Marja-Liisa Heino - Puhu silmilleni by Kustannus-Mäkelä Oy

MARJA-LIISA HEINO

puHu sILmIlLEnI UK U L TE Y Ã&#x201E; N

MARJA-LIISA HEINO

PUHU SILMILLENI

2 ehkä poliisi tosiaankin tiesi Harrin rajoituksista etukäteen, sillä kuulusteluaika ei muuttunut. Parin tunnin päästä tuli varmennusviesti samasta ajasta ja paikasta, joten torstaina aamupäivästä Harri istui Sorinkadulla kuulusteluhuoneessa. Tulkin nimi oli Mervi Hakala, ja hän oli keski-ikäinen ja äidillisen oloinen, uteli ensi töikseen Harrin viittomanimen ja taputti sitten häntä lohduttavasti käsivarteen sen nähdessään. »Hyvä huumorintaju sinun isällä», Mervi sanoi ääneen ja nyökkäsi vieressään istuvaa poliisia kohti, joka oli seurannut heidän keskusteluaan kärsimättömänä. Vanhempi rikoskonstaapeli Johanna Bäckström oli kivikuuleva ja ilmeisen viittomakielentaidoton. Hän oli noin kolmekymmenvuotias ja pukeutunut farmareihin sekä pitkähihaiseen paitaan, jossa oli tasaisin välein mustia ja valkoisia raitoja. Vaalea poninhäntä valui solisluulle, josta nainen poimi tupon hiuksia ja oli kuin nostamassa niitä suuhunsa pureskeltaviksi. Liike jäi kesken, ja Johannan kulmakarvat rypistyivät kuin hän olisi ollut vihainen itselleen sorruttuaan hermostumisesta kielivään eleeseen. »Osaan myös lukea huulilta, mutta jos sulla olisi jäykät huulet tai kääntyilisit koko ajan joka suuntaan, en välttämättä saisi puheestasi mitään selvää. Sitten vain tekstailtaisiin tässä pöydän vieressä toisillemme.» 20

»Niinpä sitten», Johanna hymähti. Hän hipaisi ylähuultaan kuin varmistaakseen sen toimivan. Sitten hän kääntyi taas tietokoneelleen, ja Harrin oli oikeasti alettava katsella tulkkia tietääkseen mitä poliisinainen puhui. »Tässä tiistai-iltapäivällä sattui pahoinpitely, josta me haluaisimme nyt tarkistaa pari asiaa. Kertoisitko ensin mitä teit silloin tiistaina, aloita vaikka ihan siitä aamusta.» Harri mietti hetken. Tiistaisin ei ollut töitä, ja silloin Harri yleensä treenasi ja hoiteli asioita. Se varmaan särähtäisi poliisin korvaan, joten oli paras muotoilla toisella tavalla. Hoidin asian, Luigi sanoisi ja pyyhkisi sitten ruutijäämiä sormistaan, suutelisi hartaana capon sormusta. »Tein aamupuuron... ja sitten kun se oli syöty, kävin kirjastolla palauttamassa Tapsan lainat. Kävin ruokakaupassa...» Ukot heräsivät viimeistään seitsemältä, joten Harri oli ehtinyt tehdä muutakin ennen kuin hän oli alkanut joskus kymmenen jälkeen laittaa lounasta. Mitään ei tullut mieleen, hän oli varmaan vain pelannut tai katsonut videoita. Ruuan jälkeen hän muisti pesseensä pyykkiä ja alakerran kylpyhuoneen, sillä Valtteri oli väittänyt lattiakaivon haisevan tunkkaiselta. »Selventäisitkö vähän. Mikäs suhde sinulla olikaan näihin muihin talossa asuviin?» Mikä suhde... Harrilla löi vähän aikaa tyhjää. Hetken hän visioi mielessään heidät olohuoneessa katsomassa televisiosta TalentFinlandia. Hän istuisi matolla sohvan edessä päällään vain nahkainen kaulapanta ja ukot silittelisivät hänen päätään niin kuin Harri olisi kissa. Onneksi poliisilla ei ollut yhtä vilkas tai törkyinen mielikuvitus kuin Harrilla. Hän vain nyökkäsi, kun Harri selitti vuokraavansa yläkerran huonetta. »Maksat työllä... Ja käyt myös 21

