Iijoki murtaa padot

Pääsevätkö vaelluskalat taas 60 vuoden jälkeen vaeltamaan Iijokeen?

Suomen suurten jokien luonto on uhanalaista vesivoiman vuoksi. Ensimmäisenä avataan Iijoen kalatalousvelvoitteet. Tästä voi alkaa jokiluonnon vapauttaminen.

Teksti Ismo Tuormaa

Pohjolan Voima Oy sulki mahtavan Iijoen pääuoman Yli-Iin Pahkakosken padolla jo 1960-luvun vaihteessa. Sittemmin patoja tuli vielä neljä lisää Iijoen alimmalle osalle. Näille voimaloille asetettiin kalataloudelliset istutusvelvoitteet vasta 1980-luvulla.

Nyt kalatalousvelvoitteen muutos on avaamassa padot virtavesikalojen nousulle takaisin Kalle Päätalon maisemiin. Pohjolan Voima tekee kaikkensa estääkseen patojen ohitusuomien rakentamisen.

Iijoen kalatalousvelvoitteen muutos ei äkkiseltään kuulosta dramaattiselta tai mediaseksikkäältä luonnonsuojeluteolta. Sitä se kuitenkin on sanan kaikissa merkityksissä. Niinpä on tarpeen tehdä lakitekninen yhteenveto asiasta.

Vanhentuneet velvoitteet uusiksi Pohjolan Voimalle määrättiin noin 40 vuotta sitten velvoite istuttaa vaelluskaloja jokialueelle ja jokisuulle korvaamaan yhtiön aiheuttamia vahinkoja. Viime vuosikymmenellä Luonnonvarakeskus (Luke) kuitenkin arvioi, että istutukset ovat korvanneet kalatalousvahinkoja vain noin kuudesosan aiheutuneesta vahingosta.

Enää ei myöskään arvosteta kalojen istutusta, vaan tavoitteena on, että kalat pääsevät vaeltamaan vesistöissä ja lisääntymään luonnollisesti. Tämä koskee koko EU:ta. Uuden ajattelun taustalla ovat laajat tutkimukset esimerkiksi Tornionjoelta ja EU:n vesipuitedirektiivi.

Lapin ELY-keskuksen kalatalousviranomainen pani lokakuussa 2017 vireille hakemuksen vanhentuneiden istutusvelvoitteiden muuttamiseksi. Esityksen pihvi on se, että Iijoen alaosan viiteen voimalaitokseen tulee tehdä toimivat kulkureitit vaelluskaloille, jotta ne pääsevät liikkumaan ylä- ja alavirtaan lisääntymis- ja kasvualueiden välillä. Myös tarvittava vesimäärä kuuluu asiaan. Lisäksi yhtiön on istutettava lohen ja meritaimenen pienpoi kasia jokialueelle, vaelluspoikasia eli smoltteja jokisuulle ja siirrettävä yläjuoksulle myös emokaloja, jotta luonnonkierto varmasti pääsee käynnistymään.

Iijoki on Suomen rakennetuista joista ainoa, jonka alkuperäiset vaelluskalat – lohi, meritaimen ja vaellussiika – säästyivät sukupuutolta joen sulkemisen yhteydessä. Ne on säilytetty kalanviljelyssä ja niitä on käytetty istutuksissa. Nyt paluu on mahdollinen.

Kalatalousvelvoitteiden muutosesityksen läpimeno tarkoittaa pääsemistä lähemmäksi joen luonnontilaa. Myös kalataloudelliset hyödyt jakautuisivat oikeudenmukaisemmin koko jokialueelle, eikä vain merialueen ja rannikon kalastajille, kuten istutusten jatkuessa. Satoja hehtaareja lisääntymisalueita Iijoen keski- ja yläjuoksulla on joen pääuomassa ja kymmenissä kunnostetuissa sivujoissa jopa satoja hehtaareja vapaata ja kunnostettua virtavesiuomaa vaelluskalojen ja jokihelmisimpukan lisääntymisalueiksi. Itse asiassa Iijoki on koko

Suomen kunnostetuin vesistö. Sen pääuoma on alajuoksun viiden voimalaitoksen yläpuolella liki luonnontilainen, sillä pääuomaa ei ole koskaan perattu koneellisesti uittoa varten.

