J O H A N N A S AV O L A I N E N
LUKUNÄYTE
SE, JOKA PÄÄSI PAKOON
J O H A N N A S AV O L A I N E N
mikolle, pietarille ja maunolle
© Johanna Savolainen 2021 u lkoasu ja taitto: Samppa Ranta / Punavuoren Folio Oy Painettu Latviassa ku stantaja: Kustannus-Mäkelä Oy Karkkila 2021 ISBN 978-952-341-501-0
PROLOGI
Leila taisteli hengestään. Hän ei huutanut, sillä hän oli keskittänyt voimansa pakenemiseen. Leilan pupillit olivat laajentuneet, sydän loi nopeammin ja kaikki hänen lihaksensa olivat jännittyneet. Keholla oli vain yksi tehtävä: karistaa hyökkääjä kannoilta. Leila saavutti metsänrajan ja tunsi hetken ajan voitonriemua. Helpotusta lisäsi se, että pihamaa hänen takanaan oli juuri nyt hiljainen. Edettyään vain muutaman metrin metsänreunasta Leila pysähtyi hetkeksi ja tajusi olleensa väärässä. Pedon äänet kuuluivat risukossa selvästi, pihalla pehmeä nurmi oli vain vaimentanut ne. Epätoivoisena Leila pysähtyi. Hän ei pääsisi pakoon, ei enää, joten hänen olisi taisteltava. Leila kääntyi ympäri ja näki, että joku juoksi häntä kohti. Kesäyö heidän ympärillään oli itkettävän kaunis. Leila avasi suunsa huutaakseen, mutta ennen kuin hän ehti sanoa mitään, jotain raskasta osui hänen leukaansa. Isku ei ollut kova, oikeastaan pelkkä hipaisu, mutta silti se sattui. Kauhuissaan Leila nosti vasemman kätensä poskelleen ja oikean käden suojaksi eteensä. Samalla hän katsoi hyökkääjäänsä anovasti silmiin.
5
Toinen lyönti osui paremmin maaliinsa, ja Leilan molemmat kädet valahtivat velttoina sivuille. Kolmatta iskua hän ei enää tuntenut.
6
1 Laiha hahmo jäi seisomaan keskelle pihaa. Tyttö ei ollut kaukana, korkeintaan kolmenkymmenen metrin päässä ulko-ovesta. Kuppilan pihaan päin katsovat suuret ikkunat olivat tässä vaiheessa vuotta kuitenkin jo niin pesun tarpeessa, että vaikka Anna kuinka siristi silmiään, hän ei erottanut vieraasta tarkempia yksityiskohtia. Nuoren naisen pihamaalle jättänyt taksi kaarsi kohti Kylän keskustaa renkaat soraa rouhaisten. Vauhdilla, liian kovaa, ruokailunsa keskeyttäneet asiakkaat varmaankin tuumivat, koska tuijottivat kaikki Mersun perään. Kului joitakin sekunteja, mutta tyttö ei liikahtanut. Kyyhötti vain paikoillaan kuin kohmeinen varpunen lintulaudalla. Annan saivat liikkeelle vasta asiakkaiden kysyvät katseet. ”Kuka?” yksi heistä muodosti kysymyksen selvästi huulillaan. ”En minä tiedä”, Anna viestitti kohauttamalla olkapäitään, mutta ovea avatessa hänen mieleensä juolahti, että hän oli itse saattanut kutsua alistuneen oloisen olennon reviirilleen. Seisoiko pihalla hänen uusi kesätyöntekijänsä? Ei Anna keksinyt ketään muutakaan tuntematonta, joka olisi voinut ilmestyä paikalle yllättäen, matkalaukku mukanaan. Yhä epäröiden Anna vilkutti tytölle, ja kuin käskyn saaneena tämä kumartui, nosti laukkunsa maasta ja käveli Annan luo. Käden luja puristus ja vihreiden silmien vakava katse rauhoittivat vanhemman naisen mieltä ja muuttivat arkaa ensivaikutelmaa. 7
”No hei. Oletko sinä Eevi?” Anna kysyi. ”Olen. Siis kyllä, olen minä.” Anna vilkaisi nopeasti kuppilan seinällä roikkuvaa seinäkalenteria, jonka kuvassa kaksi joutsenta tanssi tai taisteli järven jäällä. Maaliskuu, 2009. Varmistus oli siinä mielessä turha, että Teemun syntymäpäivästä oli kaksi viikkoa, eikä Anna muutenkaan erehtynyt päivistä, saati kuukausista. ”Odotin sinua vasta toukokuun alussa”, Anna sanoi ja toivoi, ettei kuulostanut liian syyttävältä. Eevi laski katseensa ja hetken Anna pelkäsi, että hän alkaisi itkeä. ”Minä tiedän… Tilanne on kuitenkin muuttunut, ja minä… Sopisiko, olisiko mitenkään mahdollista, että tulisin jo nyt?” tyttö takelteli. Anna mietti. 