osa-aikatyössä tässä divarissa Asemakadulla. Miten se iltapäivä sitten?» Kaupungin hallin tilanteen näki netistä, ja tiistaina kuntosalilla oli ollut ryhmävarauksia kello neljään asti. Harri oli aloittanut päivällisvalmistelut jo kahdelta, että ehtisi paikan päälle juuri kun mummot raahautuisivat suihkuun. Isä oli soittanut videopuhelun joskus iltapäivällä, ja he olivat puhuneet noin vartin verran. Sitten kun Harri sai makaronilaatikon uunista, hän pakkasi siitä reilut annokset mikrokippoihin ja kellutti astioita lavuaarissa kylmässä vedessä. Hän oli vetänyt ruuan jäähtyessä juoksukamat niskaansa päästäkseen lähtemään heti kun ruuan voisi siirtää jääkaappiin, sillä Valtteri ja Tapio olivat... Harri ei oikeastaan tiennyt missä he olivat käyneet sillä välin, mutta he eivät kuitenkaan olleet kotona. Hallilla hän ehti treenata noin tunnin verran, ja sitten pikkujätkät tulivat kysymään häntä pöytätennikseen. Pöydissä oli kaupungin nuorisotoimen varaus puoli seitsemään asti. Hän oli odottanut tapaavansa Eetun, mutta poika ei ollut tullut paikalle. Poliisi kysyi nimiä. Harri ei muistanut kaikkien pelaajien sukusellaisia konsultoimatta kännykkäänsä. »Ja tämä Eetu on?» »Mä olen mukana isovelitoiminnassa. Jos Eetulla on huolia joita se ei halua puhua suoraan kukkahattutädeille, me yritetään selvittää niitä, tai jutellaan muuten vaan. Me nähdään yleensä hallilla.» Poliisin ilme oli keskittynyt hänen kirjoittaessaan Harrin kertomaa ylös. »Sinulla on sovittu rooli kaupungin kanssa yhteistyötä tekevän hyväntekeväisyysjärjestön kanssa... Entä silloin tiistaina? Moneltako pääsit lähtemään Nääshallilta kotiin?» 22

Se oli helppo muistaa. Pöytävuoron päätyttyä Harri kiirehti suihkuun. Sokerit olivat alhaalla, ja kädet vapisivat hänen vetäessä vaatteita päälleen. Oli ollut taas nerokasta unohtaa ladata reppuun jyväpatukoita ja mehupullo. Johanna otti pöytälaatikosta karttalehden ja kapeakärkisen tussin, antoi ne Harrille. »Piirtäisitkö reitin jota pitkin menit kotiin. Ja jos tuloreittisi oli erilainen, tästä saat erivärisen tussin sitä varten.» Harri ei ollut koskaan käyttänyt karttaa keskustassa liikkuessaan. Todellisuuden ja paperiin painettujen viivojen yhteys ei näyttänyt joka kohdassa yksiselitteiseltä. Hänen täytyi kuvailla Johannalle patsasta tai kauppaliikettä, että saattoi olla varma kaduista. Johanna otti karttalehden vastaan ja tutki sitä hetken. Pieni nytkähdys naisen suupielessä saattoi tarkoittaa, että hän oli nähnyt jotakin kiinnostavaa. Harri tunsi jälleen jähmettyvänsä. Silmät alkoivat työntää vettä ja nenä tuntui täydeltä. Ehkä pitäisi niistää. Juoda vähän, pyytää vaikka että pidettäisiin tauko. Mutta tuntuisiko kaikki tauon jälkeen vain pahemmalta. »Aika harvinaista», poliisi mietti ääneen. »Et ole vieläkään tingannut mistä on kysymys. Yleensä tässä vaiheessa ihmiset osoittavat jonkinlaista uteliaisuutta.» Harri vastaili kysymyksiin olematta hankala, ja sekö oli nyt epäilyttävää. »Siinä lomakkeessa luki», Harri selitti. »Se pahoinpitely. Se mistä oli lehdessä.» »Pahoinpitely... Ja miksi juuri sinua epäiltäisiin?» »En mä tiennyt, että mua epäiltiin. Jos joku on nähnyt mut siinä lähellä. Tapahtuiko se siinä hallin nurkilla sitten?» Johanna katsoi häntä huvittuneena. »Varmasti kymmeniä ihmisiä on tallentunut valvontakameroihin ’siinä lähellä’. Ei 23