Käytännössä paras tapa varmistaa lohen, taimenen ja siian nousu ja elämä Iijoessa olisi vesittää viiden alajuoksun voimalan kohdalla olevat vanhat luonnonuomat. Näin ne toimisivat jatkossa sekä nousuväylinä että lisääntymisalueina. Tätä vaativat Luonnonsuojeluliitto, sen Pohjois-Pohjanmaan piiri, Pudasjärven luonnonsuojeluyhdistys ja Iijoen suojeluyhdistys aluehallintovirastolle jättämissään kannanotoissa.

Tavoitteena on luonnonkierto, jossa kaikki kalala jit saavat terveitä, joessa syntyneitä kalanpoikasia. Sitä ei voi saada aikaan ilman vanhojen uomien vesittämistä, ohitusuomien rakentamista säännöstelypadoille ja niille taattua ekologista virtaamaa eli sellaista virtaa

Iijoki on koko Suomen kunnostetuin vesistö.

maa joessa, joka riittää turvaamaan virtaveden luonnon hyvinvoinnin. Lisäksi tarpeen ovat myös voimalaitosten yhteyteen rakennettavat kalaväylät.

Luke selvitti vuonna 2016, että pelkästään Raasakan alueen vanhan uoman vesittäminen ja kunnostaminen voisi tuottaa liki neljänneksen Iijoen lohismolteista noin 20 kuution virtaamalla. Tämä ei ole kuin 11 prosenttia Iijoen keskivirtaamasta.

Pohjolan Voima vastustaa Jos kalatalousviranomaisen esitys menisi läpi, romuttaisi se ennakkotapauksena vesivoimayhtiöiden käytännöt koko maassa. Niinpä ei olekaan ihme, että Pohjolan Voima ja muut voimayhtiöt ovat panneet kaiken voimansa tämän kalatalousvelvoitemuutoksen torjumiseen.

Yhtiöt ovat alkaneet puhua ”vapaaehtoisuudesta”, jolla saataisiin niiden mukaan jopa ”enemmän aikaan”. Pohjolan Voima ja Metsähallitus ovat panneet liikkeelle vapaaehtoisen hakemuksen alimpaan voimalaan Raasakkaan rakennettavasta teknisestä kalatiestä joen kalataloudellisen tilan ja velvoitteiden näennäiseksi muuttamiseksi. Mielenkiintoista tässä on se, että Pohjolan Voima sai Metsähallituksen liittymään mukaan omaan hakemukseensa.

Tällainen järjestely on erikoinen, sillä Metsähallitus ei omista ensimmäisenä käsittelyssä olevan Raasakan voimalaitoksen alueella sen paremmin maa-alueita, vesialueita kuin voimalaitostakaan. Lisäksi Metsähallituksen olisi toimittava tässä asiassa valuma-alueen suurimpana vesialueen omistajana niin sanotun yleisen edun valvojana.

Kalatalousasiantuntijoiden ja luonnonsuojeluaktiivien mukaan Pohjolan voiman ja Metsähallituksen hakemus on täyttä sumutusta, jolla vain pyritään säilyttämään vanha asema ja siirtämään voimayhtiölle kuuluvia velvoitteita veronmaksajien maksettaviksi.

Voimayhtiöt niin Iijoella kuin Kemijoellakin ovat jopa vaatineet, ettei kalatalousviranomaisten esityksiä saisi edes ottaa käsittelyyn, mikä on pöyristyttävä vaatimus.

Nyt nämä kaksi hakemusta, Pohjolan Voiman ”hakijaehtoinen” kalatie Raasakkaan ja kalaviranomaisen Iijoen kokonaisvaltainen velvoitemuutos käsitellään ja ratkaistaan kuitenkin todennäköisesti samanaikaisesti. Oikeusoppineiden mielestä Pohjolan Voiman ja Metsähallituksen esitys tullaan melkoisella varmuudella hylkäämään. Koko Iijoen kalatalousvelvoitteen uusiminen vaatinee vuosia valituskierroksineen.

Tämä pitkittyvä lupaprosessi sataa voimayhtiön laariin, sillä jokainen vuosi vanhentuneilla kalatalousvelvoitteilla tuottaa sille taloudellista etua.

