Vesilaki vuotaa

Vesivoimaa säätelevä lainsäädäntö on hajanainen ja ristiriitainen. Selvitimme porsaan mentäviä aukkoja laeissa ja niiden taustalla piilevässä ajattelussa.

TEKSTI MIIA PIETILÄINEN KUVITUS ELINA RAJALA

VESIVOIMALALLA ON TSAARINAIKAINEN vesitalouslupa, joka on voimassa ikuisesti. Velvoitteita jokiluonnon huomioimiseen ei voimalalla ole, eikä niitä voida sille lisätä. Tällaiseen pattitilanteeseen voi vesilakimme pahimmillaan johtaa.

Vesivoimaloita koskevassa lainsäädännössä on nykymuodossaan useita haasteita. Sen pohja on luotu aikana, jolloin luonto nähtiin vain hyödynnettävänä resurssina. Suuret voimalahankkeet toteutettiin sotien jälkeen ilman lupaa sodanaikaisilla poikkeuslaeilla. Vesivoimayhtiöille lain heikkoudet ovat taloudellisesti edullisia. Ne vetoavat ikiaikaisiin lupiinsa välttyäkseen lakien toimeenpanolta.

Haastetta lisää se, että vesivoimaa säädellään usean lain kautta. Keskeistä on vesilain mukainen vesitalouslupa. Sen lisäksi vesivoimalan toimintaan vaikuttavat muun muassa laki vesienhoidon järjestelystä, maankäyttö- ja rakennuslaki, patoturvallisuuslaki sekä luonnonsuojelulaki.

Olennaisia termejä

Vesitalouslupa eli vesilupa: Vesilain mukainen lupa rakentaa vesistöön. Lupaan voi kuulua lisäksi mm. kalatalousvelvoite.

Kalatalousvelvoite: Kalankulun turvaamiseksi asetettu velvoite. Velvoite voi edellyttää esimerkiksi kalatien rakentamista tai istutuksia.

Kuka omistaa joen?

Virtaus on rahaa

Kuka omistaa joen? Vettä ei Suomessa omista kukaan, mutta vesialueilla on Suomessa omistajat. Vesivoimalaitoksella on näin oikeus veden virtauksen voimaan, eli vesivoimaan. Yhtiölle virtaus on rahaa, ja kaikki kalateihin padon ohi päästetty vesi on kustannuserä.

Ellei voimalalle ole erikseen määrätty juoksutusvelvoitetta kalatiehen, voi yhtiö vaatia korvauksia hukkaan menneestä vesivoimasta. Jos voimalan kalatalousvelvoite edellyttää kalateiden rakentamista, yhtiön intresseissä on siis päästää niihin mahdollisimman vähän vettä. Tämä suosii teknisten kalateiden rakentamista luonnonmukaisten uomien sijaan, sillä niihin lasketaan vettä vain ajoittain.

Kiihkeä tarve säännöstellä vettä on johtanut esimerkiksi siihen, että Iijoelle kehitellään älykalatietä, joka luotaa väylälle pyrkiviä kaloja ja säätelee veden juoksutusta. Älykästä on siis mahdollisimman vähäinen veden käyttö, ei vaelluskalojen auttaminen mahdollisimman hyvin.

Menetetyt joet

Vesienhoitosuunnitelmissa pintavesien ekologinen tila määritellään asteikolla, jonka ääripäinä ovat huono ja erinomainen. Aivan oma kategoriansa on keinotekoinen tai voimakkaasti muutettu pintavesi. Ne luokitellaan saavutettavissa olevalta ekologiselta tilaltaan huonosta parhaaksi. Voimakkaasti muutetut joet siis nähdään jonkinlaisina menetettyinä tapauksina, joiden ekologista tilaa ei voi suoraan verrata luonnollisiin vesimuodostumiin eli luonnontilaisempiin jokiin.

Vesivoiman kannalta tällainen luokittelu on kätevä, koska voimalan rakentamisen voimakkaasti muutetulle joelle ei katsota heikentävän joen tilaa oleellisesti. Esimerkiksi Kemijoen pääuoma luokitellaan voimakkaasti muutetuksi, joten Kemijoki Oy:n mielestä uusi Sierilän vesivoimalaitos ei enää heikentäisi joen tilaa. Suunnitellulla alueella sijaitsevat kuitenkin Kemijoen viimeiset vapaat virrat, jotka hukkuisivat voimalan patoaltaaseen.

Ehkä tarvii, ehkä ei

Voimalaitokset hyödyntävät siekailematta kalatalousvelvoitteidensa tulkinnanvaraisia muotoiluja. Imatrankosken vesivoimalaitoksen kalatalousvelvoite vuodelta 1926 on esimerkki tällaisesta ehdollisesta kalatalousvelvoitteesta. ”Padon omistaja on velvollinen sallimaan kalatien rakentamisen vesilaitoksen ohi, jos se vastaisuudessa tarpeelliseksi katsotaan, sekä olemaan osallisena niissä lohi- ja siikakannan säilyttämistä Imatran yläpuolella olevissa vesistöissä tarkoittavissa toimenpiteissä, jotka vastaisuudessa lainsäädäntötietä mahdollisesti tullaan määräämään.” 95 vuotta myöhemmin valtionyhtiö Fortum ei ole vieläkään toteuttanut velvoitteita miltään osin. Itse asiassa yhdessäkään yhtiön vesivoimalaitoksessa Suomessa ei ole kalateitä. Imatrankosken voimalan yhteyteen on tehty kaupunkipuro virtavesielinympäristöksi, mutta se ei toistaiseksi ole kalatie. Puron rahoitti ja rakensi Imatran kaupunki yhteistyössä Kaakkois-Suomen ELY-keskuksen kanssa. Fortum luovuttaa puroon vettä Suomen suurimman voimalan ohi kesällä 300 litraa ja talvella 180 litraa sekunnissa.

