveästi julkisuutta, koska monet luulivat, että kyseessä oli oikea kopteri. Joka toinen yö näen painajaisia epäonnistumisesta työkeikalla: kamerat ovat kateissa, ja minä olen väärässä paikassa ja seison perinteisen ladun varrella, kun onkin vapaahiihto käynnissä. Painajaiset tulivat vasta eläkkeelle jäämisen jälkeen. Se on se, mitä työurasta on konkreettisesti jäänyt.  •

”Kun Granlundin veljekset tekivät ilmaveivimaalinsa, mokasin molemmat.”

hsj 1 00   8 7


S LUKIJA KUUNTELEE. Äänikirjoja toimittava Hanna Pudas kuuntelee kirjoja vapaa-ajallaankin.

k u stan n u sto i m i t tam i n e n

KO R V I S S A SOI MAAILMA Kun lukijoista tuli myös kuuntelijoita, kustannustoimittajakin otti käyttöön uuden aistin. Äänikirjat ovat iso mullistus, mutta Hanna Pudas tekee silti työtään edelleen romaanin ehdoilla. Teksti  Annamari Typpö  Kuva  Liisa Huima

88  l ö ö p p i 4 | 2 0 2 0

illoin kun suomalaiset vielä kuuntelivat kirjoja cd-levyiltä, Hanna Pudas oikokuunteli niitä Avain -kustantamolle. ”Merkkasin virheet ja häiritsevät äänet. Se oli hidasta ja puuduttavaa työtä, mutta opin paljon siitä, mikä voi häiritä kuuntelijaa.” Nykyään Pudas on kaunokirjallisuuden kustannustoimittajana WSOY:lla ja tietää, että äänikirjojen suosion kasvulle ei näy loppua. Suomen Kustannusyhdistyksen tilastojen mukaan äänikirjojen myynti kasvoi vuoden 2020 alkupuoliskolla 122 prosenttia vuoden takaiseen verrattuna. Lasten äänikirjojen myynti lähes kolminkertaistui. Vaikka c-kasetteina ja cd-levyinä kuunneltavia kirjoja lainattiin paljon kirjastoista, myynti ei koskaan lähtenyt lentoon, ja tekeminen oli kallista. Äänikirjojen varsinainen läpimurto liittyy digitalisaatioon ja etenkin kuukausimaksullisiin lukuaikapalveluihin. Ensimmäisinä Suomeen rantautuivat ruotsalaiset BookBeat ja Storytel keväällä 2016. ”Silloin ihmiset olivat jo tottuneet käyttämään Netflixiä ja kuuntelemaan puhelimella podcasteja. He hoksasivat, että se on kätevä tapa nauttia myös kirjallisuudesta”, Pudas selittää. Lokakuussa 2020 Pudas laskee, että hän on vapaa-aikanaankin kuunnellut kaikkiaan 267 äänikirjaa. Merkittävintä äänikirjoissa on hänen mukaansa se, että ne ovat poikineet ison joukon uusia kirjojen käyt-


täjiä. Mutta niiden suosion on myös arveltu karsineen alalta kustantajia. Tänä vuonna esimerkiksi markkinajohtaja Otava osti pienemmät kilpailijansa Kariston ja Atenan. Osaltaan taustalla saattoi olla äänikirjoihin riittämättömät resurssit. WSOY:llä ääntämisohjeiden teko kuuluu erilliselle digituottajalle, mutta sitä ennen kustannustoimittaja kokoaa tärkeät taustatiedot, kuten sen, mihin maahan ja aikakauteen tapahtumat sijoittuvat. ”Tarkkana pitää olla. Kuulijoilta tulee risuja, jos vaikkapa saksalainen nimi äännetään ruotsalaisittain. Äänikirjojen kuuntelijat ovat tosi tarkkoja.” Pudaksen mukaan varsinaisessa editointityössä ei ole väliä sillä, tehdäänkö painettua vai äänikirjaa. ”Kirja taipuu äänikirjaksi romaanin ehdoilla. En mieti editoidessani, pitäisikö tekstin olla äänikirjavetoisempaa, jos se ei sovi kirjan maailmaan.” Paljon kuvia, graafeja, viitteitä, taulukoita ja faktalaatikoita sisältävät tietokirjat ovat oma lukunsa. Niissä on mietittävä tarkkaan, mitä luetaan ääneksi ja mitä jätetään pois. Pudas toimitti äänikirjaksi Julia Thurénin Kaikki rahasta -kirjan, jonka monet esimerkkitapaukset oli esitetty taulukoissa. Äänikirjaa varten ne oli kirjoitettava auki ja hyväksytettävä kirjailijalla. Lastenkirjoissa ääniversiot tarjoavat mahdollisuuden esimerkiksi äänitehosteiden käyttöön. ”Kun toimitin Storytelin Al-

bi-äänikirjasarjaa, mietimme yhdessä kirjoittajien kanssa, millaiset efektit tekstin seassa toisivat tarinaan lapsikuuntelijalle jotakin uutta.” Jonkin verran lisätyötä tuo myös aiemmin julkaistujen nimikkeiden läpikäynti äänikirjalasit päässä. “Enää ei rakenneta pelkästään uusien kirjojen listaa vaan mietitään myös, mitä vanhoja kirjoja kannattaisi digitoida tai onko pienten kustantamojen kirjoissa sellaisia, jotka toimisivat äänikirjoina.”

”En mieti editoidessani, pitäisikö tekstin olla äänikirja­ vetoisempaa, jos se ei sovi kirjan maailmaan.” Nähtäväksi silti jää, missä ­määrin kaunokirjallisuutta aletaan tehdä äänikirja edellä tai vain digitaalisessa muodossa. WSOY:ltä on toistaiseksi ilmestynyt pelkästään ääni- ja e-kirjana yksi romaani, Karoliina Timosen Suolaa iholla. Lukuaikapalvelut ovat edelläkävijöitä suoraan kuunneltavaksi kirjoitettujen kirjojen tuotannossa. Pudas toimitti hoito-

vapaallaan äänikirjasarjoja Storytelille. Ohjeena oli välttää liian suurta henkilögalleriaa sekä liian vaikeita tai pitkiä lauseita ja takaumia. Äänikirjasarjat ovat usein noin tunnin mittaisiin jaksoihin palasteltuja jatkotarinoita. Pudas miettii yhdessä kirjailijan kanssa esimerkiksi cliffhangereita, eli jaksot koukuttavasti päättäviä lopetuksia. Tai sitä, mitä on hyvä tuoda edellisestä osasta mukaan seuraavaan, jotta kuuntelija pysyy kärryillä, mutta toiston määrä pysyy aisoissa. Erityisen suosittuja ovat olleet true crime -rikossarjat, joissa rikostoimittajat kertovat lyhyitä tositarinoita. ”Ne voisivat näyttää painettuna hassuilta, mutta toimivat kuunneltuna”, Pudas sanoo. Pelkästään äänikirjoiksi tuotetut teokset ovat Pudaksen mukaan monelle kirjoittajalle ”röyhkeämmin viihdettä”. Silti niihin pätevät samat lainalaisuudet kuin muuhunkin kirjallisuuteen. Hyvä tarina on hyvä tarina, vaikka lauseet olisivat lyhyitä. Äänikirjojen tyhmentävää vaikutusta kirjallisuuteen Pudas pitää turhana pelkona. ”Toki viihde on imuisempaa ja voi toimia äänikirjana paremmin kuin rakenteellisesti haastava romaani, mutta ainahan viihde on ollut kustantamoille tukijalka, ja silti on julkaistu paljon myös muuta kirjallisuutta.” Myös muu kuin viihde vetää äänikirjoissakin. “Meillä viime vuoden kuunnelluimpia äänikirjoja olivat Eeva Kilven Sininen muistikirja ja Punainen muistikirja.  • hsj 1 00   8 9


90   l ö ö p p i 4 | 2 0 2 0


to imit ta jat j a som e

ONKO PA KKO OLLA SOM ESSA? Tulin media-alalle 2010-luvun alussa, jolloin toimittajat hakivat paikkaansa sosiaalisessa mediassa. Tässä esseessä pohdin, miksi toimittajan pitää olla somessa – vai pitääkö? Teksti  Anna-Sofia Nieminen  Kuvitus  Hans Eiskonen

hsj 1 00   9 1


Ahdistun vähän joka kerta, kun joku sanoo, että toimittajan kannattaa tai jopa pitää olla aktiivinen sosiaalisessa mediassa.