Iijoki näyttää tietä Iijoella on järjestetty Iijokisoudut jo vuodesta 1983. Tänä vuonna se on epävarmaa koronatilanteen vuoksi. Työ Iijoen puolesta jatkuu silti. Jokiaktiivit niin Iijoella kuin muuallakin Suomessa kehottavat luonnonsuojelijoita panemaan kalataloustoimijoiden kanssa vireille lakeihin, uusimpiin tutkimustuloksiin ja EU:n vesipuitedirektiiviin perustuvia hakemuksia voimayhtiöiden velvoitteiden ajanmukaistamiseksi.

Luonnonsuojeluliitto on vaatinut jo vuosia voima laitospatojen vanhojen vesitalouslupien päivittämistä kalan kulun mahdollistamiseksi. Liitto on esittänyt myös lisää asiantuntijoita Ely-keskuksiin tekemään kalanhoitovelvoitteiden muutoshakemuksia ja aluehallintovirastoihin työntekijöitä niitä käsittelemään. Hallinto valmisteleekin nyt Iijoen jälkeen maamme suurimman joen, Kemijoen, velvoitemuutoksia.

Suomessa on noin 220 vesivoimalaa, joista noin 90 on alle yhden megawatin ja noin 150 alle viiden megawatin suuruista niin sanottua ”tippavoimalaa”. Varsinais-Suomen ELY-keskuksen vuonna 2017 teettämän selvityksen mukaan näistä osalla ei ole kalatie- tai kalanhoitovelvoitetta ja osa on yksinkertaisesti jättänyt noudattamatta annettuja velvoitteita. Kaiken huipuksi on myös sellaisiakin patoja, joilla ei ole lainkaan vesitalouslupaa, koska ne ovat niin vanhoja. Tällainen on esimerkiksi Helsingin Vanhankaupunginkoski.

Suomen luonnonsuojeluliitto, Suomen Vapaa-ajankalastajien Keskusjärjestö ja WWF saivat valtion uuteen hallitusohjelmaan vesilain muutoksen. Sillä kalanhoitovelvoitteet voidaan määrätä niille padoille, joilla niitä ei nyt ole. Lain on määrä valmistua Sanna Marinin hallituksen aikana.

Patojen purku – tai ainakin kelvollisten ohitusuomien rakentaminen – Suomessa voi alkaa.

VOIMAA luonnosta

Poikkeuskevät on saanut ihmiset etsimään tasapainoa luonnosta ja puutarhanhoidosta. Luonto- ja puutarhaterapiaa opiskelleet Luonnonsuojeluliiton työntekijät Johanna Mehtola ja Pirjo Itkonen kertovat, miten luonto on auttanut heitä vaikeissakin hetkissä.

Tekstit Johanna Mehtola, Pirjo Itkonen, kuvitukset Liisa Hulkko

Mielen vapaus

Aamuaurinko läikyttelee valoaan pilvien lomasta, kun kiipeän kallion yli ja katoan lähimetsän uumeniin. Koira tahdistaa kulkuani ja lukee tarkasti yöllä ilmestyneet hajumerkit kuononpäällään. Nyt sekin saa nuuhkia rauhassa. Minulla ei ole kiire bussiin, metroon eikä junaan. Kolmen tunnin edestakainen työmatka on vaihtunut pieneen aamulenkkiin ennen töiden alkua. Se kuluu lähimetsässä.

Seisahdun käpytikkojen pesäpuun luona ja jään katselemaan, kun palokärki lentää metsän halki kuivuneen haavan latvaan ja alkaa sukia itseään. Mustankiiltävästä höyhenpuvusta irtoaa tumma höyhen, joka alkaa leijailla tuulen mukana.

Metsässä elämisen rytmi muuttuu, ajantaju katoaa. Kallion kyljessä kasvavalla palleroporonjäkälällä tai kuusen kainalosta kurkistavalla katajalla on omat rytminsä, samoin pesäkoloonsa lentävällä käpytikalla tai kivelle laskeutuvalla suruvaipalla. Meillä kaikilla on omat eritahtiset rytmimme ja aikamme, jotka metsässä ollessa kummallisella tavalla yhdenmukaistuvat.