183 sentin pituisena ja tätä nykyä maatuskan muotoisena hän peitti oviaukon kokonaan. Nuori nainen odotti pää kumarassa, kannatteli laukkuaan kahdella kädellä ja veti olkapäitään kohti korvia. Aika kului. Baarissa oli hiljaista, mutta Anna ei antanut sen häiritä itseään vaan kuljetti ajatuksen rauhassa alusta loppuun, hätäilemättä. Muutaman minuutin aikana sinisten silmien taakse muodostui latu, jonka varrelle jäi häivähdys rutiinien rikkoutumisesta johtuvaa ärsyyntymistä, epämääräistä iloa mahdollisesta juttuseurasta ja huolta ylimääräisestä palkanmaksusta. ”Tule nyt ainakin sisään sieltä”, hän lopulta heltyi, astui muutaman askeleen taaksepäin ja kääntyi sivuttain, jotta tyttö mahtui kävelemään hänen ohitseen. Eevin liian suuri ja vanhahtava talvitakki lemahti ummehtuneelta, hiukset kukkaisen puhtailta. Omituinen sekoitus toi Annan mieleen maakellarin, johon oli kannettu nippu tuoretta heinää ja niittykukkia.
8
Eevi pysähtyi heti kynnyksen ylitettyään silmiään siristellen. Anna antoi tytön katsella rauhassa, haistaa lihapullat ja kermakastikkeen, huomata pitkän puutiskin, valtavan kassakoneen, puhtaat lattiat, likaiset ikkunat, tuoppirivit, metalliset tuolit ja lippalakit päässään aterioivat miehet. Anna oli katsellut tätä kaikkea niin monta vuotta, ettei osannut arvioida miltä tila näytti ulkopuolisen silmin. Eevin silmät olivat nyt täysin auki, huulet raollaan, leuka pystyssä. Paksun keltaisen villapiponsa hän oli riisunut niin, että vaalea polkkatukka valui kasvoille. Asiakkaidensa reaktioista – avoimesta tuijotuksesta tai arasta vilkuilusta ja punehtuneista poskista – Anna päätteli vieraansa olevan kaunis.
2 Eevi istui koko illan pitkän puutiskin päässä. Hiljaa, kämmeneensä nojaten hän seurasi Annan verkkaista työskentelyä. Anna ei pyytänyt Eeviä auttamaan, eikä tyttö tarjoutunut tekemään mitään. Asiakkaat vilkuilivat Eeviä mutta eivät lähestyneet tätä, mistä Anna oli salaa iloinen. Eevin asemapaikka oven vieressä tuntui vihjaavan, että nuori nainen voisi halutessaan vielä paeta paikalta. Tai olisi voinut, ellei olisi ollut niin väsynyt. Loppuillasta Anna huomasi Eevin pään notkahtavan muutaman kerran uhkaavasti kohti tiskiä, mutta molemmilla kerroilla tyttö hätkähti ajoissa hereille, nykäisi päänsä ylös ja suoristi ryhtinsä ympärilleen vilkaisten. 9
Anna puhui Eeville seuraavan kerran vasta tunteja myöhemmin, saateltuaan viimeisenkin asiakkaansa matkaan ja lukittuaan etuoven. Tyttö hymyili Annalle urhoollisesti, mutta hymy ei yltänyt aivan väsymyksestä turvonneisiin silmiin saakka. ”Meillä on alle kilometrin kävelymatka minun kotiini. Jaksatko sinne tavaroinesi?” Anna kysyi ja viittasi ruskeaan matkalaukkuun Eevin jaloissa. ”Laukku ei ole kovin painava”, Eevi sanoi, punastui ilman järkevää syytä ja siirsi kolhiintuneen kantamuksen jalkaterällään tuolinsa taakse piiloon. Anna nyökkäsi ja keräsi jotain tehdäkseen päivän Ilta-Sanomat ja Iltalehdet kainaloonsa tiskiltä, jolle asiakkaat olivat ne luettuaan tuoneet. Molempien lehtien kannessa hymyili julkkispariskunta, joka oli kirjoittanut yhdessä kirjan Rakkausrajoilla. Kirja oli juttujen ingressien mukaan rohkea ja rehellinen kertomus siitä, miten kaksi ihmistä voi löytää toisensa yhä uudelleen. Joku asiakkaista oli piirtänyt naisen punaisten huulien väliin kaksihaaraisen käärmeen kielen ja miehelle pirunsarvet. Vanha kunnon syntiinlankeemus. ”Onko sinulla muuten nälkä?” Anna tajusi yhtäkkiä ja laski lehdet takaisin tiskille. ”Keittiöön jäi ylimääräistä ruokaa. Voin pakata sen meille mukaan tai sitten voimme syödä tässä.” ”Ihan miten sinä haluat”, Eevi mutisi, mutta jokin tytön ilmeessä sai Annan kiiruhtamaan keittiöön. ”Syödään heti, niin jaksetaan kävellä. Eivät naisetkaan marssi tyhjin vatsoin, vai mitä?” Anna jutteli iloisesti, tyytyväisenä siitä, että oli viimein keksinyt näin yksinkertaisen tavan osoittaa vieraanvaraisuutta uupuneelle tuntemattomalle, joka ehkä jo tänään muuttaisi hänen kattonsa alle.
