Kukista kasvaa tarinoita

Kasvit paljastavat niitä ymmärtävälle menneisyyden salat ja tulevaisuuden suuntaviivat. Luonnonsuojelija-lehti tarkasteli maamme historiaa kuuden kasvin näkökulmasta.

Suomen historiaa ja tulevaisuutta ei usein tarkastella kasvien kautta. Kasvit avaavat ikkunan muinaiseen Suomeen ja kertovat nyky-yhteiskunnan polttavimmista kysymyksistä. Tutun ympäristön näkee uusin silmin, kun luonnonlukutaito kehittyy.

Tarkkasilmäinen voi esimerkiksi edelleen nähdä sodan jälkiä Suomen luonnossa. Mikko Piirainen kertoo Lutukka-lehdessä, kuinka vielä toisen maailmansodan aikana sotajoukot olivat pitkälti hevosvetoisia. Suomen Pohjanlahden satamien kautta kulki Pohjois-Suomeen sijoitettujen noin 200 000 miehen ja 32 000 hevosen ja muulin vahvuisten saksalaisten joukkojen huoltoreitti. Tällaisen joukon huoltamiseksi tuotiin Keski-Euroopasta valtavat määrät rehua, jonka mukana Suomeen kulkeutui uusia lajeja.

Myös venäläisen sotaväen vanavedessä saapui kasvien siemeniä jo 1800-luvulla Venäjän vallan aikaan. Osa, kuten harmio, ukonpalko ja idänhierakka, jäivät pysyvästi maahamme. Näitä polemokoreiksi kutsuttuja sotatulokkaita voi yhä löytää sota-ajan leiri- ja varastopaikoilta. Seuraavan kerran turistina

Suomenlinnassa pyöriessä kannattaa katse kääntää myös maahan.

Rautakautisesta asutuksesta ja kalmistoista voivat kieliä ravintona ja rohtona käytetyt muinaistulokkaat sikoangervo, nurmilaukka ja hoikkaängelmä. Muinaistulokkaita ovat monet tutut ja hyvinkin suomalaisuutta henkivät lajit, kuten päivänkakkara ja puna-apila.

Myrkyllinen hullukaali puolestaan lähettää kauppiaiden ja munkkien terveiset keskiajalta, jolloin sen uskottiin auttavan muun muassa merisairauteen, korvakipuihin, reumaan ja hammassärkyyn. Se oli myös Pohjois-Euroopan tärkein taikakasvi. Vielä nykyäänkin sitä löytää vanhan asutuksen piiristä sekä linnoitusten ja kirkkojen lähettyviltä. Hullukaali saattaa tupsahtaa nykypäivään yllättävissä paikoissa, sillä sen siementen tiedetään säilyvän maassa itämiskykyisinä jopa vuosisatoja.

Mitä meille kertovat bussipysäkin kyljessä rehottava keltamo tai Kilpisjärven tuntureiden lapinvuokko? Entäpä kesämökkirannan sitkeä kurtturuusu ja kuusimetsän herkkä vanamo? Miksi ahokissankäpälään ja kihokkiin ei tavallinen tallaaja enää kovin usein törmää?

Pysyvää on vain muutos

Lapinvuokko (Dryas Octopetala)

Kun Suomen peittänyt jääkauden synnyttämä mannerjäätikkö kymmenisen tuhatta vuotta sitten hiljalleen vetäytyi, pilkistivät veden alta Etelä-Suomessa vain korkeimmat moreenimäet ja harjut. Vain idässä ja pohjoisessa levisi laajempia paljaita maa-alueita.

Arktisiin olosuhteisiin sopeutuneet tundraja tunturikasvit seurasivat vetäytyvän jään reunaa. Yksi niistä oli lapinvuokko, joka onnistui tuulen avulla levittäytymään pohjoiseen Keski-Euroopan arktisilta aroilta.

Nykyään lapinvuokko on Suomessa yleinen vain Kilpisjärven seudun tuntureilla. Tämä jääkaudelta asti Suomessa selvinnyt kaunokainen on nyt uusien haasteiden edessä. Se on kivunnut Suomi-neidon päälaelle ja sormenpäihin. Kun ilmasto edelleen lämpenee, jäävät kylmää suosivan lapinvuokon elinpaikat Suomessa vä-

Kaikki kasvit ovat tulleet maahamme jääkauden jälkeen. Osa tuulen tai eläinten välityksellä, osa ihmisen seuralaisina. Se suomalainen luonto, jonka nyt näemme, ei ole aina ollut. Jääkauden jälkeisellä lauhkealla kaudella kukoistivat saarnit, vuorijalavat, vaahterat ja tammet, jotka myöhemmin joutuivat väistymään kuusten tieltä. Nyt ilmasto muuttuu taas. Uutta on kuitenkin ihmisen voimakas vaikutus lyhyellä aikavälillä. Ilmastokriisin myötä lapinvuokon kohtalo on kytkeytynyt ihmiskunnan tulevaisuuteen eri tavalla kuin koskaan ennen.

