Virtaavan veden todellinen helmi

TEKSTI LIISA HULKKO KUVAT PANU OULASVIRTA (RAAKUT) JA JUHA SYVÄRANTA / ALLECO OY

JOEN VESI VIRTAA hiljaa. Virta etsii tiensä veden pohjan sorasokkeloiden läpi. Joen pohjaan on kiinnittynyt simpukka. Ulkonäöltään vaatimaton otus ei ole mikä tahansa nilviäinen, vaan tarunhohtoinen jokihelmisimpukka eli raakku. Jokihelmisimpukka on saanut Miljoonia nimensä helmestä. Raakku vuosia vanha laji, tuottaa niitä vahingossa, kun pieni hiekansiru jokihelmisimpukka eli pääsee simpukan sisälle. Ihmisen silmisraakku, on odottanut vesi- sä raakun arvo määräytyi pitkään sen voimapadon takana jo vuosi- tuottamien helmien kautta. Helmien kymmeniä. Raakku kaipaa vaeltavia lohikaloja, joita harvinaisuus vain lisäsi niiden arvoa ihmisen mielissä. ilman se ei voi lisääntyä. Tosiasiassa lajin arvo on jossain aivan Milloin odotus muualla. Raakku siivilöi joen vettä lehtikidukpalkitaan? siinsa ravintoa saadakseen, mutta samalla se tietämättään puhdistaa jopa 50 litraa vettä päivässä. Kun hyvinvoivassa raakkujoessa kymmenettuhannet simpukat suodattavat vettä, ovat ne joen oma vedenpuhdistamo. Raakku on virtavesien avainlaji, josta moni laji on riippuvainen.

Muistoja menneiltä ajoilta Elämä jäi padon taakse

Lajina raakku on ikivanha, suorastaan Kun raakku alkoi keski-ikäistyä, tapahtui ikiaikainen. Raakku on selvinnyt miljoo- sen virtaavassa elinympäristössä mittava nien vuosien aikana tapahtuneista ilmas- muutos. Suurin osa joista padottiin sotien to- ja elinympäristömuutoksista – toisin jälkeen. Vesivoimalaitos pysäytti joen virkuin esimerkiksi dinosaurukset. Ihmisen taaman ja jokea pitkin vaeltavien lajien toimet ovat raakulle meteoriitteja ja jää- matkan kirjaimellisesti padon seinään. kausia pahempi koitos. Raakun lisääntyminen on vaelluska-

Raakku on maamme pitkäikäisin lojen ja virtaavan veden varassa. Ensin eläinlaji. Se voi elää yli 200-vuotiaaksi. raakkukoiraat vapauttavat siittiönsä Tuona aikana suomalainen joki- veteen, ja virta kuljettaa ne naaraiden luonto on muuttunut dra- kiduslehtien väliin. Kun toukat maattisesti. eli glokidiot ovat kehittyneet, Sata vuotta sitten raakulla riitti puh- Ihmisen naaras puhaltaa ne vuorostaan veden vietäviksi. dasta vettä ja lajitovereita, mutta sen oli vaikea välttää toimet ovat raakulle Silloin koittaa dramaattinen vaihe: toukilla on vain vähän yhä rajummaksi yltyvää helmenpyyn- meteoriitteja ja elinaikaa. Niiden täytyy löytää taimen tai tiä. Se oli koitua la- jääkausia pahempi lohi, joiden kiduksiin jin kohtaloksi ennen rauhoitusta vuonna koitos. ne voivat tarttua. Toukat kasvavat kalan kiduksis1955. Raakku on ensim- sa minisimpukoiksi. Sieltä mäinen lailla rauhoitettu ne lopulta irrottautuvat ja puselkärangaton eläinlaji Suo- toavat joen pohjaan soran joukmessa. koon kasvamaan. Raakun vastoinkäymiset eivät loppuneet patoon. Uusia ongelmia syntyi, kun massiiviset suo- ja metsäojitukset sekä avohakkuut alkoivat sotien jälkeen. Humusaineita kulkeutui veteen, vesi sameni ja hapesta alkoi olla pulaa jokien liettyneillä pohjasedimenteillä.