10
”Et kai ole kasvissyöjä?” Anna huusi vielä baarin puolelle, mistä kuului pieni kieltävä ynähdys. ”Se on hyvä, täällä ei ole suurta menekkiä sosekeitoille”, Anna nauroi. ”Kalaruualle kyllä.” ”Luultavasti suurin osa asiakkaista ajattelee, että kalakin on kasvisruokaa”, Anna jatkoi puoliääneen, käveli sitten baarin puolelle, laski lautasen Eevin eteen ja kääntyi takaisin hakemaan omaa annostaan. Anna oli poissa korkeintaan kaksi minuuttia, mutta kun hän palasi Eevin luo tasapainotellen käsissään kahta lasia ja yhtä lautasta, oli astia Eevin edessä jo tyhjä. Anna pysähtyi yllättyneenä. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että Eevin oli täytynyt tyhjentää lautasensa tiskin alle. Miten muuten noin pieni ihminen olisi voinut saada sellaisen ruoka- annoksen katoamaan niin lyhyessä ajassa? Anna jatkoi rauhallista yksinpuheluaan peittääkseen hämmennyksensä, laski oman lautasensa tiskille ja tarjosi Eeville vesilasia, johon tyttö tarttui kaksin käsin. Annaa vilkaisten hän pakotti itsensä juomaan lasista aluksi pienin, sievin siemauksin. ”Haluaisitko lisää ruokaa?” Anna kysyi kuin ohimennen tytön kumottua lopun veden alas kurkustaan. Pieni vesitippa lähti valumaan Eevin oikeasta suupielestä kohti leukaa, mistä se pujahti iloisesti kaulaan. Noro katosi Annan näkyvistä, kun se luikahti alas paidankauluksesta. Eevi nyökkäsi Annan ruokaa koskevalle kysymykselle ja hymyili kiitollisena. Ilme liikutti Annaa jostain syystä niin, että hän nousi vikkelästi ja pakeni takahuoneeseen. Milloin tyttö oli mahtanut syödä viimeksi, Anna ihmetteli täyttäessään lautasta rivakasti punaisella muovikauhalla. Miten Eevi oli malttanut istua koko illan paikoillaan ruuan tuoksussa? Anna räpytti silmiään. Mitä tyttö olikaan sanonut ensimmäi11
seksi? Tilanne on muuttunut… Mitä hänelle oikein oli tapahtunut? Oliko hän joutunut pakenemaan jotakin? Jotakuta? Annaa kylmäsi, mutta hän pakotti kasvoilleen huolettoman hymyn palatessaan Eevin luo. Oli jo pilkkopimeää, kun naiset lopulta lähtivät kävelemään metsän läpi Annan kotitalolle. Onneksi kuu oli korkealla, Anna mietti, vaikka kelmeä valo teki maisemasta tavallista aavemaisemman. Toivottavasti Eevi ei ollut arkajalka. ”Tietä pitkin pääsisi myös, mutta tämä reitti on paljon lyhyempi”, Anna huusi selkänsä taakse. ”En pelkää pimeää”, Eevi totesi lyhyesti, ja Anna nyökkäsi hyväksyvästi. ”Huomenna otetaan sinullekin taskulamppu”, Anna suunnitteli ja tajusi vain sekuntia myöhemmin juuri luvanneensa Eeville, että tämä saisi jäädä. Maaliskuussa, vaikka tämän piti tulla vasta toukokuussa. Kuukausi sinne tai tänne, Anna ärähti itselleen äänettömästi jäisiä polun kohtia väistellessään. Talvi oli ollut pitkä ja yksinäinen, oikeastaan oli mukava saada seuraa alkukevääksi. Aiemmin