Nurinkurisia seurauksia

1980-luvulla saatiin aikaan radikaali edistysaskel: vesilakiin lisättiin kalatalousvelvoitteen muutos. Aiemmin koskemattomia kalatalousvelvoitteita voisi siis muuttaa tai tarkistaa, jos ”olosuhteet olennaisesti muuttuvat”. Sanamuoto jätti sokean pisteen: viranomainen ei voi puuttua kalatalousvelvoitteeseen vain siksi, että velvoite itsessään on surkea tai lähes olematon. Tästä koituu raskas todistustaakka: kalatalousvelvoitetta voi muuttaaa vain jos voi saumattomasti todistaa olosuhteiden muuttuneen sitten velvoitteen asettamisen.

Millainen olosuhteiden muutos on riittävän merkittävä? Määritelmästä on vuosikymmenien kuluessa käyty oikeustaisteluita. Esimerkiksi vuonna 2013 Pielisjoen Kuurnan voimalaitoksen tapauksessa KHO päätti, että tiedon lisääntyminen kalankasvatuksen menetelmistä ja perinnöllisen monimuotoisuuden merkityksestä oli sellainen olennainen muutos, jonka perusteella kalatalousvelvoitteita voitiin muuttaa.

On mielenkiintoista, että veden laadun paraneminen johtaa kalatalousvelvoitteen tutkimiseen. Näin on käynyt tapauksissa, joissa veden laatu on aikoinaan katsottu niin kehnoksi, että sen kummemmat kalatalousvelvoitteet on nähty turhina. Kun jätevedet on sittemmin saatu kuriin ja vedet ovat kirkastuneet, kalakannat ovat jälleen ajankohtainen kehittämiskohde.

On aika päivittää vesilaki.

Nollavelvoite

1980-luvun lakimuutos jätti jälkeensä ammottavan porsaanreiän: Entä jos voimalalla ei ole kalatalousvelvoitetta lainkaan? Voiko sitä silloin muuttaa? Tilanne oli pitkään epäselvä, kunnes korkein hallinto-oikeus teki linjauksen vuonna 2013: jos voimalalla ei ole alkujaan ollut velvoitetta, ei sitä voi jälkikäteen sille määrätä. Velvoite puuttuu kokonaan erityisesti vanhoilta, pieniltä voimaloilta, joita on Suomessa muutama kymmenen. Lisäksi on vanhoja voimaloita, joilla ei ole edes vesilupaa, kuten Helsingin Vanhankaupunginkoski.

Luonnonsuojeluliitto on ajanut vesilain muutosta tätä epäkohtaa paikkaamaan. Muutos saatiinkin mukaan hallitusohjelmaan, ja näillä näkymin asiaa tullaan käsittelemään ensi vuoden aikana. Toteutuessaan muutos lisäisi painetta pienten voimaloiden purkuun, sillä kalliin kalatien rakentaminen tekisi voimalaitoksen kannattamattomaksi.

Verotonta vesivoimaa

Vesivoiman verokohtelu ansaitsee tarkempaa tarkastelua. Energia-alalla useat yhtiöt ovat niin sanottuja Mankala-yhtiöitä, jotka tuottavat osakkailleen sähköä omakustannushintaan. Käytäntö on peräisin 1960-luvulta.

Yksi Mankala-yhtiöistä on Kemijoki Oy. Yhtiöllä on kaksi osakesarjaa, rahaosakkeet ja vesivoimaosakkeet. Vesivoimaosakkeiden omistajat saavat yhtiön sähkön käyttöönsä. Näistä enemmistön omistaa Fortum, joka siis saa sähkön verottomasti ja omakustannusperiaatteella ja voi myydä sen sähkömyyntiyhtiönsä kautta loppuasiakkailleen. Järjestely on periaatteessa laillinen, sillä KHO:n on sen hyväksynyt 1960-luvulla mutta onko se oikein? Mankala-järjestely hämärtää yhtiön varakkuutta. Kuinka uskottavia ovat Kemijoki Oy:n valitukset kalateiden rakentamisen kalleudesta?

Ikuinen lupa

Lainsäädäntö laahaa aina jäljessä yhteiskunnan arvojen muutoksista ja uudesta tieteellisestä tiedosta. Lienee selvää, että jos vesilakia luotaisiin alusta alkaen tänä päivänä, voimaloiden luvat eivät olisi kiveen hakattuja. Vapaana virtaavan veden ja luonnollisen virtavesiekosysteemin arvo on pitkään hävinnyt vertailussa muille intresseille, mutta olosuhteet ovat muuttuneet. Muutoksia vaatii myös EU-oikeus. EU:n vesipuitedirektiivissä on mukana vaatimus lupien tarkastamisesta. On aika päivittää vesilaki.

Artikkelia varten on haastateltu hankepäällikkö Virpi Sahia ja ympäristöjuristi Matti Kattaista.