ehkä kovin montaa sellaista josta meillä on rikosrekisterikuvaa ja liikkuvaa kuvaa jo vanhastaan. Mutta tuleeko mieleen syytä miksi juuri sinulta kyseltäisiin?» »Jos se oli taas joku... Niin kuin ei-suomalaisen näköinen...» Nyt Harri tajusi olla hiljaa, ja hetken päästä Johanna jatkoi: »Pahoinpitelyn uhrilla on ollut tietynlaista blogikirjoittelua. Hän on muun muassa ajanut voimakkaasti tasa-arvoista avioliittolakia.» Harrista oli kummallista jos poliisilla ei ollut mitään enempää. Homoliittojutut olivat menneen talven lumia, laki oli ollut voimassa jo yli vuoden. Ehkä nykyinen pahoinpitely ei liittynyt mitenkään kahteen edelliseen tapaukseen. Saattoi olla, että kyse olikin vain yhteensattumasta, ja nähdessään tallenteelta sopivan epäillyn poliisit eivät malttaneet olla kalastelematta. »Et sano mitään?» »Kun en tiedä mitä sanoa», Harri tunnusti. Johanna selitti uhrin kuolleen aamuyöstä. Sitä kriittinen tila siis oli tarkoittanut. Päähän osuneet iskut olivat aiheuttaneet aivoverenvuodon. Harrin äsken kokema helpotus haihtui, ja hän tunsi jalkojensa liikkuvan pöydän alla. Hän pakotti raajansa paikoilleen, mutta poliisinainen oli huomannut hänen hermostumisensa ja jatkoi: »Koska tutkinnanjohtaja antaa tiedotteen jo parin tunnin päästä niin katsopa tätä kuvaa.» Johanna käänsi tietokoneensa ruudun Harria kohti. Kuva oli varmaan ajokortista tai passista, joissa ihmiset näyttivät zombiemaisilta. Mies oli valkoihoinen ja noin kolmekymppinen. Tavanomaiset piirteet, eikä kasvoissa ollut luomia, arpia tai muita huomiota herättäviä yksityiskohtia, jotka olisivat saaneet katsomaan miestä tarkemmin. 24

»En tunne», Harri sanoi. »Tuoko on se kuollut? Mikä sen nimi on?» »Jussi Elias Kankaanpää.» »Ei ole tuttu nimi.» »Et ole nähnyt hallilla? Kävi budotreeneissä samassa paikassa kuin sinä.» Niin kuin jokunen sata ihmistä muutenkin. Mutta tämä alkoi näyttää pahalta, ehkä pitäisi jo pelätä. Mies oli ollut samoissa paikoissa kuin Harri, ja Harri oli tallentunut valvontanauhalle ajankohtana jolloin kuolemaan johtanut pahoinpitely tapahtui. Kyllä, kylmä hiki oli nyt tosiasia. Johanna oli ottanut pöytälaatikostaan uuden lapun. Tällä kertaa se ei ollut kartta. Harri luki nopeasti ja ymmärsi lomakkeen olevan kopio kotietsintäluvasta. »Onko nyt niin... Kun sinun tietokoneesi tutkitaan, sieltä ei löydy mitään mikä voisi kytkeä sinut tähän pahoinpitelyyn tai sarjan aikaisempiin tapauksiin?» Poliisi katsoi puhuessaan jälleen tietokonettaan, joten Harrin piti vilkuilla Johannan vieressä istuvaa tulkkia tietääkseen mitä sanottiin. Ilme Mervin kasvoilla oli jähmettynyt vakavaksi, ja sekin oli nyt Harrin syytä. Mervi oli suipistellut vähän väliä huuliaan vilkuillessaan Johannaa. Vaikka poliisi puhuikin Harrille asiallisesti, Johannan huuliot ja ruumiinkieli kertoivat että sävy oli tiukka, välillä jopa hyökkäävä. Mervi ei pitänyt tilanteesta. Hänellä ei nähtävästi ollut paljonkaan kokemusta rikosasioissa tulkkaamisesta, tai ehkä hän oli kuvitellut, että Harria kuultaisiin rikoksen uhrina tai todistajana. Oliko Harri muka niin sympaattinen nuori mies, että sellaisille odotuksille olisi perustetta? Vai oliko vain tyypillistä, ettei vammaista osannut ajatella rikoksen 25