Annan kesätyöntekijät eivät olleet asuneet hänen luonaan vaan omissa kodeissaan, koska olivat paikallisia. Nyt Kylällä ei vain ollut ketään sopivan ikäistä, työhön halukasta tyttöä. Tai poikaa. Lopun matkaa naiset kulkivat vaitonaisina. Anna tarkoituksella, koska ei halunnut päästää suustaan enempää hölmöyksiä ja Eevi… todennäköisesti väsymyksestä, Anna päätteli. Reilun kymmenen minuutin kävelyn jälkeen Anna erotti kuistin lampun puiden takaa. ”Tuolla”, hän pysähtyi osoittamaan valoa Eeville niin äkisti, että tyttö törmäsi hänen selkäänsä. Pelkkä puhallus olisi riittänyt lennättämään hänet taivaan tuuliin, Anna ajatteli, niin kevyt töytäys oli. 12
”Se on yli sata vuotta vanha, minun isoisäni rakentama. Hirsitalo. Huomenna valoisalla näet, miten kaunis katon muoto on. Sinun huoneesi on yläkerrassa ja sänkysi vinon katon alla. Jos sängyssä makaa sadesäällä silmät kiinni, voi kuvitella nukkuvansa metsässä suuren lehden alla…” Anna oli iloinen heitä ympäröivästä hämärästä, sillä tunsi poskiensa hehkuvan kertoessaan Eeville talostaan. ”Yhym, ahaa”, Eevi ynähteli kohteliaina vastauksina Annan pulinalle. Tyttö oli vetänyt myssyn niin syvälle päähänsä, että Anna erotti tästä vain pienen nenänpään ja punaiset, kasvojen kokoon nähden lähes liian täyteläiset huulet. Vielä kuistilla Anna suunnitteli esittelevänsä Eeville talon jokaisen huoneen. Kenkiä riisuessaan Eevi kuitenkin horjahti seinää vasten niin, että Anna tajusi tytön voimien olevan lopussa. ”Saatan sinut huoneeseesi niin pääset heti nukkumaan”, Anna päätti, tarttui Eevin laukkuun ennen kuin tämä ehti estää ja lähti nousemaan kapeaa portaikkoa kohti yläkertaa. Eevi ei tosiaan valehdellut; kantamus ei painanut juuri mitään, kun Anna nosteli sitä arvioiden muutaman sentin ylös ja alas. Eevi kapusi yläkertaan aivan Annan kintereillä, katsellen ympärilleen hieman levottoman näköisenä. Tytön ilme kuitenkin kirkastui, kun Anna viittasi häntä astumaan sisään kodikkaaseen, pieneen ja vinokattoiseen huoneeseen, jonka tapetit olivat keltaiset kuten Eevin pipo, jota tämä puristi tiukasti oikeassa kädessään. ”Ajattelin, että huomenna voisit nukkua pitkään ja levätä. En herätä sinua töihin lähtiessäni, mutta tulen päivällä kotiin, jotta voimme tutustua yhdessä paikkoihin ja jutella sinun… tilanteestasi”, Anna sanoi ja toivoi lupauksen auttavan Eeviä nukkumaan hyvin. Eevi istui raskaasti sängylle ja nyökkäsi. 13
”Lakanat ovat kaapissa”, Anna viittasi vielä kohti ikkunan edessä olevaa kirjoituspöytää ja sen vieressä seisovaa suurta, puista kaappia. Hetken epäröityään hän kantoi mankeloidut, sinikukkaiset kankaat suoraan Eevin syliin. ”Kiitos”, Eevi sanoi, muttei tehnyt elettäkään noustakseen ylös sängyltä. ”Kiitos kaikesta”, hän toisti hiljaa Annan sulkiessa oven.
