All Ears Magazine by Mira Shemeikka

All Ears magazine. Ensimm채inen numero. 2013.

herkkuja islannista ja muualta phantom / samae koskinen ville ahonen / portugal. the man

hakemisto 1860............................................................39 A Place To Bury Strangers.................90 A$AP Rocky............................................138 Abduktio ................................................137 Anna Järvinen............................................9 Anna Von Hausswolff........................104 Ásgeir Trausti..........................................40 At the Drive-In.....................................137 Atoms for Peace...................................141 Ballet School............................................72 Beach Boys...............................................16 Beach Fossils.........................................140 Beat Happening......................................16 Belle and Sebastian..............................86 Benni Hemm Hemm..............35, 42, 77 Betrayal at Bespin..............................150 Black Lizard..........................................151 Bloc Party..................................................96 Bob Marley & Funkstar.......................17 Bon Iver.....................................................92 Borko..........................................................42 Broken Twin.........................................104 Caesars......................................................17 Ceebrolistics....................................9, 137 Cheek Mountain Thief.........................31 Circa Survive.................................66, 137 Cloud Nothings...............................16, 87 Daft Punk..................................................17 Darker My Love......................................68 Disco Ensemble.........................137, 152 Eero Johannes............................................8 Efterklang.................................................77 Eldar............................................................39 Eva on the Western Castle Island..126 Faith No More.........................................17 Fanzine......................................................71 FM Belfast.................................................35 Frank Turner............................................95 French Films.................................20, 140 Gang Related............................................39 GG Allin......................................................76 Gloss Varnish........................................130 Half Moon Run........................................74 Hammonds, Harrington&Destroy..56 Hassisen Kone......................................136 Hellvar........................................................39 Highasakite ...........................................104 Hunx and His Punx...............................18

I Was a Teenage Satan Worshipper..7 Inouwee ....................................................60 J. Karjalainen.........................................143 Jacuzzi Boys.............................................16 Jesse ............................................................10 JJ ...................................................................95 John Grant.................................................40 Johnny Got It Wrong..........................128 Justice.......................................77, 94, 137 Justin Timberlake...............................147 Kanye West..............................................93 Ka So Re......................................................8 Katujen Äänet.......................................125 Kauko Röyhkä & Riku Mattila..........87 Kings of Convenience..........................86 Klaxons ...................................................137 Lapko..................................................7, 103 LCMDF................................................9, 116 Lemonator .............................................103 Love & Fog................................................28 Low Roar...................................................39 M-Band......................................................39 Matti Johannes Koivu.............................6 Mazzy Star................................................86 Mew..........................................................137 Miami Horror...........................................17 Mikhael Paskalev......................104, 143 Milesmore..............................................114 Minä ja Ville Ahonen.................50, 148 Moddi .........................................................79 Mr. Silla.......................................................31 Mugison ....................................................31 Múm....................................................35, 77 Nas & Damian Marley..........................17 Neil Young.................................................86 Neneh Cherry........................................104 Oasis ...........................................................93 Oyama ........................................................46 Pavement ..................................................16 Pedestrian's Motor.............................103 Penniless.................................10, 17, 103 Phantom .................................................104 Pimeys.....................................................118 Portugal. The Man.................................62 Pöly ...........................................................136 Radiohead......................................93, 137 Redder.....................................................132 Regina ........................................................17

Retro Stefson.........................39, 77, 141 Rihanna .....................................................93 Ron Carter.................................................87 Saimaa.....................................................103 Samae Koskinen..........................98, 148 Saosin.........................................................66 Seabear ......................................................35 Shining ......................................................83 Shlohmo ....................................................91 Sin Fang..................31, 35, 77, 107, 138 Skip Zone...............................................109 Sleigh Bells...............................................90 Sonic Youth...............................................24 Spice Girls..............................................136 Stepa ..........................................................17 Sudden Weather Change............44, 46 Suvi Koivu..............................................122 Sydän, sydän............................................53 Särkyneet ..............................................112 Tehosekoitin ........................................136 Tennis ........................................................86 The Brian Jonestown Massacre.......87 The Capital Beat....................................10 The Casbah............................................121 The Eclectic Moniker............................58 The Flaming Lips...........................76, 89 The Hellacopters.................................137 The Prodigy...........................................136 The Samuel Jackson Five....................85 The Scaramangas................................103 The Smiths................................................24 The Sound of Animals Fighting.......66 The Sounds...............................................94 The Thrills................................................17 Tom Waits.................................................23 Topi Saha................................................149 Tunng .........................................................31 Tuomari Nurmio.......................................6 Ty Segall............................................68, 86 Ungdomskulen ......................................80 Wavves ...................................................150 White Fence.............................................68 Who Knew................................................32 Why? ..........................................................12 Wilco ..........................................................76 Ydinperhe .............................................144 Yo La Tengo ..........................................148 Ystävälliset ............................................109

Internetin musablogista printtijulkaisuksi Opinnäytetyö: All Ears Magazine, kevät 2013

Kun All Ears -musiikkiblogi perustettiin lähes kuusi vuotta sitten, suomalaisia musiikkiblogeja ei juuri internetistä löytynyt. Idea lähti yksin kertaisesti siitä etteivät ystäväni enää jaksaneet kuunnella ainaista musiikkihöpinääni. Perustin itselleni kanavan, jonne purkaa ajatuksia musiikista – jotta itse muistaisin bändit vielä myöhemmin ja aiheesta kiinnostuneet voisivat löytää samalla uutta musiikkia.

TOIMITUS: Päätoimittaja: Mira Shemeikka Art Director: Mira Shemeikka Prepress: Mira Shemeikka Toimittajat: Mira Shemeikka, Mikko Toiviainen, Jalmari Sarla Valokuvat: Mira Shemeikka, Samae Koskinen, Emma ja Mia Kemppainen, Chris Vidal Tenomaa, Aki-Pekka Sinikoski, Kevin Trout

Ei kestänyt kauaakaan, kun blogi huomattiin. Päädyin tuoreen blogini ansiosta kirjoittamaan Fresh Tunes Finland -musiikkiagentuurille ja MySpacen Suomen sivustolle. Samaa kautta minut myös bongattiin Noise.fi-sivuston kirjoit tajaksi. Pääsin tapaamaan lempibändejäni yksinoikeudella ja matkustamaan ulkomaisille festivaaleille musiikkikirjoittamisen vuoksi.

Graafikko: Mira Shemeikka Kuvittaja: Mira Shemeikka Painaminen ja jälkikäsittely: Mira Shemeikka Painopaikka: Stadin ammattiopisto, Kontulantien toimipiste Kiitos: Opettajat, luokkakaverit, mac'n'cheese, kahvi, Spotify, upeet festarit ja tietenkin kaikki mahtavat musiikintekijät, joita ilman tätä lehteä ei olisi syntynyt.

Aika on kuitenkin näyttänyt, että oma lapsi on se kaikista rakkain. Kun muut kiireet veivät aikaa rakkaalta harrastukseltani, otin kirjoittajakollegoikseni ystäväni Jalmari Sarlan ja Mikko Toivi aisen. Yhdessä toteutimme blogiin lokakuussa 2012 suomalaisen musiikin teemakuukauden, ja All Earsiin pamahti 15 000 lukijaa kuukaudessa. Kansainvälinen musiikkiblogilista HypeMachine myös huomioi olemassaolomme ja yhtäkkiä lukijoita oli taas tuplaten – tällä kertaa kansainvälisiä vierailijoita, jotka saattoivat vain arvailla, mitä suomeksi kirjoitimme.

YHTEYSTIEDOT: Mira Shemeikka 0400 818180 mira@allearsblog.fi twitter.com/shemeikka

Miran valokuvat otettu seuraavilla kameroilla: Canon EOS 1000D, Olympus SP550UZ, Panasonic Lumix DMC-TZ9, iPhone 5, iPhone 3GS, SplitCam, Lomo Fisheye, Lomo Sprocket Rocket

Helmikuussa Nuorgam ja We Jazz lähettivät minut bloggaamaan omaan blogiini Oslon by:Larm -festivaalista. Kaikki kulut maksettiin. Kun tuli aika miettiä opinnäytetyötä opinahjoo ni, printtijulkaisu All Earsin sisällöstä tuntui ainoalta motivoivalta vaihtoehdolta.

Tässä se nyt on. Yksi merkkipaalu blogin matkan varrella. Tulevaisuus näyttää, mihin tästä vielä päädymme.

Käy lukemassa blogia osoitteessa allearsblog.fi

Mira Shemeikka All Earsin perustaja

Tykkää Facebookissa facebook. com/allearsblog

Seuraa All Earsia Twitterissä twitter.com/ allearsblog all ears #1

Bloggaajat Nimi: Mira Shemeikka Ikä: 25 Syntymäpaikka: Tampere Lempibändit: Radiohead, The Mars Volta, Tool, Circa Survive, Japandroids, Ceebrolistics Muut kiinnostuksenkohteet: valokuvaus, hyvät leffat, musadokkarit, typografia, sosiaali set verkostot, pizza, retrofuturismi, infografiikka, vinyylit, sekä video- että lautapelit, matkustelu, graafinen suunnittelu, oudot vaatteet, tatuoinnit, festarit, avaruus, mausteet, hyvät tv-sarjat, asioiden listaaminen, tietokirjat jne.

Nimi: Jalmari Sarla Ikä: 21 Syntymäpaikka: Helsinki Lempibändit: Velvet Underground, Yo La Tengo, Neil Young, The Smiths, Sonic Youth, Belle and Sebastian Muut kiinnostuksenkohteet: Muotoilu, dokumentit, matkustus, kirjallisuus, tummat oluet, itä-eurooppa, kierrätys, sarjakuvat, dyykkaus, scifi, neuvostoarkkitehtuuri, geometria, kokkaus, politiikka, filmivalokuvaus, historia, graafinen suunnittelu, tähtitiede, sauna Nimi: Mikko Toiviainen Ikä:23 Syntymäpaikka: Helsinki Lempibändit: Flaming Lips, Elbow, The White Stripes, Rättö ja Lehtisalo, Kemmuru, J. Karjalainen Electric Sauna Muut kiinnostuksenkohteet: Musiikkijournalismi, bändielämäkerrat, ruoanlaitto, saunominen, mökkeily, dyykkaaminen, mat kustelu, NHL13 (PS3), alkoholittomat oluet ja energiajuomat, elokuvat, dokumentit, tv-sarjat, valkosipuli, kuuma suihku, sähly, lenkkeily, pyöräily all ears #1

sisällys 5 vuotta sitten 6 Kesä tulee 14 Ulkomailla 18 Sivistysaukkoja 22 Herkkuja Islannista 26 Tanska 56 Bestness 66 Musadokkarit 76 Norja 78 Tunnista bändit -liite 89 HYVÄ SUOMI 102 Spotify-soittolistat 135 Levyarviot 137 HAASTATTELUT Minä ja Ville Ahonen 50 Portugal. The Man 62 Samae Koskinen 98 Phantom 104 LCMDF 116

Justin Timberlaken uutuusalbumi on arvioitu sivulla 146.

spotify:user:foonk: playlist:29pR1tqg sq8R4ng0moOjaJ

Laita soimaan All Ears Magazinen Spotify-soittolista samalla, kun luet. Se sisältää kaikki Spotifysta löytyvät lehdessä käsiteltävät bändit mainitsemisjärjestyksessä.

all ears #1

Viisi juttua viiden vuoden takaa Teksti ja kuvat: Mira Shemeikka

Seuraavilla sivuilla matkataan ajassa taaksepäin viisi vuotta, kun All Ears oli vielä alle vuoden ikäinen musiikkiblogi. Tekstejä ei ole muokattu vaan näet ne juuri sellaisena kuin ne viisi vuotta sitten julkaistiin.

kuin vaikkapa se pari vuotta aikaisemmin samaan osoitteeseen mennyt Sigur Rós -keikkalippu ennakkorannekkeella.

tiistai 18. maaliskuuta 2008

Matti Johannes Koivu: Irwin Goodmanin Lauluja

No niin, aiheeseen. Oikeastaan en aio tehdä tästä levyarviota, koska se ei olisi vielä mahdollista. Levy nimittäin pyörii ensimmäistä kertaa läpi vasta viides kappale allaan, eikä oikeastaan ole tästä edes sen kummemin vielä mitään sanottavaa. Tässä vaiheessa kuuntelukokemusta tämä kuitenkin vaikut taa tämän vuoden yhdeltä tärkeimmältä musiikkiteolta. Kiekko pärähti ihan vahingossa soimaan soittolistalta ja pysätytti siihen paikkaan. Jokainen kappale on ollut malliesimerkki upeasta coverista.  Poiketakseni taas hetkeksi taas aiheesta erinomaisen coverintekijän tulee kuulostaa

Okei, koska en ole tainnut koskaan esitel möidä, kuinka paljon rakastan hyvin tehtyjä covereita - ja vihaan huonoja, on kai pakko pohjustaa vähän. Niin paljon kuin musiikkia rakastankin, ihan ehdottoman paras asia korvilleni on täydellisten levykokonaisuuksien ohella komeat coverit. Lupaan joku tylsä päivä esitellä omat lempicoverini. Kaverit ja pidempiaikaiset stalkkaajat ehkä muistavat sen tekemäni 19 kappaleen mixtapen, jossa indie-artistit olivat tehneet uusiksi räbä- ja rnb-veisuja. Se oli mielestäni paras antamani synttärilahja ikinä. Parempi all ears #1

5v sitten

esiintyjän aikaan paikalla oli kohtuullisen paljon jengiä kalliisiin kolmentoista euron lippuihin nähden. Rankan työpäivän jälkeen Tuomarin rauhallinen jammailu meni vähän ohi aistimieni, ja pisti lähinnä haukotuttamaan. En varmasti voi syyttää tästä kuin itseäni, sillä muu yleisö vaati herran lopetettua encorea pitkään - ja turhaan.

itseltään. Ne yläasteen musiikintunneilla soitetut kappaleet, joilla tavoiteltiin samaa tunnelmaa kuin alkuperäiskappaleessa, eivät olleet hyviä covereita, vaikka ne oltaisiin esitetty hyvin. Jos meinaa tehdä saman uudestaan se pitää tehdä joko paremmin tai erilailla. Viimevuotisella Leevi and the Leavings -tribuuttilevyllä turhan moni esiintyjä ei tehnyt kumpaakaan, vaikka joukosta löytyikin muutama helmi. Brightboyn veto ei ehkä voittanut Leevien Kyllikkiä, mutta erilaiselta se saundasi ainakin. Enkä sano erilaista nyt sillä negatiivisella sävyllä, jota käytetään, kun ei kehdata sanoa, että ystävällä on ruma hattu päässä.

Illain tuorein ja paras show lähti tampere laislähtöisistä käsistä. I Was a Teenage Satan Worshipper on aikaisemmin nähtyjen keikkojen perusteella ollut aina pettymys live-tilanteissa, ja se on kuulostanut parhaimmalta kotioloissa levyltä. Vastailmestynyt kiekko The Lemonade Ocean oli minulle niin raavas pettymys, että boikotin merkeissä skippasin teinisatanistien levynjulkkarikeikan, vaikka siellä olisi ollut lämppäämässä oma lempparimieheni, Jaakko Eino Kalevi. Kuuleman mukaan boikottini ei ollut kuitenkaan turha, koska tämäkin keikka oli mennyt penkin alle satanisteilta.

Matti Johannes Koivulla on myös oma kosketuksensa Irwinin biiseihin. Ei sillä, enemmän olisin yllättynyt, jos tässä olisi lähdetty haeskelemaan sitä samaa Goodmanin räkäistä soundia. Se pysättävä tekijä oli se, että kappaleet yllättäen sopivat myös Koivun suuhun, vaikka ne on kauniisti ja rakkauslaulujen omaisesti esitetty. Nämä kuulostavat uusilta kappaleilta, joihin on tutustunut jo valmiiksi. Miljoonat kuunnellut Irwinit ovat takaamassa vain sen, että voin laulaa mukana jo ensimmäisellä kuuntelu kerralla. Kiinnostavaa nähdä, kauanko tämä levy säilyttää kiinnostavuutensa.

En tiedä, mitä oli tapahtunut edellisen näkemäni keikan ja torstain välillä, mutta nyt kaikki skulasi ja vieläpä erinomaisesti. Kun viimeksi takkuili sekä bändin sisäinen yhteensoitanto että erityisesti live-miksaus, nyt kaikki teki kunniaa musiikille jopa siinä määrin, että uuden levyn kappaleetkin pääsivät oikeuksiinsa - toisin kuin levyllä. Liekö Pasi-Petteri raahannut vain remminsä treenikämpälle useammin kuin ennen vai oliko kyse jostain suuremmasta muutoksesta, mutta rytmiryhmän dynaaminen esiintyminen paransi myös keulakuvan suoritusta. My Lovin’ Martian, ota bänditoverisi ensi kerralla mukaan studioonkin!

maanantai 7. huhtikuuta 2008

Rumba 25 vuotta Viime torstaina käväisin katsomassa Rumban 25-vuotissynttärikiertueen avajaiskeikan Tampereen Klubilla. Saavuin paikalle sopivasti myöhässä eli saman verran kuin illan ensimmäinen esiintyjä, Tuomari Nurmio, joka tällä kertaa soitteli soolona. Etukäteen pelkäsin yhdistelmää Tuomari-IWATSW-Lapko, mutta jo ensimmäisen 5v sitten

Lapkoa odotin mielenkiinnolla, sillä en ollut nähnyt satakuntalaisia Young Desiren ilmestymisen jälkeen. Lapko ei kuitenkaan yllättänyt tälläkään kertaa. Vaikka settiin mahtui monta kappaletta, jotka livenä oli 7

all ears #1

Lapko juhlisti Rumban 25-vuotissynttäreitä viisi vuotta sitten.

vielä jäänyt kuulematta, keikka oli nähty jo monta kertaa ennenkin. Ainoana kappaleena joukosta erottui Paranoid, joka kajahtaa korviini muutenkin muita Lapko-biisejä vahvempana. Tuttu tasaisen vahva, mutta tylsä veto sai minut lähtemään kesken keikan kotiin nukkumaan. Salissa kaikui “leather forever”, kun pistin narikassa nahkatakkia ylleni.

vieläkään. Kaikkia illan esiintyjiä yhdisti se, että halusin nähdä jokaisen, enkä yhtään ollut nähnyt ennen. Oli siis kohtuu tärkeää olla mestoilla alusta loppuun asti. Eihän näin tietenkään käynyt.

Illan avasi Ka so re:n a.k.a. Kimarrin ja Eero Johanneksen välinen skweee-electro- whatever-battle. Harmittelin keikkakumppanini kanssa, ettei ujous vielä ollut lähtenyt pois, niin kovasti teki mieli bailata. Vaan encoret saatiin ja Eero Johanneksen We could be skweeeroes teki sittenkin tehtävänsä ja laittoi ujon tytönkin tanssimaan.   Seuraavaksi samaisella Carlings-lavalla pärähti tyttöelektrot. En voi kieltää, etteikö minulla olisi ollut tiettyjä ennakkoasentei ta niin kuin aina tyttöbändejä kohtaan. Le Corps Mince de Françoise kuitenkin osoitti ainakin live-esiintymiseen kohdistuneet

torstai 17. huhtikuuta 2008

Jyrockin perjantai Perjantain 11.4. kohdalla oli kalenterissani isoja huutomerkkejä - eniten heti 16. päivän jälkeen. Jyrockille oli kovat odotukset festivaalivuoden avaajana, muttei se pettänyt all ears #1

5v sitten

Ceebrolistics

LCMDF

ei kiinnostanut annajärviset enää yhtään. Muisti pätkii monilta kohdin keikalta. En voi syyttää humalaa, joten kaippa heitän syyt jonkinlaisen transsin niskoille. Kuulopuheiden mukaan liikkelle lähdettiin Aie/ I try:lla. Omat muistikuvat rajoittuu oikeastaan huippuhetkiin: Ohine, Uuvus/luata Bengan taustoille (Oisko ollu E-trips? Jos ei ni joku samantyyppinen.) esitettynä, MattiP:n tuo reelta soololta löytyvä KING sekä uus biisi. Ylistyssanat ei riitä kuvaamaan sitä fiilistä. Matti tais heittääkin keikan aikana että: “Täällä on nyt illan parhaat tanssit, sori vaan muut esiintyjät.” tai jotain sinne suuntaan. Oli miekkonen kovin oikeassa.

luuloni vääriksi show’n ollessa viihdyttävä samalla kuin soitanto rullasi. Aika skeneilyksihän hommat tuntui välillä menevän eikä vaikutteistakaan voi erehtyä, mutta kaikesta huolimatta muutamat biisit ylsivät hittimateriaalin tasolle, ja ajattelin kyllä lähteä tsekkaan tytsyt uusiksi Ladyfesteille toukokuussa.

Tässä välissä käytiin kattomassa vähäsen Kastoria, mutta alakerta oli vähäsen ahdistava tungoksineen, joten lähdin vetämään terassille juurivalmistuneet kasvismätöt valmistautuen illan koitokseen, parhauteen, koko festareille lähtemisen syyhyn: Katusea-perheen helmeen, Ceebrolisticsiin, joka veivasi tällä keikalla vajaalla miehityksellä Jannen a.k.a. Pijallin ollessa Dubaissa. Ceebrot olikin sitten sellasta ilotulitusta, että heikotti keikan jälkeen niin paljon, että 5v sitten

Anna Järvisen päälakea kävin tosiaan katsomassa ehkä puolikkaan kappaleen ajan kunnes päätin lähteä takaisin yläkertaan fiilistelemään Ceebrojen jättämiä fiiliksiä ja 9

all ears #1

Penniless tuli pitkästä aikaa Tampereelle. Viimeksi ne kävi 2005, jolloin olin vielä nippanappa alaikäinen, joten en oo päässyt koskaan vielä tsekkailemaan livenä.

valmistautumaan henkisesti Jesseen, mikä osoittautui hyödylliseksi ja hyväksi päätökseksi. Jesse oli hämmentävä kokemus. Duon esiintymisaika sisälsi sähläystä, musiikkia, lisää sähläystä ja lisää musiikkia. Piuhoissa oli vikaa ja kaikessa muussakin oli vikaa, mutta se tuntui kuuluvan esitykseen. Jostain haastattelusta (viime perjantain Valo?) taisin lukea, että “me hyräillään niitä melodioita ku meillä ei oo lyriikoita”, ja se oli todella hämmentävää todistaa tämä livenä. Kaikki se nosti suupielet niin leveään hymyyn, että posket kipeytyivät ja luulin poskilihasten jumiutuvan siihen asentoon loppuelämäkseni. Suhteeni Jesseen on ollut vuoristorataa alusta alkaen, mutta luulen tämän keikan ankkuroineen tuntemukseni lopullisesti sille positiivisemmalle puolelle. Kiitos Keke ja Ana!

Jos et ole kuullut bändistä, häpeä. Penniless (entinen Penniless People of Bulgaria) on sellaset melkein 20 vuotta sitten perustettu rock-bändi Nakkilasta. Sittemmin on jäsenistö jonkin verran vaihtunut, ja viimeiset kymmenen vuotta siinä on vaikuttanut kolme Alisaaren veljestä + Kimmo Kurittu ja Mikko Pere. Levyjä on julkaistu usealla mantereella, mittavat Eurooppa-rundit on tehty ja Roskildessa on esiinnytty. Ja silti hävyttömän pieni määrä tuntuu tietävän näistä sen enempää.

Onhan tätä tapahtumaa taustoitettava vielä vähän lisää. Meikälle Penniless tuli tutuksi Anolan myötä 2001. Lainasin sitä perä toisensa jälkeen kirjastosta, koska kukaan muu ei tuntunut lainaavan sitä. Tituleerasin sen silloin maailman parhaaksi levyksi enkä epäröinyt sen asemaa vielä viittä vuotta myöhemminkään. Enää en osaisi sanoa yhtä parasta levyä, mutta Anola kuuluu ehdottomasti henkilökohtaisiin klassikoihin. Kun The Attraction vuosi sitten putkahti ulos, muistan tokaisseeni näin: “Ei tää kyllä Anolaa huonompikaan levy ole.” On se ehkä vähän, muttei paljoo. Nakkilalaiset on vaan aina kolahtanut ihan vitusti, reippaasti enemmän kuin vaikutteensa (Wee zer, Smäsärit...). No, en kyllä edes tykkää Weezeristä. Mut asiaan, klassikkobändi ekaa kertaa livenä.

Illan lopuksi käytiin skänkkäämässä parit biisit The Capital Beatia, joka koostui mm. Evilsonsin ja Soul Captain Bandin jäsenistöstä. Lähdettiin ennen loppua pois, ettei jäädä pahimpaan ruuhkaan. Vaikka ilta olikin hyvä päättää hyväntuuliseen ska’han, pistin nukkumaan mennessäni kuulokkeista kuitenkin Ceebroja. Kyse oli kuitenkin hyvin todennäköisesti vuoden parhaasta kotimaisesta keikasta - ellen sitten näe poikia uudestaan.

torstai 8. toukokuuta 2008

Penniless @ Yo-talo 7.5.2008

Minimoin missattavan lätkän minuutti määrässä lähtemällä paikalle tasan yhdeksi toista. Ei noi tyttöbändit muutenkaan iske, ja muutenkin on ennakkoluuloja kaikkia kuiturastapäisiä kohtaan (itelläkin oli sellaset joskus). No siis, satuin paikalle sopi vasti Euforian viimeiselle kappaleelle, jossa

Viimein tää päivä koitti. Harmikseni muuta ohjelmaa olisi ollut Alas / Slam it feat. Headhunter -bileet Helsingissä, ja telkkaristakin ois tullut lätkää, mutta ei mulle kyllä ollu hetkeäkään epäselvää, mitä tehdä, kun all ears #1

5v sitten

feattas Pennilessin vanhempi laulajaveljes Pekka Alisaari. Ei siinä kyllä oikeastaan laulua ollut koko kappaleessa, ja se kuulosti ihan hyvältä. Ehkä annan seuraavalle tyttö bändille mahdollisuuden. No, siinä sopivasti alko päätä jomottaan, mutta pisteet sille, kuka ikinä valitsikin roudausmusiikin: Radioheadin In Rainbows oli paras särkylääke siihen orastavaan pääkipuun.

Penniless. Speechless. No, siis. Niin... Yhtä hittikimaraahan se oli koko keikka, vaan jos ois ollu eri settilista, niin olishan se ollut silti. Mukavan tasaisesti tuli biisejä koko tuotannolta - uusimmalta luonnollisesti enemmän. Pisti kyllä mietityttään, oiskohan toi bändi edes voinut heittää meikälle huonoa keikkaa. Siinä oli jotain rumpuongelmaa eikä kitaratkaan oikeen tahtoneet pysyä vireessä, mutta jätkät rokkas. Oli ihan äärimmäisen rentouttavaa irrottaa ajatukset arjesta, ja katsella sitä aurinkoista lavaolemusta, koska veljeksistä + Kimmosta huomas heti, että yhteissoitto on niiden lempiharrastus. Tupla-encoret setin päälle, ja jos musta ois ollu kiinni ni oisin siinä vielä toisen tunnin mielelläni seisonu. Keikan jälkeen tuntui siltä, että viiden euron lippu oli liian vähän, joten ostinpa sitten vielä levyhyllyyn yhden levyn, yhden ep:n ja kuusi sinkkua... Tän takia vois lähtee myös kuukauden päästä Klustermukseen.

Penniless Tampereen Yo-talolla 7.5.2008

5v sitten

all ears #1

Why? Kuudennella Linjalla vuonna 2008

keskiviikko 14. toukokuuta 2008

Why? @ Kuudes Linja 12.5.2008 Lähtö Helsinkiin venyi siinä määrin, että ehdin perjantaina ihailla kulttuuria myös Tampere Art Factory 08 -tapahtumassa. Ilmaisessa ulkoilmatapahtumassa oli mm. Swäg-miehistöstä tuttua porukkaa soittamassa bassotäytteistä ambienttia. Illemmalla löysin itseni Groovesta Dub-a-delik-klubilta esimerkiksi TV-Resistorin ja saksalaisen Kissogramin tähdittämän Hang the Dj!:n sijaan. Kaikista mahdollisista ennakkoasenteista huolimatta ilta oli varsin mallikelpoinen ja Groovessa oli oikeasti hyvä meininki. Lauantaina feidasin Helsingin toistamiseen ja lähdin Mouhijärvelle mökille kera kavereiden, levareiden ja kasan dubstep-levyjä, mikä oli luultavasti paras ratkaisu ikinä.

linjalla, ja se oli mielestäni varsin viihtyisä peruspaikka. Salin koosta johtuen siellä saa varmasti tiiviin tunnelman aikaan keikalla kuin keikalla.   Anticonin oma indie-hopiksi kuvailtu kalifornialainen Why? oli valitettavasti vaisu livenä. Symppispisteitä lähtee kyllä esiintymisasuna toimineille verryttelyhousuille ja ulapalla olleelle basistille, mutta soitantopisteet jää ikävästi miinukselle. Vain muutama biisi (Song of the Sad Assassin ja Rubber Traits) toimi livenä, eikä asiaa parantanut, että yksi tämän kesän kesäbiisiehdokkaista, The Hollows soitettiin ensimmäisenä pois tieltä, ja sekin löysästi. Harmillista, koska Alopecia on paikoitellen älyttömän hyvä levy, ja toivoin keikalta enemmän. Olisi kai ollut parempi vaihtoehto jäädä Tampereelle katsomaan Disco Ensembleä, ja jättää Why? livenä rauhaan, koska se nähtävästi toimii levyllä paremmin - toisin kuin Disco Ensemble.

Maanantaina löysin sentään itseni Kutoselta ajoissa. Lämpännyt Ponytail kuulosti mukavan chilliltä maanantai-iltamusiikilta, mutta siinä jokseenkin levottomassa epämaanantaimaisessa tilassa se jäi valitettavasti taustamusiikiksi tuttuja moikkaillessa. En ollut aiemmin käynyt Kuudennella all ears #1

5v sitten

THE WILD DOGS CRY OUT IN THE NIGHT

AS THEY GROW RESTLESS

LONGING FOR SOME

SOLITARY COMPANY

HURRY BOY, SHE’S WAITING THERE FOR YOU

Africa -

IT’S GONNA TAKE A LOT TO TAKE ME AWAY FROM YOU THERE’S NOTHING THAT A HUNDRED MEN OR MORE COULD EVER DO I BLESS THE RAINS DOWN IN AFRICA/ GONNA TAKE SOME TIME TO DO THE THINGS WE NEVER HAVE / AS SURE AS KILIMANJARO RISES LIKE OLYMPYS ABOVE THE SERENGETI / I SEEK TO CURE WHAT’S DEEP INSIDE, FRIGHTENED OF THIS THING THAT I’VE BECOME (INSTRUMENTAL BREAK) TOTO - AFRICA

Täältä tullaan, kesä! Teksti ja kuvat: Mira Shemeikka

Kesä on kohta käsillä. Viimeiset viikot ennen mökkisaunaa, kesäfestareita, grillausta ja aurinkoa valuvat kuitenkin tavallista hitaammin. All Ears listaa malttamattomille parhaat kesänodotusbiisit ja syyt odottaa festareita. Vielä me hetki jaksetaan!

TOP 5 SYYT, MIKSI KANNATTAA ODOTTAA FESTAREITA 1. Vielä tuntemattomat ihmiset Tulevat parhaat bailauskaverit, jotka muuttuvat parhaiksi muistoiksi festivaalien jälkeen. Näihin kavereihin tuskin törmää enää, joten ei haittaa jos avaudut yöllä nuotion (toim. huom, useilla festareilla avotulet kielletty!) ääressä epäilyttävistä asioista elämässäsi.

2. Viileät yöt teltassa

Useat kerrostaloasunnot käyvät ikävästi muistuttamaan saunaa kesäisin, joten on mukavaa päästä vilvoittelemaan kostean kylmään telttaan! all ears #1

ALL EARS LISTAA

3. Se fiilis, kun teltta on pystyssä, ja istahtaa leiriin avatakseen ensimmäisen kaljan *Nap nap nap* *K-TSHHHHHHSSST* AAAAAaaaahhhhhhh!