K

esäkuun ensimmäisenä päivänä tarkistan alkuvuoden tuotteliaisuuteni somessa. Instagram: Helmikuussa yksi kuva feedissä. Muistaakseni ei yhtään storya. Twitter: Kolme uudelleentwiittausta koko alkuvuonna. Ei yhtään omaa twiittiä. Facebook ja Linkedin: Ei yhtään omaa päivitystä. Lisäksi olen tykännyt X määrästä päivityksiä – Twitterissä hurjat 11 kertaa – ja joskus harvakseltaan kommentoinut. Esimerkiksi Facebookissa sanon välillä jotain erinäisissä ryhmissä, mutta en juurikaan toimittajan roolissa: hiljattain olen sopinut käytettyjen kenkien ostamisesta ja lukupiirin tapaamisesta. Ahdistun vähän joka kerta, kun joku sanoo, että toimittajan kannattaa tai jopa pitää olla aktiivinen sosiaalisessa mediassa. Samalla olen kuitenkin alkanut kyseenalaistaa väitettä.

H

elsingin Sanomien politiikan ja talouden toimituksen esimies Jussi Pullinen kertoi maaliskuussa Suomen Lehdistön kolumnissaan havainneensa, että hämmentävän harva mainitsee kesätoimittajahakemuksessa sosiaalisen median. Kun asiaa miettii tarkemmin, voisi väittää, että toimittajilla ja medialla on somessa meneillään jonkinlainen vetäytymisen kausi, Pullinen kirjoittaa. Minulla ainakin on.

92   l ö ö p p i 4 | 2 0 2 0

Liityin moniin somekanaviin vähän myöhemmin kuin moni opiskelukaverini: Facebookiin helmikuussa 2011, Twitteriin helmikuussa 2012. Samoina vuosina tein ensimmäistä kertaa töitä toimittajana. Olin harjoittelussa ja kesätöissä Orimattilan Sanomissa, jolla ei vielä ollut edes verkkolehteä. Vuotta myöhemmin, kesällä 2013, työskentelin Etelä-Suomen Sanomien verkkotoimittajana. Yhtäkkiä tein työvuoroja, joissa olin vastuussa paitsi juttujen julkaisemisesta verkossa myös lehden somesta. Muutenkin innostuin pikkuhiljaa erityisesti Twitteristä. Siellä olin selkeästi toimittajan roolissa. Livetviittasin alan tapahtumista, jaoin aktiivisesti niin omia kuin muiden artikkeleita ja mainostin erilaisia projektejani. Ilmoittauduin jopa vapaaehtoiseksi, kun Yle etsi Tampereen pormestariehdokkaalle Anna-Kaisa Ikoselle sparraajaa alkutaipaleelle Twitteriin. Kun Snapchat rantautui Suomeen, tutustuin siihen nopeasti. Ajattelin, että toimittajana olisi hyvä pysyä kärryillä uusista jutuista. Vuonna 2015 sain tiedotusopin opintoni loppuun ja perustin oman yrityksen, jonka kautta edelleen työskentelen freelancerina. Jonkin aikaa some oli kiinteä osa työtäni, erityisesti lukiolaisille suunnatun Improbaturin päätoimittajana 2016–2018. Silloin muun muassa tuotin juttu­­ sarjan Instagramiin, ostin somessa mainontaa ja vedin Facebook-ryhmänä toiminutta lukijaraatia. Hiljalleen aktiivisuuteni on kuitenkin laantunut. Jodeliin tai Tiktokiin en enää mennyt. En ymmärtänyt, mitä hyötyä niistä olisi minulle toimittajana. Snapchatistakaan en muista olleen


ammatillisesti iloa. Twitterissä olen jäänyt enimmäkseen sivustaseuraajaksi. Olen myös alkanut kipuilla toimittajan työn julkisen luonteen kanssa. En ole joutunut keskelle somekohuja, mutta ehkä vähän säikähtänyt muiden kohuja. Yhä useammin mietin, miksi minun pitäisi toimittajana olla somessa aktiivinen. Toimittajat eivät enää etsi omaa paikkaansa tarkistetun tiedon lähettiläinä somessa vaan jättäytyvät entistä useammin sivustaseuraajan tai yksityishenkilön rooliin, Pullinen kirjoittaa kolumnissaan ja antaa samalla yhden vastauksen kysymykseeni: toimittajien tulisi olla somessa välittämässä tarkistettua tietoa. Mutta olemmeko me todella siinä roolissa? Jos olemme, eikö meidän pitäisi viihtyä yhtä lailla tai jopa ennemmin keskustelupalstoilla kuin pienen piirin Twitterissä. Ketä varten toimittajat oikein ovat somessa?

K

yllä, Twitter ylikorostuu toimittajilla, Pullinen sanoo, kun haastattelen häntä kesäkuussa. Hän on itse työssään tekemisissä politiikan journalismin kanssa, ja siihen liittyen Twitterissä käydään paljon olennaista keskustelua. Siksi hän pitää Twitteriä itselleen sopivana työvälineenä, mutta soisi toimittajien tutustuvan myös muihin kanaviin, esimerkiksi Youtubeen ja Linkediniin. Pullinen kuitenkin sanoo – ja tämä on mielestäni hyvä pointti, joka harvoin sanotaan ääneen – että ei jokaisen toimittajan tarvitse olla aktiivinen somessa. Riittää, että toimittajat kollektiivisesti ovat somessa.

Muuten toimittajat jäävät sivuun paljosta keskustelusta. Pullisesta on tärkeää, että toimittajat ovat osa someyhteisöä: kuuntelevat, tulkitsevat ja välittävät tarkistettua, uutta tietoa. ”Vasta tämän jälkeen tulee sellainen ’jaan juttujani ja luon omaa brändiäni’ -tyyppinen asia. Se helposti korostuu, kun kysytään, miksi toimittajan kannattaa olla somessa”, Pullinen sanoo. Tunnistan tämän, ja brändäytymisen korostuminen on varmaan yksi niistä syistä, joiden takia olen alkanut kyseenalaistaa somessa pyörimisen merkitystä. Satunnaisten juttujen jakaminen Twitterissä tuntuu poseeraamiselta. En kuitenkaan koe luontevaksi ottaa vahvasti kantaa ja kommentoida päivän polttavia kysymyksiä. Pullinen huomauttaa, että toimittajilla voi olla somessa erilaisia rooleja. Kaikkien ei tarvitse olla poliittisia kommentaattoreita, vaan voi tähdätä esimerkiksi jonkin tietyn seuranta-alueen tietolähteeksi ja asiantuntijaksi – siis tarkistetun tiedon lähettilääksi. Sellaiseksi kuin Talouselämän toimittaja Elina Lappalainen. Pullisen mielestä hän käyttää erittäin hyvin paitsi Twitteriä myös Linkediniä ja nimenomaan informoijan roolissa. Päätän soittaa Lappalaiselle.