3 Anna piti lupauksensa. Hän ei herättänyt Eeviä seuraavana aamuna, vaan söi aamupalansa yksin. Aamu oli kaunis ja Annan mieliala korkealla, kun hän istui pyöreän pöydän ääressä kahvikuppeineen ja katseli ulos. Tuntui yllättävän mukavalta herätä talossa, jossa nukkui joku muu. Varoa aiheuttamasta ääntä, jotta se joku saattoi nukkua myöhään. Tavallisina aamuina Anna kuunteli punaista, ikkunalaudalle sijoitettua pikkuradiota ja aamulähetyksen kinastelevaa juontajaparia, mutta nyt hän ei avannut laitetta lainkaan, selasi vain vuosi vuodelta yhä ohuemmaksi käyvää paikallislehteä. Aina sivun käännettyään Anna kuunteli, oliko Eevi jo herännyt. Mutta yläkerta pysyi hiljaisena. Lehden uutiset olivat mitättömiä – kuntapolitiikkaa, paikallisen ITE-taiteilijan 50-vuotishaastattelu, uutinen varusmiesten hampaiden huonosta kunnosta, mikä oli otsikoitu hauskasti ”Varusmiehet häviämässä sodan hammaspeikolle” – kunnes Anna käänsi auki urheilusivut ja löysi jutun miesten Korisliigasta.
14
Pudotuspeleihin oli vielä kuukausi aikaa, mutta toimittaja oli kirjoittanut pitkän ja polveilevan analyysin siitä, kuka toden näköisesti voittaisi SM-kultaa tänä vuonna ja miksi. Kotkan oma joukkue KTP sinnitteli sarjan hännillä, eikä toimittaja malttanut olla sohimatta syytöksillä niin valmentajaa kuin seurajohtoakin. ”KTP tarvitsisi korintekijän, sillä pelejä ei voiteta vain puolustamalla. Nykyisistä pelaajista ei ole ratkaisemaan otteluita, se on nähty moneen kertaan. Joukkueessa on lupaavia junioreita, mutta heidän itseluottamuksensa ei riitä upottamaan heittoja tiukoissa paikoissa. Ulkomaalaisvahvistuksia pelaaminen runkosarjan jumbosijoilla ei taas näytä kiinnostavan. Toisinaan tämä vanha toimittaja unelmoi, että Teemu Merikallio pelaisi vielä kasvattijoukkueensa riveissä. Silloin sarjataulukko näyttäisi erilaiselta…” Anna naurahti tekstin huonosti peitellylle pettymykselle, leikkasi artikkelin talteen ja lähti TV-ohjelmat silmäiltyään töihin. Muutamaa tuntia myöhemmin, syötettyään Kylän aikamiespojille ja muutamille rahtareille tuhtia aamupalaa, Anna ripusti kuppilan oveen ”Palaan pian” -kyltin ja käveli metsän läpi takaisin kotiin. Kiivettyään portaat kuistille hän kuitenkin epäröi. Odotettiinko hänen ilmoittavan tulostaan soittamalla ovikelloa? Ei, Anna päätti ja laski jo kohotetun kätensä. Jos Eevi nukkui edelleen, ovikello voisi herättää hänet. Ehkäpä kevyt koputus ajaisi saman asian, mutta ei herättäisi tyttöä? Mereltä puhaltava tuuli sai Annan hytisemään kiviportailla ja tarttumaan lopulta päättäväisesti ovenripaan. Ennen kuin hän ehti kiskaista, ovi kuitenkin avautui ja esiin ilmestyivät Eevin hymyilevät kasvot. Päivänvalossa, hyvin levänneinä niiden suloisuus oli niin ilmeistä, että Anna ihmetteli, miten hän oli edellisenä päivänä saattanut ajatella tytön huulien olevan liian suuret ja hänen hahmonsa jotenkin mitätön. 15
Kylän koripallolupaus Teemu Merikallio palaa lapsuudenkotiinsa viettämään viimeistä kesää äitinsä kanssa. Syksyllä hänen on tarkoitus suunnata suureen maailmaan, Yhdysvaltojen yliopistokentille. Kesästä tulee ikimuistoinen – myös poliisille, sillä paikkakunnalla tapahtuu kolme väkivaltaista tapausta. Yksi niistä on ilmiselvä tappo, kaksi muuta taas ”vähintäänkin hämäriä”. Näin määrittää tapauksia selvittävä rikosylikonstaapeli Veikko Niskanen. Jokaisen niistä voi myös kytkeä paikkakunnalle juuri saapuneeseen menestysurheilijaan. Se, joka pääsi pakoon on kiehtova cosy crime -dekkari, jossa jännitys tihenee loppua kohti. Mitä tahansa voi tapahtua ja tapahtuukin. Se on myös tarina vanhemmista ja lapsista; ihmisistä, jotka lähtivät ja niistä jotka jäivät. Sekä urheilusta, erityisesti koripallosta.
84.2 ISBN 978-952-341-501-0 W W W. K U S TA N N U S M A K E L A . F I
16