22
Luonnonsuojelija 3/2020
Soidensuojelun elävä legenda Rauno Ruuhijärven elämäntarina kietoutuu Suomen soidensuojelun ympärille. Ruuhijärvi, 90, on nähnyt Suomen luonnonsuojelusta kaiken – ja vaikuttanut vielä enemmän. Teksti ja kuvat Ismo Tuormaa, aikajana Liisa Hulkko
O
vikello soi Korson Pyytiellä, Rauno Ruuhijärvi tulee avaamaan oven ja esittelee juuri kaadettua jättikuusta tonttinsa nurkassa. Kuusi kuoli kaapelitöiden takia. ”Onneksi työhuoneen ikkunan edessä oleva satavuotias kuusi säilyi. Sitä ihailen joka päivä”, Ruuhijärvi toteaa. Sisällä talossa huokuu sivistys monien tunnettujen taiteilijoiden tekemien upeiden öljyväri- ja grafiikkataulujen ja suuren kirjaston välityksellä. Kaikki on paikoillaan A.E. Järvisen kirjoista Ruuhijärven saksaksi kirjoittamaan, 360-sivuiseen Suomen soiden alueellista jakoa käsitelleeseen tohtorinväitöskirjaan asti.
Luonnonsuojelun Indiana Jones Rauno Ruuhijärven pitkä elämä on rikas, jännittävä ja monivaiheinen. Hänen taipaleensa syntymäkodista (1930) Hankasalmelta Kauhavalle ja sieltä myöhem-
Rauno Ruuhijärven uran vaiheita Suomen soiden käytön ja suojelun historia
Syntyy 4.9.1930 Hankasalmella, isä metsätalousneuvoja, äiti kotiäiti
1930
mille retkille Suomen metsiin ja soille on kiehtova katsaus koko itsenäisen Suomen historiaan – ja samalla luonnossa tapahtuneisiin suuriin ja henkisesti raskaisiin muutoksiin. Tarinassa riittää jännittäviä vaiheita, kuin Indiana Jonesin seikkailuissa. Mutta annetaan miehen kertoa tarinansa itse. ”Isäni oli metsätalousneuvoja ja äiti kotirouva. Kun muutimme Kauhavalle, pihastamme alkoi lakeus harmaine latoineen, punaisine auringonlaskuineen ja kaukaisine, sinisine metsineen.” Kotona ei aina ollut nuorelle pojalle seuraa, joten hän ei viihtynyt sisällä. Siitä alkoi luonnonharrastus. Ruuhijärvi kuunteli kanalintujen soitimia, haisteli viimeisiä kytösavuja ja oppi kulkemaan yksin ja kavereitten kanssa metsissä, soilla ja Alajoen niityillä. Pelkkää retkeilyä ilman kompassia ja hyviä karttoja Raunon elämä ei ollut vaan kesät menivät erilaisissa metsänhoitotöissä. Syksyisin harrastuksiin kuului myös metsästys. ”Ne olivat mukavia vuosia, mutta Lapin luonto minut lopulta lumosi”, Ruuhijärvi kertoo. Elämää rikastutti yhdessä ruotsinkielen opettajan kanssa vietetty kesä 1947 kullankaivajana Sodankylän Tankavaarassa. Lapio- ja hakkumenetelmällä saatu 40 gramman kultapullo oli hennolle lukiolaispojalle hyvä tulos. ”Lappi oli tuohon aikaan poltettu, mutta luonto oli tietyllä tavalla koskematon. Sen metsille ja soille ei oltu tehty mitään. Retkeily Vuotson seudulla oli miinavaaran takia jännittävää aikaa. Pysyvimmin kesä jätti jälkeensä Lapin kuumeen.”
Perhe muuttaa Kauhavalle. Seikkailee kesäisin soilla ja metsissä.
1932
Ennen sotia: Suo, kuokka ja jussi Soita raivataan pelloiksi. Soilla käydään marjassa ja metsästämässä. Soilta kerätään myös heinää karjalle.
Kullankaivajana kesän 1947 Sodankylän Tankavaarassa. Tutustuu Lapin suoluontoon.
1947
Ylioppilas Kauhavan keskikoulusta ja lukiosta.
1949
Sotien jälkeen nuori Ruuhijärvi oli päättämässä uravalintaansa. Hänestä piti tulla metsänhoitaja, mutta välivuosi ennen sotaväkeä biologian opettajan viransijaisena muutti suunnitelmat. Uratähtäin vaihtui biologian ja maantiedon opettajan ammattiin. Myöhemmin ansiotyö Helsingin yliopiston kasvimuseossa, kurssiopettajana ja professori Aarno Kalelan, A.K. Cajanderin pojan alaisena muuttivat nämäkin suunnitelmat. Opiskelun alettua nuoren Ruuhijärven tehtäväksi tuli Suomen pohjoisten soiden kartoittaminen moottoripyörän avulla. Hän seikkaili neljä kesää pitkin ja poikin Suomen soita Kaskinen–Joensuu-linjan pohjoispuolella ja ihastui näillä matkoillaan erityisesti Lapin aapasoihin. ”Kesät moottoripyörällä tien päällä ja säiden armoilla ilman pysyviä tukikohtia tuntuvat näin jälkikäteen äärimmäiseltä urheilusuoritukselta. Paitsi päivän suo, mieleen nousee usein karu ateria kylän Osuuskaupan portailla: hernekeittopurkki, leipää ja halpaa makkaraa”, Ruuhijärvi muistelee.
Suru suon hukkuessa tekoaltaan alle 1950-luvun lopulla Lokan ja Porttipahdan alueiden soiden kohtalot oli jo sinetöity. Vietettyään kolme seuraavaa kesää Sompiossa Euroopan suurimmalla yhtenäisellä suoalueella Ruuhijärvessä heräsi yhä vahvemmin näkemys luonnonsuojelun tärkeydestä. ”Soita lähestyttiin Sompiossa Luiron ja sen sivujokien kautta kapealla tenolaisella jokiveneellä. Jokimat-
Aloittaa biologian ja maantieteen opinnot Helsingin yliopistossa. 1951
1940-luku: Pulaa polttoaineesta Sota-aikana tulee pulaa kaikesta. Turpeen käyttöä energiantuotannossa kartoitetaan. Tuleva Vapo perustetaan. Turpeenkaivuusta ei kuitenkaan tule vielä laajamittaista.
Neljä kesää moottoripyörällä pohjoisessa soita kartoittamassa.
Puoliso 1956 lehtori Liisa Sinikka Tenhunen, lapset Jukka, Ilkka ja Heikki
1956
Kemijoen patoamisaltaiden tutkimustoimikunnan sihteerinä 1958–1960. 1958
1950-luku: Metsätalous kasvaa Metsäteollisuudella on tärkeä rooli sotakorvauksien maksamisessa. Soita ojitetaan metsämaan lisäämiseksi. Soiden raivaaminen maatalouskäyttöön helpottuu koneiden myötä.