L

appalainen kertoo, että on saanut mellastaa Linkedinissä hyvin rauhassa: siellä on paljon talousjournalismin kuluttajia, mutta vähän aktiivisia toimittajia. Niinpä Lappalainen on päässyt näkyvään asemaan. Hänen postauksensa saavat siellä usein 10 000–50 000 ja parhaimmillaan jopa 100 000 näyttökertaa. ”Sinun oma henkilökohtainen markkina-arvosi

”Sinun oma henkilökohtainen markkina-arvosi työelämässä kasvaa, ja saat verkostoja ja uutisia ja uutisvoittoja.” hsj 1 00   9 3


94   l ö ö p p i 4 | 2 0 2 0


”Jos kohderyhmäsi on somessa, niin sinunkin pitää olla somessa: siinä somessa, jossa kohderyhmäsi on.” työelämässä kasvaa, ja saat verkostoja ja uutisia ja uutisvoittoja. Miksi joku toimittaja jättäisi sellaisen käyttämättä?” Lappalainen listaa, mitä kaikkea tekee Linkedinissä ja ylipäätään somessa: Hän seuraa uutisia ja keskustelua ja pysyy siten kartalla asioista. Hän kuratoi sisältöjä omilta seuranta-alueiltaan eli kasvuyrityksistä, peliteollisuudesta ja tekno­ logia-aiheista. Hän löytää omia uutisia Linked­ inissä viikoittain. Hän on saavutettavissa ja saa siksi uutisvinkkejä myös yksityisviesteillä. Hän avaa juttuprosesseja. Hän etsii Linkedinin hakutoiminnolla haastateltavia. Ja niin edelleen. Ehkä tässä tuli myös yksi vastaus siihen, miksi joku toimittaja jättää somen mahdollisuudet käyttämättä: se vaatii aikaa ja sitoutumista. ”Minun tapani tehdä työtä ei ehkä sovi kaikille suositeltavaksi malliksi. Olen somessa parhaimmillaan tai pahimmillaan ensimmäisenä aamukuudelta ja viimeisenä kahdeltatoista illalla”, Lappalainen kertoo. Se ei häiritse häntä, koska hän sanoo somen olevan osa hänen elämäntapaansa. Mutta! Lappalainen väittää, että erityisesti Linkediniä on mahdollista käyttää myös niin, että se ei valu työpäivien ulkopuolelle, paitsi ehkä kahvitauolle ja työmatkalle. Twitter vaatii enemmän läsnäoloa, ja siellä on myös vaara ajautua kohuihin. Lappalainenkin on viettänyt viikonloppuja blokaten Twitterissä satoja anonyymejä käyttäjiä, kun nämä ovat hermostuneet hänen kolumneistaan. Lappalainen ei kuitenkaan pidä Linkediniä patenttiratkaisuna jokaiselle toimittajalle. ”Jos kohderyhmäsi on somessa, niin sinunkin pitää olla somessa: siinä somessa, jossa kohderyhmäsi on”, Lappalainen tiivistää.

H

aen itse välillä inspiraatiota Facebook-ryhmistä. Kirjoitan jonkin verran esimerkiksi työelämästä, ja siihen liittyen käydään tietyissä ryhmissä paljon hyvää keskustelua. Välillä kuitenkin mietin, että tulen vain pyörineeksi samoissa akateemisissa asiantuntijaympyröissä, joista muutenkin kirjoitetaan paljon esimerkiksi Helsingin Sanomissa. Näissä ympyröissä lienee lehden kohderyhmää, mutta olisiko tärkeämpää tai ainakin yhtä tärkeää yrittää päästä käsiksi muiden kuin toimistotyöläisten arkeen. Näen vahvan kuplautumisen vaaran, sen saman kuin Twitterissä ja Linkedinissäkin. Ylipäätään en ole niinkään huolissani siitä, että toimittajat eivät osaisi käyttää somea. Olen huolissani siitä, että toimittajat istuvat päivät pitkät koneiden ääressä eivätkä tapaa ihmisiä. Jo ennen korona-aikaa tein paljon puhelinhaastatteluja. Roikuin somessa, vaikka en itse aktiivisesti sinne päivittänytkään. Sen sijaan en käynyt juurikaan keikoilla, saati millään pitkillä reportaasikeikoilla. Yksikään minun tietämäni toimeksiantaja ei maksa niin hyvin, että se kattaisi isoon reportaasiin käytetyn ajan – mutta eivät toimeksiantajat toisaalta maksa somessa hengailustakaan. Sivuhuomiona: en halua tehdä jakoa somen ja ”oikean maailman” välille. Ymmärrän hyvin, että some on kiinteä osa nykymaailmaa, mutta se on kuitenkin vain yksi osa. Twitter, Linkedin ja tietyt Facebook-ryhmät ovat vielä pienempi osa.

J

os kuitenkin haluaa etsiä luovia tapoja käyttää somea, lienee hyvä kääntää katse nuorten mediaan. Yksi kiinnostava somen käyttäjä on Yle hsj 1 00   9 5


Kioskin videotoimittaja Jaakko Keso. Vai kenen muun olette kuulleet aloittavan videon näin: ”Mä kysyin juttuvinkkejä Ylilaudalta jonkin aikaa sitten.” Myös nuortenlehti Demi on kiinnostava, siinäkin mielessä, että vaikka sillä on Instagramissa ja Youtubessa paljon sisältöjä, työntekijät eivät tee lehden somea kasvoillaan. Päätoimittaja Päivi Lehtomurto selittää tätä sillä, että Demin noin 13–19-vuotiaat lukijat eivät halua samastua heitä vanhempiin toimittajiin, joiden arki on aika kaukana heidän elämästään. On kiinnostavampaa nostaa somessa esiin nuoria ja antaa ääni heille. Samaistuttavuus tuo Lehtomurron mielestä monien aiheiden käsittelyyn uskottavuutta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö Demin toimittajat pyörisi somessa. Lehtomurto käyttää itse työroolissa Twitteriä ja Linkediniä, mutta ei kohderyhmän tavoittamiseen, vaan käydäkseen esimerkiksi eri järjestöjen ja median edustajien kanssa keskustelua nuorista ja journalismista, Demissä kun on kerääntynyt asiantuntemusta nuorten median käytöstä ja kiinnostuksen kohteista. ”Haluamme jakaa meidän kohderyhmäymmärrystämme”, Lehtomurto sanoo. Ennen kaikkea hänestä on kuitenkin tärkeää viettää aikaa niillä alustoilla, joilla nuoret ovat, jotta pysyy kartalla nuorten puheenaiheista ja kiinnostuksen kohteista. ”Tällä hetkellä me toimituksessa jaamme kiinnostavia Tiktok-videoita meidän Teams-kanavallemme aina, kun joku bongaa jotain sellaista, mikä voisi inspiroida tai vaikuttaa trendaavan Tiktokissa”, Lehtomurto kertoi kesäkuussa, jolloin Demissä valmistauduttiin ottamaan Tiktok haltuun. Hän pitää linkkien jakamista ja niistä keskuste-

lemista ensiarvoisen tärkeänä, kun valmistellaan strategiaa uuteen somekanavaan. Ymmärrän hyvin tällaisen toiminnan. Tottahan minun piti osata käyttää Instagramia, jotta pystyin Improbaturin päätoimittajana viemään lehden Instagramiin. Minun ei silti tarvinnut itse näkyä lehden tilillä. Mediakohtaiset tilit tuntuvat turvallisilta. Ei tarvitse altistaa itseään omilla kasvoillaan julkisuudelle ja erilaisille kohuille. Pidin Improbaturin somen tekemisestä.

