Luonnonsuojelija 1/2021
Kalatalousvelvoitteet kuntoon!
J
o vuoden 1902 vesioikeuslaissa säädettiin, että ”kymissä, virrassa ja joessa sekä väyläsalmessa on valtaväylä jätettävä auki veden vapaata juoksua, laiva- ja veneliikennettä, lauttausta ja kalan kulkua varten”. Vaatimus kalan kulun turvaamisesta ja tarvittaessa velvoite kalatien rakentamisesta on sen jälkeen kirjattu myös vuoden 1962 vesilakiin ja vuonna 2011 säädettyyn, nyt voimassa olevaan vesilakiin. Suomessa on kuitenkin vesilainsäädösten vastaisesti noin 120 vuoden ajan isoissa ja pienissä vesivoimahankkeissa johdonmukaisesti vältetty selkeiden velvoitteiden asettaminen kalan kulun turvaamiseksi. Vuosikymmenten kuluessa syyt säännösten ja lupien laiminlyönteihin ovat vaihdelleet, mutta niihin ovat voimayhtiöiden ohella syyllistyneet oikeusistuimet, kalatalousviranomaiset ja vesilain valvojat. Vesialueiden omistajien (kalastuskunnat, osakaskunnat), luonnonsuojelu- ja virkistyskalastusjärjestöjen sekä tutkijoiden hätähuudot vaelluskalojen luontaisen lisääntymisen turvaamisesta on syrjäytetty lisäämällä poikasistutuksia tai hukuttamalla vaatimukset jatkoselvitystä vaativien asioiden pinoon. Konkreettisia toimenpiteitä vaelluskalakysymysten edistymisestä on alkanut näkyä vasta 2000-luvulla.
Vesirakentamislupa on kokonaisuus Vesivoiman rakentamisen perusongelma on ollut se, että kalatalouskysymykset on käsitelty erillään rakentamiskokonaisuudesta, ikään kuin lisukkeena tai ylimääräisenä rasitteena. Vesivoimalaitos on kokonaisuus, josta mitään palasta ei tule eritellä pois. Kysymys kalan kulkuyhteyksien järjestämisestä on voimalaitosta rakennettaessa yhtä oleellinen kuin padot, turbiinit ja generaattorit. Kalatalouskysymysten vähättely ja eriyttäminen kokonaisuudesta on ollut perusvirhe, johon lainsäädännön puutteet ja velvoitteiden täytäntöönpanon vesitykset ovat antaneet lisämahdollisuuksia – ja kyllähän vesivoimayhtiöt ovat niitä häikäilemättömästi hyväkseen käyttäneet.
Kalatalousvelvoitteen muuttaminen Eri aikoina velvoitteita on asetettu hyvin epäyhtenäisesti ja vaihtelevin perustein. Kalatalousvelvoitteiden muuttamisen tarve olosuhteiden muuttuessa on ilmeinen. Vesilaki (1962) ei kuitenkaan alun perin sisältänyt mahdollisuutta muuttaa aikaisempia kalatalousvelvoitteita, jos voimayhtiö ei itse sitä hakenut. Suomessa heräsi 1980-luvulla laajasti aito huoli virtavesien ja vaelluskalakantojen surkeasta tilasta ja myös toimenpiteitä saatiin aikaan. Merkittävin lainsäädäntösaavutus oli koskiensuojelulaki (1987), jolla kiellettiin uusien vesivoimalaitosten rakentaminen useissa vielä vapaina säilyneissä virtavesissä. Kalatalousvelvoitteiden muuttamismahdollisuuden lisäämistä vesilakiin vastustivat luonnollisesti vesivoimayhtiöt, jotka pitivät kaikkia muutoksia ikiaikaisiksi myönnettyihin vesivoimalupiinsa suorastaan perustuslain omaisuudensuojan vastaisina.
Mutta silloiset kansanedustajat ansaitsevat kiitoksen siitä, että vuonna 1987 vesilakiin lisättiin mahdollisuus perustelluista syistä puuttua myös voimassa oleviin kalatalousvelvoitteisiin. Muutos kuuluu sanatarkasti: ”Lupaviranomainen voi hakemuksesta muuttaa kalatalousvelvoitetta ja kalatalousmaksua koskevia määräyksiä, jos olosuhteet ovat olennaisesti muuttuneet.” Vesilain uudistuksessa (2011) kyseinen lainkohta, vesilain 3 luvun 22 §, säilyi alkuperäisessä muodossaan. ”Olosuhteiden olennaisen muutoksen” määrittäminen on täsmentynyt lukuisten muutoshakemusten käsittelyssä ja etenkin korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisuissa, joissa ilmaisulle on saatu määrittelyjä ja rajauksia. Virtavesissä selkeiksi olosuhteiden olennaisiksi muutoksiksi on katsottu mm. veden laadun parantuminen, koskikunnostusten vaikutukset ja tarve lohikalojen perimäaineksen säilyttämiseen luonnonkierrossa. Tutkimustieto vaelluskalakantojen säilymisen edellytyksistä on lisääntynyt viime vuosikymmeninä ja tämä uusi tieto on myös katsottu tapauskohtaisesti perusteeksi avata aikaisempi velvoitepäätös. Kalatalousvelvoitteiden muutoskysymyksistä on julkaistu paljon ympäristöoikeudellisia selvityksiä ja opinnäytetöitä sekä KHO:n ratkaisuja, joihin aihepiiristä kiinnostuneiden kannattaa tutustua.