4. Poikkeava, ellei jopa hävytön käyttäytyminen

Sitä voi ördätä vaikka kuinka paljon vaikka minkälaisissa festarivarusteissa, koska näissä tapahtumissa on yleisesti hyväksytympää olla suomalainen reippaassa kännissä. Järki tietty pidetään vähintään kädessä ellei ihan päässä, ja ördäys tapahtuu hyvällä fiiliksellä, sillä pahaa mieltä ei kannata telttanaapureille tai muillekaan aiheuttaa.

5. Bändit ja artistit

Paljon live-musiikkia yhdellä hinnalla!

ALL EARS LISTAA

all ears #1

Top 15 biisit kesän odotukseen Teksti: Jalmari Sarla, Mira Shemeikka Kuva: Mira Shemeikka

1. Pavement: Cut Your Hair

Vaikea kuvitella kesäisempää fiilistä kuin se, jossa yhdistyy Pavementin Cut Your Hair, puisto-olut ja auringonpaiste.

2. Beat Happening: Indian Summer

Äärimmäisen yksinkertainen ja hieno kappale, joka säväyttää joka kerta. Spectrumin cover tästä on myös erittäin hyvä.

4. Cloud Nothings: Can’t Stay Awake Tässä biisissä on jotain sellaista huolettomuutta, joka korostuu omassa mielessäni kesää odotellessa. Hanat auki ja äkkiä ulos!

5. Beach Boys: Catch a Wave

Kesälle ominaista on tietenkin surffaus! No ei ehkä itselleni, mutta Beach Boysin musiikki kuuluu siihen kuitenkin olennai sesti.

Tämän aukeaman listan löydät myös Spotify-soittolistana: spotify:userfoonk:playlist:6z3qP8mnC8Kc7hScIwslim

3. Jacuzzi Boys: Vizcaya Tämä on sellainen biisi, jota tuntuu mahdottomalta kuunnella ilman aurinkolaseja kasvoilla. Mainio pyöräilybiisi!

all ears #1

6. Nas & Damian "Jr. Gong" Marley: Count Your Blessings

11. Faith No More: Easy

Easyn sanat eivät ehkä ole sieltä iloisimmasta tai kesäisimmästä päästä, mutta se hönkii vapautta ja rauhallista kesän tunnelmaa. Ei kannata kuunnella rakas kainalossa.

12. Miami Horror: Sometimes

Hyväntuulinen biisi, josta huokuu aurinko, polttava asfaltin ja pieni tuulenvire. Groovaa ja rullaa kesäisesti.

Menevä synapopbiisi, joka sopii mainiosti uuden kesäkaverin kanssa tanssimiseen tai vaikka fillarointiin kesähämärässä.

7. Penniless: Summer

13. Stepa: Vapaapäivä

Hieno kotimainen träkki, jonka kertsissä on pirteä riffi ja aiheeseen sopiva lurittelu: I’m with summer / I’m with sunburn.

Sanat kertoo kaiken. Taustabiitti on myös erittäin pussikaljantuoksuinen.

8. Regina: Ui mun luo

14. Bob Marley: Sun Is Shining (Funkstar De Luxe Mix)

Astetta eteerisempi kipale, joka houkuttelee kuulijaa pulahtamaan veteen leppoisassa ja lämpimässä kesäpäivässä.

9. Caesars: Jerk It Out

1999 vuodelta tuttu hittiremix Marley- klassikosta. Ainakin kirjoittajalle housen sävyttämä reggae fusion -versio toimii paremmin kuin alkuperäinen kappale.

Duurissa soiva äärimmäisen tarttuva syna koukku tekee tästä tarttuvasta pop-biisistä yhden kesäklassikon.

15. Daft Punk: Get Lucky

10. The Thrills: Don’t Steal Our Sun

Daft Punkin ensimmäinen single pitkiin aikoihin on kaukana duon omaleimaisimmasta elektrohousesta, mutta pehmorokkaava radiopop ranskalaisten tapaan on myös erittäin seksikästä. Henkilökohtainen fiiliksen nostattaja kesälle 2013.

Tässä on sellaista fiilistä, joka sopii kuunneltavaksi puistossa kavereiden kanssa silloin, kun alkaa hämärtyä valoisa ja kesä päivä onkin yhtäkkiä jo kääntymässä yöksi.

ALL EARS LISTAA

all ears #1

Hunx and His Punx Barcelonassa Teksti ja kuvitus: Mira Shemeikka

Oletko suuntaamassa Barcelonaan, ja ajattelit käydä yöelämässä siinä samalla? All Ears kävi testaamassa Razzmatazz-klubin, joka on tunnettu nimekkäistä bändivie raistaan.

Alkuasetelma

mia. Odotukseni keikkatilanteesta sen sijaan nojasivat hyvin paljon kokemukseeni Jacuzzi Boysin keikasta samassa kaupungissa kuukautta aikaisemmin. Ajankohdan, odotusten ja keikkapaikan lisäksi muita vaikuttavia tekijöitä olivat ennen keikkaa tapahtuneet asiat sekä espanjalainen yleisö, mutta erityisen hyvin tai huonosti vastaan ottava asetelma ei ollut. Siinä mielessä lähtökohta oli neutraali.

Keikkapaikka Razzmatazz on sekä Barcelonan legendaarisimpia yökerhoja että viiden erityylisen baarin yhdistävä valtava kerrostalo. Jälkimmäisen kaltaiset kompleksit on tottunut yhdistämään ehkä ei-niin-rock’n’rolliin fiilikseen ja sieluttomiin sokkelokapakoihin. Razzmatazz oli kuitenkin hämmentävä seos teollisuushallia, Tavastian Lauantaidiskoa, suomalaisen hintaista juomaa, VIP-jonoja, värikästä asiakaskuntaa ja espanjalaista organisoin tia. Musiikilliset odotukset olivat suuret, sillä olin fiilistellyt kohtuullisen paljon Too Young to Be in Love -debyyttialbu-

Razzmatazz aukesi klo 01:00 ja itse saavuin vielä tyhjyyttään ammottaneeseen paikkaan lähempänä kahta. Soittoajoista ei tiennyt kukaan, mutta satuin tuurilla saliin bändin noustessa lavalle joskus paljon myöhemmi – niihin aikoihin kuin Suomessa tulisi valomerkki. Settilista sisälsi kaikki hitit ja vähän päälle. Suurin hitti Lovers Lane soitettiin luonnollisesti viimeisenä, vaikka sillä kiusattiin jo aikaisemmin. Soundit olivat ehkä vähän tukkoiset, eikä keikka kuulostanut niin säröiseltä kuin olisi suonut. Musa puoli oli silti ok. Bändin ja etenkin Hunxin

¡Hola! Kävin taannoin tsekkaamassa Barcelonan keikka-antia. Tuona yönä 50-luvun rockissa ja popissa uitettua garagepunkia soittava newyorkilainen Hunx and His Punx yllätti minut sekä hyvässä että pahassa. Ennakko-odotusten mureneminen oli suoraan verrannollista keikan etenemiseen, joten kerronpa teille, mitä bändiltä kannattaa odottaa.

all ears #1

Keikan eteneminen

Ulkomailla

kohkaus vei liikaa huomiota musiikilta, mikä ei lähes koskaan ole hyvä juttu. Voisikin sanoa, että Hunxin viihtyminen lavalla oli kääntäen verrannollinen omaani. Rakastan visuaalisesti vahvoja keikkoja, mutta lauantaina nähtiin vain hallitsemattomaan kaaokseen verhottuja tempauksia ja fuck you -asennetta, mikä vain lähinnä ärsytti. Ärsytti muuten jotakuta muuta vielä enemmän, koska loppupuolella lavalle lensi lasi.

Johtopäätös On vaikea arvioida, toistaako yhtyeen keikat aina tätä kaavaa, mutta keikkavideoiden ennakkoon googlettaminen olisi ollut hyvä idea. Luulen, että kohkaus on niin syvällä ytimessä, että bändin

show ei ole yleisöstä riippuvainen. Yhtyeen keikalla on luvassa on hyvää musiikkia, fyysistä että verbaalista kontaktia yleisöön, nahkaa, lateksia, sukkahousuja, huulipunaa, paljasta ihoa, keikka-asujen vaihtumista, punk-asennetta, homoeroottista strippausta ja eräänlaista anarkiaa. Razzmatazzissa sen sijaan on luvassa pitkiä katseita, likaista diskotunnelmaa, jonoja ja ihan hyvää indie-henkistä musiikkia mielenkiintoisessa ympäristössä.

French Films Zaragozassa Teksti ja kuva: Mira Shemeikka

harvoin – puhumattakaan suomalaisista bändeistä! Niinpä osallistumiseni varmistui sillä sekunnilla, kun bongasin tapahtuman internetistä.

Täytyy myöntää, etten ole aina pitänyt French Filmsistä. Angstini syytä yhtyettä kohtaan voi vain arvuutella, mutta veikkaan sen kummunneen trendikkyyden, puun takaa tulleen megahypen, ajankohdan ja assosiaatioiden yhdistelmästä. Muistan aluksi kokeneeni bändin vain kopiona The Drumsista. Siis bändistä, josta joskus pidin todella paljon, mutta jonka myrkyllisen huono Flow Festival -keikka jäädytti suhtautumiseni jenkkeihin paukkupakkasille asti. Reilun vuoden sisään olen kuitenkin saanut tasaisesti siedätyshoitoa French Filmsistä, sillä olen ravannut yhtyeen keikoilla ikään kuin se olisi lempibändejäni – ja se on tehonnut.

Keikkapaikka La Lata de Bombillas oli pieni, kapea ja pitkä pubi, jonka perällä oli matala esiintymislava. Paikka oli luultavasti pienimmästä päästä, missä French Films on esiintynyt pitkään aikaan. Puolivälissä huonetta oli tv, josta bändin keikka näkyi. Telkkari oli varmasti tarpeellinen, sillä 160-senttisenä tunsin itseni jatkuvasti pitkäksi pikkuruisten espanjalaisten joukossa. Espanjalaisesti sopivasti myöhässä sisään pamahtaessan paikka oli jo tupaten täynnä, eikä sinne olisi enempää asiakkaita mahtu nutkaan. Keikka alkoi juuri kun olin saaneet euron valkoviinin kätösiini.

Ensimmäinen positiivinen kohtaamisemme tapahtui eräänä torstaina sen hetkisessä asuinpaikassani Zaragozassa. Espanjan viidenneksi suurimmassa kaupungissa keikkatarjonta on runsasta, mutta englanniksi esiintyviä yhtyeitä siellä pistäytyy todella all ears #1

Espanjalaisten keikkakäyttäytyminen on mielenkiintoista. French Filmsin pirteä ja melodinen indie rock kelpasi mainiosti

Ulkomailla

moshpitin taustamusiikiksi, mutta encore- taputukset olivat niin hissuttelevia, että suorastaan kummastutti, miksi bändi tuli takaisin lavalle. Vasta encoren jälkeen yleisö innostui, ja suosionosoitukset raikuivat kovempaa. Bändin live-energia ja duurissa soivat kappaleet loivat kuitenkin saliin lämpimän tunnelman koko keikan ajaksi, mistä ei voi syyttää pelkästään saunamaisia lämpötilalukemia. French Films jaksoi viihdyttää myös lukuisilla leppoisil la välispiikeillään, vaikka ne epäilemättä menivät suurimmalta osalta yleisöstä ohi. Zaragozassa ei nimittäin puhuta englantia. Ollenkaan. (Näin siis vain ihan vähän kärjistettynä.) Kohtaaminen Espanjan minikiertueen viimeisellä keikalla oli siedätyshoitoni loppukoe. Seuraavana päivänä työharjoittelupaikallani French Filmsin Imaginary Future -levy unohtui kuulokkeisiini repeatille, enkä tuntenut tarvetta vaihtaa musiikkia koko päivänä. Enkä sen jälkeenkään.

French Films zaragozalaisessa baarissa

Sivistysaukkoja Teksti: Jalmari Sarla, Mikko Toiviainen ja Mira Shemeikka Kuvitus: Mira Shemeikka

Sivistysaukkoja-juttusarjassa All Earsin bloggaajat täyttävät musiikillisia tietämysaukkoja toisiltaan – ja paljastavat samalla noloimpia sivistysaukkojaan lukijoille.

Itselleni ensimmäinen Waits=Jumala -albumi on kuitenkin Bone Machine (1992), jolla omasta mielestäni kaikki osaset loksahtavat paikoilleen. Waitsin kauniimpaa puolta edustavat riipivän kauniit Dirt in the Ground, A Little Rain ja I Don’t Wanna Grow Up. Kolisteluosastolta Earth Died Screaming ja Goin’ Out West tekevät selvää jälkeä.

Tom Waits

Dear Mikko, mua on vaivannut sellainen juttu, että en oikein tiedä mitään muuta Tom Waitsin tuotan nosta kuin erittäin rahisevan äänen... Olen aina miettinyt, että Waitsiin tulisi tutustua, sillä fani tan suuresti Neil Youngia, Leonard Cohenia ja Bob Dylania, jotka ym märtääkseni voidaan laskea jollain mittapuulla samankaltaiseen le gendaaristen singer-songwriterien artistikategoriaan. Eikä laajempi musiikillinen yleissivistyskään haitaksi olisi, joten pliis: mistä minun kannattaisi aloittaa? Jamppu

Seuraava studioalbumi Mule Variations (1999) kuuluu Bone Machinen ohella omiin suosikkeihini. Tom Waitsin ja hänen vaimonsa (Kathleen Brennan) tuottama levy sisältää mahdollisesti artistin kaksi kauneinta kappaletta. Nyt puhutaan tietenkin kappaleista Hold On ja Take It With Me. Ensimmäinen ylsi aikanaan jopa Grammy-ehdokkaaksi (Mule Variations -levy palkittiin sarjassa Best Contemporary Folk Album) ja jälkimmäinen on koskettavuudessaan ehkä se Oma Suosikkini herran tuotannosta (“Children are playing / At the end of the day / Strangers are singing / On our lawn / It’s got to be more / Than flesh and bone / All that you’re loved / Is all you own”).

Dear Jamppu, kuten mainitsitkin Tom Waits on syytä laskea legendaaristen singer-songwritereiden kategoriaan. Sooloartistina Tom Waits lukeutuukin omiin ikisuosikkeihini. Uran alkupään Asylum Records -vuosista (1973-1980) olen jäävi sanomaan mitään, mutta yleensä tältä “yökerhojazzpianisti / romanttinen motellipummi laulaa Frank Sinatraa” -aikakaudelta esiinnostettava teos on Waitsin kakkosalbumi The Heart of Saturday Night (1974). Island Recordsille levytetystä materiaalista parhainta antia ovat uran ja musiikin kurssia radikaalisti muuttanut Swordfishtrombones (1983), joka on ensimmäinen Waitsin itsensä tuottama albumi. Tätä seurannut niin ikään romului nen Rain Dogs (1985) on monen mielestä The Tom Waits -albumi ja onhan kappaleissa kuten Cemetery Polka, Tango Till They´re Sore ja Big Black Mariah jo havaittavissa melkoisen ns. kermaista meininkiä. Sivistysaukkoja

Itselleni ensimmäinen johdatus Waitsin maailmaan tapahtui Real Gone (2004) -levyn myötä, mutta keltanokan on ehkä parempi aloittaa edellä mainituista Rain Dogsista, Mule Variationsista tai parin vuoden takaisesta loistavasta Bad As Me (2011)-levystä. Entusiasteille pudonnee varmasti kaikki herran soundtrackit, satunnaiset elokuva esiintymiset, mahtava “jämämateriaalista” koostettu 3cd:n boxi Orphans (2006) sekä kaikki saatavilla oleva dvd -materiaali. Suo sittelen myös lämpimästi Mac Montandon toimittamaa ja suomeksi Sammakon kautta pihalle posahtanutta Tom Waits - Takapihojen taikuri -artikkelikokoelmaa. Mikko

all ears #1

The Smiths

Kuuntele ensiksi pari kuukautta The Smithsin debyytin jälkeen vuonna 1984 julkaistu kokoelma Hatful of Hollow. Se antaa hyvän kuvan yhtyeen alkuvaiheesta ja sisältää sinkkubiisejä, b-puolia että studiolivejä. Muista keskittyä Johnny Marrin taidokkaaseen kitaransoittoon ja Morrisseyn angstisiin lyriikoihin mieluiten itsesäälissä rypien. Jos albumi vie sydämesi, kuuntele neljänä peräkkäisenä päivänä The Smithsin studioalbumit (The Smiths, Meat is Murder, The Queen is Dead ja Strangeways, Here We Come) kronologisessa järjestyksessä. Kaksi viimeistä ovat omia suosikkejani.

Dear Jamppu, mua vaivaa semmo nen nolo sivistysaukko, josta en oo kehdannut puhuu mun kavereiden kaa. En oo nimittäin koskaan oikein jaksanut tutustuu The Smithsin tuotantoon, vaikka ne tuntuu olevan tosi monen mun kamun lempibändi tai ainakin yks niistä. Tottakai oon tanssinut discois esim. There Is A Light That Never Goes Outtii, ja se onkin mun mielestä tosi hyvä biisi, mut tykkään siitä vielä enemmän Dum Dum Girlsin ver siona. Haluaisin korjata tän nolon sivistysaukon, mut en tiedä, mistä levyistä tai biiseistä mun kannat tais alottaa. Vinkkejä? Morrisseyn soolotuotannosta tiedän sitäkin vähemmän, koska mua on ärsyt tänyt se mies melkein yhtä paljon kuin Bono. Mut U2:llakin on hyvii biisei, nii jos sen soolotuotannossa on jotain tutustumisen arvoista, niin vinkit on myös tervetulleita sillä saralla.

Viimeinen askel on siirtyä kuuntelemaan eksklusiivisesti valikoiden ainoastaan John Peel sessionsien studiolivejä ja seiskatuumaisten b-puolia, sillä kaikki muu on liian mainstreamia! JalMarr_91

Sonic Youth

Dear Jamppu, oon 23v kundi (66/175, onks ok?) Hesaast. Mun onkelma on se, että mua kiusa taan kerta en tiiä tosta coolista pörinämusiikista oikeen mitään. Oon kuullut, että Sonic Youth ois sellainen uskottava bändi, jolla voittas kaikki alternativetyyppi en musavisailut Vaasankadulla, ja että nää vastais vähän niinku jotain natsikorttia niissä hommis. Viimeks pari päivää sitten sain jälleen kerran uittaa päätäni Lep akkomiehen virtsakourussa, kun erehdyin lipsauttamaan pöytäkes

Mirressey_88 Dear Mira, The Smiths on tosiaan monen ihmisen lempibändi yhä edelleen, ja minullakin se menee all time -asteikolla top 5:een. On kieltämättä häpeällistä, ettet ole vielä ehtinyt yhtyeeseen tutustua, mutta hätä ei ole tämännäköinen: The Smithsin ura 80-luvulla synnytti neljä studioalbumia ja pari mainiota kokoelmaa. Väittäisin, että monien klassikkobändien katalogiin on vaikeampi saada niskaotetta kuin The Smithsin! all ears #1

Sivistysaukkoja

kustelussa, että ainoo Sonic Youth -albumi, jonka oon omistanut on Washing Machine (1995). Senkin annoin poies ku oli niin hirveen kuulosta älämölöä. Ai niin. Kuulin myös, että jos oraaliseksin aikana puhaltaa naista sinne niin se voi räjähtää. Osaatko sanoo pitääks paikkaansa? No mut anywho jaxu haleja.

ja Sister (1987), joista ensimmäinen on henkilökohtainen suosikkini Sonic Youthin levyistä. Sen viimeinen biisi Expressway to Yr Skull (jota Neil Young on muuten joskus haastattelussa nimittänyt parhaimmaksi koskaan tehdyksi kitarabiisiksi) jää vinyylin lopussa looppaamaan ja aiheuttaa loputtoman äänijatkumon kohti melun kauneinta ydintä.

Bändi signattiin Daydream Nationin jälkeen Geffen recordsille ja seuraavat albumit Goo (1990) ja Dirty (1992) ovat ensimmäiset isolle levy-yhtiölle tehdyt albumit. Myös ne lukeutuvat yhtyeen tärkeimpiin tuotoksiin, ja vaikka ovatkin kiistämättä popimpia ja helpommin lähestyttäviä levyjä kuin aiemmat, ovat ne mainio oppitunti siitä, kuinka hyvän rock-yhtyeen täysi musiikillinen uskottavuus voidaan säilyttää majorille siirtymisenkin jälkeen. 2000-luvun tuotannon tunteminen ei ole ehkä niin tärkeää ainakaan Vaasankadun musavisojen keskusteluissa, mutta suosittelen silti sinulle mielelläni levyjä Murray Street (2002) ja The Eternal (2009, toistaiseksi viimeinen), koska ne nyt vaan on ihan helvetin kovia levyjä. JarstonMoore91

Kundi_89 Dear Mikko, otan osaa Lepiksen virtsa kourun kanssa harrastamastasi oraaliseksistä. Washing Machine ei tosiaan kuulu Sonic Youthin kaikkein timanttisimpaan aikakauteen, vaikka itse sen älämölöstä pidänkin. Aikakausia sitten riittääkin: tämä noise rockin ja kokeellisen kitaramusiikin kulttibändi ehti julkaista parisenkymmentä levyä ennen Thurston Mooren ja Kim Gordonin (meidän fanien suuresti suremaa) traagista eroa viime vuonna, joka lienee parasta tulkita myös yhtyeen siirtymisenä telakalle. Ongelmasi ei ole kuitenkaan niin suuri kuin äkkiseltään voisi vaikuttaa. Suurin osa Flow’ssa Heineken-pöhnässä trendikkäällä pörinämaullaan leveilevistä Sonic Youth -faneista tietää bändin tuotannosta suurin piirtein Goo-levyn kannen verran. Voit seuraavilla tiedoilla vakuuttaa keskustelukumppanisi ainakin 90% vaaratilanteista. Parhaassa tapauksessa pääset itse näyttämään hänelle ylemmyyttäsi bajamajan sinistä aukkoa hyödyntäen. Sonic Youthin “läpimurtolevy” ja merkittävin teos on Enigma Recordsin vuonna 1988 julkaisema Daydream Nation. Sitä edelsi kuitenkin maineikkaalla SST Recordsilla julkaistut albumit E.V.O.L. (1986) Sivistysaukkoja

all ears #1

Herkkuja Islannista Huhu kertoo, että lähes jokainen Islannin kansalainen soittaa bändissä. Se ei ole totta, sillä samoilla muusikoilla on usein lukuisia samanaikaisia bändiprojekteja. Valitettavasti niistä suuri osa jää mustan hiekan kyllästämien rantaviivojen sisäpuolella asuvien omiksi salaisuuksiksi. All Ears puuttui tähän, ja paljastaa kiinnostavimmat Islantilaiset bändit sitten Björkin, Sigur Rósin ja Múmin. Teksti ja kuvat: Mira Shemeikka

Love & Fog

ruusupuskan välissä. Toisella miehistä oli punaiset hiukset ja värikkäin graafisin kuvioin koristeltu violetti tuulipuvun takki.

Eräänä tuulisena torstai-iltana reykjaviki laisen kulmakapakan lavalle nousi yhtye, josta kenelläkään ei tuntunut olevan mitään tietoa. Ennen tätä Iceland Airwavesin esiintymistä duo oli heittänyt ainoastaan yhden keikan, eikä Internetistäkään löytynyt musiikkimaistiaisia. Olin kuitenkin ympyröinyt Love & Fogin aikatauluistani pinnallisesti promokuvan perusteella. Kuvassa kaksi miestä ja pieni koira istui auringonpaisteessa puistonpenkillä kahden all ears #1

Duo paljastui muista yhteyksistä tuttujen Jón Þórin ja Axel Árnasonin yhteisprojektiksi. Þórin olin nähnyt muutamaa päivää aikaisemmin esiintymässä soolona omalla nimeellään, mutta tarttuvat biisit jäivät etäisiksi, koska en ymmärtänyt islanniksi laulettuja lyriikoita, jotka tuntuivat olevan 28

Herkkuja islannista

Love & Fog esiintymässä toisella keikallaan

tärkeässä roolissa. Niinpä oli hyvä kuulla saman miehen englanninkielistäkin musiikkia, vaikka tyylillisesti Love & Fog olikin kaukana soolokeikan rosoisesta autotallipopista.

eri äänialojen lauluäänet natsasivat yhteen täydellisesti, ja keikka jätti yleisön janoiseksi jatkolle. Jokainen kuultu biisi kutitteli hellästi aivonystyröitä, ja mikäli minkäänlaista julkaisua olisi ollut myynnissä, olisin ostanut sen välittömästi. Onneksi biisejä voi nyt fiilistellä verkosta. Lisäksi kaksikon Facebook-sivua selaamalla selviää, että studiossa on vietetty aikaa ihan lähiaikoina, joten jatkoa netistä löytyville kahdelle biisil le voi varmasti odotella.

Þórin ja Árnasonin itsensä lisäksi lavalta löytyi akustinen kitara, sähköbasso ja rumpukone. Näillä elementeillä kahden miehen elektronisesta kasarisynkistelystä taiottiin post-punkin avulla Depeche Modelle kumartavaa kraut-poppia. Miesten Herkkuja islannista

all ears #1

Mike Lindsay on nyky채채n Cheek Mountain Thief

all ears #1

Herkkuja islannista

Cheek Mountain Thief Cheek Mountain Thief ei oike astaan ole islantilainen. Nimen takaa löytyy mies Tunngin takaa eli Mike Lindsay, mikä on sikäli hassua, koska Tunng liputtui vuosia sitten samaan Islanti-huumaan ainakin minun päässäni. Sittemmin Lindsay muutti Pohjois-Islantiin js siellä hän rakastui paikalliseen naiseen, inspiroitu vuoresta ja nimesi uuden sooloprojektinsa se mukaan. Mukaan esikoislevylle hän kutsui joukon tunnettuja ja lahjakkaita islantilaismuusikoita (mm. Mugison, Sin Fang, Mr. Silla), ja eponyymin levyn kannessa on tarra, jossa lukee ”Iceland inspired”.

Verrattuna Tunngiin Cheek Mountain Thief on pirteämpi kokeellisen popin sulatusuuni, joka hyödyntää musiikissaan paljon klassisia soittimia, mieskuoroja ja muita mahtipontisia pop-musiikille epätyypillisempiä elementtejä. Cheek Mountain Thiefin lähin ja helpoin vertauskohde on amerikkalaistaituri Sufjan Stevens, jota jopa sanoitukset ja Lindsayn lauluääni muistuttavat. 31

Eroavaisuudet Stevensiin löyty vätkin helpoiten keikalla. Vaikka musiikki on suurieleistä, teatraa lista taidepoppia, Lindsay on mies, joka saattaa esiintyä oopperatalossa ihastelevalle yleisölle kaiken sään kestävissä housuissa ja kumisaappaissa parta ajamatta ja tukka sekaisin, koska se luultavasti oli käytännöllisintä Islannin säässä.

Full Time Hobby julkaisi Cheek Mountain Thiefin debyyttilevyn viime syksynä ja sen pitäisi ehdot tomasti eksyä levylautasellesi, jos e t pidä kaavamaisista pop-bii seistä, mutta luonto, värikkyys, tarunomaisuus, hauskuus ja pienet kauniit asiat inspiroivat sinua. Tai jos Tunng tai Sufjan Stevens nappaavat.

all ears #1

Who Knew all ears #1

Herkkuja islannista

ilmeisesti ollut koko bändin suuri unel ma, ja jopa katsojana nousi myötäonnenkyyneleet silmiin, kun seurasi lavalta pulpunnutta onnellisuutta.

Reykjavikilainen Who Knew on vahinkotuttavuus Roskilde Festivalin 2011 lämmittelypäivien ohjelmasta. Se esiintyi kahden kiinnostavan bändin välissä, ja sen sijaan että olisin lähtenyt leirintään juomaan Tuborgia, jäinkin istuskelemaan aurinkoon esiintymislavan läheisyyteen. Sitten lavalle nousi joukko islantilaisia hassuttelijoita, joiden soittimistaan päästelemät äänet kuulostivat niin mukaansatempaavalta, että ne houkuttelivat telttaan lavan edustalle joraamaan.

Unelmafestarin jälkeen ei islantilaisten kuitenkaan kannata haaveilla musiikki-Nobelista, koska yhtye ei tarjoile mitään uutta. Who Knew on kuitenkin oivaa hyvääntuulista lisäkuuntelemista kaikille, jotka diggaavat Wolf Paradesta sekä leikkisästä indie rockista, joka nojaa innokkaisiin rytmeihin ja tarttuviin melodioihin, mutta ei lankea perinteisiin pop-kaavoihin. Aloita Bits and Pieces of A Major Spectacle –albumilta löytyvästä Sharpen The Knife –kappaleesta.

Kuuden hullun islantilaisen lavashow oli vilpittömän mahtava. Pelkkään tanssimiseen ja musisointiin ei tyydytty, vaan bändi järkkäsi mm. moshaus-kilpailun, jonka voittajalle lahjoitettiin bändipaita. Silti kaikista sympaattisinta oli suoraan sydämestä pursunnut kiitollisuus siitä, että Who Knew oli buukattu esiintymään Roskildeen. Se oli

Herkkuja islannista

all ears #1

Sin Fang Oslossa

SIN FANG mutta päädyin kuitenkin katsomaan Bousin nimestään pudottanutta projektia Morr Musicin iltaan festarin avauspäivänä Iðnóon. Siellä elämässäni kääntyi uusi sivu. Täyden kympin keikka pieksi mennen tullen illan pääesiintyjän FM Belfastin, eikä yksikään toinen esiintyjä sen jälkeen aivan yltänyt tuolle tasolle, vaikka erinomaisia napakymppikeikkoja tuli muitakin vastaan. Sin Fang ja islantilaisista eturivin musiikoista koostuva taustabändi olivat lavalla ikään kuin täydellinen yhdistelmä Sufjan Stevensiä ja Bright Eyesia. Kun hempeästi hönkivä enkelääni, mieleenpainuvat lyriikat ja utuiset äänimaailmat kohtasivat rullaa vaan länkkärikompin, esitys oli onnistunut paketti asennetta, merkityksiä ja estetiikkaa. Unohtamatta ylisöpöjä välispiikkejä islantilaisella aksentilla.

Sindri Már Sigfússon eli Sin Fang on yksi tämän hetken Reykjavikin tunnetuimmista musiikkihenkilöistä. Menestys ei kuitenkaan ole tullut yhdessä yössä. Ensimmäisen kerran kuulin Sindrin musiikkia Seabearin muodossa, jossa miekkonen laulaa ja soittaa kitaraa, ja joka muuten myös alkoi hänen sooloprojektinaan. Silloinen poikaystäväni rakasti bändiä, mutta itse suorastaan vihasin sitä. Muistan taistelleeni tästä mieli pidekysymyksestä, perusteluin “tollasta turhaa kilkuttelua ja just tollasta... tekotai teellista islantilaista hipsterihippimenoa.” Sittemmin ihailin reykjavikilaisista yhden päivän takapihakemuista kertovaa Backyard-dokkaria, joka esitteli Sin Fang Bousilta yhden kappaleen ja Sindrin nopean haastattelun. Kaikkien muiden dokkarilla esiintyneiden bändien musiikki jäi paremmin mieleen, mutta muistan että väsyneen näköisellä kundilla oli hauska tarina, mistä musiikin teko oli aikanaan alkanut. (Tarina kuului, että hänellä oli tylsää aikanaan asuessaan Englannissa, joten alkoi tehdä musaa, ja sai rahat soittimiin vakuutuksesta, koska sillä todettiin joku hankalankuuloinen sairaus.)

Törmäsin Sindriin vielä useamman kerran festareilla. Eksyin vahingossa katsomaan Benni Hemm Hemmiä ravintola Reykjavikiin, minne juuri valmisteltiin Sindrin ja Múmista tutun Örvarin taidenäyttelyn avajaisia. Kaksikon taidekirja ei ollut vielä sillon myynnissä, joten tilasin sen myöhemmin netistä. Sitten päädyin sattumalta Reykjavikin oopperatalolle, missä nähtiin muutaman kappaleen Sin Fang -soolo, ja koska show vakuutti edelleen, taistelin tieni vielä taidemuseollekin festivaalien neljäntenä päivänä.