Pohjolan metsien muusa

Vanamo (Linnaea borealis)

En ma iloitse, en sure, huokaa; mutta metsän tummuus mulle tuokaa, puunto pilven, johon päivä hukkuu, siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu, tuoksut vanamon ja varjot veen; niistä sydämeni laulun teen.

Vanamo on kenties lyyrisin kasvi, mitä maamme päällään kantaa. Eino Leino tallensi sen Nocturnen säveliin, jotka henkivät sen elinympäristön pohjoisen kuusikon varjoista rauhaa.

Yksi maailman merkittävimmistä luonnontieteilijöistä, Carl von Linné, antoi vanamolle sukunsa nimen: Linnaea borealis. Borealis merkitsee pohjoista. Linné nimitti vanamoa kukkien kuninkaaksi. Suomenkielisen nimen vanamo kasville antoi Elias Lönnrot.

Eri puolilla maata kasvia on nimitetty esimerkiksi itikankelloksi tai sirkunkelloksi. Vanamo on vanha rohdoskasvi ja onpa uutteen uskottu auttavan myös rakkaudessa.

Vanamon pitkät, jopa metrien mittaiset, rennot varret kiipeilevät kevyinä pehmeän sammalikon pinnalla upoten osin mättääseen. Sen herkän kauniit vaaleanpunaiset kukat levittävät lehdokkia tai syreeniä muistuttavaa tuoksuaan erityisesti öisin. Ihmisten lisäksi myös hyönteiset hurmaantuvat sen tuoksusta.

Vanamoa on kasvanut Suomessa siitä lähtien kuin on ollut sammalpeitteisiä kuusimetsiäkin. Satumetsän keijukaiseksi se sopiikin. Mäntykankailla se hakeutuu varjon suojaan lahopuulle. Vanamo oli vielä 1950-luvulla yksi Suomen yleisimmistä kasveista. Sitten alkoi alamäki, kun tehometsätalous muokkasi suomalaista metsäluontoa. Vanamo ei kestä avohakkuita, ei maanmuokkausta eikä metsien lannoitusta. Eikä herkkä kasvi oikein siedä edes pirstoutuneiden metsien pienilmaston muuttumista kuivemmiksi.

Vanamoa voi nähdä pieniä määriä kaupunkienkin liepeillä, mutta kasvi on ennen kaikkea laajojen, vanhojen metsien laji. Siellä korkeiden kuusien alla se suikertaa sammalmättäillä ja saa retkeilijän kyykistymään pikkuruisen kasvin äärelle. Vanamonkin puolesta voi toivoa, että viimeiset vanhat ja luonnonmetsät suojellaan ja talousmetsiä niiden ympärillä ennallistetaan. Siellä vanamo vielä odottaa, kannon juurella tai kivenkolossa. Pienenä mutta valmiina kasvamaan.

Perinteikäs pörröpää

Ahokissankäpälä (Antennaria dioica)

Oletko nähnyt ahokissankäpäliä? Nuo ihanan peh moiset kissantassua muistuttavat kasvit olivat aiemmin yleisiä, silloin kun käytiin yhtenään ahon laitaa. Aho syntyi kaskeamisen tuloksena, kun vil jelyn jäljiltä maa jäi vähäravinteiseksi. Kissankä pälälle se sopii. Se kasvaa mieluusti paahteisilla ja vähäravinteisilla paikoilla. Sen lehtien pörröisyys kertookin sopeutumisesta kuivuuteen.

Maatalouden muutokset eivät ole ahokissan käpälää tai muita keto- ja niittykasveja auttaneet. Kedot ja niityt kasvavat umpeen, kun karja ei enää laidunna niityillä ja metsälaitumilla. Vielä 1800-lu vun lopulla lähes kolmannes Suomesta oli heinätai laidunmaana. Sen jälkeen tapahtunut muutos oli valtava, sillä 1900-luvun aikana perinneympä ristöistä hävisi 99 prosenttia. Samalla katosi myös moni kissankäpälän tärkeä elinympäristö.

Kissankäpälä on löytänyt uuden elinympäristön teiden varsilta, mutta sen elintilaa kaventaa haital linen vieraslaji komealupiini. Kasvi ei myöskään hyödy lämpenevästä ilmastosta eikä ilmakehän typpipitoisuuksien noususta. Kissankäpälä on siis todellinen perinnelaji, joka ei muutoksista perusta. Ihmiselle se on kelvannut haavojen ja hiertymien hoitoon sekä rohtokasviksi munuais- ja sappivai voihin, rintatulehduksen ja reuman hoitoon.