siellä elää vain vanhoja yksilöitä, koska simpukan lisääntymisen edellytyksenä olevia lohen poikasia ei joessa enää ole. Lohen häviäminen tappaa myös raakkukannat. Kalatalousviranomainen (Lapin ELY-keskus) on pannut vireille hakemukset Ii- ja Kemijokien kalatalousvelvoitteiden muuttamiseksi niin, että velvoitteiksi tulisi myös kalan kulun turvaaminen voimalaitosten ohi. Lupaviranomaisena toimiva Pohjois-Suomen aluehallintovirasto on viime vuonna kuuluttanut molemmat hakemukset. Sekä PVO-Vesivoima (Iijoki) että Kemijoki Oy ovat vastustaneet muistutuksissaan hakemusten toteutusta. Esimerkiksi Kemijoki Oy:n muistutus on yli 100 sivua pitkä ja sen liitteinä on tukku selvityksiä, joilla voimayhtiö yrittää leimata hakemuksen perusteettomaksi ja kohtuuttomaksi. Aikaisemmat velvoitteiden muutoshakemukset mm. Kokemäenjoella, Pielisjoella ja Hiitolanjoella ovat päättyneet velvoitteiden muuttamiseen kalatalousviranomaisen hakemalla tavalla. Voimayhtiöiden kannoissa paistaa läpi pelko ja hätä saavutettujen etujen ja yhtiöille edullisen velvoitteen toteutustavan menetyksestä. Pohjoisten suurten jokien kalatalousvelvoitteiden muutos vastaamaan olosuhteissa tapahtuneita muutoksia on välttämättömyys. Jos voimayhtiöt haluavat kantaa monesti esillä pitämänsä yhteiskunta- ja ympäristövastuunsa, tulee niiden muuttaa kaikkia muutoksia vastustava linjansa ja oivaltaa se, että vaelluskalojen luontaisen lisääntymisen mahdollistava velvoitteen toteutustapa on ainut kestävä vaihtoehto. Antti Ylitalo Ympäristöneuvos, eläkkeellä
Hätähuudot vaelluskalojen tilasta on syrjäytetty.
Kemijoki ja Iijoki haastavat velvoitemuutoksen toimivuuden Kemijoen ja Iijoen vesivoiman valjastaminen tapahtui sodan jälkeisissä olosuhteissa, joissa ensisijaista oli saada nopeasti käyttöön lisää sähkön tuotantokapasiteettia. Kalatalouskysymykset (korvaukset ja velvoitteiden asettaminen) jäivät ratkaistaviksi erikseen. Kalatalousvelvoitteet, jotka siis perustuvat pelkästään poikasistutuksiin, tulivat voimaan vasta vuonna 1980 pitkällisen oikeuskäsittelyn jälkeen. Sekä Kemi- että Iijoen yläjuoksuille ja sivujokiin jäi erittäin paljon erinomaisia lohikalojen lisääntymis- ja kasvuympäristöjä, joiden poikastuotantokapasiteetti on jopa Itämeren mittakaavassa merkittävä. Näiden suurjokien kalatalousvelvoitteiden toteutustapa ja mitoitus perustuvat siis 1960- ja 1970-luvuilla tehtyihin selvityksiin. On täysin selvää, että yli 50 vuoden aikana on kertynyt paljon uutta perustietoa sekä lohikalojen lisääntymisbiologiasta että kalakantojen perimäaineksen monimuotoisuuden säilyttämisen välttämättömyydestä. Myös tieto virtavesien ekologiasta ja eri lajien keskinäisitä riippuvuuksista on lisääntynyt. Tästä esimerkkinä voi mainita jokihelmisimpukan (raakku) lisääntymisen edellyttämän lohen ja simpukan välisen suhteen, jossa raakun glokidiotoukat kehittyvät lohenpoikasten kiduksissa. Iijoen suurin sivujoki, Livojoki, oli ennen pääuoman valjastamista yksi Suomen parhaista raakkujoista, mutta nyt
13