Vielä Iceland Airwavesiin viime syksynä matkatessakin Sin Fangin ympärillä leijui mielikuva yhdentekevästä pilipalibändistä, Herkkuja islannista

all ears #1

on menossa. Toiselta Summer Echoes -albumilta paljastui Always Everythingin ja Fall Down Slow’n kaltaisia euforiantuoksuisia rakastettavia kilistelybiisejä, joiden soidessa oli hyvä kaivata takaisin Islantiin. Tänä vuonna ilmestyneeltä Half Dreams -ep:ltä löytyi vieläpä enemmän sykähdyttäviä biisejä kuin kokopitkältä debyyttialbumilta. Esimerkiksi Walk with You on unohtunut soimaan repeatilla tunniksi jos toiseksikin. Rytmikkäästä ja kokeellisesta folk popista lähtenyt sooloprojekti on ajautunut hallitumpiin, progressiivisempiin, syvempiin ja rauhallisempiin unimaailmoihin, jotka todella henkivät islantilaisia äänimaisemia – ja konkreettisiakin islantilaisia maisemia.

Keikat olivat varmoja toisintoja ensimmäi sen illan napakympistä (joskin vähemmillä välispiikeillä), ja ennen kotiin lähtöä ammensin paikallisista levykaupoista mukaan vielä kaiken Sin Fangin tuotannon mitä vain suinkin löysin. Eli eli kaksi albumia ja yhden ep:n.

Kotona otin levyt kunnolla kuunteluun. Ensimmäisenä oli helppo aloittaa Clangour-debyytin hittibiisi Clangour and Flutesista, jolle yleisö oli kiljunut ja taputtanut villisti ensimmäisellä keikalla. Tarttuvan sävellyksen täydensivät sanat, jotka eivät kertoneetkaan palavasta rakkaudesta. Tai siis... kertoivat, mutta katkeralla liekillä palavasta. Clangour and Flutes on kaunis, mutta niin katkerankuuloinen erobiisi, että se vaatisi katkerasti eroamista jostakusta, että siihen voisi samastua.

Uusin Flowers levy julkaistiin helmikuun alussa, ja se jatkaa samoissa tunnelmissa. Arvion löydät sivulta 138.

We were young boys smoking in the woods. I showed you how, I showed you how.

Loputkin kappaleet avautuivat yksi toisensa jälkeen, ja ihastuin suuntaan, johon projekti

Sin Fang Reykjavikin oopperatalolla

all ears #1

Herkkuja islannista

Sin Fang Reykjavikin taidemuseossa

Herkkuja islannista

all ears #1

islannin pikakurssi

all ears #1

Herkkuja islannista

Gang Related

Hellvar

(kuvassa)

Muutama vuosi sitten perustettu yhtye naitta 60-luvun makeimmat pop-rakenteet sekä 90-luvun autotallisoundin. Lopputulos on pakahduttavan hienoa melupoppia, ja islantilaista musiikkia, josta puuttuu se herkkä islantilainen leimaava soundi, minkä kaikki maakumppanit ovat omaksuneet. Suositellaan etenkin The Zombiesin, The Byrdsin, Pixiesin ja Animal Collectiven ystäville.

Hellvar on kuin buffet-pöytä kaikkiruokaisille musiikin kuuntelijoille. Bändi yrittää lokeroida itsensä esitteissään shoegaze, black metal ja elektroninen rock –genreihin, mutta vaikutteet yltävät aina kantriin asti. Björk-maneereilla vahvistetut akustiset tyttöballadit synkillä vivahteilla voivat upota yhtälailla tyttöpopin, Massive Attackin ja Toolin ystäviin.

1860

Retro Stefson

Muutama vuosi sitten perustetun yhtyeen ydin koostuu kauniista englanniksi ja islanniksi esitetyistä harmonisista lauluista, trumpeteista, harmonikasta, folk-elementeistä ja hyväntuulisesta indie rockista, jonka juuret ovat Crosby, Stills, Nash & Youngissa ja Arcade Firessä. Musiikin lisäksi yhtye on paljastanut olevansa täynnä nörttejä, ja heidän debyyttialbuminsa Sagan on omistettu saagojen sijasta amerikkalaiselle astrofyysikolle Carl Saganille (1934-1996).

Seitsenhenkinen yhtye on rakentunut kahden veljeksen ympärille ja on tunnettu lavaenergiastaan. Retro Stefson on aurin koinen yhtye, joka tanssittaa festareilla tai klubeilla. Yhtyeen uusin levy on arvioitu sivulla 141.

Low Roar

Ryan Karazija on Cheek Mountain Thiefin tapaan maahanmuuttaja. Reykjavikiin muuttanut kalifornialainen Karazija tekee ambient-pohjaista minimalistista herkkismusiikkia, josta etenkin Radiohead-fanien kannattaa kiinnostua.

M-Band

Tämän yhden miehen bändin takana on Hörður Már Bjarnason, joka laulaa enkelin äänellä moderatmaisen musiikkinsa päälle. Kaunista Berliini-vivahteista musiikkia.

Eldar

Kun islantilaiseen herkkyyteen lisätään vielä soittimia banjosta eriskummallisiin viritelmiin sekä melankoliaa Bright Eyesin tapaan, syntyy kuitenkin jotain tuoretta ja kiinnostavaa, mikä saa niskakarvat nousemaan pystyyn hyvässä mielessä. Lyriikoista olisi toki mukava ymmärtää jotain, mutta niitä eräältä islantilaiselta kysyessäni, minulle kerrottiin, että ehkä parempi jättää kääntämättä ellen halua masentua.

Herkkuja islannista

All Ears kokosi myös kaikista Islannin herkuista Spotify-soittolistan: spotify:user:foonk:playlist:0FZHeFqRusyZWV97XFFcve

all ears #1

Ásgeir Trausti Oletko jo kuullut Islannin seuraavaa menestyjää? Vasta parikymppinen Ásgeir Trausti on voittanut kaiken kotimaassaaan ja tähtää nyt pienen saarivaltion ulkopuolelle. Vetoapuna hänellä on jään ja tulen maahan rakastunut sanoittaja mestari John Grant. kun Rubik aikanaan tituleerattiin Suomen Radioheadiksi, mikä vääristi nousevaan bändiin kohdistuvia odotuksia. Traustin monipäinen taustabändi muuten käyttää hyväksi perkussioita ja puhallinsoittimia yhtä ahkerasti kuin Rubik, ja esimerkik si Dýrð í dauðaþögn -hittikappale kaikuu jopa enemmän Rubikia kuin Bon Iveriä.

Iceland Airwaves -festivaaleilla oli yksi hypen kohde yli muiden. Kun viikkoa ennen tapahtumaa tiedustelin reykavikilaisilta halloween-uniformuihin sonnustautuneilta taideopiskelijoilta, mitä islantilaista yhtyettä kannattaisi mennä katsomaan, olivat vastaukset yksimielisiä: “Sun pitää tsekata ainakin Ásgeir Trausti. Se on Islannin oma Bon Iver!”

Klassista kitaransoittoa opiskellut Trausti hallitsee myös sielukkaat pianoballadit, joissa soundi tuo mieleen ennemmin vaikkapa James Blaken tai Antony Hegartyn. Dýrð í dauðaþögn onkin loistava kokonaisuus mahtipontisia folk-rallatuksia, rauhallisia akustisia kitarakappaleita, sydäntäviiltävän kaunista pianotunnelmointia sekä glitch-biittiin tukeutuvia folktronica-kappaleita, jotka tuovat mieleen islantilaisen Múmin.

Ásgeir Trausti on viime syksynä debyyttialbuminsa Islannissa julkaissut parikymppi nen maalaispoika. Dýrð í dauðaþögn -debyytti rikkoi ilmestyessään kotimaansa levymyyntiennätyksiä, ja huhu kertoo että nuorukaisen debyytti olisi jo kaikkein eniten myynyt islantilainen äänite. Tilastoissa ja radioaalloilla menestystä niittänyt Trausti osoitti olevansa myös livehitti, sillä en lopul ta mahtunut miehen keikoille Islannissa, vaikka niitä löytyi ohjelmasta reilu kymmenen.

Dýrð í dauðaþögn on kuitenkin enemmän kuin osiensa summa, eikä ole vaikea ymmärtää levyn menestystä, vaikka lyriikka puoli jääkin suomalaiselle aivan täysin auki. Islanninkielisistä sanoituksista vastaa Traustin faija, ja englanninnosta levystä väsää tällä hetkellä toinen isähahmo, nok-

Paikallisilta siis löytyy kannatusta, mutta Bon Iver -vertaus on epäreilu. Traustin sielukas falsetti folkballadien päälle toki kuulostaa tutulta, mutta plagioinnista ollaan kaukana. Vertaus muistuttaa siitä, all ears #1

Herkkuja islannista

ﾃ《geir Trausti Oslossa

Borko

kelan ja suoran lyriikan mestari John Grant. Englanninkielisen Trausti-levyn on määrä ilmestyä loppuvuodesta, mutta sen tarpeellisuudesta voi olla montaa mieltä. Dýrð í dauðaþögnin universaali musiikin kieli on niin kaunista ilmaisua, että se kestää kuuntelua huimat määrät näinkin.

Maailmaa on onnistuttu valloittamaan jonkin verran omillakin eväillä. Trausti on kiertänyt mm. Pohjois-Amerikassa ja Pohjoismaissa. Minäkin lopulta pääsin nauttimaan Ásgeir Trausti -livekokemukseni Oslossa, missä hän myös esiintyi täydelle salille. Kesällä Trausti suuntaa taustabändinsä kanssa myös Roskilde Festivalille, jonne päätyminen oli Nordic Music Prize -ehdokkuuden ansiota.

Borko on ulkonäöltään Dan Deaconia muistuttava Reykjavikin puuhamies, jonka on voinut bongata lavalta esimerkiksi Sin Fangin, Benni Hemm Hemmin ja FM Belfastin kanssa. Toisin kuin doppelgängerinsä, Borko tekee pohjoismaiselta kuulostavaa mollivoittoista vaihtoehtomusiikkia, joka liikkuu välillä synkissä länkkäritunnelmissa mutta osaa myös herkistää.

Neljä faktaa Traustista:

1. Dýrð í dauðaþögn on englanniksi vapaasti käännettynä: The Glory in the Silence of Death

Jos useat islantilaiset artistit usein mielletään joko a) kokeellisiksi b) kotikutoisiksi tai c) mahtipontisiksi, on Borko tätä kaikkia. Silti hyvin tuotettu kokonaisuus ei kuulosta tyypilliseltä islantilaiselta artistilta, vaan uusimmasta Born To Be Free -albumista mieleen tulee enemmän tanskalainen Kashmir ja ruotsalainen Tiger Lou. Jos kokeellinen Islanti-soundi, Múm tai post-rock on juttusi, suositellaan tutustumista myös edelliseen Celebrating Life -albumiin, joka on samaa Borkoa pienemmällä ja elektronisemmalla soitinarsenaalilla.

2. Trausti soittaa kitaraa ja laulaa myös folkpop-böndi The Lovely Lionissa 3. Nuorukaisen taustabändissä soittaa mm. reggaebändi Hjálmarin jäseniä 4. Trausti on kunnostautunut myös Islannin räppiskenessä. Etsi YouTubesta käsiisi Hvítir Skór: Blaz Roca -musiikkivideo.

>> Kuvassa vihreäpaitainen Borko esiintyy Benni Hemm Hemm yhtyeen riveissä Ravintola Reykjavikin brunssikattauksella.

all ears #1

Herkkuja islannista

Sudden Weather Change Sculpturelta löytyy edellämainittujen jumittajien lisäksi vaikutteita myös muualta. Levylle on piilotettu myös hippunen herk kyyttä ja kauniita radioheadimaisia kita ranäppäilyjä ja minimalistista psykedeliaa, joihin on yhdistetty velttoa ja ahdistunutta lähes puhuttua laulua, ja vastoin kaikkia odotuksia lopputulos on korkeintaan hieman ahdistava. Proper Flavorin kaltaiset upeat biisit jäävät aivokoppaan kaikumaan ja vangitsevat kuuntelijan. Sculpture onkin eheä kokonaisuus, jonka helposti jumittaa läpi ilman että oikein mitään jää mieleen, mutta kun se loppuu, tekee mieli jatkaa samoissa tunnelmissa.

Islanti ei ole yksinomaan pirteän pilipali folk-musiikin maa vaan löytyy musiikitarjonnasta myös synkempiä bändejä, joista esimerkiksi Sólstafir ja Mínus ovat keränneet jonkin verran kulttimainetta maailmallakin. Metallisemman synkkyyden lisäksi Reykjavikissa osataan myös jumittaa. Tällaista meininkiä tarjoilee esimerkiksi Sudden Weather Change, jonka onnistuin näkemään Iceland Airwavesin viimaisessa yössä. Koko festivaalin suurin yllätys tuli eteen Gamli Gaukurinnissa, kun lavalle ratsasti Sudden Weather Change todellisena mus tana ratsuna. Myöhäisillan väsyneessä tun nelmassa yleisö jaksoi hädin tuskin heilua mukana, kun lavalla päästeltiin höyryjä toden teolla. Sonic Youthia, My Bloody Valentinea, Deerhunteria ja post-rockia huokunut soundi valloitti, ja yhtyeen viime vuonna julkaistu Sculpture-levy lähti kotiin viemisiksi. Se on sittemmin osoittaunut täydelliseksi levyksi syysiltoihin. all ears #1

Sudden Weather Changelta on julkaistu myös hämmentävästi nimetty debyyttialbumi Stop Handgrenade in the Name of Crib Death ‘nderstand?, joka myös löytyy levyhyllystäni, mutta johon en ole vielä malttanut Sculpturen erinomaisuudelta perehtyä. Vali tettavasti Spotifysta löytyy vain tämä 2009 julkaistu albumi.

Herkkuja islannista

Sudden Weather Change kotikaupungissaan

Herkkuja islannista

all ears #1

Júlía Hermannsdóttir esiintyi Oslossa järjestettävällä by:Larm –festivaalilla helmikuussa Oyama-yhtyeensä kanssa.

Tiesitkö Oyaman basisti Bergur Thomas Anderson on tunnettu myös Sudden Weather Changen nokkamiehenä.

Oyama

keikkansa. Julian lisäksi bändin muutkin jäsenet pääsivät paremmin esiin, ja koko yhtye vakuutti minut lopullisesti lahjakkuudestaan.

Oyama on viisihenkinen shoegaze/noise rock -yhtye Reykjavikista. Iceland Airwa vesissa kirjaimellisesti eksyin yhtyeen keikalle, vaikka olin omaan aikatauluuni kirjoittanut Oyaman kohdalle ”älä mene katsomaan”. Jokin ei siis kotona ennakkokuunnellessa ollut napannut. Täyden pubin nurkassa soittanut yhtye kuitenkin vakuutti livenä, mistä voinee kiittää ensisijaisesti korviasärkevän kovaa desibelivallia, ja ihanan hennolla äänellä tulkinnutta toista vokalistia Júlía Hermannsdóttiria. Bändistä tuli heti mieleen My Bloody Valentine. Yhtyettä on myös verrattu S onic Youthiin.

Uneliaasti alkavalta kuuden biisin I Wanna EP:ltä omiksi kestosuosikeiksi ovat nousseet melodisemmat Everything Some of the Time, Shade ja The Garden, mutta EP:n noisempi kin materiaali tukee julkaisua kokonaisuutena. Koskettimia soittavan Júlían ja kitaristi Úlfur Alexander Einarssonin yhteistyö vokaaleissa ansaitsee erityismaininnan. Heidän hyvin erilaiset lauluäänensä kie toutuvat kauniisti yhteen antaen upeille biiseille viimeisen silauksen. I Wanna on surisevien kaikukitaroiden, uneliaiden melodioiden ja meluisan angstipurkauksen tiivis pakkaus, joka saa haluamaan lisää. Nyt levy-yhtiöt tarkkana!

Oyaman positiivinen yllättäminen muhi mielessä muutaman kuukauden, ja kun yhtye viimein julkaisi ensimmäisen omakustanne-EP:nsä tammikuussa, laitoin sen oitis tilaukseen. Se saapui muutamassa päivässä Júlían kiitosviestillä varustettuna, ja fiilistelin ep:tä lopulta niin paljon, että Oslon by:Larmiin lähtiessäni Oyama oli yksi eniten odottamistani festivaaliesiintyjistä. Siellä Oyama heitti ensimmäisen ulkomaan

Herkkuja islannista

all ears #1

Iceland AirWaves Teksti ja kuvat: Mira Shemeikka

Pienen reykjavikilaisen sisäpiirin viikonlopputapahtumana alkanutta Iceland Airwaves -festivaalia vietetään vuosittain loka- ja marraskuun vaihteessa. Viime vuonna pääsin viimein nauttimaan näistä kemuista, ja ”Airwaves” osoittautui täysin maineensa veroiseksi rakastettavaksi tuoreen musiikin juhlaksi, eikä napakympin keikoistakaan ollut pulaa. Toisaalta suosion rajat alkavat tulla vastaan. sujuva tapahtumasurffailu on lähes mahdotonta. Luonnollisesti kaikki kiinnostavimmat kansainväliset yhtyeet eivät esiinny samoissa paikoissa, vaan ne on ripoteltu ympäri kaupunkia eri ihmisten jonotettaviksi. Jos aikatauluista on ympyröity joku pakollinen nähtävä, on suositeltavaa mennä tapahtumapaikalle jo ennen ensimmäisen esiintyjän aloittamista. Olen pitänyt suomalaisia kärsivällisenä kansana, mutta totesin löytäneeni vielä sisukkaamman porukan, kun punaposkiset islantilaiset rynnivät sisään tapahtumapaikkoihin iloiten, kuinka tällä kertaa tuli jonotettua vain kolme tuntia – niin kylmässä viimassa, jollaista suomalainen ei voi kuvitellakaan.

Reykjavikin lukuisiin pieniin kuppiloihin, teattereihin, keikkapaikkoihin, konsertti saleihin, ravintoloihin, pubeihin, kirkkoihin ja majataloihin levittäytynyt viiden päivän festivaali tarjoili huikean määrän keikkoja: off venue -keikat mukaan laskettuna yli 700 esitystä viidessä päivässä. Tilkkutäkkiä muistuttanut ohjelmakartta oli aluksi haasteellinen, mutta niin kiehtova, että olisin halunnut pystyä olemaan kymmenessä paikassa samaan aikaan. Välimatkat paikkojen välillä osoittautuivat todella lyhyiksi, ja ihannetilanteessa keikkapaikkaa voisi vaihtaa kuin ulkoilmafestivaaleilla lavaa. Todellisuus on kuitenkin toinen.

Koska islantilaiset haluavat luonnollisesti nähdä ulkomaista musiikkia, kun sitä kerran vuodessa heille runsaasti suodaan, etenkin muualta tulevien esiintyjien kohdalla jonot paisuvat järisyttäviksi, minkä vuoksi all ears #1

Omaan suosioonsa kaatuvien iltatapahtumien ehdoton pelastaja ja koko festivaalin erinomaisin juttu on sen laaja off venue -ohjelma. Hetkessä loppuunmyydylle 48

Herkkuja islannista

Kuvassa näet islantilaisen esiintymislavan. Osana Iceland Airwavesin off venue -ohjelmistoa konttiin rakennetussa pienessä mökissä esiintyi vuorotellen isoja islantilaisia nimiä. Kuvassa kitaroita virittelee Retro Stefson.

Iceland Airwavesin esiintyjistä 75% tuli tänä vuonna Islannista, mikä mahdollisti monipuolisen dippautumisen islantilaiseen musiikkikulttuuriin. Loppuneljännes esiintyjäpaikoista oli jaettu niin monen maan kesken, ettei sormet riitä laskemiseen. Myös valtiorajoja rikkovia kollaboraatioita festivaaleilla esiintyi useampia.

festivaalille jäi moni kaipaamaan lippuja, mutta katkerana ei heidänkään tarvinnut jäädä katsomaan muiden hauskanpitoa, sillä kaupungin loputkin kuppilat oli lavastettu viikon ajaksi esiintymiskäyttöön. Keikoille pääsi ilman festivaaliranneketta ja tarjonta oli niin runsasta, että keskipäivälläkin sai juoksennella paikasta toiseen. Illalla virallisten festarikeikkojen alkaessa oli saattanut jo nähdä 12 erinomaista keikkaa, ja olla niin uuvuksissa niistä, että olisi jo tehnyt mieli kotiin nukkumaan – tai jatkaa sympaattisten off venue -keikkojen katselua virallisten tapahtumien sijaan.

Viime syksyn Iceland Airwavesin esityksien summaaminen olisikin aikamoinen haaste. Ensimmäiseen festarikokemukseeni Reykjavikissa mahtui yhteensä 51 keikkaa – lukui sia huippukohtia sekä Islannista että sen ulkopuolelta tulevilta yhtyeiltä. Maininnan arvoisiakin keikkoja viiteen vuorokauteen mahtui kymmeniä, ja festareilta löytyi useita uusia kiinnostavia artisteja ja yhtyei tä. Ensimmäinen Airwavesini piti huolen siitä, että pyrin lähtemään Reykjavikiin ensi syksynäkin.

Mahtavimman elämyksen festivaali tarjoaa siis ulkomaiselle lipunostajalle, joka on kiinnostunut erityisesti islantilaisesta musiikista. Kiinnostavien jenkki- tai brittibändien vuoksi festareille ei kannata lähteä, vaan napata ne bändit jossain muualla. Herkkuja islannista

all ears #1

Pelkkänä korvana:

Ville Ahonen ja esitystaide Teksti: Mikko Toiviainen Kuvat: chris vidal tenomaa

Pelkkänä korvana- juttusarjan idea on varsin yksinkertainen: istutamme mielenkiintoisen ja ajankohtaisen artistin All Earsin piinapenkkiin ja pyydämme häntä kertomaan meille ihtohimostaan. Intohimo voi olla vaik kapa jokin harrastus kuten ruoanlaitto tai kiinnostava työ, jota artisti harjoittaa siviilissä. Juttusarjan ydin piilee siinä, että lukija saa kuulla artistista enemmän kuin pelkistä musiikkiin keskittyvistä artikkeleista selviäisi. Haastattelusarjan korkkaa mielettömän karismaattisen esiintyjän maineessa oleva Ville Ahonen, joka kertoo suhteestaan esitystaiteeseen. Minä ja Ville Ahonen julkaisi odotetun seuraajan vuoden 2010 esikoisalbumilleen maaliskuun alussa. Albumi kantaa nimeä Mia ja se on lyhyesti kuvaillen järisyttävän upea. Mia on kuultavissa mm. Spotifysta.

all ears #1

Pelkkänä Korvana

“Mä oon Ville Ahonen, 28-vuotias helsin kiläistynyt muusikko ja esiintyvä taiteilija. Muutin kohta 10 vuotta sitten Hyvinkäältä Helsinkiin. Mä olin silloin... nyt tää lähtee heti harhailemaan... olin kova pasifisti ja hirveän ehdoton. Hyvinkäällä oli tasan yksi jätkä, joka meni sivariin. Kaikki muut meni inttiin ja mä menin kanssa, mutta aseettomaan palvelukseen. Se olisi kestänyt 11 kuukautta, mutta tajusin pian, että se on perseestä ja lähdin sieltä nopeasti pois. Mä en pystynyt enää jäämään Hyvinkäälle, kun siellä oli kituuttanut liian pitkään. Muutin systerin kämppään Kallioon asumaan pime ästi ja se muutti siitä pois. Mä asuin siinä, enkä tuntenut koko kaupungista ketään. Eikä mulla ollut mitään suunnitelmaa. Ajattelin vaan, että voisin hakea levykaupasta duunia.

Mania -nimisessä kesäesityksessä Mustikkamaalla 2004. Sydän, sydän julkaisi silloin ensimmäisen levynsä ja kaikki lauloivat esityksessä Pappa sanoi, että -biisiä. Me ei Tuomaksen kanssa hirveen hyvin tutustuttu vielä silloin. Se oli vähän outsider, koska ei ollut Ylioppilasteatterin jäsen. Se oli ihmeellinen jätkä. Tuomaksen kanssa me ollaan todella läheisiä ystäviä. Nyt tuntuu oudolta, että tehtiin sitä proggista koko kesä tutustumatta toisiimme.

Kun olin Ylioppilasteatterilla, siellä oli ohjaajana Minna Harjuniemi ja sellainen muusikko kuin Laura Murtomaa. Ne teki orkesteriteatteria, minkä kautta Tuomaskin ajautui sinne muusikkona. Toiminta perustuu siihen, että välillä 30-päinen ihmisjoukko laulaa tai soittaa esimerkiksi näyttämörakenteita. Mitenköhän mä osaisin sitä kuvailla? Siihen aikaan se oli uutta musiikkiteatteria, joka sai paljon huomiota teatteripiireissä. Se oli siihen aikaan tosi freesi juttu.

“Mä asuin siinä, enkä tuntenut koko kaupungista ketään. Eikä mulla ollut mitään suunnitelmaa. Ajattelin vaan, että voisin hakea levykaupasta duunia.”

Sitten ajauduin Toisissa tiloissa -ryhmään, joka on Esa Kirkkopellon koolle kutsuma kollektiivi. Siinä on eri alojen taiteilijoita: kuvataiteilijoita, performanssitaiteilijoita, muusikoita, teatterintekijöitä, ohjaajia, esitystaiteilijoita, näyttelijöitä... Hyvin monenlaista jengiä. Esan teokset perustui vat sellaiseen jälkiturkkalaiseen näyttelijäntyön estetiikkaan ja se yhdisteli filosofiaa, biologiaa, teatteria ja fysiikkaa. Aika pitkälle ajateltua toimintaa. Mä olin siellä lähinnä vain yhtenä toimijoista.

19-vuotiaana päädyin Ylioppilasteatte riin. Siellä oli tietyssä määrin aika samanhenkisiä ihmisiä ja yhteinen seksuaalinen ja henkinen vapautuminen. Se oli tärkeä yhteisö siinä vaiheessa elämää. Sitä kautta mä ajauduin tekemään teatteria. Sieltä olen saanut aika paljon ystäviä ja sen myötä ylipäätään ajauduin tekemään esitystaidetta. Tuomas Skopa (Minä ja Ville Ahosen basisti ja Sydän, sydän -yhtyeen laulaja- kitaristi) oli siellä muutamassa kesäproggiksessa. Ainakin Valasmyrskyssä ja Lex Pelkkänä Korvana

Välillä se oli selkeästi esiintyjän työtä, välillä taas enemmän meditatiivista itselle tekemistä, joka muistutti jopa joogaamista. Koko se ajattelu ja tekeminen oli todella poikkeuksellista, enkä ole vastaavaan aiemmin tai jälkeen päin ajautunut. Olin kollektiivissa monta vuotta aktiivisena jäsenenä. 53

all ears #1

ja rupesi tekemään esitystaidetta. Nyt sillä on sooloteos tulossa Zodiakiin.

Keikkailtiin ympäri Suomea, tehtiin Kiasma Teatteriin esityksiä ja järjestettiin erilaisia happeningejä ympäri Helsinkiä. Esa kutsui niitä esityksiä harjoitteiksi. Me oltiin esi merkiksi sieniä, pilviä... oli vuoristo ja jotain shamaanista lämmittelyä. Haettiin suhdetta aliseen ja yliseen maailmaan ja etsittiin tasapainoa näiden välillä. Mentiin tällaiseen... tilaan. Jotkut vertasivat sitä butoon. Semmoista tarkkoihin mieliku viin perustuvaa toimintaa. Toiset luulivat, että harjoitteissa mentiin transsiin, mutta se ei kuulunut siihen. Se perustui sellaiseen sisäiseen toimintaan.

Und er libetiin päädyin esiintyjäksi neljään proggikseen. Esimerkiksi Bakkantit-trilogiassa (2007-2010) olin mukana ja sellaisessa kuin Gisellen keveys ja kuolema (2011). Se oli kiinnostavaa, koska se ryhmä päätyi tekemään aika tilallisia ja äänikeskeisiä esityksiä. Käytettiin esimerkiksi noise-musiikkia 15 minuutin kohtauksessa. Kiasman penkit tärisivät ja katsottiin kuinka pitkälle tuollaista voi viedä. Bakkantit 2 -esitys taas alkoi 15 minuuttia kestävällä tekno-osuudella, joka oli Masin ja Heidi Lindin kädenjälkeä. Siinä oli neljä esiintyjää, jotka jorasivat itsensä henkihieveriin ja pyrkivät vielä jotenkin nauttimaan siitä.

“Me oltiin esimerkiksi sieniä, pilviä... oli vuoristo ja jotain shamaanista lämmittelyä. “

Toisissa tiloissa -ryhmän aikaan tuli tehtyä paljon kehollista esiintyjän työtä, kun taas Und er libetissä työskentelin paljon tanssijoiden kanssa, ja tuli tanssittua, mikä tuntui tosi oudolta. Liikkumattomuus tai tanssiminen väkivaltaisella tavalla raa’an teknon tahtiin... todella äärimmilleen vietyä liikettä ja fyysistä rasitusta. Tanssijoillahan on vuosien koulutus ja ne voivat tehdä liikkeet paljon ergonomisemmin.

Sitten on Und er libet. Siihen ajauduin... rakkauden myötä. Siinä on kiinnostavaa sakkia: tanssijoita, äänisuunnittelijoita ja mitä kaikkia... Masi Tiitta (Minä ja Ville Ahosen kosketinsoittaja) on siinä kanssa. Masi opiskeli Sibelius-Akatemiassa säveltämistä, mutta lopetti opinnot

all ears #1

Pelkkänä Korvana

Mulla ei taas ollut mitään tietoa, kuinka paljon mun kehoni voi tuollaista kestää. Sen myötä mulle on kehittynyt aika oma staili liikkua. Sitä pyrkii käyttämään myös tässä rockjutussa. Vaikka juuri tuossa uudessa Ennen kuin kuolen –musiikkivideossa.

Suhteestani rockiin ja esiintyjyyteen… Esiintymisen pitää olla itselle merkittävää, jotta se motivoi, jotta siitä ei tule pelkästään paha mieli. Mä oon esitystaiteessa ja teatterissa toimimisen myötä oivaltanut sen, että esiintymistään voi artikuloida ja jäsentää tarkkaankin. Itse en keikkojani kuitenkaan sen enempää suunnittele tai harjoittele, mutta siinä lennossa olen tietoinen siitä, mitä teen ja mitä siinä hetkessä on. Mun täytyy vaan olla kosketuksissa omaan sisäiseen todellisuuteeni, kokemukseeni siitä tilanteesta. Tuntea, nähdä ja kuulla se. Mun entinen keikkamyyjä sanoi, että sun pitää Ville puhua ja hymyillä enemmän ihmisille, että tuo sun livejuttu olisi enemmän auki. Ymmärrän sen. Onhan se joskus kiinnostavaakin, jos esiintyjä toimii niin. Mutta vain silloin, jos se on luontevaa ja spontaania. Mä en hymyile, jos mua ei hymyilytä. Mulle tärkeintä on sen tilanteen läpi eläminen sellaisena kuin se on.”

Minä ja Ville Ahosen Mia-albumi on arvioitu sivulla 148.

Hammonds, Harrington & Destroy Teksti ja kuva: Mira Shemeikka

Esittelin blogin puolella kaksi vuotta sitten kööpenhaminalaisen vastaperustetun neli kon nimeltään Hammonds, Harrington & Destroy. Tuolloin yhtye oli juuri kiinnitetty Roskilde Festivalin nousevia ja kyvykkäitä bändejä esittelevälle Pavilion junior -laval le,ja HH&D valmisteli vasta ensimmäistä ep:tään. Villiinnyin yhtyeestä täysin ja odotinkin punkahtavalta altsurock-bändiltä energistä Flogging Molly -tyyppistä tykitystä ja kesäisiä kitaravalleja aurinkoisessa Roskildessa.

mistoon kuuluvat kappaleet löytyvät myös ensin julkaistulta ep:ltä, ja kehitys lyhyemmän ja pitkäsoiton välissä oli surullinen. Kappaleiden päälle liimattiin särisevä lofi-soundi sekä Only This Ocean -hitin tempoa laskettiin. Aiemmin munaa ja jaakko&jaymaista huolettomuutta uhkunut kappale kuulostaa nyt lähinnä väsyneeltä indie rock -humpalta, mikä on sääli. Sama kohtalo odotti myös muita ep:n tarttuvia ralleja.