tekijänä? Harrikin olisi kuin pikkulapset, jotka tietysti olivat enkeleistä seuraavia. »Koneella ei pitäisi olla mitään», Harri sanoi. »Mun pitäisi varmaan lähettää viestiä Valtterille. Etteivät ne pelästy, kun poliisit kurvaavat ovelle.» Johanna vilkaisi seinällä olevaa kelloa. »Taitaa olla myöhäistä. Kollegat ovat olleet siellä ainakin puolisen tuntia. Siitä tulikin mieleen, että tämä lappu koskee tietysti myös sinun puhelintasi.» Harri ojensi luurin pöydän yli. Johanna kysyi salasanaa ja kirjoitti sen lapulle Harrin sanelun mukaan. Salasana pitäisi vaihtaa, kun hän saisi laitteen takaisin. Se harmitti vähän, sillä nykyinen numerosarja oli ollut helposti muistettava, yhdistelmä isän ja Harrin syntymäajoista. »Koska mä...» »Kännykän voit luultavasti saada jo ylihuomenna. Eipäs, silloin on lauantai... Maanantaiksi varmaan uskaltaa luvata. Tietsikan kanssa voi mennä vähän pidempään.» Harri nyökkäsi ymmärtävänsä, ja Johanna katsoi häntä taas tutkivasti. Ehkä poliisi ei vieläkään tiennyt mitä ajatella Harrin hyvistä yhteistyötaidoista. Mutta Harrille oli juuri kerrottu, että ihminen oli kuollut. Hänestä olisi ollut lapsellista ja itsekästä alkaa rutista siitä kuinka rikostutkinta haittasi omaa arkea. Hän ei kuitenkaan päässyt lähtemään heti, sillä Johanna halusi kerrata myös Vantaalla tapahtunutta. Harrilla oli rekisterissä pari sakkotuomiota ja kahdeksan kuukauden ehdollinen, jonka koetusaika oli tosin jo ummessa. Kaikki tuomiot olivat tulleet pahoinpitelyistä. Se ei ollut nyt hyvä juttu, niin kuin ei myöskään videonpätkä, jonka Johanna näytti heille 26

tietokoneeltaan. Videon päivämäärä kertoi sen olevan ladattu palveluun noin kolme vuotta sitten, ja Harri oli nähnyt tallenteen varmaan satoja kertoja. Hän oli katsonut sitä puhelimellaan ja tietokoneella, katsonut odottaessaan perunoiden kiehuvan, odottaessaan unen tuloa, odottaessaan omaa vuoroaan pankkiautomaatilla. Oli siis hyvin tiedossa miten tapahtumat etenisivät. Silti Harrin hartialihakset nytkähtivät tahattomasti, kun ruudulla hänen neljävitosen maihinnousukenkänsä tömähti naisen keskivartaloon. Naisen kasvonpiirteistä oli helppo päätellä hänen tai hänen vanhempiensa olevan kotoisin Somaliasta. Hoikka olemus yhdistettynä pulleaan vatsaan kertoi naisen olevan raskaana. Harri tuijotti Johannaa silmiin ja yritti telepaattisesti pitää poliisin kasvot itseään kohti, ettei hänen tarvitsisi katsoa Merviä. Vanhemman naisen ilme olisi varmaan jo vääntynyt tyrmistyksestä ja inhosta. Ehkä Mervi haluaisi nyt potkaista Harria, silmä silmästä... Harri veti jalkansa tuolin alle, ettei nainen ylettäisi häneen. Hän ei pelännyt potkun aiheuttamaa kipua, mutta Mervi näytti normaalilta, mukavalta ihmiseltä, joka olisi jälkeenpäin häpeissään. Harri ei muutenkaan halunnut lisää sählinkiä, vain että kuulustelu loppuisi ja hän pääsisi lähtemään kotiin. »Nuo sinun tuomiosi ovat tulleet tappeluista, joissa toinen osapuoli on lyönyt vastaan, ja jopa ensin», Johanna tuumiskeli. »On varmaan erilaista käydä naamioituneena ja porukalla yksittäisen henkilön kimppuun niin kuin tässä meidän tutkimassa tapauksessa tehtiin. Mitä luulet? Minusta sellaiseen hyökkäykseen tarvitaan tietynlaista mielentilaa. Teon suunnitelmallisuus kertoo itsekurista, mutta toisaalta pahoinpitelyn aggressiivisuus viestii haudotusta raivosta. Tekijän ja uhrin 27