Kissankäpälä oli ennen niin yleinen, ettei sen vähenemistä ensin huomattu. Luontoa tarkkai levat kasviharrastajat toivat esiin ensimmäisenä huolensa, kun pörröisiä pieniä kasveja ei enää tul lutkaan vastaan luontoretkillä. Mutta kun tarkasti

Keskiaikainen keltamo

(Chelidonium majus)

Vaikka keltamo kukkii keltaisena, se jää helposti huomiotta puiston perälle, pilkistämään vanhan asutuksen raunioista tai joutomaiden väriläiskäksi. Kaksi verholehteä varisevat heti kukan avautuessa ensi kertaa ja jäljelle jäävät vain neljä isoa terälehteä. Ne ovat arkinen näky, mutta keltamolla on takana menneisyys arvostettuna rohdoskasvina.

Ei ole sattumaa, että keltamo kukkii runsaana muinaislinnojen ympäristössä ja ihmisasutuksen liepeillä. Se on levinnyt ympäri maailmaa ihmisen seuralaisena. Pohjoismaihin keltamo lienee tullut keskiajalla munkkien mukana. Sitä on todennäköisesti jopa viljelty. Rohdoskasvina keltamon juuret totesi pääskyjen parantavan poikastensa kipeät silmät keltamolla.

Siitä seurasi, että ihmisetkin alkoivat käyttää lajia silmäsairauksien hoidossa. Kasvilla on pyritty parantamaan myös reumaa, rupia ja syyliä – jopa malariaa. Myös keltatautia yritettiin Paracelsuksen merkkiopin mukaisesti parantaa keltamorohdolla.

Keltamossa on kukkien lisäksi keltaista myös maitiaisneste, jota valuu katkaistusta varresta. Neste on myrkyllistä ja siitä on tunnistettu alkaloideja, joista osa on sukua unikkokasvien heimoon kuuluvan oopiumiunikon alkaloideille, mikä lienee avittanut keltamon suosiota rohdoskasvina.

Vaatimaton keltamo ei siis olekaan ikiajat Suomen suvessa havissut kukkanen, vaan maailmaa nähnyt muinaistulokas, joka lääketieteen kehittyessä ja yhteiskunnan muuttuessa on jäänyt kesäkukkien taustakuoroon. Seuraavan kerran kun tienvarressa sinua tervehtii pilkahdus keltaista, älä kulje ohi vaan anna keltamon muistuttaa, että olet itsekin osa historian jatkumoa ja ehkäpä jonakin päivänä väistyt muiden lajien tieltä sivuun.

Soiden hunajainen houkutus

Kihokki (Drosera)

Kiimaheinä, limaheinä vai himoheinä? Vaiko sittenkin itkulehti, kyynellehti ja kihoheinä? Kyllä kansa tietää. Kihokin erikoinen ulkomuoto on kiihottanut ihmisen mielikuvitusta jo ammoisista ajoista. Pakanaheinäksikin kutsutun kasvin lehtiä on käytetty rohtona syyliin ja känsiin, yskään, punatautiin ja silmäsairauksiin. Niistä on niin ikään valmistettu punaväriä lankojen sävyttämiseen. Nykyään kasvia kerätään kosmetiikan ja terveydenhoitotuotteiden raaka-aineiksi Keski-Eurooppaan. Kihokit ovat suomalaisessa luonnossa eksoottinen näky. Niiden lehdistä kihoaa nuppineulamaisten karvojen päähän sitkeitä, kiiltäviä, hieman hunajaiselta tuoksuvia limapisaroita. Tahmeat, punaiset lehdet houkuttelevat hyönteisiä puoleensa. Kun uhri lentää lehdelle, limaiset karvat ottavat sen syleilyynsä. Jopa lehtilapa saattaa kääntyä kokoon hyönteisen pyristellessä ja sotkeutuessa yhä pahemmin eritteeseen. Lopulta liman entsyymit hajottavat saaliin pehmeät osat.

Hyönteisravinnon käyttö on sopeuma kihokin elinympäristöön niukkaravinteisella suolla tai rannalla. Kasvi ei kuitenkaan ole pelkästään lihansyöjä, vaan imee juurillaan mineraaleja ja yhteyttää. Suomessa kasvaa kolme eri kihokkilajia; pyöreälehtikihokki, pitkälehtikihokki ja matalakihokki, joista erityisesti viimeisin on hävinnyt monilta kasvupaikoiltaan soiden ojitusten takia.

Kihokin selviytymistarina suomalaisilla soilla kytkeytyy muuttuvan suomalaisen yhteiskunnan tarinaan. Kun ihminen aluksi käytti suota metsästykseen, luonnontuotteiden keruuseen, eläinten rehun hankintaan ja pienimuotoiseen suomalmin nostoon, säilyi suon vesitalous muuttumattomana. Kihokin elinympäristö muuttui huomattavasti 1900-luvulla systemaattisen ojituksen voimistuttua maa- ja metsätaloutta sekä turpeennostoa varten. Sata vuotta sitten ojittamattomana olleesta pinta-alasta on Etelä- ja Keski-Suomessa jäljellä vain neljännes ja Pohjois-Suomessa kaksi kolmasosaa. Ilmasto- ja monimuotoisuuskriisin edetessä on kihokin koti otsikoissa, kun soiden kohtalosta päätetään.