Etenkin levyn ohut autotallisoundi ihmetyttää, sillä joitain hienoja uhoavia biisejä on aluksi tehostettu asiaankuuluvasti voimakkailla taustalauluilla, jotka lopulta kuitenkin hukkuvat soundiin eivätkä biisit pääse oikeuksiinsa. Jälkiviisaana on ikävä harmitella, että tätä kohtaloa en olisi bändille toivonut. He olisivat ansainneet erinomaisen tuottajan tai managerin, joka olisi koulinut yhtyeestä parhaan puolen esiin, ja debyyttilevyä olisi kannattanut kypsytellä pidempään, koska biisimateriaalikin kuulosti lopulta hätiköidyltä. Toivottavasti Hammonds, Harrington & Destroyn toinen albumi saa taakseen enemmän ajatustyötä.

Nyt kaksi vuotta myöhemmin ep ja levy ovat pihalla ja bändikin on nähty livenä. Lavalla yhtye oli muutama vuosi sitten vaisuhko. Yhteensoittotaitoa löytyi kyllä, mutta asennetta ja puuttui – liekö tämä johtunut vielä yhtyeen keikkakokemuksen puutteesta? Valitettavasti Sing the Apocalypse -debyytti albumilla ongelma oli kuitenkin samankal tainen, minkä voi ehkä pistää tuotannon piikkiin, mutta mahtipontisesti nimetyn levyn uskoisi toivoisi kuulostavan voimak kaammalta paahdolta. Albumin parhaimall ears #1

Tanska

all ears #1

Montako hikistĂ¤ tanskalaismuusikkoa mahtuu yhteen koppiin? â&#x20AC;&#x201C; Kahdeksan.

The Eclectic Moniker Teksti ja kuvat: Mira Shemeikka

hikistä miestä soittivat pienessä akvaariossaan. Vielä ties kuinka monennen Easter Island -vedon jälkeen yleisö jaksoi yhtyä HEI-huutoihin kohdissa, joissa biisin ryt misyys sitä suorastaan vaatii. En tiedä, mitä näistä keikoista voisi eniten hehkuttaa, koska kaikki kokemukset olivat hienoja, mutta intiimi tunnelma ja lasin läpi vaihdetut elehdinnät muusikoiden kanssa olivat ainutlaatuinen kokemus.

Nappaako eteeriset biitsisaundit, Karibia, afromusa, pirteät melodiat ja indie pop? Kaikille, jotka vastasivat kyllä, on minun suositteleva tanskalaista The Eclectic Monikeria. Tämänkin loistavan yhtyeen löysin Roskilden Festivalin kautta, kun bändi vuonna 2011 kiinnitettiin festivaalin ohjelmistoon. Siinä vaiheessa ei ollut vielä hajuakaan siitä, kuinka monta kertaa biisit siellä kuulisin.

The Eclectic Moniker on niin hyvä yhtye, ettei yksi like-painikkeen painallus Facebookissa ole tarpeeksi. Näiden keikka kokemusten jälkeen yhtye on julkaissut debyyttialbuminsa, jota on ollut mahdotonta löytyää Tanskan ulkopuolelta. Uusikin albumi on matkalla, ja bändi on lehden painoon mennessä parhaillaan studiossa. Onneksi suomalainenkin pystyy Internetistä kuuntelemaan edes oivan Eastern Islandin, johon ei kyllästy koskaan.

The Eclectic Moniker soitti festivaaleilla jo sunnuntaina, siis viikkoa ennen Roskiden päättymispäivää. Keikka oli mahtava, ja paikalle oli tullut paljon iloista tanssivaa yleisöä. Seuraavana päivänä, eli maanantaina, joka yleensä tulee sunnuntain jälkeen, bändi äänitti live-sessiota ja esiintyi katsojille lämmittelypäivien festivaalialueen kulmassa lasisessa kontissa koko päivän. Se löytyi vahingossa kahviostosten lomassa. ”Onko tuo…???? On se!!!!” Välissä saattoi käydä katsomassa muiden bändien keikkoja Pavilion Junior –lavalla, ja palata aina sen jälkeen X Sessions –studioloungeen, missä aina samat kahdeksan Tanska

all ears #1

Inouwee Teksti ja kuvitus: Mira Shemeikka

Kööpenhaminalaisten Kaare Hansenin ja Signe Mariken muodostama Inouwee soittaa elektronista indiepoppia, joka ammentaa mm. 90-luvusta ja trip-hopista. Syna melodiat, bassorikas biitti ja heleä kitara tukevat Signen pehmeää, ja duo soundaa vain itseltään – kuulostaen silti äärimmäisen trendikkäältä. Useat biisit ovat skandinaaviseen tyyliin melko melankolisia, mutta eivät missään nimessä masentavia, vaan Inouwee jättää kuulijalleen hyvän mielen. Kaksikolta on ilmestynyt viime kesänä viiden biisin EP. Vaikka debyyttialbumia oli jossain lupailtu myös viime vuonna julkais all ears #1

tavaksi, en ainakaan onnistunut löytämään mistään tietoa sellaisen olemassaolosta. Yhtyeen katalogi on kuitenkin ehtinyt jo täydentyä tänä vuonna kahdella biisillä, jotka lienevät lohkaisuja tulevalta Dark and White EP:ltä, joka näkee päivänvalon touko kuussa. Toinen näistä, Based on an Untrue Story, on ilmeisesti tulevan albumin nimi biisi, ja jos levyn loput kappaleet yltävät edes lähelle tämän tarttuvuutta, voisi kaksikon kuvitella breikkaavan isostikin.

Tanska

ON AIKAA SIITÄ KUN SUA RAKASTIN

MUT TAAS SÄ SAIT MUN

PÄÄNI SEKAISIN

KUN PÄÄTIT ETTET LOPPUUN KATSOA JAKSA

TÄTÄ PASKAA NÄYTELMÄÄ

EI TÄÄ OLLU MIKÄÄN HOLLYWOOD

Kalifornia Dreamin’ EI SUSTA KOSKAAN MITÄÄN SUURTA SITTEN TULLUTKAAN PELKKÄ SURULLINEN YKSINÄINEN HULLU VAAN / JA MIETIT ET MIHIN IKINÄ TÄSSÄ RYHTYY AINA LOPULTA HÄVIÄÄ / EI TÄÄ OLLU MIKÄÄN HOLLYWOOD / TÄÄ ON SURULLINEN KYLMÄ PAIKKA / IHMISRAUNIOIDEN KAATOPAIKKA / PAREE VARAUTUU PAKKASEEN KUN SÄ TÄNNE TUUT / EI TÄÄ OLLU MIKÄÄN HOLLYWOOD (KALIFORNIA DREAMING) JA KOVAN KAUTTA SÄ SAIT HUOMATA SEN / ET YKSIN JOUTUU TÄÄLLÄ KÄRSIMÄÄN KUN EI OO KU KAIKKI MUUT PÄÄ KII - KALIFORNIA DREAMING

Portugal. The Man Tampereen Klubilla vuonna 2009

portugal. the man ja kesä 2009 Teksti ja kuvat: Mira Shemeikka

Seuraavilla sivuilla palataan ajassa neljä vuotta taakse päin kesäkuuhun 2009, kun pian seitsemännen studioalbuminsa julkaiseva Portugal. The Man kävi esimmäistä kertaa Pohjoismaissa, ja valloitti myös Helsingin, Tampereen ja Turun keikkapaikat. Heidän neljäs albuminsa The Satanic Satanist oli juuri vuotanut internetiin, ja Michael Jacksonin kuolemasta oli kulunut alle vuorokausi. Juhannuskin oli, mutta yötön yö oli alaskalaisille tuttu juttu.

Portugal. The Man

all ears #1

Kesäkuun alussa Evil Friends -nimeä kantavan, Danger Mousen tuottaman, seitsemännen studioalbuminsa julkaiseva Portugal. The Man on yksi maailman aliarvostetuimmista yhtyeistä – suomalaisten tietoisuu desta puhumattakaan. Kotimaassaan Yhdysvalloissa bändi on kuitenkin suhteellisen suosittu, sillä heidät kiinnitettiin jo toista kertaa kahtena viikonloppuna järjes tettävälle kalifornialaiselle Coachella-festi vaalille, joka on yksi maailman suurimpia musiikkitapahtumia.

raikuvat The Satanic Satanistilla ilmavasti, ja sen mukana on helppo laulaa. Kokonaisuus on eheä, ja kappaleesta toiseen siirrytään huomaamattomasti. The Satanic Satanist kuulosti siltä, että läpimurto oli lähellä. (Nyt tiedämme, ettei sen aika vieläkään ollut.) Uudella tavalla soundaava levy oli myös rakennettu uusin keinoin. Laulaja-kitaristi John Baldwin Gourley kertoi, että etukä teen ei suunniteltu niin paljon kuin ennen vaikka esituotanto tapahtuikin totuttuun tapaan. Lauluihin keskityttiin ja materiaalia leikattiin enemmän kuin aiemmilla levyillä. Myös pieni paniikki viritti bändiä, sillä levylle oltiin saatu ensimmäistä kertaa nimekäs tuottaja, Paul Q. Kolderie (Radiohead, Pixies, Dinosaur Jr. jne.). Levyn lyyrinen puoli oli edellisten julkaisujen tapaan ainakin osittain konseptinen. The Satanic Sata nistilla kappaleet kertovat vuosista 86-93 Alaskassa. ”Biiseissä oikeastaan mainitaan vuodet 87-93, koska se kuulosti paremmalta”, naurahtaa John.

Vaan on bändi poikennut Suomessakin, ja tapasin heidät Tampereella 2009 kesäkuussa. Heidän silloinen uutuusalbuminsa The Satanic Satanist oli vuotanut internetiin muutamaa päivää aiemmin, ja Michael Jacksonin kuolemasta oli kulunut alle vuorokausi. Ja Portugal. The Man oli starttaamassa ensimmäistä kiertuettaan mm. Pohjoismaissa ja Portugalissa. Nyt palataan ajassa neljä vuotta taakse päin ja muistellaan tuota kesää.

“Laiton lataaminen kas vattaa fanikantaamme ja tuo keikoillemme lisää ihmisiä.”

The Satanic Satanistin vuodettua etukäteen verkkoon John kirjoitti levyjen lataamiseen liittyvän blogitekstin bändin Internetsivuille. Pitkä vuodatus käsitteli mm. yhteisöllisyyttä ja ymmärrystä bändin tekemää raskasta työtä kohtaan. Kasvo tusten John korosti myös samaa yhteisön henkeä. Jos lataa levyn ja pitää siitä, täytyy ymmärtää tukea sen tekijöitä – jos ei levyä ostamalla, niin jollakin muulla tavalla. Internetin sosiaalisilla verkkosivustoilla fanit syyttelivät ja syyllistivät toisiaan levyn lataamisesta, mutta tällaista reaktiota ei toivottu, sillä John myönsi lataavansa itsekin usein levyt ensin Internetistä, ja jopa kannusti faneja lataamaan levyn ja levittämään sen ilosanomaa muillekin.

Kesäisessä illassa keskustelu tuntui kääntyvän enemmän uuden levyn vuotamiseen kuin sen sisältöön niin fanien keskuudessa kuin bändin kanssa rupatellessakin. Sen musiikki kuitenkin ansaitsee omat ylistyssanansa. The Satanic Satanistista muotoutui minulle vuoden 2009 kesälevy, vaikka olinkin keväällä varma, että titteli menisi The Mars Voltan uutukaiselle. Toisin kuin texasilaisilla, Alaskasta ponnistavalla Portugal. the Manilla uudet kappaleet eivät olleet niin kokeellisia kuin aiemmin, vaikka progeiluakin toki löytyi. Menneistä vuosikymmenistä henkivät akustiset kitarat all ears #1

”Näen Internetin musiikin kannalta enem män mahdollisuutena kuin vihollisena. Laiton lataaminen kasvattaa fanikantaamme 64

Portugal. The Man

Portugal. The Man ja Mira Klubin bäkkärillä 2009

uusia biisejä kohtaan, joten niiden treenaaminen olikin alkanut vasta kiertueella soundcheckien yhteydessä.

ja tuo keikoillemme lisää ihmisiä etenkin Euroopassa. Yllätyin väenpaljoudesta eilisellä keikallamme Helsingissä. Ilman Internetiä paikalle olisi eksynyt korkeintaan muutamia ihmisiä. Eräällä keikalla Italiassa keikallamme oli kahdeksan ihmistä”, John kertoo ja paljastaa myös lukevansa jonkin verran itsekin musiikkiblogeja. Johnin lisäksi basisti Zachary Scott Carothers on innostunut etenkin Twitterin mahdollisuuksista, ja myös Last.fmsivustolle osoitetaan ylistyssanoja.

Silti vanhemmista biiseistä koostunut setti täytti korkeammatkin odotukset. Välillä progeilu muistutti jopa sen The Mars Voltan keikoista. Vaikka esitys olikin hyvin jamittelupitoinen ja New Orleans –kappaleestakin oli sovitettu reggaehtava versio, myös balladit kantoivat. Kylmät väreet kulkivat selkärankaa pitkin, kun tunnelmalliset Colors ja 1989 soivat tyhjähkölle salille. Ilta päättyi encorena vedettyyn Chicagoon, jonka jälkeen bändi jäi tanssimaan Klubilla järjestetyille Morrisseyn keikan jatkoille, jonne brittitähti ei kuitenkaan itse saapu nut. Seuraavana päivänä konkkaronkka suuntasi Britteihin, ja Zach lupasi laulaa ruotsinlaivan karaokessa Michael Jacksonia.

Myös Tampereen keikalle oli saapunut kiitettävästi ihmisiä, vaikka suurin osa tyytyikin katselemaan keikkaa pöydistä. Live show erosi paljon uuden levyn hen gestä, eikä tuoreita biisejä kuultukaan kuin muutama. Bändi ei ollut varautunut levyn vuotamiseen tai suureen kiinnostukseen Portugal. The Man

all ears #1

Circa Survive   Teksti: Mira Shemeikka Kuva: Kevin Trout

Muistan verranneeni ensimmäisten kuuntelujen jälkeen Anthonya Björkiin, vaikkei se sitä oikeasti taida muistuttaa. Yhtäläisyyksiä löytyy kuitenkin ainakin sillä saralla, että, Anthonyn laulutyylistä joko pitää tai sitten ei pidä. Vaikka bändissä on paljon muuta kin hienoa, ei ole epäselvää, mikä elementti sieltä eniten puskee läpi. Green on äärimmäisen lahjakas muillakin osa-alueilla, sillä harvoin törmää niin laadukkaisiin lyriikoihin kuin mies on bändillensä vääntänyt. Siitä todisteena se, että suunnittelemaani tatuointiin on tällä hetkellä kolme tekstivaihtoehtoa, ja ne ovat kaikki Circa Surviven inspiroimia.

Yhdeksän vuotta sitten perustettu phila delphialainen progressiivissävytteinen bändi vapautti soittimistaan äänet kotistereoissani ensimmäistä kertaa vuonna 2005 hieman Juturna-debyytin ilmestymisen jälkeen. Joku irkkikaverini suositteli tuolloin yhtyettä #themarsvolta-kanavalla toiselle irkkikaverilleni, ja minä tungin nokkani väliin, eikä ole kaduttanut. Circa Survive on ehdottomasti yksi tärkeimmistä lempi bändistäni.

Jäsenien taustoilta löytyy aiempia töitä post-hardcore/ metalcore yhtyeissä. Jumalaisella äänellä varustettu vokalisti Anthony Green lauloi Saosinin ensimmäisellä ep:llä sekä pari muuta jäsentä on napattu This Day Forwardista ja Takenista. Anthonylla on myös sooloprojekti, jonka lisäksi hän sivumusisoi kokeellisessa superkokoonpanossa The Sound of Animals Fightingissa.    all ears #1

Circa Survivelle on vaikea löytää vertailukohteita. Vaihtoehtoisesta progehuurui sesta väännöstä voi ajoittain tulla mieleen Dredgin tai ...And You Will Know Us by The Trail of Deadin kaltaiset mahtipontiset rock-jyrät. Toisaalta Greenin vokaalit ja

bestness

Kevin Troutin ottamassa tuoreessa promokuvassa Circa Surviven Anthony Greenillä on kädet puuskassa.

jos aikamatkustaminen olisi mahdollista.  Circa Survive on hieno esimerkki aktii visesta bändistä. Fanisuhteita ylläpidetään tiiviisti sosiaalisessa mediassa, b-puolia on julkaistu Internetistä ladattavina hyväntekeväisyysraitoina sekä jäsenet ovat kunnostautuneet myös erikoisemman maalaustaiteen puolella – siitä huolimatta että bändi on usein kiertueella. Harmikseni Pohjois-Amerikan puolella suosio on räjähtänyt käsiin, joten bändillä ei ole ollut tarvetta piipahtaa Euroopassa kuin muutamilla pistokeikoilla. Ehkä vielä joskus.

hakkaavat tuplabasarit heittävät mielikuvat välillä jonnekin screamo-/emo-kentille. Kokonaisuutena Circa Survive ei muistuta kuitenkaan ketään muuta kuin itseään.   Arvostan musiikissa eniten levykokonai suuksia, mutta erityisesti Circa Surviven tapauksessa on hankalaa nostaa yksittäisiä kappaleita esille, sillä suosikkini vaihtelevat päivittäin. Juturna on taatusti yksi eniten kuuntelemistani levyistä, eikä kakkosalbumi On Letting Go’kaan jäänyt paljoa huonommaksi. Sen nimikappale on ainakin yksi niistä eniten soitetuista veisuista. Näitä seuranneet Blue Sky Noise ja Violent Waves -albumit ovat jatkaneet samalla linjalla, eikä yhtyeen tyyli ole vuosien varrella juurikaan muuttunut. Jotain vaihtelua kaivattaisiin, sillä nyt albumeiden biisejä voisi vaihtaa levyjen välillä ilman että kukaan huomaisi, bestness

all ears #1

Darker My Love Teksti ja kuvitus: Mira Shemeikka

jälkeen Darker My Lovelta on julkasistu myös kolmas albumi Alive As You Are (2010, Dangerbird Records). Lisäksi bändin laulaja-kitaristi Tim Preseley on viime vuosina kunnostautunut White Fence -alteregonsa takana, ja Darker My Love on jäänyt miehen soolouran varjoon, vaikka yhtyei ei virallisesti olekaan telakoitunut. Kaikki White Fencen viisi albumia on kuitenkin julkaistu 2010-luvulla, ja Ty Segallin kanssa julkaistu Hair sai kohtuullisesti mediahuomiotakin. Aika näyttää, jääkö Darker My Love syrjään pidemmäksikin aikaa, vai saadaanko yhtye vielä elvytettyä uudelleen elinvoimaiseksi. Toivottavasti saadaan.

T.S.O.L.-yhtyeen biisistä nimensä napannut losangelesilainen Darker My Love on jännä yhtye. Mm. The Distillersin, The Nerve Agentsin ja The Fallin entisistä jäsenistä koostuva yhtye liittää yhteen saumattomasti musiikillisia vaikutteita viimeisen 50 vuoden ajalta. Bändi kaikuu useaa eri vuo sikymmentä kuulostamatta silti minkään tietyn aikakauden tuotokselta. Pääraaka- aineina tässä keitoksessa ovat psykedelia, rock ja shoegaze, ja nokkelasti 2:ksi nimettyä yhtyeen toista albumia luukuttaessa mieleen on noussut sellaisia nimiä kuin Kingston Wall, My Bloody Valentine, Wigwam, The Beatles, Brian Jonestown Massacre, Kula Shaker ja The Dandy Warhols. Siltikään Darker My Love ei kuulosta liikaa yhdeltäkään edellä mainituista, vain itseltään. 2008 julkaistu 2 on vuosien saatossa hivuttautunut omiin kulttilevyihini, johon on ollut helppo palata koska vain. Tämän all ears #1

bestness

Fanzine Teksti ja kuvitus: Mira Shemeikka

vuosien suurimmat musiikkirakkauteni ovat usein kohdistuneet enimmäkseen rosoiseen autotallisurinaan, grungeiluun ja muutenkin todella ysärihtävään menoon ellen sitten ole kuunnellut ihan aitoja ysäribändejä! Fanzine sopii näiden fiilisten jatkoksi paremmin kuin nää seattlemaiset kuteet meitsille. Niin, siis kirjoitan tätä tekstiä flanellipaidassa, ala-astepipossa ja rikkinäisissä farkuissa.

Otsikon bändin bongaamisesta voin lähettää kiitolliset terveiset humalaminälleni, sillä hänen ansiostaan tutustuin yhteen suurimmista musiikillisista ihastumisistani! Sattuipa nimittäin eräänä päivänä, että posti toi Royal Mailin leimalla varustetun kuoren, jonka sisältä löytyi upeita piirustuksia täynnä oleva fanzine, joka taas sisälsi Fanzinen cd-r:n. Aluksi ajattelin, että kyse on jostain promolevystä kunnes huomasin ohessa PayPalin kuitin, josta kävi ilmi että olin itse saapuneen julkaisun tilannut. En tarvinnut kovinkaan kummoisia Sherlockin kykyjä selvittäessäni sivuhistoriasta, että olin erään baari-illan päätteeksi päätynyt kyseisen bändin Bandcamp-sivulle, tykännyt Facebookissa, alkanut seurata Twitterissä ja lopulta tilannut levyn itselleni. Luultavasti iloisesti humaltuneen minäni tarkoitus oli varmistaa, että muistan bändin vielä aamullakin. Taidan tuntea itseni hyvin, sillä enhän mä muistanut.

Fanzine on nuori lontoolaisbändi, joka on kiertänyt mm. Yuckin, The Pains Of Being Pure At Heartin, Cultsin ja Unknown Mortal Orchestran kanssa. Tilaamani oma kustanne-ep on toistaiseksi ainoa ”pidempi” julkaisu, mutta Fat Possum ja Best Fit ovat molemmat julkaisseet Fanzinelta yhden singlen verran materiaalia. Jatkosta ei toistaiseksi ole kuiskittu mitään, mutta uutisia odotellessa voi poiketa yhtyeen Bandcampissa (fanzine.bandcamp.com) kuuntelemassa kaikki julkaistut kappaleet. Kannattaa pistää kuunteluun ainakin tilaamani Low ep! Kaikki biisit ovat huikeita, mutta jos ei ole aikaa kuin yhdelle, niin anna mahdollisuus I Wanna Touch Your Handille.

Kun sitten pistin levyn soittimeen, se oli rakkautta ensikuuntelulla - tai siis kahdella ensimmäisellä ensikuuntelulla. Viime bestness

all ears #1

Ballet School Teksti ja kuvitus: Mira Shemeikka

toisiinsa. Rytmiryhmäksi pestattiin italia lainen Nicolo ja saksalainen Paul. Tuore bändi hämmensi aluksi soittamalla Berliinin metroasemilla, mutta mahtavat biisit ja Rosien ilmiömäinen ilmaisu saivat sanan kulkemaan ja pian metroasemilla oli faneja tungokseksi asti.

Muiden muassa The Rapturea ja Bear in Heavenia lämppäillyt Ballet School on tulevaisuuden nimi, jota kovin moni ei vielä tiedä. Poppoon oma musiikki on kuitenkin utuisempaa kuin kiertuekavereiden. Kerrankin tekee mieli verrata ulkkisbändiä suomalaisiin: Ballet School on äänimaailmaltaan kuin On Volcano, mutta meiningiltään lähempänä Eva on the Western Castle Islandia. Nelikko itse luettelee vaikutteikseen mm. Cocteau Twinsin, The Smithsin, Big Starin, My Bloody Valen tinen ja Fleetwood Macin.

Single All Things Return at Night on hurmaava sekoitus kahvipulssia, animea ja 90-lukua. Vokalisti Rosien laulutyyli on hetkittäin ärsyttävä, mutta myös yksi bändin jujuista. Kappale on äärimmäisen koukuttava, soundit ovat viimeisen päälle kunnossa (kiitos Kaiku Studios) ja kitaranäppäilyt tarpeeksi kirpeät, että blogihuomio on taattu.

Berliinissä vaikuttava yhtye sai alkunsa, kun monissa eri projekteissa aiemmin musisoi neet irlantilainen laulaja Rosie Blair ja brasilialainen kitaristi Michel tutustuivat all ears #1

bestness

all ears #1

Half Moon Run Teksti ja kuva: Mira Shemeikka

Montrealilaisessa Half Moon Runissa on samaan aikaan jotain niin oikeaa ja jotain niin väärää. Se kuulostaa siltä kuin Efter klang inspiroituisi Maroon 5:sta. Tai Cass McCombs vaihtaisi tyylilajinsa uuteen brittisouliin. Tai Fleet Foxes päätyisi koneiston ansiosta soittamaan valtavirtarokkia. Tai jos Radiohead päättäisi ryhtyä Museksi Musen tilalle. Herkät kitaranäppäilyt, vahva vokalisti, harmoniset stemmat ja tarttuvat kappaleet saavat kuitenkin yhtyeen kuulos tamaan myös siltä, että se on seuraava ISO kanadalainen yhtye.

ryntäsin merchandise-tiskille ostamaan vinyylin ja paidan, joten särmikkyys taisi toimia.

Viime vuonna julkaistu debyytti Dark Eyes on albumi, joka kestää kuuntelua. Yhtyeen oma ääni kantaa läpi levyn, vaikka vaikut teet ovatkin läpinäkyviä. Dark Eyesilta ei löydy yhtään heikkoa kappaletta, vaikka jotkut biisit kantavatkin toisia paremmin. Kannattaa kuunnella ainakin stemmoja ja suurta post-rock-soundia yhdistelevä Full Circle, OK Computer -aikakauden Radioheadilta kuulostava balladi No More Losing the War, musemainen She Wants to Know sekä pirteä poppiraita Call Me in the Afternoon.

Livenä yhtye lunastaa juuri nämä mielikuvat, mutta odotettu korniustekijä toimi lavalla vielä paremmin. Islannissa näkemäni yhtye aiheutti livenäkin ristiriitaisia tunte muksia, kun jääkiekkoilijalta näyttänyt pitkätukka keräsi eturivin täyteen huokailevia tyttöjä, käynnisti kappaleen voihkaisemalla muutaman kerran mikrofoniin ja aloitti jumalattoman kovan sävellyksen esittämi sen, vei sen antamuksella loppuun ja riisui hikisenä ruutupaitansa pois. En aluksi tiennyt, kuinka suhtautua, mutta keikan jälkeen bestness

Jostain syystä vaihtoehtoisempi ja aavistuk sen synkempi bändi on päätynyt lämmitte lemään Mumford & Sonsin ja Of Monsters And Menin kaltaisia aurinkoisia folkpop-yhtyeitä. Nimekkäät kiertuetoverit ovat kuitenkin arvattavasti antaneet bändille näkyvyyttä ja suosiota, ja kesällä Half Moon Run nähdäänkin esimerkiksi legendaarisella Glastonbury-festivaalilla. Tästä se lähtee! 75

all ears #1

Musiikki dokumentit Teksti: Mira Shemeikka

Olen kuluttanut välillä kohtuullisen paljon kallisarvoista aikaa musadokkareiden parissa, koska tajusin aikanaan että mulla on vähintään aurinkokunnankokoinen musta-aukko dokumenttitiedoissani, vaikka olenkin lempidokkarit katsonut triljoonasti. Niinpä metsästin käsiini läjän kaikenlaisia musapätkiä, mitä vain ikinä löysin, ja alta voi lukea ajatuksia todella lyhyesti ensimmäisestä satsista! Wilcon Yankee Hotel Foxtrotin tekemistä avannut I Am Trying to Break Your Heart jäi pettymykseksi, mikä toisaalta voi johtua siitä että katselin sen kaiken nopeatempoisen tykitysdokumentoinnin jälkeen. Se tarjoili juuri sitä, mitä luvattiin eli harmaasävyisiä pätkiä studiosta. Faneille varmasti kolahtaa silti.

Provosoinnin mestarista, GG Allinista kertova Hated oli yllättävän lällärikamaa verrattuna siihen mitä odotin ennakkotietojeni perusteella. Muutamaa verkkokalvoille vahvasti piirtynyttä tarkoituksella shokee raavaa kohtausta lukuunottamatta kaikki oksettava oli jo nähtävillä YouTubesta eikä lyhyehkö dokkari tarjonnut enää juurikaan lisäkauhistusta. Allin oli suorastaan symppis verrattuna ennakko-odotuksiini. Pätkä oli kuitenkin viihdyttävä ja katsomisen arvoi nen, oli sitten tietoinen siitä, kuka Allin oli tai ei.

The Flaming Lips -dokkari The Fearless Freaks oli ehkä tämän joukon voittaja, koska tietoa tuli laajasti mm. bändin historiasta ja vastoinkäymisistä, ja pätkästä jäi kattava kokonaiskuva työn määrästä, joka menestyksen eteen on tehty. Erityisesti ilahduttavaa oli, että dokumentti avasi muidenkin bändin jätkien elämää eikä keskittynyt ainoastaan keulakuva Wayne Coyneen. Silti The Fearless Freaks lämmitti mieltä juuri Coynen ansiosta ja sai mut haaveilemaan aviomiehestä joka on (kuin) hän. Sädekehä suuruudenhullun rock-ikonin pään yllä kirkastui entisestään.

Kaikkien julkkisten kaverista Rodney Bingenheimerista tarinoinut Mayor of the Sunset Strip sen sijaan jätti rockin sekatyömiehestä ja radiodj:stä oudon kuvan, jota ei voi sympaattiseksi sanoa, vaikka supertähdet vuoronperään vakuuttelivatkin Rodneyn olevan ihmisenä sellainen. Itselleni jäi sillisalaattimaisesta kerronnasta mielikuva Rodneysta hukassa olevana miesrukkana. all ears #1

musadokkarit

Mitä ne triljoonasti katsotut lempidokkarit sitten ovat?

Miran TOP 3 musadokkarit

1. A Cross The Universe Dokumentti kertoo pariisilaisen elektro-duo Justicen kierueesta Pohjois-Amerikassa maaliskuussa 2008. Dokumentti on täynnä yllättäviä käänteitä, ja se henkii seksiä, huumeita ja rock’n’rollia. Eeppisen teoksen ovat ohjanneet bändin itsensä lisäksi ranskalaistoverit So Me ja Romain Gavras.

2. An Island Efterklangista, bändin kotiseudusta ja Magic Chairs -albumista sivulauseissa kertova An Island on enemmän filmi ja taideteos kuin dokumentti. Lisäksi An Islandissa Efterklang esittää kappaleitaan mm. sukulaistensa kanssa sekä vanhoissa kouluissaan nykyisten oppilaiden kanssa. Vincent Moonin näkemys yhtyeestä ja sen kappaleista on sydäntä koskettavan kaunis.

3. Backyard Reykjavikissa mies päättää järjestää kemut takapihallaan, Hän kutsuu kaverinsa esiintymään ja naapurinsa yleisöksi. Tapahtuman järjestämisestä ja tapahtumasta itsestään kertova dokumentti on söpö kuvaus Islannista ja Reykjavikin musiikkiskenen puuhakkuu desta. Takapihalla esiintyvät miehen oman bändin (Múm) lisäksi mm. Sin Fang, Retro Stefson, Hjaltalín, FM Belfast ja Borko. ALL EARS LisTAA

all ears #1

Norsk

MODDI Teksti ja kuvitus: Mira Shemeikka

Naapurimaamme Norja. Sieltä tulee paljon hienoja esiintyjiä, joista suomalaiset eivät ole koskaan kuulleetkaan. Yksi esittelyä kaipaava norjalaistaituri on kotoisin kaukaa pohjoisesta, Norjan toiseksi suurimmasta saaresta, Senjasta. Pål Moddi Knutseniksi kastettu nuorukainen ei vain ole norjalai nen, vaan myös vahvistaa stereotypioita. Vaalea kiharapilvi hulmuaa tuulessa, kun kalastaja-villapaitaan sonnustautunut nuorukainen päästelee harmonikastaan ääniä, jotka ovat samaan aikaan hauraita ja mahtipontisia. Biisit kertovat rakkaudesta, luonnosta, runoudesta ja muista tärkeistä asioista. Ainakin minun stereotyyppi- norjalaiseni sopii kuvaan.

