22
Luonnonsuojelija 1/2021
TEKSTI LIISA HULKKO KUVAT PANU OULASVIRTA (RAAKUT) JA JUHA SYVÄRANTA / ALLECO OY
Virtaavan veden todellinen JOEN VESI VIRTAA hiljaa. Virta etsii tiensä veden pohjan sorasokkeloiden läpi. Joen pohjaan on kiinnittynyt simpukka. Ulkonäöltään vaatimaton otus ei ole mikä tahansa nilviäinen, vaan tarunhohtoinen jokihelmisimpukka eli raakku. Jokihelmisimpukka on saanut nimensä helmestä. Raakku tuottaa niitä vahingossa, kun pieni hiekansiru pääsee simpukan sisälle. Ihmisen silmissä raakun arvo määräytyi pitkään sen tuottamien helmien kautta. Helmien harvinaisuus vain lisäsi niiden arvoa ihmisen mielissä. Tosiasiassa lajin arvo on jossain aivan muualla. Raakku siivilöi joen vettä lehtikiduksiinsa ravintoa saadakseen, mutta samalla se tietämättään puhdistaa jopa 50 litraa vettä päivässä. Kun hyvinvoivassa raakkujoessa kymmenettuhannet simpukat suodattavat vettä, ovat ne joen oma vedenpuhdistamo. Raakku on virtavesien avainlaji, josta moni laji on riippuvainen.
Miljoonia vuosia vanha laji, jokihelmisimpukka eli raakku, on odottanut vesivoimapadon takana jo vuosikymmeniä. Raakku kaipaa vaeltavia lohikaloja, joita ilman se ei voi lisääntyä. Milloin odotus palkitaan?
Muistoja menneiltä ajoilta
Elämä jäi padon taakse
Lajina raakku on ikivanha, suorastaan ikiaikainen. Raakku on selvinnyt miljoonien vuosien aikana tapahtuneista ilmasto- ja elinympäristömuutoksista – toisin kuin esimerkiksi dinosaurukset. Ihmisen toimet ovat raakulle meteoriitteja ja jääkausia pahempi koitos. Raakku on maamme pitkäikäisin eläinlaji. Se voi elää yli 200-vuotiaaksi. Tuona aikana suomalainen jokiluonto on muuttunut dramaattisesti. Sata vuotta sitten raakulla riitti puhdasta vettä ja lajitovereita, mutta sen oli vaikea välttää yhä rajummaksi yltyvää helmenpyyntiä. Se oli koitua lajin kohtaloksi ennen rauhoitusta vuonna 1955. Raakku on ensimmäinen lailla rauhoitettu selkärangaton eläinlaji Suomessa.
Kun raakku alkoi keski-ikäistyä, tapahtui sen virtaavassa elinympäristössä mittava muutos. Suurin osa joista padottiin sotien jälkeen. Vesivoimalaitos pysäytti joen virtaaman ja jokea pitkin vaeltavien lajien matkan kirjaimellisesti padon seinään. Raakun lisääntyminen on vaelluskalojen ja virtaavan veden varassa. Ensin raakkukoiraat vapauttavat siittiönsä veteen, ja virta kuljettaa ne naaraiden kiduslehtien väliin. Kun toukat eli glokidiot ovat kehittyneet, naaras puhaltaa ne vuorostaan veden vietäviksi. Silloin koittaa dramaattinen vaihe: toukilla on vain vähän elinaikaa. Niiden täytyy löytää taimen tai lohi, joiden kiduksiin ne voivat tarttua. Toukat kasvavat kalan kiduksissa minisimpukoiksi. Sieltä ne lopulta irrottautuvat ja putoavat joen pohjaan soran joukkoon kasvamaan. Raakun vastoinkäymiset eivät loppuneet patoon. Uusia ongelmia syntyi, kun massiiviset suo- ja metsäojitukset sekä avohakkuut alkoivat sotien jälkeen. Humusaineita kulkeutui veteen, vesi sameni ja hapesta alkoi olla pulaa jokien liettyneillä pohjasedimenteillä.
Ihmisen toimet ovat raakulle meteoriitteja ja jääkausia pahempi koitos.
Raakku on odottanut eteläisen Suomen samentuneissa jokivesissä jo vuosikymmeniä vaelluskaloja, jotka ovat jääneet vesivoimapatojen taakse. Se ei voi lisääntyä ilman lohikaloja. Yksi raakku suodattaa 50 litraa vettä vuorokaudessa. Yhdessä raakut ovat joen vedenpuhdistamo. Yläkuvassa Panu Oulasvirta sukeltamassa kollegansa Pauliina Saarmanin kanssa Mustionjoella 2019.