välillä ei kuitenkaan välttämättä ole henkilökohtaista kaunaa. Riittää että tekijä on tuntenut tulleensa kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti.» Mitä siihen uskalsi sanoa. Ei mitään, ettei se kuulostaisi tunnustukselta. Kun Harri vihdoinkin sai luvan lähteä, hän kätteli naiset nopeasti. Hän kiirehti ulos kadulle, mutta rakennukset ja puistoaukio ja tuttu kävelytie tuntuivat erilaisilta, ne olivat muuttuneet kuin terävämmiksi ja kovemmiksi. Harrin uusi kotikaupunki tuntui äkkiä tahritulta, niin kuin se olisi menettänyt osan viattomuudestaan. Pahinta oli, että tilanteesta oli turha moittia viranomaisia tai olosuhteita tai Jumalaa, kaikki häntä tähän hetkeen kuljettanut johtui Harrin omista, typeristä ja vapaaehtoisista valinnoista. Olisi myös turhaa miettiä, tunsiko Harri katumusta. Jotkin asiat vain olivat yhtä helppoja korjata kuin muurilta pudonnut Tyyris Tyllerö. Aina välillä pintaan pyrkivän itsesäälin Harri pystyi hikoilemaan pois, tamppaamaan tossujen alle halutessaan, ja hän juoksi kunnes oli taas sinapinkeltaiseksi maalatun rakennuksen pihassa. Se tuntui katsovan häntä nyt epäystävällisesti, valmiina pettymään Harriin, ja kummallisesti sen epäinhimillisessä olemuksessa oli jotakin samaa mitä Harri pelkäsi pian löytävänsä Valtterin ja Tapion kasvoilta. Harri nousi yläkertaan ja työnsi huoneensa oven varovasti auki. Hän hämmästyi vähän eteensä levittyvää näkymää. Telkkarisarjoissa poliisit saattoivat repiä irti lattialautoja ja kattopaneeleja murha-aseita tai huumeita etsiessään. Nyt vain eri päässä työpöytää oleva muistiinpanovihko ja hyllyillä liikkuneet esineet näyttivät, että joku vieras oli käynyt hänen huoneessaan. Harri avasi kaapin ja katsoi siellä olevia vaatteita. 28

Äkkiä teki mieli ottaa syliin paitoja ja alushousuja, survoa ne pesukoneeseen ja pestä niistä vieraat kosketukset pois. Pöydällä oli suorakulmion muotoinen tyhjä tila siinä missä hänen tietokoneensa oli ollut. Hän lysähti sängylle. Jos isä yrittäisi ottaa yhteyttä... mutta he olivat jo puhuneet tällä viikolla, isällä ei olisi syytä. Ja Harri oli täysi-ikäinen. Poliisi ei voisi tekstata isälle Harrin puhelimella ja ilmoittaa että Harri oli mokannut taas. Harri tunsi hetken helpotusta kunnes ymmärsi, että hänen täytyisi kertoa itse. Sitä ennen olisi vielä toinenkin ripitys. Harri laahusti takaisin alas ja löysi ukot olohuoneesta. Valtteri istui lempipaikallaan ikkunan edessä olevassa nojatuolissa ja täytti sanaristikkoa. »Mikä sana tulis ku on ylivuotinen kaski?» Valtteri kysyi huomatessaan Harrin. »Älä sinä... Mistä helkutista poika tietäisi sinun ylivuotiset...» Tapio nousi sohvalle istumaan ja suki tyynyn pörröttämiä takahiuksiaan sileiksi. Huulet olivat vielä unesta veltot kun hän jatkoi: »Tulipa ainakin jotain puheltavaa, ettei aina tarvi kerrata niitä samoja vanhoja. Josse voi kyllä suutahtaa ja antaa meille porttarin, kun jäi nyt kaikesta jännityksestä paitsi.» Hauskaa, että Harrin ikävyydet ilahduttivat edes joitakuita. Valtteri kähätti ja laittoi lehtensä pois. »Ainakin tiäretää, etteivät halunneet kuunnella sua toristajana.» Harrin odotettiin kertovan lisää, ja hän selitti lyhyesti mitä poliisiasemalla oli tapahtunut. »Ei kai ne...» Harri ymmärsi. »Ettikö poliisit täältä kanssa?» Harri räpytteli silmiään kuin nähdäkseen edessään sekasotkun, jota hän edelleen odotti kunnollisen kotietsinnän tuot29