äänitetty geysirien maassa, ja apuna on häärinyt mm. Björkiä ja Múmia tuottanut Valgeir Sigurdsson. Parhaiten Floriography istuu ehkä talviiltoihin. Vaikka juttu ei varsinaisesti pyöri pohjoismaisen melankolian varassa, ei Moddi hilpeääkään musiikkia tee. Pimeiden, tuulisten, kylmien ja lumisten iltojen kaikottua voisin kuvitella fiilisteleväni Floriographya mökillä tai kotoisassa kahvilassa kynttilän valossa.

Viime vuonna julkaistu toinen albumi Set The House on Fire on tunnelmaltaan aavistuksen pirteämpi, ja stereotyyppisyys on karissut pois, vaikka Moddin tavaramerkki edelleen onkin herkkä ja luonnonläheinen musiikki. Sanat kuvailevat luontoa, vuodenaikoja, tunteita ja kasvamista. Toisella albumilla kielisuhteet ovat entisellään. Levyn avaa norjankielinen Heim, ja toiseksi viimeisenä kuullaan kappale Heim igen. (Skandinaavia puhumattomille kerrottakoon että ensimmäinen tarkoittaa kotia, ja toinen kotia taas, taas.) Muut biisit ovat edelleen englanniksi.

Moddin pari vuotta sitten ilmestynyt Floriographyksi nimetty debyyttialbumi on laulettu suurimmaksi osaksi englanniksi, mutta päätösraita norjaksi. En osaa päättää, kumpi kieli sopii Moddin suuhun paremmin. Englanniksi lauletut biisit tuovat mieleen esimerkiksi Jeff Buckleyn tai käheääänisen Teiturin herkimmät kappaleet, kun taas norjankieli korostaa entisestään juuria. Kotikielellä tai ei, Moddi ei kuulosta eikä yritäkään kuulostaa muulta kuin pohjoismaiselta. Tästä tekee osuutensa jo pelkkä aksenttikin. Jos islantilainen musiikki on joskus kolahtanut, näkisin tässäkin mahdollisuuksia. Moddin levy on Norsk

Mikäli kiinnostuit Moddista, aloittaisin kuuntelun debyytistä, sillä sen sävellykset ovat aavistuksen verran vahvempia, eikä levy ole yhtä puuduttava kuin seuraajansa.

all ears #1

Ungdom skulen Teksti ja kuvitus: Mira Shemeikka

biisirakenteita ole. Musiikki risteilee kokeellisesti progressiivisen rockin, funkin, punkin, post-punkin, post-rockin, indie rockin ynnä muun hämärillä rajavesillä yltymättä kuitenkaan missään vaiheessa aivan noiseksi asti. Se on parhaimmillaan mukaansatempaavaa korvakarkkia ja huonoim millaan ärsyttää ja tekee levottomaksi. Esimerkiksi Idunno-biisiin mahtuu bändin molemmat puolet.

Nimimerkki sabsludge määrittelee Ungdomskulenin Last.fm:ssä seuraavasti: King Crimson song structures + Black Sab bath riffs + Sonic Youth tone + Dinosaur Jr. vocals = Ungdomskulen. In short, this band is better than eating at Burger King twice per week. Vaikka en ole varma, pystynkö allekirjoittamaan Burger King -osuuden, bändiviit taukset ovat osuvia. Ungdomskulen ei ole bändi, joka olisi napsinut hyviä juttuja sieltä sun täältä, mutta jos edellinen laina kommentti kuulosti lupaavalta, luulen että Ungdomskulen ei ole pettymys.

Ungdomskulenin fanikanta on vielä pie nehkö ja kansainväliset saavutuksetkin ovat vielä discoensemblemäisiä (FIFA Soundtrack, Roskilde, SXSW jne.), mutta tiedän ainakin muutaman lukijan innostuvan tästä. Tämä on teille. Vaikka biisit eivät ensimmäisellä yrittämällä täysin vakuuttaisi, ainakin Bisexual-lätty paranee kuuntelussa nopeasti. Kannattanee siis tutustua myös Spotifyn antimiin.

Bergeniläinen kolmikko aiheuttaa minussa ristiriitaisia tuntemuksia. Kaikki ei tunnu olevan aivan kohdallaan, mutta tätä yhtyettä pieni sekopäisyys pukee. Selvää on ainakin se, että selviä koukkuja ja selkeitä all ears #1

NORSK

THERE IS SO MUCH

A MAN CAN TELL YOU

SO MUCH HE CAN SAY

YOU REMAIN

MY POWER. MY PLEASURE. MY PAIN, BABY.

Kissed by a rose TO ME YOU’RE LIKE A GROWING ADDICTION THAT I CAN’T DENY

WON’T YOU TELL ME IS THAT HEALTHY, BABY? BUT DID YOY KNOW, THAT WHEN IS SNOWS MY EYES BECOME LARGE AND THE LIGHT THAT YOU SHINE CAN BE SEEN. BABY, I COMPARE YOU TO A KISS FROM A ROSE ON THE GRAY / OOH THE MORE I GET OF YOU / THE STRANGER IT FEELS, YEAH / NOW THAT YOUR ROSE IS IN BLOOM / A LIGHT HITS THE GLOOM ON THE GRAY I’VE BEEN KISSED BY A ROSE ON THE GRAY SEAL - KISS FROM A ROSE

Shining Teksti: Mira Shemeikka

Shiningiksi nimettyjä pohjoismaalaisia bändejä on ainakin kaksi. Toinen niistä on ruotsalainen bläkkisbändi, joka on myös niittänyt mainetta Suomessa. Tämä teksti ei käsittele sitä vaan metallia ja jazzia yhdistelevää norjalaista Shiningia.

tosin. Parempiakin vertailukohteita saattaisi löytyä, mutta kuten sanoin, raskaammanlainen musiikki on ollut aliedustettuna viime aikojen musiikkitarjottimellani.

All Ears on viime vuosina kirjoittanut yhä vähemmän raskaammasta musiikista. Ne, jotka saavat päänsärkyä hardcore- ja/tai metallisoundeista ovat saaneet olla rauhassa. Shining onkin yksi niistä harvoista rankkailujutuista, jotka ovat vuosien varrella iskeneet todella paljon. Tuttavuuteni perustuu lähinnä vain toisiksi uusimpaan Blackjazziksi nimettyyn studioalbumiin. Neljään edelliseen levyyn olen perehtynyt vain pintapuolisesti, ja uusin albumi One One One julkaistiin vasta huhtikuun alkupuolella, joten siihen en ole vielä ehtinyt syventyä.

Mistään perusmetallihommasta ei ole kyse. (Jos olisi, en tässä sitä hehkuttaisi.) Shining on aloittanut puhtaasti jazz-bändinä, ja Blackjazzin ero onkin huikea verrattuna muutamaan edelliseen levyyn, jotka sisältävät reippaasti vähemmän metallisia aineksia ja keskittyvätkin enemmän avantgardeilemaan. Metallin lisääntyessä myös kokeellisuus on vähentynyt, mikä tuntuu hyvältä ratkaisulta. Enemmän äärimetallia, vähemmän ääriprogeilua, sopivassa suhteessa.

Blackjazzin juju on raskaiden kitaroiden vetämissä progejammailusessioissa, jotka muistuttavat ajoittain esimerkiksi The Mars Voltaa, astetta hardcorempana versiona Norsk

all ears #1

The Samuel Jackson Five Teksti ja kuvitus: Mira Shemeikka

da kappaleensa. Tai otsikoida kappaleen No Nameksi. Eikun, niinhän The Samuel Jackson Five on jo tehnytkin.

Post-rockia soittavilla bändeillä on usein joko mystisen nerokkaita tai vain äärimmäisen typeriä nimiä, mutta harvoin ne jäävät erottumatta joukosta. Useat vaikuttavat tekotaiteellisilta tai muutoin erinomaiset nimet pilaavat nokkeluutensa hölmöillä erikoiskirjoitusasuilla. The Samuel Jackson Five taas on naurattanut minua heti. Se oli tarpeeksi postrockmainen erottuakseen nimitulvasta, mutta ei pituudellaan tai kirjoitetaankaikkisanatyhteeneikäollaihan‑ tavallisia-hömpötyksellä, vaan yksinkertaisen hauskalla sanaleikillään. Se on nimi, joka naurattaa ainakin irkkaajan huumorintajua.   Norjalaisen The Samuel Jackson Fiven sanaleikit eivät nimeen lopu. Vaikka biisit ja levyt onkin nimetty vähän enemmän genrelle tyypillisesti, huumorintajun kukkanen kukkii myös muutamilla raidoilla. Esimerkiksi Same Same, But Different -debyytiltä löytyy kappale Britney Spears 4 President. Mahtaako muuten mielikuvituksellinen nimeäminen perustella itsensä musiikin instrumentaalisuudella? Jos ei ole lyriikoita, onko verbaaliset lahjakkuudet mahdutettava muualle? Toisaalta, voihan sitä aina olla mielikuvitukseton ja tehdä Sigur Rósit (tai Apulannat) ja vain numeroiNORSK

Ennen kuin päädytään jonnekin syvemmälle post-rockin filologiaan/ onomastiikkaan, voisin esitellä myös sitä itseään – eli musiikkia. Se on instrumentaalista jälkirokkia, kuten yllä jo mainittiin. Usein yhdistän post-rockin rauhalliseksi uni musiikiksi, mutta aivan sitä SJ5 ei ole. Maalailla toki tämäkin yhtye osaa, mutta järeämpiä pensseleitä käyttäen. Välillä heittäydytään enemmän progen puolelle, välillä soitetaan vain vaihtoehtoista rockmusaa, välillä jazzjammaillaan, mutta jälkirockin asettamien kehyksien sisällä. SJ5:n värimaailma on syntynyt, kun on sekoitettu yhteen paljon jälkirokkia, jonkin verran matikkarokkia ja vähän kaikkea muuta.  Huono post-rock on yleensä vain tylsää, ja paras noh... toismaailmallinen kokemus. SJ5 on kaukana tylsästä, muttei osu aivan toiseenkaan ääripäähän. The Samuel Jackson Five on silti erinomainen esimerkki norjalaisesta musiikista, joka tavallaan kuulostaa norjalaiselta, mutta toisaalta ei sitten yhtään. 85

all ears #1

kymmenen parasta Teksti: Jalmari Sarla

Jalmari listaa kymmenen ikimuistoisinta keikkaa, joille mielellään aikamatkaisi takaisin, jos se olisi mahdollista. Keikat eivät ole parhausjärjestyksessä – tai missään muussakaan järjestyksessä.

Belle and Sebastian

Neil Young

12.7.2010 @ Tavastia Klubikeikan näkeminen yhdeltä kaikkien aikojen suurimmista suosikeistani oli huumaava kokemus. Kaikki pelasi loppuunmyydyllä Tavastialla täydellisesti ja suurin osa suosikkibiiseistäkin tuli. Oman lippuni ostin huuto.netistä 50€:llä - ei kaduttanut.

7.8.2008 @ Hartwall Areena Niilon areenakeikka on mainio osoitus siitä, että kun artisti on tarpeeksi hyvä, edes areenan kalsea tunnelma ei riitä pilaamaan kokemusta. Keikka oli täydellinen kombinaatio: pitkiä sähkökitarabiisejä ja keski vaiheilla pelkän akustisen kitaran kanssa vedetty tunnelmaosuus.

Mazzy Star

Kings of Convenience

3.8.2012 @ OFF Festival, Katowice, Puola Huippuhienon festarin henkilökohtainen kohokohta oli Mazzy Star. Viileän lempeä folk-henkinen shoegaze sopi pimenevään iltaan niin käsittämättömän täydellisesti. Tunnelmallisin koskaan näkemäni keikka.

9.10.2009 @ Nalen, Tukholma Vuonna 2009 Kings of Convenience oli ehdoton suosikkibändini, ja oli todellinen unelmien täyttymys nähdä heidät livenä. Keikka on edelleen yksi parhaista mitä muistan. On erittäin harvinaista nähdä kaksi muusikkoa, jotka soittavat yhtä sielukkaasti ja niin käsittämättömän taidokkaasti.

Ty Segall Band

5.8.2012 @ OFF Festival, Katowice, Puola Ty Segall Bandin hikinen keikka telttalavalla Offissa oli energisin keikkakokemus mitä muistan. Segall soitti puolet keikasta yleisön käsien päällä ja ilmaa olisi voinut leikata saksilla. all ears #1

Tennis

9.7.2011 @ Bitterzoet, Amsterdam Katsottiin kaverin kanssa potentiaalisia keikkoja reissun aikana, ja ennestään tun86

All Ears Listaa

ensimmäinen näkemättä, mutta valinta ei kaduttanut: yksikään suomalainen esiintyjä ei ole yhtä karismaattinen kuin Röyhkä.

tematon Tennis osui silmään. Rakastuimme molemmat päätä pahkaa yhtyeen iloiseen ja merelliseen indie poppiin, joka toimi erityisesti tällä erinomaisella klubilla. Unohtumaton ja yllättävä keikkakokemus.

The Brian Jonestown Massacre

Cloud Nothings 21.5.2012 @ Kuudes Linja Cloud Nothings on niin pirun hyvä bändi, että tuntuu epätodennäköiseltä saada enää mahdollisuutta nähdä heitä kutosen kokoisessa paikassa. Intiimi keikka oli mieleenpainuva kokemus ja yhtye livenä juuri niin mieletön kuin levyt antavat odottaakin.

25.6.2012 @ Tavastia Reiluksi parituntiseksi venynyt keikka oli todellista kitaroiden juhlaa: lavalla oli yhtä aikaa neljä kitaristia. Keikka oli yhtä hurmaa alusta loppuun, yleisö fiiliksissä ja kaikki aivan kohdillaan.

Ron Carter

Kauko Röyhkä & Riku Mattila

24.4.2008 @ April Jazz, Espoo Faijan kanssa käydään aina katsomassa jazz-keikkoja, ja kaikista mieleenpainuvin on legendaarisen Ron Carterin keikka April Jazzeilla. Sinä iltana todella opin, mitä tarkoittaa soittotaito. Ehdottomasti paras näkemäni jazz-keikka!

28.9.2011 @ Tavastia Tein tällöin huonon rahatilanteen vuoksi valinnan Yuckin ja Kauko Röyhkä & Riku Mattilan keikkojen välillä. Oli tyhmää jättää All Ears Listaa

all ears #1

We are the FuTure ME OLLAAN NUORISO. ME OLLAAN TULEVAISUUS.

KAIKKI KASVAA, LAPSET VARTTUU, VIRHEIST OPPII, KOKEMUST KARTTUU JOSKUS KU OON STADIS, MÄ VAAN SITTAAN IKKUNALLA / TSIIGAAN JENGII JOTKA KADULLA DALLAA TSIIGAAN JENGII KU OON KEIKALLA ALAVALLA / NIIN MONENLAIST KULKIJAA / TIELLÄ SAMALLA YKS ON PUNKKARI / PÄÄS IROKEESI / MAIHARIT JA MEHUKATTIKANISTERI BEESIS / JUO KILJUU JA NÄYTTÄÄ POLIISEILLE FINKKUU / MUMMOT KIERTÄÄ KAUKAA KU TÄÄ KADULLA LIIKKUU PIKKU G - ME OLLAAN NUORISO

Pystytkö tunnistamaan seuraavat 14 esiintyjää? Vastaukset sivulla 97 Kuvat: Mira Shemeikka

Onneksi olkoon Takanasi on jo lähes sata sivua tästä lehdestä eli jäljellä on enää noin 40% sivuista. Jo lukemissasi jutuissa esiteltiin lukuisia pohjoismaisia ja ulko maisia yhtyeitä, mutta lopuilla sivuilla keskitytään kotimaiseen musiikkiin. HYVÄ SUOMI!

Kuvasivujen esiintyjät: 1. The Flaming Lips / 2. A Place to Bury Strangers 3. Sleigh Bells / 4. Shlohmo / 5. Bon Iver / 6. Oasis 7. Justice / 8. Kanye West / 9. Radiohead /10. Rihanna 11. The Sounds /12. JJ / 13. Frank Turner /14. Bloc Party 97

all ears #1

Pelkkänä korvana:

Samae Koskinen ja NHL 13 All Earsin Pelkkänä korvana -sarjan toisessa osassa yksi Suomen tämän hetken kiinnostavimmista sooloartisteista kertoo meille NHL 13 -pelin pelaamisestaan. Kyseessä on tietenkin Samae Koskinen. Hän julkaisi maaliskuussa järjestyksessään neljännen sooloalbuminsa, joka kantaa nimeä Hyvä päivä. Teksti: Mikko Toiviainen kuvat: aki-pekka sinikoski (tämä sivu) ja samae koskinen (loput kuvat)

”Mä oon Sami Kalevi Koskinen, tunnetaan myös nimellä Samae, syntynyt 16.10.1978 Riihimäellä. Teen musiikkia, kirjoitan lauluja ja esitän niitä. Osaan myös työskennellä studiossa ja tehdä ruokaa. Pienet remontti hommatkin onnistuvat. Pidän koirista, oluesta ja kävelystä kaupungilla. Sister Flon lopetettua aktiivisen treenaamisen mä muutin Riihimäeltä Tampereelle ja siellä tapasin vaimoni. Muutimme Helsinkiin hänen työnsä perässä, mutta en ole katunut sitä hetkeäkään; kaupunki on hieno ja täynnä mahdollisuuksia.

ikinä ja sen kanssa meni monesti hermot. Usein peli jäätyi jo heti latausruutuun, mutta silti sitäkin oli pakko pelata! Mä oon pelannut pääasiassa EA Sportsin NHLpelejä Playstation 3:lla. Niiden pelit ovat parantuneet vuosien varrella helkkaristi ja epäolennaisuuksia on karsittu. NHL 13:n luistelusysteemi onkin omaa luokkaansa, kun momentumilla on merkitystä – yhtäkkiä ei vain voi pyrähtää täyteen vauhtiin. Mulla oli myös Xbox, mutta annoin sen Jussi Lehtisalolle, kun kävi mulle tarpeettomaksi.

Mulla on Viaplay ja katselen lätkäpelejä satunnaisesti, sillä harvoin jaksan valvoa öisin. Mä innostuin lätkäskenestä uudestaan viime vuonna, kun olin ajelumatkalla Kaliforniassa. Kävin katsomassa San Jose Sharks vastaan St. Louis Blues -matsin ja sen jälkeen oon lukenut blogeja ja seurannut NHL:ää tiiviisti. Jouni Niemisen blogi Hesarin nettisivuilla on helkkarin hyvä. Twitterissä seuraan paria suomalaista toimittajaa, jotka pääsevät työnsä puolesta seuraamaan NHL:ää lähietäisyydeltä.

“En ole löytänyt varmaa tapaa tehdä maalia – joskin hyvän laukojan rannelaukaukset menevät maskin takaa aika helposti sisään.” Tää uusin peli on sofistikoitunein näkemys aiheesta, ja pienellä twiikkaamisella (=peliasetusten kustomoinnilla) siitä saa todella todentuntuisen kokemuksen. 2K Sportsin peleistä on napattu onnistuneesti se, että slidereilla (=eri vaikeustasoilla) saa muuteltua pelituntumaa. Tällä hetkellä mulla on käytössä tämmöset sliderit. Näillä peliin saa toivottua kaaosta, kun kiekonhallinta vaikeutuu ja moket eivät olekaan jumalia. En ole löytänyt varmaa tapaa tehdä maalia, joskin hyvän laukojan rannelaukaukset menevät maskin takaa aika helposti sisään. Mä en diggaile hirveästi nettipelaamisesta, vaan pelaan NHL-kautta Be A GM -pelimoodilla. Mä nautin tietystä realismista, joten en harrasta hirveästi treidejä (=pelaajasiirtoja) – ainakaan epätodennäköisiä semmoisia. En simuloi pelejä, vaan pelaan kaiken kuuliaisesti läpi.

Kaverillani oli se ihan eka EA Sportsin julkaisema peli, NHL 94, jota pelattiin PC:llä. Me pelattiin paljon vastakkain – toisella oli joystick ja toisella näppäimistö. Kuunneltiin Sentencediä ja Impaled Nazarenea. Mä huomasin, että valitsin usein Hartford Whalersin (nyk. Carolina Hurricanes), jolla pelasin sitten kaudenkin läpi, kun faija lainasi PC:n hiihtolomaksi koululta, jossa oli töissä. Ykköskenttään kuuluivat Geoff Sanderson, Andrew Cassels ja Pat Verbeek. Maalissa oli Sean Burke.

Mun mielestä 2K Sportsin lätkäpelit olivat hyviä realistisuudessaan, mutta niitä ei enää tehdä. Onneksi EA Sports on petrannut paljon ja varsinkin tätä uusinta on ilo pelata. NHL 12 oli yksi bugisimmista keksinnöistä

Pelkkänä Korvana

all ears #1

Kuva Samae Koskisen NHL 13 -pelitilanteesta: vastakkain New York Rangers ja Winnipeg Jets.

Samae Koskinen näyttää littipeukkua lempiharrastuksensa NHL 13:n kunniaksi.

Mä pelaan vuosittain ainakin yhden kauden, parhaimpina vuosina useita. Varsinkin nyt, kun pelaan 8-minuuttisilla erillä, pelaamisessa kestää aikansa. Oon jo silti saavuttanut kauden puolivälin. Mulla ei ole mitään suosikkijoukkuetta, vaan pelaan aina vähän millä sattuu, mutta tänä vuonna HBO:n loistavan 24/7-dokumentin ansiosta pelaan New York Rangersilla. Ainoa iso pelaaja siirto, jonka oon tehnyt on se, että hankin Scott Hartnellin Philadelphiasta muutamaa kovaa prospectia (=tulokasta) vastaan. Kausi ei ole mennyt mitenkään hyvin; mulla on hirveästi loukkaantumisia avainpelaajilla ja killunkin pudotuspeliviivan tuntumassa.

sin sen kenenkään huomaamatta ja kävin maksamassa sisustuspuolen kassalle, joiden myyjät eivät välttämättä ole niin kartalla pelien julkaisupäivämääristä. Sain pelin ostettua ja poistuin paikalta helvetin onnel lisena. Nykyään EA Sportsilta saa vissiin karenssia, jos jostain myydään peliä ennen julkaisupäivää, heh heh. NHL-pelisarja antaa mulle sisältöä elämään ja nautin kovasti sen pelaamisesta. Sen parissa voin hetken olla ajattelematta työasioita tai muita murheita. Ja pidän tietystä jatkuvuudesta. Että on joku juttu, jota odottaa joka vuosi.”

Hankin pelin joka vuosi heti ilmestymis päivänä. Yhtenä vuotena olin niin nälkäinen saamaan pelin haltuuni, että kyttäsin Hyvinkään Anttilassa rullakoita. Hirveällä säkällä päällimmäisenä oli uusin NHL-peli, jonka julkaisupäivään oli viikko. Nappaall ears #1

Samae Koskisen Hyvä Päivä -albumi on arvioitu sivulla 148.

100

Pelkkänä Korvana

Internetist채 tutut

A T

ALL EARS -musiikkiblogista

SOITTAVAT PARASTA MUSIIKKIA ensi kerran perjantaina 19.7.2013

MBARISSA allearsblog.fi fullsteam.fi mbar.fi

S O I TA M M E T O T O N A F R I C A N

Anteex mikä? eli viisi aliarvostetuinta suomalaista yhtyettä Teksti ja Kuva: Mira Shemeikka

Viereisellä sivulla esittelen viisi yhtyettä, joita suomalaisten tulisi kuunnella enemmän - ja suitsuttaa vielä enemmän kavereilleen, jotta bändeilläkin olisi energiaa jatkaa tekemisiään.

all ears #1

102

ALL EARS LisTAA

1. Penniless (1988-)  Kriitikot ovat tietenkin ylistäneet nakkilalaisia jo viime vuosituhannen puolelta asti, mutta suuri yleisö ei ole löytänyt omakseen. Missä vika? Näillä on enemmän hittibiisejä kuin sormet ja varpaat riittävät laskea, ja yhtyeen kymmenes albumi julkaistaan tänä vuonna, mikä onkin positiivinen asia verrattuna muihin tämän listauksen bändeihin. Penniless jaksaa yrittää!

2. The Scaramangas (2000-)

Ei kaukana ykköspallilta. Debyytti oli jotakuinkin melkein ok levy, mutta sitä seurannut Don’t Follow the Weak (2007) oli parasta, mitä tuosta musiikillisesta suuntauksesta olen löytänyt sitten Pink Floydin. Oho, nyt tuli aika isoja sanoja. Jatkoa toiselle levylle odotellaan.

3. Pedestrian’s Motor (2005-)

1/3 Lapko + 2/5 Sara = 1 Pedestrian’s Motor. Tämä sivuprokkis on parempi kuin emäbändit yhteensä, eikun edes kerrottuna. Vaikutteiksi bändi listasi mm. Radioheadin, Nine Inch Nailsin ja A Perfect Circlen, mikä onkin lähellä totuuttaa. Projektilta julkaistiin kolmen EP:n trilogia vuosina 2005-2007, ja albumikin piti tulla. Jostain syystä projekti hiljeni, eikä yhtye tiettävästi heittänyt edes koskaan yhtään keikkaa. Tulevaisuus jätettiin levy-yhtiö Fullsteamin nettisivuilla kysymysmerkiksi, eikä bändi ole koskaan virallisesti lopettanut.

4. Saimaa (2005-)

paisunut Saimaa heitti kourallisen keikkoja vuonna 2007 ja sai aikaan suunnatonta suitsutusta samalla. Yhtye tituleerattiin Tehosekoittimen hajottua kitaristi Matti Mikkolan uudeksi bändiksi ja yhdistettiin läheisesti myös Lehtivihreisiin. Saimaa soitti hyväntuulista show-musiikkia, ja julkaisi muutamia maistiaisbiisejä MySpa cessa. Bändi ilmoitti olevansa studiossa, mutta levy ei nähtävästi koskaan valmistu nut, kuten jotkut Mikkolan tuntevat henkilöt jo aikanaan epäilivät. Myös tämä bändi vaikuttaa kaatuneen omaan suuruuteensa, vaikka hajoamispäivämäärää ei ole annettu. Mikkola kuitenkin totesi keväällä 2009 Radio Helsingin haastattelussa, ettei pysty elämään itsensä kanssa, jollei saa jossain vaiheessa Saimaan levyä julkaistua, koska siihen on uponnut niin paljon aikaa ja rahaa. Ehkä joku päivä?

5. Lemonator (1993-)

Tämä luonnollisesti listassani viimeisenä, koska lienee näistä samalla sekä tunnetuin että arvostetuin. Melkein Suomen paras bändi. Silti tuntuu, että suurin osa suomalaisista muistaa Lemonatorin biisit lähinnä Postin mainoksista. Myös laulaja-kitaristi-nero Lasse Kurki on viime vuosina kerännyt julkisuutta aivan muista yhteyksistä: Radio Helsingistä, The Voice of Finlandista, KIDSingistä sekä esim. Suvi Teräsniskan ja Samuli Edelmannin biisien nikkaroimisesta. Vaadin Suomen kansalta syvällisempää tutustumista Lemonatoriin! Lisäksi vaadin bändiltä pian tuoreita uutisia, sillä yhtyeen kotisivuja on viimeksi päivitetty yli kaksi vuotta sitten, jolloin yhtye haki rumpalia. Eikö löytynyt?

Saimaa on/ oli usean tutun muusikon massiivinen musiikkiprojekti. 14-henkiseksi ALL EARS LisTAA

103

all ears #1

Liven채 Phantom kasvaa trioksi, kun vokalisti Hanna Toivosen (vas.) ja ufo-taiteilija Tommi Koskisen lis채ksi visuaaleista vastaa VJ Julius Tuomisto (oik.)

Phantom Teksti ja kuvat: Mira Shemeikka

Yhtään turhia paineita luomatta, Phantom on taatusti seuraava suomalainen musiikkialan menestyjä. Yhtyeen ihana vokalisti Hanna Toivonen vastaa muuta miin kysymyksiin tulevaisuudesta ja ihailemistaan laulajista. Lisäksi hän vinkkaa muutamia pohjoismaisia artisteja, jotka koki näkemisen arvoiseksi tämän vuoden by:Larm-musiikkifestivaaleilla Oslossa. Jos pitäisi lyödä vetoa vuoden suomalaisesta menestyjästä, laittaisin oitis rahani likoon Phantomin puolesta. Tarkastin ajankohtaiselta kuulostavan duon live-kunnon joulukuussa Korjaamolla El Perro Del Marin lämppärinä, eikä pääesiintyjä meinannut enää maistua miltään virheettömän lämmittelyn jälkeen. Vokalisti Hanna Toivonen on tarkka ja äärimmäisen taitava laulaja, jonka ääni satavarmasti vetoaa kansainväliseen

Phantom

yleisöön. Eikä sillä, maailmanvalloitus onkin jo alkanut, vaikka mitään bändi on julkais sut vain muutamia kappaleita suoraan internetiin. Tammikuun alussa bändi järjesti hienon tempauksen, kun yhtyeen Kisses-musiikkivideo näytettiin pari kertaa Kampin Narinkkatorin screenillä ohikulkeville ihmisille. Jotkut pysähtyivät ihmettelemään, jotkut jatkoivat määrätietoisesti matkaansa, ja silmäni kostuivat tätä tilannetta sivusta tarkkailleena. Cocoan tekemä musiikkivideo löytyy YouTubesta, ja se kannattaa kaivaa esiin jo biisin takia – se on yksi lempikappaleistani tältä vuodelta!

105

all ears #1

Phantomin Hanna Toivonen Tavastian takahuoneessa helmikuussa 2013

Mitä odotat vuodelta 2013? Hanna: ”Odotan, että saadaan levy valmiiksi ja löydetään sille relevantti julkaisukoti. Vaihtoehtoja on onneksi ihan kiva ja kansainvälinen kourallinen, josta vetovastuussa on tammikuussa aloittanut ruotsalainen managerimme Niklas Lundell. Bändimme Tommi saapuu takaisin Suomeen maaliskuun alussa, joten pääpaino on levyn finalisoinnissa. Teemme joitain keikkoja ja festareita kevään ja kesän aikana. Joitain tämän kevään kohokohtia tulee olemaan huhtikuussa headlinaamamme IHME -nykytaidetapahtuma Wanhalla (liuta all ears #1

uusia biisejä, ulkomaisia vieraita, hyvin kokonaisvaltainen taiteellinen toteutus sekä keikan videokuvaus tuovat omat extrava ganttiset jännitysmomenttinsa tapahtumaan), The Great Escape -festivaaliesiintyminen suuressa kirkossa How To Dress Wellin kanssa ja Venetsian biennaaleilla esiintyminen (KYLLÄ!!!). Levyn julkaisun ja kiertueen suunnittelemme yhdessä keikka-agenttimme Nathalien kanssa, kun lätty on viimeisillään.”

106

Phantom

By:Larmista bongattua By: Hanna

Ketkä laulajat/laulajattaret inspiroivat sinua? ”Mua inspiroivat todella monet erilaiset laulajat, mutta en varsinaisesti ota vaikut teita kenestäkään. Jos nyt ihan rehellisiä ollaan, yhtään menemättä mihinkään cooleussfääreihin, niin yksi tämän ajan taitavimpia laulajia on Beyoncé. En voi olla miettimättä, miten se pystyy hyppimään ja hetkuttamaan ja olemaan niin pirun kuuma mimmi äänen vähääkään värähtämättä.

Sin Fang “Ah, Sin Fang. Mies, ääni, tatuoinnit. KYLLÄ KIITOS.” Broken Twin “Ihanan sensuelli Broken Twin on uusi löytö, johon sain tärpin itse Beggars Groupin perustajalta Martin Millsiltä itseltään. Upea ääni, kauniita biisejä. Herkkää.”