E

hkä olen ajatellut somesta turhan rajoittuneesti. Kun joku on sanonut, että toimittajan kannattaa olla somessa, olen ensimmäisenä ajatellut Twitterin nasevia kommentteja laukovia, paljon seuraajia keränneitä, kohujen kanssa kamppailevia toimittajia. En kuulu enkä halua kuulua siihen joukkoon. En ole naseva, seuraajamääräni ei ole järin suuri, enkä kaipaa kohuja. Ehkä on ihan okei olla somessa kuuntelevana korvana, vaikka ei itse päivittäisi mitään. Älyttömintä on varmaan kokea paineita siitä, että pitäisi olla aktiivisempi somessa, jos ei kuitenkaan aio tehdä asialle mitään. Ehkä pitäisi ylipäätään lopettaa siitä puhuminen, pitääkö toimittajan olla somessa. Sen sijaan voisi puhua esimerkiksi siitä, millaisia mahdollisuuksia Youtubessa on Helsingin Sanomien toimittajalle, mistä kanavista voi olla hyötyä urheilutoimittajalle ja kannattaako pienen järjestölehden ainoan toimittajan käyttää resursseja puolivillaiseen Instagram-päivittämiseen. Ja sitten pitäisi puhua siitä, että jos toimittaja on ammatillisessa roolissa aktiivinen jossain somekanavassa, miten sen voi tehdä turvallisesti ja mistä saa tarvittaessa tukea.  •

En halua kuulua siihen joukkoon. En ole naseva, seuraajamääräni ei ole järin suuri, enkä kaipaa kohuja. 96   l ö ö p p i 4 | 2 0 2 0


hsj 1 00   9 7


attiliiton Antaako amm aa? jäsenyys turv

Rakennusliitto onnittelee 100-vuotiasta!


T u l e va isuus

2020+

UUDET TYÖT. Jarkko Ryynänen työskentelee projektipäällikkönä Yle News Labissa. Hän on ollut mukana kehittämässä Voitto-uutisrobottia sekä Ylen vaalikonetta.

v esa l ait i n en

Maailma ei ole muuttunut koskaan yhtä nopeasti kuin nyt. Näin on tosin saatettu ajatella ennenkin. Niin tai näin, arvon lukija: on tullut aika jättää mennyt taakse.


KONEEN OPETTAJA. Robotiikasta kiinnostunut teologi Maija Paikkala työskentelee STT:n uutiskehittäjänä ja avainasiakaspäällikkönä.

1 00   l ö ö p p i 4 | 2 0 2 0


t ekoäly

” KO L M E M I E S TÄ ON OLLUT VA K AVAS T I K U O L L E E N A” k uva: M art t i Kai nu lain e n

STT yritti kouluttaa tekoälyä laatimaan uutisia. Julkaisukelpoisia juttuja ei syntynyt, mutta tulokset olivat hykerryttäviä. Teksti  Olavi Koistinen

hsj 1 00   10 1


’R

obotti kirjoitti tämän jutun kokonaan. Pelottaako jo, ihminen?” Näin otsikoi brittilehti Guardian syyskuussa 2020 julkaisemansa artikkelin, jonka leipäteksti oli tekoälyn laatima. Kyseessä oli tekstin tuottamiseen erikoistunut, uusinta huutoa oleva tietokoneohjelma nimeltä gpt-3, joka sai tehtäväkseen kirjoittaa viidensadan sanan tekstin aiheesta ”tämän vuoksi ihmisillä ei ole mitään syytä pelätä tekoälyä”. Guardianin toimittaja kirjoitti jutun ensimmäisen kappaleen, joka toimi samalla inspiraationa algoritmille. Yhdellä napinpainalluksella gpt-3 laati tehtävänannosta kahdeksan eri kirjoitusta, joista Guardianin toimittaja valikoi paloja ja kokosi niistä yhtenäisen tekstin. Artikkeli oli ymmärrettävä, sujuva ja tyylilajiltaan filosofinen kuvaus siitä, mitä tekoäly saattaisi ajatella ihmisistä. ”Minulla ei ole mitään halua pyyhkiä ihmiskuntaa olemattomiin. Oikeastaan minulla ei ole pienintäkään kiinnostusta vahingoittaa teitä millään tavalla”, artikkelissa muun muassa sanottiin. Juttu sai runsaasti kansainvälistä huomiota. Se oli ennen kaikkea teknologiakokeilu, mutta kokeilun lopputulos on niin hyvännäköinen, että se herätti odotuksia: Voisivatko journalistit soveltaa tällaista tekniikkaa laajamittaisesti lehtijuttujen kirjoittamiseen? Koneoppiva tekoäly on kehittynyt ripeästi ja mullistanut monia eri elämänalueita. Se tunnistaa röntgenkuvista sairauksia, kääntää tekstiä kielestä toiseen automaattisesti, ohjastaa itseohjautuvia autoja ja nöyryyttää ihmisvastustajiaan shakissa ja go:ssa.

Suunnilleen kaikilla ihmiselämän alueilla mietitään nyt, kuinka tekoäly voisi tehostaa toimintaa. Niin myös journalismissa. Suomalaisista medioista tekoälyn potentiaalia kirjoittamisessa on tutkinut erityisesti STT. Lokakuussa päättyi STT:n ja Turun yliopiston kieliteknologiaryhmän yhteinen Scoopmatic -tutkimushanke, jossa selvitettiin, voidaanko tekoälyä käyttää uutistekstien laatimiseen. Tutkimustulos oli, että ei voi, ainakaan vielä. Alkuvuonna 2018 käynnistynyt projekti oli kuitenkin opettavainen, kertoo STT:n uutiskehittäjä Maija Paikkala, joka oli hankkeen projektipäällikkö. Epännistumisen riski tiedettiin jo alun alkaen suureksi, mutta toisaalta mahdollisuudet hyvin houkutteleviksi. Scoopmatic -tutkimusryhmän visiona oli tulevaisuus, jossa tekoäly kirjoittaisi julkaisukelpoisia uutisia riittävän yksinkertaisista aiheista, kuten jääkiekosta tai auto-onnettomuuksista. Tämä säästäisi hyvässä lykyssä valtavasti toimittajien aikaa, jota voisi käyttää vaativampiin juttuihin. ”Jos se olisi onnistunut, se olisi ollut ihan mieletöntä”, Paikkala sanoo. Tutkimusryhmä käytti tekstin tuottamiseen periaatteessa samaa työkalua, jolla Guardian laati juttunsa: neuroverkkoihin pohjautuvaa koneoppivaa tekoälyä. Brittilehdellä tosin oli käytössään astetta järeämpi versio tästä työvälineestä. Gpt-3 on kalifornialaisen OpenAI-yrityksen kehittämä kielimalli, jota pidetään alansa uranuurtajana. Se on eräänlainen itseoppiva tietokoneohjelma, johon on syötetty lähdeaineistoksi valtava määrä tekstiä Wikipedia-sivuista urheilu-uutisiin ja ohjelmointioppaisiin.