Raakku on odottanut eteläisen Suomen samentuneissa jokivesissä jo vuosikymmeniä vaelluskaloja, jotka ovat jääneet vesivoimapatojen taakse. Se ei voi lisääntyä ilman lohikaloja.

Yksi raakku suodattaa 50 litraa vettä vuorokaudessa. Yhdessä raakut ovat joen vedenpuhdistamo.

Yläkuvassa Panu Oulasvirta sukeltamassa kollegansa Pauliina Saarmanin kanssa Mustionjoella 2019.

Virtaavan veden todellinen helmi

Varsinkin joen pohjasoraan hautautuneet pienet simpukat ovat kovilla. Ne tarvitsevat puhdasta hapekasta vettä, joka huuhtelee soraa. Kiintoaines täyttää sorahuokoset, pohja sedimentoituu ja simpukat tukehtuvat.

Raakku jaksaa odottaa

2020-luvulla monessa joessa, jossa on aiemmin elänyt kymmeniä tuhansia raakkuja, on jäljellä enää joukko vanhoja raakkuja. Ne tönöttävät sitkeästi joen pohjalla. Vesi on sameaa ja pohja on liettynyt, mutta vuosirenkaita kerännyt, paksunahkainen raakkuvanhus kestää kyllä tämänkin.

Raakku on odottanut lohien paluuta jo vuosikymmeniä. Toivoa on vielä, sillä raakku pystyy lisääntymään vanhanakin. Raakut on saatu myös lisääntymään laitoshoidossa, minne niitä on kuljetettu hoivattavaksi. Mutta ilman puhdasta, vapaana virtaavaa vettä ja lohikaloja niillä ei ole tulevaisuutta.

Ihminen voi vielä pelastaa ikivanhan raakkulajin. Aikaa on ehkä parikymmentä vuotta. Se on silmänräpäys lajin miljoonien vuosien historiassa.

Artikkelia varten on haastateltu yli 30 vuotta raakkujen parissa töitä tehnyttä Panu Oulasvirtaa Alleco Oy:stä.

Raakkurakas Panu Oulasvirta

Meribiologi, sukeltaja, tutkija ja yrittäjä Panu Oulasvirta Alleco Oy:stä on tutkinut raakkuja 1980-luvulta lähtien.

Mikä raakussa viehättää?

Se on kiehtova laji pitkäikäisyytensä ja elinympäristövaatimustensa vuoksi. Raakku on indikaattorilaji. Vaikka raakkua on tutkittu paljon, on edelleen enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Olet sukeltanut raakun kotijokiin. Miltä siellä näyttää?

Ikävä kyllä monet niistä ovat nykyään kuin likaviemäreitä. Pohja on sedimentoitunut eikä eteensä juuri näe. Pohjoisessa Suomessa raakkuja löytyy kirkkaista latvapuroista. Siellä sukeltaminen on usein konttaamista matalassa vedessä.

Raakku on saatu lisääntymään laitoshoidossa. Onko se raakun pelastus?

On hienoa, että laitoshoito on onnistunut, mutta jos jokien elinympäristöä ei saada kuntoon, on laitoshoito vain tekohengitystä.

Voidaanko raakku pelastaa?

Se menee tiukille. Monessa joessa aikaa ei ole kuin ehkä parikymmentä vuotta – jos sitäkään. Ympäristöministeriön tuore raakkustrategia on hyvä ja toimenpiteet auttavat raakkua, jos ne toteutuvat. Ensimmäinen lähtökohta on se, että pitää tietää missä raakkua esiintyy. Pelkästään vuonna 2020 löytyi uusia raakkujokia melkein 20. Kaikki Pohjois-Suomessa. Toivottavasti töitä lähdetään myös toteuttamaan. Se on nyt vain resursseista kiinni!