Mä oon kuunnellut paljon jazzia. Tykkään vähän laid-backimmästä fraseerauksesta, ja esimerkiksi Anita O’Dayta, Nancy Wilsonia, Etta Jamesia, Doris Dayta, Carmen McRaea ja tietty Ella Fitzgeraldia ja Billie Holidayta on tullut kuunneltua paljon. Mua kiehtoo myös Beach Housen ja Exitmusicin kaltaiset vahvat ja jopa miehekkäät naisäänet, ihanan persoo nalliset Dillon, Eddi Front ja Julia Stone sekä minimalistiset puhelinseksiäänet The XX:n, Widowspeakin ja Daughterin tapaan. Sitten tietenkin Florence Welch ja Adele.

Highasakite “Nämä sulin koristellut ja välillä paidattomat popparit on jäänyt näkemättä monessa paikassa. Tarttuvaa ja helppoa.” Neneh Cherry “Ruotsalainen semi-legenda. Tää nai nen räppää, vetää jazzia ja tekee kummallisia sovituksia. Siltä voi odottaa mitä vain.”

Miehistä Bon Iverin falsetti on yksi upeimmista. Ihailen myös Freddie Mercuryn raa’an vahvaa ja häikäilemätöntä taituruutta. Kun lapsena kuuntelin paljon Nat King Colea, kutsuin häntä Michael Jacksonin isäksi. Ja ah, ja pakko vielä mainita James Blake sekä mielenkiintoinen tulokas Jake Bugg.”

Phantom

Mikhael Paskalev “Menevää modernia vintagerokkia parhaimmillaan.” Anna Von Hausswolff “Ruotsalainen todella tunteisiin vetoava laulaja-lauluntekijä ja hienoja sovituksia. Riisuttua, sinemaattista, rujon söpöä ja ihanasti päällekäyvää. Oon halunnut pitkään nähdä livenä.”

107

all ears #1

YSTÄVÄLLISET Teksti: Mikko toiviainen

Ystävälliset on kuusihenkinen helsinkiläisbändi. Jannen, Ramin, Lassen, Villen, Vellun ja Aleksin muodostama sekstetti ei ole ollut kasassa vielä vuottakaan ja jo nyt paketti tuntuu olevan hyvin kasassa. YleX nosti taannoin ensisinglen Parasta NYT-listalleen ja kommentoi kappaletta seuraavasti: “Uuden aallon suomirock nostaa jälleen päätään tyylikkäänä. (---) Jos yhtye tozdella on ollut kasassa vasta pari kuukaut ta, ja debyyttibiisi vakuuttaa näin, niin innolla odotamme mitä muuta bändillä on tarjota.”

Olen yksin. Oletko sinä? Jos olet me voitais kai tavata. Me voitais mennä vaikka leffaan. Ja sitä hiljaa puhumatta katsoa. Tuoreemman kakkossinglen Treffien ensimmäinen säkeistö lienee kaikille tuttua tavaraa. Kukapa meistä ei olisi joskus ollut vastaavassa tilanteessa? Omasta puolestani täytyy myöntää, että välillä oma perin suomalainen ontologiani noudattaa täsmälleen kyseistä säkeistöä (Lue: kirjoittaja on edelleen henkisesti se ujo teinipoika, joka haikailee tyttöjen perään ja kirjoittaa siitä päiväkirjaansa. Ps. Kyllä, minä olen Bert Ljung).

Debyyttisingle Liian rehellinen peili herättää kuulijan horroksesta heti aloitusriveillään: No se on sitä kun ei uskalla puhua. Ongelmista jotka vaivanneet jo vuosia. Se puhki palanut ja särkynyt sydän. Se kuollut isä ja se vaikea nuoruus.

Hetkonen. Mielenkiintoista suomalaista rocklyriikkaa 2010-luvulla? Kyllä. Olen yhtä hämmästynyt kuin tekin, rakkaat lukijat. Koska viime vuosina kaikki sanoituksellisesti kiinnostava on tupannut tulemaan pää asiallisesti räpin ja punkin puolelta, on tämä kappale Tapaus isolla ö:llä. Itse kappale tuo musiikillisesti mieleen Eppu Normaalin ja Hassisen koneen, joskin mukana on myös hyppysellinen Egotrippiä, Aknestikia ja Don Huonoja. Ensin mainitut soiton puolesta ja jälkimmäiset laulun ja/tai lyriikoi den puolesta. Toimiva keitos, jonka soisi soivan radioissa.

Suåmisåundi

Itseäni bändi kiehtoo osittain siksi, että se laulaa asioista, joihin on mahdollista samastua. Ystävälliset tekee sen myös harvinaisen vilpittömästi ja tyylikkäästi. Tässä on yhtye, jota kannattaa pitää silmällä.

109

all ears #1

Skip Zone Teksti: JALMARI SARLA Kuvitus: Mira Shemeikka

Skip Zone on kuusihenkinen 2011 perus tettu ja juuri debyytti EP:nsä omakustanteena julkaissut helsinkiläisbändi, joka iski muhun kuin salama kirkkaalta taivaalta!

Americanaa, alt-countrya ja 60-luvun tunnelmaa indiemausteilla skulailevan Skip Zonen musiikilliset juuret nousevat suomalaiselle 2010-luvun bändille yllättävän vaivattomasti ja luontevasti Grateful Deadin, Buffalo Springfieldin, Gram Parsonsin ja The Bandin maailmasta (jos 60-luvun kama ei ole vielä tuttua, niin myös Wilco-diggareille Skip Zone on takuuvarmaa kamaa). Minkäänlaista retrorokki-rasitetta ei todellakaan tunnu, vaan musiikin puhdas melo disuus ja tunnelma ovat hunajaa korville EP:n alusta loppuun. Skip Zonen mahtavaa meininkiä leimaavat Maria Pääkkösen ja Pyry Suomalan tyylikkäät duetot ja laulusoundit, taidokas instrumentaatio sekä perinnetietoiset lyriikat, jotka eivät kuitenkaan kompastu kliseisiin. Melodinen ja kelluva The Bandin mieleen tuova vahva avausbiisi A Bird Who’s Flown tempaisee saman tien mukaansa. Aavistuksen “indie-henkisempi” kolmosbiisi Leaving Planet Boredom nappaa viimeistään kuuntelijan pehmeään kitarahelinään ja leikitteleviin mielikuviinsa belleandsebastianall ears #1

maisella kepeydellä. Miles Away on rehtiä countrya pedal steel guitar -soundeineen ja kaihoisine lyriikoineen, I Forgot To Say I Love You puolestaan puhdasta Harvest-ajan Neil Youngia. Nopeatempoinen ja tyylikäs You Are A Moon johdattaa lopetuskappalee seen It’s Going To Be OK, joka on sekin vahvasti The Band-vaikutteinen hengennostattaja kuulohermoja ja aisteja hellivillä kitara- ja urkusooloilla. Aijai että!

The Band nousee Skip Zonen selkeimmäksi vertailukohdaksi, eikä vähiten Suomalan laulusoundin vuoksi, jota kuunnellessa on mahdoton välttää Levon Helm -mielleyh tymää. Jos jotain kriittistä haluaisi Skip Zonen EP:stä sanoa, tulee mieleen, että 60-luvun esikuviin, kuten Grateful Deadiin verrattuna biisien kokeellisuus ja instrumentaaliset osuudet ovat jääneet hieman puolitiehen ja poppisosaston jalkoihin. Levyn pisin biisi on vain reilut neljä minuuttia. Liekö tämä sitten sitä indie-vaikutetta...?

Vanhana 60-luvun countryn ja psykedeeli sen rokin (ja ylipäänsä koko meiningin) erittäin suurena ystävänä en voi kuin iloita Skip Zonen ilmaantumisesta tietoisuuteemme. Kuuden biisin EP on toki vain maistiainen, mutta sellaisenaan aivan mahtava pläjäys! Jatkoa tälle, kiitos!

110

Suåmisåundi

Särkyneet Teksti: Mikko toiviainen Kuvitus: Mira Shemeikka

Särkyneet on bändi, joka lähteestä riippuen soittaa joko renttupoppia, lastenhoitorockia, naisvetoista spurgupoppia tai suomirockia. Yhtye itse tiettävästi suosii ensimmäistä vaihtoehtoa, joten käyttäkäämme sitä. Renttupopin lähettiläät on yhtä kuin Milla (laulu & kitara), Jani (kitara), Jamppa (basso) sekä Maukka (rummut & laulu), ja voin vakuttaa, että yhdessä he ovat dynamiittia. Jäsenten aiemmista bändeistä voisi mainita I Walk The Linen, The Heartburnsin ja Death With A Daggerin. Särkyneiden musiikkia on verrattu paljon Karkkiautomaattiin, minkä lisäksi heittäisin itse kattilaan vielä Maritta Kuulan ja Tavaramarkkinat. Särkyneet voisi olla Noitalinna Huraa!:n viileä ja itsetietoi nen kaupunkilaisserkku, joka maaseudulla serkun luona vieraillessaan polttaa röökiä all ears #1

sisällä, jättää vessan toistuvasti vetämättä, kampaa hiukset röyhkeälle heittikselle ja vikittelee kulmakunnan kellohameisiin pukeutunutta leidistöä minkä kerkeää! Combat Rock Industryn suojissa majaileva poppoo on julkaissut tähän mennessä kaksi seiskatuumaista (Särkyneet 7” & Mitä on olla levoton? 7”) sekä kaksi kokopitkää: Ei enää -debyytin ja Kaupungin kutsu (CD/LP), joista viimeisin julkaistiin tämän vuoden alkupuo lella. Etenkin Kun sä tajuat sen ja Älä mee ovat kaksi täydellistä kappaletta, jotka saivat allekirjoittaneen menettämään sydämensä renttupopille. Suosittelen myös katsasta maan bändin livekunnon sekä hommaa maan seiskat ja älppärit hyvinvarustetusta levykaupastasi. 112

Suåmisåundi

113

all ears #1

Milesmore Teksti ja kuva: Mira Shemeikka

Helsinkiläisbändi Milesmore lähestyi tietovirtojen kautta viime keväänä, kun olin vielä Zaragozassa työssäoppimassa. Sitten kämppäkaverini puhui koulukaverinsa bändistä. Sitten muut kaverit mainitsivat mitä oudoimmissa yhteyksissä, ja tajusin että olin tavannut vokalistin Roskildessa useita vuosia sitten. Sitten päädyin soittamaan levyjä Cinderellas on Wheelsin kanssa Milesmoren semi-akustiselle keikalle Indian Summer –vaatekauppaan.

Milesmore onkin hyvä esimerkki yhtyeestä, jonka saattaa lajitella heti kättelyssä väärän pinoon, ja aivan turhaan. Ensimmäisellä kuuntelukerralla se vaikutti “ihan kivalta peruspopilta”, mikä saattaa kuulostaa melkein pahimmalta mahdolliselta loukkaukselta. Vaatekaupan nurkassa livenä nähtynä bändi avautui kuitenkin aivan erilailla. Milesmore liikutti katselijat mahtavaan yhteislauluun, ja vangitsi yleisönsä huomattavasti etevämmin kuin vaikkapa Black Twig samaisessa tilassa viikkoa myöhemmin.

kevyttä peruspoppia, mutta myös paljon enemmän. Tunnelma vaihtelee utuisesta tunnelmoinnista rullaavaan rallatteluun. Kirpsakat kitarat piristävät herkässäkin tunnelmassa ja vokalisti Onni Pirkolan enkelääni nousee helpoimmin levyn punai seksi langaksi. Albumi on täynnä hyviä sävellyksiä, mutta jos aikaa on vain biisille tai parille, kannattaa aloittaa kuuntelemalla ainakin Birds, päätösraita Time the Killer sekä Weight, johon tehtiin iloinen ja kesäinen jenkkiroadtrippiä kuvaava musiikkivideo. Helppo ja pakollinen vertauskohde Milesmorelle on luultavasti nynnyindie ja Death Cab for Cutie sukulaisbändeineen. Itse aion laittaa Milesmorea soimaan vielä joskus vaellusreissulla tai kuvataiteluun keskityttäessä. Tai jos joku keksii tavan, jolla voin (talousystävällisesti) kuunnella musiikkia uidessa, niin senkin voisin toteuttaa Milesmore korvissa.

Livekokemuksen jälkeen viime kesänä julkaistu Milesmore-debyyttialbumikin kuulostaa freesimmältä. Se on edelleen all ears #1

114

Suåmisåundi

LCMDF

Teksti: Mira Shemeikka Kuva: Mia ja Emma Kemppainen

Helsinkiläisten Emma ja Mia Kemppaisen muodostama sisarusduo LCMDF (entinen Le Corpse Mince de Françoise) aiheutti joitakin vuosia sitten naurettavan suurta blogi- ja mediahuomiota muutamalla My Spaceen ladatulla kappaleellaan, mikä nostikin yhtyeen harteille isot paineet onnistua debyyttilevyllään. Vaikka Love & Nature -debyytti olikin freesi julkaisu ja yleisöä jonkin verran hurmattiinkin Euroopassa, menestys jäi odotettua pienemmäksi.

Sittemmin berliiniläistynyt kaksikko julkaisi viime syksynä 90-luvun loppupuolta henki neen neljän biisin Mental Health pt.1 EP:n, joka vei bändiä tyylillisesti eteenpäin. Se kuulosti suorastaan raikkaalta verrattuna duon edellisiin julkaisuihin. EP-trilogian toinen osa julkaistaan toukokuussa. all ears #1

Meillä ei ole All Earsissa ollut tapana päästää itse artisteja ääneen, mutta aina välillä, kun tilaisuus sellaiseen tarjoutuu, napataan kiinni. LCMDF:n laulavampi osapuoli Emma vastasi muutamaan esittämääni kysymykseen menneisyydestä ja tulevaisuudesta.

Millaisia odotuksia teillä on vuodelle 2013? On ihanaa päästä julkaisemaan itse omaa musiikkiaan! Edessä on albumin valmiste lua, kiertämistä, musavideoiden suunnitte lua ja kuvaamista...taidetta, musaa, elämää!

Mikä 90-luvussa inspiroi eniten? Ihana vilpittömyys. Ysärin loppu on coolimpi kuin alku. Muovisuus ja millennium. Musiikissa Weezer, TLC ja Beastie Boys. 116

Suåmisåundi

BUSTIN DOWN

THE STREET WHILE

CRUISING ALVARADO

GETTING FUCKED UP

SO WHAT? FUCK YOU!

Cheap beer FUCKED ON BEER AND STAYIN GOLD SHOOTING OUR GUNS AND HAVING FUN / 40 BEERS LATER AND A LINE OF SPEED EIGHT BALL OF BLOW AND A HALF POUND OF WEED / HEADING DOWN THE TRACKS TO MEXICO IT’S HOT AS HELL IN THE SHIP LIKE THAT VIETNAM SHIT / BEERS ALWAYS BETTER WITH A BAG AROUND IT / DAN’S IN THE BACK PUKIING ON MY SEAT / BUT ME WAS DRINKING CHEAP BEER IT’S OKAY BY ME / I DRINK CHEAP BEER / SO WHAT / FUCK YOU FIDLAR - CHEAP BEER

Pimeys Teksti: Mikko Toiviainen Kuva: Mira Shemeikka

Tehosoittoa Radio Helsingissä, Nuorgamin Kaikki huomisen bändit -nosto ja Tulevaisuuden tusina 2013. Laajaa blogihuomiointia (Stop, shake, honey, go, Slow Show, Singin’ Drunken Lullabies, Arvoitus on meille poika tuo) ja keikkoja muiden muassa Tavastialla, Lost In Musicissa ja Monsters of Popissa. Käsi pystyyn ken ei ole koskaan kuullut yhtyeestä nimeltä Pimeys? Jahas. Onnittelut. Olet virallisesti vanha ja pihalla kaikesta siististä. Otappas siis hyvä asento kiikkus tuolissa ennen kuin pimenee ihan totaalisesti.

Vuonna 2011 perustettu Pimeys koostuu neljästä herrashenkilöstä: Joel Mäkinen (laulu, koskettimet), Pekka Nisu (laulu, kitara), Jukkis Virtanen (basso) sekä Tuomo Laakso (rummut). Soittokokemusta kaveruksilta löytyy bändeistä kuten Nick Arse & The Arsenicks, Manna ja Rex Willer, minkä lisäksi kytköksiä voi vetää myös erittäin mainion Lazardsin ja PMMP:n suuntaan.

taa herättänyt sen kummempaa reaktiota. Kappaleista jälkimmäinen kuitenkin osui ja upposi. Näin sinut unessa maistuu minulle juuri toismaailmallisen ja mystisen tunnelmansa vuoksi. Kerkko Koskinen meets Paavoharju? Outoa, mutta toimivaa poppia.

Yhtyeen SoundCloud-tilillä ensiesittelynsä saanut biisikaksikko Elämä kiinnostaa ja Näin sinut unessa herätti oitis keskustelua musapiireissä ja blogeissa. Täytyy myöntää, että suhtauduin itse aluksi melko skeptisesti yhtyeeseen, eikä ylistetty Elämä kiinnosall ears #1

Näin bändin ensimmäistä kertaa livenä tämän vuoden Monsters of Popissa. Tuolloin Pimeys oli hakenut soundivahvistusta Markus Pajakkalan ja Akuliina Niemen muodostamasta puhallinsektiosta, ja tämä toikin äänikuvaan raikkautta ja syvyyttä. Hienoa! Telakalla sävykkäästi ja tyylikkäästi soineen Pimeyden välispiikit herättivät sen sijaan hämmennystä. “Täällä on vähän kirjastomainen fiilis. Onks jengi ottanut

118

Suåmisåundi

kokaiinia jo?”, tiedusteli Joel kiltisti istuneelta yleisöltä Veli-kappaleen jälkeen. Vilkaisin ympärilleni ja naurahdin kysyvästi. Häh? Heh? Edellä mainitun kappaleen lisäksi mieleen jäi hieno ja ylväs Rakennukset, jonka runollinen kertosäe (rakennukset kaatuu päälleni / kun valo poistuu asunnostani) jätti mukavan kutkuttavan tuntuman. Keikan edetessä tunnelma rentoutui ja välispiikitkin paranivat. Muistettavin heitoista tuli jälleen Joelilta, joka spiikkasi Pekan säveltämän Elämä kiinnostaa -hitin sisään veljellisesti piikitellen: “Mä sävellän tokalle levylle tollasen Bumtsibum-biisin.” Tällä kertaa nauratti jo ihan oikeasti. Hyvä!

Ultramariini, Liekki, J. Karjalainen ja Egotrippi, vaikkei yhtye näistä yhdeltäkään erityisemmin kuulosta. Ja se Pimeydessä onkin niin hienoa - se kuulostaa vain itsel tään: tuoreelta, mystiseltä, popilta ja jopa ajattomalta. Kappaleista tällä kertaa mielenkiinnon herättivät Igor, Boris, Hugo ja mä sekä kaunis ja puhutteleva Helsinki. Var sinkin jälkimmäinen on omasta mielestäni ehta tulevaisuuden klassikko.

Suosittelen lämpimästi tarkastamaan Pimeyden livekunnon - lupaan, ettet tule pettymään. Ai niin. M.dulor julkaisee bändin debyyttilevyn tänä vuonna. Vuoden odotetuin suomalainen esikoisalbumi? Kyllä.

Seuraavan kerran pääsin todistamaan Pimeyden livekunnon Tavastialla Jukka Ässän lämppärinä. Keikan aikana mieleen ui joukko hienoja kotimaisia artisteja kuten

Suåmisåundi

Kuvassa laulunikkarit Joel Mäkinen (vas.) ja Pekka Nisu (oik.) juttelevat mukavia yleisölle ensimmäisellä keikallaan Helsingin Tavastialla.

119

all ears #1

Teksti: Mira Shemeikka all ears #1

120

Su책mis책undi

Rakkaus helsinkiläistä The Casbahia kohtaan roihahti, kun eräänä maaliskuisena tiistai-iltana menin tylsyyspäissäni extemporeen Tavastialle tsiigaamaan ruotsalaista The Amazingia. Varmaankin hätäisen lähdön ansiosta en ollut keikalta totuttuun tapaan tuntia myöhässä, vaikka The Casbah olikin jo lavalla sisään astellessani. Keikka lennätti minut henkisesti niin pyllylleen etten osannut oikein enää pääesiintyjään keskittyä, ja yöunetkin meni harmitellessa etten tajunnut ostaa tuoretta ep:tä. Sain sen kuitenkin aika nopeasti hommattua levyhyllyyni ja sen jälkeen neljän biisin ep:lle kertyi kuuntelukertoja muutamassa kuukaudessa lähes sata. Niin sanotusti hurahdin. Suomen parhaassa brittipoppibändissä hurmaa sen turvallinen tuttuus, mutta apinoinnista tai kaavamaisuudesta ei todellakaan ole kyse! Genre vain on niin hyvin hallussa että jopa sattumalta bändiä kuullut äitini luuli kappaleen olevan “se 90-luvun brittihitti, jonka nimeä en nyt muista”. Bändi on ikään kuin yhdistelmä kaikkia lempibändejä, mutta kuitenkin jotain uutta. Vaikka keikan jälkeen The Casbah kummittelikin mielessä Suomen Oasiksena, se ei osoittautunutkaan ihan koko totuudeksi.

Suåmisåundi

Vaikutteita on imetty paljon laajemmin: muiltakin yhtyeiltä ja vuosikymmeniltä. Se näkyy ja kuuluu varmuutena omaan juttuun. Kappaleet ovat miellyttäviä, mutta niissä on särmää. Sävellykset ovat loistavia, ja tuntuu vain että nälkä kasvaisi syödessä. Helmikuussa 2012 julkaistussa All Eyes Open ep:ssä ei ole mitään vikaa, eikä tämä ole sellainen lame kiertoilmaisu sille että se olisi vain ok. Kaikki neljä kappaletta ovat hienoimpia suomalaisia kappaleita, jotka ovat korviini kantautuneet pitkään aikaan. Flowers on hitti vailla vertaa, Jackalsin synakuvio jää päähän aina kiusaksi asti, Stop the Clocks voittaa Noel Gallagherin samannimisen kappaleen mennen tullen (vaikka sekin on erinomainen biisi) ja ep:n päättävä All Seeing Eye takaa, että repeat on ja pysyy päällä. Muistan keikkaseurani ihmetelleen, että mikäs bändi tää tällanen on jolla on kolme mahtavaa vokalistia. Kaikki edellytykset suurellekin suosiolle löytynevät, kun lauluäänilläkin on lahjottu koko bändiä. Tyylitajun lisäksi siis. Paketti on todellakin kasassa.

121

all ears #1

Suvi Koivu Teksti: Mikko Toiviainen Kuvitus: Mira Shemeikka

Yksi viime vuoden kiinnostavista debytoi jista oli tamperelainen Suvi Koivu, jonka Matkalla uuteen kaupunkiin keräsi mairittelevia arvioita, ja nappasi maininnan Rumban ja YleX:n Tulevaisuuden tusina 2013-listalta. Nimestään huolimatta on Suvi Koivu laulajansa nimeä kantava yhtye, eikä sooloartisti. Suvin (laulu) lisäksi yhtyeeseen kuuluvat Ville Aalto (kitara), Olli Sillanpää (basso) ja Konsta Pokkinen (rummut).

hienoin kappale eli Kun lähdin pois. Kappale alkaa rumpukompilla, kasvaa vaanivalla bassokuviolla, täydentyy mystisellä kaikukitaralla ja pakahduttaa heleällä hieman säröisellä kitaramelodiallaan. Olen myyty! Toiselle levylle voisi omasta puolestani koostua kymmenestä tämäntyylisestä kappaleesta. Hienoa!

Suvi Koivu sotkeutui mielikuvissani pitkään Kaisa Valaan ja Suvi Isotaloon (toistaiseksi en ole ehtinyt paneutua kahteen jälkimmäiseen, joten en osaa sanoa, ovatko assosiaatiot mistään kotoisin). Kun vihdoinkin sitten sain tartuttua debyyttilevyyn ymmärsin, että käsillä on jotakin merkittävää. Heti ensimmäisenä kuultava Parempaa aikaa tarjoaa kuulasta haikeutta, jota single näkin julkaistu Kaupunki on julma paikka jatkaa onnistuneesti. Kauan lipuu joka kerta hieman ohitse, mutta sitä seuraa levyn all ears #1

Suvi Koivun musiikissa on eleganttia kepeyttä, helppoutta ja hienostuneisuutta. Levyn yleissoundi on ilmava ja pääosassa loistaa itseoikeutetusti Suvin konstailematon laulu, jota akustiset kitarat ja helkkäävät sähkökitarat sopivasti maustavat. Musiikillisia vertailukohtia on helppo hakea Matti Johannes Koivun ja Ultramariinin tekemisistä. Itselleni jostakin syystä mieleen nousevat myös Jonna Tervomaa, Katri Ylander ja Scandinavian Music Group. Suvi Koivun musiikissa kiinnostavinta on se, että vaikka se onkin melankolista, se ei ole surullista, vaan pikemminkin toiveikasta ja haaveilevaa.

122

Suåmisåundi

Katujen Äänet Teksti: Mikko Toiviainen Kuva: Mira Shemeikka

Vantaalaisten nuorten jätkien vuonna 2010 perustama rokupumppu Katujen Äänet on varmasti tuttu nimi suomalaista punkimpaa musiikkia harrastavalle väestölle. Tätä kirjoittaessa diskografiasta löytyy vuonna 2011 julkaistu yhtyeen nimeä kantava EP, Airiston Punk-levyjen julkaisema Terveisiä lähiöön 7”,vuosi sitten julkaistu 6-biisinen Koko talvi sodassa, kyllä tytöt ymmärtää -EP ja uunituore Melkein 30 7”.

Matiaksen (laulu, kitara), Jaakon (basso), Danin (kitara) ja Joonan (rummut) muodostama kvartetti nimeää vaikuttajikseen yhtyeitä kuten Leevi And The Leavings, Suomen Talvisota 1939-1940, Noitalinna Huraa! sekä Kollaa kestää. Edellä mainittujen lisäksi nostaisin uusimman julkaisun perusteella listan jatkeeksi Ratsian, Hassi sen koneen ja Se. -bändin.

Koko talvi sodassa, kyllä tytöt ymmärtää -EP on tasalaatuinen ja tyylikäs kokonaispaketti. Omaan korvaan kaksi kappaletta on biisiseitsikosta ylitse muiden. Kauas pois on kaihoisa ja romanttinen Eppu Normaalin mieleen tuova kolmiminuuttinen, jonka vahva kertosäe on melodiakuljetukseltaan extended playn tarttuvinta antia. Mieleen Suåmisåundi

nousee myös hieman Badding. Selvää hittipotentiaalia, hyvä pojat! Nyt tiedän mitä ikävä on vakuuttaa alusta alkaen kekseliäällä kitaratyöskentelyllään ja svengaa valla bassollaan. EP:n mittakaavassa jopa progressiivisiin sfääreihin kohoava pala päättyy kunniakkaaseen kitarasooloiluun. Hyvä biisi tämäkin.

Itse kaipaisin jotakin omaa vielä sanoitus puoleen. Nyt riimiparit kuten “unta / lunta” ja “luulin / kuulin” nostavat lähinnä punan korville. Matiaksen laulu on myös asia, joka herättänee eriäviä mielipiteitä. Välillä kuulostaa nerokkaalta eli Yarilta, mutta toisinaan (joskaan ei onneksi usein) lipsuu hieman Neumannin puolelle. Lisää rohkeutta peliin vaan perkele! Mutta kyllä tässä on tarjolla kaiken kaikkiaan hyvä, persoonallinen ja kehityskelpoinen lauluääni. Revittelykohdille erityiset kaksi peukkua.

Bändin livepreesensiä en ikäväkseni ole vielä kerennyt tarkistaa, mutta Youtube- videoiden perusteella tähän on saatava muutos ja äkkiä. Hienosti soitettu ja sovitettu levykäinen olisi mielestäni kaivannut asteen verran räkäisempää tuotantoa taustalleen eli LISÄÄ KYRPÄÄ! 125

all ears #1

Eva on the Western Castle Island Teksti ja kuvitus: Mira Shemeikka

Sattuipa eräs hyinen maaliskuun perjantai, että tutustuin helsinkiläisen Adams-klubin avajaisbileiden jonossa rumpaliin, joka kertoi soittavansa pirteää indie rockia bändissä, joka oli perustettu edellisenä keväänä. Pistin bändin tsekkauslistalle, ja ihastuin. Harvoin olen iloinen jonottamisesta, mutta tuona iltana se todella kannatti! Eva on the Western Castle Islandin tarina alkoi, kun malesiankiinalainen Eva muutti muutamia vuosia sitten Suomeen. Kotimaassaan ammatikseen laulanut naikkonen tutustui kolmeen kaverukseen Ilkkaan, Eeroon ja Martiniin, jotka etsivät yhtyeeseensä vokalistia. Eva innos tui kundien melodisesta musiikista, joten voimat yhdistettiin. Sittemmin nelikko julkaisi kolme singleä, joista on voinut lukea sekä suomalaisista että ulkolaisista musiikkiblogeista. Kun pir teät ja raikkaat melodiat yhdistyvät aasia laisiin vaikutteisiin, lopputulos ei ole all ears #1

animepoppia vaan mielikuvat ovat tähän asti suunnanneet enemmänkin Deerhoofin kaltaisiin kieroutuneisiin pop-maisemiin.

Tänä keväänä julkaistiin myös yhtyeen debyytti-EP, The Wong Way, jonka tuotannosta vastasi French Filmsinkin taustajoukoista löytyvä Valtteri Väänänen. EP:n avaava California Shrills on vaikutteitaan perinteisempi hyväntuulinen poppisraita kaikukita roilla. Vaikka biisi itsessään on tutunkuuloinen indiesävellys, Evan englannin kieli hauskalla aksentilla tuo yhtyeelle uniikin ja tunnistettavan soundin, ja takaa että biisi jää soimaan päähän. Kappaleeseen on tehty myös huolella viimeistelty musiikkivideo, joka on tuoretta ja söpöä katsottavaa. Vaikka stop motion –tyyppiset paperiukot onkin jo nähty moniin otteisiin, tähän videoon on löydetty tuore näkövinkkeli! Hienoa työtä! Eli hyvä lukija, avaappa selaimesi ja suuntaa YouTubeen. The Wong Way EP on myös kuunnteltavissa Spotifysta.

126

Suåmisåundi

127

all ears #1

Johnny Got It Wrong eli laulaja-laulun tekijä Teppo Tuomisto tekee musiikkia monipuolisesti, mutta on keskittynyt englanninkieliseen folk-poppikseen. Moni puolisuudessa ei kuitenkaan ole enää kyse suunnanhakemisesta, sillä kompassi osoittaa aina erinomaisuuteen, kun Tuomiston tekemisiä seuraa. 2011 tehty viiden biisin Chasing the Moon EP oli hyvä, muttei kovin omaperäinen. Sävellysten puolesta se jäi nuotiolauluasteelle, vaikka vaahtokarkkeja paistavien tyttöjen pikkuhousut olisivat varmasti kostuneet jo näistäkin kappaleista.

Tuomistoa on verrattu mm. Damien Riceen ja Ryan Adamsiin, mutta uunituore Johnny Got It Wrong -ep todistaa ettei vertauksia enää tarvita. Tuomistolle on kehittynyt julkaisujen välissä uniikki lauluääni, joka on helppo tunnistaa – lauloi hän millä kielellä hyvänsä.

Etenkin livenä Tuomiston laaja-alaisuus ja vahva laulutekniikka ällistyttää. Olen nähnyt tänä syksynä Johnny Got It Wrongin kahdesti livenä, ja molemmilla kerroilla lavalla on nähty trubaduuri, joka on elementissään

Johnny Got It Wrong Teksti ja kuva: Mira Shemeikka

all ears #1

128

Suåmisåundi

– eli liekeissä. Bar Loosen keikalla Tuomisto osoitti, että paikoitellen naiselta kuulostava mies voi saada miehetkin itkemään – ja äidit toivomaan Tuomistosta vävykokelasta. (Ei kyse kirjoittajan äidistä.) Kulttuuriratikassa satunnaiset matkustajat kurkkivat kiinnostuneina esitystä, eivätkä omat kuulokkeet enää palanneet korville. Sekä englanniksi että suomeksi laulava artisti on myös live-coveroinut Gotyen Somebody That I Used to Know’ta ja The Killersin Mr. Brightsidea muuttaen molemmat kappaleet oikeasti jopa alkuperäisiä paremmiksi.