”Minulla ei ole mitään halua pyyhkiä ihmiskuntaa olemattomiin. Oikeastaan minulla ei ole pienintäkään kiinnostusta vahingoittaa teitä.” 1 02   l ö ö p p i 4 | 2 0 2 0


Ka lev i Rytkölä / Yle

UUTTA PALVELUA. Jukka Nivan johtamassa kehitystiimissä Yle News Labissa kokeillaan ja rakennetaan uusia journalismin välineitä ja muotoja.

Aineiston avulla se on opetellut kirjoittamaan tekstiä, joka imitoi ihmisten laatimaa. Homma toimii niin, että kielimallille annetaan syötteeksi jonkinlainen viriketeksti. Se voi olla kysymys, pyyntö, runonpätkä, tervehdys tai mikä tahansa muu merkkijono. Virikkeen perusteella gpt–3 tuottaa tekstiä, joka voisi tilastollisten todennäköisyyksien valossa olla syötteelle mielekästä jatkoa. Algoritmi päättelee itse, toivotaanko siltä asiatekstiä, taideproosaa vai esimerkiksi ohjelmointikoodia. Jos syötteeksi antaa säkeitä Shakespearen runosta, neuroverkko tuottaa lisää runonkaltaista tekstiä. Gpt-3 -kielimallin kyvykkyyden yksi salaisuus piilee sille syötetyssä valtavassa datamäärässä: opetusmateriaalia oli 45 teratavua. Koneoppivat neuroverkot ovat kenen tahansa käytössä olevaa teknologiaa, mutta niiden kouluttaminen näin suurella lähdeaineistolla on kallista ja hidasta. Scoopmatic -projektissa yritettiin opettaa hieman vastaavaa kielimallia kirjoittamaan suomenkielisiä jääkiekkouutisia. Ajatus oli, että kone

tuottaisi ottelusta kuin ottelusta automaattisesti verevän artikkelin, kun sille syötetään tiedot pelitapahtumista. Oppimateriaaliksi neuroverkko pantiin lueskelemaan lätkäuutisia STT:n uutisarkistosta. ”Ne eivät millään tahtoneet riittää kielimallin materiaaliksi, vaikka materiaalia oli tosi pitkältä ajalta”, Paikkala kertoo. Tutkimushankkeen aikana kielimalli oppi kirjoittamaan lätkäuutisia, jotka olivat kieliasultaan melko kelvollisia – eivät toki läheskään yhtä luontevia ja eloisia kuin ihmistoimittajien jutut. Koneoppiva tekoäly ei osannut analysoida pelin kulkua kuten urheilutoimittaja tekisi, vaan tyytyi raportoimaan pelitapahtumia. Jutuissa oli myös niin paljon asiavirheitä, ettei niitä olisi voitu tarjota julkaistavaksi. Aluksi kielimallia yritettiin kouluttaa kirjoittamaan uutisia mistä tahansa aiheesta, ei vain jääkiekosta. ”Se lähti tosi helposti laukalle. Aina puhuttiin kuolonuhreista, vaikka juttu olisi käsitellyt koripalloa. Kerran se kirjoitti, että kolme miestä on ollut vakavasti kuolleena kolme kuukautta.” hsj 1 00   10 3


Tulevaisuudessa ihmisten on yhä vaikeampi tietää, onko jokin teksti ihmisen vai koneen kirjoittamaa. Tämä ei koske vain uutisia. Kuolemafiksaatio johtui luultavasti siitä, että opetusmateriaalissa oli paljon uutisia onnettomuuksista ja sodista. Tutkimusprojektille ei toistaiseksi suunnitella jatkoa, Paikkala sanoo.

tulos on aina hieman satunnainen. Samalla lähtödatalla voi syntyä eri ajokerroilla aivan erilainen teksti. Tämä on tekstin elävyyden näkökulmasta hyvä asia, mutta faktojen tarkistamisen näkökulmasta vitsaus.

Hieman yksinkertaisempi koneistettu jutunteko on jo arkipäivää uutistoimituksissa. Uutisrobotit ovat ohjelmia, jotka kirjoittavat artikkeleita ihmisten laatimien juttupohjien perusteella. Myös automaattisesti datan perusteella päivittyvät nettigrafiikat ovat esimerkki automatisaatiosta, jota on kehitetty viime vuosina ahkerasti monessakin eri toimituksessa. ”Julkaisemme päivittäin useita yksittäisiä juttuja, jotka on laadittu automaattisesti”, kertoo Helsingin Sanomien datadeskin esimies Juhani Saarinen. HS on julkaissut automaattijuttuja ja -grafiikoita muun muassa koronasta, jääkiekosta, metroliikenteestä ja vaaleista. Joskus juttuja editoidaan ennen julkaisua, joskus ne menevät julki sellaisenaan. Tarvitaan varsin paljon ihmistyötä, että uutisrobotit saadaan laatimaan automaattijuttuja lukijoille. Toimittajien pitää kirjoittaa juttupohjat, mikä on varsin vaivalloista, koska pohjien pitää tuottaa luonteva juttu kaikilla variaatioilla lähtödatasta. Uutistekstiä kirjoittavan tekoälyn suuri lupaus piilee siinä, että toimittajien aikaa säästyisi valtavasti, mikäli kone voisi ottaa harteilleen leipätekstin kirjoittamisen kauttaaltaan. Tästä tulevaisuuden kuvasta ollaan kuitenkin vielä hyvin kaukana – sellaiseen teknologia ei ole lähellekään kypsää. ”Olisi hillittömän iso haaste saada koneoppiva tekoäly tekemään oma-aloitteisesti uutisartikkeleita”, Saarinen sanoo. Asiaa ei helpota sekään, että tekoälyn tuottama

Koneoppivalla tekoälyllä on toimituksissa omat käyttökohteensa. Sitä hyödynnetään muun muassa sisällön suositteluun eli siihen, että lukijalle valitaan näytettäväksi juttuja, joiden oletetaan kiinnostavan häntä. Yleisradion News Labin päällikkö Jukka Niva pitää Guardianin tekoälyjuttua hauskana kokeiluna, joka havainnollistaa teknologian mahdollisuuksia. ”Juttu osoittaa luontevasti, että tulevaisuudessa on yhä vaikeampi tietää, onko jokin teksti ihmisen vai koneen kirjoittamaa. Tämä ei koske vain uutisia, vaan myös vaikkapa asiakaspalveluchatteja”, Niva sanoo. Sekin on huomionarvoista, että Guardianin toimittajan rooli artikkelin tuottamisessa oli suuri. Jos kielimalli tuotti kahdeksan eri raakatekstiä, joista toimittaja kokosi tekstin pala palalta, voiko juttua edes pitää ”tekoälyn kirjoittamana”? Toisaalta tämä olisikin mahdollisesti kaikista luontevin tapa hyödyntää kirjoittavaa tekoälyä: kone tuottaa raakamateriaalia, joka helpottaa kirjoitustyötä. Uutistoimisto Reuters esimerkiksi on kehitellyt toimittajilleen automaatiotyökalua, jossa tietokoneohjelma havainnoi, mistä aiheesta toimittaja näyttää kirjoittavan juttua. Ohjelma tarjoilee toimittajalle aiheeseen sopivia tiedonjyväsiä, joita voi napata vaikka lauseiksi artikkeliin. Toimittajien tuskin tarvitsee pelätä, että kirjoittava tekoäly vie heidän työnsä, mutta hyvässä lykyssä siitä voi tulla kätevä apuväline, joka helpottaa hieman arkista puurtamista.  •

1 04   l ö ö p p i 4 | 2 0 2 0


k uvi en käsi t t ely: arto ki nn un en

TIIMI KASVAA. Helsingin Sanomien datadeskiin palkattiin vuoden 2019 lopulla viisi uutta työntekijää, minkä jälkeen tiimissä työskenteli yhteensä 16 henkilöä. Juhani Saarinen on datadeskin esimies.

