Lempipaikka

Ikiaikainen maisema

Askalankosken laaksokattilan metsättömyys on ihmisen ja luonnon yhteispelin seurausta. Jokilaakson kosken savipitoisia rinteitä laidunnettiin jo pronssikaudella. Laiduntaminen kesti katkeamatta 1960 ­ luvulle saakka. 1990 ­ luvulla Paimion seudun ympäristöyhdistys ryhtyi hoitamaan aluetta talkoovoimin, ja maan siemenpankissa säilyneet kasvit alkoivat taas kukkia.

Keväisellä Askalankoskella kiurunkannukset, kevätesikot ja keltavuokkoesiintymät tuovat silmäniloa. Alueen sydämessä on jyrkkä rinne, jonka väri muuttuu vuodenkierron mukaan. Kesäkuussa tämä ”Onnin rinne” näyttäytyy valko ­ sini ­ punaisena, kun sikoangervo, kellokasvit ja mäkitervakko kukkivat. Heinä ­ elokuussa paikka muuttuu violetti ­ keltaiseksi keltamataran, kuismien ja ahdekaunokin saadessa vuoron. Rinnettä kaunistava tummanlila ketokaunokki tulkitaan Lounais ­Suomessa muinaiskasviksi. Se on valittu yhdistyksen tunnukseksi – myös nimensä takia!

Erityinen kasvi Askalankoskella on tummatulikukka, jonka keltaiset kukkatähkät loistavat huomiota herättävinä elokuussa. Tummatulikukkaa käytettiin rautakaudella kalojen pyydystämiseen. Sen lievästi myrkyllisiä siemeniä jauhettiin mukaan taikinapalloihin ja heitettiin veteen suvantopaikoille. Taikinapalloja syöneet kalat huumaantuivat, ja ne oli helppo pyytää. Paimionjokilaakson ja Askalankosken kasvit kertovat ihmisen toiminnasta. Ahdekaurat, sikoangervot, mäkimeiramit ja nurmilaukat ovat side rautakauteen. Maisema on kutsunut ihmisiä puoleensa jo silloin. Lohta nousi joesta, ja todennäköisesti koskipaikoille leiriydyttiin tiettyyn aikaan vuodesta. Nurmilaukkaa ja mäkimeiramia käytettiin mausteina. Haltioidun siitä, että Askalankoskella voi tulla maisemaan, jota ei heinäkuussa valtaakaan nokkonen ja ohdake, vaan se säilyy avoimena niittynä. Löydät ketoneilikan, keltamataran ja muut pienet ihanuudet. Maisemasta kannattaa nauttia maassa istuen kahvin kera ja kännykän unohtaen. Voi heittäytyä kukkivaan rinteeseen ja katsella pilviä mäkimeiramin tuoksuessa ympärillä.