Kuvassa Johnny Got It Wrong eli Teppo Tuomisto musisoi Kulttuuriratikassa jossain päin Helsingin kantakaupunkia.

Mutta syy, miksi Tuomisto päätyi All Earsiin on se, että nenäni haistaa nyt hittikäryä! Johnny Got It Wrongin SoundCloudiin ilmes tyi syksyllä kolme uutta kappaletta, ja yksi niistä saa sydämeni rallattelemaan. Kahdessa muussakaan ei toki ole mitään vikaa (päinvastoin, kiitettävistä sävellyksistä on kyse), mutta jos joku näistä saa Suomessa radiosoittoa se on Hetki aikaa. Biisi on hyväntuulinen ja sydäntäkutkuttavan kaunis suomipop-kappale, jonka sanoituksissa kerrotaan, kuinka kumppani isketään. En epäile lainien toimivuutta.

Gloss Varnish Teksti: JALMARI SARLA KUVA: Mira Shemeikka

Melua, raivoa, pedaalijunnausta, kitaranhakkausta, ajoittaista helinää, rumpujenhakkausta, bassonhakkausta, hakkausta, tykitystä, rännitystä, pillereidenpopsintaa, punkkia, ei-aaltoa, väkivaltaa, psykedeliaa, pimeyttä.

Gloss Varnish (entinen All Night Prescriptions) (oi, miksi vaihdoitte nimenne?) on jännä bändi. SoundCloudista löytyy neljä oudosti nimettyä instrumentaalista bii siä, joita kuunnellessa tulee olo kuin olisi löytänyt new yorkilaiselta kirpparilta sattumalta vuonna 1987 räkäisesti nauhoitetun omakustanne-C-kassun, jonka kannessa on tussattuna SHIT. Mitään muuta infoa kuin bändin nimi ei olisi, paitsi että kaveri muisteli sen joskus lämpänneen jotain punkbändiä CBGB’s:llä mutta oli liian sekaisin että muistaisi musasta tai illasta mitään.

Sama fiilis jatkuu internetissä. Gloss Varnish taitaa olla helsinkiläinen bändi, sillä se on todistettavasti vetänyt Helsingissä keikan. Suurin piirtein kaikki muu jääkin mystee riksi – ja ehkä hyvä niin! all ears #1

Se on ainakin helppo sanoa, että yhtyeen henkinen koti voisi olla 80-luvun SST Records. Alkuaikojen Sonic Youthia, postpunkia, noisea ja klassista HC-vaikutetta on havaittavissa. Anatoli/wake up please? (reh-snippet,without vox) kuulostaa ehkä jopa liian paljon My Bloody Valentinelta, mutta näin ollen luonnollisesti helvetin hyvältä. Judge for yourself!

Tärkein pointti Gloss Varnishissa on, että kaikki biisit kuulostaa ihan älyttömän hyviltä. Esitänkin nyt All Earsin arvovallalla bändille toivomuksen räkäisesti nauhoitetusta C-kassusta mahdollisimman pian. Mikäli sellainen jo on, mistä sen saa?

Toim. huom. Kirjoittamisen jälkeen Gloss Varnish on lisännyt SoundCloudiinsa viidennen biisin, heittänyt ainakin yhden keikan lisää ja paljastanut olevansa trio. Yhtyeen SoundCloud-sivu löytyy osoitteesta: soundcloud.com/anphelsinki

130

Suåmisåundi

131

all ears #1

Redder Teksti ja kuva: Mira Shemeikka

Kolme biisiä, kaksi jätkää, yksi musavideo. Ladies and gentlemen: Redder, Helsinki.

Redder on helsinkiläinen duo eli Vesa Hoikka ja Frans Saraste. Kaksikosta on vielä hyvin vähän tietoa saatavilla, mutta sopivaa pöhinää on onnistuttu jo herättämään kolmella internetistä löytyvällä bii sillä. Saraste lähestyi minua sähköpostitse helmikuun alussa, ja meili oli niin aito, että pistin biisit soimaan heti. Näin käy erittäin harvoin. Puolen tunnin päästä tästä olin jo lähettänyt vastauksen bändille, jossa kerroin tykkääväni musasta. Näin en ole toi minut koskaan aikaisemmin.

Ujosti melodiset minimalistiset ambient- jumitusbiisit tuovat mieleen pimeän ja hil jaisen klubin perjantai-iltana. Tekisi mieli tanssia, mutta ei kuitenkaan ihan jaksa, koska on ollut niin raskas työviikko. Ehkä pian. all ears #1

Juodaan nyt vielä lasilliset viiniä ja vaih detaan lisää kuulumisia, ja mietitään sitten uudestaan, mitä tästä illasta vielä seuraa.

Etenkin videobiisi Faster on ihanasti kutitteleva kappale, joka sopii erityisen hyvin nautittavaksi sadepäivien ja kynttilöiden kera. Yhtyettä suositellaan kuunneltavaksi etenkin, jos Keramick & Lobo, Robot Koch, The XX, Phantom, James Blake ja millenniumin jälkeinen balladi-Radiohead kolahtavat.

132

suåmisÅundi

TÖÖLÖST KANTSUU

SE OLI YSÄRIN ALKUU

TOISET SELVIS

TOISET EI PÄÄSSYKKÄÄ KARKUU

IHAN VITUN JEPA

Hoodr ats ET TAIDA TIETÄÄ MITÄ BRITANNIAS TAPAHTU MILTÄ NÄYTTI DENAT KU TALVELLA PAKASTU / ENTÄ SE KU TYÖTÖN RAILOISSA RAKASTU ODOTTAVALLE PORTAIS ONNETTOMUUS TAPAHTU / RAAVITTIIN KASAAN PENNEJÄ ÄYREJÄ MUMMOT KERÄS HIES, MAXISSA KÄRRYJÄ / PL SÄÄDÖISTÄ OLI JO PESÄMUNA, UUDET STERKAT IHAN VITUN JEPA / OSAAN PARI HYVÄÄ TURVOTUSKIKKAA / SATA PASKOI ESSOI / SIITÄHÄN FLIPPAA / PILOTTIJENGIS KILJUT KIERSI RINGIS / VANHOISTA STAROISTA KAIKKI EI HENGIS SMC - HOODRATS

Fullsteam Agency & Pitkä Kuuma Kesä esittävät

ALLDJ EARS SET MBAR

perjantaina 19. 7. 2013 We play TOTON AFRICA REGINA BEACH FOSSILS METRONOMY THE BYRDS NEIL YOUNG VERONICA FALLS SIN FANG JUKKA ÄSSÄ THE FLATMATES MANAGEMENT RADIOHEAD JEFFERSON AIRPLANE THE FLAMING LIPS JET DEATH CAB FOR CUTIE DIIV JUSTIN TIMBERLAKE TLC JEFF BUCKLEY 22-PISTEPIRKKO BLACK LIZARD RETRO STEFSON THE WHITEST BOY ALIVE FIDLAR LE BUTCHERETTES PULP JAPANDROIDS THE 1975 TAME IMPALA PEACE DARKER MY LOVE JOENSUU 1685 THE NEW TIGERS FRENCH FILMS FOALS THE DANDY WARHOLS GANG RELATED MINÄ JA VILLE AHONEN MIKAL CRONIN MILES KANE OYAMA THE YARDBIRDS RÄTTÖ JA LEHTISALO BLEACHED THE CARDIGANS NIRVANA OASIS MICHAEL JACKSON THE SMITHS KASHMIR THE MONKEES THE CRASH THE MARS VOLTA SAMAE KOSKINEN FANZINE ICONA POP CLOUD NOTHINGS HANNE KOLSTØ BRITTA PERSSON BEACH BOYS WILCO DJANGO DJANGO TAKEN BY TREES CULTS CLASS ACTRESS THE THERMALS THE DRUMS HUNX AND HIS PUNX BEST COAST SURFER BLOOD TIMO LASSY J. KARJALAINEN PJ HARVEY KINGSTON WALL THE HIVES FUCKED UP RUGER HAUER LOOST KOOS SOKEA PISTE THE KILLS CHROMATICS THE JOY FORMIDABLE NELSON CAN WAVVES SUMMER CAMP HAIM GARBAGE MONSTERS OF FOLK METRIC BLACK LIPS ROXETTE IDA MARIA QUEENS OF THE STONE AGE DEERHUNTER DAFT PUNK SONIC YOUTH LEMONATOR THE STROKES PHOENIX PARQUET COURTS KIMBERLY ANNE !!! YOUNG RIVAL ONLY REAL MIGUEL SKY FERREIRA FRANK OCEAN SÄRKYNEET KAKKMADDAFAKKA TWIN SHADOW THE KNIFE !!! EDITORS NEON INDIAN PHANTOM KLAXONS

oja t s i l o t soit Lisää logista! tb löydä

SPOTIFY Jatkuvasti päivityksessä

2012

Hetken (tie on) levyt -soittolista

All Ears 2012: Lähes kaikki blogiin vuonna 2012 postatut kappaleet

spotify:user:foonk:playlist:5BjdwUmKdt52MKy0nFCpNi

spotify:user:foonk:playlist:1o38LeYm9RLwJkY9RQHuMQ

Vaatimattomasti maailman paras soittolista

Miran TOP 15 levyt vuodelta 2012

spotify:user:foonk:playlist:23MGJmAIwHd4kNuU9lFxdC

spotify:user:foonk:playlist:4AVLlLCkQio2i4kv1tJtyp

the <3d 1s

Jampun TOP 15 levyt vuodelta 2012

spotify:user:foonk:playlist:5BiuX3zFq4Wc73LvulZ0z0

spotify:user:freebyrdie:playlist:1Q6t9bFXDuS776Q3zxTfzp

Mikon TOP 15 levyt vuodelta 2012

spotify:user:tontero:playlist:1GcObmQlHJdrKozZfcYxs3

2013 All Ears 2013: Lähes kaikki blogiin vuonna 2013 postatut kappaleet

Parhaat levynkannet 2012 spotify:user:foonk:playlist:5qQgRdWmdVqjLn04mjnjhS

spotify:user:foonk:playlist:5xlXoZVfAceqnsxDmzEq1A

Summer of Wonder All Ears III: 29 karkauspäivän biisiä

All Ears DJ's @ HIKI!-klubi 6.3.2013 spotify:user:foonk:playlist:0etXhMOlwdGjcEWy4XxaJX

spotify:user:foonk:playlist:3uQR5zyiaLeu26JrvYzFhh 135

all ears #1

15 levyä jotka muuttivat elämäni Teksti: Mira Shemeikka

Facebookin vastineet kiertoviesteille ja kaikenlaisille memeille ovat varmasti käyneet tutuiksi kyseisen sivuston käyttäjille tämän vuoden puolella. Yksi, johon kiinnosti osallistua ei kuitenkaan päätynyt Facebookissa eteenpäin, koska en ole koskaan pitäyt ihmisten häiritsemisestä erilaisilla turhilla kutsuilla tai tägäyksillä. Siispä listasin “15 elämäsi muuttanutta levyä” blogiin, ja nyt tähän printtijulkaisuun, ja annan lyhyet perustelutkin vielä kylkiäiseksi. Levyt ovat kronologisessa elämänmullistamisjärjestyksessä, ja sulussa olevat vuosiluvut merkkaavat levyn julkaisuvuotta.  1. Hassisen Kone: Historia 1980-82 (1982)  Eka levy jota muistan fiilistelleeni, jos jätetään laskuista pois Disney-soundtrackit ja Tenavatähti-kokoelmat...  2. Spice Girls: Spice (1996)  Vei elämästäni melkein pari potentiaalista musavuotta keskittäessäni lähes kaiken musiikkienergiani tyttöenergiaan.  3. Prodigy: The Fat of the Land (1997)  Hoksasin, et on muutakin olemassa ku Spaissarit, minkä jälkeen suurin idolini all ears #1

olikin tovin Keith Flint. Myöhemmin hoksasin palvoneeni täysin väärää jätkää tästä bändistä.  4. Tehosekoitin: Köyhät syntiset (1997)  Tehiskausi jatkui kaiken muun rinnalla hyvin voimakkaasti seuraavat viisi vuotta.

5. Pöly: Pöly 12” (1999) Tämä on suorastaan epäilyttävän katu- uskottava valinta listalle, mutta Pöly oli ensimmäistä suomi hip hoppia, jota kuulin, 4 real. Hehkutin tätä kaikkiin kirjevihkoihin, jotka mulla oli. Olin tuolloin 11-vuotias. 136

ALL EARS LisTAA

6. The Hellacopters: High Visibility (2000) Takas rock’n’rollin pariin. Mulla oli tosi kova The Hellacopters/The Flaming Sideburns/ Gluecifer yms -fanituskausi.  7. At the Drive-In: Relationship of Com mand (2000) Kuulin, hurahdin ja parahdin, koska yhtye hajosi juuri kun olin sen löytänyt. Levy iski niin perkeleen lujaa naamalle ja koko kehoon. Välillä kuunnellessa alkoi sattua päätä, mutta silti ei pystynyt lopettamaan. ATD-I:n hajottua rakastuin heti jätkien uuteen bändiin The Mars Voltaan, joka on mahdollisesti vaikuttanut minuun vielä enemmän, mutta jota en aio erikseen mainita, koska tästä bändistä kiinnostus The Mars Voltaankin lähti.

8. Abduktio: Kolme iskua globalisaation selkärankaan (2001) Löysin punkin, teinianarkian, punk-piirit, squattien demobändit, kiljun, revenneet farkut ja kokonaan uuden suhtautumistavan elämään. Abduktio toimi sen soundtrackina muiden paikallisten punk-bändien kanssa. 9. Radiohead: Kid A (2000) Aikani riehuttua rauhoituin löydettyäni Radioheadin uudelleen ja ymmärettyäni sen ainutlaatuisuutta paremmin, minkä jälkeen ei ollut enää paluuta. Tämä tapahtui 2002 vuoden alussa. 10. Disco Ensemble: Viper Ethics (2003)  Pikidipum, 20. nähtyä keikkaa vuosina 2004-2005 terveisin teini-ikäinen kiertelijä. Taisin olla kovakin fani.

12. Circa Survive: Juturna (2005)  Juturnaa ensi kerran kuunnellessa tuli sellanen fiilis kuin kaikki sen hetkiset lempparibändit (Radiohead, The Mars Volta, Björk, Tool, Dredg, ATD-I) ois tuupattu yhteen pakettiin.  13. Klaxons: Myths of the Near Future (2007) Vaikka virallinen julkaisupäivä olikin tammikuussa 2007, Klaxons muutti elämäni jo edellisen vuoden puolella. New rave näkyy pukeutumisessa tänä päivänäkin, vaikkei puhtaasti... Enemmän Klaxons on kuitenkin vaikuttanut musiikin saralla ainakin siinä mielessä, että Myths of the Near Future on Last.fm:n mukaan ylivoimaisesti kuunnel luin levyni. Yhtye on jaksanut kiinnostaa myös new rave -aikakauden jälkeisellä materiaalillaan.

14. Ceebrolistics: Ö. ep (2005) Löysin Ceebrolisticsin kunnolla, vaikka olinkin tasasin väliajoin fiilistellyt aiempaa tuotantoa (+ muita projekteja). Ö:n myötä lähti lapasista diggailu. Se kuitenkin vaati aikansa, sillä levy lojui hyllyssä lähes koskemattomana miltei vuoden julkaisupäivästä. Nyt voin vain kysyä itseltäni miksi.  15. Justice: Cross (2007) Muuttui elämä aika electrojumputukseksi tämän myötä. Täysi-ikäistyin vuonna 2006, jonka perään tämä istui todella loistavasti. Nappaa aukeaman soittolista haltuun!

11. Mew: Frengers (2003)  Frengers on listan levyistä nynnyin. Vaan ei voi kieltää, ettenkö ois itkenyt Mew'n keikalla 2003 Ruisrockissa... Mew'n kaut ta varmaankin löysin kaiken muunkin nynnyindien.  ALL EARS LisTAA

spotify:user:foonk:playlist:5SzcIPbifVZJFoVNcb6TrR

137

all ears #1

Levyarviot Toimittanut Mira Shemeikka

sioita naksuntaa ja paljon muuta. Levyn keskivaiheilla sijaitseva See Ribs muistuttaa eniten vanhinta yksinkertaista Sin Fangia, ja onkin suvereenisti levyn perinteisellä tavalla rokein biisi. Muut kappaleet muistuttavat suuresti toisiaan ja liikkuvat Sigfússonille tutuissa satumaisissa äänimaailmoissa.

Sin Fang: Flowers Morr Music, 2013

Sindri Már Sigfússonin kolmas sooloalbumi ei yllätä, mutta tarjoilee pätevää satumaisen kaunista kokeellista Islanti-poppia. Flowers jatkaa siitä mihin viimeksi jäätiin. Jos ensimmäisellä (Sin Fang Bous -nimellä julkaistulla) Clangourilla kitaraa oli enemmän kuin sitä seuranneella Summer Echoes -albumilla, Flowersilla selkeiden kitarabiisien osuus on vähentynyt entisestään. Tilalle on tullut efektejä, viuluja, perkusall ears #1

Avausraita Young Boys jää harmillisesti levyn parhaimmaksi kappaleeksi. Vaikka korkea taso pysyy yllä läpi kokonaisuutena hyvän levyn, taantumista loppua kohden on selkeästi havaittavissa. Levyn päättävä Weird Heart on Flowersin heikoin lenkki, joka jättää levylle keskeneräisen fiiliksen. Silti kokonaisuutta ei tee mieli laittaa alusta soimaan. Kappaleet on sidottu toisiinsa maamiesten Sigur Rósin ja Múmin levyiltä tutulla glitch-naksunnalla ja efekteillä, mistä voinee kiittää tuotannosta vastannutta Alex Somersia ja hänen neuvonantajakumppaniaan Jónsia. Flowersilta löytyy niin paljon pieniä elementtejä, rytminvaihdoksia ja yksityiskohtia, että se on kymmenen biisin albumiksi raskas. Sekä äänimaailma, sävellykset että sainotukset ovat yhtenäisiä mutta myös hieman yksitoikkoisia, vaikka jokainen tavallaan kuulostaakin omalta tarinaa kertovalta uneltaan. (Mira)  138

Levyarviot

A$AP Rocky: Long. Live.A$AP RCA / A$AP Worldwide / Polo Grounds, 2013 Harlemin kaunis poika ja oma muoti-ikoni A$AP Rocky ehti nostattaa hui keat odotukset debyyttialbumilleen muutamalla hittipitoisella mixtapellaan, joilla hän sai aikaan samanlaista swag-teinihysteriaa kuin Odd Future –kollektiivi vuotta aiemmin. Näihin odotuksiin Long. Live. A$AP vastaa, mutta ei tarjoile oikeastaan mitään, mitä ei jo olisi kuultu. A$AP Rockyn eli Rakim Mayersin flow on erinomainen ja karismaa

Levyarviot

löytyy sekä miehestä itses tään että lukuisista nimekkäistä vierailijoista, joihin lukeutuvat mm. 2 Chainz, Kendrick Lamar, Drake, Danny Brown, Skrillex, Big K.R.I.T., Joey Bada$$, Yelawolf, Action Bronson ja Schoolboy Q muutamia mainitakseni. Levyn äänimaailma on odotetusti savuinen, synk kä, bassorikas ja laiska. Kokonaisuus on tasaisen hyvä muutamaa taantumaa lukuun ottamatta. Santigoldin vahvistaman Hellin olisi esimerkiksi voinut jättää levyltä pois kokonaan, sillä nyt se erottuu joukosta typeränä rallatuksena. Toisena ääripäänä levyltä löytyy

139

naurettavan erinomainen räppisinfonia F**kin’ Problems, jolla vierailevat kaikki genren kovimmat nimet sekä Wild For The Night, jonka älyttömän kovasta bailubiitistä saa kiittää brostepin ykkösnimeä Skrillexiä sekä ranskalaista turntable-nelikkoa Birdy Nam Namia. Näistä napakym peistä ja levyä edeltäneistä mixtape-hiteistä (Purple Swag, Peso, Pretty Flacko, Wassup, Brand New Guy jne.) olisi saanut koostettua räppilevyn, jollaista ei ole ennen nähty, mikä jää vähän harmittamaan, vaikka debyytiltä ei löydy lievän mielikuvituksettomuuden lisäksi mitään moitittavaa. (Mira) 

all ears #1

Beach Fossils: Clash The Truth Captured Tracks, 2013 Beach Fossilsin helmikuussa julkaistulta uudelta albumilta tuli ensimmäinen single Shallow julki jo vuosi sitten. Kyseinen träkki oli mainio ja toi uudenlaista muhevuutta hienoon, mutta itselleni ainakin pidemmän päälle vähän kyllästyttäväksi käyneeseen ensimmäisen levyn monotoniaan. Vaikka Shallow’ta onkin tullut luukutettua paljon ja uutta levyä odoteltua, ilmestymi nen pääsi menemään itseltäni huolellisesti ohi kunnes sattumalta huomasin sen Stupidon hyllyssä viime kuussa. Nyt kun levyä on tullut kuunneltua jonkin verran on se täyttänyt sille asettamani odotukset. Clash The Truth on varsin mainio yhdistelmä tuttua surffihenkistä kaikuvaa äänimaailmaa, tarttuvia melodioita all ears #1

ja punk poppaavaa kitaran rämpytystä. Huippuhienot biisit kuten Sleep Apnea, Birthday ja Caustic Cross tekevät siitä mielestäni edeltäjäänsä mielenkiintoisemman levyn. Soundi on viileämpää (huom. fyysisenä adjektiivina ymmärrettynä), kerroksellisempaa ja itsevarmempaa. Erityi sesti DIIV-faneille ehdottoman suositeltava mainio kevätlevy! (Jamppu) 

French Films: White Orchid Gaea, 2013 Kotimainen French Films on uudistanut soundiaan jonkin verran toiselle albumilleen, mutta levy jää silti yllätyksettömäksi. Bändin yhteensoitto on parantunut entisestään, ja kaikki elementit ovat periaatteessa kohdillaan: kitarat soivat ilmavasti shoegazemaisissa surffitunnelmissa, basso on jämäkkä, rummut paukku140

vat totutulla tiukkuudella, synakuviot jäävät soimaan päähän ja kahden vokalistin äänet soljuvat nätissä tasapainossa keskenään. Jos toisen laulaja-kitaristi Joni Kähkösen lauluääni on aiemmin ollut jopa yhtyeen heikoin lenkki, levyn parhaimmistoksi yllättäen erottuvat nimenomaan kappaleet, joissa Kähkönen on enemmän äänessä. Yhtyeen soundi on yhtä ke säinen kuin ennenkin, mutta tällä levyllä kaikuu kepeä brittipop ja shoegaze-psy kedelia totuttua enemmän. Iloinen yllätys on myös French Filmsin vakiotemposta poikkeava Into The Thousand Years –slovari, jossa rauhallisuutta tukevat hieno bassokuvio ja mahtava kitarasoolo. Sen rinnalla avainraidoiksi nousevat grungehtava synkempi Ridin’ On, eponyymi avausraita sekä ensimmäinen singlelohkaisu Latter Days, joka tiivistää parhaiten levyn tunnelman ja muutokset. White Orchid on odotun vahva toinen albumi, jonka hallittu kokonaisuus paranee kuuntelussa, mutta biisit eivät yksinään kehity tarpeeksi ja levyltä jää toivomaan vielä muutamaa napakymppihittiä. (Mira) 

Levyarviot

Atoms for Peace: Amok XL, 2013

Radioheadin nokkamiehen Thom Yorken toinen soololevy onkin naamioitu superbändiksi, sillä mukana on mm. legendaarinen bassottelija Flea ja Radioheadin hittituottaja Nigel Godrich. Yorke-tuotannossa Amok kuitenkin istahtaa tukevasti viimeisimmän Radiohead-albumi The King of Limbsin ja edellisen soololevyn The Eraserin välimaastoon. Bändin läsnäolon huomaa lähinnä biisien jumittavista kierroista, mikä kertoo materiaalin valmistuneen jamisessio-olosuhteissa. Muita merkkejä taustabändin työstä ovat The Eraseria orgaanisempi äänimaailma ja Flean bassottelu Stuck Together Piecesissä, jota muuten aluksi vihasin kaikilla voimillani. Amok on kokonaisuus, joka kuulostaa yhtenäiseltä ja hiotulta, mutta tässä on vasta puolikas totuudesta. Levy Levyarviot

on vaikea ja kehittyy kuuntelukertojen lisääntyessä, mutta ihanista pienistä yksityiskohdista ja useiden kerrosten avautumisesta huolimatta valmista siitä ei tule koskaan. Lopulta osa raidoista kuulostaa irrallaan kunneltuna paremmilta, koska albumi toistaa liiaksi itseään. Vaikka ensimmäisiksi sinkuiksi lohkaistut Default ja Judge, Jury and Executioner ovatkin erin omaisia biisejä, eivät nämä riitä kaivatuiksi hittibiiseiksi, vaan levyltä jää odottamaan lisää onnistumisia. Amok onkin pettymysten levy, ja siitä saa kiittää lähinnä Radioheadin lukuisia napakymppejä viimeisen 20 vuoden aikana. Rima on kor kealla, ja sille tasolle Amok ei yllä, vaikka hyvä julkaisu onkin. (Mira) 

Retro Stefson: Retro Stefson Record Records, 2012

kolmas albumi kuulostaa aiempiin albumeihin verrattuna lässähtäneeltä, ja silti se pitää sisällään ainakin kolme parasta yhtyeen bii siä. Jos yhtyeen Montaña-nimisellä esikoisalbumilla tunnelma oli kotikutoinen ja toisella Kimbabwe-hittilevyl lä tarttuvaksi hiottu mutta naiivi, kolmas tuotos kuulos taa loppuun asti tuotetulta paketilta. Tässä tarkassa viimeistelyssä yhtyeen tavaramerkit, värikkyys, energisyys, arvaamattomuus ja ilo ovat jääneet jonnekin matkan varrelle. Reipas afrikkavaikutteinen rytmi on säilynyt, mutta uhkaa jäädä muiden elementtien varjoon. Mukaan on nimittäin sotkettu 90-luvun jälkipuoliskon diskobiittejä, housea ja R’n’B-vokaaleita, mikä saa Retro Stefsonin kuulostamaan trendikkäältä paketilta. Biiseissä on vähemmän rehellistä jamittelua ja enemmän mollia, melankoliaa ja aikuisten huolia. Lapsekkaan pilkkeen katoamisesta huolimatta Glow, Qween ja Time ovat tarttuvimpia biisejä, jotka olen yhtyeeltä kuullut, ja Retro Stefson on muutamista puutuvan jumittavista kohdistaan huolimatta eheä kokonaisuus. (Mira) 

Retro Stefsonin omaa nimeä kantava yhtyeen 141

all ears #1

Mikhael Paskalev: What’s Life Without Losers Universal, 2013 Norjan kirkkaimman vintage rock –lupauksen debyytti kärsii huonosta tuotannosta ja jää keskivertoa huonommaksi debyyttialbumiksi. Ensin Mikhael Paskalev ravisutti norjalaista musiikkikenttää I Spy –napakymppihitillään, johon oli kuvattu Riskibisnekselle kumartava koukuttava musiikkivideo. Paskalevista kirjoiteltiin hetkessä ulkomaillakin. Sitä seurasi tanssittava ja vanhanaikaisempi Jive Babe, joka oli hieno sävellys niin ikään. Pitkän odotuksen jälkeen saatiin pihalle miehen debyyttilevy What’s Life Without Losers, joka ei sitten tarjoillutkaan oikeastaan mitään lisää. Levyn kolmanneksi paras biisi kuullaan heti avausraitana (What’s Life Without Losers), mutta sekin tuntuu

Levyarviot

kiireessä läpikaahatulta, vaikka sävellys onkin hyvä. Tuotannossa on vikaa jokaisen lopunkin kappaleen kohdalla. Esimerkiksi kauniissa slovareissa Jailhouse Talkissa ja Sayonara Saigonissa on selkeästi paljon tunnetta, mutta lopputulos laahaa ja kuulostaa tarkoi tuksellisesti huonosti soitetulta, eikä niiden energia välity levyltä. What’s Life Without Losers kuulostaa kiireessä julkaistulta keskeneräiseltä ja epätasaiselta demotukselta. Paskalevin käheä ja hunajainen ääni ja potentiaaliset kappaleet on suodatettu 50-luvun muotin läpi, eikä tuotannossa olla kyetty vangitsemaan miehen upeasta lavakarismasta levylle hippustakaan, mikä on sääli. (Mira) 

J. Karjalainen: Et ole yksin

aiemminkin jossakin kotini lähettyvillä, huudellut hervottomassa viskikännissä postiluukustani ame rikansuomalaisia lauluja tai soinut silloin tällöin korttelikuppilan jukeboksissa. Kerran Jukka seurasi jopa minua kirjastosta kotiin saakka! Hävytön kundi. Ystävyytemme ensiaskeleet solmittiin kuitenkin vasta lähes kaksi vuotta sitten – se oli päivä, jona ostin J. Karjalainen Electric Sauna (1996) -levyn parilla eurolla Fidalta. Ja herranjestas mitä biisejä se sisälsikään! Humanoidien järvi, Hullun laulu, Keihäänkärki, Tyttöni mun, Mä olen sinun... Seuraava levyhankintani oli Laura Häkkisen silmät (1998), eikä takaisin tulemista enää ollut. J. Karjalaisen paluulevy Et ole yksin on sekin hieno levy, muttei yllä ehkä kahden suosikkini rinnalle. Tälläkin kertaa laulumies on siunannut meitä useammalla upealla kappaleella (Mennyt mies, Riisinjyvä, Kurkien äänet), mutta jokin ei ole kohdillaan. Ehkä Tommi Vikstenin kitarointi? Oma suosikkini albumilta on Yksi kerrallaan. Siinä on klassikon ainesta. (Mikko) 

Warner Music, 2013   Ystävystyin Jukan kanssa pari vuotta sitten. Olihan hän toki norkoillut 143

all ears #1

Ydinperhe: Meistä ei tullut mitään 7” Teksti: Mira Shemeikka

All Ears päätti viime syksynä lähestyä arvioi tavaa levyä uudella tavalla. Levy laitettiin soimaan eräänä viikonloppuilta muutaman oluen jälkeen kotibileissä, ja hipsterivieraiden kommentit kirjattiin ylös. Kommentoijat eivät kuuluneet yhtyeen kohderyhmään, joten nimet päätettiin sensuroida. All Ears kuitenkin pitää Ydinperheestä ja suosittelee yhtyettä kaikille kuultavaksi.

Kuunneltiin A-puoli.   Hipsteri1: Oliks eka kappale jo tossa  Mira: Siinä oli kolme. Laitoin A-puolen uudestaan, koska se meni ilmeisesti vähän ohi jengiltä.   Meistä ei tullut mitään:  Hipsteri2: Nyt hei viinaa (kaivaa viinoja ja höpöttelee itsekseen)  H2: Kuulen aina ton vittu sanan

Kilariämmät:  H1: Miten tätä voi kuunnella noin hiljasella  Tässä kohtaa laitoin volat täysille.  H2: Sukupuoliklinikat mainittu  H2: Karjuuks tässä nainen. Karjuvat naiset on hot.