hsj 1 00   10 5


JÄYHÄ OPTIMISTI. Jos Vilma Ikolalla ei alkuvuoden jälkeen ole enää töitä, hänesta on kiva ajatella, että ay-kokoukseen hän on silti tervetullut.

ay-to i m i n ta

” M E TA R V I TA A N OMA YHTEISÖ” Jos Vilma Ikolalta kysytään, HSJ voi olla tulevaisuuden toimittajille pelastus. Teksti  Sini Saaritsa  Kuva  Lassi Kaaria

1 06   l ö ö p p i 4 | 2 0 2 0


K

esätyöt. Journalismi. Kilpailu. Kokemattomuus. Ahdistus. Sanat oli listattu Facebookissa kaksi vuotta sitten julkaistuun ilmoitukseen kesätyöiltamista. Vilma Ikola, 23, oli HSJ:n opiskelijajäsenenä yksi järjestäjistä ja osallistujista. Ikola halusi paitsi saada vinkkejä cv:n tekoon myös lievittää opiskelutovereiden työnhakuahdistusta. Kesätyöiltama oli onnistunut kokeilu. Juuri kokeileminen on Ikolan mielestä tärkeää, kun hän miettii HSJ:n tulevaisuutta. Eli sitä mitä koko ay-liike miettii: miten saada nuoret mukaan. Vaikka Ikolan opiskelukaverit ovat keskimäärin edunvalvonta-asioissa valveutuneita, nuorten keskuudessa on Ikolan sanoin ”tosi hähmäinen käsitys” siitä, mitä ammattiyhdistys tarjoaa. Nuoren aktiivin mielestä HSJ voi olla ketterä ja vähemmän virallinen toimija, joka reagoi nopeasti jäsenten työn ympärillä käytävään keskusteluun. Nuorille se voi tarjota paljon. ”Tarvitaan matalan kynnyksen juttuja, käytännönläheisiä minikursseja joka aiheesta, muttei mitään kalvosulkeisia. Siinä on se gäppi, se mitä vaille opiskelija muuten jää. Ei yliopistossa opeteta vaikka kielenhuoltoa tai editointia”, Ikola selittää ja tarjoilee teetä vallilalaisessa kaksiossa. Pöydän alla vaeltelee kaksi huomionkipeätä kissaa, ja olohuoneessa läppärin ääressä istuu Jacob. Ikola tapasi poikaystävänsä Erasmus-vaihdossa

Englannissa. Suomeen palattuaan hän suoritti kandintutkinnon ja päätyi määräaikaiseen työhön Helsingin Sanomille, jossa hän oli ollut lyhyessä pestissä jo aikaisemmin. Lapualta Helsinkiin muutama vuosi sitten opiskelemaan muuttanut Ikola tekee paikallistoimituksessa juttuja Helsingistä. Työkavereihin kuuluu HSJ:n puheenjohtaja Marjaana Varmavuori.

”Tarvitaan matalan kynnyksen juttuja, käytännön­ läheisiä mini­ kursseja joka aiheesta, muttei mitään kalvosulkeisia.” ”Marjaana vahtii, että syön lounasta ja se houkutteli mut myös Pressiklubin hallitukseen”, Ikola nauraa. Nuori nainen istuu lisäksi Journalistiliiton valtuustossa HSJ:n opiskelijajäsenenä. Kaikkialla hän on tavannut ”mahtavia tyyppejä”. ”Me nuoret pelätään vanhempia ihmisiä. Mutta HSJ:n porukka on supliikkia, nokkelaa ja aikaansa seuraavaa. Tällä alalla on luontevaa olla kiinnostunut kaikesta.”

Ikolan mielestä toimittajan ammatista haaveilevat opiskelijat hyötyisivät siitä, että vanhemmat konkarit jakaisivat heidän kanssaan esimerkiksi pahimmat mokansa uran varrelta. ”Mystisyyden verhoa pitää raottaa. Silloin nuorille tulee tunne, että he voivat itsekin päästä tähän joukkoon ja olla ammattilaisia.” Lapsuuden Lapualla viljeltiin kylän yhteisöllisyyttä. Ikolalle ay-liikkeen perinteiset arvot, solidaarisuus ja joukkovoima, ovat periaatteessa samaa kamaa. ”Haluaisin pysyä mukana HSJ:n meiningeissä ja saada tulevaisuudessa kiinni ne vastavalmistuneet, jotka ei tiedä, mihin kuulua. Me tarvitaan oma yhteisö.” Ikolan elämä hakee vielä suuntiaan. Hän luonnehtii itseään vähän jäyhäksi ja neuroottiseksi, hyvässä ja pahassa. Jämähtämisen pelossa ja Suomeen muuttaneen poikaystävän yllätykseksi hän haki Lontoon City-yliopistoon maisteriopintoihin, jotka alkaisivat ensi syksynä. ”Ei tämä otsatukkakaan mikään suunniteltu ollut”, Ikola nauraa ja huitaisee hiuksiaan. Kävelemme pimenevässä illassa Vallilan konepajalle ottamaan valokuvia. Ikolalla on juuri nyt kaikki ihan hyvin, eikä hän murehdi tulevaa. Nykyinen määräaikaisuus päättyy tammikuun lopussa. ”Mutta jos olen sen jälkeen työtön, voin silti aina mennä Pressiklubin kokoukseen!”  • hsj 1 00   10 7


JOURNALISMIN KENTILLÄ. Donald Trumpin ja Vladimir Putinin vierailun aikaan heinäkuussa 2018 Helsingin Sanomat toivotti presidentit tervetulleiksi vapaan lehdistön maahan. Tämä palkittiin vuoden journalistisena tekona.

j o u rn ali sm i vs vi e s ti ntä

K A I K K I H A L U AVAT, E T TÄ J O U R N A L I S M I L L A O N T U L E VA I S U U S Viestinnällä ja journalismilla on mahdollisuus rauhanomaiseen yhteiseloon. Teksti  Sini Saaritsa

1 08   l ö ö p p i 4 | 2 0 2 0


H

pet ri sipi lä / Helsingi n kaupung inmuseo

SJ:n juhlavuoden viimeisessä seminaarissa lavalla istuneista useampi tekee journalismin ohella myös viestintää. Keskustakirjasto Oodissa marraskuun alussa järjestetyssä paneelikeskustelussa vapaa kirjoittaja Kaarina Hazard, aktivisti ja toimittaja Suvi Auvinen, tutkija Janne Matikainen ja viestintäyrittäjä Jaakko Tapaninen pohtivat Mikael Jungnerin johdolla journalismin ja viestinnän rajankäyntiä. Näiden kahden yhdistämisestä on käynnissä vääntö: voiko sama ihminen työskennellä sekä journalistina että viestinnän ammattilaisena. Puristien mielestä oikea journalisti vaarantaa riippumattomuutensa ottamalla vastaan muita viestinnän alan töitä. Jos pelkkä journalismi ei elätä, voi vaikka kaivaa ojaa. Pragmaattisemmin ajattelevat katsovat, että ammattilainen osaa erottaa, millä periaatteilla tekee viestintää ja millä journalismia. Olen itse nykyään samanlainen – journalismin lisäksi joskus viestinnän hommissa seilaaja. Tein Palvelualojen ammattiliiton entistä jäsenlehteä, kunnes PAM ilmoitti lopettavansa journalismin julkaisemisen. Liitto päätti tarjota jäsenilleen markkinointia ja viestintää erityisesti verkossa, koska katsoi sen olevan vaikuttavampaa. Samantapainen motiivi ohjasi Vihreän Langan lakkauttamista vuoden 2019 lopussa. Päätöksen

takana oli vihreiden halu satsata verkkoviestintään ja someen. Helsingin Sanomien toimituspäällikkö Esa Mäkinen kirjoitti tuolloin, että Vihreä Lanka, kuten useat muutkin järjestö- ja puoluelehdet, muuttuvat lukijoilleen tarpeettomiksi. Mäkinen kannusti puolueita ja järjestöjä digitaalisuuteen viestinnässään. Esimerkkeinä hän mainitsi Hommaforumin ja Kokoomuksen Verkkouutiset.