tavan. Olohuone oli kuin aina ennenkin. Oleskeluryhmässä seisoi tummasävyisiä perintöhuonekaluja, joiden villakankainen päällys oli kulunut istumakohdissa ja käsinojissa melkein läpikuultavaksi. Kehukaapin lasioven takana pullisteli Tapion urheilukilpailuista voittamia maljakoita. Sohvapöytä oli täynnä Valtterin ristikkolehtiä ja television päälle oli levitetty Valtterin äidin kirjoma pöytäliina niin kuin aina silloin kun laitetta ei katsottu. »Ihan vain sinun huoneen kävivät läpi», Tapio selitti. »Ei ne vissiin olleet kuin puolisen tuntia, hyvä että ehdittiin kahvit keittää. Jonkun kassin kanssa lähtivät.» »Niillä oli luvat ottaa mun tietokone.» »Mitäs ne sillä?» »Jos olisin vaikka lukenut sen uhrin blogia tai käynyt Facessa katsomassa sen sivuja.» Valtteri nosti kädet pystyyn. Liikaa sanoja, joita vanhus ei ymmärtänyt. »Mitä se poliisi sitte sano, että pitää tehrä? Orotellaan tässä vaa?» »Niin luultavasti», Harri myönsi. »Mä ymmärsin kun... Puhuttiin eilen Jossen kanssa. Kun ne hyökkäykset ei näytä loppuvan ja Josse ajatteli, onko senkään nyt enää turvallista liikkua kadulla. Jos mä muuttaisin työaikaa myöhemmäksi, että ehtisin saattaa Jossen kotiin töistä, niin päivällinen menee sitten varmaan puoli seitsemään.» »Eipä toi meistä kiinni oo», Valtteri myöntyi ja iski sitten Harrille silmää. »Ettei vaa Josse halua muute saatille sun kanssas. Ku ei aikanaa saanu tätä meitin Tapsaa hurmattua.» Tapio poimi toisen matolla lojuvista tossuistaan ja nappasi sillä Valtteria polveen.

»Kato ny ku hakkaamaaki ruvetaa», Valtteri jatkoi sanailuaan Harrille. »Niihä sitä näytetää nykyää kaikkee hävytöntä telkkarista. Piiskaa sitä vaa pitää saara aikuste ihmiste, että suhteet kohenee. Mää varmaa iha pilvissä liirän, kyllä sen verra usei äite aikanaa anto nahkahihnan laulaa paljaille persposkille.» »Ei kumminkaan olisi Josse sinulle niin kärkkäänä jos et aina kiusaisi sitä.» »Kiusaa kuule iha itte itteään», Valtteri väitti. »Sama ku sun siskos, neljäkytä vuotta, ja molemmat orottaa vieläki, että herra insinööri löytäis jotai parempaa ku Tampellan sorvarin.» Tapio ravisti päätään ja yritti näyttää paheksuvalta, vaikka suupieli oli jo vääntymässä hymyyn. Jos hän sanoi jotain muuta ennen kuin asettui taas makaamaan sohvalle, Harri ei enää nähnyt sitä. »Haes poika sille viltti. Se nukahtaa toho kuitenki ja sitte se valittaa ku tulee lunssa.» Tapion käsi kohosi. Sohvan selkänoja peitti miehen muuten näkyvistä, ja Harri saattoi olla ymmärtämättä mahdollista protestia. Hän kävi kamarissa ja heitti sieltä tullessaan villashaalin Valtterille. »Mä taidan käydä pikaseen Sampolassa. Onko varauksia, jotka pitäis tuoda samalla?» Käsi kohosi taas. Oliko se sitten kyllä vai ei. »Ei sillä mitää oo», Valtteri tulkkasi. Hän oli saanut shaalin Tapion päälle, mutta nyt Tapio heilutteli villasukkien peittämiä jalkojaan kuin kehottaen vetämään peittoa alaspäin. Joo, Harri ajatteli. Olivat ne herttaisiakin. Aina välillä. Jos Tapio ei seisonut tiskipöydän vieressä natkuttamassa Harrille kuinka taas oli kupit laitettu väärälle puolelle kaappia. Tai kun