H2: Myötä ja vastoinkäymisissä  H3: Eli toi puoli oli niinku myötä ja vastoinkäymisissä

Elämän tikkataulu:  Hipsteri3: Hyvä alku. Vähän liikaa sellasta peruspunkkia. Niinku et sukupuolitaudit. Vittu turpaan tulee.  H2: Eiks ne vois keksii jotain uusia aiheita. Eiks punkissa oo muuta ku sukupuolipoli ja turpaan saaminen.  H1: Mut tää on punkkia. Ei oo sellasta ylituottamista. Vaan on vedetty narulle se mikä on sielusta on tullut.  H2: Oliks siin jo taas kolme biisii? Eli nyt me ollaan kuunneltu koko homma?  H1: kuulin kaks biisii  Mira: eiku laitoin sen A-puolen uudestaan  H1: Ahaa, eli jotain vaihtelua vois olla.  H3: Kokonaisuutena paljon tyylikkäämpi ku moni muu suomipunkbändi  H2: Kylhä tost niinku ymmärsi mitä karjuttiin  H1: Eli ymmärsi ne vitun jees ja sukupuolitaudit. Yritin kyllä kuunnella.  H1: Onks tässä nuoria mimmejä? Siinä oli sellasta nuoruuden intoa. Mä toivon että ne oli nuoria tyyppejä.  H3: Joo siit lähtis pohja pois jos ois 45-vuotiaita  H1: Kuulosti et on tehty täydellä innolla.  H3: Tehty täysii  H1: Hyvässä ja huonossa  Levyarviot

Kuunneltiin B-puoli Faija on alkkis  H3: Ei kauheen yllättäviä biisiennimiä.  H2: Känni mainittu. Onks nää helsinkiläisii ku nää hokee koko ajan vitun jees? Vai sanotaanks niin muuallakin?  H3: Täs biisis on jotain Cerebral Ballzytyylistä siisteyttä.  H2: Kuulostaa paremmalta.  H1: Joo tätä puolta on selkeesti tuotettu vähä enemmän ja jengi jopa soittaa.  H2: Voih, sen faija on alkkis.  H1: Hienot taustat ku toi mimmi huutaa taustalla.  H2: Tää vois jäädä soimaan ihan päähän.  H1: Nii vaiks sanat onki et faija on alkkis.

Ei kellekään velkaa  H1: Kaikissa biiseissä on ollu sama tempo. Onks punkissa muita nopeuksia vai kuuluuks sen olla tällasta?  H1: Rupee päällimmäisenä jäämään mieleen vaan vittu tästä  H2: Mulle vitun jees  H1: Vittu on elämän perusasioita  H2: Niinku myös tissit  Henki ei lähde & Ennen vanhaan  H1: Kitarat liian lujalla ja laulu liian hiljasella eli niinku noi kitarat sekottaa tätä.  H2: Toi karjuva mimmi on edelleen kuuma juttu  H1: Tosta tulee mieleen vähän Frivolvolin laulaja, vaikka se onki jäbä. Enemmän sais tota naista olla tässä.  H1: Ois komeeta jos ois jotain kannanottoja. Eiks toi punx oo yleensä sellasta et pitäis ottaa vähän enemmän sanottamaa? Eikä vaan että vittu ja pillu.  Seiskatuumasen arvosana jäi mysteeriksi.

145

all ears #1

Justin Timberlake: The 20/20 Experience RCA, 2013

The 20/20 Experience ei mullista maailmaa, mutta vie avaruuteen seksimatkalle – ja se riittää.

Yllättävän paluun musiikin pariin tehneen Justin Timberlaken kolmas albumi jatkaa siitä, mihin edellinen, seitsemän vuotta sitten julkaistu FutureSex/ LoveSounds jäi. Edeltäjä oli vielä jokseenkin perin teinen r’n’b-levy, joka yllätti keskivaiheen kokeellisemmilla, teatraalisilla ja pitkillä yhdistelmäbiiseillä Let Me Talk to You/My Love, LoveStoned/I Think That She Knows ja What Goes Around.../...Comes Around, joista tulikin megahittejä, mutta jotka eivät kelvanneet radiosoittoon ilman saksia.

The 20/20 Experience jatkaa tällä mahtipontisella linjalla, jolla biisit on jaettu osiin ja biisipituudet ovat kolminkertaisia verrattuna normaaleihin radiohitteihin. Edelliseen verrattuna levyn tuotanto on yhtenäisempää, kunnianhimoisempaa ja hiotumpaa. Tuotannollisesti albumista tulee mieleen Kanye Westin My Beautiful Dark Twisted Fantasy -levy, joka haastoi valtavirtapopin markkinoita ja muistutti single-orioituneessa musiikkimaailmassa, että eeposmaiset albumit toimivat edelleen.

Levy on tasapainoinen vastakohtien kokonaisuus, jolla on hengästyttävän seksikkäitä biisejä mutta myös tilaa hengähtää. Se on samaan Levyarviot

aikaan salonkikelpoinen ja tuhma sekä massiivinen ja minimalistinen. Vaikutteet tulevat menneiltä vuosikymmeniltä show-musiikin, soulin, jazzin, klassisen ja popin maailmasta, mikä tekee siitä ajattoman cross over r&blevyn, jonka olen nähnyt uppoavan myös mörisevän progemetallin vannoutuville rakastajille.

paneille nimittäin on, että se rakastaa intohimoisesti takaisin. Ja vie kuuntelijansa rakastelemaan kuuhun.

Kappaleiden aiheet liikkuvat naisissa ja niiden hurmaamisessa, ja sanoituksellisesti levy kertookin siitä, kuinka hurmata ja rakastaa ikuises ti. Se on yksi iso rakkaus lirkuttelu, joka sai ainakin allekirjoittaneen pikkuhousut kostumaan ja valloitti lopulta pysyvästi. Jos jonkun albumin kanssa voisi olla parisuhteessa, niin tämä luultavasti olisi luultavasti ensimmäinen valintani. Erona muille kilpakump-

Jopa deluxe-version kaksi ekstrabiisiä olisivat ansainneet päästä levylle, sillä esimerkiksi Dress Onin tarttuva bassolinja ja seksiin kutsuva Justin tekevät siitä menestyksen. Jos The 20/20 Experiencen ylijää mämateriaali on tällaista tasoa, uskaltaa syksyllä jul kaistavalta vol. 2:lta odottaa suuria. Tervetuloa takaisin Justin! Tätä on ollut syytäkin odottaa. (Mira) 

Jos The 20/20 Experienceltä jotain puuttuu, ne ovat juuri My Loven ja SexyBackin kaltaiset megahitit. Vaik ka albumi onkin täynnä upeita kappaleita, niistä ei edes saksimalla saa samanlaisia radiokipaleita kuin edeltäjältään tai Westin vastaavalta kokonaisuudelta. Toisaalta levy ei hittejä kaipaakaan. Kun sen kerran laittaa soimaan, kuuntelua on vaikea lopettaa – vielä useammankaan perättäisen pyöräytyksen jälkeen.

147

Biiseistä suosikeiksi nousevat vuorotellen jokainen paitsi ensimmäinen sinkku Suit & Tie. Jos Jay-Z:n verse on koko levyn huonointa esitystä, asiat eivät taatusti ole huonosti. Don’t Hold The Wall opettaa kuuntelijaa tanssimaan ja sitä seuraava ylisokerinen muhinointibii si Strawberry Bubblegum viimeistelee diilin. Selkeimmin Timbalandin kädenjäljen tunnistaa mahtipontisella Tunnel Visionilla, mutta se on myös yksi levyn seksikkäimmistä biiseistä, jolla jokainen wiki wiki ooh ooh -henkäyskin on perusteltu. Loppupuolen Mirrors on itkettävän hyvä hitti ja varsi naisen levyn päättävä Blue Ocean Floor on kauneimpia viimeisiä hitaita aikoihin.

all ears #1

duttavan romanttinen teini rakkaudesta kertova Spoon River on tällaiselle hölmölle romantikolle levyn ehdoton tähtihetki. (Mikko) 

Samae Koskinen: Hyvä päivä

Levyn aloituskolmikko (Joulukuun kolmas, Ennen kuin kuolen, Mia) esittelee yhtyeen vahvimmillaan. Lempikappaleeni tätä kirjoittaessa on rauhallinen päätöspala, Rohkeus, joka yhdistelee onnistuneesti chansonia ja jazz-elementtejä. Suuren taiteen edessä on usein sanaton. Tämän edessä minä olen. Syötän koiralle härän kyrpää. (Mikko) 

Fried Music, 2013 Täytyy myöntää, että Sister Flon ja Samae Koskisen aiempi tuotanto on mennyt itseltäni lähestulkoon täysin ohi. Ensimmäinen kosketukseni Koskisen musiikkiin tuli vasta Kuuluuko, kuuntelen (2011) -albumin myötä. Se olikin sitten rakkautta ensisilmäyksellä. Varsinkin En anna periks, Eväsretki ja Lapsuus tekivät vaikutuksen teeskentelemättömyydellään. Albumi tarjosi varsin tuoreen tulokulman suomenkieliseen popmusiikkiin. Sinänsä ei siis yllätä, että Koskisen neljäs sooloalbumi, Hyvä päivä, on erinomainen albumi. Tasalaatuinen teos puksuttaa eteenpäin hyvällä fiiliksellä ja kantaa helposti koko kestonsa. Itse olisin kuunnellut tällaisia lauluja mielelläni tuplalevynkin verran. Ehkä seuraavalla kerralla? Pakahall ears #1

Minä ja Ville Ahonen: Mia

Johanna Kustannus, 2013 Mietin pitkään, kuinka purkaisin tämän albumin osiin, sanoiksi. Levyn ilmestymisestä saakka olen kokenut Mian äärellä suunnatonta samaan aikaan sekä pohjatonta tyhjää surua että euforista hyvän olon tunnetta. Ennen kaikkea kuitenkin mieletöntä ylpeyttä; kuinka hienoa on, että Suomessa uskalletaan tehdä näin vahvaa ja omaehtoista taidetta. Minä ja Ville Ahosen suuri vahvuus on siinä, että se uskaltaa luottaa kuulijaan: abstrakteja asioita ja monitasoisia tunteita käsitellään niin kuin ne todellisessa maailmassakin ilmenevät, eikä levy sorru turhaa selittelyyn tai alleviivaamiseen. 148

Yo La Tengo Fade   Matador, 2013 Fade on Yo La Tengon ensimmäinen levy vuosikausiin, jota ei ole tuottanut vuoden 1993 Painfulista lähtien kuvioissa ollut Roger Moutenot. Kyseisellä pallilla hääri tällä kertaa John McEntire, joka on tuottanut ja miksannut materiaalia mm. sellaisille artisteille kuin Teenage Fanclub, Bright Eyes, Tortoise ja Broken Social Scene. Tästä Levyarviot

huolimatta mitään suurta soundillista tai tuotannollista suunnanmuutosta ei mielestäni ole havaittavissa. Soundimaailmallisesti albumi sijoittuu 2000-luvun julkaisujen And Then Nothing Turned Itself Inside Out, Summer Sun ja I’m Not Afraid Of You And I Will Beat Your Ass välimaastoon. Tärkeintä on kuitenkin, että Yo La Tengo on edelleen Yo La Tengo.

Muutama kappale on noussut itselleni pienimuotoisiksi suosikeiksi, vaikka albumin biisimateriaali onkin tasaisen hyvää. Mainio avausbiisi Ohm ja nelosbiisi Paddle Forward edustavat levyn säröisintä ja meluisinta laitaa, mutta ihanasti sen särisevän vallin takana paistaa sama tuttu Beach Boysin tahtiin sykkivä sydän. Jälkimmäinen tuo mieleeni Painfulin kolmosbiisin Double-Dare, joka on jostain syystä ollut aina yksi suosikkibiisejäni yhtyeeltä. Loppupuolen vahvin tuotos on ehdottomasti Cornelia and Jane, joka on ensinnäkin herkkyydessään ja kauneudessaan ainutlaatuinen kappale, mutta lienee myös yksi Georgia Hubleyn sielukkaimmista laulusuorituksista. Tällä naisella on yksi indierockin ihanimmista äänistä! Päätösbiisi Before We Run sitoo kokonaisuuden jylhällä ja onnistuneella Levyarviot

t avalla yhteen torvisekti oineen ja jousiorkestraati oineen.

Fade kaipaa enemmän noisen ja kokeellisemman kitaramusiikin suuntaan kumartavaa ilmaisua. Tämä on realisoitunut Yo La Tengon tapauksessa usein pitkinä kappaleita, joiden aikana Ira Kaplan tekee kitarallaan sellaisia jekkuja, jotka saavat kylmät nautinnon väreet juoksemaan pitkin selkä ydintä, mutta pakottavat samaan aikaan laskemaan kuulokkeiden äänenvoimakkuutta, jotteivat tärykalvot puhkeaisi.

Fade on enemmänkin kuin osiensa summa tai hajanainen kokoelma biisejä. Albumikokonaisuutena se tarjoaa unenomaisen, levollisen, raukean ja kaihoisan kattauksen, mutta aika ajoin kutittelee terävämmälläkin ilmaisulla. Levy on luonteeltaan sellainen, että se saa varmasti paljon uusia sävyjä kuuntelukertojen myötä, eivätkä nämä biisit välttämättä tartu alitajuntaan samanlaisella tehokkuudella kuin jotkut yhtyeen vanhemmat tuotokset. Uskon, että niillä on pitkällä tähtäimellä paljonkin annettavaa.  Ensikosketuksen perusteella Fade tarjoaa tasavahvan julkaisun yhtyeeltä, joka on 149

jo raivannut tiensä sellaisten artistien kategoriaan, joiden jokaiset levyt ovat jonkinasteisia onnistumisia. Vaikka se ei maailmaa mullistakaan, ovat sen tunnelmalliset ääni maailmat, kauniit melodiat kotikutoisine sovituksineen sekä älykkäät lyriikat osoitus Yo La Tengon yhä jatkuvasta luomiskyvystä. Ennustan, että Fade on (meille) YLT-faneille takavasemmalta yllättävä levy: vaikka ensi vaikutelma ei olisikaan tuhannen salaman multi räjähdys, saattaa sen löytää tulevien vuosien lämpiminä kesäiltoina levylautaseltaan yllättävän usein. (Jamppu) 

Topi Saha: Kolme veljee Warner Music, 2013 Topi Sahan musiikissa on jotakin klassisen ajatonta. Levyn aloittava nimikkobiisi tuo mieleen ilmavuudessaan Bruce Springsteenin, Kaikki mitä tarvitsen heittää peliin ehdan ronskisti soivan all ears #1

pelimanniviulun ja Pappi, lukkari, talonpoika, kuppari höntsäilee J. Karjalaisen laulukirjasta tutuin asein. Välillä mieleen ui jostakin syystä myös Elton John, mutta kaikki edellä mainitut vaikuttimet kulkevat vain fragmentteina vahvan omaäänisen Sahan levyllä. Pietarsaaren Vilhelmiina on soolokeikoiltakin tuttu kaunokki, ja täytyy myöntää, että levylle päätynyt reippaan keinuva pianottelu tuo kappaleeseen mukavan positiivista sykettä. Vilhelmiinan lisäksi suurimman vaikutuksen tekevät singlenäkin julkaistu Se, joka karkuun pääs sekä levyn päättävä uhkaavan komea Velisurmaaja. Topi Saha on tyylikäs ja perinnetietoi nen lauluntekijä, joka laulaa omia laulujaan omilla ehdoillaan. (Mikko)



Betrayal at Bespin – Rains Avenger, 2012 all ears #1

Aika harvoin tulee vastaan albumeita, jotka kuulostavat elokuvalta ilman että ne ovat varsinaisesti elokuvamusiikkia. Betrayal at Bespin tekee kuitenkin juuri sellaista musiikkia. Bändi leikittelee taitavasti eri tunnelmilla ja äänimaailmoilla, ja albumi kuulostaakin tarinaa kertovalta konseptilevyltä. Rainsin stoori on melankolinen ja kaunis. Kappaleesta riippuen levy saattaa assosioitua savuisiin jazzklubeihin, Twin Peaksiin, matkustamiseen maisemissa tai märkään ja mustaan helsinkiläiseen katuun, josta yksinäisen jalankulkijan silmään hohkaa tuulessa heiluvien katuvalojen heijastukset. Rains on albumi, jonka tunnelma vaihtelee kuulijan olotilan mukaan. Soitannollisesti se huokuu sekä metallisia että klassisia post-rock-viboja, mutta kuulija päättää itsensä kautta, onko se ilmavaa vai raskasta – sillä Rains voi olla kumpaa tahansa. Vaikka levy on ennen kaikkea vahva kokonaisuus, omaksi huippuhetkeksi nousee kasvava ja metallisempi My Hands Are on Fire. Rains on levy, jollaista en ole kuullut pitkään aikaan, mutta etenkin Suomen mittakaavassa se on ainutlaatuinen julkaisu. (Mira)  150

Wavves: Afraid of Heights Ghost Ramp, Mom + Pop, Warner zBros., 2013 Vaikka sandiegolainen Wavves ei minua ensimmäisillä julkaisuillaan vakuuttanutkaan, puhtaaksi kullaksi paljastunut viiden biisin Life Sux -ep nostatti odotukset neljättä albumia kohtaan suuriksi. Afraid of Heights onkin kelpo julkaisu, joka räjähtää käyntiin bändille tyypillisellä surffihenkisellä rallatuksella Sail to the Sunilla. Levyn toinen raita Demon to Lean on jatkaa soundillisesti avausraidan tunnelmia, vaikka vaikutteet ovat peräisin Nirvanalta rantabändien sijasta. Afraid of Heightsilla kuullaan aiempaan verrattuna ehkä hieman enemmän surinaa, mutta muutoin bändi on oma vetelä itsensä. Lyriikat ovat edelleen samaa arkista teiniangstia ja ”mitä vittu sitten” -asennetta, mikä ei ehkä Wavvesin tapauksessa ole huono juttu, sillä yhtyeen juju onkin juuri luuseriudessa. Neljäs taidonnäyte jää kuitenkin kaipaamaan lisää tarttuvia raitoja, sillä kiinnostavuus lässähtää nopeasti vahvan alun jälkeen. (Mira) 

Levyarviot

Black Lizard: Black Lizard Soliti, 2013 Avausraita Honey, Please on spectrummaisen toistava ja hidastempoinen Black Lizard -arkkityyppi, joka avaa kuuntelukokemuksen seesteisesti. Boundaries tuntuukin nautinnollisen junnaavan tervetulotoivotuksen jälkeen potkaisulta perseelle. Upeat kitarasoundit, mieletön bassokuvio ja sitar-taustat maalailevat Brian Jonestown Massacren huippuaikojen kaltaista tunnelmaa, ja se ei ole ihme, sillä onhan biisissä mukana soittamassakin Anton Newcombe. Joku voisi sanoa, että tällaista ei ole Suomessa ennen julkaistu. Hän olisi tässä täsmälleen oikeassa!    Dead Light ja Love Is a Lie ovat jo tovin kuunneltavissa olleita sinkkulohkaisuja ja siksi entuudestaan tutumpia kuin muu biisimateriaali. Varsinkin jälkimmäi nen on niin järjettömän

Levyarviot

hieno biisi, että joka kerta selkäytimessä värähtelee. Tässä on sitä todellista anthem-ainesta! En ihmettele näiden kappalei den valintaa promottaviksi biiseiksi, sillä pelkästään niiden laulumelodiatkin olisivat saavutuksia bändin esikuvillekin.  A-puolen lopetusbiisi New Kind of High nousee yhdeksi levyn ehdottomista kohokohdista. BJTM:n fiiliksissä yhä etenevä kappale on muhkea, melodinen ja epätoivoinen kokoelma melankoliaa, laahaavaa kitaroiden ja laulun kaksinpuhelua. Biisi on uskottavuudessaan huikea osoitus bändin kyvyistä luoda koukuttavan epätoivoisia tunnelmia, joihin uppoutumisesta saa loputtoman paljon tyydytystä.

Taannoiselta EP:ltä tutut biisit Some Drugs ja Forever Gold ovat päässeet levyl le uudessa, ehommassa muodossaan, johon ne on purkitettu Newcomben studiolla Berliinissä. Ensimmäinen on silkkaa bluesia, joka yltyy Spacemen 3:n hengessä yhden soinnun hakkaamiseen muodostaen saumattoman yhdistelmän primitiivistä juurevuutta ja modernimpaa meluisaa äänimaisemaa kasvaen aina biisin loppuun asti.  Kahden rajumman biisin jälkeen kaunis Thrill palaa yksinker taiseen ja hellään kahden 151

soinnun säestämään vaike rointiin. Voimakkaat mielle yhtymät liitelevät Velvet Undergroundin ja Jesus and Mary Chainin suuntaan. Ja mikäpä hienompi lopetus tälle upealle levylle kuin vanha kunnon Fucking Up, vuosia keikkasetissä ansaitusti roikkunut hypnoottinen hengennostattaja. Tämä biisi on yhtä kuin Black Lizard. Se on sitä mitä Search and Destroy The Stoogesille tai There Is A Light That Never Goes Out The Smithsille – kaikkien muistama ja rakastama klassikko, joka saa aloitustai lopetusbiisinä takuuvarmasti keikkayleisön tunnelman kattoon.

Ei ole yhtään liioiteltua väittää, että Black Lizard on ainutlaatuinen levy suomalaisen rockin historiassa. Pääosin Velvet Undergroundista ja 80- ja 90-lukujen kenkiintuijotteluista ammentavaa musiikkia on ilmestynyt maailmalla ja Suomessakin viime vuosina varsin paljon, mutta neo-psykedeelinen 80-luvun lopun soundimaailma ja space rock -vivahteet ovat härmässä vielä tutkimatonta musiikillista erämaata. Tähän musiikilliseen aukkoon Black Lizard tuo ansiokkaan täydennyksen.  (Jamppu) 

all ears #1

Kolmen kimppa: Disco Ensemble: Warriors Fullsteam, 2012

Koska meitä on kolme kirjoittajaa, kirjoitamme välillä yhteisarvion jostain kiinnostavasta levystä, biisistä tai keikasta – ja koska kolmen pitkän samankaltaisen tekstiarvion lukeminen voisi olla puuduttavaa, päätimme tehdä sen erilailla. Kukin kuunteli levyn omilla tahoillaan täysin toistensa mielipiteistä tietämättöminä, ja teki oman osuutensa. Tämän levyn kohdalla tekstivastuu meni Miralle, Jamppu kuunteli albumin ja antoi kynän liikkua paperilla musiikin tahdissa ja Mikko päätyi... noh, omaan ratkaisuunsa. Siitäkin huolimatta että olen matkustanut Disco Ensemblen perässä aikanaan Tuuriin (ja ulkomaille) asti keikalle, juhlinut 17-vuotissynttäreitä First Aid Kitin ennak kokuuntelutilaisuudessa, käynyt katsomas sayhtyettä 26 kertaa livenä, kuulunut bändin street teamiin ynnä muuta rankkaa fanikamaa, odotukseni uudelle levylle olivat mitättömät. Edellinen The Island of Disco Ensemble ei jaksanut kiinnostaa yhtään – puhumattakaan siitä että uuden levyn ensimmäinen sinkkulohkaisu Second Soul toi mieleen ainoastaan U2:n, kun vokalisti Miikka Koivisto kuulosti enemmän Bonolta kuin itseltään.

Otin kuitenkin levyn kuunteluun, ja totesin Disco Ensemblen viidennen studioalbumi Warriorsin kuulostavan muultakin kuin maailmanparantajien stadionrockilta. Seuraava mielikuva yhdistyi The Rasmuksen Lauri Ylöseen herkkisballadi Hologramin ansiosta. Sitten tapahtui Chinese Sword. Tunsin kuuntelevani taas punkimpaa Disco Ensembleä, johon rakastuin kymmenen vuotta sitten, vaikka In Neonin kaltaiseen myllytykseen ei paluuta enää ollutall ears #1

kaan. Enemmän skeittipunkkia muistutava Disco Ensemble on kuitenkin tuoretta kuunneltavaa, ja ilahduin, että entinen lemppari saattoikin vielä uudistua, kun luulin ettei bändillä mitään asiaa enää stereoihini ole.   Disco Ensemblen vahvuudet ja heikkou det eivät ole muuttuneet vuosien varrella. Koiviston lyriikat ovat samaa tasoa kuin ennenkin. Ne eivät ole mitenkään erityi sen heikkoja, mutta niihin on vaikea enää samastua. Jos ajattelisin samallalailla kuin vahvimpina teinifanitusvuosinani, olisivat ne luultavasti tärkeämmässä roolissa kuin Jussi Ylikosken tutun taidokkaat kitarariffittelyt ja tarttuvat melodiat, jotka ovat edelleen biisien punainen lanka – oli sitten kyse turpaanvetobiiseistä tai rakkausfiilistelystä.

Warriors on myös levy, jota kuunnellessa rytmiryhmänkin panostus nousee ajoittain korkeimmalle korokkeelle.  Toisin kuin edeltäjänsä, Warriors paranee kuuntelussa, ja Disco Ensemble on monipuolisempi kuin koskaan aikaisemmin. Alkuaikojen Refused-henki on hukkunut ja löytyy levyltä muutama ärsyttäväkin biisi (esim. Spade is the Anti-Heart), mutta suurin osa Warriorsin biiseistä jää soimaan päähän niin sitkeästi, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin kuunnella levy uudestaan ja uudestaan. (Mira) 152

Levyarviot

Jamppu kuunteli levyn kynä kädessä. Kuva ei kuitenkaan valmistunut pelkästään Warriorsin aikana, joten piirustus on saanut myös vaikutteita muutamasta Pale Saintsin levystä.  Levyarviot

153

all ears #1

Disco Ensemble ei ole ikinä herättänyt minussa oikeastaan minkäänlaisia tunteita. Olen kuullut ihmisten pitäneen bändin energisistä livevedoista, joten ajattelin tarkastella Disco Ensemblen Warriors-levyä festarisimulaation lävitse. Ohessa merkintöjä festaripäiväkirjastani.   #1 Intro. Okei. Ekaa kertaa Ruisrockissa. Teltta pys tyyn. Okei. Ei onnistu. Perse. Naapuriteltan tyttöjä naurattaa. Hävettää. Mä oon ehkä ihan älytön pelle, mut niin on kyl tän biisin kitarariffikin. Miks mä edes tulin tänne?

#2 Second Soul. Hei, mikäs tää on? Eka bändi tais alottaa just... KYLLÄ! NY RILLATAA! Ensimmäinen törppö auki. Sssschoff. Singlebiisin slicer-efektoitu kitaramulkutteluhan toimii ja tuo mieleen Battlesin panemassa U2:ta. No homo. Onkohan Bonolla takaputki kippeenä? Whatever. Kohti päälavaa! FUCK YEAH!

#3 Too Much Feeling. ”Second Soul!!! WOOHOO! I love you, Miikka! WOOO... hei, mikä kitarariffi tää nyt muka on? BUU! Soittakaa SECOND SOUL!” Festaristondis lerpahtaa kuin narkoleptinen bambi. Tänään ei oo kesäkumeille käyttöä. Ja ne tais muutenkin jäädä kyl himaan. Hitsi. Takas leirintäalueelle. Jostain kuuluu hälyä. The Strokes sivulavalla? Whatever. Teltan pystytys jatkukoon.    #4 Eartha Kitt. Oho! Sähköinen kitaranakutus ja elektrovaikutteita. Hyvä boogie ja syntetisaattori. Robotit tanssii. Bumtsibum. Jabba the Hutt? Teinidisco? Naapuriteltan muijat ja kaksin all ears #1

kertainen delicious ba-donk-a-donk-donk. FUCK YEAH! Mutta... emoriffi? Mistäs tää tuli? Ai, oliks täällä tänä vuonna Linkin Park?   #5 I’ve Seen The Future. Onks tää joku vitsi? Mä en tajua. Missä on punchline? Tää riffihän on melkein yhtä ässä kuin Jukka Ässä. Mitäs tässä. Missä? TÄÄLLÄ! Telttakin on nyt sit pystyssä!

#6 With Every Step. Lisää bisseä. Vampire Weekend, Papa Roach ja Weezer soittavat päälavalla samaan aikaan. Täähän toimii. Ihan sairaan hyvä kertsi! Kohti päälavaa. Peukut ylös. Hitsi ku ois taas yläasteella. Onks tää yhtä hyvä ku Second Soul? Onhan tää parempi. Vai onko? On tää ainakin melkein. Toi muija on muuten salettina yläasteella. Oho. Kattoks se mua? Katto! Okei. Mä meen juttelee sille.   #7 Hologram. ”Moi! Mä oon Mikko. Hologrammit on just siistejä! Vähä niiko säki! Vitsi vitsi. Ootsä yläasteella? Hei, mä arvasin! Tiesiksä, että sä oot nainen ja mä oon hologrammi? Ai, et tiennyt vai siis että en oo? No ei sit. Ei väkisin. Väkisin?”

#8 Space Is the Anti-Heart. Avaruus on antisydän? Häh... paljon mä oon oikeen juonut? Sssschoff. Mihin tää pimu oikeen...? Tuolla. “Hei, se hologrammi-juttu oli vitsi! Oikeesti oli! Tuu takas! Ai et tuu?” Jos olisin Tupac Shakurin hologrammi, saisin kaikki muijat. Ainakin yläasteella olevat.    #9 Chinese Sword. Okei. Missä mun teltta olikaan?  (Mikko)

154

Levyarviot

MYSTINEN HOPEINEN DISKOMIES

KIELTÄÄN LIPOVA LISKOMIES

UUDENENGLANNIN NAHKAMIES

ENTINEN MARKKU

HISTORIAA.

Mennyt mies SOKERIJUURIKAS EI MUA KIINNOSTA EN AIO MENNÄ SYKSYLLÄ OPISTOON / EN ENÄÄ VUOSIIN OO KÄYNYT METSÄLLÄ / MÄ EN AIO TARTTUA ASEESEEN / MUL ON SYNTSA JA SKITTA JA VAHVARI / PITSIVERHOISSA RUUSUKUVIO MUL ON HUONEESSA MENNYT MAAILMA / MUL ON LOISTAVA TULEVAISUUS MENNYT MIES / ON HISTORIAA J. KARJALAINEN - MENNYT MIES

Parhaat levykaupat stadissa Teksti: Jalmari Sarla kuva: Mira Shemeikka

Stupido Shop Miellyttävä asiakaspalvelu, erittäin hyvä vinyylivalikoima painottuen indie-henkiseen musiikkiin ja aina hyvää musaa kaja reista!

Black & White Perinteikäs levykauppa Kalliossa, jossa hyvä valikoima menneiden vuosikymmenten rokkia. Usein yllättäviä löytöjä punk/indie/ new wawe-laarista. Keltainen Jäänsärkijä Tämä levykauppa ei pidä itsestään netissä meteliä, mutta vinyylivalikoima on oike astaan yksi kaupungin parhaista. Monet levyt ovat halvempia kuin kilpailevissa liikkeissä.

Hippie Shake Records Kivasti vinyylivalikoimaa painottuen 60-70-lukujen rokkiin. Aito pitkähiuksinen rokkimies myyjänä. ALL EARS LisTAA

Green Grass Records Valikoimassa pelkkiä vinyylejä ja saa maksaa vain käteisellä; old school –toimintaa siis. Omistajamies on hauska ja rempseä tyyppi, toivotan hänelle onnea ja menestystä Levykauppa Äxää vastapäätä. Levykauppa Äx Vaikka mielelläni tukisinkin muita kuin tätä ainoaa ketjuliikettä, on Äxän kunniaksi todettava muutama sana. On hyvä, että he myyvät niin paljon vinyyliä sekä uutena että käytettynä ja valikoimansa puolesta he pesevät kaikki kilpailijat.

Combat Rock Shop Punkin, garagen ja raffimman indien ystävän ehdoton levykauppa Kalliossa. Mukava vali koima muitakin kuin punk-vinyylejä.

157

all ears #1

arvaa artisti! Kuvitus: Mira Shemeikka

Kuva-arvoituksiin on piiloitettu bändejä ja artisteja. Pystytkö selvittämään ne kaikki?

4 5

9 Vastaukset: 1. Samantha Fox 2. The Doors 3. The Offspring 4. Nile 5. Opeth 6. Tomahawk7. Ramadanman 8. Neljä Ruusua 9. Yeasayer all ears #1

158

I BELIEVE I CAN FLY I BELIEVE I CAN TOUCH THE SKY

I THINK ABOUT IT EVERY NIGHT AND DAY SPREAD MY WINGS AND FLY AWAY

SEE I WAS ON THE VERGE OF BREAKING DOWN / SOMETIMES SILENCE CAN SEEM SO LOUD THERE ARE MIRACLES IN LIFE I MUST ACHIEVE / BUT FIRST I KNOW IT STARTS INSIDE OF ME, OH IF I CAN SEE IT, THEN I CAN BE IT / IF I JUST BELIEVE IT, THERE’S NOTHING TO IT R. KELLY - I BELIEVE I CAN FLY