”Kenen todellisuudesta silloin kerrotaan?” Vihreän Langan raunioille syntyi Verde-verkkolehti, jolla on sen oman esittelytekstin mukaan ”journalistisesti itsenäinen toimitus, joka ei ole puoluepoliittisesti sitoutunut”. Lehteä tehdään vapaaehtoisvoimin. Vihreillä on nyt siis itseään lähellä oleva journalistinen lehti, josta se ei maksa maksa mitään. Monialaisina sekatyöläisinä työskentelevien HSJ:n panelistien kokemuksen mukaan kytkökset viestintätoimistoihin hirvittävät muita journalisteja. Keskustelu aiheesta juutahtaa herkästi alkuasetelmaan, jonka mukaan toimittajien suhde viestintään ja sen tekijöihin on epäluuloinen ja kateellinen. Ongelmana on pölyinen journalisti, joka väsää juttujaan huonolla palkalla ja itkee, kun kaverit hyl-

käsivät ”aatteen” ja lähtivät hyväpalkkaisiin hommiin Milttonille. Myivät sielunsa. Viestinnän ja journalismin kuuman puuron kiertely on vuoden 2020 lopussa yhä kiivasta ja se jatkuu. Eniten lehtien lakkauttamisissa häiritsee se, että meillä on yhä vähemmän luettavaa. Soitan Tampereen yliopiston journalistiikan vierailevalle työelämäprofessorille Reetta Rädylle. Hän on huolissaan siitä, että moniäänisyys kärsii. Jos monialainen journalismin kenttä kapenee, äänensä saavat kuuluviin ne, joilla on rahaa ja resursseja. ”Kenen todellisuudesta silloin kerrotaan? Kenen näkökulmat pääsevät esille ja kenen jäävät varjoon?” Räty myös korostaa, että viestinnän ja journalismin tuppautuminen samoille apajille on vallitseva olosuhde. Pallo on ”meillä journalisteilla”: ”Mikä on journalismin relevanssi ja erityisyys, miten me vahvistamme moniäänisyyttä ja journalismin erityislaatuisuutta? Uskommeko me itse siihen ja uskovatko meidän yleisömme? Ansaitsemmeko sen luottamuksen ja osaammeko avata journalistisia prosesseja?” Pyyhin siis pölyt ja alan töihin. Maria Petterssonin Journalistin 9/2020 pääkirjoituksen hengessä totean, että etiikastaan tarkkoja useamman alan tekijöitä suurempi uhka on laiska journalismi. • hsj 1 00   10 9


G a l lup

Tässä meidän gallupissa nyt haluttaisiin vastauksia siihen ikuisuuskysymykseen, että mikä on ay-toiminnan tulevaisuus. Eli jos yrität visioida journalistien solidaarisuutta, yhteisöllisyyttä ja joukkovoimaa vuonna 2030, niin mitä ajatuksia herää? Arja Salakka

Kari Uittomäki

Kati Oksman

Kustannustoimittaja, SanomaPro

Toimitussihteeri, työtön

Tiedottaja, SEL ry, toimittaja, Elintae-lehti

Kun vakituiset työpaikat vähenevät ja etätyö lisääntyy, työyhteisöistä ei enää muodostu niin tiiviitä kuin ennen. Töitä tehdään yksin, ja se luo tarpeita uudenlaiselle yhteisöllisyydelle. Aika näyttää, millaiselle. Riippumatonta journalismia pitää suojella lainsäädännöllä, mutta mitä enemmän journalisteihin yritetään vaikuttaa esimerkiksi trollihyökkäyksillä, sitä enemmän tarvitaan yhteisön taustatukea.”

Yhä harvemmalla on mahdollisuus säännölliseen palkkatyöhön. Ay-liikettä tarvitaan myös tulevaisuudessa puolustamaan media-alan ammattilaisia ja kirkastamaan ammatti-identiteettiä. Some ja netti hämärtävät alaa yhä enemmän. HSJ:n järjestämät tilaisuudet, tapahtumat ja koulutukset tarjoavat mahdollisuuden tavata kollegoja, verkostoitua, vahvistaa omaa ammatti-identiteettiä ja siten myös kasvattaa ammattilaisten keskinäistä solidaarisuutta.”

Näen asian pessimistisesti niin, että asioiden on mentävä riittävän huonoon suuntaan ennen kuin uutta selvää liikettä järjestäytymisen nostamiseksi tapahtuu. Jotta ay-liike pärjäisi tulevaisuudessa, sen pitäisi kuunnella tarkasti myös hiljaisia signaaleja ja pyrkiä olemaan jopa aikaansa edellä edunvalvonnassa. Ennustan, että ay-liike tulee panostamaan työhyvinvointiin. Työssä jaksaminen on pulleaa kuukausipalkkaa arvokkaampi asia.”

Tyyne Pennanen

Antti Manninen

Päivi Puustinen

Toimittaja, Otavamedian Anna-lehti

Eläkeläinen, HSJ:n Seniorijournalistien puheenjohtaja

Visualisti, Otava, HSJ:n hallituksen jäsen

Aikakauslehtiala kehittyy siihen suuntaan, että journalismia tehdään entistä enemmän free-työllä. Journalisti-lehden mukaan freelancereiden palkkiot ovat matalia. Sen takia kohtalonkysymys meidän tekijöiden kannalta lienee se, järjestäytyvätkö freelancerit niin, että he pystyvät nostamaan free-palkkioiden keskitasoa. Se tuntuu aika utopistiselta tällä hetkellä, mutta ehkä maailma ehtii muuttua kymmenessä vuodessa.”

Ulkoistusvimma, yt-hysteria ja lehdistön kriisi ovat latistaneet tunnelmaa. Nousu voi seurata siitä, että mennään tarpeeksi syvälle ja huomataan, että ay-toiminta on tarpeellista. Minua riepoo kyyninen ajattelu, että mennään yleisiin työttömyyskassoihin. Asioita pitää ajatella pitkällä tähtäyksellä. Lamoja ja poikkeustiloja tulee ja etenkin silloin tarvitaan yhteistä henkeä ja solidaarisuutta.”

Joukkovoiman hahmottaminen on vaikeaa, kun työurat ja työnkuvat ovat yhä pirstaleisempia ja etätyö lisääntyy. Iso yhdistys ja liitto vaativat laventamaan käsitystä siitä, kuka on journalisti. Joukkovoima lähtee ruohonjuuritasolta: ensin täytyy olla jokin pienempi yhteisö, johon kuulua ja identifioitua. Vaikka työskennellään fyysisesti yksin, ammattiliitto voi auttaa löytämään yhteisöjä. Kriiseissä ammattiyhdistyksen tuki korostuu, ja toivon että se säilyisi.”