Valtteri ei ollut Valtteri. Jopa tavallisesti liukasmielinen Josse tuntui jähmettyvän Valtterin purevalle puolelle joutuessaan. Josse tosiaankin voisi antaa porttaria, koska ei ollut nähnyt kotietsintää, ja sitten kun Josse ja Sopanen tulisivat taas sunnuntaibrunssille... Harria kihelmöi niin kuin henkiset alusvaatteet olisivat kutittaneet. Hän oli oppinut inhoamaan huomion keskipisteenä olemista, ja Sopanen varsinkin... Jestas, että se äijä osasi olla nolostuttava. Kirjasto olisi ollut reitin varrella poliisiasemalta tultaessa, mutta Harri oli halunnut tietää miten asiat olivat menneet kotona poliisien kanssa. Nyt hän veti juoksurepun selkäänsä ja oli jo hyvässä vauhdissa loikatessaan portailta alas pihatielle. Vaikka Harri oli puhunut Tapiolle tämän lainakirjoista, enemmän kiinnosti nyt kirjastossa sijaitseva tietotori, jossa oli yleisökoneita. Hän ei ollut uskaltanut udella poliisi-Johannalta mitään ylimääräistä, sillä nainen ei selvästikään pitänyt hänestä. Se oli ok, Harri ei aina itsekään ajatellut suuria itsestään. Johanna ei kiirehtisi ruksimaan häntä yli epäiltyjen listalta, varsinkaan jos poliisit eivät keksisi pian mitään muuta suuntaa tutkinnalleen. Harrin kannattaisi nyt lukea pahoinpitelyistä kertovat lehtiartikkelit vielä uudelleen ja etsiä tietoja. Hän tarvitsisi tarkat ajankohdat ja paikat sitten kun Johanna kutsuisi hänet uudestaan poliisiasemalle. Juuri näin, Harri ajatteli. Heti kun hän kuvittelisi homman olevan ohi... Bam! Poliisimaija ajaisi pihaan ja Harria vietäisiin hilut ranteissa. Jos jonkin todella kuttumaisen yhteensattuman kautta poliisit kuvittelisivat löytäneensä todisteita Harrin oleskelusta lähellä toisenkin pahoinpitelyn tapahtumapaikkaa, homma olisi game over. Finito. Harri menisi käräjille. Hän ei uskaltanut edes aja32

tella, mitä isä siitä sanoisi. Ehkä se olisi viimeinen selän katkaiseva korsi. Syntymätodistus revittäisiin ja isä leikkelisi Harrin pois perhealbumien kuvista. Paras olla ajattelematta liikaa, Harri päätti. Ylenpalttinen kauhunäkymissä rypeminen johti helposti turhautumiseen, eivätkä tunteet muutenkaan veisi asioita eteenpäin, tarvittiin faktoja. Vapaina oli useita koneita, ja Harri valitsi paikan, jossa ruutu oli sermin takana suojassa katseilta. Hän otti repusta valmiiksi kynän ja muistivihon, vaikka tiesikin pystyvänsä jatkamaan vasta kun olisi katsonut Johannan näyttämää videota vielä uudelleen. Videosta oli tullut hänelle kuin teiniviiltelyleffan suljettu ovi – ovi, joka pitäisi saada auki, vaikka päähenkilö tiesi että lukitusta huoneesta löytyisi jotakin karmeaa; sarjamurhaajan pesä, allas täynnä verta ja irtileikattuja päitä. Edellisistä katselukerroista oli jo kuukausia, ja kuvat tuntuivat pitkän tauon jälkeen inhottavan tuoreilta. Harri nojasi kädet poskiinsa ja räpytteli silmiään tuijottaessaan kuinka Faadumo kaatui maahan ison mahansa kanssa. Nainen jäi makaamaan asvaltille kädet keskivartalonsa suojana ja kasvot vääristyneinä kivusta. Videon katsominen oli kuin olisi ronkkinut reikäistä hammasta. Sattui, mutta silti kielenpää kaivautui yhä uudelleen ja uudelleen arkaan kohtaan. Hän jätti tallenteen pyörimään ja vilkuili sähköpostejaan. Kirjasto tilasi useita e-lehtiä, tietokannoista olisi helppo löytää artikkelit, jotka liittyivät pahoinpitelyihin... Paitsi, että sähköposteissa näytti olevan tuoreimpana viesti Annelta, joka oli Eetun asioista vastaava sosiaalityöntekijä. Harrin mahassa muljahti, ja hän muisti mitä oli sanonut Eetusta poliisikuulustelussa. Pari sekunnin puolikasta Harri toivoi, että Anne olisi vain lähettänyt linkin johonkin Moikkarilla 33