Näen lähimetsän elämästä vain ohikiitävän hetken, sitten on aika palata kotiin. Työpäivä alkaa. Sähköpostit, uutiset ja viestit maailmalta kertovat poikkeusoloista, koronauhreista, talouden syöksystä, aikatauluista, merkkimääristä, liian pienistä kuvatiedostoista. Vähitellen ympärilleni piirtyvät taas rajat. N yt käsillä oleva ajanjakso muistetaan tulevaisuudessa koronakeväänä, ehkä ensimmäisenä koronakeväänä, kuka tietää. Alun shokki, uutisähky ja tulevaisuuden pelko ovat tasaantuneet ja tilalle ovat tulleet kriisiajan rutiinit. Itselleni tärkeä tapa on lähteä luontoon. En mittaa siellä kilometrejä tai ajankulua, ja usein kuljen samassa, muutaman hehtaarin metsässä. Tärkeintä on olla läsnä: kuunnella, katsella, haistella ja tuntea. Ja vain olla.

Sillä ei tutkimuksen mukaan olekaan niin väliä, mitä metsässä tekee. Riittää, että sinne menee. Tampereen yliopiston tutkija Tytti Pasasen alkuvuodesta julkaistussa väitöskirjassa tämä seikka on todennettu empiirisillä kokeilla. Tulokset tukevat jo aiempia Suomessakin tehtyjä tutkimuksia luontoaltistuksen vaikutuksesta mielialaan ja elpymisen kokemukseen.

Väitöskirjassa nostetaan esiin myös ulkoilijan psykologisia tekijöitä kuten motiivi, huomion kohdistus ja vuorovaikutus ympäristön kanssa. Tietoisella metsässä oleilulla ja ympäristön tarkkailulla on yhteys korkeampaan elpymiseen ja hyvinvointiin. Mutta pelkkä kivellä istuminenkin voi saada jo ihmeitä aikaan. Pasasen tutkimuksenkin mukaan juuri useat luontokäynnit edistävät psyykkistä hyvinvointiamme. Metsään kannattaakin mennä aina, kun siihen on mahdollisuus.

”Metsässä elämisen rytmi muuttuu, ajantaju katoaa.

Nämä niin sanotut mikrotauot ovat omiaan myös virkistämään mieltä. Vihreän maiseman puutteessa virkistyskokemuksen ja stressin lievennyksen voi saada katselemalla luontokuvaa tai luontovideota.

Työpäivä kuluu tietokoneen ääressä, mutta aina silloin tällöin katse hakeutuu ikkunasta ulos. Keväinen luonto on elämää tulvillaan ja pihakuusen mustarastaspariskunta on elementissään: koiras lentelee sinne tänne, pöyhii maata ja kiipeää talon katolle laulamaan maailman kauneinta säveltään täyttäen koko tienoon laulullaan.

Tätä virtuaaliluonnon tehoa on selvitetty Luonnonvarakeskuksen vetämässä tuoreessa tutkimuksessakin. K un työpäivä päättyy, on hyvä tehdä selkeä jako työn ja vapaa-ajan välille. Painun ulos. Joskus riittää, että istun rappusella ja seurailen hetken mustarastaan tai punarinnan puuhia pihapuissa. Useimmiten askeleeni kuitenkin johtavat pieneen lähimetsään, sen liikuttavaan rauhaan ja hiljaiseen suojaan. Ja toisinaan mielessäni alkaa soida laulu, Vexi Salmea:

Maailma on kaunis ja hyvä elää sille Jolla on aikaa ja tilaa unelmille Ja mielen vapaus, ja mielen vapaus On vapautta kuunnella metsän huminoita Kun aamuinen aurinko kultaa kallioita Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä.

Johanna Mehtola

Kuka? Johanna Mehtola on Suomen Luonto -lehden toimittaja, Luonnonsuojeluliitossa töissä vuodesta 1991 lähtien. Puutarhaterapia ja Green coach -kouluttaja, kirjoittanut useita artikkeleita luonnon hyvinvointivaikutuksista ja laatinut muun muassa Aistiluontopolkumateriaalin. Intohimoinen lähimetsien koluaja ja luonnon pienten yksityiskohtien ihmettelijä. Lempituoksu: Metsän tuoksu sateen jälkeen Lempiääni: Mustarastaan laulu