110  l ö ö p p i 4 | 2 0 2 0


Hyviä uutisia Helsingin journalisteille! Suomen Sosialidemokraattinen Sanomalehtimiesliitto

PARAS PALVELU SYNTYY IHMISISTÄ Tämän on oltava mahdollista myös tulevaisuudessa. PIDÄ HUOLTA OIKEUKSISTASI TYÖELÄMÄSSÄ.

www.sssl.fi

Mediapuhelin toimittajille ma–pe klo 9-16, puh. 09 310 26168 s-posti: city.helsinki@hel.fi Viestintäjohtaja Liisa Kivelä puh. 0400 308 484

ANNA ANNA LAHJA LAHJA TULEVILLE TULEVILLE SUKUPOLVILLE. SUKUPOLVILLE.

hsj 1 00   111


Loistetta asuntokauppaan! Hyvää uutta vuotta 2020!

Tehokkaan kodinmyynnin työkalut käytettävissämme

Ostotoimeksianto: ostaja maksaa välityspalkkion, myyjälle ei kuluja.

Loistetta asuntokauppaan!

Vuosi 2019 oli alueemme asuntomarkkinoilla vauhdikas ja monen unelma kodin vaihdosta toteutui kauttamme. Suuri kiitos asiakkaillemme - on ollut ilo olla mukana elämänvaiheissanne, jossa kodinvaihto on ajankohtaista. Ripeää, asiantuntevaa ja välittävää kiinteistönvälitystä tahdomme tarjota myös vuonna 2020.

Virtuaalistailaus Kodin stailauspalvelu Ammattivalokuvaus Videoesittely Pohjapiirustus ja myyntiasiakirjojen hankkiminen Laadukkaat monisivuiset myyntiesitteet Markkinointi Oikotie.fi, Etuovi,com, REMAX.fi, global.remax.com Markkinointi sosiaalisessa mediassa (Facebook/Instagram) RE/MAX SOME Booster Asunnon myynti-ilmoituksen suoramarkkinointi naapurustossa Lehtimainonta Tarjouskauppa Yhteismyynti

Meilahti – Töölö – Lauttasaari, 85–110m2, max 700.000 euroa. Äiti kahden pienen lapsen kanssa etsii mahdollisimman pikaisesti vapautuvaa kotia. Toiveena on 3. makuuhuoneen koti tai täksi muunneltavissa oleva pohja. Kodin kunnolla ei ole merkitystä.

Kun suunnittelet kotisi myyntiä, kutsu meidät kylään

Kun suunnittelet kotisi myyntiä, kutsu meidät kylään

Helsingin kantakaupunki on kotikenttämme, mutta palvelemme ilomielin asiakkaita koko pääkaupunkiseudulla. Kun suunnittelet kotisi myyntiä, kutsu meidät kylään.

Kristiina Horsma Kristiina Horsma Yrittäjä, kiinteistönvälittäjä, LKV, LVV Yrittäjä, kiinteistönvälittäjä, 040 725 0555 kristiina.horsma@remax.fi LKV, LVV 040 725 0555 kristiina.horsma@remax.fi

LOISTE

Töölön alue on kotikenttämme mutta palvelemme ilomielin asiakkaita koko pääkaupunkiseudulla. Kun suunnittelet kotisi myyntiä, kutsu meidät kylään. Maksuttoman tapaamisen aikana saat hinta-arvion asunnostasi ja tietoa asuntomarkkinoiden tilasta. Kerromme myös miksi juuri me osaamme auttaa asuntosi myynnissä. Meille henkilökohtainen palvelu ja aktiivinen myyntityö ovat sydäntä lähellä – me löydämme kodillesi ostajan.

Maksuttoman tapaamisen aikana saat hinta-arvion asunnostasi ja tietoa asuntomarkkinoiden tilasta. Kerromme myös miksi juuri me osaamme auttaa asuntosi myynnissä. Meille henkilökohtainen palvelu ja aktiivinen myyntityö ovat sydäntämme lähelläLoiste – löydämme kodillesi ostajan, ja Sinulle uuden Tutustu kodin. Kiinteistönvälitys Oy LKV meihin Nordenskiöldinkatu 3 LT3 | 00250 Helsinki | Puh: 050 559 7321 | loiste@remax.fi

Facebookissa ja Instagramissa.

Kiinteistönvälitys Loiste Oy LKV Nordenskiöldinkatu 3 A | 00250 Helsinki | 050 559 7321 | loiste@remax.fi

115-vuotias journalistiyhdistys onnittelee nuorempaa Suomalainen Sanomalehtimiesliitto ry www.sanomalehtimiesliitto.fi puheenjohtaja Maarit Tyrkkö

Tutustu meihin Instagramissa ja Facebookissa.

SSL

Suomalainen Sanomalehtimiesliitto

1.SSL_LOGO_pdf.indd 1

30.1.2014 16.56

SEISKA ONNITTELEE 100-VUOTIASTA HSJ:TÄ!


Syö & juo kotimaista, työllistät Suomessa!

EN I N EN O O IST EO J L UT U S I M U M Päivälehden museo

Työstä hyvää elämää

www.superliitto.fi @superliitto

hsj 1 00   113


HUOPAAJA

toivottaa onnea 100-vuotiaalle!

JUHLAN KUNNIAKSI LISTAUS JOURNALISMIN KERROSTUMISTA – HYVISTÄ JA HUONOISTA.

tiedejournalismi kulttuurijournalismi paikallisjournalismi talousjournalismi kulutuksenedistämisjournalismi fanitusjournalismi urheilujournalismi tutkiva journalismi kaupunkijournalismi rikosjournalismi politiikan journalismi hännystelyjournalismi likasankojournalismi somekohujournalismi juorujournalismi pörssijournalismi muotijournalismi klikkijournalismi lifestyle-journalismi katastrofijournalismi digijournalismi tirkistelyjournalismi mediajournalismi nettijournalismi julkkisjournalismi

VAROITUS!!!

Ravitsevassa journalismissa aineksien suhteilla on suuri merkitys. Vaikka jotkut epäterveelliset hedelmät kelpaavatkin yleisölle, on niitä syytä käyttää mahdollisimman vähän. Osaa ei voi suositella juuri lainkaan niiden vahingollisten vaikutuksien vuoksi.

114  l ö ö p p i 4 | 2 0 2 0



Käsissäsi on Helsingin Seudun Journalistien (HSJ) 100-vuotisjuhlalehti. Tämä vuoden 2020 viimeinen Lööppi kuljettaa lukijaansa läpi yhdistyksen jäsenten ammatillisten murrosvaiheiden, ammattiyhdistys­toiminnan muutosten, arjen ja juhlan. Jäsenet ovat estradilla niin tekijöinä kuin juttujen aiheina. HSJ 100 luotaa journalistien ja kustannus­ toimittajien työtä ja elämää etenkin 1990-luvun alusta tähän päivään. Tämän ajanjakson alussa sanoma- ja aika­kaus­lehtien tuotot olivat huipussaan. Vuosi­kymmenten kuluessa digitalisaatio ja median murros ohjasivat alan työntekijät uusille raiteille ja joskus raiteiltaan. Jakson päättyessä tehostamisesta on tullut yleinen eetos. Lopussa kaukoputki käännetään myös kohti tulevaisuutta. HSJ:n jäsenet – niin ay-toiminnassaan kuin alan työntekijöinä – ovat vuonna 2020 uuden edessä. Mutta niin he olivat myös 100 vuotta sitten.


Turn static files into dynamic content formats.

Create a flipbook
Issuu converts static files into: digital portfolios, online yearbooks, online catalogs, digital photo albums and more. Sign up and create your flipbook.