järjestettävään harrastepajaan, mutta jobinpostin pystyi päättelemään jo otsikkorivillä murjottavasta emojista. Viesti oli sama kuin monta kertaa aikaisemmin. Anne halusi tietää, oliko Harri nähnyt Eetua. Meili oli tullut vajaa tunti sitten, joten Anne oli luultavasti yrittänyt ensin tavoittaa Harria puhelimella. Hän mietti, oliko nähnyt Eetua edellisen viikonlopun jälkeen ja ymmärsi vastauksen olevan ei. Eetu ei ollut tullut tiistaina pelaamaan pöytätennistä, mutta siinä ei ollut mitään ihmeellistä, pojan ei tarvinnut kuin unohtua kaverin luokse pleikkarin ääreen. Ehtisikkö käydä Kalkussa taas vähän nuuskimassa, Anne kirjoitti. Maksan sulle bussiliput ja munkkikahvit sit kun nähdään. Mitähän siihen vastaisi, Harri mietti. Mene itse. Ei ole mun duuni. Tässä on nyt vähän muuta tekemistä... Olisipa tylyä, varsinkin kun tiesi, että Eetun äiti alkaisi heitellä pannuja parvekkeelta nähdessään sossujen auton kaartavan parkkipaikalle. Ja oli melkein viikko siitä kun Harri oli viimeksi nähnyt Eetua. Hänen teki mieli kirota ääneen. Vittu, sormet naputtivat näppäimistöllä. Vittuvittuvittusaatanahelvettihelvettiperkele. Lopulta Harri painoi backspacea ja pyyhki rivin pois. Tämä oli oppikirjaesimerkki siitä, miksi hänellä ei ollut edes viherkasveja, saati sitten lemmikkieläintä, vaikka hän pitikin koirista. Aina tulisi muuta, muka tärkeämpää. Harrin oli pitänyt lähettää Eetulle viestiä ja kysyä kuulumisia, mutta kutsukirje poliisi laitokselle oli sotkenut ajatukset. Hän oli ollut kiinni omissa ongelmissaan, unohtanut pojan kokonaan. Ehkä Eetu löytyisi taas kaverin luota ja Annen ja Harrin huoli olisi turha. Joskus Harri toivoi, että Eetu näkyisi puhelimen näytöllä lisätyn todellisuuden tilassa kuin Pokémon. Että pojan voisi pyydystää kadulta Poké-pallolla ja laittaa turvaan. 34

Harri on Helsingistä Tampereelle muut tanut entinen uusnatsi, joka yrittää elää aiempaa

fiksummin.

Kuulovammainen

nuori mies työskentelee antikvariaatissa ja asuu auttaen kahta vanhusta kaikenlai sissa kodin askareissa. Siitä huolimatta poliisi kiinnostuu Har rista, kun Tamperetta kuohuttaa sarja vähemmistöihin kohdistuneita väkivalta rikoksia. Myös vloggausta harrastava Riikka haluaa tehdä poliisien jahtaamasta Harrista haastattelun. Mies suostuu sillä ehdolla, että Riikka auttaa häntä etsimään kateissa olevan teinipojan, Eetun. Eetun löytyminen on kuitenkin askel uusiin ongelmiin, koska silloin pahoinpi telijän kohteeksi joutuu Harrin uusi lähi piiri…

marja-liisa heinon kuudes rikosromaani kertoo

ennakkoluuloista, pelossa elämisestä ja kohtalokkaista vääristä ratkaisuista – mutta myös uuden lehden kään tämisestä elämässä.